Sotasyyllisyysoikeudenkäynti Suomessa 1945-1946 (6. osa) 

Joachim von Ribbentrop.

Suomea painostettiin kahdelta puolelta voimakkaasti jatkosodan aikana kesäkuun lopulla; Neuvostoliitto vaati Suomelta ehdotonta antautumista ja Saksan ulkoministeri Ulrich Friedrich Wilhelm Joachim von Ribbentrop (s. 30.4.1893 Wesel, Preussi ja k. 16.10.1946 Nürnberg, Saksa) lensi Helsinkiin vaatimaan hallitukselta sitoutumista sodan jatkoon Saksan rinnalla. Jos Suomi ei jatkaisi sotimista, vetäisi Saksa välittömästi sotilaallisen tukensa Suomelta pois. Väinö Tanner kirjasi päiväkirjaansa: ”Siinä nyt ollaan. Suomi on tänään saanut kahden suurvallan vaatimukset selville ja on niiden välissä puristuksessa”.

Risto Ryti.

Presidentti Risto Ryti ei ollut yllättynyt muodostuneesta tilanteesta. Ryti oli jo pitkään valmistautunut tähän tilanteeseen. Hän oli jo toista vuotta aikaisemmin pyytänyt kolmelta juristilta selvitykset siitä, millaisia valtuuksia presidentti tarvitsi tehdäkseen ulkopoliitisia sitoumuksia tai sopimuksia vain omissa nimissään. Oikeusoppineet ohjeistivat häntä sotaliittosopimuksesta näin: presidentin sodan kuluessa solmima sopimus sodan jatkamisesta yhteistä vihollista vastaan ei tarkoittaisi eduskunnan syrjäyttämistä. Mutta sodankäyntiä koskevien sopimusten tuominen eduskuntaan vaikeuttaisi sotilasoperaatioiden menestyksellistä suorittamista. Saksa ei enää voi voittaa sotaa, ajatteli Risto Ryti, mutta Saksan avulla puna-armeijan hyökkäys voisi pysähtyä. Ryti olisi halunnut viedä päätöksen eduskuntaan, jossa vaarana olisi ollut asian kaatuminen. Siksi eduskunta täytyi pitää asiasta erillään, jotta eduskunta tarvittaessa pystyisi tekemään vastakkaisia päätöksiä.

Marsalkka Mannerheim ja pääministeri Edwin Linkomies painostivat presidentti Risto Rytiä allekirjoittamaan Suomen sitoumusta jatkaa sotaa. He eivät halunneet, että hallitus tai eduskunta sotketaan asiaan mukaan. Presidentti Ryti otti itselleen vastuun ja allekirjoitti sitoumuksen. 26.6.1944 Risto Ryti kirjoitti Saksan lähettiläälle näin: ”Saan tässä yhteydessä vakuuttaa Teille, että Suomi on päättänyt käydä Saksan rinnalla sotaa Neuvosto-Venäjää vastaan siksi, kunnes se uhka, jolle Suomi on alttiina, Neuvosto-Venäjän taholta on poistettu.” Hallituksen enemmistö hyväksyi presidentin menettelyn. Vastaan äänestivät sosiaalidemokraatit Väinö Tanner, kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri Väinö Salovaara (vuoteen 1906 Sillfors, s. 26.2.1888 Iitti ja k. 29.10.1964 Helsinki) , kauppa- ja teollisuusministeri Uuno Kristian Takki (s. 12.4.1901 Kotka ja k. 15.9.1968 Helsinki), kansanhuoltoministeri Jalo Aura (vuoteen 1906 Gröndahl, s. 20.8.1886 Kotka ja k. 17.4.1947 Helsinki) ja sosiaaliministeri Aleksi Aaltonen (s. 5.7.1892 Somero ja k. 22.2.1956 Helsinki) sekä edistyspuolueen opetusministeri Kalle Kauppi (s. 10.3.1892 Heinolan maalaiskunta ja k. 29.10.1961 Helsinki). Seuraavana päivänä Suomen kansa sai tietää tapahtuneesta.

Kun presidentti Risto Ryti oli lähettänyt sitoumuskirjeensä, laati Urho Kekkonen luonnoksen Maalaisliiton välikysymykseksi, jossa kysyttiin hallituksen kantaa siihen, oliko sitoumuksen antaminen eduskuntaa kuulematta valtiosäännön periaatteiden mukaista. Välikysymystä ei kylläkään koskaan esitetty eduskunnalle. 29.6.1944 Rauhanoppositio toimitti Mannerheimille muistion, jossa vaadittiin politiikkaan suunnanmuutosta ja muistion laatijat paljastivat tietävänsä, että ”Neuvostoliitto on valmis rauhan tai aselevon solmimiseen määrätyillä ehdoilla”. Parahiksi Neuvostoliitto oli vaatinut Suomelta ehdotonta antautumista. Rauhanoppositio kirjoitti marsalkka Mannerheimille vielä täten: ”Lopuksi on täydellisyyden vuoksi syytä mainita, että edellä mainittu poliittisen suunnan muutos tietää Ribbentrop -sopimuksen kumoamista.”

Valtakunnankansleri Adolf Hitler vastasi 4.7.1944 Berliinistä järjestävänsä Suomelle aseellista apua ja taloudellista tukea. Hitler lupasi samoin olla tekemättä mitään sopimuksia Neuvostoliiton kanssa ilmoittamatta siitä ensin Suomen hallitukselle. Väinö Tanner ei tehnyt presidentti Risto Rytin teosta hallituskysymystä. SDP:n Rauhanoppositiota myötäilevät edustajat tuomitsivat Rytin toiminnan ja halusivat hajottaa hallitukse, täysin samaa haluttiin myös Moskovassa. Suurinta kritiikkiä esitti professori Kaarle Väinö Voionmaa (vuoteen 1906 Wallin, s. 12.2.1869 Jyväskylä ja k. 24.5.1947 Helsinki), joka oli pitkään joutunut olemaan Väinö Tannerin varjossa. Eduskuntaryhmälleen Väinö Tanner lausui ennen äänestystä: ”Jos haluatte tehdä minulle henkilökohtaisen palveluksen, olisi meidät kutsuttava pois hallituksesta, jos haluatte tehdä palveluksen maalle, olisi meitä kehotettava jäämään.”

Väinö Tannerin taakse tuli enemmistö 36-26 ja siksi SDP jatkoi hallituksessa. Äänestyksessä oli jäänyt pois kolmattakymmetä edustajaa, jonka vuoksi Väinö Voionmaan mukaan Tanner toimi liitossa Rytin kanssa puolueen enemmistön tahtoa vastaan. Väinö Tannerin mielestä professori Voionmaa edusti parantumatonta kaunosielua, joka halusi uskoa niin kuutosten, Rauhanopposition kuin Neuvostoliiton edustajien puheita rauhantahdosta. Omalla uhrauksellaan Risto Ryti loi edellytykset rauhanteolle, mistä kuitenkin ansio lankesi marsalkka Mannerheimille. Josif Stalin sopisi rauhasta nyt vain Suomen laillisen hallituksen kanssa. Rauhanoppositiolle järjestely oli siis pettymys. Aleksandra Kollontain mukaan Neuvostoliitto halusi vain poliittista kapitulaatiota, jonka se myös sai lähes viidenkymmenen vuoden ajaksi.

Urho Kaleva Kekkonen.

Nyt oli tullut viheliäisen Urho Kekkosen vuoro toimia. Ensin Kekkonen ajoi presidentivaaleissa Risto Rytin tilalle Mannerheimia, joka olisi ”arvovallallaan voinut johdattaa maan rauhaan”. Kun kuitenkin kävi selväksi, että Mannerheimin mahdollisuudet kuivuivat kokoon, Urho Kekkonen antoi äänensä valitsijamiesten enemmistön joukossa Risto Rytille. Elokuussa 1944 Urho Kekkonen esitti tulevia toimiaan Wilho Tikanderille näin: ”Mitä tulee siihen katkeruuteen, jota on alettu tuntea eräissä piireissä niitä miehiä kohtaan, jotka ovat johtaneet Suomen politiikkaa kahden-viiden viimeksi kuluneen vuoden aikana, on todennäköistä, että nämä miehet tullaan panemaan tilille teoistaan lähitulevaisuudessa, mahdollisesti oikeudessa.” Näin Kekkonen paljasti korttinsa osuudestaan tulevaan sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin.

