Tampereen Seudun Invalidit ry - terveitten ehdolla (3. osa) 

"...juu ja minä emännöittin tän Lahren Mimmin kanssa ja voi hyvänen aika, olihan se joskus rähjäämistä niiren tavaroitten kanssa kun pirettiin niitä iltamia joskus maaseurullakin, mutta kun jälkeen päin aattelee, niin toisaalta se oli oikein hauskaa aikaa, kun oli nuori ja terve ja lapsetkin oli jo semmosia, että ne oli aina mukana. Joskus saatiin semmosia verovapaita tansseja, muistan semmosenkin invalitipäivän juhlan ja se raha oli tarpeen ja sillon se oli lujassa. Kun me oltiin siä Salmisen Reijon huvilalla, niin se oli kauheen kivaa aikaa ja siä oli paljon väkee ja sitä ruokaakaan ei tahtonu saara ja me hamstrattiin sinne kaikenlaista ja Tampereen Meijeriliikkeestä haettiin tonkalla ja kottikärryillä piimää ja joppia ja lykättiin sitten perille autolta. Keitettiin siä ruokaa ja hyvää ruokaa ja sakki kävi sitten halusta sen ruoan kimppuun. Aina keitettiin joku perunakeitto päivällä ja iltapäivällä siittä kuoritusta mairosta velli ja meillä oli semmonen suurhamstraaja, joka toi lihaa ja ne kävi sitten Helsinkiä myöten hihihii syömässä kun meillä sai niin hyvää ruokaa. Yhtä mittaa tekivät sieltä matkoja tänne Tampereelle viä sotien jälkeenkin."

Toinen maailmansota toi suomalaiseen yhteiskuntaan 57.000 invalidia lisää. Heitä varten perustettiin v. 1940 Sotainvalidien Veljesliitto, jonka päätehtävänä on paitsi lääkinnällistä ja sosiaalista huoltoa sotainvalidien rahallisten korvausten määrittäminen ja sitä tukevien lainkohtien ajaminen.

Kuten aiemmin on jo mainittu, Tampereen seudun invalidit ryhtyivät ajamaan myös talvisodan invalidien asiaa. Helsinkiin ja muuallekin maahan perustettiin "Vuosien 1939-—40 sodan invalidit", joka toimi liiton alaisuudessa, mutta jonka toiminta myöhemmin lakkasi.

"..minun mielestäni tähän eroon on vaikuttanut voimakkaasti se, että yleinen mielipide on ollut paljon enemmän sodassa vammautuneitten kuin meidän rehvelien puolella ja kyllä siellä veljesliitossa tämä heti tajuttiin - onhan tämä elinkorko, joka sotainvalideille maksetaan vammasta riippuen tuntematon meille siviili-invalideille. En kuitenkaan halua tällä arvostella veljesliiton toimintaa, vaikka 35 hieman katkeruutta tunnen, kun se pyörittää miljoonia ja tukijoita riittää ja meille tulee, sanoisinko rippeitä. Mutta sitä ei käy kieltäminen, etteikö tässä maassa tapahtunut melkoisen voimakas silmienpesu asenteissa vammaisiin kun nää sodat oli sodittu…"

”...sotainvalidit ja niiden johtoporras oli koolla vuonna 1947 ja meidän puolelta oli tää Kalervo ja silloin oli tarkoitus, että niin sotakuin siviili-invaliditkin toimisivat yhteisen liiton puitteissa kuten Saksassakin, mutta sitten tuli taas este siinä että veljesliiton johtoporras halusi pitää mukana tämän sankarimyytin, jota siviilipuolella ei hyväksytty. Kyllä minun mielestäni sellainen henkilö, joka luovassa työssä on menettänyt terveytensä tai muuten sairastunut, on sankari siinä kuin se, joka väkisin on viety sotaan. Kaikki ne on tehneet työtä tämän yhteiskunnan hyväksi. Tämä johti silloin siihen eriytymiseen ja se sankarimyytti lienee vahva vieläkin. Ei Kalervo voinut sellaiseen mukaan lähteä, kun halusi siviili-invalidien puolta pitää…"

Suomen siviili- ja asevelvollisuusinvalidien liiton juhlajulkaisu "Kolme vuosikymmentä vammaisten yhteistyötä” tarkastelee kehitystä seuraavasti:

"Samanaikaisesti kun pyrittiin vaikuttamaan invalidihuoltoa koskevan lainsäädännön syntymiseen, ryhdyttiin käytännöllisiin toimenpiteisiin sotavammaisten huoltamiseksi, kouluttamiseksi ja työhönsijoittamiseksi. Lyhytaikaisista ammattikursseista kasvoi erityisoppilaitoksissa tapahtuva invalidien ammattikoulutus. Sotainvalidien työhönsijoittaminen laajeni eri puolilla maata sijaitseviksi, järjestöjen hoidossa oleviksi invalidien työnvälistystoimistoiksi, joiden työ on sittemmin siirtynyt valtiovallan haltuun. Lääkinnällistä kuntoutusta harjoittavien kuntouttamislaitoksen rakentamiselle ei sota sen sijaan ollut lähimpänä syynä, vaan sen aiheuttivat polioepidemiat. Lähtökohtana tässäkin on tietyllä tavalla katastrofaalinen tilanne, jota invalidien liitto ei katsonut voivansa seurata sivusta.

Perustamisestaan lähtien liitto onkin kiinnittänyt kasvavassa määrin huomiota myös invalidien neuvontaan ja opastukseen invaliditeetin aiheuttamissa pulmissa sekä avustus- ja järjestötoimintaan. Lainsäädännön alueella sai vuonna 1942 annettu laki sotainvalidien työhuollosta jatkokseen vuonna 1946 annetun invalidihuoltolain, joka eräin muutoksin on edelleen invalidihuollon runkona. Se sisältää lääkintähuollon, koulutuksen ja työhuollon antamisen invalideille heidän saattamisekseen toiminta- ja työkykyisiksi. Lainsäädännön ytimenä on kuntoutuksen ajatus ja on syytä mainita, että laki edellyttää huoltojärjestöjen osuutta kuntoutuksessa. Invalidien liiton toiminnan kasvun yhteydessä voi puhua voimakkaasta ekspansiosta. Siihen ei ole kuitenkaan vaikuttanut yksinomaan sotainvalidien kuntoutustarpeen polttavuus, vaan myös invalidien asian tuleminen tätä tietä koko kansan asiaksi. Niin ikään se asiantuntemus ja -harrastus, jonka invalidit toivat mukanaan tämän huollon alueelle, on vaikuttanut samaan suuntaan. On syytä myös painottaa perustetun liiton johtoon tulleen ja sen toimintaa yli kahden vuosikymmenen ajan johtaneen sosiaalineuvos Eino K. Kalervon henkilökohtaista osuutta liiton toiminnan kasvussa. Hänen läpi vaikeuksien tunkeutuvalla tarmokkuudellaan ja vaikutuskyvyllään on huomattavat ansionsa liiton toiminnan nopeassa laajenemisessa."

Tukena työssään Kalervolla oli liiton lakimieheksi jo marraskuulla 1938 nimetty Helsingin kaupungin huoltolautakunnan asiamies, lainopin kand. Aarre Simonen - sittemmin lisensiaatti ja moninkertainen ministeri. Tampereen seudun invalidien kymmenes toimintavuosi toi uskoa tulevaisuuteen. Vuoden 1947 alusta voimaantullut Invalidihuoltolaki soi siviili-invalideillekin oikeuden saada valtion kustannuksella lääkinnällistä huoltoa ja ammattikoulutusta. Se toi myös yhdistyksen piiriin lisää uusia jäseniä, joiden usko yhdistystoimintaan aiemmin oli ollut heikkoa. Yhdistyksellä oli jo valmiutta ohjata heitä lakisääteisen invalidihuollon piiriin, mikä tehtävä jäi yhdistykselle pysyväiseksi. Yhdistyksen ensimmäistä kymmenvuotiskautta voi hyvällä syyllä sanoa työn ja taistelun vuosikymmeneksi. Jää oli jo murrettu -huomispäivän näkymät olivat huomattavasti valoisammat kuin alkaessa. Yhdistyksen liiketoimikin oli menestynyt. Oppilasompelimossa oli parhaillaan kymmenen työntekijää - heistä 8 kurssinkäynyttä ja 2 oppilasta. Yhdistykselle oli perustettu myös uusi liiketoimi Invalidien Jalkine Oy, joka osti Tampereen Soleo -nimisen liikkeen ja jatkoi sen toimintaa Pyynikintorin varrella.

