Markku Johansson (16. osa) 

Markku Johansson.

Markku Johansson oli säännöllisesti seitsemänkymmentäluvun alusta aina kahdeksankymmentäluvulle saakka mukana Suomen Euroviisukarsintojen säestävässä orkesterissa. Vielä 1970-luvulla nämä Euroviisukarsinnat saatiin toteuttaa suurilla budjeteilla rahaa säästämättä. Orkesterille oli varattu tarpeellinen määrä aikaa harjoituksiin ja kilpailukappaleetkin tehtiin elävinä esityksinä suuren orkesterin säestyksellä. Vuodesta 1961 aina vuoteen 1985 saakka orkesterin kapellimestarina toimi Tv1:n kapellimestari, trumpetisti, säveltäjä, sovittaja, tuottaja ja musiikkineuvos Yrjö Osvald ”Ossi” Runne (vuoteen 1936 Rundberg, s. 23.4.1927 Viipuri ja k. 5.11.2020 Helsinki). Euroviisukarsintalähetykset nauhoitettiin joko Finlandia-talossa, Kulttuuritalossa tai Televisio 1:n studiolla Pasilassa. Kaikki levy-yhtiöt seurasivat tarkasti, kuinka kappaleet sijoittuivat kilpailussa. Kauppaneuvos Lindbergin johtamalla Musiikki Fazerilla haluttiin levyttää kilpailussa menestyneen artistin kilpailukappaleet jo heti seuraavan viikon aikana. Kilpailussa huonommin menestyneitä kappaleita ei välttämättä levytetty lainkaan.

Ossi Runne.

Ossi Runne aloitti musiikkiuransa viulunsoitolla, jota hän opiskeli Onni Suhosen johdolla Viipurin musiikkiopistossa kahdeksanvuotiaasta lähtien. Hänen perheensä joutui poistumaan Viipurista evakkoon talvisodan syttymisen vuoksi Ossin ollessa 12-vuotias. Uusi kotiosoite löytyi Helsingin Kalliosta. Ossi Runne liittyi 13-vuotiaana Suomen Valkoisen Kaartin soittokuntaan, jolloin hänen soittimekseen vaihtui trumpetti. Soittaessaan sotien jälkeen Ossi Aallon orkesterissa Ossi Runne tutustui säveltäjä Toivo Pietari Johannes Kärkeen (s. 3.12.1915 Pirkkala ja k. 30.4.1992 Helsinki). Ossi Runne soitti Toivo Kärjen kiertueorkesterissa sekä monissa levytyksissa vuodesta 1948 alkaen.

Toivo Kärjen orkesteri.

Ossi Runne toimi uransa alkuaikoina trumpetistina ja orkesterinjohtajana. Palattuaan Suomeen China Varieteen orkesterin kapellimestarin tehtävistä Tukholmasta vuonna 1957 Runne siirtyi Musiikki Fazerin studiopäälliköksi. Usean vuoden ajan Ossi Runne johti isoa orkesteria ja soitti trumpettia äänilevytyksillä, joista monet olivat Toivo Kärjen ja Reino Helismaan yhteistuotantoa. Ossi Runne oli samoin hyvin kysytty solisti muidenkin levy-yhtiöiden vaativissa trumpettiosuuksissa, kuten esimerkiksi Scandia levy-yhtiön tuottamalla Minka-levyllä, jonka laulusolistina lauloi Brita Koivunen (Brita Lemmikki Einiö, o.s. Koivunen, s. 31.8.1931 Helsinki ja k. 12.4.2014 Helsinki). Myöhemmin vielä Ossi Runne siirtyi Yleisradion palvelukseen. Siellä hän toimi ensin Radion tanssiorkesterin johtajana, sitten Yle TV1:n kapellimestarina. Eläkkeelle Ossi Runne jäi vuonna 1992. Vuonna 1995 Runne sai musiikkineuvoksen arvonimen. Ossi Runne toimi myös Puhallinorkesteri Karelian johtajana vuosina 1986-2003.

Klaus Järvinen.

Vuosina 1972-1983 Ossi Runne toimi trumpetinsoitonopettajana Klaus Untamo Järvisen (s. 24.12.1936 Pohjois-Pirkkala (Nokia) ja k. 17.1.2020 Helsinki) perustamassa Oulunkylän Pop & Jazz Konservatoriossa. Vuonna 1971 Ossi Runne julkaisi yhdessä Lauri Fritjof Ojalan (s. 22.9.1918 Kaustinen ja k. 6.7.2002 Helsinki) ja Uno Valfrid Koivun (s. 20.10.1912 ja k. 26.3.1982) kanssa oppikirjan, Trumpettikoulu. 1950-luvulla Ossi Runne toimi muutamia vuosia Niilo Erik Saarikon (s. 31.8.1898 Turku ja k. 27.1.1979 New York, Yhdysvallat) johtaman perheyhtiö, Levytukku-yhtiön, studiopäällikkönä. Tuona aikana Runne teki tiivistä yhteistyötä saman yhtiön tuotantopäällikkönä toimineen laulaja ja näyttelijä Oskari Olavi ”Ola” Virran (vuoteen 1926 Ilmén, s. 27.2.1915 Sysmä ja k. 14.7.1972 Tampere) kanssa. Ossi Runne valvoi monia Olavi Virran tunnetuimpien levytyskappaleiden äänityksiä ja Runne arvosti suuresti Olavi Virran ammattitaitoa ja korkeaa työmoraalia. Musiikki Fazerin studiopäällikkönä Ossi Runne valvoi Olavi Virran vuonna 1966 viimeiseksi jääneet levytykset, Nyt soita balalaikka ja Sateinen ilta.

Niilo Saarikko.

Kapellimestari Ossi Runne muistetaan hyvin Yleisradion pitkäaikaisena Euroviisukapellimestarina. Kapellimestarin työnsä lisäksi Ossi Runne toimi Yleisradion viisulähetyksen selostajana vuosina 1981 ja 1990. Ossi Runne myös sävelsi ja sanoitti Suomen vuoden 1966 edustuskappaleen Euroviisuihin; kappale oli Playboy ja sen lauloi kilpailussa ja levyllä Ann-Christine Nyström-Silén (o.s. Nyström, s. 26.7.1944 Helsinki ja k. 5.10.2022 Danderyd, Ruotsi).

Lauluyhtye Fyrkat.

Markku Johansson oli vuonna 1973 mukana Suomen Euroviisukarsinnoissa laulajatar Seija Saara Maria Simolan (s. 25.9.1944 Helsinki ja k. 21.8.2017 Vantaa) esitystä säestävässä Fyrkka -nimisessä kokoonpanossa, jossa lauloivat Pepe Willberg, Pave Maijanen, Kalle Fält ja Markku Johansson. Esitys sijoittui Suomen Euroviisukarsinnan toiselle sijalle. Vuotta myöhemmin Pepe Willberg osallistui Euroviisun Suomen karsintoihin Markku Johanssonin säveltämällä kappaleella Sinä ja minä. Pepe Willberg osallistui karsintoihin myös vuonna 1975, tuolloin hän sijoittui karsinnoissa neljännelle sijalle Markun säveltämällä kappaleella, Ovi elämään.

Seuraavan kerran Pepe Willberg oli mukana kilpailussa vasta vuonna 1979, jolloin hän sijoittui Markku Johanssonin ja Pepe Willbergin yhdessä tekemällä kappaleella, Päivä tuskin päättyis kauniimmin, karsintojen kolmannelle sijalle. Markku Johansson osallistui vielä vuonna 1980 Euroviisukarsintaan kutsuttuna säveltäjänä. Tuona vuonna Markku osallistui kisaan kappaleellaan, Romantiikkaa, jonka laulajatar Paula Kristiina Koivuniemi (s. 19.6.1947 Seinäjoki) lauloi ja joka eteni aina semifinaaliin saakka. Vuonna 1983 Markku Johansson otti osaa Euroviisukarsintoihin samoin kutsuttuna säveltäjänä. Nyt oli vuorossa Juha Harri Vainion sanoittama kappale, Muista mua musiikilla. Laulun kisassa esitti Opus 5. Tämä laulu sijoittui finaalissa kuudennelle sijalle.