Urho Kekkonen oli täysin tietoinen siitä, kenet hänen mielestään tulisi asettaa uhreiksi sotasyyllisyydestä. Väinö Tanneria kuulematta yksikään sota-ajan hallitus ei tehnyt suuria päätöksiä. Ribbentrop -sopimuksen jälkeen saksalaiset arvostivat Rytin ja Tannerin lojaalia asennetta. Neuvostoliiton propaganda myös rinnasti Rytin, Tannerin ja Mannerheimin saavutukset.

Pääministeri lopulta kyllästyi siihen, että Urho Kekkonen sai vapaasti matkustaa Helsingin ja Tukholman väliä aktiivisesti. Kekkosen puhelut laitettiin Valtiollisen poliisin kuunteluun ja kesällä 1944 hallitus määräsi hänet matkustuskieltoon. Urho Kekkonen oli noussut jo siinä vaiheessa rauhanopposition johtajaksi. Rauhanoppositio kaavailtiin jo uutta hallitusta maalle ja Suomen antautumista. Kekkosen mukaan ”meillä voisi olla vieläkin tilaisuus – tosin suurin uhrauksin – päästä ajoissa pois häviävältä puolelta.” Sensuuripäällikkö Kustaa Vilkuna joutui luopumaan virastaan, kun Kekkosen nimimerkki, Pekka Peitsi, paljastui ja pakinoitsija välittömästi hyllytettiin. Pakinoitsijan tarjoama idea erillisrauhasta oli aiheuttanut valtavan palautemäärän toimitukseen.

Kesällä Karjalan Kannaksella puna-armeija eteni nopeasti ja Moskova esitti jälleen ehdottoman antautumisen vaatimuksen Suomelle. Aivan selvää oli, että Saksa häviää sodan ja siksi Suomen tuli pyrkiä antautumatta rauhaan. Ylipäällikkö odotti Saksan vastausta viikon verran, mutta vastausta ei koskaan tullut. Pieni joukko suomalaisia poliitikkoja päätti ilmoittaa Moskovaan Suomen halusta solmia rauha. Moskova vastasi nopeasti, että Suomen täytyy katkoa välinsä Saksan kanssa sekä ajaa sen sotajoukot Suomesta 15.9.1944 mennessä pois. Eduskunnassa nämä rauhanehdot hyväksyttiin äänin 113-43. Kokoomuksen ja IKL:n sekä Maalaisliiton edustajien enemmistö vastusti rauhanehtoja. Mannerheim laati kirjelmän valtakunnankansleri Adolf Hitlerille, mutta Hitler ei koskaan vastannut hänen kirjeeseensä. Toisaalta Hitlerin tiedetään tokaisseen Japanin suurlähettiläälle, että Suomi ei pettänyt vaan ”siltä loppuivat voimat”.

Sotatoimet päättyivät Suomen ja Neuvostoliiton välillä 5.9.1944. Vaikka SDP oli hyvin hajanaisessa tilassa, niin Väinö Tanner oli edelleen puolueen maltillisen siiven johdossa ja hän taisteli samoin edelleen kommunisteja vastaan. Kotikommunistien pelättiin nousevan vielä uuteen taistoon omien tavoitteidensa puolesta. Rauhanehtoja käsiteltiin eduskunnassa, mutta sotasyyllisyyttä ei vielä tuolloin käsitelty.

Malmin lentokentälle Helsinkiin laskeutui liittoutuneiden valvontakomission neuvostoliittolainen etujoukko, johon kuului 15 virkailijaa. 22.9.1944 vain kolme päivää myöhemmin saapui 70 virkailijaa lisää Neuvostoliitosta. Neuvostoliittolaiset virkailijat asuivat Hotelli Tornissa Helsingissä. Näin alkoi rauhansopimuksen täytääntöönpanon valvonta Suomessa.

 Sotasyyllisyysoikeudenkäynti Suomessa 1945-1946 (5. osa)

Adolf Hitler onnittelee marsalkka Mannerheimia.

Saksan valtakunnankansleri Adolf Hitler (s. 20.4.1889 Braunau am Inn, Itävalta-Unkari ja k. 30.4.1945 Berliini, Saksa) poikkesi 4.6.1942 Suomessa onnittelemassa marsalkka Mannerheimia tämän 75-vuotispäivillä ja Eero Wuori oli tuolloin kutsuvieraiden mukana onnittelemassa päivänsankaria SAK:n nimissä. Eero Wuori nautti tuolloin arvostusta huomattavana tannerilaisena sekä Suomen sotapolitiikkaa tukevana sosiaalidemokraattina. Hän liittyi kuitenkin Rauhanoppositioon jatkosodan pitkittyessä. Olisikohan Väinö Tanner tarkoittanut Eero Wuorta muistuttaessaan usein: ”Älä ikinä luota ihmiseen, joka on joskus ollut kommunisti.”

Urho Kekkonen.

Urho Kekkonen kuten toisinajattelevat sosiaalidemokraatit toimivat Neuvostoliiton toiveiden mukaisesti. Eero Wuori oli selvästi Neuvostoliiton "luottomyyrä” varsinkin jatkosodan ratkaisevassa vaiheessa, jolloin rintamataistelut olivat pahimmassa vaiheessa. Oikeudellisella tarkastelulla katsoen silloinen toiminta täytti aivan selvästi maanpetoksellisen toiminnan tunnusmerkit.

Väinö Tanner.

Rauhanopposition toiminnan selviäminen Väinö Tannerille oli hänelle kova järkytys. Erityisen pettynyt hän oli siitä, että Suomen ankaran sodan keskellä joukko toisinajattelevia ihmisiä halusi ”paljastaa viholliselle, että maassa sodankäyntiin nähden oli olemassa eroavia mielipiteitä”. Näin vihollisen maallemme tarjoamat rauhanehdot sodan jälkeen eivät varmasti siksi ainakaan helpottuisi. Väinö Tannerin mielestä sodan ja rauhan kysymysten nostaminen julkiseen käsittelyyn oli menettelytapana täysin tavatonta. Maamme hallitus tosin havahtui tähän uuteen todellisuuteen sangen hitaasti, kuten teki myös Valtiollinen poliisi. Urho Kekkosen viheliäinen rooli valkeni Väinö Tannerille kuitenkin vähitellen asiassa. Väinö Tannerin ja Urho Kekkosen lopullinen välien katkeaminenkin tapahtui vasta sodan jälkiselvittelyjen ollessa käynnissä.

Uuno Yrjö Hannula.

Urho Kekkonen matkasi vuoden 1943 lopulla kansanedustaja ja Pohjolan Sanomien päätoimittaja Uuno Yrjö Hannulan (s. 22.10.1891 Alatornio ja k. 26.7.1963 Kemi) sekä Maalaisliiton kansanedustaja ja professori Kaarle ”Kalle” Teodor Jutilan (s. 27.1.1891 Pirkkala ja k. 21.6.1966 Helsinki) kanssa Pohjolan maaseutupuolueen kokoukseen Ruotsin Tukholmaan. Uuno Hannula oli Maalaisliiton ryhmäkokouksessa lokakuussa 1943 syyttänyt valtiovarainministeri ja pankinjohtaja Tyko Henrik Reinikkaa (s. 10.12.1887 Oulu ja k. 18.1.1964 Helsinki) siitä, että tämä ”vie Suomen helvettiin Saksan kanssa”. Puolueen eduskuntaryhmä halusi estää kolmikon matkan Tukholmaan, koska matkamiehillä oli liian läheiset suhteet Rauhanoppositioon. Eduskuntaryhmä arveli, ettei se voisi arkoja asioita edes käsitellä Urho Kekkosen läsnäollessa, koska tiedot menevät ensin Ruotsiin ja sieltä heti Neuvostoliittoon.