"...sen jalkinekorjaamon taustoja en nyt tarkkaan muista, mutta yhdistyshän oli jo useampana vuonna hankkinut invalidisuutareille kansanhuollosta pohjanahkaa ym. ja kaisse Wahlmanin Lauri oli se, joka rupes siitä puhuun, kun hän siinä liikkeessä johtajanakin oli. Mutta ei se toiminut kuin nelisen vuotta, nääs kun päästiin tästä säännöstelystä ja sodasta eroon, rupes tavaraa oleen, niin ihmiset aina vähemmän toivat kenkiään korjattavaksi. Tehtaat kun paino uusia, mutta eivätpä paina nekään enää... Meinaan monta kenkätehdasta on lopettanut Tampereella ja monta suutaria mittaa katuja..." "On kaksi nimeä, jotka on syytä mainita tämän oppilasompelimon yhteydessä. Ne ovat Elvi Aho ja Toini Leppänen. Kumpikin oli tarmokkaita ja taitavia ja ompelimossa tehtiin hyvää työtä. Se oli hyvässä maineessa, mutta hyväkään johtaja ei voinut mitään sille, kun valmisvaateteollisuus alkoi ajaa ohi. Se rupes kituun ja loppuaikoina piti panna tyttöjä jo pakkolomalle, mutta sen kymmenen vuoden aikana, mitä se oli, se koulutti ammattiin kymmeniä invalidityttöjä, jotka joko hakeutuivat teollisuuden palvelukseen tai jatkoivat itsenäisinä yrittäjinä. Moni jatkoi opintojaan vielä liiton laitoksissa tai ammattienedistämisoppilaitoksen kursseilla. Kyllä kumpikin yritys täytti sen reiän, mitä varten ne Tampereen seudun invalideille perustettiin…"

Yhdistys juhli 10-vuotistaivaltaan Invalidipäivän merkeissä Marianpäivänä 1947 Tampereen kaupungintalon juhlasalissa. Päivien tunnuslauseena oli "Rakenna kanssamme. Juhlapuhujana oli Aarre Simonen, joka puheessaan korosti omatoimisuuden merkitystä yhdistystoiminnassa. Kutsuvieraiden joukossa oli yhdistystä perustamassa ollut huoltotoimen johtaja Emil Viljanen sekä tuomiorovasti K. H. Seppälä, joka lahjoitti yhdistykselle rahasumman toiminnan tukemiseksi. Yhdistyksen puheenjohtaja Matti Kuivanen esitteli yhdistystä samana päivänä Yleisradion Tampereen paikallislähetyksessä.

Tampereen Seudun Invalidit ry - terveitten ehdoilla (2. osa) 

Kuninkaankatu 36:sta tuli varsin keskeinen paikka. Siihen avattiin yhdistyksen oma toimisto, jota aluksi hoiti Jussi Santala ja hänen sairastumisensa jälkeen Lempi Turunen. Myöhemmin kiinteistöön siirtyi asumaan perheineen Eino Sandell - todellinen joka-paikan-höylä.

Vuoden lopulla maalle koittivat YH:n - Ylimääräinen kertausharjoitus -ajat. Kolmastoista lokakuuta miehet kutsuttiin aseisiin, 30. marraskuuta Suomi joutui sotaan ja kesti sitä 105 päivää. Sosiaaliselle tutkimustoimistolle koittivat taas laskennan ajat - invalidien lukumäärä kasvoi räjähdysmäisesti.

"...sanoisin, että suomalaista yhteiskuntaa kasvatettiin rajusti silloin talvisotavuonna. Mehän olimme olleet sellaisia laitapuolen lapsia eikä meihin osattu oikein asennoitua. Sota, niin kamalalta kuin se tuntuu sanoakin, oli meitin pelastuksemme. Ihmisille kasvoi silloin jonkinlainen yhteisvastuun henki niin kuin se paljon puhuttu talvisodan henki olisi jatkunut. Ja on huomattava, että se lääkinnällinenkin puoli kehittyi huimasti. Ortopedinen ja kirurginen tekniikka kehittyi, sillä kysymyksessähän oli kansakunnan nuoriso, parhaassa iässä oleva nuoriso, minkä kansakunta oli rajoillensa lähettänyt ja mekin saimme siitä osamme, vaikka ne sotia edeltäneet vuodet olivatkin meille varsin kylmäkiskoisia. Tää on totuus ja sen sietää tänään sanoa…"

Sota kaikkine rajoituksineen koski kipeästi invalideja ja rajoitti varsinkin vaikeavammaisten liikkumista. Heitä jopa kiellettiin liikkumasta talvisin jäisillä kaduilla, joiden hoitoon ei liiennyt sen paremmin miehiä kuin varojakaan. Tämä ei kuitenkaan estänyt johtokunnan jäseniä. "Potkukelkalla silloin liikuttiin ja mielestäni se on käypä kalu vieläkin - varsinkin näin vanhalle ihmiselle, mutta milläs nyt kadulle menet, kun niitä nyt hiekotetaan... Auteron Einarilla oli semmoinen vesikelkka, jolla hän liikkui ja kalaakin kauppas ja siinä oli tavallista pitemmät jalat ja potkukelkalla Sandellin Einokin liikkui silloin sotavuosina. Mutta kun se oli ykskätinen, se vääntyi jotenkin vinoksi ja sen lapset valittelivat, etteivät he osaa isän kelkalla potkitella, kun se aina menee seinään..."

Tampereen seudun invalidit ottivat huoltonsa piiriin myös talvisodan invalidit: sairaaloista vapautuneille sotainvalideille jaettiin raha- ym. avustuksia omien tuen tarpeessa olevien jäsenten tavoin. Järjestettiin erilaisia ammattikursseja, kuten huonekalujen värjäys-, maalaus- ja kiilloituskursseja. Yhdistyksen vuosikertomus vuodelta 1940 toteaakin "uusien invalidien hyväksi toimitun täydellä höyryllä ja saatu aikaan sellaista, mitä ensin pidettiin satuna. Invalidien ammattiopetus on saanut tarpeellisen huomion, heistä tulee kelloseppiä, puuseppiä, maalareita, talonmiehiä, konttoristeja ym. Invalidisäätiön suuren huoltolaitoksen rakennustyöt aloitettiin 4. tammikuuta 1941 ja liiton oman ammattioppilaitoksen rakentaminen aloitetaan pian. Vuosien 1939—40 sota tuotti 5.000 invalidia lisää ja heidät on sijoitettava ensi tilassa..." Yhdistys perustikin oman työnvälitystoimiston, jonka asiamiehenä oli Einari Autero ja useita työpaikkoja saatiinkin hankituksi, mutta koska Tampereen Aseveliyhdistys teki samaa työtä, katsottiin rinnakkainen toiminta tarpeettomaksi ja työnvälitys siirrettiin yksinomaan Aseveliyhdistykselle. Vuoden 1940 vuosikertomus toteaa edelleen "vv. 1939-40 sodan invalidien avustamiseen on yhdistys käyttänyt 8.200 mk, invalidien kursseihin 8.479:80 mk, siviili-invalidien avustamiseen 5.200 mk sekä lainoina työ- ja liikkumavälineiden hankintaan 7.994:35 mk. Tätä lainarahastoa olisi syytä lisätä ja saada liiton tukea, mitä liitto on luvannutkin, sillä on hyvin tärkeätä, että invalidien oma-alotteisuus

saadaan kehittymään mahdollisimman pitkälle. Yhdistys on myöskin saanut lahjoituksena Tampereen puhelinosuuskunnalta puhelimen käyttöoikeuden kuluneeksi vuodeksi, minkä toivotaan myös jatkuvan. Tampereen Systemalta on saatu käytetty kirjoituskone." "..minä olen monta kertaa noin leikkimielessä sanonut, ettei tätä yhdistystä enää tarvita, kun verotuskin on nyt järjestetty niin, ettei sinne joka vuosi tarvitse tehdä tositteita siitä invaliditeetistä. Se oli vallan kauhea homma kirjoittaa jäljennöksiä noista lääkärintodistuksista ja kun ei niitä kirjoituskoneitakaan aina ollut, niin sitä joutui kirjoittamaan käsin. Mutta sitten tuli hieman parannusta, kun suunniteltiin valmis kaavake, johon tärkeimmät asiat kirjoitettiin ja verolautakunta uskoi... nythän ne tiedot ovat siellä valmiina ja ennakolta verokirjaan merkittynä. Mutta ennen kirjoitettiin käsin paljon ja tulee mieleen, miten joillakin oli kaunis käsiala, niinkun tuolla Lauhakarin Irmalla - kyllä sen pöytäkirjoja kelpasi katsella."

