Liikemies Ernst Leopold Lerche (5. osa) 

Kytäjän kartano Hyvinkäällä myytiin jo loppuvuonna 1918 Ernst Leopold Lerchelle puoliksi ja hänen lähipiiriyhtiölleen Nobelin Öljyntuonnille, puolet. Jo marraskuussa 1918 Högforsin rukki myytiin Ernst Lerchelle ja hänen liikekumppaneilleen. Vuonna 1919 Lohjan selluloosatehtaan osake-enemmistö myytiin muille pankkiireille, ja vähitellen loputkin jäljellejääneet omistukset siitä. Syksyllä 1921 Suomen Finanssi myi Hyvinkää-Pyhäjärven rautatien Högfors Brukille. Vuonna 1919 merkittävä osa Finanssiosakeyhtiön toiminnasta siirrettiin uuteen Ulkomaankauppapankkiin. Tämän jälkeen yhtiö palasi vuonna 1926 Pörssiin osakevälittäjäksi, mutta Pörssissä ajat eivät enää olleet hyvät. Yhtiön ja Ernst Lerchen perheen jäljellä olevat osakeomistukset Högforsissa myytiin vuonna 1933 ja Svartå Brukissa vuonna 1936, ja samana vuonna Finanssi-yhtiö purettiin.

Kaupparekisterissä olevien hajanaisten ääniluetteloiden mukaan Ernst Lerche omisti 60 %, Laurell 22 % ja Investor 12,5 % Finanssin osakkeista vuonna 1919. Vuonna 1928 Lerchen kuolinpesällä oli 85 % osakkeista. Lopettamiskokouksissa vuonna 1936 Adèle-leski omisti 28 %, B. Leo 10, Margareta 8,6 ja Nils 8,6 (Lerchet yhteensä 55 %) sekä Johan Cronstedt 22 ja Eva Mathilda Cronstedt 12,5 osakkeista.

Yritysten (oy:t) taseet ovat olleet kaupparekisterissä vuodesta 1928 lähtien. Vuoteen 1935 Suomen Finanssiosakeyhtiön tase oli keskimäärin 14 Mmk, josta osakkeita 13 Mmk. Näinä yhtiön 8 viimeisenä vuotena omaisuustase oli melko staattinen, kirjanpitoarvojen laskiessa loivasti kohti loppua. Vierasta pääomaa oli 4,7 Mmk (6,3...2,3 Mmk), joten omavaraisuusaste oli 67 %. Osinkotuotot olivat tasaisia, keskimäärin 1,1 Mmk, eli tuottoprosentti oli 8,1 %. Liikevaihtoa ei vuosina 1929–35 ollut. Tilikauden voitto oli 0,7 Mmk. (1918 voitto oli 0,5 ja 1919 1,8 Mmk.) Osakepääoma oli koko jaksona 8 Mmk.

Lähes samanaikaisesti M. G. Steniuksen maiden em. järjestelyiden kanssa, Leopold Lerche, Karl Herman Renlund, Julius Tallberg ja A. Grönberg hankkivat vuonna 1906 yhdessä osake-enemmistön Helsingin Raitiotie- ja Omnibus Oy:ssä. Raitioliikenne muutettiin kaksiraiteiseksi ja kannattavaksi siihen mennessä, kun konsortio 1913 hyvällä voitolla myi osakkeensa kaupungille.

Silfverberg & Wecksellin Hattutehtaat ja vuonna 1898 perustettu Artur Grönbergin (1871-1937), Uno Wasastjernan ja Lerchen Helsingin Hattuteollisuus olivat kovassa hintakilpailussa keskenään, kunnes Ernst Leopold Lerche vuonna 1912 järjesti tehtaiden yhdistymisen. Silveks osti 100 % Helsingin Hattuteollisuudesta suunnatulla osakeannilla ja konsortio sai siten Silveksin osake-enemmistön. Mannerheimintie 94:n arvokkaan tonttinsa yhtiö myi 1928.

Vuonna 1915 Ernst Lerche oli mukana perustamassa kuuluisan Emissioniosakeyhtiön. Hänen omistusosuutensa oli 15 %, mutta hän ei kauan kuulunut yhtiön johtaviin hahmoihin. Onneksi, sillä tämä Erik von Frenckellin (s. 18.11.1887 Helsinki ja k. 13.9.1977 Espoo) sekä konsuli ja liikemies Karl Allan Hjeltin (s. 11.6.1885 Turku ja k. 6.4.1945 Itämeri) johtama yritys ei menestynyt. Vuodesta 1918 lähtien Ernst Leopold Lerchen mielenkiinto sitä paitsi varmaankin suuntautui hänen omaan Finanssi-yhtiöönsä.

Lokakuussa 1917 Ernst Lerchen johtama ryhmä osti P. Sidorow -maatalouskonekauppayhtiön miltei koko osakekannan ja Lerchestä tuli hallituksen puheenjohtaja. Finanssiosakeyhtiö omisti yksin 44 % 1919. 1920-luvun puolessavälissä yhtiö joutui kuitenkin luotonantajansa Pohjoismaiden Yhdyspankin määrättäväksi ja vuonna 1928 pankki sai SMK:n ostamaan Sidorowin. Tätä kauppaa SMK joutui pian syvästi katumaan. Vuonna 1918 oli konsortion vuorossa iso projekti, John Dahlberg -liikkeen muuttaminen osakeyhtiöksi. Tytäryhtiö oli Kolimport. Ernst Leopold Lerche otti itse 23 % osakkeista ja hallituksen puheenjohtajuuden ja Finanssiosakeyhtiö 20 %. Irtaantuminen tapahtui keväällä 1927. Tämäkin yhtiö toimi Eteläesplanadi 12:ssa.