Paula Koivuniemi.

Markku Johansson ja Juha Vainio voittivat vuonna 1989 vuonna 1954 Helsingissä perustetun Säveltäjät ja Sanoittajat Elvis ry:n järjestämän big band -sävellyskilpailun. UMO eli Uuden Musiikin Orkesteri esitti omassa konsertissa voittaneet kilpailusävelmät. Markun ja Juhan yhdessä tekemä kappale julistettiin konserti päätteeksi kilpailun voittajaksi. Voittoisa kappale oli nimeltään, Mun lähelle jää, jonka tässä konsertissa lauloi Sonja Lumme. Sittemmin laulun ovat levyttäneet Sonja Lumme (1994), Pirjo Forsell ja Ville Vilén (1991) sekä Four Cats (1991).

Juhani Leinonen.

Jaakko Salo.

Vuonna 1999 Säveltäjät ja Sanoittajat Elvis ry järjesti juhlavalssikilpailun, johon kaikkiaan osallistui 68 sävelmään. Nelihenkinen kilpailuraati valitsi juhlavalssikilpailun voittajan ja raatiin kuuluivat: Juhani Leinonen (s. 1948), Jaakko Elias Salo (s. 22.2.1930 Viipuri ja k. 13.6.2002 Helsinki), Raine Tapani Ampuja (s. 24.1.1958 Helsinki) ja Raimo Henriksson (s. 9.3.1938 Helsinki ja k. 10.10.2021 Vantaa). Kilpailuraati poimi kilpailuun lähetettyjen valssien joukosta 18 sävelmää tarkemman arvioinnin kohteeksi. Nelihenkinen kilpailuraati tarkasteli erityisesti kahta kilpailukappaletta, nimimerkki Pluppen säveltämään Juhlavalssi 2000:een ja nimimerkki Blue Noten sävelmään Tähtiä ja timantteja. Kilpailuraati lopulta valitsi Tähtiä ja timantteja -valssin yksimielisesti kilpailun voittajaksi. Juhlavalssi 2000:lle kilpailuraati pääti antaa tunnustuspalkinnon. Kun palkittavat valssit oli valittu, kilpailuraati avasi voittajakappaleiden tekijöiden nimet sisältävät kirjekuoret auki, jolloin kirjekuoresta paljastui voittajavalssin säveltäjä, Markku Johansson. Tunnustuspalkinnon saaja, nimimerkin Pluppen taakse taas kätkeytyi muusikko Pentti Kalevi Lasanen (s. 17.9.1936 Kotka ja k. 13.3.2021 Helsinki).

Raimo Ampuja.

Raimo Henriksson.

Juhlavalssikilpailun voittajakappaleesta tehtiin heti sinfoniaorkesterisovituksen lisäksi erilaisia sovituksia pienemmille kokoonpanoille. Kapellimestari, säveltäjä ja sovittaja Arthur Heinrich Fuhrmann (s. 11.3.1930 Hannover, Saksa ja k. 5.2.2013 Helsinki) sovitti sävelmän puhallinorkesterille, vaskikvintetille, puhallinseitsikolle, puhallinkvintetille, salonkiorkesterille ja klarinettiyhtyeelle. Veikko Huuskonen rakensi sovituksen erilaisille harmonikkakokoonpanoille, Pentti Lasanen arrasi kappaleen big bandille ja Olli Heikkilä sommitteli kappaleesta pianosovituksen. Yhdistys jakoi juhlavalssin nuotteja muusikoille ilmaiseksi, jos jäsenet vain sitoutuivat esittämään kappaletta sekä tekemään esityksistä ilmoitukset sekä Elvis ry:lle että Teostolle, missä ja milloin juhlavalssia on soitettu.

Arthur Fuhrmann.

Pentti Lasanen.

Markku Johanssonin säveltämä Juhlavalssi sai kantaesityksensä MTV:n uudenvuodenyön ohjelmassa. Sekä voittajakappale että tunnustuspalkinnolla sävellyskilpailussa palkittu Pentti Lasasen sävellys julkaistiin samoin äänitteenä, jossa oli mukana myös muusikko ja säveltäjä Timo Markku Forsströmin (s. 1961) puhallinorkesteriteos, Waiting for Spring. Vuonna 2002 Säveltäjät ja Sanoittajat Elvis ry:n ja kapellimestari Arthur Fuhrmannin aloitteesta presidentinlinnan juhlien tanssit aloitettiin ensimmäistä ensimmäistä kertaa Georg Malmsténin säveltämällä suomalaisella Leila -valssilla. Vuotta myöhemmin vuonna 2003 presidentinlinnan juhlien tanssit sai vuoron aloittaa Markku Johanssonin säveltämä voittokappale, Tähtiä ja timantteja.

Timo Forsström.

Markku Johansson (15. osa) 

Markku Johansson.

Sävelteosten säveltäjien ja sovittajien keskeinen tehtävä ja selkeät ideat kantaen aina teoksen loppuun saakka ovat juuri niitä ammattilaismuusikoiden työsarkaa Markku Johanssonin mielestä. Musiikkikappaleen ei tulisi koskaan kuulostaa ikäänkuin sattumanvaraisesti kasaan koottujen palasten kollaasilta. Jos kappale sisältää jo hyvän melodian, se antaa jo paljon informaatiota samoin kappaleessa käytettävästä harmoniasta eli soinnutuksesta. Aina hyvä ja mieleenpainuva melodia ei edes tarvitse seurakseen täysin välttämättä säestävää soitinta. Usein kuitenkin kappaleen mieleenpainuvia elementtejä on kyllä hyvin rakennettu harmonia, joka sovittajan käsissä vielä kasvaa ja kappaleen edetessä myös muuntautuu. Onnistuneessa teoksessa on siis hyvä rakenne ja se tulee olla myös rytmiltään tarkasti harkittu. Sovittajan ammattitaitoa on upottaa kappaleeseen jokin musiikillinen ja kiinnostava ajatus.

Tekijöille itselleenkin ikivihreäksi soimaan jäävän sävelteoksen luominen on valtava arvoitus; lopulta ne kappaleet, jotka sitten jäävät kunkin artistin uralla elämään omaa elämäänsä suosikkikappaleina, eivät välttämättä kuitenkaan tosiasiallisesti suurestikaan poikkea artistin muusta, tuntemattomammasta levytystuotannosta. Tosiasia vääjäämättä kuitenkin on, että kaikista tuotetuista kappaleista enin osa joka tapauksessa ajan oloon unohtuu ja vain ne kappaleet, jotka ovat tarpeeksi omaperäisiä tai koskettavat kuulijoita vahvasti jäävät elämään omaa elämäänsä. Tietyn artistin levyttämänä jokin kappale nousee sattumanvaraisesti tunnetuksi ja joskus jopa sävelmä jää kestosuosikkina vuodesta toiseen elämään. Muinoin vuosikymmeniä sitten tällaisten kappaleiden löytäminen oli jopa helpompaa. Nykyään tuotannot ovat jakaantuneet niin paljon pienempiin musiikintyyleihin ja jokaiselle tyylilajille koitetaan löytää oma kuulijakuntansa. Ilman levy-yhtiöiden voimakkaita panostuksia kappaleiden markkinointiin ei nykypäivänä ole todellisia mahdollisuuksia edes nousta hittikappaleeksi.