Herääminen invalidien asiassa aiheutti huolestumista eräissä yhdistyksen johtokunnan jäsenissä ja he epäilivät mentävän jopa "länkien edellä, koska johtokunnan kokouspöytäkirjassa huhtikuulta 1940 on maininta: "että Suomen Siviili- ja asevelvollisuusinvalidien liiton toiminta on osoittautunut ulospäin nähden yksistään Sotainvalidien hyväksi. Asiasta syntyneen keskustelun johdosta päätettiin lähettää liitolle kirjelmä, missä tiedustellaan liiton aikomuksia ja suunnitelmia siviili-invalidien hyväksi."

Sota sotki jälleen kaikki suunnitelmat: vuoden 1941 toimintakertomus toteaa toimitun vilkkaasti, joskin eri tehtäviin valituilla on liian suuri työtaakka kaikkien tehtävien kaatuessa yksien ja samojen niskaan... harmina kaiken lisäksi on vuorotyöt. Opintokerhokin on sodan takia jouduttu lopettamaan ja se muutettiin seurustelukerhoksi, missä kerhon jäsenet esittivät omaa ohjelmaansa.

Vappuna 1941 perustettiin Lempi Saarisen aloitteesta Invalidinaisten Oppilasompelimo, jonka johtajana hän ensin toimi, hänen sairautensa johdosta tehtävään valittiin Ida Koskinen. Keräyksellä oli saatu rahaa 12.000 mk, millä summalla voitiin ostaa 2 ompelukonetta. Liitto suostui maksamaan puolet johtajan palkasta. Ompelimolla riitti heti töitä eikä se rasittanut yhdistyksen taloutta. Ompelimon toimintaa päätettiin laajentaa seuraavana vuonna hankkimalla uusia ompelukoneita.

"Tulin syyskuun puolivälissä 1941 oppilasompelimoon ja liityin saman tien yhdistyksen jäseneksi. Olin vasta 17-vuotias ja sisareni minut sinne ompelimoon oli ilmoittanut. Se ompelimo oli siellä yhdistyksen oman huoneuston yhteydessä sellaisessa takahuoneessa. Puheenjohtajana oli silloin Emil Lahti, joka oli oikolukijana Kansan Lehdessä ja yötyössä. Hän oli kookas mies ja toinen hiha roikkui tyhjänä ja minä olin tuttava tän Mimmi Lahden kanssa, he kun asuivat siellä pihanperällä olevassa huoneustossa ja minä poikkesin siellä usein kun oli jotain harmia ja tunsin maalaistyttönä itseni yksinäiseksi kaupungissa ja me sanoimme tätä Mimmi Lahtea Äidiksi, sitä hän oli meille ompelimon tytöille ja me menimme sinne surujamme valittamaan. Muistan, miten hän nosti aina sormensa suulleen, kun mies oli nukkumassa ja me puhuttiin vallan sipiä. Että ei se ollut pelkkää kylmää yhdistystoimintaa, kyllä siinä oli semmoista lämpöäkin mukana…"

Emil Lahden jälkeen puheenjohtajaksi tuli Matti Kuivanen, jota on luonnehdittu tiukaksi ja tarkaksi talouden mieheksi - takana päin puhuttiin Kuiva-Matista... "..ei pidä alkuunkaan paikkaansa. Matti oli kaikkea muuta kuin kuiva. Hänellä vaan oli semmoinen linja ja hän oli yhdistystoiminnassa sen verran kouliintunut, että kokousten pito sujui kuin tanssi - piti vaan saada ajallansa suu auki eikä sitten jälkeen päin kiukutella, jos jotain aikoi esittää kokouksessa. Ja kun tilien piti täsmätä, niin tottakai Matti vaati, että ne myös täsmäsivät... Matti oli vaatturimestari ja Viinikan poikia, toinen jalka sillai lyhee, kaisse synnynnäistä oli... Mutta kuiva - ehei sinne päinkään. Kun tulit Matin lähemmin tunteen, niin siinä oli varsinainen vitsiniekka, ei vaan päästänyt lähelleen sano... Muistan miten kokousten jälkeen ja kutsuilla nauroin kipparassa niitä juttujansa. Että muistikin…"

Yhdistyksen perustamisesta lähtien nousi jatkuvasti esiin oman kesänviettopaikan saaminen, jonne voitaisiin tehdä retkiä, kokoontua yhteisiin illanviettoihin, saunoa ja uida suvisen luonnon keskellä. Toistuvista yrityksistä huolimatta sellaista ei ollut näköpiirissä. Lopulta yhdistyksen jäsen Lauri Wahlman tarjosi omaa kesäpaikkaansa yhdistyksen käyttöön.

"Ensimmäinen kesäpaikka oli siä Ylöjärven Vahannassa sen Wahlmannin huvila. Oli yks huone vaan ja keittiö ja sauna, muttei siellä oikein voinut yöpyä, kuorma-autolla sinne joka tapauksessa mentiin ja muistan miten kerran yks putos auton lavalta, kun sinne hinattiin, muttei siinä mitenkään sattunut. Siihen aikaan sai viä viedä väkee kuorma-auton lavalla, oli semmoiset lankut laidasta laitaan istuimina... Nythän semmoinen on vallan kiellettyä..." "2--ei siellä Vahannassa oltu kuin pari kesää, mutta sitten tuli tää Keijärvi. Siellä oli tän kauppias Reijo Salmisen huvila, jonka saimme maksutta käyttöömme ja sen Salmisen veli oli ittekkin invaliidi. Siä me maattiin kaikki siskonpetillä ja minä vallankin vietin siellä perheeni kanssa kesälomat vv. 1944-46. Siellä oli rauhallista viikolla, kun muut oli työssä ja toimessa, mutta sunnuntaisin sinne väki kokoontu ja kesällä neljäkymmentäviisi meillä oli siä liiton ensimmäiset uintikilpailut, kun meillä oli kesäjuhlat ja vieraina oli Lahden ja Helsinkin yhdistykset. Se Lahti muistaakseni voitti...”

 Tampereen Seudun Invalidit ry - terveitten ehdoilla

Vuosi 1938 oli monessakin suhteessa tärkeä. Kuusi yhdistyksen jäsentä oli perustamassa valtakunnallista Suomen Invalidiyhdistysten Keskusliittoa 16. tammikuuta Helsingissä seitsemän muun yhdistyksen edustajien kanssa. Liitto ei tosin saanut nimelleen hyväksyntää kyseisessä muodossa rekisteritoimistossa ja lopulliseksi nimeksi tuli Suomen Siviilija Asevelvollisuusinvalidien liitto.

Karl-August Fagerholm.

Kokouksessa kutsuvieraana ollut silloinen sosiaaliministeri K. A. Fagerholm huomautti puheessaan enteellisesti: "Kuta voimakkaampi on invalidien omakohtainen yritteliäisyys, josta liiton perustaminen on osoituksena, sitä suuremmat ovat heidän mahdollisuutensa selviytyä olemassaolon taistelusta muiden rinnalla."

