Filosofi John Locke (2. osa)
John Locken tietoteoria tunnetaan empirismin vuoksi. Locke esitteli ajatuksensa omassa teoksessaan, An Essay Concerning Human Understanding (Kirjoitus inhimillisestä ymmärtämisestä, 1690). Teoksessa hän puolustaa luonnontieteellistä tutkimusta kokemusperäisenä tutkimusalana. Ideat ulkoisesta todellisuudesta sekä omasta ruumiista ovat niin sanottuja yksinkertaisia ideoita eli aistivaikutelmia, joita ulkoisen todellisuuden kappaleet ovat synnyttäneet aisteihin. John Locke katsoo mielen olevan ”valkoinen paperi, vailla kirjoitusta”, jonka vasta kokemus ”kalustaa”. Mielen sisällöt eivät kuulu sen synnynnäiseen varustukseen. Ajatusta on kutsuttu nimellä tyhjä taulu (lat. tabula rasa).
Muodostaessaan valtion, kansalaiset vapaaehtoisesti luopuvat joistakin itsemääräämisoikeuksistaan hallitsijan hyväksi, jotta tämä voisi paremmin hallita ja ajaa kansan etua. Sopimus on kuitenkin voimassa vain niin kauan kuin molemmat osapuolet ovat siihen tyytyväisiä. Jos hallitsija väärinkäyttää asemaansa, on alamaisilla periaatteessa oikeus nousta kapinaan ja syöstä hallitsija vallasta. Tämä ajatus oli tuohon aikaan hyvin radikaalia ja uutta ajattelua, sillä läpi keskiajan oli totuttu ajattelemaan, että hallitsijan valta on hänelle Jumalan antama ja absoluuttinen, eikä alamaisilla ole oikeutta vastustaa Jumalan kansan johtoon asettamaa monarkkia.
John Locke ei kiistänyt kokonaan rationalismia eli järkeistietoa. Locke ajattelee ihmisen olevan tietoinen oman mielensä toiminnoista. Ihmisen tietoisuus niistä on tiedon toisena lähteenä. Ymmärrys kykenee yhdistelemään yksinkertaisia ideoita yhdistetyiksi iseoiksi. John Locke ei kannattanut empirismiä matematiikassa ja etiikassa. Molemmat ovat demonstratiivisia tieteitä. John Locke piti sekavana sekä hylättävänä perinteistä oppia olevaisesta jonakin sellaisena, jolla on ominaisuuksia. Sitä, mikä ihmisessä ajattelee, ja sitä mihin inhimillinen ajattelu kohdistuu, ei voida tarkastella ominaisuuksien kantajana. Samoin on yhtä epävarmaa se, ajatteleeko ihminen ruumiillisena olentona vai onko ajatteleminen ruumiista erillistä toimintaa.
John Locke luului yhteiskuntafilosofiassa ensimmäisiin yksilön oikeuksien puolustajiin. Kirjassaan Two Treatises of Government (Kaksi tutkielmaa hallintovallasta) esittämässään poliittisessa teoriassa Locke katsoo yksilön perustavanlaatuiset ja luovuttamattomat (inalienable) oikeudet valtiovallan oikeutettujen rajojen perusteiksi. John Locke kannatti samoin luonnollisen lain (natural law) perinteistä teoriaa. Hänen mukaansa moraalin perusperiaatteet ovat objektiivisia ja ne tavoitetaan empiirisesti käyttämällä järkeä todellisuuden tarkastelussa. Hän painottaa periaatetta, jonka mukaan kukaan ei saa riistää eikä vahingoittaa toisen elämää, terveyttä, vapautta eikä omaisuutta. Toisia ihmisiä siis tulisi puolustaa pidättymällä vahingoittamisesta. Luonnollisen lain normatiivisen periaatteen vuoksi yksilön oikeus ei ulotu pitemmälle kuin siihen, mistä jonkun toisen oikeus alkaa.
John Locke kirjoitti paljon omistusoikeudesta. Omaisuus on omistajan ja omistetun asian suhde. Yksilöllä on oikeus pitää hallussaan oleva hyödyke vain sillä edellytyksellä, että hänellä on siihen oikeus jollakin perusteella. Työnteko oli John Locken mukaan omistusoikeuden syntymisen perusta. Hallussa olevat asiat ovat omaisuutta, jos muilla ihmisillä on velvollisuus kunnioittaa niiden hallussapitäjän oikeutta. Locke huomautti ohimennen omaisuudesta kirjassaan, että palvelijoiden isännälle tekemän työn hedelmät olivat isännän omaisuutta. Omistamisessa siis yksilön oikeus edellyttää muiden velvollisuutta. Tätä John Locke piti kaikkien luonnollisten oikeuksien tunnusmerkkinä.
John Locke piti itselle tai persoonalle kuulumista perusteena, jonka nojalla yksilöllä on oikeus siihen, mitä hän pitää hallussaan tai mitä muut eivät saa pitää hallussaan hänen oikeutensa nojalla. Locke siis samaisti toimijan siihen, mikä on ihmisyksilössä ajatteleva minä ja jolle yksilön ruumis kuuluu omaisuutena. Ihmisten fyysinen koskemattomuus on omistusoikeuden kaltainen oikeus. John Locke esitti demokraattisissa ja liberalistisissa kirjoituksissaan, että jokaisella ihmisellä on luonnostaan, ihmisluontoon kuuluvana, tietyt moraaliset ja yhteiskunnalliset oikeudet joita vastaan valtiovalta ei saa rikkoa, ja joihin valtiovallan ei pidä puuttua, kuten mielipiteen ja ilmaisunvapaus sekä vapaus harjoittaa omaa uskontoaan.