1919 Suomen Finanssiosakeyhtiö teki aloitteen Osakepankki Ulkomaankauppaa varten -liikepankin perustamiseksi. Huomattava osa Finanssi-yhtiön toiminnasta siirrettiin nyt sinne. Finanssi omisti 27 % ja Wallenbergien AB Investor 12 % pankista. Lerche itse omisti 10 % ja toimi hallintoneuvoston puheenjohtajana sekä prokuristina. Emanuel Laurell oli pankin toimitusjohtaja 1919–22. Hänen lähtöpäätöksensä 1922 liittyi ehkä siihen "hermostuneisuuteen", jota ulkomaalaiset omistajat kuulemma osoittivat. Kärsimättömyys oli nimittäin syy pankin selvitystilaan asettamiseen 1923, sanotaan eräässä Lerchen muistokirjoituksessa. Perustettaessa Marcus Wallenberg oli sanonut ulkomaisille pankeille, että markan arvon nousu tulee tuottamaan hyviä kurssivoittoja heidän osakepanoksille [Lundström s. 253]. Wilhelm Bensow taas sanoo muistelmissaan (s. 70) Laurellin, jolla oli hyvin luottamukselliset suhteet Wallenbergeihin, myöntäneen liian suuria luottoja (mm. S. Finanssille), mutta että Suomen Pankin mukaan Laurellia ei ollut moittimista. Osakepääomasijoitustenkin arvo kruunuissa joka tapauksessa romahti. Markoissa tappioita ei kuitenkaan syntynyt kenellekään.

Vanhempi veli Herman (DI, 1875–1955) oli 1909–18 Raitiotie ja Omnibusin (HRO, ks. ↑) ratainsinööri. 1919 hän siirtyi vastaperustetun Tekniska Byrån Sepon toimitusjohtajaksi. Konttori oli tunnetussa Lerche-osoitteessa: Eteläesplanadi 2. Herman omisti 45 % ja Finanssiosakeyhtiö 35 %. Leopold oli hallituksen jäsen (vuodesta 1921 sen puheenjohtaja) vuoteen 1925. Konkurssihakemus 17.10.1931. Koy Tikassa Leopold kumppaneineen seurasivat Hermania hallituksessa. 1927 Herman Lerche siirtyi uuden Oy Omnibus Ab:n, Helsingin paikallisbussiliikenteen uranuurtajan, teknilliseksi johtajaksi. Yhtiössä oli monta osakasta, mutta Ernst Leopold Lerche ei ollut mukana, eikä Finanssiosakeyhtiö. Yhtiön kannattavuus oli kehno. Vuonna 1936 HRO aloitti oman bussiliikenteensä ja vuonna 1937 Omnibus-yhtiö myi kaiken kalustonsa HRO:lle lakaten yhtiönä virallisesti vuonna 1939. Vuosina 1937–43 Herman oli HRO:n bussiosaston päällikkö. Perunkirjoituksessa Ernst Leopold Lerchellä oli 0,5 Mmk arvottomiksi luokiteltuja saatavia veljeltään.

Ernst Lerchen tärkeimmät yhtiökumppanit alkuvuosien sijoitusoperaatioissa olivat Karl Herman Renlund, Julius Tallberg ja Artur Grönberg. Myöhemmin Emanuel Laurell, Armas Makkonen (Veikko Makkosen isä) ja Hugo Hinnerichsen (1875–52) sekä lopussa Johan Cronstedt. Sigurd Stenius pysyi koko ajan mukana M. G. Stenius -yhtiössä.

Vuonna 1913 Ernst Lerche valittiin Suomen Kiinteistöpankin hallitukseen. Pankki oli hänelle tärkeä kiinnostuksen kohde, sillä pankilla oli yhteistyösopimus Stenius-yhtiön kanssa tonttien ostajien lainoittamisesta. Finanssiosakeyhtiö oli mukana perustamassa myös esimerkiksi Abloyn ja Konsulterande Ingeniörsbyrånin. Vuonna 1914 Ernst Lerche osti konkurssiin menneen Westerlundin tehdaskiinteistöt Helsingin Töölöstä 150.000 mk:lla ja myi ne vuosina 1916 ja 1920 Medicalle yhteensä 649.000 mk:lla. Vuonna 1915 hän osallistui sotavakuutusyhtiö Oy Mars Ab:n perustamiseen, muttei ollut hallituksessa. Vuonna 1916 Lerchen ja Artur Grönbergin yhtiö Ab Urbs Oy osti Kiinteistö Oy Lunan, joka omistaa Mannerheimintie 12:n. Kiinteistökauppoja oli epäilemättä monta lisää. Ernst Leopold Lerche oli mukana monessa muussakin yhtiössä.

Ernst Leopold Lerche sai kuolettavan sydänkohtauksen 50 vuotiaana ollessaan 28.11.1927 lähdössä jänismetsälle Kytäjällä. Sydänvaivan aikaisempi väärä diagnostisointi ja leikkaus olivat pahentaneet tilanteen. Vanhan perinteen mukaisesti hänen metsästyskoiransa yhdistettiin isäntänsä kanssa autuaimmilla metsästysmailla. Vuonna 1916 perustettu Suomen Kuvalehti nro 6  28.1.1933 kirjoitti (ilman aikamääritystä): "Toinen omistaja [Kytäjällä] L. Lerche, kuoleman kanssa kamppaileva mies, ei jaksanut enää kävellä, mutta antoi hevosen vetää itseään metsään ja ampui otuksia reessä maaten." Vaikka kerrotaan, ettei Ernst Lerche - ymmärrettävistä syistä - puuttunut yhtiöidensä liiketoimien yksityiskohtiin, voitaneen pohtia, mikä merkitys hänen työmäärällään mahtoi olla terveystilanteeseen. Vuonna 1920 jälkeen tosin hän ei näytä juuri ottaneen lisää hallitustehtäviä.