Tampereen Raajarikkoyhdistyksen virallisena kokousedustajana Einari Autero kuului siihen lähetystöön, joka vieraili Tasavallan Presidentin linnassa. Kyösti ja Kaisa Kallio ottivat lähetystön ystävällisesti vastaan Kaisa Kallion lupautuessa liiton suojelijaksi. Liiton puheenjohtajaksi valittiin jo perustavan kokouksen puheenjohtajana ollut Eino K. Kalervo, joka jo edellissyksynä vieraili alustajana Tampereella. Toiminnanjohtaja - sosiaalineuvos vuodesta 1950 - Kalervo oli liiton palveluksessa toukokuulle 1961 — kuolemaansa saakka.

Eino Kullervo Kalervo syntyi Helsingissä 1907 ja oli nuoruudessaan lupaava nyrkkeilijä - kaksinkertainen TUL:n mestari. Marssihiertymä sotaväkiaikana aiheutti halvauksen ja urheilu-uran katkeamisen. Kalervo opiskeli Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa vv. 1930–33 ja toimi OTK:lla konttoristina. Hän oli myös perustamassa Helsingin invalidien yhdistystä Raajarikkoisten Työkotiyhdistyksen raunioille ja toimi Helsingin yhdistyksen puheenjohtajana 20 vuotta. Eino K. Kalervon tuntevat sanovat hänen olleen lujaiskuisen miehen niin kehässä kuin sen ulkopuolellakin. Hän vaati itseltään ja alaisiltaan paljon. Hänellä oli myös selkeä näkemys invalidin asemasta tulevaisuuden suomalaisessa yhteiskunnassa: "Invalidien on omalla työllään osoitettava kykenevänsä yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi ja sitä varten on ruumiillisesti vajaakykyisille varattava mahdollisuus hankkia sopiva ammatti."

Liiton johdossa Kalervon lähes neljännesvuosisadan kestänyt työ tuotti tuloksia: hänen aikanaan invalidien asemaa helpottava lainsäädäntö muotoutui, invalidien ammattioppilaitoksia perustettiin sekä niiden toimintaa laajennettiin. Yhteydet pohjoismaisiin veljesjärjestöihin myös solmittiin. "... kun puhutaan tästä Tampereen seudun invalideista ja mitä se on saanut aikaan, niin missään nimessä ei saa unohtaa Neuvosta ja Neuvoksen aikaa. Tarkotan tällä Kalervoa ja sitä aikaa, minkä hän oli liiton johdossa. Kehitys oli silloin vallan huikeaa, silloin nousi liitolle näitä oppilaitoksia kuin sieniä sateella — nää viisi laitosta sillon rakennettiin. Simonen oli liiton lakimiehenä, tää Aarre Simonen ja taisi olla valtiovarainministerinäkin... oli ja ne oli miltei kuin isä ja poika ja siihen aikaan kun Simonen oli valtiovarainministerinä, rahaa saatiin tähän liiton sosiaaliseen toimintaan ja Kalervo oli niin rohkee mies, että se uskalsi ottaa rahaa, mistä vain ikinä sai... Siellä liittovaltuustossa joskus epäiltiin, että mitähän tästä lopuksi tulee. Mutta kyllä Kalervo oli kauaskantoinen mies ja hänen aikanaan tämä liitto lähti oikeille raiteilleen ja kehitys siellä on ollut päätähuimaavaa…"

Toinen toimintavuosi oli yhditykselle paljonkin opettavainen. Toiminta selkiintyi ja liittokokouksen päätöksen mukaisesti alettiin kerätä tietoja invalideista, yhdistyksen toimisto majaili Jussi Santalan "luona” ja oli avoinna kahtena päivänä viikossa. Tampereen kaupungin puoleen käännyttiin kirjelmällä, missä korostettiin invalidien vaikeaa työnsaantia yksityisellä sektorilla ja toivottiin invalidien sijoittamista soveliaisiin töihin kaupungin työmaille. Yhdistyksen talous kohentui keräysten ja arpajaisten myötä ja Tampereen kaupungin avustus nousi 5.000 markkaan. Liiton keräys tuotti 7.000 markkaa ja tuloja saatiin myös Suomen Invalidi -lehden myynnistä, millä samalla saatiin valistusta suurelle yleisölle. Koska varsinkin vaikeavammaisten pääsy yhdistyksen kokouksiin ja majoittumiseen Tampereella tuotti vaikeuksia, yritettiin tilannetta keventää pyytämällä linjaliikennöitsijöiltä vapaalippuja ja yhdistyksen jäsenet lupautuivat majoittamaan pitkämatkalaisia.

”...jotkut liikennöitsijät olivat myötämielisiä näihin vapaalippuihin nähden mutteivät suinkaan kaikki. Minä ainakin arkailin käyttää oikeuttani, varsinkin sota-aikana, kun bussit olivat täynnä. Tampereen kaupungiltahan meillä oli sellainen kortti, jossa oli punainen viiva kortin poikki ja leima ja se oikeutti nousemaan autoon ohi jonojen. Silloinhan kulkuneuvoja oli vähän, kun autot oli viety sinne jonnekin..." ...minulle ittelleni on sattunut, että miehet ovat huudelleet kaikenlaista hävytöntä, kun ovat nähneet invalidinaisen liikkumassa kadulla. Ei nyt enää, mutta silloin ennen sotaa ja jälkeenkin. Kerrankin kun olin nousemassa autoon kortillani, niin yks mies rupes huutaan, että tällä kirjalla - tais olla joku jäsenkirja tai vallan viinakortti - että tällä kirjallahan se oikeus pitäisi olla eikä tommosilla hempoilla, mutta mää siihen sanoa livautin, ettei tätä korttia annetakkan semmottille, jolla on päässä vamma, tää on tarkotettu jalkainvalideille..." Yhdistyksen puheenjohtajana oli vv. 1938—41 Kansan Lehden oikolukija Emil "Eemeli" Lahti, jonka ansiota paljolti on, että Asunto Oy Kuninkaankatu 36:ssa oleva kiinteistö hankittiin yhdistykselle. Lahti itse asui samassa kiinteistössä.

"Muistan varsin hyvin, kun Eemeli ehdotti maaliskuulla kolmekymmentäyhdeksän, että ostettaisiin yhdistykselle oma huoneusto Kuninkaankadulta. Se oli toinen yleinen kokous sinä vuonna, koska ensimmäisessä oli se nimenmuutosasia, tää yhdistyksen nimi muutettiin... Joka tapauksessa Eemeli puhui siitä huoneustosta ja muistan sen niin hyvin, kun se meni äänestykseen ja olin siellä ääntenlaskijana. Sen hinta oli muistaakseni 90.000 markkaa, mutta sitä pidettiin kovana. Pantiin toi Santalan Jussi ja Turusen Lempi tiedusteleen Helsinkistä, josko sieltä saataisiin rahaa, mutta siittä hinnasta piti tinkiä. Se kokous oli Taiston talolla ja senkin muistan, että 41-7 vastaan se kauppa hyväksyttiin tehtäväksi. Olihan siellä semmosia yksinkertasia, jotka vastustivat ja sanoivat, ettei semmosta huoneustoo osteta, eivät he rupee sitä yhdistykselle maksaan. Eivät käsittäneet sitä, että yhdistys tarvitsee tilat, missä kerhot toimivat, mihkä keräännytään yhteisiin tilaisuuksiin ja mitä voi vuokrata muille. Näinhän oli tapahtuva... Mun mielestäni sen huoneuston osto oli niitä parhaita kauppoja, mitä sillon ennen sotia tehtiin. Nythän se on kuten hienosti sanotaan, vallan ydinkeskustaa"

Helsingistä saatiin rahaa: Suomen siviili- ja asevelvollisuusinvalidien liitto myönsi yhdistykselle 45.000 markan halpakorkoisen lainan ja Tampereen kaupunki tuli mukaan 10.000 markalla. Kiinteistön kauppasumma oli 65.000 markkaa. Vuoden 1939 ensimmäisessä yleisessä kokouksessa yhdistys oli muuttanut nimensä nykyiseen muotoonsa. Johtokunta oli ehdottanut nimeä Tampereen Invalidien Yhdistys r.y., mutta Jussi Santalan ehdotus yleisessä kokouksessa voitti - nimeksi tuli Tampereen Seudun Invalidit.