Kaarle Teodor Jutila.

Kolmikon matka kuitenkin Tukholmaan toteutui ja 7.12.1943 Urho Kekkonen piti Ruotsin valtiopäivärakennuksessa puheen, joka sisälsi tärkeitä viestejä maamme tulevaisuutta ajatellen. Urho Kekkonen kehotti ensi kertaa julkisesti suomalaisia järjestämään suhteensa Neuvostoliittoon uudelle pohjalle. Wilho Tikander oli laatinut puheen yhdessä Urho Kekkosen kanssa. Kekkonen oli samaa mieltä kuin Väinö Tanner ja muukin hallitus, että Suomen rajanaapurin, Neuvostoliiton, kanssa on vain opittava elämään. Puolueettomuus ja pohjoismainen yhteistyö oli Kekkosen mukaan otettava tavoitteeksi ja näitäkin seikkoja Väinö Tanner oli ennättänyt tukea jo neljännesvuosisadan ajan.

Seuraavaksi Urho Kekkonen ehdotti, että kyseeseen voisi samoin tulla ”yhtyminen samaan turvallisuusjärjestelmään mm. Neuvostoliiton kanssa”. Oli täysin ennenkokematonta, että sotaa käyvän kansakunnan kansanedustaja ehdottaa turvallisuuspoliittista yhteistyötä vihollismaan kanssa. Urho Kekkonen lausui Tukholmassa: ”Emme voi rakentaa tulevaa ulkopolitiikkaa Venäjän ja sen nykyisten liittovaltioiden poliittisille vastakohtaisuuksille ja niiden ennustetulle epäsovulle. Se olisi spekulointia hyvin epämääräisillä mahdollisuuksilla, ja sellaisen politiikan tuloksena olisi, jos tuo epäsopu todella syntyisi, että Suomi kuitenkin joutuisi Venäjälle vihamielisen suurvaltaryhmän alituisesti taistelevaksi eteen työnnetyksi tukikohdaksi.”

Urho Kekkonen enteili marraskuussa 1943 vielä Pekka Peitsin nimimerkin suojissa sodan jälkeistä aikaa näin: ”Maa, joka on joutunut sotaan, täytyy selvitä kahdesta pahasta: sodasta ja sodanjälkeisestä rauhasta. Jälkimmäinen paha on siinä mielessä vielä pahempi, että se puoli, joka selviää sodasta, siis ns. voittaja, ei aina selviä kunnialla rauhasta.”

Kekkosen Tukholmassa pitämä puhe oli ennen muuta viesti tuleville sodan voittajille Kekkosen valmiudesta olla jatkossa käytettävissä. Urho Kekkonen kertoi parikymmentä vuotta myöhemmin Wilho Tikanderin olleen hyvin merkittävässä roolissa tämän puheen laadinnassa. Wilho Tikander oli Yhdysvaltojen edustaja ja Yhdysvallat oli kuitenkin Neuvostoliiton liittolainen sodan aikana. Tikander vakuutti Urho Kekkoselle, että ”miljoonan suomalaisen kohtalo oli pieni hinta siitä, että Suomi saisi pysyvän rauhan Neuvostoliiton kanssa”. Koko Suomen väestö olisi Josif Stalinin mielestä voitu siirtää rautateiden välityksellä Siperiaan. Mitä esteettömämmin Urho Kekkonen puhui rauhan puolesta, sitä huonompiin väleihin Kekkonen joutui oman puolueensa väen kanssa. Hänet oli Maalaisliitossa pudotettu jo puolueen keskushallituksen työvaliokunnasta sekä eduskuntaryhmän valtuuskunnasta. Hänen oma eduskuntaryhmä jätti Kekkosen vuoden 1944 valtiopäivien alkaessa samoin valiokuntatyön ulkopuolelle.

Otto Wille Kuusinen laati vuoden 1943 lopussa raportin Suomen olosuhteista. Sen mukaan suomalaiset olivat väsyneitä sotaan sekä ”katkera viha sotaan syyllisiä hallitsevia piirejä kohtaan” oli kansan riveissä nopeasti yleistymässä. Seuraavan vuoden maaliskuussa Moskovassa käydyissä rauhanneuvotteluissa Suomelle tarjottuihin ehtoihin ei kuulunut kuitenkaan sen enempää mainintaa sotarikollisista kuin sotasyyllisyydestäkään.

Vuoden 1943 lopulla Josif Stalin oli luvannut Teheranissa pääministeri Winston Churchillille ja presidentti Franklin Delano Rooseveltille (s. 30.1.1882 ja k. 12.4.1945), että itärintama odottaisi länsirintaman hyökkäystä; Stalin ei halunnut ilmeisesti turhaan ärsyttää liittolaisiaan. Ulkoministeri Molotov toisti jatkuvasti, että Suomen puolelta pommitettiin Leningradia jatkuvasti. Juho Kusti Paasikivi kiisti nämä väitteet kuitenkin joka kerta, kun tämä asia nousi puheeksi. Molotov näki sodan aloittamisen rikollisena toimintana: ”Jos luulitte voivanne sodan avulla muuttaa rajojamme, niin tämä ei ollut ainoastaan harhakuva vaan myös rikos.”

Juho Kusti Paasikivi.

Neuvotteluissa Juho Kusti Paasikivelle jäi käsitys, että kevään rauhanehdot olisivat parasta, mitä Moskova voisi tarjota Suomelle. Tätä näkemystään Paasikivi toi voimakkaasti hallitukselle esille Helsingissä. Kuitenkin hallitus hylkäsi Moskovan tarjoamat ehdot, jonka vuoksi Paasikivi haukkui hallituksen ja marsalkka Mannerheimin niin kovin, että hän joutui itse keskusteluista puolen vuoden ajaksi syrjään. Juho Kusti Paasikivi ei siten osallistunut varsinaisiin rauhanneuvotteluihin syksyn 1944 aikana. Paasikiveä tämä loukkasi syvästi, sillä hän olisi halunnut olla päättämässä näistä asioista. Varsinkin kun Paasikivi oli elokuussa kuullut Väinö Tannerin tokaisseen: ”Nyt ei lähetetä Moskovaan sellaisia kuin Paasikivi, jotka pokkuroivat venäläisten edessä.”

Aleksandra Kollontai.

Amos Valentin Andersonin (s. 3.9.1878 Kemiö ja k. 2.4.1961 Dragsfjärd) presidenttien käyttöön vuonna 1940 lahjoittamassa Tamminiemessä vietettiin tammikuussa 1944 päivällisiä, jossa keskusteltiin kirjailija ja diplomaatti Aleksandra Mihailovna Kollontain (s. 31.3.1872 Pietari ja k. 9.3.1952 Moskova) välittämästä tuoreimmasta rauhantarjouksesta. Tarjouksen ehtona oli, että Väinö Tanner lähtee hallituksesta pois. Suomen edustajat olisivat vasta sen jälkeen tervetulleita rauhanneuvotteluihin Moskovaan. Tämän kuultuaan Väinö Tanner oli heti tarjoutunut eroamaan hallituksesta perustellen päätöstään: ”Etenkin kun en ole saanut rauhaan tähtääville ehdotuksilleni tässä hallituksessa yleensä kannatusta.”

Risto Ryti.

Edwin Linkomies.

Väinö Tannerin eron tyrmäsivät heti presidentti Risto Heikki Ryti (s. 3.2.1889 Huittinen ja k. 25.10.1956 Helsinki), pääministeri Edwin Johan Hildegard Linkomies (vuoteen 1928 Flinck, s. 22.12.1894 Viipuri ja k. 8.9.1963 Helsinki), ulkoministeri Carl Henrik Wolter Ramsay (s. 31.3.1886 Helsinki ja k. 25.7.1951 Visby) sekä puolustusministeri Karl Rudolf Walden (s. 1.12.1878 Helsinki ja k. 25.10.1946 Sysmä). Ulkoministeri Ramsay lausui vielä: ”Asiahan on selvä. Neuvostoliitolle olisi tärkeätä saada Tanner syrjään ja sen kautta hajaannusta sos.dem.puolueessa. Tanner on ollut puolueessa koossa pitävänä voimana.”