Perunkirjoituksessa pesän nettojäännös oli kaiken kaikkiaan 16,5 Mmk. Osakkeita oli 13,1 Mmk (suurimmat erät M. G. Stenius 4,5, Suomen Finanssi 4,1, Högfors Bruk 2,1) ja kiinteistöjä 8,4 Mmk (Sörnäisten rantatie kortteli 296a:n tehdastontti 2 Hakaniemen torilla 7,5, Itäinen Kaivopuisto huvila 5 0,9). Lisäksi oli hieman irtaimistoa ja saatavia. Velkoja oli (Helsingissä) 13,0 Mmk (josta PYP:lle 7,0). Päälle tulee puolet Kytäjästä eli netto 5,8 Mmk (bruttovarat 9,6 ml. saatavat lukuisista myydyistä palstoista, karja ja maatalousirtaimisto sekä kartanon bruttovelat 7,4 (Ab Nostra Oy:lle 6,4) ja muut bruttosaatavat) sekä lopuksi Sköldvik netto 1,1 Mmk.

Ab J. D. Stenberg & Söner toimi teollisuuskorttelissa 296 vuoteen 1910. 1922 Hakaniemenkatu avattiin, jolloin kortteli jaettiin kahtia: 296a ja b. Lerchen 7381 m² tontti on em. kartalla vaalennettu (nykyään Miina Sillanpään kadun ja Viherniemenkadun kulma). Hän oli viimeistään 1920 ostanut tontin F. W. Grönqvistin kp:ltä. Grönqvist oli ostanut sen Helsingfors Asfalt Ab:ltä (uusi). Lerchen perikunta myi tontin 1928 taidekauppias Gösta Stenmanin Ab Sörnässtrandille 8 Mmk:lla. 1930 kaupunki osti velkaisen yhtiön. Kartan sinisen viivan länsipuoleisesta osasta muodostettiin 1936 Viherniemenkatu ja osa puistosta. Samalla kortteli 296a jaettiin kahteen, 296a (uusi) ja c, avaamalla Hakaniemenkujaa. Silloin tontinrajat muuttuivat huomattavasti ja muodostui useita pienempiä asuintalotontteja. 1937 kaupunki osti 9,2 Mmk:lla Ab Sörnässtrandilta sen jäljellä olevan omaisuuden, keltaisen viivan luoteispuolella olevat 2584 m² alueet.

Isän jälkeen hänen poikansa, kapteeni (ilmavoimat) B. Leo (1900–72) tuli perheen yhtiöiden hallituksiin (nimen jälkeen vuosi, jolloin perhe irtaantui yhtiöstä): Suomen Finanssi 1936, Svartå Bruk 1936, Åminne Jord 1936, Stenius 1939, Stensvik 1947 ja Sanduddin Tehdas 1953. Sidorow myytiin heti 1928. Högfors Brukissä, josta luovuttiin 1933, suvun ja Finanssin intressejä valvoi Johan Cronstedt. Näistä muodostui siis perheen pitkäaikaisia ja viimeisiä suuria osakeomistuksia. Leoa näyttää erityisesti kiinnostaneen Stenius-yhtiö ja Munkkiniemi. Hän oli liikemies ja meni mukaan useaan uuteenkin PK-yritykseen. Nuorempi Nils-veli (1905–86) oli vain kolmen liikeyrityksen hallituksissa. Hän oli säveltäjä. Villa Kleineh/Adlercreutz tuli leskelle ja 1954 Margareta-tyttären lapsille, jotka myivät sen 1989. Sköldvik myytiin vuonna 1928 tai 1929 Baumgartnereille. Neste osti maatilan vuonna 1962.

Kaikki ei tietenkään onnistunut Lercheltäkään: ainakaan Emissioni, Sidorow ja Ulkomaankauppapankki eivät olleet hyviä bisneksiä. Mutta söikö Suomen markan raju maailmansodan jälkeinen kurssilasku valuutalla osarahoitettujen Linder-kauppojen voitot – tai jopa enemmänkin? Vertaa Privatbankenin kohtaloa. Vuosi 1919 oli erityisen tuhoisa markan ulkoiselle arvolle. Oliko siksi takaisin- tai koronmaksuvaikeuksia, mistä aiheutui "kärsimättömyyttä" ulkomaisissa lainanantajissa? Siksikö Linderiltä ostetut omaisuuserät myytiin eteenpäin niin nopeaan tahtiin? Tosin inflaatio ei nyt enää kasvattanut reaaliomaisuuden arvoja. Lopuksi, oliko perikunnan pian maksettava pois velkoja, kun Kytäjä-puolikas ja Sörnäisten rantatie myytiin heti vuonna 1928? (Onneksi kuitenkin ennen 1930-luvun lamaa.)