"..silloin kolmekymmentäluvulla käytiin keskustelua siitä, hyväksytäänkö yhdistykseen sokeitakin, mutta heillähän oli jo oma liittonsa. Kuitenkin se sana raajarikkoiset tuntui jotensakin kolkolta ja piti keksiä fiksumpi nimi... Ainahan kieli kehittyy ja sillä peitetään, kuten laulussakin sanotaan... Nyt puhutaan vammaisista, ja sen nimen alle mahdutetaan vaikka mitä…"

Vuoden 1939 alussa Sosiaalisen tutkimustoimiston tehtäväksi annettiin laatia tilasto valtakunnan invalideista, minkä perusteella harkittaisiin, mihin toimenpiteisiin valtiovallan taholta olisi ryhdyttävä invalidien toimeentulon turvaamiseksi ja parantamiseksi. Laskennan suorittaisivat kuntien viranomaiset.

Tutkimus osoitti myöhemmin, että kyseisenä vuonna maassa oli 16.415 invalidia, joista kaupungeissa oli miehiä 2.167 ja naisia 1.592 ja maaseudulla miehiä 7.737 ja naisia 4.919. Eniten invalideja oli Uudenmaan, Turun ja Porin, Viipurin ja Vaasan lääneissä. Invalideista suurin osa kuului ikäryhmään 20—29, miehistä 70,8 prosenttia ja naisista 65,7 prosenttia. Siviilisäädyltään invalideista oli naimattomia 61,1 prosenttia, leskiä ja eronneita 6,8 prosenttia.

Tilastoa arvosteltiin: tiedot puuttuivat 7 maalaiskunnasta ja 2 kauppalasta. Maalaiskunnista 14 kielsi invalidien olemassaolon kokonaisuudessaan. Moni vauraammassa asemassa oleva invalidi välttyi tilastoimiselta, koska he katsoivat asioimisen virastoissa ja laitoksissa itseään nöyryyttäväksi, vaikkakin laitoksissa toimittiin lain mukaan.

"...on eräs asia, jonka tässä yhteydessä haluaisin sanoa — tämä meidän Tampereen seudun invalidithan on ollut eräänlainen avioliittotoimisto. Sieltä minäkin mieheni löysin. Sieltä löysivät Turusen Lempi ja Saarisen Uunokin toisensa, pari tuli heistäkin ja hehän muuttivat sitten Helsinkiin, jossa ovat vallan näkyvästi toimineet Helsingin yhdistyksessä. Sandellin Einokin nauroi kerran minulle, että monetkin kahvit olen velkaa, kun niin hyvän miehen sain... Ja selvähän se oli, että kun siellä tavattiin, niin myös tultiin tutuiksi ja ajan mittaa kiinnyttiin…"

 Hillel Tokazier (19. osa)

Hillel Tokazier.

Syksyllä 1982 Raittisen veljekset olivat Hillel Tokazieriin yhteydessä ja pyysivät häntä jälleen soittamaan Eero ja Jussi & The Boys -yhtyeeseen vakituiseksi soittajaksi. Yhtyeessä soitti edelleen kitaristina Eero Lupari. Jussi Raittinen myi keikat ja heillä oli päivisin paljon koululaiskonsertteja eri kouluilla. Keikat oli suunniteltu niin, että lyhyt kiertue aina kesti kolme tai neljä päivää. Aamu- ja iltapäivisin oli koulukonsertteja ja iltaisin yhtye soitti keikkoja ravintoloissa. Seuraavat neljä vuotta vierähtivät näin Hillel Tokazierilla.

Kirsi Kunnas.

Yhtyeen täytyi hallita melko laaja lastenmusiikkiohjelma koululaisia varten. Jussi Raittisen todellinen bravuurinumero oli Georg Malsténin (s. 27.6.1902 Helsinki ja k. 25.5.1981 Helsinki) laulu Mikkihiiri merihädässä ja Eero Raittisen vakiokappale joka koululaiskonsertissa oli Ville ja Valle. Laulun sanat olivat Kirsi Marjatta Kunnas-Syrjä (o.s. Kunnas, s. 14.12.1924 Helsinki ja k. 8.11.2021 Ylöjärvi) Tiitiäisen satupuusta. Hillel Tokazierkin oli säveltänyt koulukonsertteihin oman numeron, Villahousurockin, joka oli tehty kirjailija ja suomentaja Marja Kaarina Helakisa-Käkelän (s. 22.6.1946 Helsinki ja k. 21.4.1998 Helsinki) sanoihin. Koululaiskonsertin juonsi suvereenisti Jussi Raittinen.

Kaarina Helakisa.

Erään kerran koululaiskonserttien jälkeen yhtye majoittui Jämsässä hotelliin, jossa samana iltana esiintyi laulajatar Seija Saara Maria Simola (myöh. Franzén, s. 25.9.1944 Helsinki ja k. 21.8.2017 Vantaa) yhtyeensä kanssa. Seija Simola oli kovin onnellinen nähdessään Hillel Tokazierin tulevan hotelliin. Simola tiedusteli heti Hillel Tokazierilta voisiko hän tulla säestämään pianolla orkesteriin, sillä hänen oma pianistinsa oli sairastunut. Hillel Tokazier toki suostui parin setin säestykseen ja tuuraus sujui mallikkaasti osin korvakuulolla ja bändin nuoteista seuraamalla.

Seija Simola.

Seija Simola esiintyi rumpali Leo Lindblomin (s. 20.5.1927 Helsinki ja k. 9.12.2018 Helsinki) yhtyeen solistina 1960-luvun alkupuolella. Seuraava kiinnitys hänellä oli jazzrumpali Kaarlo Erkki Matti Valasteen (s. 22.6.1931 Kokkola ja k. 10.5.1989 Helsinki) orkesteriin. Vuonna 1966 Simola lauloi ensimmäiselle singlelevylleen laulut, Kun hämärtää/Suurkaupungin valot ja vuonna 1969 ilmestyivät hänen laulamina laulut, Kun aika on, Sulle silmäni annan ja Rakkaus kasvoista kasvoihin. Vielä samana vuonna ilmestyivät levylle laulettuina myös Näkemiin (Aranjuez -konserton teema) ja Claude Debussyn Kuutamo. Koko 1970-luvun ajan Seija Simola oli suosittu laulaja. Laulelmien ja iskelmien lisäksi Simola levytti silloin tällöin myös popmusiikkia, kuten Abba -yhtyeen kappaleet Waterloo ja Fernando, joihin laulaja teki itse sanoitukset. Suurimpia hänen laulamiaan menestyksiä olivat Maritza ja Et itkeä saa Argentina. 1970-luvulla Seija Simola lauloi Pepe & Paradisen kanssa sekä lauluyhtye Fyrkassa, jonka Yleisradiolle tekemiä kantanauhaäänitteitä soitettiin ahkerasti radiossa. Parhaiten näistä mieleen lienee jäänyt lastenlaulu, Pippuri ja unikko.

Lauluyhtye Fyrkka.

Seija Simola edusti Suomea vuonna 1978 Eurovision laulukilpailussa laulaja, lauluntekijä ja musiikinopettaja Reijo Olavi Karvosen (s. 27.1.1953 Kuusamo ja k. 2.2.2026 Itävalta) sävellyksellä, Anna rakkaudelle tilaisuus. Laulu jäi kilpailussa 18. sijalle, joka oli vuosikymmenen huonoin suomalaissijoitus. Huono menestys Euroviisuissa vaikutti laulajan suosioon ja levymyyntiin, joten keikkatarjoukset vähenivät. Vuonna 1979 julkaistu LP-levy Katseen kosketus ei menestynyt. Levy sisälsi kuitenkin tunnetut kappaleet, Kesytetty ja Kaj Chydeniuksen sävellyksen ja Marja-Leena Mikkolan sanoittaman Laulu kuolleesta rakastetusta.

