Tampereen Seudun Invalidit - terveitten ehdolla (11. osa)

Kuusikymmentäluku oli muutenkin vaikeata aikaa. Osa orkesterin kantavista voimista muutti Ruotsiin eli työttömyys tavallaan tappoi sen. Toiminnanjohtajat vaihtuivat, eräs toimeen valituista ei edes ”uskaltautunut” Tampereelle – vaan kuoro jatkoi entiseen tapaan ja niitti Irma Wansenin johdolla laakereita.

”… ylipäätään toimintamme oli niin suppeata, että olemalla askartelukerhossa ja kuorossa pääsi joukkoon mukaan. Olin itse hetken kuorossa ja lauloi siellä minun lisäkseni moni muukin, jolla ei välttämättä ollut mikään suuri laulun ääni, mutta kunhan osallistuit. Mutta sitten alkoi tapahtua, kun saimme toiminnanjohtajaksemme Taisto Maksimaisen, joka oli ennakkoluuloton ja hyvä mies, sai hyvän nimen vähän kaikkialla. Ristiriidat nujertuivat, mutta vahinko vain, hyvä mies huomataan muuallakin ja hänet otettiin pois. Samoin kävi parin muunkin hyvän miehen, Seppo Salmisen ja Pentti Mäkipään – kaikki mainitut olivat uuden Yhteiskunnallisen korkeakoulun kasvatteja, jotka toivat tullessaan uusia tuulia ja antoivat näyttöä. Kaikki nämä kaverit olivat suhteellisen lyhyen ajan meillä, mutta heidät ongittiin muualle. Joka tapauksessa he ovat sellaisissa asemissa, että meillä on heihin nähden hyvät suhteet ja sitä mukaa meille hyötyäkin…”

Tampereen seudun invalidien jäsenistö on 29 kunnan alueella ja yhteydenpito heihin tapahtui osin liiton julkaiseman Invalidityön, paikallisen sanomalehdistön ja jäsenkirjeiden välityksellä. Vuosien varrella tuli kuitenkin tarvetta omasta tiedotuslehdestä, joka alkoi ilmestyä v. 1969 neljästi vuodessa. Se sai nasevan lyhennyksen yhdistyksen nimestä – TSI-lehti.

”… katsos tämän invalidiyhdistyksen toiminnan luonne on muuttunut, kun on tullut sosiaalipoliittisia lakeja, jotka sosiaalitoimisto hoitaa viran velvollisuudella. Nyt yhdistyksen toimistonhoitajan tehtävänä on ohjata ihmisiä sosiaalitoimistoon ja näin yhdistyksen toiminta on mennyt lähinnä neuvonnan puolelle. Aiemmin kun sosiaalitoimisto ei näin toiminut, invalidit keräsivät itse kaikenlaista: vaatteita, rahaa, elintarvikkeita ja jakoivat niitä tarvitseville, koska köyhäinhoidosta ja sosiaalilautakunnasta ei saanut tukea kuten nyt. Ennen annettiin joulupaketteja, annettiin halkorahaa, vuokra-apua ja kummikerhokin muisti jäsenistön vauvoja… Mutta nyt kun toiminnan luonne on muuttunut, pitää saada kentälle tietoa ja siinä mielessä oma jäsenlehti on paikallaan. Kyllä Invalidityö on sitä antanut, mutta sen tehtävä on lähinnä valtakunnallinen, kun tämä meidän oma TSI-lehtemme antaa sellaistakin tietoa, johon me tuskin saisimme palstatilaa muualla…”

Läkisääteinen toimeentuloturva kenties omalta osaltaan oli vaikuttamassa siihen, että yhdistyksen jäsenten aktiivisuus jotenkin väljähtyi. Yhdistyksen puheenjohtaja Pekka Ruoholahti kirjoittaakin TSI-lehden 3/71 numerossa seuraavasti:

”… Yhdistystoimintamme pyörii kuitenkin varsin pienen aktiivirenkaan ympärillä. Tätä todistaa osaltaan sekin, että kokouksissa käy vain noin 5 prosenttia jäsenistöstä, tekemässä ja osallistumassa päätöksen tekoon. Tosin tämä luku ei kerro koko totuutta eikä sinänsä ole vertailukelpoinen itse toiminnan kanssa, mutta antaa kuitenkin selvän viitteen siitä, että lisää aktiivisuutta kaivattaisiin. Uskon kuitenkin, että osallistuminen yhdistystoimintaan ja erityisesti kokouksiin ei ole kaikkien kohdalta parasta mahdollista. Tässä kohdin olisi paljonkin toivomisen varaa. Vanha sanonta kuuluu: poissa olevat saavat tyytyä läsnäolevien päätöksiin. Näin on, mutta helposti sitten arvostellaan tehtyjä päätöksiä…”

Aitorannan kesänviettomahdollisuuksien parantaminen puhutti yhdistystä jo kuusikymmentäluvun lopulla ja vuoden 1970 toimintasuunnitelmaan otettiin Aitorannan suunnitelmallinen rakentaminen. Sen tuloksena alueelle, aivan pysäköintialueen tuntumaan, valmistui v. 1972 viisi kahden perheen lomamökkiä ja rantaan kioski-kahvio yhdessäoloa varten. Jos sotavuosia varjostivatkin kaikenlaiset määräykset, invalidien ulkonaliikkumiskiellot pimeän aikaan ja harrastustoiminnan supistuminen milteipä keskustelukerhon varaan, seitsemänkymmentäluvulla yhdistyksen jäsenillä oli suorastaan runsauden pula. Samassa TSI-lehdessä 3/71, missä Pekka Ruoholahti peräänkuuluttaa aktiivisuutta kokouksiin, todetaan yhdistyksen harrastuspiirin syyskauden alettua kokonaista 13 erilaista toimintamuotoa canastakerhosta uimahallivuoroihin, sekakuorosta kuntovoimisteluun ja istumalentopalloiluun.

”Yhdistyksen alkuaikoina tää urheilutoiminta oli pelkästään uintia ja hiihtoa, kenttälajeihin ei silloin ollut asiaa. Mutta kyllä me olimme aika aktiivisia molemmissa. Kävimme kilpailemassa Turussa, Helsingissä, Vaasassa ja Imatralla kahteenkin otteeseen ja mää sain omakseni uintikilpailuista Viipurin pyöreen torni – tua se on ullakolla vieläkin. Ja muista kun kerran tulimme Imatralta, niin junanvaunusta katkesi akseli ja me jäätiin sinne korpeen moneks tunniksi. Mutta sieltä ravintolavaunusta sai olutta oopperaleipää vastaan ja mää vieläkin ihmettelen, miten mää jaksoin syärä niin monta oopperaleipää, mutta kyllä se aika kulu rattoisasti ennenkuin korjausvaunu saapui… Vedin sitten Pispalan urheilutalolla invalidien lentopalloa, ja olimme me sentään monet kerrat mestareita invalidien lentopallossa...”

Vuosikokouksessaan 1956 yhdistys muutti nimen urheilujaosto kuntouttamisjaostoksi, koska sana urheilu ei nimenä oikein vastannut sitä, mitä monet vaikeasti vammautuneet kykenivät harjoittamaan. Kuntouttamisjaoston piiriin jäisivät kuitenkin perinteiset hiihto, uinti, mutta ajan mittaan mukaan tuli uusia lajeja: paremmuudesta miteltiin penkkipunnerruksessa, ilma-aseammunnassa, tikan- ja renkaanheitossa, jousiammunnassa, lento- ja istumalentopallossa. Urheilujaosto nimenä jäi siis pysyväiseksi ja varsinkin 1970-luvulla yhdistyksellä oli näyttöä: jaosto teki Toivo Valkaman johdolla mahtavaa työtä.

Vuonna 1973 yhdistyksen miesten lentopallojoukkue voitti kuudennen kerran liiton mestaruuden ja pääsi edustamaan Suomea Kööpenhaminassa kovassa kansainvälisessä seurassa sijoittuen neljänneksi. Naiset tulivat samana kesänä lentopallossa pronssille ja Lappeenrannan kesäurheilupäivillä Tampereen yhdistyksen saalis oli 7 kultaa, 6 hopeaa ja 5 pronssia. Vuoden 1974 nimiä olivat Jouko Grip, Raimo Hiiri ja Elli Korva, joista Hiiri hiihti myös Ranskassa mitalleille ja Korva tuli Stoke Mándevillessa maailmanmestariksi jousiammunnassa. Iistumalentopallossa tuli Sm sekä miesten että naisten sarjoissa ja miehet ottivat Pohjoismaisissa mestaruuskisoissa niin ikään kultaa.

Talviurheilupäivillä 1975 Vaasassa Jouko Grip otti kultaa ja PM-kisoissa Oslon laduilla hopeaa. TSI järjesti kevättalvella palloilu- ja voimailupäivät Kaukajärven vapaa-aikatalossa ja niihin osallistui 200 vammaista maan eri puolilta, Nackasta – Ruotsista – 35. Isännät jatkoivat voittojensa sarjaa: miesten ja naisten A-joukkueet ottivat kultaa, pyörätuolikoripallon taas voittivat ruotsalaiset. Penkkipunnerruksen alle 52-kiloisissa Tampereen Tapio Nikunoja oli ensimmäinen ja alle 60-kiloisissa TSI:n Seppo Pihnala toinen. Kesäurheilupäivillä Kuusankoskella kullan makuun pääsi Riitta Salonen, Marketta Varamäki, Jouko Grip ja Raimo Lindberg, joka viimemainittu palkittiin kisojen parhaana urheilijana. Aitorannan ’kansainväliset’ kisat sen sijaan hävittiin niukasti Bevern’in – Saksan Liittotasavalta – vammaisjoukkueelle.

Kuntovoimisteluun osallistuttiin Saukonpuiston koululla, lentopalloa pelattiin sotainvalidien kanssa Sammon yhteislyseolla ja istumalentopalloa Ratinassa – samoin penkkipunnerrusta ja kuntojumppaa.