Leopold Lerche oli kylmän järjestelmällinen johtaja, kaukonäköinen suunnittelija ja päättäväinen toiminnan mies [Ekman s. 117 ja 182]. Ei häneltä viehätysvoimaakaan uupunut. Werner Segercrantzin kirjasessa esitetty panegyyrinen henkilökuvaus osuu varmaan oikeaan. Suomen talouselämä oli ennenaikaisesti menettänyt poikkeuksellisen lahjakkaan ja karismaattisen jäsenen.

Liikemies Ernst Leopold Lerche (4. osa) 

Ernst Leopold Lerche.

Patruuna Hjalmar Linder oli luonteeltaan sosiaalinen ja suureellinen. Linder suosi mielellään taiteita ja kulttuuria sekä hän järjesti Mustion kartanollaan näyttäviä seurapiirijuhlia. Mustion kartanon keittiö oli tunnettu korkeatasoisesta ranskalaisesta gourmet’sta. Hjalmar Linder vietti lomiaan usein Ranskan Rivieralla. Linder tunnettiin myös mesenaattina, joka auttoi hädässä olevia. Varsinkin köyhät ja sairaat tukeutuivat Hjalmar Linderin apuun. Unohtaakseen Suomen sisällissodan kauheudet Hjalmar Linder järjesti unohtamattoman metsästysretken Norjaan lokakuussa vuonna 1918; tälle matkalle hän kutsui myös ystävänsä Carl Gustaf Emil Mannerheimin. Norjan retkellä Mannerheim aloitti romanssin Hjalmar Linderin 31-vuotiaan sisarpuolen, Catharina ”Kitty” Linderin kanssa, josta kehkeytyi parin monivuotinen kirjeenvaihto.

Rembrandtin Lukeva munkki.

Vuonna 1919 Hjalmar Linder lahjoitti Helsingin yliopistolle varat taidehistorian professuurin perustamista varten ja heti seuraavana vuonna hän lahjoitti suuren taidekokoelmansa Nationalmuseetille Tukholmaan ja Suomen taideyhdistykselle Ateneumin taidemuseoon. Tämä suomalaislahjoitus sisälsi muun muassa huippuarvokkaan hollantilaisen Rembrandt Harmenszoon van Rijn (15.7.1606 Leiden ja k. 4.10.1669 Amsterdam) maalauksen ”Lukeva munkki” sekä brittitaiteilijoiden Sir Joshua Reynoldsin (s. 16.7.1723 Plympton, Devon, Englanti ja k. 23.2.1792 Lontoo, Englanti) ja Henry Raeburnin (s. 4.3.1756 Stockbridge, Englanti ja k. 8.7.1823 Stockbridge, Englanti) muotokuvamaalaukset. Hjalmar Linder peri mittavan yritysomaisuuden sedältään, Fridolf Linderiltä, joka menehtyi vuonna 1896.

Kamariherra Hjalmar Linder perusti vuonna 1906 sulfaattiselluloosaan tuottavan tehtaan Lohjan Pitkäniemeen. Yhtiön nimeksi tuli tuolloin Lojo Cellulosafabriks Ab – Lohjan selluloosatehdas. Hjalmar Linder rakennutti tehdasta varten samoin Lohjan sähkörautatienLohjan asemalta. Vuonna 1929 tehdasyhtiö siirtyi Haarlan suvun omistukseen. Linder rakennutti myös kapearaiteisen rautatien Kytäjän kartanon ja Hyvinkään välille; Kytäjän kartano tarvitsi rataa puutavaran kuljetuksiin. Hjalmar Linder ehdotti Högforsin tehtaalle vuonna 1907 yhteistyötä rautatien rakentamiseksi. Linder ei kuitenkaan suostunut ruukin asettamiin kuljetusmaksuja koskeviin ehtoihin, joten Linder rakennutti junaradan vain Hyvinkäältä Kytäjälle saakka. Noin 11 kilometria pitkä rataosuus valmistui vuoden 1907 lopussa. Neuvotteluja Högforsin ruukin ja Hjalmar Linderin välillä jatkettiin keväällä 1909 ja saman vuoden syksyllä perustettiin Osakeyhtiö Hyvinkään – Pyhäjärven Rautatie Aktiebolaget. Yhtiön osakkaiksi tulivat Hjalmar Linder ja Högforsin tehdas. Hjalmar Linder omisti vuonna 1917 selluloosatehtaan lisäksi muun muassa Kytäjän ja Mustion kartanot, kaksi puuhiomoa, Högforsin tehtaat Karkkilassa, Rautakosken ruukin sekä useita sahoja.

Hjalmar Linder arvosteli Hufvudstadsbladetin kirjoituksessaan 28.5.1918 valkoisten perustamien vankileirien olosuhteita, kertoen vankileireillä ihmisiä kuolevan kuin kärpäsiä. Lisäksi Linder varoitti tulossa olevasta ”kansankatastrofista”. Hjalmar Linder oli myös onnistunut saamaan selville punavankien lukumäärän, joka oli noin 80 000 vankia. Hufvudstadsbladet vastasi myöhemmin Hjalmar Linderille väittäen tämän tietoja virheellisiksi ja lehti piti punakaartilaisten kohtelua oikeutettuna kostona. Kirjoituksensa jälkeen Hjalmar Linder leimattiin yleisesti maanpetturiksi ja hän sai tappouhkauksia. Hän joutui myymään omaisuutensa Suomessa ja hän muutti maanpakoon Ruotsiin. Ruotsissa Linder joutui vaikeuksiin, kun häneltä alettiin ulosmitata maksamattomia veroja. Lopuksi Hjalmar Linder asui Ranskassa ja Algeriassa, jossa hänellä oli huvila. Toukokuun lopulla 1921 Hjalmar Linderin tullessa Algeriasta Pariisiin Ranskan viranomaiset takavarikoivat Marseillessa velkojien vaatimuksesta hänen matkatavaroitaan.