Kaj Chydenius.

Seija Simola levytti 1980-luvulla kaksi pitkäsoittoa, jotka sisälsivät diskotyylisiä iskelmiä. Ei rakastaa voi tämän enempää jäi hänen laulamanaan viimeiseksi hitiksi. Simola ei koskaan mieltänyt itseään varsinaisesti iskelmälaulajaksi ja diskoalbumien vastapainoksi Esa Juhani Kaartamo (s. 28.8.1961 Helsinki ja k. 18.8.2018 Tampere) sävelsi ja sanoitti vuonna 1986 Simolalle levykokonaisuuden, jota artisti itse piti yhtenä uransa parhaista. Albumi jäi Seija Simolan viimeiseksi pitkäsoitoksi. Artistin uusimmat levytykset löytyvät vuonna 2003 julkaistulta kokoelmalevyltä 50-70-luvun ladyt: 17 Erik Wilhelm Lindströmin (s. 29.5.1922 Helsinki ja k. 27.8.2015) unohtumatonta iskelmää. Opetusministeriö myönsi Seija Simolalle vuonna 2005 taiteilijaeläkkeen. Seija Simola menetti vuonna 2011 lauluäänensä leikkauksessa, joka vaurioitti hänen äänihuuliaan. Tällöin hän myös vetäytyi julkisuudesta eikä juuri enää antanut haastatteluja. Seija Simolalla on vuonna 1963 syntynyt tytär, josta lapsena huolehti pääasiassa hänen äitinsä ja isoäititinsä. Simola oli vuodesta 1969 naimisissa autokoulunopettaja Petteri Tandefeltin kanssa ja vuodesta 1975 muusikko Pekka Olavi Hartosen (s. 30.9.1947 Heinola ja k. 6.12.2025 Lohja) kanssa, joka soitti Solistiyhtye Suomessa bassoa. Seija Simolan ja Rekka Hartosen poika, Noco Hartonen (s. 16.10.1975) on metalliyhtye Godplaguen solisti. Simolan isä oli taidemaalari ja director cantus, Urpo Johannes Simola (s. 19.2.1920 Janakkala ja k. 2.7.2003 Tervakoski, Janakkala). Seija Simola kuoli 72-vuotiaana kotikaupungissaan Vantaalla elokuussa 2017. Hänet on haudattu Janakkalan hautausmaalle isänsä viereen.

Pekka Hartonen.

Raittisen veljesten kanssa Hillel Tokazier kokeili showesitystä ravintola Adlonissa Helsingissä. Esityksessä oli mukana muun muassa a cappellana Irving Berlinin (oik. Israel Isidore Beilin, s. 11.5.1888 Tjumen, Venäjä ja k. 22.9.1989 New York City, Yhdysvallat) sävellys White Christmas, joka oli Eero Luparin kirjoittama hieno sovitus. Sittemmin kävi myös aivan selväksi, että Eero ja Jussi & The Boys ei ollut mikään ravintolashow -bändi. Myöhemmin vielä Eero Raittinen ja Hillel Tokazier tekivät joitakin keikkoja kajaanilaisten muusikoiden kanssa Kajaanissa ja Oulussa. Kokoonpano esiintyi Kajaani -kvartetin komppiryhmän kanssa vahvistettuna kitaristi Tatu Mannbergillä.

Jorma Mikkeli.

Myöhemmin Hillel Tokazier on ihmetellyt jaksamistaan ja ehtimistään kaikkeen tekemiseensä. Yhtenä syynä jaksamiseen on varmasti ollut kuntoilu ja urheilu. Lenkkeilyn hän aloitti soittaessaan Tapani Kansan yhtyeessä ja uimisen hän aloitti vuonna 1983, kun hän muutti asumaan Tarkk’ampujankadulle. Kuntoiluharrastus jatkui myös Eero ja Jussi & The Boys -orkesterissa. Hän oli aina huolellinen siitä, että liikuntaa tuli harrastettua vähintään joka toinen päivä. Samassa talossa asuvasta rumpali Jorma Mikkelistä hän sai lenkkikaverin, kun he lenkkeilivät Kaivopuistossa ja ympäri Töölönlahtea. Myöhemmin liikunnallisiin harrastuksiin ovat tulleet myös kuntosaliharjoittelu sekä oman pojan kanssa pelattu sulkapalloilu.

Mona Carita.

Teatterikorkeakoulun musiikinopettaja, kitaristi Nono Söderberg pyysi Hillel Tokazierilta apua musiikkiproduktio No Satisfactionin tekemisessä, joka toteutettiin teatterikorkeakoulussa Erkki Saarelan (s.24.10.1946 Helsinki) ohjaamana. Tuotannossa olivat mukana muun muassa näyttelijät Antti Juhani Virmavirta (s. 7.3.1959 Harjavalta), Ritva Ulla Irmeli Sorvali (s. 30.1.1958 Jyväskylä), Ilkka Untamo Järvi-Laturi (s. 28.11.1961 Valkeakoski ja k. 5.3.2023 Padasjoki) sekä laulaja Mona Carita (oik. Cariota Virkkunen, o.s. Hautanen, s. 16.4.1962 Helsinki), joka pääsi myös teatterikorkeakouluun. Esityksessä lauloivat Taneli Mäkelä (s. 10.3.1959 Espoo) The Whon kappaleen My Generation ja Riitta Marja Havukainen (s. 2.4.1955 Lahti) esitti Procol Harumin kappaleen A Salty Dog (Merimies). Teatterikorkeakoulussa Hillel Tokazier sai tutustua myös Jouko Veli Turkan (s. 17.4.1942 Pirkkala ja k. 22.7.2016 Pirkkala) opetusmenetelmiin ja armeijamaiseen komenteluun. Myöhemmin vielä Hillel Tokazier oli lomansijaisena tekemässä musiikinopettajan työtehtäviä teatterikorkeakoulussa.

Jouko Turkka.

Noihin aikoihin liittyen Islannin Suomen suurlähetystössä työskentelevä Hillel Tokazierin serkkupoika, Ariel Rimon (s. 14.2.1947 Turku ja k. 26.12.1994) kutsui Tokazierin keikalle Islantiin. Ariel Rimon oli lanseerannut serkkunsa Islannissa ”Suomen Jerry Lee Lewisinä”. Hillel Tokazier soitti pianoa Islannissa suurlähetystön suuressa Suomi -juhlassa sekä paikallisissa yökerhoissa, jotka olivat melko erikoisia paikkoja. Ihmiset niissä yökerhoissa vaelsivat edestakaisin ja tarkkailivat toisiaan ja tilasivat drinkkejä. Alkoholinkäyttö vaikutti melko rajulta paikallisissa yökerhoissa. Olutta ei vielä tuolloin saanut Islannissa myydä vapaasti, mutta muita juomia toki sai.

Ariel Rimon järjesti Hillel Tokazierille Islannissa miellyttäviä tapaamisia. Hillel Tokazier osallistui moniin juhliin vierailunsa aikana ja kaikki kustannukset maksettiin kutsujan toimesta. Hän kuuli matkalla hurjia merimiestarinoita. Samoin hän teki uskomattoman matkan Pohjois-Islantiin geysirien sekä suurten putousten luokse. Islannin maisemat olivat henkeäsalpaavan kauniita.

 Tower of Power

Nyt olisi kesäkuun 12. ja 13. päivä tarjolla harvinaista herkkua Tampereella ja Helsingissä. Tampere-talossa esiintyy 12.6.2026 kello 20 maailmankuulu yhtye, Tower of Power, Yhdysvaltojen Kaliforniasta (Oakland). 13.6.2025 Tower of Power soittaa Helsingin Kulttuuritalossa.

Tower of Power.