”… minun käsittääkseni tässä kuntourheilussa – oli se sitten urheilua tai jumppaa – tärkeintä on sen hetkisen kunnon pysyttäminen tai parantaminen lajissa mikä kullekin vammaiselle sopii. Tahko sanoi aikanaan varsin nasevasti, ettei matka tapa vaan vauhti ja jokainen valitsee itselleen sopivan vauhdin. Ja vauhtiakin oli, jos satuit katsomaan televisiosta vammaisten MM-kisoja, missä pyörätuolissa mentiin varsin lujaa. Aina löytyy uusia lajeja ja ihminen on sillä tavalla rakennettu, että se on valmis ottamaan mittaa toisesta ja samalla itsestään, vaikka vajaa olisikin. Minä näkisin tässä sen henkisen puolen tärkeimmäksi ja kai siinä tavallansa nosta itseään, kun yltää saavutuksiin. Muistan miten silloin neljäkymmentäluvulla korostettiin, että invalidien mahdollisuudet ovat siellä henkisellä puolella, kun fyysinen puoli oli poissuljettu ja kyllähän yhdistys on niittänyt laakereita niin kuorolaulun, orkesterin kuin lausunnankin alalla. Mutta viime vuosina tämä urheilu on rönsyillyt vallan joka suunnalle kun vertaa alkuaikojen uintiin ja hiihtoon. Aivan tuore tapaus on tämä Mr. NAPA. Hän on Reino Landstedt, joka kerran Aitorannassa sivusta seurasi toisten ilmakivääriammuntoja ja yllytettiin ampumaan sillä tuloksella, että hän voitti koko kisan. Siitä se lähti – mies on tänään maailmanmestari ja kantaa nimeä Mister Napa, joksi hänet Yhdysvalloissa nimettiin.”

Aitoranta on edelleenkin kesäisin vilkkaan toiminnan kohde. Siellä pidettiin veteraanileirejä, lapsi-invalidien leikki- ja virkistyskursseja, mutta aivan oman lukunsa muodostivat kaksi vaikeavammaisten leiriä kesällä 1971. Ensi kerran leirin avustjiksi tuli nuoria kymmenestä maasta eri puolilta Eurooppaa – he kuuluivat Kansainväliseen vapaaehtoiseen työjärjestöön.

Tampereen Seudun Invalidit - terveitten ehdoilla (10. osa) 

”… tämä tapahtui Inton aikaan ja minä olin vielä silloin poikamies, jolla kaikkein poikamiesten tapaan on omat metkunsa. Me tulimme Aitorantaan lauantaisin laivalla ja pelattiin perillä pientä sököä. Ei ne panokset niin kummoisia olleet, mutta kun siinä oli istuttu pyhäiltaan asti, saattoi jonkun tili vaihtaa omistajaa… No, meitä oli siinä tuttu rinki ja meille vallan tuntematon mies tulee siihen ja istuu pöytään. Hän sai kortit niin kuin muutkin ja niin kaverilta loppuivat rahat. Meni viikko ja Into ilmestyi meidän tupaamme naamaltaan kuin myrskyn merkki. Hän ensimmäisenä kysyi, että mikäs rosvokopla täällä oikein on, kun kaupungin sosiaalilautakunnasta soitetaan, että me olemme lähettäneet teille lomalaisen, mutta siellä on joku Las Wegas, missä rahat menivät. Me selitimme silmät pyöreinä, että emmehän me niitä rahoja rosvonneet – kyllä ne otettiin aivan rehellisin keinoin sököllä. Se mies tuli sinne uudestaan ja uudet rahat taskussa, mutta kyllä se Into vahti meitä hyvin tarkkaan ja kierrätti miehen kaukaa meistä, ettemme uudestaan olisi sitä kynineet…”

Kesällä 1962 Aitorantaan saatiin myös kaikki vaatimukset täyttävä kaivo. Aiemmin oli turvauduttu järviveteen, mikä terveydellisistä syistä ei enää ollut mahdollista. Kesällä 1961 aloitettiin kallioporakaivon poraustyöt ja ne saatiin päätökseen seuraavana kesänä. Kaivosta tuli 84 metriä syvä, se varustettiin polttomoottorikäyttöisellä pumpulla, koska alueelle ei ollut sähköä. Kustannukset kaivosta nousivat kokonaisuudessaan 642.000 markkaan.

Sähköt alueelle saatiin vasta 1968, jolloin yhdistyksen jäsen, Aitolahden Sähkön silloinen toimitusjohtaja sähköteknikko Väinö Markkula kytki muuntajalla Aitorannan valtakunnan verkkoon. Tuloksena oli, että koko se haara, minkä päässä Aitoranta oli, pimeni. Aitorannan kuorma jakeluverkosta oli sitä luokkaa, että muuntajalla jouduttiin suurentamaan sulakkeita.

Kuusikmmentäluvun kohokohta Tampereen seudun invalidien toiminnassa oli muutto uusiin tiloihin 1. kesäkuuta 1965. Maansiirtokoneet olivat möyrineet Kuninkaankatu 36 tontilla ja vanhat puutalot olivat kadonneet. Yhdistyksen toimisto pääsi väliaikaisista tiloista ns. Hjorthin talosta talosta takaisin Kuninkaankadulle, missä sillä oli käytössään 43 m² toimistotilaa kolmena eri huoneena, ja samassa kerroksessa kerhohuone kooltaan 150 m² ja jossa on istumapaikkoja 80 hengelle. Keskeisen sijaintinsa vuoksi huoneisto on osoittautunut erittäin sopivaksi erilaisten kokousten ja juhlien pitoon. Kerho- ja toimistotilojen suunnittelussa on otettu huomioon vaikeavammaisten liikkuminen – pyörätuolia käyttäville on ulko-ovelta lähtien sisäänajoluiskat. Menneessä on aina hiven nostalgiaa ja varsinkin talon kuolema – se on aina haikea.

”… eihän se yhdistyksen ensimmäinen huoneisto niin suuri ollut, keittiö ja sen perillä kammari ja sitten siinä oli vielä kolmaskin huone, jossa oli tämä oppilasompelimo. Kun yhdistys täytti 5 vuotta ja tämä Emil Lahti oli silloin puheenjohtajana, hän sanoi, että minä sitten joudun lausuun runon. Olin toista vuotta yhdistyksessä, mutta kovin ujo ja kun Lahti sitten kuulutti minut sitä runoa lausumaan, minä kauhuissani nousin siellä perähuoneessa pöydälle ja konttasi ulos takaikkunasta kadulle ja Lahdelle pakoon sinne piharakennukseen. Ne kyllä haki mua, mutteivat mistään löytäneet…”

”… meitä asui siinä huoneessa ja keittiössä neljä henkee, mutta emme me juuri koskaan siellä perheen voimin voineet asua. Aina joku maaseudulta tullut asui meillä ja niitä yöpyi pitkin toimiston huoneita. Ei heillä ollut varaa yöpyä muualla, useimmiten he tulivat hakemaan apua yhdistykseltä. Ihmisiä tuli ja meni ja mun vanhempani suorastaan elivät tälle yhdistykselle. Koti se kuitenkin oli, siellä minä luin läksyni ja kävin kouluni ja ihmiset kulkivat edestakaisin sen meidän ainoan huoneen läpi. Kyllä äiti sanoi monta kertaa ettei hän jaksa enää, muttei isä antanut siitä puhuakaan. Lopulta äiti katkeroitui siitä, kun ihmiset rupesivat puhumaan, että kyllä teidän kelpaa, kun teidän asianne on niin hyvin, saatte kaikkea, mutta eiväthän he käsittäneet, että se mikä saatiin, jaettiin eteen päin. Ja me jouduimme auttamaan paljon toimistossa, kiersimme monistuskonetta, myimme arpoja ja Invalidien Joulua… Että kyllä se minun lapsuuteni ja nuoruuteni liittyy hyvin kiinteästi Tampereen seudun invalideihin ja siihen keittiöön ja kamariin Kuninkaankatu 36:ssa…”

Kuntouttamisen ja palvelutalon vuosikymmen

Yhdistyksen täyttäessä 30 vuotta päivän lehdet kertovat presidentti Urho Kekkoselle esitetyn virallisen kutsun asettua uudelleen Tasavallan presidenttiehdokkaaksi – mukana myös SKP. SAK:n ja SAJ:n välillä käydään tiiviitä neuvotteluja ay-liikkeen eheyttämiseksi pääministeri Rafael Paasion johdolla. Jumalanpilkka on tulossa vaalitaisteluaseeksi ja öljytankkeri Torrey Canyonin öljy tahrii Ranskan rannikoita. Norjan turvallisuuspoliisi väittää Pohjois-Norjaa vakoilevien yhdysmiesten pesäpaikaksi Suomea, minkä SUOPO kiistää.

Esittäessään tervehdyksensä 12. huhtikuuta 1967 juhlivalle yhdistykselle Tampereen kaupunginjohtaja Erkki Lindfors toteaa ”terveydenhoidon, yhteiskunnan sosiaalisten toimenpiteiden ja sairaanhoidon oleellisesti olevan toisenlisen kuin v. 1937, mutta eräät teknisen kehityksen myötä esiintulleet ilmiöt ovat aiheuttaneet mm. sairaanhoidossa uusia tarpeita. Liikenteen kehittyminen ja sitä seurannut onnettomuuksien määrällinen kasvu eivät suinkaan ole ainoita yleistä huolestumista aiheuttaneita nyky-yhteiskunnan ilmiöitä. Vaikka lakisääteinen ja muu yhteisöjen harjoittama aktiivinen sosiaalinen toiminta kehittyy nykyisestään, jää yhteiskuntaan tarpeita, joiden alueella kansalaisten henkilökohtainen kiinnostus ja uhrautuvaisuus merkitsevät julkisen toiminnan merkittävää täydentäjää.”

Onnitellessaan yhdistystä Suomen siviili- ja asevelvollisuusinvalidien liiton puheenjohtaja professori Aimo O. Aaltonen toteaa Tampereen yhdistyksen osuuden olleen liiton perustamisessa laadullisesti ja määrällisesti tuntuvan. Tampereen kaltaisessa teollisuuskaupungissa havaittiin invalidien synnyttämät ongelmat selvästi ja mahdollisuudet yhteistoimintaan olivat paremmat kuin maaseudulla. Tampereen yhdistyksen merkitys liiton toiminnassa on jatkuvasti huomattava. Yhdistyksen edustajia on ollut liiton johtoelimissä ja Tampereella on pidetty monia yhteisiä tilaisuuksia aina liittokokousta myöten. Tampereen yhdistyksen jäsenet ovat antaneet huomionarvoisen osansa liiton harrastustoimintaan. Yhdistystä onnitellessani haluan tähdentää, että suurimman kiitollisuuden velassa yhdistykselle ovat sen toiminta-alueen invalidit, joiden yhdyssiteenä ja auttajana se on tehnyt kaiken kunnioituksen ansaitsevaa työtä.