Ylivelkaantuneen Linderin myymä omaisuus käsitti Kytäjän (Nääs) kartanon ja muita maaomistuksia, yhteensä 45.000 ha, Högforsin ruukin, Lohjan selluloosatehtaan, Hyvinkää-Pyhäjärven rautatien ja sahoja; osa Linderin yhtiön Lojo-Nääs Ab:n kautta. Kauppahinta oli 350.000 £, 615.000 Rkr ja 15 Mmk, yhteensä 32 Mmk [Mercator 11.10.1918]. Itse Mustion kartano (Constantin Linder) maineen ja puuhiomo eivät sisältyneet pääkauppaan, eivätkä myöskään taideaarteet. 1920 puuhiomo myytiin 1 Mmk:lla uudelle Ab Svartå Bruk Oy:lle, jonka olivat perustaneet Suomen Finanssi, Privatbanken, Lerche (hall. pj), ynnä muutamia muita henkilöitä. Vuoden 1927 omistus keskittyi Suomen Finanssiin 76 % osuudella, Ernst Leopold Lerchellä ollessa 8 %. Mustion Kartano siirtyi Hjalmar Linderin sukulaisille.

Hjularödin linna Skånessa.

Välittömästi omaisuutensa myynnin jälkeen Hjalmar Linder osti Skånen Harlösasta Hjularödin linnan ympäröivine maatiloineen 2,5 miljoonalla kruunulla ja hän aloitti välittömästi myös linnan korjaus- ja laajennustyöt. Varhaisin maininta linnasta löytyy vuodelta 1391, mutta nykyinen linnarakennus on valmistunut vuosina 1894-1897. Linnan esikuva oli keskiaikainen ranskalaislinna ja linnan rakennutti maanomistaja ja kamariherra Hans Gustav Toll (s. 23.5.1865 Harlösa ja k. 12.12.1950 Tukholma). Hans Toll oli ratsastusmestari Axel Tollin (1829-1882) ja Marie-Louise Wernstedtin (1840-1925) poika. Linnan suunnittelivat arkkitehdit Isak Gustaf Clason (s. 30.7.1856 Rottneby ja k. 19.7.1930 Rättvik) ja Lars Israel Wahlman (s. 17.4.1870 Hedemora ja k. 1952). Hjularödin linna on ollut Bergengrenin suvun omistuksessa vuodesta 1926, eikä linna ole avoinna yleisölle. Linna oli Hjalmar Linderille asuntona lähinnä kesäpaikka, sillä talvet hän vietti nyt Algeriasta hankkimallaan Ali Rïsin ylellisellä palatsilla mm. rakastamaansa metsästystä harrastaen sekä joutilaana Pariisissa.

Vanadis alus sai Hjalmar Linderin omistuksessa nimen Finlandia.

Hjalmar Linder osti omaan käyttöönsä vuonna 1919 yhdysvaltalaisen teollisuusmies, mesenaatti, taiteenkeräilijä ja hevoskasvattaja Cornelius Kingsley Garrison Billingsin (s. 17.9.1861 ja k. 6.5.1937) vuonna 1908 Vanadis -nimellä Glasgowssa rakennuttaman 85 metriä pitkän ja 10 metriä leveän laivan, jonka patrioottina nimesi Finlandiaksi. Viimeisinä vuosinaan Hjalmar viihtyi erityisesti Ranskassa ja täälläkin hän puolusti Suomen asioita julkaisemalla Le Gaulois-lehdessä 16.9.1920 kirjoituksensa "Ahvenanmaankysymys", jossa perusteli Suomen oikeuksia saariin ja katsoi Ruotsin kiinnostuksen olevan vain rikastua vaatimuksillaan.

Ali Rïsin ylellinen palatsi.

Ruotsin verottaja oli jo kiinnostunut Hjalmar Linderin tekemisistä ja katsoi hänen olevan velkaa veroja Ruotsin valtiolle, joita oli sitten ulosottoteitse lähdetty vaatiman. Hjalmar joutuikin tämän vuoksi myymään omaisuuttaan, mutta joutui Ruotsin verottajakin myöhemmin korjaamaan hakemiaan saatavia kohtuullistamalla ne 40 prosenttiin alkuperäisistä vaateista. Viimeisen maallisen matkansa Hjalmar Linder aloitti 31.5.1921 palatsiltaan Algeriasta muutaman ystävänsä ja uskollisen kamaripalvelija Johanssonin kanssa saapuen 1.6.1921 Marseillen kaupunkiin, jossa vastassa olleet viranomaiset takavarikoivat hänen omaisuuttaan velkojen vakuudeksi.

Hjalmar Linderin matkan kohde oli tällä kertaa Pariisi, mutta sinne hän ei koskaan enää päässyt ja hänet löydettiin perjantaina 3.6.1921 kuolleena hotellihuoneestaan. Hän oli päättänyt 59-vuotiaana viiltää valtimonsa auki kylpyammeessa. Oman tulkintansa mukaan hänellä ei ollut enää mitään odotuksia ja hän oli käytännöllisesti katsoen tuhlannut valtavan omaisuutensa alle kolmessa vuodessa. Hotellihuoneessaan hän kirjoitti 27 kirjettä, joissa antoi ohjeita asioiden hoitamiseksi ja sisarelleen, Emilie de Pontille, hän kirjoitti: "Rakas Emillieni, rakastan sinua ja syleilen sinua. Älä itke puolestani, kuolen onnellisena. Sinun Hjalmarisi." Hjalmar Linderin maalliset jäännökset laskettiin hänen  tahtonsa mukaisesti Hietaniemen vanhalle hautausmaalle Helsingissä 23.7.1921 puhallinorkesterin soittaessa vanhaa ruotsalaista hengellistä sävelmää.