Carl Henrik Wolter Ramsay.

Karl Rudolf Walden.

Presidentti Risto Ryti viittasi Väinö Tannerin eroon hallituksesta välirauhan aikana vuonna 1940 ja Ryti kertoi sen olleen häpeällinen myönnytys Neuvostoliitolle. Väinö Tanner taas puolestaan kummasteli, miksi hänen persoonansa kiinnitettiin merkittävästi huomiota. Näin Tanner sanoi: "En ymmärrä miksi olen sellainen punainen vaate sekä Moskovassa että myös Ruotsissa.” Ruotsissa oltiin Väinö Tannerin mukaan hermostuneempia kuin Suomessa sotatilanteesta ja sieltä tuli myös tarpeeksi hyviä neuvoja Suomen tilanteeseen.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti Suomessa 1945-1946 (4. osa) 

Aaro Pakaslahti (vas.) ja Urho Kekkonen olivat juhlatunnelmissa Kustaa Vilkunan 40-vuotispäivillä Ostrobotniassa lokakuussa 1942.

SKDL:n Mauno Pekkala (s. 27.1.1890 Sysmä ja k. 30.6.1952 Helsinki) tapasi Tukholmassa tammikuussa 1943 amerikansuomalaisen liikemiehen ja juristin, Wilho Tikanderin (s. 20.4.1904 Biwabik, Minnesota, Yhdysvallat ja k. 16.12.1965 Chicago, Minnesota, Yhdysvallat), joka toimi jatkosodan aikana virallisesti Tukholmassa Yhdysvaltojen suurlähettilään erityisavustajana. Todellisuudessa hän oli CIA:n edeltäjän OSS:n (Office of Strategic Service) Tukholman -toimiston päällikkö. Mauno Pekkala informoi Tikanderille ”Suomen nykyisen hallituksen menettäneen sekä kansan että eduskunnan luottamuksen” ja Pekkala kertoi suomalaisten toivovan tuntuvaa muutosta nykyiseen tilaan. Mauno Pekkala myös välitti uuden yhteyden Urho Kekkosen tietoon. Urho Kekkonen ja Wilho Tikander kohtasivat Tukholmassa ensimmäisen kerran maaliskuussa 1943. Tämän jälkeenkin he vaalivat tiivistä yhteydenpitoa.

Josif Stalin (vas.) ja ulkoministeri Molotov.

Poliitikkojen sisäpiirille sekä Suomen sodanjohdolle oli valjennut jo viimeistään vuoden 1942 lopulla, ettei Saksa tule voittamaan sotaa. Myös Neuvostoliiton Moskovassa tiedostettiin, että Suomi häviäisi sodan; toisaalla Euroopassa sotavoitto oli saavutettavissa lähinnä Yhdysvaltojen ja Britannian rinnalla. Josif Stalin ja ulkoministeri Vjatšeslav Mihailovitš Molotov (s. 9.3.1890 Kukarka, Venäjä ja k. 8.11.1986 Moskova, Neuvostoliitto) halusivat särkeä Saksan ja Suomen aseveljeyden päättymään mahdollisimman pian, joten sen vuoksi he käynnistivät laajamittaisen operaation. He halusivat murtaa Suomen poliittisen yksimielisyyden kampanjalla, jota käytännössä johdettiin Neuvostoliiton Tukholman -suurlähetystöstä. Suomalaiset välirauhan aikaiset vaikuttaja-agentit aktivoitiin uudelleen tositoimiin. Ruotsin hallitus ja ulkoministeriö halusi pyyteettömästi myös auttaa Suomea pääsemään rauhaan. Kaikki tämä sopi tietysti erinomaisesti Moskovan suunnitelmiin.

Karl-August Fagerholm.

Juho Eino Kilpi.

Åke Henrik Gartz.

Rauhanoppositio alkoi toimia Suomessa tammikuussa 1943 ja sen toiminta perustui pitkälti siihen uskomukseen, että Saksa on häviävä sodan. Rauhanopposition toiminta sotaa käyvässä maassa on luonnollisesti maanpetoksellista toimintaa ja oppositiolla on aina tuolloin vaarana joutua vähintään vangituksi tai jopa teloitetuksi. Rauhanneuvotteluja sekä sodasta irrottautumista joudutettiin suomenruotsalaisessa Nyliberala studentförbundet -lehdessä. Rauhanliike laajeni muihinkin poliittisiin ryhmiin ja mukaan tulivat muun muassa seuraavat henkilöt: Karl-August Fagerholm (s. 31.12.1901 Siuntio ja k. 22.5.1984 Helsinki), Eero Aarne Wuori (vuoteen 1942 Vuori, s. 11.8.1900 Helsinki ja k. 12.9.1966 Helsinki), Juho Eino Kilpi (alk. Johan Eino Blomros, s. 7.6.1889 Uusikaupunki ja k. 7.6.1963 Helsinki), Åke Henrik Gartz (s. 9.6.1888 Helsinki ja k 29.11.1974), Sakari Severi Tuomioja (s. 29.8.1911 Tampere ja k. 9.9. 1964 Helsinki), Urho Kekkonen, Tor Nils Hilding Meinander (s. 4.8.1910 Tammisaari ja k. 3.7.1985 Helsinki), Ralf Johan Gustaf Törngren (s. 1.3.1899 Oulu ja k. 16.5.1961 Turku), Johan Otto Söderhjelm (s. 3.9.1898 Helsinki ja k. 28.2.1985 Helsinki), Carl Olof Frietsch (s. 24.3.1901 Praha ja k. 19.8.1973 Malles, Val Venosta, Etelä Tiroli, Italia). Arkadianmäellä eduskunnassa oppositiojoukkoon lukeutui pääosin RKP:n ja SDP:n sekä edistyspuolueen kansanedustajia.

Sakari Tuomioja.

Tor Nils Hilding Meinander.

Ralf Johan Gustaf Törngren.

Pääministeri Edwin Linkomiehen laajapohjaiseen hallitukseen Urho Kekkosta ei maaliskuussa 1943 tarvittu. Urho Kekkoselta ilmestyi Pekka Peitsin salanimellä kirjoitettu kirja, Kansa taistelee elämästään, keväällä 1943. Kirjassaan Peitsi puntaroi: ”Pienten kansojen osalta ulkopolitiikka ratkaisee niiden olemassaolon.” Juuri sikisi sisäpolitiikan tulisikin mukautua ”ulkopolitiikan sanelemiin tosiasioihin eikä päinvastoin”. Pekka Peitsi myös varoitti luottamasta Suomen nauttimaan kansainväliseen myötätuntoon, koska se ei takaisi maamme turvallisuutta. Nimimerkin suojassa Kekkonen vakuutti olevan itsepetosta uskoa, että joku suurvalta antaisi tukensa Suomelle ainoastaan aatteellisen hengenheimolaisuuden perusteella. Tämän lukijoilta ei voinut jäädä huomaamatta kirjoittajan epäluottamus länsimaita kohtaan.

Väinö Tanner.

Väinö Tanner oli toki huomannut välirauhan aikaan Urho Kekkosen kunnioituksen ja huomion häntä kohtaan. Siirtoväen huollon keskuksen päällikkönä Urho Kekkonen oli tuntenut kyllästymistä vaatimattomaan työtehtävään sekä työtehtävien vähyyteen. Kauppa- ja teollisuusministeri Väinö Tanner halusi auttaa Urho Kekkosta ja hän tarjosi tehokkaalle ja ”haukkuja pelkäämättömälle” Kekkoselle kesällä 1943 mielellään oman ministeriönsä rationalisointitehtäviä, sillä ”Kekkosta tehokkaampaa miestä siihen ei löydy”.