Tenorisaksofonisti ja säveltäjä Emilio Castillo (s. 24.9.1950 Detroit, Michigan, Yhdysvallat) tunnetaan Tower of Power -yhtyeen perustajana. Emilio Castillon kiinnostus heräsi musiikkiin vuonna 1965. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun hänen isänsä jäi Jack-veljen kanssa kiinni varkaudesta. Isä käski Emilio Castillon pysytellä huoneessaan kunnes tämä keksisi jotakin, joka pitäisi hänet poissa kaduilta. Veljensä kanssa Emilio Castillo silloin päätyivät musiikkiin; Emilio Castillo valitsi saksofonin ja Jack Castillo rummut.

Emilio Castillo.

Emilio Castillo otti soittotunteja saksofonin-, pianon- ja kitaransoitossa ja musiikinteoriaa hän opiskeli jazzpianisti Dave Warren Brubeckin (s. 6.12.1920 ja k. 5.12.2012) kvartetin basistin, Norman Louis Batesin (s. 26.8.1927 Boise, Idaho, Yhdysvallat ja k. 29.1.2004) kanssa. Hänen ensimmäinen yhtyeensä oli Extension Five, josta myöhemmin tuli The Gotham City Crime Fighters aikakauden Batman -villityksen vuoksi. Yhtyeessä Emilio Castillo soitti sekä urkuja että saksofonia. Samassa yhtyeessä soittivat Jack-veli rumpuja, Jody Lopez kitaraa, Frank ”Rocco” Houghton bassoa – myöhemmin hänet tunnettiin nimellä Francis Rocco Prestia – ja Dave Genthner laulusolistina. Maaliskuussa 1966 yhtye julkaisi kappaleen Who Stole The Batmobile?.

Stephen "Doc" Kupkan.

Nähtyään San Franciscon Bay Arean soul-yhtye The Spydersin, Emilio Castillo vaihtoi soittimensa saksofoniin ja perusti The Motowns’in soittamaan soul- cover-versioita. Tavattuaan baritonisaksofonisti Stephen ”Doc” Kupkan, Emilio Castillo siirtyi Kupkan ehdotuksesta esittämään omia sävellyksiä ja yhtye alkoi soittaa monia keikkoja Oaklandissa ja Berlkeleyssä houkutellen yleisökseen vähemmistö- ja vastakulttuuriyhteisöstä. Samalla yhtye vaihtoi nimensä muotoon Tower of Power, voidakseen soittaa Bill Grahamin Filmore Auditoriumissa San Franciscossa. Yhtyeessä soittivat trumpetisti ja sovittaja Greg Adams, trumpetisti Mic Gilette, saksofonisti Skip Mesquite, bassoa Francis ”Rocco” Prestia, kitaraa Willie Fulton ja rumpuja David Garibaldi. Vuonna 1970 yhtye allekirjoitti levytyssopimuksen Bil Grahamin San Francisco Recoedsin kanssa ja äänitti ensimmäisen albuminsa, East Bay Grease. Emilio Castillo on ollut yhtyeen mukana siitä lähtien johtajana ja toisena tenorisaksofonistina. Castillo ja Kupka ovat samoin vastuussa yhtyeen useiden tunnetuimpien kappaleiden säveltänisestä. Rufus Miller lauloi suurimman osan tämän debyyttialbumin lauluosuuksista. Yhtye esiteltiin isommin San Franciscon lahden alueelle ensimmäisen kerran KSAN -radioaseman kautta. Radioasema soitti paljon muun muassa R&B -torvifunckyhtye Cold Bloodin, kanadalaisen Eric Alexander Mercuryn (s. 28.6.1944 Toronto, Ontario, Kanada ja k. 14.3.2022 Toronto, Ontario, Kanada) ja R&B- ja soullaulaja, lauluntekijä, muusikko ja levytuottaja Marvin Gayen (s. 2.4.1939 Washington DC, Yhdysvallat ja k. 1.4.1984 Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat) esittämää musiikkia.

Tom E. Politzer.

Lyömäsoittaja/perkussionisti Brent Byars liittyi Tower of Poweriin ja yhtye vaihtoi levy-yhtiötä Warner Bros. Recordsille. Rick Stevens korvasi Rufus Millerin laulajana vuonna 1972 ilmestyneellä albumilla Bump City, joka levy sai jo kansallistakin näkyvyyttä. Tällä albumilla oli hittisingle You’re Still a Young Man, joka nousi Billboard Hot 100 -listan sijalle 29 ja kappaleessa oli samalla Stevensin paras laulusuoritus ennen yhtyeestä lähtöä. Emilio Castillo kirjoitti kappaleen yhdessä Stephen Kupkan kanssa; Castillo paljasti Songfactsille, että kappale perustui tositarinaan hänestä ja hänen kuusi vuotta vanhemmasta entisestä tyttöystävästä.

Adolfo Acosta.

Tower of Powerilta julkaistiin keväällä 1973 yhtyeen kolmas albumi. Albumilla lauloi soullaulaja Leonard ”Lenny” Charles Williams (s. 16.2.1945 Little Rock, Arkansas, Yhdysvallat) ja Lenny Pickett (s. 10.4.1954 Las Cruces, New Mexico, Yhdysvallat) soitti tenorisaksofonia. Bruce Anthony Conte (s. 3.3.1950 Sanger, Kalifornia, Yhdysvallat ja k. 8.8.2021 Cebu, Filippiinit) korvasi kitaristi Willie Fultonin ja kosketinsoittaja Chester D. Thompson liittyi samoin yhtyeeseen uuden albumin äänitysten aikana. Seuraavan kymmenen vuoden aikana Thompson ei ainoastaan täyttänyt yhtyeen omaleimaista R&B/fuck-soundia dynaamisella kosketinsoittotyylillään, vaan hän kirjoitti myös useita yhtyeen kappaleista. Albumilta julkaistiin Tower of Powerin menestynein single So Very Hard to Go. Vaikka single nousi Billboard Hot 100 -listan sijalle 17, se pääsi monien West Coast Top 40 -radioasemien kyselyissä kymmenen parhaan joukkoon ja sijoittui useilla niistä listaykköseksi. Albumilta nousi myös kaksi muuta singleä Billboard Hot 100 -listalle, This Time It’s Real ja What Is Hip?.

Jerry Cortez.

Emilio Castillo oli mukana säveltämässä kappaletta, Shoo-Fly, José Felicianon albumilla For My Love… Mother Music, joka julkaistiin vuonna 1974. Emilio Castillo ja Stephen Kupka työskentelivät Frankie B:n kanssa ja he tuottivat molemmat puolet vuoden 1982 singlelle I’m A Midninght Mover, jonka kirjoittivat Bobby Womack ja Wilson Pickett. Hän lauloi taustalauluja kappaleessa Who Do You Love, joka oli Carlos Santanan vuoden 1983 albumilla Havana Moon. Yhdessä Stephen Kupkan kanssa Castillo sävelsi musiikin kappaleeseen Que Nivel De Mujer, joka on Luis Miguelin Aries -albumilla, joka julkaistiin vuonna 1993. Hän soitti kappaleella myös tenorisaksofonia.

Marc van Wageningen.

Vuoden 1974 Back to Oakland -albumilta julkaistiin hittisingle, Don’t Change Horses (in the Middle of a Stream), joka nousi Billboard Hot 100 -listan sijalle 26 sekä single, Time Will Tell, joka nousi listan sijalle 69. Samoin fuck-jazz-instrumentaali, Squib Cakes, on peräisin tältä kyseiseltä albumilta. Albumilla Urban Renewal (1974) Tower of Power siirtyi enemmän funkin kuin soulin suuntaan; yhtye jatkoi kuitenkin myös balladien levyttämistä. Williams jätti yhtyeen vuoden 1974 lopussa ja hänen tilalleen laulajaksi yhtyeeseen tuli Herbert Tubbs (s. 18.11.1947 ja k. 9.9.2024). Herbert Tubb lauloi vuoden 1975 albumilla, In the Slot ja hän myös lauloi yhtyeen vuoden 1976 kiertueella ja livealbumilla Live and in Living Color. Herbert Tubb toimi toisena säveltäjänä seuraavilla albumeilla, Ain’t Nothin’ Stoppin’ Us Now, vuonna 1976 – jolta julkaistiin singlenä kappale, You Ought to Be Havin’ Fun – sekä vuoden 1978 albumilla We Came to Play!, jolta julkaistiin siglenä kappaleet, Share My Life ja Am I a Fool?. Herbert Tubbs muutti Yhdysvalloista Itävaltaan 1990-luvun lopulla, jossa perustettiin The Horny Funk Brothers vuonna 1999 Herbert Tubbsin toimiessa keulahahmona.