Linderin hauta on Hietaniemen hautausmaalla Helsingissä.

Mullistavien alkuvuosien aikana Lerche ei itse johtanut yhtiön operatiivista toimintaa. Toimitusjohtaja perustamisesta lähtien oli kyvykäs ruotsalainen pankkiiri Emanuel Laurell. Laurellin siirryttyä 1922 Bensowin, kilpailijan toimitusjohtajaksi Lerche joutui itse ottamaan Suomen Finanssin operatiivisen johdon. Vuosina 1928–34 toimitusjohtaja oli Johan Cronstedt (1884–1937), Yhdyspankin pitkäaikaisen (1872-1907) pääjohtajan Jean Cronstedtin (s. 11.11.1832 Hamina ja k. 1907 Helsinki) poika. Alussa konttori oli Eteläesplanadi 2:ssa.

Axel Wallenberg.

Miten suurkauppa rahoitettiin, kun ostajayhtiön osakepääoma oli 8 Mmk ja myyntihinta 32 Mmk? Emanuel Laurell oli alun perin tullut Suomeen pitämään silmällä Wallenbergien intressejä. Lerchellä oli kyllä Finanssi-yhtiön osake-enemmistö, mutta Wallenbergien AB Investorilla oli merkittävä osakkuus. Em. Mercator-lehti kirjoittaa, että mm. Axel Fingal Wallenberg (s. 13.9.1874 Tukholma, Ruotsi ja k. 15.11.1963 Tukholma, Ruotsi) oli näkymättömänä jäsenenä mukana konsortiossa. On todennäköistä, että Laurellin vanhat Ruotsi-suhteet edelleen toimivat ja olivat johtaneet huomattavien valuuttaluottojen saamiseen. Mutta tässä saattoi myös piillä tulevan ongelman siemen. Linder-operaatioista ei ole mainintaa Hannu Rautkallion Wallenberg-kirjassa vuodelta 2021.

 Liikemies Ernst Leopold Lerche (3. osa)

Ernst Leopold Lerche.

Vuodesta 1922 Ernst Leopold Lerche oli myös Suomen Finanssiosakeyhtiön toimitusjohtaja. Hän oli yhtiön perustaja vuonna 1918 ja pääomistaja. Vuosina 1912–18 Ernst Leopold Lerche oli henkilökohtaisesti Helsingin Pörssin jäsen, eli hän siis toimi osakevälittäjänä. Hänen paikkansa pörssissä otti vuonna 1918 Suomen Finanssiosakeyhtiö.

Kytäjän kartano vuonna 1932.

Ernst Leopold Lerchen suurin ja kuuluisin finanssioperaatio oli ns. "Linderin konsortio": kamariherra Hjalmar Linderin, Suomen silloin suurimman maanomistajan, valtavan omaisuuden ostaminen 7. lokakuuta 1918. Kauppaa varten perustettiin kesäkuussa 1918 Suomen Finanssiosakeyhtiö - Finska Finansaktiebolaget 8 Mmk:n osakepääomalla. Muodollisesti yhtiö hoiti samankaltaisia toimeksiantoja, kuin vanhempi Emissioniosakeyhtiökin, mutta toiminta pyöri ainakin alkuvuosina paljolti Linder-omistusten parissa. Yhtiö oli myös Pörssin jäsen (osakevälittäjä) vuosina 1918–20 ja 1926–33.

Hjalmar Linder.

Constantin Linder.

Kamariherra, varatuomari, valtiopäivämies, hyväntekijä, suurmaanomistaja sekä lahjoittaja Hjalmar Constantin Linder (s. 27.4.1862 Nurmijärvi ja k. 2.6.1921 Marseille, Ranska) oli aikoinaan maamme rikkain mies, jolla oli omistuksessaan maata 64 000 hehtaaria ja 5 000 työntekijää. Hän syntyi aatelisperheeseen; isä oli ministerivaltiosihteeri Constantin Linder (s. 19.9.1836 Pohja ja k. 19.9.1908 Nurmijärvi), joka omisti Kytäjän kartanon vuosina 1861-1907. Äiti oli kreivitär Marie Linder (o.s. Musin-Puškin, s. 8.12.1840 Pietari ja k. 5.3.1870 Helsinki) oli Kytäjän kartanon rouva ja eräs Suomen ensimmäisistä naiskirjailijoista. Lapsuutensa Hjalmar Linder vietti Kytäjän kartanossa Hyvinkäällä, joka tuolloin kuului Nurmijärven pitäjään. Linder muutti Pietariin vuonna 1880 opiskelemaan lakitiedettä ja hän työskenteli kaupungissa muun muassa Suomen asiain komitean virkamiehenä. Hän oppi tuolloin tuntemaan Pietarin ylimystöpiirejä. Myöhemmin kamarijunkkarina ja kamariherrana Hjalmar Linder osallistui Venäjän keisarillisen hovin seremonioihin ja juhliin.

Carl Gustaf Emil Mannerheim.