Omalta osaltaan vahva vaikutus kappaleiden myynnissä on tapahtunut formaatin muuttusessa äänitemarkkinoilla. Ennen vanhaan singlelevylle mahtui vain muutama kappale, mutta isommalle vinyylilevylle sopi musiikkia noin kymmenen kappaleen verran. Kahdeksankymmentäluvulla tulleille CD-levyille taas mahtui musiikkia puolestaan noin kahdenkymmenen kappaleen verran. Tämän päivän tilanne on muuttunut siihen, että CD-levyjä myydään todella huonosti ja musiikin kuuntelijat ovat siirtyneet kuuntelemaan musiikkinsa lataamalle ne tietokoneellensa kuunneltaviksi. Näin kuuntelijan ei enää tarvitse ostaa kokonaiia levyjä, vaan hän voi ladata itselleen vain ne kqappaleet, jotka häntä sattuvat kiinnostamaan.

Markku Johansson & flyygelitorvi.

Kovin mielellään Markku Johansson näkisi uudelleen ajan, jolloin musiikin harrastajat ja todelliset kuuntelijat suhtautuisivat musiikin kuunteluun vakavammin ja käyttäisivät musiikin parissa myös enemmän aikaansa. Nykyaikaisessa mediakeskeisessä ja kiireisessä maailmassamme musiikista on tullut vain nopeasti kulutettavaa kertakäyttötavaraa, jonka elinkaari on huonoimmillaan todella hämmästyttävän lyhyt. Markun mielestä varsinkin aikaisemmin äänilevyt olivat hankittaessa kalliimpia eikä levyjä myöskään kukaan hankkinut vain hetken kuuntelun vuoksi. Äänitteet olivat aina - kuten kirjatkin parhaimmillaan – historiallisia dokumentteja syntymäajankohdastaan; äänitteiden tekemiseen todella paneuduttiin ja käytettiin aikaa ja vaivaa. Siksi oli vallan tärkeätä myös merkitä äänitteisiin kaikki tarvittavat tekijätiedot, jotta nämä tiedot olisivat tulevaisuudessakin tulevien sukupolvien käytettävissä.

Levy-yhtiöt olivat aikaisemmin paljon vartijoina, koska levyttämään päässeet artistit käytännössä poimittiin levy-yhtiöiden järjestämien koelaulutilaisuuksien tai laulukilpailujen osallistujien joukosta. Silloinkaan tuoreet laulajakyvyt eivät suorakseltaan suinkaan päätyneet levytyssopimuksen kautta levyttämään äänilevyä, vaan heitä voitiin ohjeistaa hiomaan ja kiinnittämään erityistä huomiota mm. laulun sanoitukseen tai tulkintaan; harvinaista ei myöskään ollut se, että artistia pyydettiin vuoden tai kahden kuluttua uudelleen osallistumaan koelaulutilaisuuteen. Viimeiset vuosikymmenet alalle ovat ilmestyneet omakustanneäänitteet, jotka ovat varsinkin digitaaliaikana tulleet niin edullisiksi tuottaa, että se ei ole enää kustannuksistakaan kiinni päästä levyttämään. Suuri ongelma on silti niiden valtava tarjonta markkinoilla. Vaikka äänilevyn tekeminen on tänä päivänä suhteellisen helppoa ja edullistakin, saattaa koko projekti kaatua jakelukanavan puuttumiseen.

Musiikin kaupallisuus ei ole Markku Johanssonille milloinkaan ollut kompastuskivenä; hän ei ole koskaan omissa töissään joutunut tekemään kaupallisuuden vuoksi taiteellisia kompromisseja. Niin pitkälle, kun hän itse muistaa, hän on itsekin ollut suurkuluttaja juuri kaupallisen musiikin suhteen. Hän on myös aina saanut tehdä sellaista musiikkia mihin hänellä on myös itsellään ollut tarpeeksi kiinnostusta. Kaupallisessa musiikissa on Markku Johanssonin mukaan paljon arvokasta mukana ja hän sen teossa aina itsekin viihtynyt ja ollut mielellään siinäkin mukana. Pelkästään rahan ansaitsemiseksi musiikkia ei pitäisi hänen mielestään koskaan tehdä, vaan äänitteestä pitäisi voida aistia myös siihen kulutettu intohimo ja musikaalisuus. Musiikki on siis jotakin suurempaa, kuin vain siitä saatu rahallinen korvaus. Hän itse osallistuu vain sellaisiin projekteihin, joissa musiikilla on ehdottomasti tärkein rooli.

Kuvassa toinen henkilö oikealta on Jaakko Borg.

Vuonna 1968 alkoivat Syksyn Sävel -kilpailut MTV3:n tuottamina. Syksyn Sävelen idea tuli Fazer Musiikin tuotantopäällikkö, tuottaja ja säveltäjä Jaakko Grels Borgilta (s. 20.9.1927 Helsinki ja k. 15.10.2005 Helsinki), joka 1950-luvun alusta lähtien toimi Musiikki-Fazerin studiopäällikkönä. Hän myös vastasi monien levytysten sovituksista. Jaakko Borgin sävellyksiä ovat mm. Kevätunta, Kuulen sydämen ääntä ja Uudelleen jos luokses tulla voisin (sanat Juha Vainio). Borg käytti usein salanimiä teoksissaan, mm. V Salanovia. 1970-luvulta alkaen Jaakko Borg alkoi keskittyä yhä enemmän taidemusiikkiin tuottaen mm. ensimmäiset kokonaiset suomalaiset oopperaäänitteet. Borg toimi silloin Finlandia Records -yhtiön taiteellisena johtajana ja jatkoi siinä tehtävässä aina 1980-luvun lopulle saakka. Jaakko Borgille myönnettiin valtion säveltaidepalkinto vuonna 1985, Suomen Leijonan ritarimerkki vuonna 1987, Sibelius-mitali vuonna 1988 ja levytuottajien kunniapalkintona Kultainen Emma vuonna 1997. Jaakko Borgin veljiä olivat oopperalaulaja Kim Borg (s. 7.8.1919 Helsinki ja k. 28.4.2000 Humlebæk, Tanska) ja arkkitehti Olli Borg (s. 18.1.1921 Helsinki ja k. 28.2.1979 Helsinki).

Kristian eli Bengt Huhta.

Ääniteteollisuuden lanseeraaman Syksyn Sävel -kilpailuohjelman tavoitteena oli virkistää äänilevyjen myyntiä alalla. Kilpailun esikarsintoihin osallistuneiden kappaleiden joukosta valittiin ääninauhoja kuuntelemalla lopulliseen kilpailun finaaliin päässeet kappaleet. Musiikki Fazerin studiomuusikot eivät studiossa soittaessaan edes tienneet, olivatko juuri heidän soittamansa tausta osallistumassa Syksyn Sävel -kilpailuun. Tämä johtui siitä, että levy-yhtiössä tehtiin päätös kilpailuun osallistumisesta vasta valmiiden nauhoitusten kuuntelun jälkeen. Itse kilpailussa jokainen kilpailija joutui laulamaan esityksensä valmiiksi nauhoitetun taustojen ja laulun päälle playback -esityksenä. Yleisön lähettämillä postikorteilla ratkaistiin kilpailun voittaja ja yleisö otti kilpailun heti omakseen. Syksyn Sävel -kilpailun ensimmäinen voittaja oli Kristian (Bengt Vilhelm Huhta, s. 8.11.1949 Kokkola ja k. 23.1.2019 Kruunupyy) vuonna 1968; Kristian lauloi kilpailussa Aarno Erik Ranisen (s. 27.4.1944 Kuhmoinen ja k. 3.9.2014 Jokela, Tuusula) säveltämän laulun, Näin on.

Aarno Raninen.