Filosofi Locke ei hyväksynyt sellaista ajatusta, että yhteiskuntasopimus perustuisi vallan keskittämiseen. Sen täytyi perustua vallan jakamiseen. Tämän lisäksi hänen mielestään yhteiskuntasopimus edellytti, että valtio pystyi tosiasiallisesti takaamaan sekä turvaamaan kansalaisten oikeudet. Mikäli tässä ei onnistuttaisi, yhteiskuntasopimus menettäisi oikeutensa. John Locken esittämistä näkemyksistä oli enää varsin lyhyt matka tuleviin valistukauden ajattelijoiden aivoituksiin, joissa vallanjaon mekanismeja laajennettiin ja täsmennettiin, ja joissa toisaalta kansalaisille kuuluvien oikeuksien sisältöä sekä painoarvoa vahvistettiin ja laajennettiin.
Locke ei asetu yksilönvapauden puolustajana yksiselitteisesti pelkän negatiivisen vapauden puolelle. Hän kyllä uskoi, että yksilön vapaus on välttämättä toimintaan kohdistuvien esteiden tai mielivaltaisen sekaantumisen puuttumista, siis negatiivista vapautta. Silti yksilö käyttää vapauttaan tavoilla, jotka ovat sopusoinnussa järjen ohjaaman tahdon vaatimusten kanssa. Muutoin kysymys ei ole vapaudesta. John Locke korosti järkeä normien lähteenä, mistä seurasi se, että yksilön, esimerkiksi alaikäisen lapsen, vapautta on lupa rajoittaa, kun yksilön järki ei ole sellaista, mitä rationaalinen vapaus edellyttää.
Locken mukaan ihmiskunnan puolustamisen vähimmäisaste on ihmisten jättäminen vahingoittumattomiksi. Locke uskoi voivansa johtaa kansalaisyhteiskunnan siitä periaatteesta, että ihmiskunnan puolustamisen vähimmäisaste on ihmiskunnan kunkin yksittäisen jäsenen oman edun mukaista. Ihmiskunnan puolustamisen periaate ei siis edellytä yhteiskuntafilosofisena periaatteena sitä, että toimitaan toisen hyväksi oma etu uhraten. Teoksessaan Some Thoughts Concerning Education John Locke kannatti laajempaa ihmiskunnan puolustamisen periaatetta. Lasta kasvatettaessa olisi pyrittävä estämään lasta omaksumasta julmuuden tottumusta. Siksi olisi lapsen vapautta kunnioittaen saatava hänet omaksumaan toiminta toisten hyväksi myös tapauksissa, joissa toisten auttaminen ei ole oman edun mukaista.
Toisinaan klassisen liberalismin isien joukkoon lukeutuvana filosofina John Locke puolusti valtiovallan rajoittamista yksilönvapauden ja muiden luonnollisten oikeuksien, kuten elämän, terveyden ja omaisuuden suojelemiseksi. Locken liberalismiinsa sisältyy samoin ajatus, että lasta kasvatettaessa on julmuutta ja yksilöllisen vapauden loukkaamista vältettävä, jotta lapsi ei kasvaisi julmaksi ja muiden vapautta väheksyväksi. Kolmanneksi Locke puolusti omantunnonvapauteen perustuvaa suvaitsevaisuutta. Kun hyväntekeväisyys ymmärretään toiminnaksi, jolla tehdään toisille hyvää oman edun vastaisesti, Locke katsoi sen haittaavan yhteiskunnan vaurastumista. Lakisääteistä, pakollista hyväntekeväisyyttä eli sosiaaliturvaa Locke piti haitallisena sen utilitaarisen tavoitteen kannalta, että mahdollisimman monet vaurastuisivat. Ihmisten tulee olla luonnostaan hyväntekeväisyyttä harjoittavia, mihin päästään vain kasvattamalla lapsi vapaasti perheissä anteliaaksi ja tasavertaisuutta kunnioittavaksi.
John Locke oli valistusteologian tulkitsija ja puolustaja. Teoksessaan A Letter Concerning Toleration Locke esitti ideologisen perustelunsa valtionkirkolle, jossa vallitsi rajoittamaton uskon- ja ajattelunvapaus. Filosofiansa Locke esitti tutkielmassaan An Essay Concerning Human Understanding. Uskonto kuuluu sen mukaan yleisinhimilliseen kokemukseen. Jumalan olemassaolo on yhtä selvää kuin matemaattinen varmuus ja käy se käy ilmi harkinnasta. Locken rationaalinen todistus oli 1600-luvun lopulla suuressa arvossa, ja se oli yhtäpitävä luonnontieteilijöiden käsityksen kanssa, että maailmankaikkeutta koko sen monimutkaisuudessa ohjaa matemaattinen lainalaisuus.
Locke liitti universaaliseen ja rationaaliseen lainalaisuuteen myös kristinuskon kirjassaan Reasonableness of Christianity as delivered in the Scriptures (1695). John Locke hyväksyi Raamatun auktoriteetin, perustavat kristilliset oppilauseet, jotka koskevat Kristusta Jumalan Poikana ja Uuden testamentin kertomukset. Menetelmä, jota hän käytti kristinuskon totuuden osoittamisessa oli kuitenkin rationaalinen. Locke luki Raamattua sellaisenaan, ilman huomautuksia ja kommentaareja, ja tulkitsi sitä tavallisella järjellä. Locke katsoi, että jokaisella rationaalisesti ajattelevalla ihmisellä on mahdollisuus ymmärtää kristillisen uskon järjellisyys.