Kekkonen tapasi ahkerasti Wilho Tikanderia Tukholmassa. Wilho Tikander raportoi amerikkalaisille, että Urho Kekkonen on ”poliittinen opportunisti, joka vahvistaa asemiaan oman puolueensa ja sosiaalidemokraattien keskinäisten ristiriitojen kustannuksella”. Samalla Tikander piti Urho Kekkosta kovin hyödyllisenä keskustelukumppanina sekä tietolähteenä. Mitkään dokumentit eivät näyttäisi, että Väinö Tanner vielä tuolloin olisi ollut tietoinen Urho Kekkosen totaalisesta takinkäännöstä. Kekkonen nautti tässä vaiheessa vielä Väinö Tannerin luottamuksesta, mutta Tannerilla ei enää ollutkaan Urho Kekkosen luottoa. Tämä seikka selvisi Väinö Tannerille karusti vasta syksymmällä.

Harold Adrian Russell ”Kim” Philby.

Donald Maclean.

Neuvostoliitto oli rekrytoinut länteen paljon vakoilijoita, joista tunnetuimmat olivat Britannian eliittiin lukeutuvat ns. Cambridgen viisikko. Viisikkoon kuuluivat MI6:n (tiedustelupalvelu) vastavakoilupäällikkö Harold Adrian Russell ”Kim” Philby (s. 1.1.1912 Ambala, Punjab, Brittiläinen Intia ja k. 11.5.1988 Moskova, Neuvostoliitto), diplomaatit Donald Maclean (s. 25.5.1913 Lontoo, Iso-Britannia ja k. 11.3.1983 Moskova, Neuvostoliitto) ja Guy Burgess (s. 16.4.1911 Davonport, Iso-Britannia ja k. 30.8.1963 Moskova, Neuvostoliitto) ja taidehistorioitsija Anthony Frederick Blunt (s. 26.9.1907 Bournemouth ja k. 26.3.1983 Lontoo, Iso-Britannia). Täyttä varmutta ei viidennestä jäsenestä ole, mutta hyvin todennäköisenä kandidaattina pidetään edellisten läheistä ystävää, tiedustelu-upseeri John Cairncrossia (s. 25.7.1913 Lesmahagow, Skotlanti ja k. 8.10.1995 Herefordshire, Iso-Britannia).

Guy Burgess.

Anthony Frederick Blunt.

Nämä edellä mainitut ystävät opiskelivat Cambridgen yliopistossa 1930-luvulla ja siellä heistä myös tuli kommunisteja. Tämä joukko vuosi saksalaisten käyttämän Enigma -koodin murtamisen sekä atomipommin kehittelyyn liittyviä salaisuuksia Neuvostoliiton Moskovaan. Donald Maclean ja Guy Burgess lopulta paljastuivat vuonna 1949 ja heidän täytyi loikata Neuvostoliittoon. Vastavakoilupäällikkö Kim Philby jatkoi edelleen vakoiluaan vuoteen 1963 saakka, jonka jälkeen myös hän loikkasi Neuvostoliittoon. John Cairncross ja Anthony Blunt saattoivat jatkaa vakoiluaan pidempään, sillä he paljastuivat vasta 1990-luvulla.

John Cairncross.

Suomessa on paljastettu, että välirauhan aikana Neuvostoliitto värväsi entisen asevelidemari Eero Aarne Wuoren (vuoteen 1942 Vuori, s. 11.8.1900 Helsinki ja k. 12.9.1966 Helsinki) asiamiehekseen. Eero Wuori paljasti Suomen hallituksesta ja eduskunnan keskusteluista tarkkoja tietoja. Tämän vuoksi neuvostoliittolaiset pysyivät asioissa hyvin perillä. Eero Wuoren vanhemmat olivat puuseppä Oskar Wuori ja Josefiina Kuntonen. Hänen aviopuolisonsa oli vuodesta 1929 Kerttu Juliana (o.s. And, 1903-1987), ja heillä oli yksi tytär. Wuori ehti käydä Helsingin normaalilyseota seitsemän luokkaa, kunnes joutui vuonna 1918 keskeyttämään koulunkäyntinsä. Hän oli ”Norssin” oppilaiden toverikunnan varapuheenjohtaja.

Eero Wuori.

Eero Wuori osallistui koulupoikana Suomen sisällissotaan punaisten puolella huoltotehtävissä ja hän pakeni sen jälkeen Pietariin, jossa hän oli perustamassa Suomen Kommunistista Puoluetta (SKP). Wuori toimi upseerikurssin suoritettuaan salaisissa puoluetehtävissä Suomessa sekä Ruotsissa. Hän jäi kuitenkin kiinni komennuksellaan Suomessa 1.11.1919 ja hän sai sisällissodan aikaisista sekä SKP -toimistaan yhteensä kymmenen vuoden kuritushuonerangaistuksen, jota hän suoritti Tammisaaren ja Turun vankiloissa. Hänet tuomittiin samoin menettämään kansalaisluottamuksensa kahdeksaksi vuodeksi rangaistusaikansa ylitse. Hänet armahdettiin vuonna 1925, jolloin hän oli jo etääntynyt kommunisteista.

Max Jakobson.

Eero Wuoren kanssa läheisessä yhteistyössä 1950- ja 1960-luvuilla olleen diplomaatti ja ministeri Max Jakobsonin (s. 30.9.1923 Viipuri ja k. 9.3.2013 Helsinki) mukaan nuoruuden katkerat kokemukset heijastuivat Wuoren koko loppuelämään kausittaisina masennuksina ja alkoholismeina. Vajavaiseksi jääneestä koulutaustastaan huolimatta Wuorella oli Jakobsonin mukaan laajat ja syvälliset tiedot historiasta ja politiikasta, minkä lisäksi hän puhui sujuvasti ruotsia, englantia ja venäjää. Toimiessaan suurlähettiläänä Lontoossa Wuori saattoi sanoa sikäläisille poliitikoille opiskelleensa kuusi vuotta ”Kakolan yliopistossa”.

Vankeudestaan vapauduttuaan Wuori työskenteli Viipurissa ilmestyneen sosiaalidemokraattisen Kansan Työ -lehden toimittajana vuosina 1926-1930 ja päätoimittajana vuosina 1930-1933 ja 1935-1938. Hän oli myös Suomen Sosiaalidemokraatin toimitussihteerinä vuonna 1934. Hän oli aluksi lähempänä SDP:n vasenta siipeä, mutta läheni 1930-luvun alussa mielipiteissään oikeistososiaalidemokraattien johtajaa Väinö Tanneria ja alkoi muun muassa kannattaa puolustusmäärärahojen kasvattamista.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti Suomessa 1945-1946 (3. osa) 

Maltillinen, mutta puolueensa vasempaan laitaan sijoittunut Otto Kuusinen valittiin SDP:n puheenjohtajaksi vuonna 1911. Puheenjohtajan ominaisuudessa Otto Kuusinen osallistui marraskuussa 1912 Toisen internationaaliin Baselin konferenssiin. SDP:n puoluekokouksessa vuonna 1913 Otto Kuusinen kieltäytyi jatkamasta puheenjohtajana, vaikka hänen olisi haluttu jatkavan. Hän pysyi poissa puoluetoiminnasta kesään 1917 saakka syyttäen SDP:tä revisionismista. Kuusinen toimi Suomen sisällissodassa vuonna 1918 kansanvaltuuskunnan valistusasiain valtuutettuna ja hän oli yksi punaisten keskeisistä johtohenkilöistä. Otto Kuusinen oli kääntynyt vallankumouksen kannattajaksi loppuvuodesta 1917, mutta hän ei kuulunut sen aktiivisimpiin ajajiin esimerkiksi SDP:n marraskuun edustajakokouksessa. Puoluetoimikunnassa 25.1.1918 hän äänesti vallankumouksen aloittamisen puolesta. Helmikuussa ilmestyi Otto Kuusisen pääosin laatima punaisen Suomen perustuslakiehdotus.

Otto Kuusisen perhe, jonka hän jätti paetessaan Neuvostoliittoon.