1970-luvun alussa kansantaiteilija Irwin Goodman (oik. Antti Yrjö Hammarberg, s. 14.9.1943 Hämeenlinna ja k. 14.1.1991 Hamina) voitti Syksyn Sävel -kilpailun kahtena vuotena peräkkäin. Irwin Goodman voitti kisan vuonna 1970 itse säveltämällään kappaleella, St. Pauli ja Reeperbahn, jonka Markun velipuoli, Paul ”Nacke” Johansson, sovitti. Vielä seuraavana vuonnakin Irwin Goodman uusi voittonsa omalla sävellyksellään, Poing poing poing, ja tämän kappaleen sovituksen teki Markku Johansson.

Irwin Goodman.

Paul Johansson ja Laila Halme.

Muusikot Pertti ”Pepe” Willberg ja Markku Johansson osallistuivat itsekin 1970-luvun alkuvuosina sekä Syksyn Sävel -kilpailuun että Euroviisukarsintoihin ”nuoruuden innolla”. Heidän vilpitön tarkoitusperänsä oli tehdä näihin kilpailuihin hyvältä kuulostavaa ja laadukasta musiikkia. He eivät liiemmin tärvelleet aikaansa miettimällä miltä heidän musiikkinsa tulisi kuulostaa menestyäkseen kilpailuissa. Markku Johansson oli Syksyn Sävel -kilpailun teossa mukana samoin paljon myöhemminkin, koska hän vuonna 1989, neljätoista vuotta myöhemmin, kilpailu toteutettiin suorana lähetyksenä. Silloin kilpailussa oli säestävä orkesteri, jota johti Markku Johansson. Markku Johansson toimi vielä muutaman vuoden ajan Syksyn Sävel -kilpailun orkesterin kapellimestarina.

 Markku Johansson (14. osa)

Markku Johansson.

Suomen muusikoiden ja musiikintuottajien tekijänoikeusjärjestö Gramexin asiakasrekisterin tuottaman statistiikan mukaan vain kolmekymmentäviisi muusikkoa Suomessa ylsi vuoteen 2000 mennessä yli 2 000 ääniraidan soittomääriin. Studiosoittajien edustavalla listalla on soittajia kaikista soitinryhmistä, mutta suurin määrä soittajista on kitaristeja, basisteja ja rumpaleita. Kuitenkin puhallinsoittajia mahtuu tälle kyseiselle soittajalistalle ainoastaan kuusi kappaletta. Markku Johansson komeilee tällä studiomuusikoiden listalla sijalla 21. Markku Johansson ennätti vuoteen 2000 mennessä soittaa 2 313 raitaa musiikkia Gramexin listojen mukaan.

Erityisen hyvin Markku Johansson viihtyi studio-olosuhteissa varsinkin silloin, kun hän sai aivan itse kirjoittaa soittamansa instrumenttiosuudet. Jossakin vaiheessa Markku Johansson on itse arvioinut tehneensä noin kuusikymmentä prosenttia kaikista sovituksista, joissa hän myös toiminut soittajana. Markulla on aina ollut vahva oma tahto kirjoittaa sovituksiin omia ideoita. Suurin osa studiomuusikoiden soitettavaksi tulevasta materiaalista on rutinoituneelle ja osaavalle soittajalle suhteellisen helppoa soitettavaa, mutta taitava sovittaja voi halutessaan keksiä soittajille hyvin vaativaakin soitettavaa. Markku ei tuntenut useinkaan viihtyvänsä pelkässä studiosoittajan roolissa toteuttamassa jonkun muun kirjoittamia asioita; toisinaan nämä toisten sovittajien kirjoittamat asiat olivat hänen omalle instrumentilleen hyvin huonosti istuvia ja vaikeasti toteutettavia asioita tai Markun mielestä kehnosti soivia fraaseja. Vaikka soittajan puuttuminen sovittajan tekemiin ratkaisuihin ei lähtökohtaisesti ole koskaan toivottavaa, on Markku Johanssonkin saanut joskus sovittajalle ehdottaa muutosta omaan soitinstemmaansa. Hyviltä studiosoittajilta täytyy kaikenlainen ohjeistuksen mukainen soitanta luonnistua tarkasti, mutkattomasti ja nopeasti.

Jari "Kepa" Kettunen.

Vesa Aaltonen.

Studiomuusikoiden palkkausjärjestystä uudestettiin vuonna 1974 siten, että studiomuusikolle kuului maksaa jokaisesta nauhoituskerrasta materiaalista riippumatta vähintään neljästä raidasta tai 10,5 minuutin kestoisesta soittosuorituksesta. Tämä samalla mullisti myös studioiden soittokäytäntöjä; enää studiolle ei pyydetty muusikoita vain yhtä kappaletta varten, vaan taloudellisten syiden vuoksi aina studiosessioissa nauhoitettiin vähintään neljä kappaletta kerrallaan. Studionauhoituksissa oli aikaisemmin ollut paikalla jopa 25-30 soittajaa kokoonpanoissa, mutta uuden minimipalkkaustavan tultua voimaan muuttui tämäkin käytäntö taloussyistä johtuen.

Kitaristi Juha Björninen.

Heikki Laurila oli Suomen ahkerin studiomuusikko, sillä hän ennätti nauhoittaa vuoteen 2008 mennessä 7 272 raitaa.

Palkkausjärjestelmän muutos lisäsi luonnollisesti raitamääriä ja tietysti raidoille täytyi nyt sovittajien keksiä täyttävää soitettavaa, koska soittajille täytyi joka tapauksessa kuitenkin maksaa korvaus. Tästä johtuen monet sovitukset alkoivat kuulostaa täyteläisemmiltä ja usein esimerkiksi puhallinsoitinosuuksia sovittajat alkoivat äänitteisiin tuottaa enemmän. Samassa yhteydessä samoin sovitustyötä alettiin tehdä yhä enemmän studiotiloissa äänityksen lomassa. Koska ammattistudioiden tuntihinnat olivat kalliita, oli aivan selvää, että näin toimien myös äänitykset nostivat tuotantojen kokonaiskustannuksia.

Raimo Roiha (s. 28.1.1936 Parkano ja k. 16.6.1991 Nurmijärvi).

Esa Katajavuori.

Aikoinaan kun Markku Johansson aloitti sovitustyöt Musiikki Fazerilla oli Fazerin käyttämässä Finnvox-studiossa juuri otettu käyttöön neliraitatekniikkaan perustuva nauhoitus. Tämä tarkoitti sitä, että säestävä rytmiryhmä: basso, rummut, kitara ja piano sekä muut mahdolliset rytmiryhmän soittimet nauhoitettiin ensin puhaltimien kanssa kahdelle raidalle stereoäänityksenä. Jousiryhmä nauhoitettiin seuraavaksi kahdelle raidalle. Taustakuoro taltioitiin samoin kahta raitaa käyttämällä. Viimeksi laulusolisti lauloi oman suorituksensa kaikkien taustojen päälle. Äänitteen miksausvaiheessa myös sovittaja oli mukana tarkkaamossa työstämässä äänitettä ja kertomassa, mitä hän halusi muutoksia äänikuvaan. Parhaista otoksista valittiin lopulliseen äänitteelle tuleva materiaali. Vuosien saatossa kasvava ääniraitamäärä vähensi myös hyvin olennaisesti käytettyjen välimiksauksien määrää, joka samalla tietysti tarkoitti myös, että kohinan määrä lopullisella äänitteella samoin väheni ja laatu sitä kautta parani.

Aaro Kurkela.

Kalevi Nyqvist näpelöi hanuria.