Siemenestä oli kasvanut suuri puu! Kolmekymmentä vuotta sitten kokoontuneista 11 henkilöstä oli 8 vammaista, nyt yhdistyksen jäsenmäärä lähenteli 1.300, joista huomattava osa oli vaikeavammaisia.

”… jos nyt tarkastelee näiden vammaisten haitta-astetta aivan kylmin silmin, niin nää pyörätuoliin sidotut ovat paljolti viimeisen kahdenkymmenen vuoden satoa. Lääketiede on pitänyt heidät hengissä vaikken minä siitä lääketieteestä aina hyvää mene sanoon, kun muistaa tän talidomidinkin. Sekin oli virhetikki ja mun tietääkseni sen suurimmat vauriot ovat siellä Saksassa. Sitähän käytettiin rauhoittavana lääkkeenä ja vallankin raskaana olevat naiset käyttivät sitä pahoinvointiin ja tulokset olivat mitä olivat – lapset syntyivät ilman raajoja tai mitä vähän tynkää oli. Ja henkilökohtaisesti mua ärsyttää lukee lehdistä, että on taas viritelty entistä perkeleellisempi menijä, joka kiihtyy sataseen niin ja niin monessa sekunnissa. Ja sitten sekunnin murto-osassa ollaan metsähallituksen puolella! En minä sitä mene väittään, etteikö niitä vammaisia syntyisi teollisuudessa ja rakennuksilla kaikesta työsuojelusta huolimatta, mutta tää liikenne mua kammottaa. Varsinkin kun taas on talvi tulossa ja lähdet tuonne tielle, niin et voi olla varma, oletko itse uhka vai uhkaako joku muu. Henkensä kaupalla siellä nykyisin on, istut sitten Mersussa tai Mossessa. Ja nää rattijuopot kaikkein kamalimpia on – minusta tää tänhetkinen piittaamattomuus toisesta on koko ajan kasvamassa…”

Aatteen iäksi sanotaan kyynisesti kolmekymmentä vuotta. Niin tai näin – Tampereen seudun invaliditkaan eivät yhdistyksenä välttyneet sisäiseltä eripuralta täytettyään kolmekymmentä. Se tosin oli samaa kiehuntaa, mitä tapahtui ay-liikkeessä ja minkä sovittelijaksi pääministeri Paasio oli ryhtynyt juuri juhlapäivän lehdissä. Mainittavampia vammoja eripurasta ei jäänyt, joskin yhdistyksen kilpeen tuli tahra – sen kun piti puhtaasti heijastella vain vammaisten asiaa ja poliittista sitoutumattomuutta. Tahran kiillottaminen ja luottamuksen saaminen taloudellisilta tukijoilta tosin otti oman aikansa.

”… yhdistys on kyllä siinä mielessä erikoinen, että vaikka olisi ollut kuinkakin eripuraa, niin suuret ratkaisut on hoidettu täydessä yhteisymmärryksessä kuten nämä osakkeet kiinteistöissä ja Aitoranta – kaikki on hoidettu täydessä yhteisymmärryksessä. Kun tulin mukaan kuusikymmentäluvulla ja puheenjohtajaksi vuonna -69 oli tilanne se, ettei yhdistyksellä ollut luottamusta liitossa sen paremmin kuin muuallakan ja eräs vaikeimmista tehtävistäni oli saada yhdistys siihen kuntoon, että sen toiminnassa oli uskottavuutta. Tuollainen eripura tuo heti mukanaan taloudellisia vaikeuksia ja sellaista oli ollut jo vuonna -65...”

 Johan Erik Solitander

Ruukinpatruuna, laivanvarustaja, kauppias ja vuorineuvos Johan Erik Solitander (s. 30.9.1764 ja k. 3.11.1838) oli myös valtiopäivämies. Johan Solitander oli avioliitossa Catarina Elisabeth Borgströmin (s. 25.12.1775 ja k. 13.5.1836) kanssa. Catarinan vanhemmat olivat porvoolainen kauppias, tehtailija, laivanvarustaja ja raatimies Gustaf Borgström (s. 22.6.1730 ja k. 4.1.1795) ja Maria Fransman (s. 13.9.1729 ja k. 2.2.1808). Gustaf Borgström omisti suuria osuuksia tupakka- ja purjetehtaista. Porvariston puhemiehenä ja raatimiehenä Borgström vaikutti kaupungin julkisessa elämässä 1700-luvun lopulla.

Johan Solitanderi talo Porvoossa.

Johan Solitander oli omana aikanaan Porvoon kaupungin varakkaimpia kauppiaita. Johan Solitanderin tilan - Porvoon osoitteessa Kirkkokatu 13 – isoa tonttia ympäröivät rakennukset ovat kaikki Johan Solitanderin rakennuttamia; luultavasti Solitander salli vähitellen purkaa rakennukset, jotka sijaitsivat tontilla ennen hänen aikaansa. Samalla tontilla sijaitsi Johan Solitanderin kauppahuone. Jumalanpalveluksen jälkeen sunnuntaisin kauppa oli auki, koska kaupalla oli niin keskeinen sijainti. Solitanderin perhe asutti Kirkkokadulle avautuvaa taloa, jossa huonekorkeutta on hulppeat 3,6 metriä. Kustavilaista tyyliä edustava päärakennus valmistui vuonna 1792 Porvooseen. Kirkkokadun puolelta päästiin sisäpihalle. Tilalla näkyy kaupungin sosiaalinen rakenne, sillä siellä asuivat myös palkolliset, kuten kauppa-apulaiset, taloudenhoitajat, piiat ja rengit. Johan Solitanderin taloissa kauppa-apulaiset sekä piiat asuivat oletettavasti portin oikeanpuoleisessa rakennuksessa. Toimissaan menestynyt Johan Solitander – joka edusti myös Porvoota vuoden 1809 valtiopäivillä – kohtasi myöhemmin vastoinkäymisiä, ja lopulta vuonna 1835, kolme vuotta ennen kuolemaansa, hän ajautui konkurssiin.

Johan Solitander oli Tuusulassa sijaitsevan Kellokosken ruukin omistaja. Kellokosken ruukki eli Marieforsin ruukki sai alkunsa toukokuussa 1795, kun Koskenkylän (Forsbyn) ruukin omistaja Lars Falckille (s. 28.8.1737 Mariestad ja k. 5.9.1788 Tukholma) myönnettiin lupa siirtää Koskenkylän ruukilta Kellokoskelle vasara ja kaksi ahjoa. Kellokosken ruukin tontin omisti Kellokosken (Klockfors) rälssitilan omistaja Lars Olof Nysten (s. 1763 ja k. 14.11.1811 Ruotsi), ja jo samana vuonna Falck myi ruukin privilegion Nystenille, joka hoiti ruukin rakennuttamisen mailleen. Ruukin nimeksi annettiin Lars Nystenin vaimon Maria Justina Solitanderin mukaan Mariefors. Vaikka Kellokosken ruukin alku oli lupaava, ei Marieforsin ruukki tuottanut toivottavaa voittoa ja Lars Nysten oli pian konkurssissa. Ruukin otti haltuun porvoolainen Johan Solitander vuonna 1803. Hhän oli Maria Justina Solitanderin veli. Johan Solitander omisti samoin Tuusulan Vanhankylän kartanon ja hän oli Tuusulan pitäjän suurin maanomistaja. Kellokosken ruukki oli pysähdyksissä Suomen sodan ajan 1808-1809 ja ruukki jatkoi toimintaansa jälleen, kun sota loppui ja ruotsalaista takkirautaa oli taas saatavilla. Kellokosken ruukin toiminta oli ruukin omistajalle Johan Solintanderille tappiollista. Johan Solintander ajautui vararikkoon ja hän jätti ruukista konkurssihakemuksen vuonna 1835.

Kauppias Johan Solitander oli Porvoon kaupungin sokeritehtaan perustaja ja omistaja. Vuonna 1784 perustettiin Porvooseen sokeritehdas aiempaan Porvoon pormestari ja entinen tuomari Gabriel Hagertin (s. 1707 ja k. 23.5.1774 Porvoo) rakennukseen raatihuoneentorilla. Perustajina olivat raatimies Gustaf Borgström, maaherra R. W. De Geer – molemmilla 5/24 – sekä raatimies Petter Näslind, kauppiaat Jakob Borgström, Jonas Holm, Johan Fredrik Lang ja Petter Arelius – kaikilla 2/24 – sekä kauppiaat Johan Erik Solitander, Henrik Kniper, Henrik Sjöberg ja Henrik Palmsten – kullakin 1/24 osaa. Johan Solitander hankki lisää sokeritehtaan osuuksia ja omisti 1800-luvun alussa yksin 9/16 enemmistön Porvoon sokeritehtaasta.

Maaliskuussa 1809 Johan Solitander edusti Venöjän keisari Aleksanteri I:n määräämillä Porvoon valtiopäivillä Porvoon kaupungin porvarisäätyä. Porvoon valtiopäivät olivat koolla 22.3.-19.7.1809.

Johan Solitander kuului toisaalta samoin toimikuntaan, joka oli vastuussa Porvoon valtiopäivien järjestelyistä, ja hän vastasi majoitustilojen hankkimisesta valtiopäivien osallistujille. Muun muassa keisari Aleksanteri I:lle ja hänen seurueelleen järjestyivät tilat serkku Erik Solitanderin ja hänen vaimonsa, Johanin sisar Julianan kivitalosta Jokikadulta. Porvoon kaupungin ensimmäinen kivitalo rakennettiin jo 1760-luvulla. Talossa majoittui aikoinaan myös Ruotsin kuninkaita sekä Venäjän tsaari Aleksanteri I, ja talon suurempaa huoneistoa kutsutaan Aleksanterin sviitiksi. Aleksanteri I saapui Porvooseen kylmänä kevättalven päivänä. Keisari majoittui seurueineen Johan Solitanderin taloon osoitteessa Jokikatu 12, jossa hän tarjosi illallisen valtiopäiväedustajille.