Pietarissa Hjalmar Linder tutustui mm. vapaaherra Carl Gustaf Emil Mannerheimiin (s. 4.6.1867 Askainen ja k. 27.1.1951 Lausanne, Sveitsi), josta tuli vuosiksi Linderin läheinen ystävä. Mannerheim asusti Hjalmar Linderin luona Pietarissa odottaessaan siirtoa Venäjän keisarilliseen chevalierkaartiin. Linder ja Mannerheim kokivat monenlaisia seikkailuita yhdessä ja monien suureksi yllätykseksi Hjalmar Linder avioitui Mannerheimin sisaren, Eva Charlotta Lovisa Sophie Mannerheimin (s. 21.12.1863 Askainen ja k. 9.1.1928 Helsinki) kansa vuonna 1896. Avioliitto päättyi eroon lapsettomana vuonna 1899. Sophie Mannerheim poistui eron jälkeen Lontooseen opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Hjalmar Linder joutui velkoihin Pietarissa uhkapeliharrastuksensa vuoksi, mutta hänen isänsä serkku, Mustion sääntöperintötilan haltija, ruukinpatruuna, juristi, vapaaherra ja valtiopäivämies Fridolf Linder (s. 6.1.1823 Mustio ja k. 23.5.1896 Mustio) riensi apuun ja maksoi kertyneet pelivelat. Naimattomana kuollut Fridolf Linder jätti perintönä omaisuutensa Hjalmar Linderille.

Vanjärven kartano.

Laakspohjan kartano.

Hjalmar Linder sai kamarijunkkarin arvon vuonna 1892 ja kamariherran arvon vuonna 1909. Linder oli aatelissäädyn valtiopäivämies vuosina 1891, 1894, 1900, 1904-1905 ja 1905-1906. Hän edusti vuonna 1894 Standertskjöld-Nordenstam -sukua ja vuonna 1900 Stjerncrantz -sukua. Lohjalla vuonna 1556 perustetun Laakspohjan kartanon (Laxpojo gård) Linder osti 1890-luvulla serkultaan ja hän sai haltuunsa Vihdistä suvulle kuuluneen Vanjärven kartanon, joka perustettiin vuonna 1744. Isältään hän osti vuonna 1907 Kytäjän kartanon. Linder osti ensimmäisen autonsa heti vuosisadan alussa ja hänellä oli jo 1910-luvulla useita autoja, kuten mm. Rolls-Royce Silver Chost. Linder matkusti paljon ulkomailla sekä Suomessa oleskellessaan hän järjesti mittavia juhlia ja metsästysretkiä, joihin ruoat ja juomat tilattiin vartavasten Pariisista ja Pietarista. 50 vuotta täyttäessään Hjalmar Linder kustansi ison juhlaseurueen junalla Kaukasiaan.

Rolls-Royce Silver Chost.

White's-herrasmiesklubi Lontoossa.

Hjalmar Linder kuului Lontoon vanhimpaan, vuonna 1693 italialaisen Francesco Biancon perustamaan White’s-herrasmieklubiin, joka vuodesta 1778 on sijainnut Lontoon St. James’s Street 37:ssa. Sisällissodan aikana Hjalmar Linder oleskeli pakosalla Ruotsin puolella. Palattuaan jälleen sodan jälkeen Suomeen hän löysi omaisuutensa koskemattomana. Työnantajana patruuna Linder kohteli työntekijöitään hyvin; hän otti ensimmäisenä käyttöön kahdeksantuntisen työpäivän, tarjosi työväelleen ilmaiset lääkkeet sekä maksoi sairausloman ajalta palkkaa, vaikka laki ei vielä tuolloin sitä vaatinutkaan. Hän ei voinut hyväksyä Suomessa sodanjälkeisiä olosuhteita. Vierailtuaan Suomenlinnan vankileirillä Hjalmar Linder kirjoitti 28.5.1918 Hufvudstadsbladetiin artikkelin otsikolla ”Nog med blodbad!” (Jo riittää verilöyly!):

”Hirmuteot jatkuvat maassamme. Ylipäällikön nimenomaisesta kiellosta huolimatta valkoiset ovat jatkaneet punaisten täysin mielivaltaiselta tuntuvaa murhaamista. Uhrit on usein valittu sattumanvaraisesti, ja heidät on teloitettu paikoissa, jotka eivät mitenkään liity sodanaikaisiin väkivaltaisuuksiin. Punaista hulluutta on maassamme totisesti seurannut valkoinen terrori.

Julmuudet ovat suoraa jatkoa Työmiehessä ilmestyneille palopuheartikkeleille ja ovat omiaan herättämään katkeraa ja sammumatonta vihaa myös sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka aikaisemmin ovat suhtautuneet vastapuoleen maltillisemmin.

Valtio on paennut vastuutaan ja unohtanut, että maassamme on tuhansia leskiä ja kymmeniä tuhansia isänsä menettäneitä, jotka tarvitsisivat välitöntä aineellista apua ja henkistä tukea. Leireillä kuolee vankeja kuin kärpäsiä. Esimerkiksi Pietarsaaressa on toukokuun ensimmäisen kolmen viikon aikana kuollut 47 vankia, joista 21 kulkutauteihin, loput nälkään. Myös Suomenlinnassa vankeja kohdellaan epäinhimillisesti.

Samaan aikaan hyvinvoiva yläluokka jatkaa elämäänsä ja sulkee silmänsä ympärillään tapahtuvilta kauheuksilta. Onpa heidän joukossaan niitäkin, jotka katsovat vankien suorastaan ansainneen kohtalonsa. Jotkut julkeavat jopa puhua punaisia kalvavasta taudista ja tartunnasta, joka valkoiseen on kitkettävä kansakunnan keskuudesta.