Tyypillinen äänityspäivä studiolla tarkoitti studiomuusikolle tiukkaa työskentelyä ja ankaraa keskittymistä tarkkaan soittoon. Sovittaja jakoi studiosoittajille kaikki tarvittavat nuotit äänitystä varten. Ensimmäiseksi sovittajan johdolla käytiin kappaleen rakenne yhdessä läpi; sen jälkeen oli vuorossa kappaleen harjoitus läpisoittamalla kerran tai kaksi kertaa. Seuraavaksi alkoikin jo kappaleen äänitys studiossa. Studioaika pyrittiin tehokkaasti käyttämään hyväksi, sillä studiotunnit olivat kalliita. Aivan normaali työpäivän kulku oli, että aamupäivällä studiosessiossa tehtiin kolmeen kappaleeseen studiopohjat ja ruokatunnin jälkeen iltapäivällä studiosessiossa ennätettiin vielä tehdä kolmen tai neljän kappaleen pohjaäänitykset valmiiksi.

Markku Johanssonin luottostudiomuusikoihin kuuluivat jo vuodesta 1970 lähtien mm. seuraavat muusikot: rumpalit Matti Oiling, Ilpo Kallio, Tuomo ”Nappi” Ikonen, Jari-Pekka ”Jartsa” Karvonen, Vesa Aaltonen, Jari ”Kepa” Kettunen, Roope Koistinen, Miri Miettinen, Sami Kuoppamäki, Anssi Nykänen, perkussionisti Tapio ”Mongo” Aaltonen, kitaristit: Heikki Laurila, Taisto Wesslin, Janne Louhivuori, Arno ”Nono” Söderberg, Juha Björninen, Peter Lerche, Juha Lanu, Vesa Anttila, Jari ”Heinä” Nieminen ja Jarmo Nikku, pianistit: Raimo Roiha, Esa Katajavuori, Seppo Helin, Jari Puhakka, Olli Ahvenlahti, Paul ”Nacke” Johansson ja Seppo Hovi sekä hanuristit: Aaro Kurkela ja Kalevi Nyqvist, basistit: Tapio Salo, Heikki ”Häkä” Virtanen, Harri Rantanen, Pave Maijanen.

Jörgen Petersen.

Esko Heikkinen.

Puhallisoittajista Markku Johansson käytti studiosoittajinaan mielellään trumpetisteja: Jörgen Petersen, Kaj Backlund, Ossi Runne, Tauno Virtanen, Simo Salminen, Esko Heikkinen ja Jukka Tiirikainen, pasunisteja: Seppo ”Emppu” Peltola, Jussi Aalto, Tom Bildo, Sointu Huuskonen, Mikko Mustonen sekä saksofoneja, klarinettia ja huiluja soittamassa: Pentti Lasanen, Esa Pethman, Unto Haapa-aho, Juhani ”Junnu” Aaltonen, Pentti Lahti, Reijo Lehtovirta ja Heikki Pohto. Usein taustalaulajina käytetyt: Irma Tapio, Maija Hapuoja, Marjukka Riihimäki, Irina Milan, Marjo-Riitta Kervinen, Maarit Hurmerinta, Martti Metsäketo, Kaj Lind, Arto Alaspää, Pertti Antero ”Kalle” Fält, Pertti ”Pepe” Willberg, Paavo ”Pave” Maijanen ja Pekka Kuorikoski. Äänityksissä käytetyt jousiryhmät kokosivat yleensä joko Jorma Ylönen Helsingin kaupunginorkesterista, Ulf Hästbacka Radion sinfoniaorkesterista tai Erkki Inkinen Oopperaorkesterista. Markku Johanssonin usein käyttämiä äänittäjiä olivat Ronnie Kranck, Juha Laakso, Tom Vuori, Dan ”Danu” Tigerstedt, Jorma ”Hämis” Hämäläinen, Sepi Myllyrinne sekä TV2:n produktioissa Teuvo Lehtinen. Markku käytti sangen mielellään varsinkin 1970-luvun alussa Paradise-yhtyeen komppiryhmää äänitettäessä sellaisia produktioita, joihin ryhmän soittotapa istui hyvin. Äänitettäessä modernimpaa iskelmämusiikkia Markku Johansson käytti luottomiehinään keyboardeissa Olli Ahvenlahtea ja huiluissa sekä saksofoneissa Juhani Aaltosta.

Heikki Pohto.

Maarit Hurmerinta.

Toisilla kappaleilla on selkeä taipumus jäädä eloon ja soimaan ihmisten parissa pitkiksikin ajoiksi, kun taas toisten kappaleiden kohtalona on unohtua nopeasti ja lopullisesti, häviten historian hämärään. Kautta aikain on aina kysytty sitä, kuinka menestykseen yltäviä kappaleita on mahdollista tehdä ja säveltää. Musiikintekijöiden vakiovastaus on jo pitkään ollut kysymykseen se, että jos he tehdessään tietäisivät millainen kappale ja mistä aiheesta se tulisi tehdä, he myös tekisivät sen enempiä kyselemättä tai ihmettelemättä. Mutta kun totuus on kuitenkin se, että kenelläkään ei ole varmuudella tietoa, millaisista aineksista menestynyt ja iätön kappale syntyy.

Markku Johanssonin mielestä on selvää, että ikivihreän sävelmän syntymiseen tarvitaan aivan varmasti hyvä, mieleen jäävä melodia. Kaikki onnistuneet ja elämään jääneet jazzstandardit tai iättömät ikivihreät kappaleet sisältävät poikkeuksetta helposti muistettavan melodian; melodia koostuu usein dramaturgisesti kiinnostavista musiikillisista linjoista ja se on myös tarpeeksi joustava salliakseen erillaisia lähestymistapoja sovituksellisesti toteuttaa kappaleesta erilaisia versioita, tarvittaessa vaikkapa eri tempoilla ja erillaisissa rytmeissä käsiteltynä. Kappaleen musiikilliset elementit valmistelevat siinä tapahtuvaa liikettä ja sävelteos myös kehittyy edistyessään. Näin saadaan lauluun syntymään tarvittava jännite, joka ylläpitää kuulijoiden mielenkiinnon loppuun saakka.

Jos kappaleen tapahtumat sidotaan tuoreisiin ja ajankohtaisiin tapahtumiin, sillä saavutetaan yleensä vain suhteellisen lyhyaikaista suosiota kappaleelle. Usein nämä laulut unohtuvat, kun kappaleen ajankohtaisuus on ohitettu. Toisinaa saattaa silti käydä niin, että omaa aikaansa kuvaava teos jääkin varsinaiseksi kestosuosikiksi. Markku Johansson nostaa esimerkiksi tästä vaikkapa Pepe Willbergin levyttämän version Penny Lane -kappaleesta, jonka suomalaisen version Rööperiin sanat sorvasi Juha Harri Vainio.

 Dallapé -orkesteri 100 vuotta

100 vuotta toimintaansa juhliva Dallapé -orkesteri saapui bussilla juhlakonserttiinsa viihdyttämään yleisöään Tampereelle lauantaina 22.3.2025 Tampere-talon täyteen pieneen saliin. Tampereen konsertissa Dallapé -orkesteria johti ja solistina lauloi Juha Antero Hostikka (s. 9.9.1971 Helsinki). Orkesterissa soittivat Arttu Takalo (s. 18.9.1971 Kouvola, vibrafoni ja marimba), Mauri Saarikoski (viulu), Niko Antero Kumpuvaara (s. 1981 Oulu, harmonikka), kompissa Anssi Olavi Nykänen (s. 7.2.1965 Keuruu, rummut), Harri Rantanen (s. 1960, basso) ja Tuomo Dahlblom (s. 1978, kitara), puhallinsoittimissa Heikki Pohto (s. lokakuu 1970, tenorisaksofoni, huilu), Ari Jokelainen (s. 1976, alttosaksofoni, klarinetti ja huilu) Tero Lindberg (s. 1976, trumpetti ja flyygelitorvi) sekä Juha Jay Kortehisto (s. 28.12.1972, pasuuna).

Juha Hostikka & Dallapé.