Porvoon linnassa asui myöhemmin samoin suomalaisen rockhistorian merkkihahmo, Henry Olavi ”Remu” Aaltonen (s. 10.1.1948 Helsinki). Hurriganes -yhtyeen solisti ja rumpali sisusti omintakeiseen tyyliinsä pieteetillä toisen talon huoneiston, joka on nyt nimeltään Remuganes Suite. Remu Aaltonen asui Porvoossa 20 vuotta. Vuonna 2004 talon dramaattisin tapahtuma lienee ollut tulipalo, joka tuhosi asuinhuoneistoa sekä rakennuksen vinttiä. Vuoden 2015 lopussa Remu Aaltonen myi entisöidyn kotinsa ja nyt 54-neliöinen persoonallinen kaksio on vuokrattavissa matkailijoille. Keräilijäksi tunnettun muusikon tavaramäärää on karsittu, mutta huoneiston kalusteet ovat niitä, joita hän itse hankki asuntoon. Asunnossa on myös Hurriganes-rekvisiittaa, kuten kopiot kulta- ja platinalevyistä sekä kertovia lehtiä ja kirjoja. Kivitalossa ei ole receptionia, mutta matkalainen saa vastaanottajalta sekä huoneiston avaimen että alkajaisiksi pienen esitelmän talon historiasta. Remu Aaltonen teki mm. omaa surutyötään Kirkan (oik. Kiril Babitzin, s. 22.9.1950 Helsinki ja k. 31.1.2007 Helsinki) kuoleman johdosta maalaamalla huoneiston sisäovet tummiksi.

Johan Solitander allekirjoitti 5.7.1809 asiakirjan ”Säätyjen adressi keisarille koskien sotatilan vahinkojen korvaamisesta 1808-1809”. Johan Solitanderille myönnettiin vuorineuvoksen arvonimi vuonna 1811. Johan Solitander muutti perheineen vuonna 1823 Porvoon maalaiskuntaan rakennuttamalleen Domargårdin kartanolleen, jossa hän kuoli vuonna 1838.

Domargårdin rälssitila.

Vuonna 1612 Ruotsin kuningas Kaarle IX lahjoitti Domargårdin rälssitilan Porvoon kaupungille. Lähes 70 vuotta Domargårdin tila ennätti olla Porvoon kaupungin omistuksessa ennen kuin se perittiin takaisin valtiolle vuonna 1680. Tila päätyi 1700-luvulla Ruuth -suvun omistukseen. Vuonna 1763 Jakarilan kartanon omistaja maaherra, eversti Henrik Ramsay (s. 5.7.1743 Sahalahti ja k. 22.10.1806 Espoo) osti Domargårdin tilan. Domargårdin rälssitila siirtyi vuonna 1816 perintönä kenraali Odert Reinghold von Essenille. Kenraali von Essenin hallussa oli myös suuri Jakarilan kartano, jonka vuoksi hän panttasi pienemmän Domargårdin kartanon jo samana vuonna Johan Solitanderille. Vuoteen 1822 mennessä Domargårdin tila oli jo kaikilta osiltaan Johan Solitanderin omaisuutta.

Tampereen Seudun Invalidit - terveitten ehdoilla (9. osa) 

Työllisyyskursseilla oppilaiden ikä 17-46 ikävuosien välillä ja koko Työkeskussäätiön toimintaa tarkasteltaessa invaliditeetin tai jonkin muun sairauden takia työnsaantivaikeuksiin joutuneitten osuus oppilaista oli 22,5 prosenttia, loput 77,5 prosenttia oli terveitä ammattitaidottomia. Kyseinen 22,5 prosenttia edusti 251 vammaista. Terveitten osuus oppilaista oli 861 eli kuluneina kahdeksana vuotena oli yhteensä koulutettu eri ammatteihin 1.112 henkilöä.

”… kun tällainen aikuiskasvatuksen heräte silloin kuusikymmentäluvun alussa tuli ja siitä suorastaan kilpailtiin, mikä ministeriö sitä toteuttaa, niin jo silloin oli voimakasta ristiriitaa, kannattiko monen hyvän invalidien oppilaitoksen käyneen hakeutua tuollaisille non-stop-kursseille. Koulutus saattoi loppua siihen kun työpaikka aukesi, koska työvoimakysyntää oli, mutta vammainen se oli, joka ensimmäisenä lensi ulos, kun työt kävivät vähiin. Pyrin siihen, että jos näin jonkun hyvän kaverin siellä, niin hänelle avasin mahdollisuuden päästä pitempään koulutukseen aina liiton ja säätiön kouluihin…”

Yhdeksässä eri pisteessä toimivan Tampereen Ammattikurssikeskuksen ’korpivaellus’ päättyi kaupungin osoitettua sille tontin Koivistonkylän Nirvan alueelta 50 vuoden vuokrasopimuksella kesäkuulla 1973. Arkkitehtitoimisto Pekka Ilveskosken suunnitteleman kurssikeskuksen urakkakilvassa rakentajaksi valittiin toukokuulla 1973 Nopan rakennusliike Oy tarjouksellaan 7,58 milj. mk. Harjannostajaiset olivat 22. helmikuuta 1974 ja kurssikeskus vastaanotettiin urakoitsijalta 9. heinäkuuta 1974. Opetustoimi aloitettiin samana syksynä ja pääpiirteissään saman katon alla.

Kurssikeskuksen johtokuntana oli edelleen Tampereen Työkeskussäätiön hallitus, jossa Tampereen seudun invalideja edusti työnjohtaja Ensio Jortikka. Työkeskussäätiön valtuuskunnassa oli yhdistyksen puheenjohtaja Matti Kallio. Tampereen Työkeskussäätiö oli liittynyt Ammatillisten kurssikeskusten liittoon 24.4.1973 jäsennumerolla 6, mikä sellaisenaan ei kerro koko totuutta. Takana oli lähes 15 vuotta jatkunut, perihämäläisellä sitkeydellä ajettu ajatus invalidien ja vajaatyökykyisten työtuvan perustamisesta, mikä vuosien mittaan avautui valtakunnalliseksi toiminnaksi joskaan ei siinä muodossa, mitä Into Lähteenmäki ja hänen aikalaisensa kaavailivat.

Vuosi 1961 oli Tampereen seudun invalideille monessakin mielessä merkittävä. Tampereen kaupungin sosiaalitoimen johtoon oli tullut metallimies Paavo Lehtinen, yhdistystä johti niinikään metallimies Ensio Jortikka, mutta varsinainen ’paukku’ tapahtui yhdistyksen 24-vuotispäivänä 12.4.1961. Neuvostoliittolainen astronautti majuri Juri Gagarin kiersi mainittuna päivänä avaruusalus Vostok’illaan maapallon 89,1 minuutissa lentokorkeuden vaihdellessa 107-302 kilometriin. Ihmiskunta oli siirtynyt avaruusaikaan ja Tampereen seudun invalidit jättivät taakseen poikamiespäivänsä.

Kolmas toukokuuta yhdistyksen tavoitti suruviesti: sosiaalineuvos Eino K. Kalervo, perustamisesta lähtien Suomen siviili- ja asevelvollisuusinvalidien liitossa toiminut puheenjohtaja, poistui keskuudestamme. Hänen mukanaan meni myös aikakausi, joka oli täynnä ponnisteluja ja taistelua vammaisen puolesta mutta samalla myös paljon saavutuksia. Liiton ylimääräisessä liittokokouksessa 28. toukokuuta 1961 liiton puheenjohtajaksi valittiin silloinen varapuheenjohtaja lakit. Tri Aimo O. Aaltonen. Luonnehtiessaan edeltäjänsä työtä tri Aaltonen totesi sosiaalineuvos Kalervon vahvan organisaatiokyvyn ja peräänantamattomuuden olleen siemenenä sille toiminnalle, joka on koitunut kokonaisen invalidisukupolven hyväksi.

Tri Aaltonen totesi sen hetkistä sosiaalipolitiikkaa sävyttävän pysähtyneisyyden, mihin yleinen vaurastuminen ei ole täysitehoisesti vaikuttanut ja varsinainen sosiaalihuolto on siten jäänyt hyvinvoinnin kasvusta osattomaksi. Se ei merkitse ainoastaan uudistusten hidastumista, vaan suunnan muuttumista, jolloin pienet ja vähä-ääniset ryhmät kuten vammaiset eivät saa tahdonilmaisujaan kuuluville. Edistyminen onkin näkynyt siksi muualla kuin sosiaalihuollon alueella ja se on näkynyt myös invalidihuollossa. Ja jotta tilanteeseen saadaan muutosta, tarvitaan siihen yksimielisyyttä ja yhteishenkeä niin tässä kokouksessa kuin kentälläkin.

Kuusikymmentäluvulla alkoivat kasaantua tri Aaltosen mainitseman yleisen vaurastumisen mukanaan tuomat haittatekijät, joista ei tänäänkään ole päästy eroon. Autoistuminen lisääntyi voimakkaasti, uusia valtateitä rakennettiin ja nopeudet teillä kasvoivat.