Mutta on myös niitä sodan aikana valkoiseen puolelle kuuluneita aivan tavallisia kansanmiehiä ja -naisia, jotka ymmärtävät millaiseen katkeamattomaan, sukupolvetkin ylittävään vihan ketjuun tapahtumat johtavat. Niiden lukemattomien ihmisten, jotka ovat viimeisten kuukausien aikana nähneet läheistensä kuolevan, kotiensa tuhoutuvan ja isänmaataan häpäistävän, on vaikea unohtaa kokemaansa. Voidaanko sitä heiltä edes vaatia?

Yläluokkaan kuuluvien korkeasti koulutettujen ihmisten pitäisi kyetä näkemään maassamme tapahtuvat hirveydet laajemmassa yhteydessä ja ymmärtää syiden ja seurauksien välisiä suhteita. Heiltä voidaan perustellusti vaatia enemmän kuin huonosti koulutetulta ja tietoisestikin harhaan johdetulta väestöltä.

Meidän jokaisen on syytä katsoa peiliin ja nähdä oma vastuumme tässä kansallisessa murhenäytelmässä. Viimeiset kymmenen vuotta olemme epärealistisesti luottaneet Suomen kansan ymmärrykseen ja arviointikykyyn ja sallineet sosialistisen propagandan ja kansankiihottamisen. Olemme suhtautuneet poliittisiin vaaleihin piittaamattomasti ja siten antaneet sosialistisille aatteille kasvutilaa. Maastamme on puuttunut kuri ja järjestys, mikä nyt, selvemmin kuin koskaan, on nähtävissä.

Osa yläluokasta, minä itse ensimmäisenä, on suurten sotateollisuudesta saatujen voittojen turvin viettänyt yltäkylläistä elämää ja ylenkatsonut epämukaviksi katsomiaan lakeja. Esimerkiksi alkoholilain sisältö on käytännössä kaukana todellisuudesta. Käytöksemme on ollut omiaan herättämään kateutta, joka on ollut helppo kanavoida vihaksi. Eikä vihasta ole pitkä matka julmuuteen.

Tällaisen kansallisen murhenäytelmän keskellä meidän ihmisten on vaikea säilyttää suhteellisuudentajuamme. Viimeisten neljän vuoden aikana olemme saaneet lehdistä lukea kymmenistä miljoonista kuolleista ja haavoittuneista. Olemme kuulleet ns. kulttuurikansojen harjoittamasta julmuudesta, varkauksista ja keskellä kirkasta päivää tehdyistä ryöstöistä. Kansamme oikeustajua ovat myös eittämättä horjuttaneet maatamme täysin vapaasti terrorisoivat venäläiset sotilaat. Ei ole ihme, että tällaisissa oloissa ihmisten käsitys oikeasta ja väärästä on hämärtynyt. 

Monet ovat tarttuneet aseisiin täysin vakuuttuneina asiansa oikeutuksesta. He ovat uskoneet venäläisten propagandan sosialistisesta ihannevaltiosta, jossa kaikki kansalaiset ovat tasavertaisessa asemassa.

Huonosti koulutetut ja sivistymättömät ihmiset eivät ole huomanneet tulleensa harhaan johdetuiksi ja kulkeneensa kohti väistämätöntä onnettomuutta. He ovat uskoneet olleensa osa suurvallan sotajoukkoja ja kokevat, että heillä on oikeus rulla kohdelluksi tavallisina sotavankeina. Uskon, että olisi suurta viisautta olla kieltämättä heiltä tätä oikeutta.

Meidän kannattaisi Saksan mallin mukaisesti armahtaa kaikki 70 000-80 000 vankiamme ja määrätä heidät tuomion pituudesta riippuen 2-4 vuodeksi pakkotyöhön. Heille pitäisi työstään maksaa samaa palkkaa kuin muille työntekijöille, kuitenkin sillä erotuksella, että rahat maksettaisiin pankkitilille, josta vangit saisivat ne vasta vapauduttuaan käyttöönsä. Rangaistusta suorittaessaan he saisivat käyttöönsä vain sen verran rahaa kuin tarvitsevat välttämättömiin menoihinsa. Mikäli vanki syyllistyy uudestaan rikokseen, hän menettää ansaitsemansa palkan. Vastuu vankien valvonnasta olisi työnantajalla.  Olen vakuuttunut, että  tämä on ainoa tapa palauttaa  työnantajien ja työntekijöiden välinen luottamus ja siten turvata maamme rauhanomainen kehitys tulevaisuudessa.

Lopuksi omantunnon kysymys meille kaikille valkoisille. Mitä sellaista punaiset ovat tehneet, mihin me itse emme voi sanoa olevamme syypäitä? He ovat yrittäneet vallankaappausta, ja nyt me, jotka olemme taistelleet lain, oikeuden ja maailman demokraattisimman valtiomuotomme puolesta, olemme syyllistymässä samaan.

Nujertamalla aseellisesti maamme suurimman puolueen unohdamme samalla sen 48 prosentin kannatuksen, jonka jätämme itsevaltaisesti ottamatta huomioon koko maatamme koskevassa päätöksenteossa. Tämä ei ole parlamentarismin periaatteiden mukaista, vaan kunniatonta hokkuspokkuspolitiikkaa, joka ei ole tuleville sukupolville puolusteltavissa. On ryhdyttävä sanoista tekoihin. Ensimmäiseksi on joukkoteloitukset saatava ankarien rangaistuksien uhalla loppumaan.”