Harmonikansoittajat Erkki Majander ja Martti Jäppilä sekä laulaja Vilho (Ville) Ilmari Alanko (s. 6.2.1907 Helsinki ja k. 25.5.1931 Helsinki) ja rumpali-laulaja Mauno Jonsson perustivat Dallapé -orkesterin vuonna 1925. Erkki Majander oli Pasilasta torikauppiassukua, joka tienasivat maakunnasta hankkimilla puuastioilla, jakkaroilla ja pöydilla sekä rottinkikalusteilla. Majander oli kiinnostunut musiikista ja hän rahoitti orkesterilla omilla varoillaan hanurit. Dallapén pahimpia kilpailijoita keikkojen määrällä mitaten olivat 1920-luvun lopulla orkesterit Arizona ja Amarillo. Perinteikkään orkesterin riveissä ovat soittaneen vuosien saatossa useat aikansa tunnetut muusikot, kuten Helge Pahlman, Eino Katajavuori, Kauko Käyhkö, Viljo Vesterinen, Bruuno Laakko ja Alvar Kosunen. Orkesterin laulusolisteina ovat toimineet mm. Georg Malmstén, A. Aimo, Olavi Virta ja Sami Saari.

Orkesteri levytti uransa alkupuolella levynsä – äänilevyt olivat tuohon aikaan vielä savikiekkoja – yleensä Berliinissä. Orkesterin soittajien määrä kasvoi vuosien saatossa. Amerikan mantereelta toi oekesteriin uusia tapoja sovittaa musiikkia ensin Tommy Tuomikoski ja myöhemmin vielä Bruuno Laakko. Eduskunnan muutettua uuteen eduskuntataloon Arkadianmäelle vapautui 11.1.1933 Heimolan ovet julkisille tanssitilaisuuksille. Dallapé -orkesteri valtasi Heimolan talon hiljalleen itselleen; siellä järjestettiin paljon tansseja, siellä toimi Dallapén musiikkikoulu ja talossa oli myös ohjelmatoimisto, jossa Martti Jäppilä myi Dallapén keikkoja.

Georg Malmstén.

Laulaja ja säveltäjä Georg ”Jori” Malmstén (s. 27.6.1902 Helsinki ja k. 25.5.1981 Helsinki) jättäytyi vuonna 1931 vapaaksi taiteilijaksi ja alkoi sittemmin toimia Dallapé -orkesterin laulajana ja kapellimestarina. Georg Malmstén ennätti uransa aikana laulaa 842 kappaletta levyille. Malmstén aloitti musiikin opiskelunsa trumpetilla Helsingin musiikkiopistossa (nyk. Sibelius-Akatemia) ja hän pääsi jo 17-vuotiaana Helsingin Laivaston soittokuntaan kornetistiksi. 19-vuotiaana hän oli jo armeijan nuorin musiikkivääpeli.

Tommy Tuomikoski.

Muusikko Wilfred H. ”Tommy” Tuomikoski (s. 27.4.1907 Quincy, Massachusetts, Yhdysvallat ja k. 29.11.1937 Yhdysvallat) rantautui Helsinkiin amerikanlaiva s/s Andanian mukana. Laivaorkesteri The Andania Yankees soitti muutaman viikon ajan tilausravintola Royalissa, Oopperakellarin yläkerrassa, jossa useat suomalaiset muusikot kävivät ihailemassa Tommy Tuomikosken saksofonin- ja klarinetinsoittoa. Tämän jälkeen Tuomikoski liittyi uuteen Zamba -orkesteriin soittamaan Kaivohuoneelle. Soitannollisten taitojensa lisäksi Tuomikoski oli ihailtu showmies. Nuoret muusikot jäljittelivät mielellään Tuomikosken pukeutumista ja kampausta sekä kävelytyyliä. Zamban jälkeen Tuomikoski siirtyi saksalaisen jazzviulisti Egula Saritsin johtamaan Embassy Bandiin, jonka vakiopaikkoja Helsingissä olivat Fennia ja Grand.

Tuomikoski siirtyi seuraavaksi 1930-luvun alussa pasunisti Karl Klaus Salmen (s. 3.12.1908 Helsinki ja k. 10.7.1987 Kuopio) johtamaan turkulaiseen Ramblers -orkesteriin, jossa hänen lisäkseen soitti myös kaksi muuta amerikkalaista, Leo Adamson ja Merle Wilkin. Ramblers -orkesteri teki paljon levytyksiä mm. Lennart Mathias ”Matti” Jurvan (vuoteen 1933 Jurvanen, s. 29.4.1898 Helsinki ja k. 16.9.1943 Helsinki) kanssa. Vuoden 1933 loppupuolella Tuomikoski liittyi Dallapén riveihin soittamaan antaen orkesterille omaperäisen panoksensa musiikillisen suunnan muovautumiseen. Tuomikoski antoi samoin opetusta suomalaisille muusikoille ja orkestereille sekä hän julkaisi vuonna 1934 saksofonin soitto-oppaankin, joka oli vuosikymmenien ajan ainoa suomenkielinen alan oppikirja maassamme. Henkilönä Tuomikoski oli hurmuri ja loistava seuramies, jonka synkkänä puolena oli kuitenkin mieltymys alkoholin käyttöön. Tuomikoski saattoi yllättää muut orkesterin jäsenet tulemalla soittolavalle miltei kantokunnossa hoitaen silti oman soitto-osuutensa moitteettomasti. Orkesterin muusikot ja järjestysmiehet joutuivat liikkumaan Tuomikosken vahteina, jotta tämä ei olisi kesken kiertueen karannut viinan, naisten tai näiden molempien perään. Lopulta tämä johti siihen, että orkesterin johtaja Martti Jäppilän mitta tuli täyteen ja hän antoi Tuomikoskelle potkut orkesterista. Vuonna 1936 Tuomikoski palasi takaisin syntymäkaupunkiinsa Yhdysvaltoihin. Seuraavana vuonna hän kuoli Yhdysvalloissa sairastuttuaan äkillisesti.

Alvar Kosunen.

Muusikko, sovittaja, orkesterinjohtaja, säveltäjä, sanoittaja ja pedagogi Vilho Alvar Kosusen (taiteilijanimi Allu Kosonen, s. 17.7.1908 Kuopio ja k. 17.4.1965 Helsinki) oma instrumentti oli trumpetti, mutta hän soitti myös harmonikkaa. Ennen toista maailmansotaa Kosonen soitti ainakin Zambassa, Ramblersissa, Dallapéssa ja Rytmi-Pojissa. Sodan jälkeen hän toimi Ossi Elstelän johtaman Iloisen Teatterin orkesterin johtajana. Muusikko, laulaja ja näyttelijä Kauko Käyhkö (s. 5.4.1916 Pietari ja k. 8.4.1983 Espoo) kertoi Alvar Kososella olleen ”savolaisen luonnonväärät leuat”; Kososen tunteet vaihtelivat ja ailahtelivat herkästi. Alvar Kososen tunnetuin sävellys lienee foksi ”Muistan sua Elaine”. Kappaleen levytti ensi kerran Ramblers -orkesteri solistinaan Lei Adamson vuonna 1931. Kappale nousi uudelleen suosioon 1980-luvulla Velipuolikuu-televisiosarjan myötä näyttelijä Pirkka-Pekka Peteliuksen (s. 31.5.1953 Alatornio) esittämänä ja muusikko, sovittaja ja kapellimestari Pedro Heikki Kalevi Hietasen (s. 5.5.1949 Jaala ja k. 6.12.2023) sovittamana. Hieman ennen kuolemaansa Alvar Kosonen sovitti Martti Jäppilän valssin ”Iltatuulen viesti” Aikamiehet-kuoron levytettäväksi; valssi soi myös Metsäradion tunnusmusiikkina vuosikaudet.

Bruno Laakko.