"… olin aputyönjohtajana Tampereen-Porin valtatiellä ja eräänä syksyisenä maanantaiaamuna olimme menossa työmaalle. Istuin työnjohtajan autossa takapenkillä ja edessä työnjohtajan vieressä työmaan keittiön emäntä. Sumua oli paikka paikoin ja nopeutemme siihen nähden turhan suuri. En ehtinyt edes tajuta, kun sumusta tuli esiin tiellä poikittain ollut maansiirtoauto ja sitten rysähti… Paiskauduin etuistuinta vasten, emäntä taas meni puoliksi läpi tuulilasin. Pääsin joten kuten ulos autosta ja koetin auttaa siinä emäntääkin, joka oli pahiten loukkaantunut, kun jalat katosivat yhtäkkiä altani ja ovat kateissa vieläkin. Vajosin siihen tien luiskalle ja tajukin karkasi… Kun minut oli viety sairaalaan, hoitohenkilökunta oli ottanut yhteyttä omaisiini ja pyytänyt kirjallista suostumusta leikkausta varten. Ilmeisesti oli tultu kahteen mahdollisuuteen – selviää tai ei. Leikkaus onnistui siinä mielessä, että yhä hengitän, mutta tähän tuoliin olen sidottu loppuiäkseni. Ja enhän minä ensin käsittänyt tilaani tai en halunnut sitä hyväksyä eikä lähteminen täältä kuten sanotaan ’oman käden kautta’ ollut vieras ajatus. Kyllä minä sitä pohdin, mutta siellä sairaalassa tapasin kohtalotovereita ja liiton kuntoutuksella lisää, että siitä se sitten lähti. Pelaan taas koripalloa, kuten ennen, käy se pyörätuolistakin, kun vaan alapää kestäisi tätä istumista… Kun sitten liitto rupesi rakentamaan näitä invalidien asunto-osakeyhtiöitä, pääsimme vaimon ja pojan kanssa muuttamaan tänne Olavinlinnantielle. Nämä talothan on suunniteltu juuri meikäläisiä varten. Että aineellisesti on hyvä näin, mutta sitä henkistä hätää, joka monellakin on, on taas vaikea mitenkään mitata tai rahalla korvata...”

Liikuntaesteisten ongelmien selvittämiseksi asetti Suomen siviili- ja asevelvollisuusinvalidien liitto 1962 erityisen Yhdyskuntasuunnittelutoimikunnan, jonka puheenjohtajaksi kutsuttiin pääjohtaja Jussi Lappi-Seppälä rakennushallituksesta ja varapuheenjohtajaksi professori Risto Pätiälä lääkintöhallituksesta. Toimikunnassa olivat edustettuina myös Asuntoreformiyhdistys, Asuntosäätiö ja Sotainvalidien veljesliitto. Toimikunta totesi, ettei liikuntavammaisten vaikeuksien toteamisella saavuteta tuloksia, vaan käytännön sovellutuksia varten on löydettävä normeja ja ohjeita, jotka olisivat rakentajien yhdyskuntasuunnittelijoiden käytettävissä.

Toimikunnan pääjulkaisun nimeksi tuli tuli ’Ohjeita liikuntaesteiden poistamiseksi’ ja nimen valinnalla pyrittiin kiinnittämään huomiota asian ydinkysymykseen – kysymys ei ole vain rajatun väestöryhmän erillistarpeista, vaan se palvelee kaikkien etua. Niin liike-elämä kuin erilaiset palveluammatit kilpailevat asiakkaista ja voivat liikuntaesteitä poistamalla parantaa mahdollisuuksia palvelussaan. Liikuntaesteet eivät hyödytä ketään, aiheuttavat vain rasitusta ja haittaa.

Ohjekirjanen totesikin, että kaikissa uusissa rakennuksissa, myös katu- ja liikennesuunnittelussa on aina tehtävissä jotain liikuntaesteiden poistamiseksi, jos ratkaisuja suunnittelevat henkilöt on saatu suhtautumaan asiaan niin, että he ovat ottaneet sen harkittavakseen. Näin valitettavasti ei aina ole tapahtunut. Kirjanen sai yllättävän kansainvälisen huomion: jo varhaisessa vaiheessa siitä otettiin englanninkielinen moniste ja sitä lähetettiin runsaasti ulkomaille, huomattavan paljon Yhdysvaltoihin.

Liikuntaesteiden poistaminen yhdistyksen kesäkodista ’Aitsusta’ tuli myös ajankohtaiseksi, kun saunarakennus todettiin loppuunpalvelleeksi ja rakenteiltaan lahoksi. Syksyllä 1962 kiinteistöhoitokuntaan niveltyväksi perustettu rakennustoimikunta, jonka jäsenistöön kuuluivat DI Alvar Kulju, rkm A. Säynäväjärvi, yhdistyksen johtokunnasta Einari Autero, Ensio Jortikka ja toiminnanjohtaja Unto Kettunen ryhtyivät suunnittelemaan Aitorantaan uutta saunaa, jonka sittemmin piirsi kaupungin rakennustoimistossa arkkitehti E. Heikkilä. Saunarakennus kaksine erillisine saunoineen valmistui kesällä 1964 ja se oli suunniteltu vaikeavammaisia varten. Saunarakennuksen yhteydessä on myös tilava takkahuone yhteisiä hetkiä varten.

Aitorannasta on muutenkin tullut yhdistyksen suosima paikka. Sinne lähdettiin milloin vain kynnelle kyettiin. Näsi III kippari Kalle Lahtinen luotsasi yhdistyksen jäseniä Mustalahdesta ja Kovasen autot huolehtivat maantiekuljetuksista.

 Tampereen Seudun Invalidit - terveitten ehdoilla (8. osa)

Vuoden 1960 invalidien luento- ja retkeilypäivät pidettiin 2. ja 3. heinäkuuta Tampereella Tammelan koulun suojissa. Päivät avasi yhdistyksen puheenjohtaja Ensio Jortikka ja Tammelan koulun juhlasali oli ääriään myöten täynnä. Juhlapuhujana oli opetusneuvos Yrjö Kallinen, Tampereen kaupungin sosiaalinen kaupunginjohtaja Oiva Kaivola luennoi kaupungin sosiaalisesta toiminnasta ja kaupungin tervehdyksen toi kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Paavo Lehtinen.

Luento- ja retkeilypäivät olivat yhdistykselle yhtä juhlaa: saavuttivathan sekä kuoro että kvartetti ensimmäisen sijan minkä lisäksi viulunsoiton kolme ensimmäistä sijaa jäivät Tampereelle – Esko Lilja, Arvo Kurtto ja Verner Härkönen. Yksinlaulun voitti niin ikään yhdistyksen Irma Aittokallio Siiri Hokkasen tullessa toiseksi. Henkisten kilpailujen ylivoimainen voittaja oli Tampere, joskin se jäi nuolenheittokisassa yhdeksänneksi kymmenestä joukkueesta. Kuoron oli virittänyt taiteilija Irma Wansén, joka maaliskuulla 1959 oli tullut kuoron johtoon ja kvartetin Into Lähteenmäen oppilas viulisti Esko Lilja.

Tampereen yhdistys sai luento- ja retkeilypäivien osanottajien jakamattomat kiitokset onnistuneista järjestelyistä. Mutta sen eteen olikin paiskittu töitä jo kevättalvesta lähtien: ”… vaari oli mukana siinä retkeilypäivien majoitustoimikunnassa ja hän pyysi apuani. Menin erääseen kokoukseen, jossa pohdittiin, minkä verran mitäkin ruokatarvikkeita oli varattava ja hieman epäuskoisena kuuntelin siinä sivussa, kun puhutaan jostakin 50 tai 60 kilosta, kun ennakkoilmoittautuneita oli yli 700. No, kaikkeahan ei ennakolta voi tietää, mutta sanoin vaarille, että tästä on tehtävä mahdollisimman tarkka suunnitelma ja niin hankin Tammelan koulun piirustukset ja helmikuusta 1960 lähtien kehittelimme tätä suunnitelmaa kerros kerrokselta ja sitä hiottiin joka kokouksessa aina siloisemmaksi – kukin jaosta kerrallaan hyväksyttiin ja sitten siitä tulikin yks kaks ihan valmis suunnitelma. Kun retkeilypäivät alkoivat silloin ensimmäisen päivän iltana, taisi olla perjantai, niin väkeä tuli junilla ja autoilla aina Utsjokea myöten, tuli kaiken tasoisia vammaisia ja jokaiselle voitiin ojentaa päivien ohjelma, selkeät ohjeet miten missäkin tilanteessa oli meneteltävä. Kun sitten pyhäiltana siivoiltiin paikkoja ja viimeiset vieraat oli saatu junaan, me totesimme, että sehän onnistui… Mutta ne kaikki ihmiset niin järjestävästä yhdistyksestä kuin päiville tulijatkin olivat niin kerta kaikkiaan mukana, että se onnistui juuri siksi. Kaikesta oli selkeät ohjeet – mitään ei jätetty improvisoinnin varaan. Ja meillä oli suurena apuna se, että saimme Vatialasta nuoria varusmiehiä apuun nostelemaan vaikeavammaiseimpia kerroksesta toiseen. Ainoa, mikä jotenkin klikkasi, oli tämä kiertoajelu busseilla ja käynti Tuomiokirkossa – samaan aikaan oli Tampereella Vähittäiskauppiasliiton päivät ja bussit seisoivat nokakkain Tuomiokirkon edessä. Poliisilaitoksella vähän kynsittiin päitä, että kas kun emme tuota huomanneet – sattuivat samalle päivälle.”

”… olin yöpäivystyksessä siinä vanhan koulun nurkalla juuri siksi, että olin ollut yhdistyksessä sen verran vähän aikaa, että minulle sattui tämmöinen tehtävä ja niin ajaa piiska pihaan ja poliisi sanoo, että heillä on pieni omgelma – ajammeko nämä sumpussa olevat kaverit Rautatiekadulle vai otatteko te vastaan – kyllä nämä teikäläisiä ovat? Saman tien kun siinä naueskelimme, että kantakaa vaan pojat sisään, sanoimme, että mahdolliset seuraavat lastitkin ilman muuta tänne. Poliisit nostivat pojat siihen Tammelan koulun penkille ja tuumivat, että mieluummin tänne kuin heille kun ei tiedä aina siitä lääkityksestäkään… Eikä mennyt kuin tunti, puolitoista, niin taas tulee piiska, että jälleen olisi kuorma – hieman tässä keräilimme, mitäs yhtä tuomaan, nukkuu ne tuolla autossakin…”

Tampereen sosiaaliseksi apulaiskaupunginjohtajaksi tuli 1. huhtikuuta 1961 Paavo Lehtinen, joka tuoreeltaan tutustui kahteen komiteamietintöön, joissa esitettiin miesten työtuvan perustamista invalideja ja vajaatyökykyisiä varten. Metallimiehenä Paavo Lehtinen tiesi, mitä mahdollisuuksia invalideilla olisi nimenomaan koulutettuna metallin ammatteihin. Hän kutsui lähinnä epävirallisesti sekä invalidien että teollisuuden edustajat neuvonpitoon. Syksyllä 1961 käydyssä keskustelussa tuli esille kouluttamisen lisäksi mm. työnantajien suhtautuminen ja ns. nonstop-koulutus. Tampereen suurteollisuus suhtautui koulutukseen myönteisesti yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Tampereella toimi samaan aikaan Teollisuuden yhteistyövaliokunta, jonka sihteeristössä oleva varat. Pentti Tuomola järjesti Lehtiselle tilaisuuden kertoa vajaatyökykyisten kouluttamisesta laajalle teollisuutta johtavalle henkilöryhmälle. Yhteistyövaliokunnan puheenjohtajana oli tuolloin Tampellan toimitusjohtaja Johann Nykopp, joka alunalkaen piti kouluttamista tärkeänä työllistämisen edellytyksenä. Koska Tampereen kaupunginjohtaja Erkki Lindforsin näkemys oli samansuuntainen, hän kehotti Paavo Lehtistä toimimaan siten, että Tampereen kaupunki ryhtyisi hetimiten toimenpiteisiin säätiön perustamiseksi invalideja ja vajaatyökykyisiä varten. Koulutuksen johtoon nimettiin johtaja Yrjö Laiho.