Sisällissodan käännyttyä tappiolliseksi Otto Kuusinen pakeni tuhansien muiden mukana Neuvostoliittoon. Sisällissodan jälkeen Otto Kuusinen aloitti voimakkaan itsekritiikin ja julkaisi jo kesällä 1918 usealle eri kielelle käännetyn pamfletin, Suomen vallankumous, itsekritiikkiä, jossa vanhaa sosiaalidemokraattista työväenliikettä arvosteltiin ankarasti. Otto Kuusinen kääntyikin nopeasti bolševikiksi ja hän oli perustamassa Suomalaisten kommunistista puoluetta Moskovassa syksyllä 1918. Otto Kuusisen vaikutuksesta SKP suuntautui uuden aseellisen kumouksen valmisteluun Suomessa. Hän kuitenkin tuli toisiin aatoksiin seuraavina vuosina ja hän kritisoi tätä puolueen alun ”äkkijyrkkää” vaihetta.

SKP:n toiminnan käynnistäminen Suomessa osoittautui ongelmalliseksi ja puolue päätti lähettää johtoaan Suomeen valmistelemaan työväenliikkeen uutta nousua. Otto Kuusinen (salanimellä Otto Willebrand) ja hänen toverinsa Jukka Lehtosaari (salanimellä Bruno Saaristo) siirtyivät rajan yli Suomeen 27.5.1919. Otto Kuusinen pyrki Suomessa luomaan yhteyksiä työväestöön ja hän oli taustalla Suomen sosialistista työväenpuoluetta (SSTP) perustettaessa. Kuusinen esimerkiksi laati uuden puolueen ohjelman. Hän kirjoitti Suomen sosiaalidemokraattisen nuorisoliiton (SSN) uudelleen perustamaan Sosialistiseen aikakausilehteen nimimerkillä Usko Sotamies.

Otto Kuusinen oli yksi harvoista 1930-luvun Josif Stalinin hallinnon vainoista ja puhdistuksista hengissä selvinneistä johtavista suomalaiskommunisteista. Monet hänen entiset toverinsa menettivät henkensä ”kansanvihollisina”. Ollessaan osallisena tapahtumiin Otto Kuusinen puolusti tehtyjä ratkaisuja, mutta esimerkiksi vuonna 1938 hän yritti vedota joidenkin SKP:n jäsenten puolesta. Vuoden 1937 jälkeen SKP oli jonkinlaisessa halvaustilassa, eikä Otto Kuusinenkaan pystynyt käytännössä vaikuttamaan tapahtumiin.

Urho Kekkonen kirjoitti Suomen Kuvalehden juhannusnumeroon vuonna 1942 nimimerkillään Pekka Peitsi otsikolla Ei kuku meidän käki ryssälle: ”Kuta tehokkaampi on ryssää koskeva hävitys ja tuho, sitä turvallisemmin tuntein voimme ottaa tulevaisuutemme vastaan. Jos jatkuva taistelu vielä aiheuttaa sanokaamme kymmenen miljoonan venäläisen liianaikaisen poismenon, saattaa se suorastaan merkitä meille vuosikymmenien rauhaa.”

Juho Kusti Paasikivi taas luonnosteli Suomen Yleisradion pyynnöstä radioon puheen Leningradin valloituksen johdosta: ”Viesti on tuonut tiedon, että Saksan mahtava sotilaallinen voima on valloittanut Pietarin. Tuo meidän rajamme vieressä oleva Venäjän entinen loistava pääkaupunki on kukistunut, ensi kerran historiansa aikana. Tämä sanoma, vaikkakin odotettu, on omiaan sykähdyttämään jokaisen suomalaisen mieltä. - - Historian Kostotar on nopeasti nostanut miekkansa ja iskenyt meidän puolestamme.” Paasikiveltä tilattua puheluonnosta ei koskaan pidetty, sillä Leningrad jäi saksalaisilta miehittämättä. Juho Kusti Paasikivi suuttui aina, kun tähän puheluonnokseen myöhemminkin viitattiin.

Winston Churchill Yousuf Karshin kuvaamana.

Iso Britannia tuki äänekkäästi talvisodan aikana pientä Suomea. Britannia olisi ollut jopa Ranskan kanssa halukas lähettämään tuhansia miehiä Suomen avuksi talvisotaan. Kuitenkin hyvin pian olimme Suomessa tilanteessa, jossa jouduimme Britannian kanssa sotaan. Suomi toki tiesi, mitä tulisi tapahtumaan lähtiessään Saksan rinnalla hyökkäyssotaan. Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon pääministeri Winston Leonard Spencer-Churchill (s. 30.11.1874 ja k. 24.1.1965) ilmoitti puheessaan: ”Jokainen yksilö tai kansa, joka marssii Hitlerin mukana, on meidän vihollisemme.” Heti hyökkäyksen alettua alkoivat Suomen ja Britannian suhteet huonontua.

Kolme vuotta aikaisemmin Winston Churchill oli puheessaan alahuoneessa kehunut Suomea: ”Vain Suomi – kuolemanvaarassa oleva, mainio suorastaan ylevä Suomi – osoittaa, mitä vapaat miehet pystyvät tekemään - - jäljelle jäänyttä sivistynyttä ihmiskuntaa ei voisi kohdata sen surullisempi näky kuin jos tämä loistava pohjoinen rotu lopuksi murrettaisiin ja tavattoman ylivoiman pakottamana joutuisi kuolemaakin pahempaan orjuuteen.”

Winston Churchill lupasi Neuvostoliiton Lontoon -lähettiläälle julistavansa Suomelle sodan heti, kun suomalaiset sotilaat tulisivat vanhalle rajalle ja jatkaisivat etenemistään edelleen itään. Kun saksalaiset ja suomalaiset alkoivat lähestyä Leningradin kaupunkia, vaati Josif Stalin Winston Churchillia lunastamaan antamansa lupauksen. Marraskuussa 1941 Winston Churchill esitti Suomelle vaatimuksen lopettaa sotatoimet Neuvostoliittoa vastaan. Sotamarsalkka Carl Gustaf Emil Mannerhein kieltäytyi vaatimuksesta ja pääministeri Winston Churchill julisti virallisesti sodan Suomelle 6.12.1941. Tasavallan presidentti Risto Ryti oli 6.12.1941 pitämässä puhetta Aseveliliiton itsenäisyyspäiväjuhlassa Helsingin Messuhallissa, kun päämisteri Jukka Rangellin sihteeri Lauri Adolf Puntila (s. 24.8.1907 Hattula ja k. 24.5.1988 Helsinki) toi hänelle paperilapulle kirjoitetun uutisen Britannian sodanjulistuksesta. Kohtelias sodanjulistus oli muotoiltu näin: ”I am deeply grieved at what I see coming, namely that we shall be forced in few days out of loyalty to our Ally Russia to declare war upon Finland.”

Maalaisliiton kansanedutaja Urho Kekkonen toimi 1941 sisäasiainministeriön alaisen Siirtoväen huollon keskuksen johtajana; hän vastasi talvisodassa kotinsa menettäneiden satojentuhansien karjalaisten evakkojen eli siirtoväen asuttamisesta, toimeentulosta ja korvauksista. Vaikka Kekkonen oli sivussa ulkopolitiikasta – Kekkonen oli pudotettu vuonna 1940 eduskunnan ulkoasiainvaliokunnasta – hän oli hyvin informoitu Suomen asioista. Urho Kekkonen oli jätetty Risto Rytin hallituksesta sivuun, sillä Kekkonen vastusti vuonna 1940 talvisodan Moskovan rauhansopimusta; näin hän oli hetkellisesti syrjässä ulkopolitiikasta. Sotasensuurin vallitessa Urho Kekkonen sai kuitenkin ulkoministeriön laatiman sanomalehtikatsauksen sekä poliittiset katsaukset. Samoin Kekkonen sai käsiinsä maalaisliittolaisen ystävänsä Kaarlo Henrik Hillilän (s. 27.5.1902 Oulu ja k. 14.5.1965 Helsinki) kautta Saksasta saatua tietoa. Kekkosen lähipiiriin kuului myös Aaro Antti Pakaslahti (s. 7.6.1903 Oulu ja k. 20.5.1969 Madrid, Espanja), joka toimi ulkoministeriön kansliapäällikkönä.