Muusikko, orkesterinjohtaja ja pedagogi Bruno Laakko (s. 19.6.1907 ja k. 12.12.1989 Marquette, Michigan) tuli Yhdysvalloista Suomeen 1930-luvun lopussa. Bruno Laakon isä, Elis Lääkkö, muutti Laakamosta Suomesta Yhdysvaltoihin 1900-luvun alussa. Amerikansuomalainen Bruno Laakko saapui kesällä 1938 Suomeen tarkoituksenaan jatkaa musiikkiopintojaan Sibelius-Akatemiassa kapellimestari- ja sävellyslinjalla. Hän oli jo suorittanut mm. Juillard School of Musicin Bachelor of Science -tutkinnon ja Master of Arts -tutkinnon Colombian yliopistossa. Yhdysvalloissa Laakko oli soittanut mm. Will Hudsonin. Art Mooneyn, Fred Bergin ja Jean Goldketten orkestereissa.

Laakko kävi Kemin teatteritalolla kuuntelemassa Dallapén keikkaa ja samalla kysyi töitä orkesterista itselleen. Kun orkesteri kuuli Laakon soittoa, karisivat kaikki ennakkoluulot ja hänet kiinnitettiin välittämästi orlesterinjohtajaksi. Tässä yhteydessä Dallapé -orkesteri siirtyi paljon enemmän synkopoidun swingin pariin, Bruno Laakon esikuvan Benny Goodmanin tyyliin. Samoin vapaa improvisointi tuli hänen mukanaan orkesterin tavaksi. Bruno Laakko oli soittajataitonsa lisäksi samoin erinomainen sovittaja.

Bruno Laakon soittoa ja laulua taltioitiin myös äänilevylle kesällä 1939 Käpylän työväentalolla, kun Bruno Laakko ja Lepakot tallensivat musiikkia Columbialle. Lepakot nimi otettiin Dallapé -orkesterille levytysteknisistä syistä; Helsingissä Kaisaniemenkatu 7:n toisessa kerroksessa toimi Lepakko -niminen ravintola, jonka perusti entinen olympiavoittaja, painija Väinö Kokkinen. Dallapé soitti tässä ravintolassa yli vuoden vakituisena bändinä. Levytyssessiossa taltioitiin nelisenkymmentä kappaletta, joista 34 kappaletta lauloi Oskari Olavi ”Ola” Virta (vuoteen 1926 Ilmén, s. 27.2.1915 Sysmä ja k. 14.7.1972 Tampere). Olavi Virta ennätti laulaa levyille peräti 601 laulua uransa aikana. Bruno Laakko lauloi itse levylle kappaleet ”Aleksanterin jazzyhtye” ja ”Kissa vieköön” käännöskappaleet. Talvisodan alettua Laakko siirtyi Kemiin toimien siellä vapaaehtoisena suojeluvalvojana. Rauhan taas vallitessa keväällä 1940 Laakko jatkoi opintojaan Sibelius-Akatemiassa ja soitteli samalla keikkoja Helsingissä. Jatkosodan sytyttyä Laakko lähti elokuussa 1941 Petsamon kautta viimeisellä Amerikan-laivalla Yhdysvaltoihin. Kotimaassaan Laakko toimi Marylandissa collegen musiikinopettajana tehden vuosien varrella muutamia vierailuja myös Suomessa.

Dallapé -orkesterilta ilmestyi helmi-maaliskuussa 2025, joka sisältää mm. uudet versiot ikivihreistä kappaleista, kuten Ikkunaprinsessa, Angelique, Muistan sua Elaine, Äänisen aallot ja Jälleen soittaa Dallapé. Tampereen konsertin alkuosassa yhtye soitti mm. kappaleet Kangastus, Äänisen aallot, Budapestin yössä, Säkkijärven polkka, Kissa vieköön, Ilta Oulunjoella sekä Americano. Väiajalla salintäyteisellä yleisöllä oli mahdollisuus ostaa yhtyeen tuoretta levyä nimikirjoituksilla varustettuna. Konsertin loppuosassa yleisölle tarjoiltiin mm. kappaleet Viidakkolaulu, Vetoketju, Rakastunut nainen, Sydänsuruja, Eeva, Angelique, Älä kiiruhda, Tammerkoski ja Jälleen soittaa Dallapé. Äänentoistokin pienessä salissa Tampere-talossa tuntui toimivan keskivertoa paremmin, paljolti tietenkin senkin vuoksi, että orkesterilla oli oma äänimies ”puikoissa”.

 Vankileirien saaristo (3. osa)

Aleksandr Solženitsyn.

Suomen Kuvalehdessä julkaistussa artikkelissa sanottiin, että Suomen ulkopoliittinen johto ei pitänyt Vankileirien saariston julkaisemista suotavana, jolloin Kokoomuksen kansanedustaja Tuure Jaakko Kalervo Junnila (s. 24.7.1910 Kiikka ja k. 21.6.1999 Helsinki) teki asiasta eduskuntakyselyn. Ulkoministeri Ahti Kalle Samuli Karjalainen (s. 10.2.1923 Hirvensalmi ja k. 7.9.1990 Helsinki) kiisti kaiken koti- ja ulkomaisen painostuksen ja vakuutti, että kirjan hylkäämisestä oli päättänyt kokonaan kustantaja. Tämä säilyikin pitkään virallisena totuutena, kunnes Kalevi Sorsa myönsi haastattelussa vuonna 1991 sekä hallituksen että Neuvostoliiton kehottaneen Tammea luopumaan Vankileirien saariston julkaisemisesta.

Juhani Suomi.

Ahti Karjalainen.

Juhani Martti Kalervo Suomen (s. 15.2.1943 Helsinki) toimittamissa Urho Kekkosen päiväkirjoissa Solženitsynin tapaus esiintyy vain kerran. Kyseessä on Helsingin Sanomista leikattu uutinen, jonka aiheena on Tuure Junnilan Vankileirien saariston pohjalta tekemä eduskuntakysely. Presidentti Urho Kaleva Kekkosen omaa kommenttia asiasta ei ole julkaistu koskaan.

Tuure Junnila.

Neuvostoliiton lehdistö oli jo vuonna 1970 arvostellut SKDL:n pää-äänenkannattajaa Kansan Uutisia, koska lehti oli kirjoittanut Nobelin palkinnon saaneesta Solženitsynista ja hänen tuotannostaan myönteiseen sävyyn. Vankileirien saaristo -kohun esinäytös oli Suomi-Neuvostoliitto -seuran yritys estää Elokuu neljätoista -romaanin julkaiseminen Suomessa syksyllä 1972. Vähemmistökommunistien Tiedonantaja puolestaan ilmaisi ilonsa siitä, ettei Tammi "eksynyt valheiden saaristoon" vaan pidättäytyi julkaisemasta Vankileirien saaristoa. Useimmat porvarilliset ja sosiaalidemokraattiset sanomalehdet eivät halunneet kommentoida asiaa sen ulkopoliittisen arkaluonteisuuden vuoksi, vaan julkaisivat ainoastaan STT:n uutisen sellaisenaan. Poikkeuksellisen voimakkaasti reagoi Ilta-Sanomat, jonka mielestä Tammi oli siirtynyt "tiedonvälittäjästä tiedon kieltäjäksi". Kritiikkiä Vankileirien saariston tapauksen johdosta alkoi ilmaantua laajemminkin taiteilija ja kirjailija Carl-Gustaf Henrik Casimir Liliuksen (s. 14.7.1928 Helsinki ja k. 14.12.1998 Helsinki) viitattua siihen alkuvuonna 1975 Kanava-lehteen kirjoittamassaan kirpeässä artikkelissa suomalaisesta itsesensuurista.

Carl-Gustaf Henrik Casimir Lilius.