Neuvottelukokouksessa 17. tammikuuta 1962 Paavo Lehtinen huomautti mm. 15-jäseniselle osanottajaryhmälle Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön tuntevan suurta kiinnostusta Tampereella syntyneeseen hankkeeseen ja kyseinen hanke – kuolutus- ja työkeskus – olisi laatuaan ensimmäinen Suomessa. Lehtinen esitti koulutuskeskuksen perustamista säätiömuotoisena, jota mm. Tampereen seudun invalideja edustava toiminnanjohtaja Kauko Kaunisto kannatti.

Tampereen Työkeskussäätiön perustava kokous pidettiin 18. huhtikuuta 1962. Säätiön peruspääomaksi merkittiin 1 milj. markkaa ja säätiön toimitiloiksi osoitettiin kaupungin keskuskorjaamosta 165 m². Säätiön valtuuskuntaan kuuluu 14 jäsentä, joista viisi edustaa Tampereen kaupunkia, neljä Tampereen teollisuus- ja kauppapiirejä, neljä Tampereen invalidijärjestöjä sekä yksi valtion työvoimaviranomaisia. Tampereen seudun invalidien edustajaksi valtuuskuntaan tuli kaivertaja Matti Kallio.

”… olimme Jortikan Ension kanssa oman uraputkemme alkupäässä silloin kun Työkeskussäätiö perustettiin ja tulin valituksi sinne valtuuskuntaan ohi todellisten luojien. Tämä työkeskus, josta sittemmin on muotoutunut Tampereen Ammattikurssikeskus ja joka kohtapuoleen viettää 25-vuotisjuhliaan, ei ole varsinaisesti se, mitä Into Lähteenmäki ajoi. Tämähän tähtää lähinnä koulutuspuoleen eikä niinkään suojatyökeskuksen suuntaan, jota Into painotti. Joka tapauksessa meidän yhdistyksen onni oli, että saimme tätä asiaa vetämään Paavo Lehtisen, joka on koko ajan ollut meidän sydänystävämme ja tuntenut meidät tavallaan omakseen tässä sosiaalisen puolen työssään. Vaikka tulinkin valituksi valtuuskuntaan ja olen ollut siinä mukana koko ajan, ajatuksen todelliset isät joutuivat tekemään työtä monen monta vuotta – ei nyky-yhteiskunnassa tehdä ratkaisuja enää kädenkäänteessä.”

Vuosi 1964 oli säätiön toiminnassa toinen kokonaisen vuoden kestänyt toimikausi ja kyseisenä aikana metallikursseille otettiin 40 uutta oppilasta. Samana aikana työhönsijoituksia oli 30. Säätiön vuosikatsauksessa todetaan tyytyväisenä, että työvoimaviranomaisten selvitysten mukaan kurssien oppilaat ovat sijoittuneet parhaiten työelämään Tampereen työvoimapiirin alueella.

Samainen työvoimapiiri toteaa kirjelmässään tammikuulta 1965 Työkeskussäätiön hallitukselle ammattikursseista olevan pelkästään myönteisiä kokemuksia ja esittää, että Työkeskussäätiön hallitus tutkisi mahdollisuuksia laajentaa toimintaansa uusille ammattialoille, joilla voitaisiin kurssittaa myös naisia. Laajennussuunnitelmia tehtäessä Työvoimapiiri on valmis antamaan kaiken tukensa. Helmikuulla 1965 Vakuutuslaitosten kuntouttamiskeskus esittää yhteistyötä Tampereen Työkeskussäätiön kanssa.

Paine Työkeskussäätiön kursseille kasvoi ja niinpä säätiön sääntöjen toiseen pykälään, jossa mainitaan ’Säätiön tarkoituksena on edistää Tampereen kaupungista kotoisin olevien, elämäntavoiltaan nuhteettomien vajaatyökykyisten…’ jouduttiin maaliskuulla 1966 oikeusministeriössä tekemään muutos ’Säätiön tarkoituksena on edistää elämäntavoiltaan nuhteettomien vakaatyökykyisten…’

Ovet olivat nyt auki muillekin kuin tamperelaisille. Oppilaita voitiin nyt ottaa Tampereen työvoimapiirin osoituksen mukaisesti ammativalinnan ohjaajan, lääkärin ja säätiön oppilasvalintatoimikunnan avustuksella Tampereen ulkopuolelta. Vuonna 1977 ulkopuolisten kurssilaisten osuus oli 70 prosenttia. Sijoittuminen työelämään oli edelleen hyvä: vuoden 1968 kursseilta työllistyi suoraan 87 henkeä, joka oli 72 prosenttia todistuksen saaneiden, eronneiden ja erotettujen luvusta – 121 oppilaasta.

Vuoteen 1970 päästyä Tampereen Työkeskussäätiön tavoitteet olivat sikäli muuttuneet, että säätiö esitti Ammattikasvatushallitukselle Tampereen Ammatillisen Kurssikeskuksen perustamista. Opetustoimi oli laajentunut, kurssilaisia saapui koko valtakunnan alueelta – vuoden 1970 vaihteessa Tampereen ulkopuolisten kurssilaisten osuus oli 91 prosenttia, mikä puolestaan kertoo kaupungin hyvästä työllisyydestä – metallialan koulutus 15-17-vuotiaille pojille jouduttiin lopettamaan joulukuulla 1970 oppilaspuutteen takia.

 Tampereen Seudun Invalidit - terveitten ehdoilla (7. osa)

Työkeskussäätiön vuosikymmen

Muutto uusiin tiloihin

Aarre Simonen.

Yhdistyksen 20-vuotispäivänä, perjantaina 12.4.1957 valtiovarainministeri Aarre Simonen toteaa lehtien etusivuilla vuonna 1954 luodun maatalouden tukipalkkiojärjestelmän suureksi erehdykseksi. Rakennusalalla mielialat ovat tulehtuneet ja lakkoja valmistellaan. Intian pääministeri Nehrun Suomen matkasta liikkuu huhuja. Englannissa vallitsee maansuru, kun mestarijoukkue Manchester United menee ja ottaa selkäänsä Real Madrid’ilta 3-1. Jordaniasta on tulossa Lähi-Idän uusi palopesäke ja ruutitynnyri sen liittouduttua Egyptin kanssa – Israelia vastaan. Neuvostoliitto on räjäyttänyt vetypommin.

Uudelle vuosikymmenelle lähdettäessä yhdistyksen jäsenmäärä on noussut 1.321, joista naisia oli 417 ja miehiä 904. Tamperelaisten osuus oli 802 jäsentä, ympäristön 519. Kuluneen 20:n vuoden aikana yhdistyksen taloutta voi todeta hoidetun huolella: yhdistyksellä on hallussaan kaksi osaketta Kuninkaankatu 36:ssa sekä kurssi- ja lomakeskus Aitolahdessa. Talous on muutenkin kunnossa: velkojen lyhennykset ja korot on voitu suorittaa ajallansa vaikkakin Aitoranta juuri tien rakentamisen vuoksi on vaatinut varoja. Varat on etupäässä hankittu omatoimisesti: keräyksillä, arpajaisilla ja Tampereen kaupunki on tukenut yhdistyksen toimintaa – ympäristökunnat eivät niinkään, vaikka niiden alueella asuu yhdistyksen jäseniä.

Suomen siviili- ja asevelvollisuusinvalidien liitto on johdonmukaisesti työskennellyt kohta 20-vuotisen olemassaolonsa aikana kaikkien invalidien hyväksi. Se ei ole koulutustoimessaan katsonut, missä vamma on tullut – niinpä kun vasta vuoden 1957 aikana sotilasvammalain alaisuuteen hyväksyttiin SS-joukoissa invalideiksi tulleet, liitto otti heidät koulutusohjelmaansa. Invalidirahaa oli alettu maksaa vuodesta 1952 lähtien ja siihen oli tullut korotus kolme vuotta myöhemmin. Sillä oli oma tärkeä merkityksensä vammaisille hänen omassa työssään. Invalidirahalain mukaan kyseistä palkkiota maksetaan sellaiselle henkilölle, joka vähintään 2/3 alentuneesta työkyvystään huolimatta tekee työtä itsensä ja perheensä elättämiseksi.