Urho Kekkonen, Kustaa Gideon Vilkuna (s. 26.10.1902 Nivala ja k 6.4.1980 Kirkkonummi), Kaarlo Hillilä ja Paavo Erkki Säippä (s. 1.10.1902 Ylitornio ja k. 14.12.1991 Kauniainen) vetäytyivät marraskuussa 1941 Rovaniemelle pohtimaan uutisia sotarintamalta. Kolme päivää miehet ryyppäsivät ja tulivat pohdinnoissaan siihen johtopäätökseen, että Saksa tulisi häviämään lopulta sodan ja suomalaisten olisi hyvä hankkiutua väleihin vihollisensa, Neuvostoliiton, kanssa. Näissä pohdinnoissa synnytettiin Suomelle aivan uusi linja. Krapulan hellitettyä Urho Kekkonen oli saanut itselleen valtavasti virtaa. Tämän jälkeen Urho Kekkosen toiminnassa ja ajattelussa tapahtui valtaisa muutos. Hän ei enää halunnut valloittaa Itä-Karjalaa eikä vastustaa talvisodan rauhaa. Hän halusi unohtaa kouluajat Kajaanissa, missä hän oli värvännyt jääkäreitä ja vapaaehtoisia Aunuksen retkelle. Samoin unholaan jouti sisällisodan valkoisen teloitusryhmän jäsen vuodelta 1918, joka oli mukana Mannerheimin voitonparaatissa Helsingissä. Menneisyyteen jäivät Etsivän keskuspoliisin päivät kovaotteisena kuulustelijana sekä kommunisteja vankilaan järjestävänä sisäministerinä.

Menneisyytensä vuoksi Urho Kekkonen oli parhaiten Suomessa tietoinen vasemmistolaisten poliitikkojen toiminnasta sekä henkilösuhteista. Nyt Kekkonen alkoi suhtautua kärkevästi Väinö Tanneriin ja Kekkonen alkoi pitää kirjaa Tannerin mielipiteistä, joilla hän halusi todistaa, että Tanner oli sotapolitiikan ja saksalaisyhteistyön vankkumaton kannattaja. Urho Kekkonen alkoi veljeillä Väinö Tannerin arvostelijoiden ja vastustajien kanssa SDP:ssä. Parhaiten Kekkosta auttoi entinen punamultahallituksen ministerikollega, SDP:n kansanedustaja Jaakko William Keto (s. 19.12.1884 Laihia ja k. 21.10.1947 Kööpenhamina). Tätä materiaalia Urho Kekkonen keräsi järjestelmällisesti myöhempää käyttöä varten.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti Suomessa 1945-1946 (2. osa) 

Nuori Urho Kekkonen.

Maalaisliiton Urho Kaleva Kekkonen (3.9.1900 Pielavesi ja 31.8.1986 Helsinki) oli ensimmäinen puolueensa lakitieteen tohtori, josta Kyösti Kallio lausui vuoden 1933 vaalien alla näin: ”Kekkonen on saatava eduskuntaan, koska sellaista pätevää lakimiestä ryhmä tarvitsee ja koska hän on muutenkin mies paikallaan.” Presidentti Kyösti Kallio nosti Urho Kekkosen yhdeksi hallitusneuvottelijaksi sekä siten myös ministeriksi. Kallion IV:ssä hallituksessa Kekkonen oli ensin oikeusministeri. Aimo Kaarlo Cajanderin (s. 4.4.1879 Uusikaupunki ja k. 21.1.1943 Helsinki) johtama punamaltahallitus muodostettiin vuonna 1937 sosiaalidemokraattien ja maalaisliittolaisten voimin. Hallituksen nuorimmaksi ministeriksi tuli jo toista kertaa Urho Kekkonen, nyt sisäministeriksi. Kekkonen halusi selättää sekä kommunismin että oikeistoradikalismin eli IKL:n (Isänmaalinen Kansanliike). IKL himoitsi kieltää myös SDP:n toiminta. Urho Kekkonen kielsi syksyllä 1938 IKL:n sekä sen jäsenyhdistysten toiminnan, mutta lopulta hanke raastuvassa vesittyi ja jäi talvisodan jalkoihin.

Väinö Tanner.

Tuolloin vielä Urho Kekkosella ja Väinö Alfred Tannerilla (vuoteen 1895 Thomasson, s. 12.3.1881 Helsinki ja k. 19.4.1966 Helsinki) olivat henkilökohtaiset välit kunnossa ja poliittinen yhteisymmärrys kansallisista kohtalonkysymyksistä oli liikuttavan samansuuntaista. Poliittisia ääriliikkeitä koetettiin rajoittaa kansallisen yhtenäisyyden vuoksi poliitikkojen toiminnalla sekä viranomaispäätöksin. Äärioikeisto vastusti Väinö Tanneria ja samoin oli lata myös sisäministeri Urho Kekkosen kanssa. Kekkonen oli myös Etsivän keskuspoliisin palveluksessa jahdannut kommunisteja, mutta äärivasemmiston joukoissa ei kyllä Väinö Tannerkaan nauttinut kovin suuresta suosiosta. Sekä Tanner että Kekkonen kannattivat lämpimästi punamultayhteistyötä. Molempien perheet kävivät samoin toisillaan kylässä vielä tuohon aikaan.

Molotov-Ribbentrop -sopimus.

Vielä keväällä 1941 Urho Kekkonen suorastaan ylisti Väinö Tanneria tämän 60-vuotispäivänä 12.3.1941 Helsingin Sanomien kirjoituksessa seuraavasti: ”Väinö Tannerissa on paljon sellaista, joka on suomalaisinta, mitä miehessä voi olla: hän on varma mielipiteissään, joskus itsepäisyyteen saakka, hän on rehellinen ja luotettava kannanotoissaan, hän on uskollinen asialleen ja tovereilleen, hän on realiteettien mies, kylmä ja kovakin asioissaan, mutta lämmin ihminen, hän on humoristinen omalla jäyhällä tavallaan. Hän on rohkea mies, niin rohkea, että hän puolustaa omaa oikeuttaan, työväenluokan oikeuksia ja meidän yhteisiä oikeuksiamme, olivatpa vastassa mitkä voimat tahansa.”

Josif Stalin.

Adolf Hitler.

Suomen poliitikkojen johdossa alkoi voittaa keväällä 1941 käsitys siitä, että Saksa hylkää Molotov – Ribbentrop -sopimuksen ja hyökkää pian Neuvostoliittoon. Uskottiin yleisesti myös, että tämän sodan voittaisi Saksa varmasti. Presidentti Risto Ryti avautui tästä asiasta ylipäällikölle ja ministereille näin: ”Niin julmalta kuin se ehkä kuuluukin, on meidän melkein toivottava sodan puhkeamista Saksan ja Venäjän välille, toivoen tietysti, että itse voimme pysyä sen ulkopuolella.” Adolf Hitler (s. 20.4.1889 Braunau am Inn, Itävalta-Unkari ja k. 30.4.1945 Berliini, Saksa) purki sopimuksen Josif Vissarionovitš Dżugašvilin eli Stalinin (s. 18.12.1878 Gori, Venäjän keisarikunta ja k. 5.3.1953 Moskova, Neuvostoliitto) kanssa 21.6.1941 ja hyökkäsi saman tien Neuvostoliittoon. Suomi liittyi tähän sotaan neljä päivää myöhemmin, kun se hyökkäsi myös Neuvostoliittoon.

Paul Joseph Goebbels.