Ruotsin sanomalehdet, muun muassa Dagens Nyheter ja Expressen, tulkitsivat tapauksen, samoin kuin suomalaisten sanomalehtien yleisen haluttomuuden kommentoida sitä, vakavaksi oireeksi itsesensuurista ja suomettumisesta. Expressen totesi pääkirjoituksessaan 5. maaliskuuta 1974 (uutinen oli julkaistu Helsingin Sanomissa samana päivänä):

»Jo itsesensuurina päätös on vakava. Mutta vielä paljon masentavampaa on kuulla, että päätös tehtiin hallituksen poliittisen painostuksen jälkeen. Suomella on katkeria kokemuksia Stalinin hyökkäävästä ulkopolitiikasta. Silloin pantiin vastaan. Mutta nyt estetään Stalinin hirmuvallan selostus väärästä hienotunteisuudesta Neuvostoliiton yksinvaltiaan seuraajia kohtaan.»

Max Jakobson.

Silloinen Elinkeinoelämän valtuuskunnan toimitusjohtaja Max Jakobson (s. 30.9.1923 Viipuri ja k. 9.3.2013 Helsinki) katsoi vuonna 1992 julkaistuissa muistelmissaan tapauksen aiheuttaneen arvaamattoman paljon vahinkoa Suomen kansainväliselle maineelle. Hänen mukaansa Vankileirien saariston julkaiseminen — neljä vuotta myöhemmin kahdessa osasssa vuosina 1976 ja 1978 — myös Suomessa ei enää ylittänyt uutiskynnystä maailmalla.

Suomessa Solženitsynin kirjoja aikaisemmin julkaissut kustantamo Tammi torjui kohutun suomennoksen Vankileirien saaristo julkaisemisen ulkopoliittisista syistä. Tammessa tiedettiin kirjan olevan poliittista räjähdysainetta heti, kun oli tutustuttu sen englannin- ja ruotsinkielisiin käännöksiin. Kirjan pelättiin vahingoittavan Suomen virallista neuvostoystävällistä ulkopolitiikkaa vuonna 1974. Tällöin elettiin kaikkein voimakkainta suomettuneisuuden aikaa, jolloin lehdistö ja myös kirjakustantamot taipuivat itsesensuuriin aiheissa, joiden oletettiin olevan Neuvostoliitolle kiusallisia.

Tammi joutui painostuksen alaiseksi ja luopui hankkeesta. Pääministeri Kalevi Sorsa oli ruotsalaisen kustantajan Wahlström & Windstrand (W&W) kustantajan Per Gedinin muistelmien Förläggarliv mukaan sanonut Tammen Jarl Hellemannille: "Tämä ei tietenkään ole painostusta, vaan kustantaja päättää itse julkaistako vai ei. Hän antoi myös ymmärtää, ettei tätä keskustelua heidän välillään ollut koskaan käyty."

Sorsan taustalla oli vielä presidentti Urho Kekkonen, joka "pani sanat Sorsan suuhun", kuten historioitsija ja yhteiskuntatieteiden tohtori Erkki Vettenniemi (s. 1966) kirjoittaa artikkelissaan. Hellemann oli päättänyt siirtää suomennoksen oikeudet ulkomaiselle kustantajalla, ja ensisijalla oli W&W, jonka edustaja Gedin kuuli asiasta ottaessaan yhteyttä Hellemanniin. W&W:llä oli jo ruotsinnoksen oikeudet. Myös Jörn Donner oli suunnitellut suomennoksen julkaisemista, mutta sai kuulla olevansa asiassa myöhässä: W&W oli jo saanut oikeudet. Paitsi ruotsinnos, myös suomennos oli W&W:lle tuottoisa. Donner oli suunnitellut perustavansa julkaisua varten mittatilauskustantamon. Myös Kauko Kare oli ottanut yhteyttä Solženitsynin edustajaan Fritz Heebiin, jotta hänen Alea-kirjansa saisi julkaista sen. Hellemann ei kuitenkaan halunnut sen tapaisen "poliittisen yrittäjän" saavan julkaisuoikeuksia, eikä Heeb edes vastannut Kareelle. Sopimuskin oli jo tehty W&W:n kanssa.

Tammen kustannuspäällikkönä lähes kahdenkymmenen vuoden ajan toiminut Hannu Harju kirjoitti vuonna 2015, ettei teos ollut Solženitsynin aiempiin teoksiin verrattuna vaarallisempi tai kiusallisempi, vaan syynä julkaisematta jättämiseen oli kirjailijan Nobelin-palkinnon ansiosta saama maailmanlaajuinen julkisuus toisinajattelijana.

Hans Rudolf Björkengren.

Paljon venäläistä ja neuvostoliittolaista kirjallisuutta kääntäneen Esa Adrianin (oik. Esa Adrian Anisimoff, s. 17.6.1939 Helsinki ja k. 30.11.2007 Järvenpää) suomennokseen sisältyi myös runsaasti teoksen ruotsintajan kirjailija, toimittaja ja kääntäjä Hans Rudolf Björkengrenin (s. 25.1.1933 Visby ja k. 22.7.2017 Tukholma) keräämää tausta- ja selitysmateriaalia, kuten henkilöhakemisto. Vaikka kirja oli myyntimenestys Suomessa – ensimmäinen osa 30 000 kappaletta – ruotsalainen kustantamo ei jatkanut kustannustoimintaa, vaan loput osat julkaisi pieninä painoksina 1976 ja 1978 pienkustantamo Kustannuspiste. Oikeistolaiseksi leimautunut kustantamo oli tunnettu neuvosto- ja kommunisminvastaisista teoksista: se julkaisi erityisesti Viron ja Baltian miehitysaikaa koskevia kirjoja, mikä vahvisti taistolaisten kylvämiä epäluuloja Solženitsynia kohtaan.

Kun Kustannuspiste oli julkaissut Vankileirien saariston jälkimmäiset osat, SKDL:n taistolaissiipeen lukeutunut kansanedustaja Heimo Nestori Rekonen (s. 8.8.1920 Lestijärvi ja k. 24.11.1997 Ylöjärvi) teki eduskunnassa kyselyn, mihin toimiin hallitus oli ryhtynyt tai aikonut ryhtyä "mainitunlaisen Neuvostoliiton vastaisen kiihotustyön lopettamiseksi maassamme". Ulkoministeri Olavi Johannes Mattila (s. 24.10.1918 Hyvinkää ja k. 4.8.2013 Hyvinkää) vastasi, ettei Solženitsynin kirja "palvele Suomen ja Neuvostoliiton kansojen keskinäisen ystävyyden ja luottamuksen lujittamista", mutta lisäsi uskovansa Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden olevan niin vakaalla pohjalla, ettei "moinen yksittäinen teos" voinut järkyttää niitä.

Kirjailija Sofi Oksanen.

Finlandia -palkinnolla palkittu kirjailija ja näytelmäkirjailija Sofi-Elina Oksanen (s. 7.1.1977 Jyväskylä) osti teoksen julkaisuoikeudet, ja Solženitsyn teos ilmestyi huhtikuussa 2012 hänen kustantamonsa Silberfeltin kautta huhtikuussa 2012 nimellä Gulag – Vankileirien saaristo. Kirjailija, kääntäjä ja toimittaja Martti Henrikki Anhava (s. 17.6.1955 Helsinki) – Martti Anhava on Tuoma ja Helena Anhavan poika - teki uutta laitosta varten jonkin verran muutoksia. Kankeita rakenteita on korjattu, venäjän kielen translitterointia on saatettu ajan tasalle ja alkuperäisen laitoksen nimikirjaimia on avattu uudemman venäjänkielisen laitoksen mukaisesti. Solženitsyn oli alun perin käyttänyt nimikirjaimia suojellakseen elossa olleita. Kaikkien nimien oikeellisuutta hän ei myöskään voinut varmistaa. Teoksen suomenkieliseenkin nimeen haluttiin Gulag, koska käsite on kirjan myötä tullut kansainvälisesti tunnetuksi.