”… Into Lähteenmäki ajoi voimakkaasti meidän asiaamme ja piti huolen, että me myös kävimme lääkärissä määrittämässä invaliditeetin ja sen haitta-asteen. Hän korosti sitä, että koska se on lakisääteinen, niin jokaisen velvollisuus on huolehtia siitä kuin omasta äänestämisestään. Se ei ole mikään avustus, vaikka siitä sellaista kuvaa ympäristön taholta annettiin. Ja se on ainoo, minkä minä olen itselleni hakenut – niin ja tämän autoveron palautuksen…”

”...Olen ollut vammainen vasta 61 vuotta ja kyllä sitä siinä ajassa oppii tätä maailmaa katseleen ja sanoisin, että tänään päästään suhteellisen helpolla ja joskus minusta tuntuu, että valtiolla on mennyt tämä sosiaalinen ohjelma niin pitkin askelin, että se ohittaa kohta kantokyvyn… En tiedä, onko se kateutta minun puoleltani, kun sanon että minua harmittaa sellainen asia, että joku vammainen on parempi kuin toinen tämän sosiaaliturvan kohdalta. Mielestäni tämä invalidirahalaki on keskonen, eikä vammaiset ole olleet siinä tarpeellisen voimallisesti tutkimassa, tuleeko siitä hyvä vai ei. Nythän tämä Antti-Veikko Perheentuvan komitea tutkii sitä lakia ja on tutkinut vasta 10 vuotta… Sotavammainen saa elinkoron ja lapsikorotuksen ja eläkkeelle jäätyä se elinkorko vain kasvaa, mutta esimerkiksi minä eläkkeelle jäätyäni menetin tämän invalidirahan…”

Tampereella oli tammikuulla 1953 aloittanut työnsä Invalidien työnvälitystoimisto, jonka perustamisessa yhdistys oli voimakkaasti ollut mukana. Toimiston kustannuksiin osallistuivat Tampereen kaupungin lisäksi Siviili- ja asevelvollisuusinvalidien liitto, Reumaliitto, Sotainvalidien veljesliitto sekä Tuberkuloosiliitto. Työnvälitystoimessa saatujen kokemusten perusteella Tampereen kaupunginhallitus asetti marraskuulla 1955 toimikunnan pohtimaan osatyökykyisten miesten ns. työtuvan perustamista ja kesäkuulla 1957 toimikunta esitti perustettavaksi eri osastoihin jakautuvan työtuvan 70 osatyökykyiselle miehelle. Työtupa toimisi kaupungin sosiaalilautakunnan huolto-osaston alaisuudessa ja muodostaisi jo toiminnassa olevan naisten työtuvan kanssa Tampereen työhuoltokeskuksen. Invalidijärjestöjen huomautettua, että niin osatyökykyisten henkilöiden kuin kaupunginkin etujen mukaista voisi olla mielekkäämpää pysytellä kunnallisen huoloavun ulkopuolella, asetti kaupunginhallitus uuden tilapäisen komitean kehittelemään työtupa-ajatusta ei kunnalliselta pohjalta.

Tampereella oli 1958 kaikkiaan 810 osatyökykyistä työnhakijaa, josta Tampereen ulkopuolisia noin neljäsosa. Invalidien työvoimatoimisto oli pystynyt sijoittamaan heitä työpaikkoihin 441 henkeä eli runsaat puolet. Kuukausittain toimiston luetteloissa on ollut keskimäärin 120 työnhakijaa, joiden haitta-aste on ollut noin 45 prosenttia ja suurin osa työnhakijoista on ollut metallialan työntekijöitä, kirves- ja rakennusmiehiä. Suurin ryhmä kuitenkin oli ns. erinäisten toimien ryhmä, joka käsittää vartijat, aputyöntekijät jne. Toimikunta esittikin keväällä 1960, että kaupunginhallitus ryhtyisikin mahdollisuuksiensa mukaan toimenpiteisiin osatyökykyisten miesten työtuvan perustamiseksi Tampereelle.

Toimikunta torjui ajatuksen kunnallisesta huoltoviranomaisten valvomasta laitoksesta ja esitti työkeskuksen suunniteltavaksi siten, että se käytännössä toimisi lähinnä itsenäisenä yrityksenä ja täysin erillisenä kunnan hallinnosta. Työkeskuksen organisaation toimikunta esitti säätiöpohjaiseksi, koska säätiön toimintamuodot joustavuutensa ansiosta samalla takaavat asianosaisille intressipiireille riittävän mahdollisuuden osallistua säätiön hallintaan, tarkkailla laitoksen toimintaa ja kehutystä. Nimeksi ehdotettiin Tampereen Työkeskussäätiö.

Perustajiksi tulisivat Tampereen kaupunki, Sotainvalidien veljesliiton Tampereen osasto, Tampereen seudun invalidit, Tampereen reumayhdistys ja Tampereen tuberkuloosiyhdistys. Kotipaikkana on Tampere ja valtuuskuntaan nimitettäisiin 18 jäsentä, joista 9 Tampereen kaupungille, vammaisyhdistyksille 4, Tampereen kauppakamarille ja Tampereen käsi- ja pienteollisuusyhdistykselle yksi kummallekin sekä teollisuus-, kauppa- ja yrittäjäpiireille 3 jäsentä. Nimetty valtuuskunta valitsee keskuudestaan säätiön hallituksen, joista 3 edustaa Tampereen kaupunkia ja kolme muita valtuuston intressipiirejä.

Työkeskukseen pyrkivältä osatyökykyiseltä edellytetään 30 prosentin invaliditeettia ja että hän on työnhakuaan edeltävänä vuonna hengillekirjoitettu Tampereella. Poikkeustapauksissa hyväksytään alle 30 prosentin invaliditeetin omaava, jos hänen vammansa tai sairauden laatu estää oman ammattityön tai vaikeuttaa toimeentuloa. PAV-henkilöitä ei työkeskukseen ole syytä hyväksyä. Työkeskuksen henkilökunnaksi esitetään johtajaa, työnjohtajaa, toimistoapulaista ja 25 työntekijää, joista yksi muun toimensa ohella toimii kirjurina. Työnjohtajaksi ja toimistoapulaiseksi esitetään osatyökykyisiä.

Osastoiksi tulisivat: puutyö- ja korjausosasto sekä ikkunanpesuosasto. Valtiovallan kiinnostus asiaan lisääntyi merkittävästi lokakuulla 1960 Suomen siviili- ja asevelvollisuusinvalidien liiton esitettyä sosiaaliministeriölle toimenpiteitä vaikeavammaisten invalidien työllistämiseksi. Ministeriö pyysi lausuntoa invalidihuollon neuvottelukunnalta, joka marraskuulla 1961 esitti perustettavaksi komitean tutkimaan invalidihuollon ja muun työhönsijoituksen edellyttämän kuntoutuksen kehittämistä ja käynnistämään koeohjelmia valtion tuella sekä varaamaan valtion menoarvioon siihen tarvittavat vuotuiset määrärahat.

Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriökin kiinnostui invalidien ja osatyökykyisten työllistämisestä ja sen aloitteesta perustettiin marraskuulle 1961 neuvottelukunta, jossa Suomen siviili- ja asevelvollisuusinvalidien liitto edusti – kuten Invalidihuollon asettamassa komiteassakin – DI Aarno Ranta Järvenpään invalidien ammattioppilaitoksesta. 17-jäsenisen neuvottelukunnan perustamista pidettiin ajankohtaisena, koska valtiolle siirtyneen yleisen työnvälityksen tehokas hoito vaatii myös työvoimatoimistojen kortistoissa olevien vaikeasti sijoitettavien työnhakijoiden huomioimista. Laajuudessaan se edusti niin suurta ihmisryhmää, ettei kansantaloudellisesti ollut mielekästä pitää sitä huoltotoimen alaisena työvoimareservinä, vaan se oli sopivin keinoin ohjattava tuotantoelämän palvelukseen. Työllistäminen on ulotettava invalidien lisäksi kaikkia vajaatyökykyisiä koskevaksi. Ei myöskään ollut tarkoitustenmukaista kustantaa valtion varoilla kahta erillistä työnvälitysverkostoa: työvoimahallinnon johtamaa yleistä ja sosiaaliministeriön johtamaa invalidien erikoisvälitystä.

”Meillähän oli kuusikymmentäluvun alussa suorastaan pulaa työvoimasta ja siksi haluttiin osatyökykyisetkin ruotuun ja luulisin, että juuri siitä syystä esiintyi tällaista kilpalaulantaa… Mutta että kouluneuvos Aarno Ranta oli mukana molemmissa toimikunnissa, sehän tietää pelkästään hyvää. Muistan varsin hyvin, kun itse olin Westendissä v. 1949 aloittamassa ammattiopintojani, niin silloin tuli tutkijoita pitkin maailmaa vähän niin kuin näyttämään Suomelle, miten invalidikoulutusta järjestetään, mutta se asia kääntyikin toisin päin. Todettiin nimittäin, että sehän onkin meillä huippuluokkaa ja niin rupesi YK lainaamaan meidän invalidiliiton kavereitamme. Kouluneuvos Ranta on tälläkin hetkellä YK:n palveluksessa maailmalla opettamassa vammaisten kuntoutusta. Suomi on tässä esimerkkimaa.”

Hillel Tokazier (20. osa) 

Hillel Tokazier.

Muuten niin kiireisessä elämäntilanteessa Hillel Tokazier ennätti myös säveltää musiikkia. Suomen Hyvinkäällä asuva italialainen pianisti, Franco Morero, teki yhteistyötä JP Musiikin kanssa; Morero kuuli Hillel Tokazierin kappaleita ja otti tarjotakseen näitä kappaleita pienelle italialaiselle kustantamolle. Muutamia näistä kappaleista jopa levytettiinkin Italiassa ja Hillel Tokazierista tehtiin siinä yhteydessä italialaiseen lehteen lehtikirjoitus. Yhden kappaleen nimeksi Italiassa tuli Gratta gratta, joka tarkoittaa raapimista.

Marion.

Suomessa Hillel Tokazierin säveltämiä kappaleita lauloivat äänilevyille artistit Tapani Kansa, Lea Lavén (ent. Marjanen, ent. Forssell, ent. Tulonen, o.s. Luukinen, s. 19.6.1948 Haukipudas), Eini (oik. Eini Hannele Pajumäki, o.s. Orajärvi, s. 29.9.1960 Pello), Satu Pentikäinen, Marion ja Reijo Raikas Kallio (s. 27.12.1933 Helsinki ja k. 18.6.2018 Espoo). Usein tilaajana oli CBS:n tuottaja Seppo Matintalo, jonka Hillel Tokazier oli tavannut jo Tapani Kansan kesäkiertueilla. Seppo Matintalolla oli erittäin hämmästyttävä vainu tunnistaa kappaleet, joissa oli hittiainesta. Matintalon työskennellessä sittemmin Osmo Ruuskasen Bluebird -levy-yhtiössä hän keksi eräälle levymerkille nimen, joka kuvaili sopivasti varsinkin häntä itseään: Hittikorva.

Reijo Kallio.