Hyökkäykseen johtaneista syistä valtakunnankansleri kirjoitti seuraavan päivän radiolähetyksessä, jonka kirjeen luki Paul Joseph Goebbels (s. 29.10.1897 Rheydt, Saksa ja k. 1.5.1945 Berliini, Saksa): "Yhdessä suomalaisten toverien kanssa seisovat Narvikin voittajat soturit pohjoisen Jäämeren äärellä. Saksalaiset divisioonat Norjan valloittajan komennossa suojaavat yhdessä suomalaisten vapaussankarien kanssa, joita heidän sotamarsalkkansa johtaa, suomalaista maaperää.” Väinö Tanner kuului hallitukseen, joka radiossa selosti suomalaisille sodan päämärän olevan Moskovan pakkorauhan rajojen tarkistaminen, mutta ei Suur-Suomen synnyttäminen Itä-Karjala liittämällä Suomeen. Myöhemmin Väinö Tanner oli vastaan vanhan rajan ylittämistä. Tanner roimi jyrkästi Neuvostoliittoa: ”Tämä työläisvaltion nimellä kulkeva valtakunta on aiheuttanut koko maailman työväenluokalle yksinomaan menetyksiä!”

1930-luvun loppupuolella Väinö Tanner oli rahaministerinä hillinnyt asevarustelua. Tanner halusi mieluummin kuluttaa varoja suomalaisten elinolosuhteiden parantamiseen, mutta Mannerheim ja monet oikeistopoliitikot vaativat aseistukseen lisää varoja. Tannerkin huomasi jatkosodan alettua, että ajoissa sotaan varautuminen olisi ollutkin säästöä voimakkaasta inflaatiosta johtuen.

Urho Kekkoselle ei jatkosota tullut mitenkään yllättäen. Vaimolleen Sylville Kekkonen ilmoitti jo hyvissä ajoin, ettei hän saapuisi Kainuun tilalle juhannusta viettämään. Hän ohjeisti myös hankkimaan syksyn apulannat ”ja yleensä kaikkea” hyvissä ajoin, koska ”kuljetusvälineet alkavat pian olla tarkkaan muissa tehtävissä”. Urho Kekkonen oli suorastaan innostuksissaan sodan tarjoamasta uudesta mahdollisuudesta Suomelle; Kekkonen ajatteli sodan ”suurena onnena” ja hän oli suorastaan ”historian oikeudella” innokas työntämään Suomen rajan etäämmälle aina Itä-Karjalaan, Kuolaan sekä Aunukseen saakka. Maalaisliiton eduskuntaryhmässä viikkoa ennen sodan alkua Kekkonen fantasioi: ”Voi olla, että tämä aika on juuri se, jolloin me voimme saada Karjalan takaisin. Sen puolesta kannattaa tehdä paljonkin.”

Otto Wilhelm Kuusinen.

Otto Wilhelm Kuusinen (s. 4.10.1881 Laukaa ja k. 17.5.1964 Moskova) loi poliitikkona merkittävän uran Neuvostoliitossa. Otto Kuusinen syntyi kyläräätäli Wilhelm Juhonpoika Kuusisen perheeseen Laukaassa. Otto Kuusisen äiti, Sofia Kuusinen, kuoli pojan ollessa yksivuotias ja perhe muutti Jyväskylään. 1880-luvun jälkipuoliskolla Wilhelm Kuusinen alkoi vaurastua Jyväskylässä ja hän myi räätälinliikkeensä vuonna 1891. Wilhelm Kuusinen oli liikkeen toimitusjohtaja, jolla oli parhaimmillaan 11 työntekijää. Yhtiö ajautui kuitenkin 1890-luvun alussa konkurssiin. Keuhkotautiin sairastuttuaan Wilhelm Kuusinen kuoli 44-vuotiaana tammikuussa 1896. Äitipuoli Maria (o.s. Sillman) – Wilhelmin toinen puoliso – jäi Oton ja hänen kahden sisaruksensa huoltajaksi. Kansakoulun Otto Kuusinen kävi Jyväskylän Mallikoulussa, nykyisessä Normaalikoulussa. Kuusinen menestyi koulussa hyvin ja hänen päättötodistuksen kaikkien aineiden keskiarvo oli 9,2 keväällä 1892. Otto Kuusinen oli hyvin isänmaallinen ja uskonnollinen, hän rukoili paljon, kävi kirkossa ja kirjoitti romanttisia runoja.

Otto Kuusinen valmistui ylioppilaaksi Jyväskylän lyseosta 31.5.1900 luokkatovereinaan muun muassa Edvard Otto Wilhelm Gylling (s. 30.11.1881 Kuopio ja k. 14.6.1938 Kommunarka, Neuvostoliitto), Martti Arvo Adolf Kovero (s. 20.9.1882 Jyväskylä ja k. 27.4.1955 Helsinki) ja muutaman vuoden samoin Sulo Ilmiö Wuolijoki (s. 12.4.1881 Hauho ja k. 24.6.1957 Luopioinen). Ystävystyminen Sulo Wuolijoen kanssa muodostui Otto Kuusiselle merkitykselliseksi poliittisen heräämisen vuoksi. Wuolijoen isä oli valtiopäivämies ja ratsutilallinen, Juho Robert Wuolijoki (s. 25.3.1843 Hauho ja k. 26.4.1911). Lyseossa Otto Kuusisen lähimpiin ystäviin kuului samoin Einar Kustaa Dahlström (myöh. Laaksovirta, s. 17.10.1885 Luhanka ja k. marraskuu 1935 Moskova). Einar Dahlström oli kotoisin varakkaasta talosta Luhangasta. Einarilla oli Otto Kuusista kahdeksan vuotta vanhempi sisar, Saima, johon Otto rakastui.

Oras -koululehdessä ilmestyi Otto Kuusisen vasrhaisia isänmaallisia kirjoituksia. Syksyllä 1900 Kuusinen kirjautui Helsingin yliopistoon valiten pääaineekseen filosofian, estetiikan ja taidehistorian. Lainoillaan opintojaan rahoittanut Otto Kuusinen toimi aktiivisesti Hämäläis-Osakunnassa, jossa hän politisoitui yhteiskunnallisia keskusteluja käytyään. Otto Kuusinen oli tuolloin viehättynyt vanhasuomalaisuudesta ja alkiolaisuudesta.

Heinäkuun lopulla 1901 syntyi Oton ja Saiman esikoistytär, Aino, ja tämä johti Oton yliopisto-opintojen loppumiseen. Otto Kuusinen hankkiutui toimittajaksi jyväskyläläiseen Suomalainen -lehteen sekä laukaalaiseen kauppapuotiin. Otto Kuusinen avioitui Saima Dahlströmin kanssa vuonna 1902, mutta perheen toimeentulo oli heikkoa. Aino -tytär kuoli vuonna 1903, jolloin Otto Kuusisen usko alkoi horjua ja sosialismi tuli hänen elämässään uskonnon tilalle. Otto Kuusinen valmistui filosofian kandidaatiksi lokakuussa 1905. 12.3.1905 perustettiin Ylioppilaiden sosiaalidemokraattinen yhdistys, jonka perustajajäseniä olivat Kuusisen lisäksi vanhat koulukaverit Jyväskylästä, Gylling, Kovero ja Wuolijoki. Wuolijoen veljeksillä oli opiskeluaikoina mahdollisuus matkustella Saksassa ja siellä he olivat omaksuneet sosialistisen aatteen. Samaan aikaan oraalla oleva vasemmisto liikehti kaikkialla Suomessa.

Toukokuussa 1905 Otto Kuusinen liittyi Suomen Sosiaalidemokraattiseen Puolueeseen (SDP) ja hän alkoi kesäkuussa Työmies -lehden avustajaksi. Samalla hän aloitti syvällisemmän tutustumisen sosialismin ja marxismin teoriaan, joiden arvostetuksi tuntijaksi hän nousi seuraavina vuosina. Oulun edustajakokouksessa vuonna 1906 Otto Kuusinen valittiin SDP:n puoluetoimikunnan varajäseneksi vasemmistosiiven (siltasaarelaiset) edustajana ja hän nousi puolueväen tietoisuuteen. Eduskuntavaaleissa 1908 Otto Kuusinen nousi ensimmäistä kertaa eduskuntaan, mutta hän ei pitänyt kansanedustajuutta kovin tärkeänä itselleen. Eduskunnassa Otto Kuusinen muun muassa vastusti venäläistämispyrkimyksiä. Hän ei asettunut ehdokkaaksi vuoden 1910 tai 1913 vaaleissa.