Vuonna 1983 Hillel Tokazier sai olla paljosta kiitollinen Seppo Matintalon hittikorvalle menestyksen kantamoisestaan. Matintalo kuunteli erästä Hillel Tokazierin säveltämää pianokappaletta ja oivalsi samassa yhteydessä, että kappaleen A- ja B-osat täytyisi vaihtaa päikseen. Vaihdos myös tehtiin ja kappaleen Hillel Tokazier nimesi Iloiseksi velikullaksi. Kyseinen kappale äänitettiin Soundtrack -studiolla ja siitä julkaistiin single. Studiossa pianoa soitti luonnollisesti Hillel Tokazier, rumpalina toimi Bruno Korpela ja bassoa soitti Pekka Helin. Kappale pääsi esitettäväksi Syksyn Sävel -kilpailussa ja yllätys oli melkoinen, kun sävellys raivasi tiensä jopa loppukilpailuun; loppukilpailussa oli lopulta mukana kolme instrumentaalikappaletta.

Veikko Antero Samuli.

Lehdistössä vihjailtiin, että kilpailussa oli liikaa mukana ulkomaalaisia esiintyjiä; jopa Hillel Tokazieria luultiin ulkomaalaiseksi muusikoksi. Kilpailussa olivat toki mukana myös belgialainen kitaristi Francis Goya Rimini -kappaleella (jäi kisassa viimeiseksi) ja unkarilainen panhuilisti L. Condor, joka esitti kilpailussa sanoittaja ja säveltäjä Veikko Johannes Juntusen (s. 18.9.1946 Posio) säveltämän kappaleen, Tuulelle terveiset vien. Hillel Tokazierin trio esiintyi itse kilpailussa verryttelyasuissa, joiden rinnuksissa luki Suomi. Päässä heillä oli valkoiset, kulmista solmitut nenäliinat. Idea esiintymisasuihin tuli Mainostelevisiolta tällä kertaa. Lopulta Syksyn Sävel -kilpailun voitti lapsitähti Jonna Marika Tervomaa (s. 7.1.1973 Forssa) säveltäjä ja tuottaja Veikko Antero Samulin (s. 29.3.1947 Tampere) säveltämällä ja Raul Tapio Reimanin (s. 11.9.1950 Helsinki ja k. 12.2.1987) sanoittamalla kappaleella, Minttu sekä Ville. Iloinen velikulta sai viidenneksi eniten yleisöääniä ja samalla myös lehdistölle kirkastui, että Hillel Tokazier on vallan suomalainen pianisti. Iloinen velikulta -kappale alkoi kilpailun jälkeen soida radiotaajuuksilla sangen ahkerasti.

Marjatta Leppänen.

Keväällä 1984 Hillel Tokazier otti osaa MTV:n tuottamaan Kevään Sävel -kilpailuun, jota ohjelmaa yhtiö tuotti vuosina 1984-1987. Vuoden 1984 ohjelman juonsi laulajatar Vappu Marjatta Leppänen (s. 24.8.1937 Helsinki) ja seuraavina vuosina kilpailun juonsivat Jukka Jalmari Virtanen (s. 25.7.1933 Jämsänkoski ja k. 1.9.2019 Helsinki) ja Hannele Krause (oik. Hannele Laine, s. 6.5.1958 Kuusankoski). Hillel Tokazier toi kilpailuun mukaan sävellyksensä Hypyrotta. Nimi-idean kappaleeseen Hillel Tokazier oivalsi CBS -levy-yhtiön johtaja Antti Holman, Ruotsista tulleen paluumuuttajan, vekkulista puhetyylistä. Kilpailussa musiikki tuli taustanauhalta ja tällä kertaa trio oli puettuna rotiksi. Bruno Korpelalle esiintyminen oli näin toteutettuna vaikeaa, mutta Hillel Tokazier otti tilanteen show’n kannalta. Tuomaristo pudotti kappaleen loppukilpailusta liian pitkänä esityksenä, mutta radiosoittoa tämä kappale sai kuitenkin aikanaan hyvin.

Jukka Virtanen.

Iloinen velikulta soi syksyllä mukavasti mediassa ja puhelinsoitot poikivat Hillel Tokazierille aina keikkoja lisää. Varsinkin eräs puhelinsoitto tuona syksynä oli erittäin merkityksellinen hän elämässään siinä vaiheessa. Mainostoimiston johtaja Tapio Tyni soitti hänelle ja ehdotti tapaamista Unimark -nimisessä mainostoimistossaan. Tyni oli kuunnellut paljon Iloista velikultaa ja katsoi kappaleen sopivan hyvin öljy-yhtiö Unionin markkinointiin. Tapaamisessa Tapio Tyni ehdotti Hillel Tokazierille esiintymistä Unionin mainoksissa.

Hillel Tokazierilla ei ollut lainkaan kokemuksia mainosmaailmasta, joten hän pyysi ensin neuvoja Muusikkojen liitosta, omasta levy-yhtiöstään sekä Näyttelijäliitosta. Varsinkin Näyttelijäliiton neuvot avasivat hyvin hänelle mainosten laskutusta. Sopimusneuvotteluihin mainostoimistoon Hillel Tokazier otti mukaansa Muusikkojen liitosta juristi Harri Uolevi Saksalan (s. 22.1.1948 Helsinki), joka on itsekin esiintyvä taiteilija. Elettiin vielä sellaista aikaa, että mainostoimistoilla oli hyvin varoja käytössään ja Hillel Tokazier sai tehtyä hyvän sopimuksen, joka määritti korvaukset mainospaloista, musiikista sekä esiintymisistä mainoksissa. Tämä sopimus tehtiin ensi alkuun yhdeksi vuodeksi.

Alkuun Hillel Tokazierilla oli Unionin mainoksissa päällään valkoinen puku sekä valkoiset kengät ja solmioissa kuten kengännauhoissakin oli sinistä sekä punaista väriä, Unionin värimaailman mukaisesti. Välillä asujakin vaihdeltiin. Fazerin pianotehtaalta Pornaisten Halkiasta mainostoimisto osti kaksi valkoista pianoa, joista toisesta pianosta puuttui pianokoneisto. Tätä kevyempää pianoa kuljetettiin mitä ihmeellisimpiin kuvauspaikkoihin mukana. Näissä mainoksissa musiikki tuli nauhalta ja Hillel Tokazier oli vain soittavinaan pianoa.

Munkkivuoren BP-Union -asemalla kuvattiin autonpesumainos, jossa valkoinen ”piano” laitettiin huoltoaseman rasvamontun päälle sijoitetulle puulevylle. Hillel Tokazierin eteen sijoitettiin pleksi, joka suojasi pahemmilta pesuvaahdon ja veden roiskeilta. Mainoksessa käytettiin vielä lisäksi tuulikonetta ja lopputuloksessa tavoiteltiin sitä, että soittaja olisi pianon kanssa pesulinjassa. Tuulen vaikutuksesta kävi sillä lailla, että pleksi ja ”piano” alkoivat kaatua soittajan päälle. Onneksi ne olivat niin keveitä, ettei mitään vahinkoa saatu aikaiseksi.

Hillel Tokazier esiintyi Malmin lentokentällä kuvatussa mainoksessa formulapuku päällä, kun formula-auto kierteli samaan aikaan hänen ympärillään. Joitakin spotteja tehtiin samoin Helsingin Viiskulman mainosfilmistudiossa. Tällä kertaa Hillel Tokazier oli pukeutunut mustiin vaatteisiin ja valkoisiin sormikkaisiin. Mainosfilmissä näkyivät vain valkoiset, pianoa soittavat kädet. Hollolan Unionilla tallennettiin kaksi eri mainosta, joista toinen oli tulevan suven rengasmainos. Mainos kuvattiin talvella kovassa pakkasessa. Kuumailmapuhaltimella sulatettiin mittarikentän ympäristö lumista vapaaksi, jotta tunnelma saataisiin kesäisemmäksi kuvauksissa. Kuvauksessa Hillel Tokazier juoksi mittarikentälle pianoa soittamaan 20 asteen pakkasessa playbackinä ja heti sen jälkeen hän kiiruhti huoltamolle lämmittelemään. Lahden Mukkulassa valkoinen ”piano” nostettiin huoltoaseman katolle ja Hillel Tokazier soitti katolla pianoa yöllä kuutamon valossa. Kuvauskamera kulki nosturin avustamana soittajan edestä, kuten suuressakin maailmassa on tapana.

Eräässä Unionin mainosfilmissä Hillel Tokazier istuu rikkalapion ja haravan kanssa multasäkkien keskellä mainostaen puutarhatuotteita ilman pianoa. Mainoskuvauksiin liittyi myös paljon esiintymisiä uusilla avatuilla Union -huoltoasemilla. Näissä hän sai soittaa oikealla pianolla Iloista velikultaa kyllästymiseen saakka asiakkaille. Ensimmäisen vuoden jälkeen Union ja mainostoimisto halusivat jatkaa sopimusta. Muusikkojen liiton lakimiehesten kanssa Hillel Tokazier neuvotteli kolmen vuoden sopimuksen, jossa hintakin oli noussut samoin kuin hänen suosionsa. Unionin tiukat lakimiehet joutuivat joustamaan ehdoistaan sopimuksen syntymiseksi.

Union -sopimus teki taloudellisesti Hillel Tokazierin elämästä helpompaa ja hänen suosionsa kasvoi vallan hurjasti sen ansiosta. Samoihin aikoihin julkaistiin vinyyli-LP ja kasetti Iloisesta velikullasta, jonka Union otti samoin myyntiin huoltoasemilleen. Kasetteja ja levyjä myytiinkin kaikkiaan 13 000 kappaletta, mikä on Suomessa puhtaasti instrumenttaaliäänitteelle kova myyntimäärä. Vuonna 1986 Hillel Tokazier sai tämän äänitteen menestyksen siivittämänä tehdä vielä seuraavankin soolopianolevyn. Tämäkin levy myi tuolloin noin 8 000 kappaletta. Tapaus oli laatuaan ensimmäinen Suomessa, kun muusikot saivat kertakorvauksen levytetyn musiikin käytöstä mainostarkoitukseen. Muusikkojen liitossa tämän tapauksen vuoksi juhlittiin työvoittoa.