Dave Richards.

Tower of Power -yhtyeen soittokerrat radioasemilla alkoivat hiljalleen hiipua. 1970-luvun lopulla Tower of Power -yhtye yritti lyhen aikaa levyttää diskolta kuulostavaa materiaalia, esimerkiksi albumilla Back on the Streets. Tower of Power pysytteli seuraavatkin vuosikymmenet hyvin aktiivisena ja on yhä edelleen tien päällä. 1980-luvulla yhtye koki hankalia aikoja muutamien jäsenien huume- ja alkoholiongelmien vuoksi. Silloin mukana ollut laulaja-urkuri, Ellis Hall, sai aikaiseksi eripuraa pomottamalla yhtyeen muita jäseniä. Vaikean 1980-luvun jälkeen Tower of Power onnistui riviensä ryhdistämisessä ja mukaan tuli uusi laulusolisti, Tom Bowes, joka oli vuonna 1991 levyttämässä yhtyeen hittiä, Soul with a Capital ’S.

Jordan John.

Tower of Powerissa on ollut miehistönvaihdoksia vuosikymmenien varrella hyvin runsaasti ja yhtyeessä on soittanut ainakin 60 eri muusikkoa. Viimeisin vaihdos tapahtui, kun kitaristi Bruce Conte jätti yhtyeen vuoden 2007 syksyllä ja tilalle tuli yhtyeeseen Mark Harper.

Pete Antunes.

Yhtyeen pitkäaikainen rumpali David Garibaldi ja basisti Marc Van Wageningen jäivät 12.1.2017 Amtrakin junan alle, koska toinen juna oli ohi ajaessaan peittänyt näkyvyyden. Molemmat muusikot olivat kävelyllä Embarcadero Streetin keskellä kulkevien junaraiteiden yli ennen konserttiaan Oaklandin Jack London Squarella. Molemmat selvisivät kuin ihmeen kaupalla onnettomuudesta todennäköisesti siksi, että kadulla kulkeva juna kulki vain noin 24 km/h nopeudella. Molemmat toipuivat täysin onnettomuudesta ja he palasivat aktiiviseen kokoonpanoon myöhemmin samana vuonna.

Mike Jerel.

Tower of Power -yhtyeen puhaltajat ovat vuosien saatossa vieraillut useiden artistien levytyksillä, kuten muun muassa Otis Ray Redding (s. 9.9.1941 Dawson, Georgia, Yhdysvallat ja k. 10.12.1967 Madison, Wisconsin, Yhdysvallat), Aaron Joseph Neville (s. 24.1.1941 New Orleans, Lousiana, Yhdysvallat), Aerosmith, Bonnie Raitt (s. 8.11.1949 Burbank, Kalifornia, Yhdysvallat), David Sandborn (s. 30.7.1945 Tampa, Florida, Yhdysvallat ja k. 12.5.2024 Tarrytown, New York, Yhdysvallat), Eric Patrick Clapton (s. 30.3.1945 Ripley, Surrey, Englanti), Elton John (Reginald Kenneth Dwight, s. 25.3.1947 Pinner, Middlesex, Englanti), Labelle, Huey Lewis (Hugh Anthony Cregg III, s. 5.7.1950 New York City, Yhdysvallat), Little Feat, Heart, Michelle Shocked (Karen Michelle Johnson, s. 24.2.1962 Dallas, Texas, Yhdysvallat), Paula Julie Abdul (s. 19.6.1962 San Fernando, Kalifornia, Yhdysvallat), Carlos Santana (Carlos Humberto Santana Barragán, s. 20.7.1947 Autlán de Navarro, Jalisco, Mexico) ja Stephanie Lynn Nicks (s. 26.5.1948 Phoenix, Arizona, Yhdysvallat).

Roger Smith.

Samoin mainio Tower of Powerin torvisektio on ollut mukana soittamassa seuraavien muusikoiden levyillä, kuten esimerkiksi Graham Central Station, Grateful Dead, Journey, Elkie Brooks (Elaine Bookbinder, s. 25.2.1945 Salford, Lancashire, Englanti), Cat Stevens (Steven Demetre Georgiou, s. 21.7.1948 Lontoo, Englanti), Luis Miguel Gallego Basteri (s. 19.4.1970 San Juan, Puerto Rico), Linda Lewis (Linda Ann Fredericks, s. 27.9.1950 Custom House, Lontoo), Rose Ann Dimalanta, Jermaine Jackson (Jermaine LaJuane Jackson, s. 11.12.1954 Gary, Indiana, Yhdysvallat), John Lee Hooker, s. 22.8.1912 Tutwiler, Mississippi, Yhdysvallat ja k. 21.6.2001 Los Altos, Kalifornia, Yhdysvallat), Helen Maxine Reddy (s. 25.10.1941 Melbourne, Victoria, Australia ja k. 29.9.2020 Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat), Refus, Rod Stewart (Roderick David Stewart, s. 10.1.1945 Highgate, Lontoo, Englanti), Jefferson Starship, Mickey Hart (Michael Steven Hartman, s. 11.9.1943 Brooklyn, New York, Yhdysvallat), Damn Yenkees, Frankie Valli (Francesco Stephen Castelluccio, s. 3.5.1934 Newark, New Jersey, Yhdysvallat), Spyro Gyra, KMFDM, Lyle Pearce Lovett (s. 1.11.1957 Houston, Texas, Yhdysvallat), Poison, Phish, Toto, Pharoahe Monch (Troy Donald Jamerson, s. 31.10.1968 Queens, New York City, Yhdysvallat), Ned Anson Doheny (s. 26.3.1948 Malibu, Kalifornia, Yhdysvallat) ja Brothers Johnson.

David Garibaldi.

Tower of Powerin nykyisessä kokoonpanossa soittavat seuraavat muusikot: Jordan John (soololaulu, multi-instrumentalisti), Emilio ”Mimi” Castillo (laulu, tenorisaksofoni), Tom E. Politzer (tenori-, altto- ja baritonisaksofoni, klarinetti, huilu ja laulu), Stephen ”Doc” Kupka (baritonisaksofoni), Adolfo Acosta (trumpetti, flyygelitorvi ja laulu), Dave Richards (trumpetti, flyygelitorvi, pasuuna ja laulu), Pete Antunes (s. 7.7.1981 Providence, Rhode Island, rummut ja perkussiot), Mike Jerel (koskettimet ja laulu), Jerry Cortez (kitara, sitar ja laulu) ja Marc van Wageningen (basso).

Francis Rocco Prestia.

 Hillel Tokazier (18. osa)

Hillel Tokazier.

Vaikeaan tilanteeseensa Hillel Tokazier sai hieman helpotusta omalta Lena -tädiltään, joka saapui Ruotsista apua antamaan. Lena piti Hillel Tokazierin lapsille seuraa sekä järjesti hänen kotiaan monin tavoin; hiljalleen Haukilahden koti alkoi saada huonekaluja ja se todellakin alkoi myös tuntua kodilta. Lena nimitti Hillel Tokazieria Sibeliukseksi, kun hän ymmärsi kuinka tärkeässä osassa tälle elämässä musiikki oli. Muutki serkut saivat Lena -tädiltä lisänimiä; Ariel -serkku sai lisänimen Ministeri ja Ranan -serkku oli Psykiatri. Pankissa työskennellyt Fred oli Lenalle Pankkiiri. Kerran Lena tapasi Hillel Tokazierin luona vierailleen Tapani Kansan ja siitä lähtien laulaja oli Lenalle Valentino.

Jakob Furman.

Jakob Furman, Hillel Tokazierin appi lunasti Hannelen ja Hillel Tokazierin perimän asunnon Lauttasaaresta vuonna 1983. Tämä järjestely mahdollisti sen, että Hillel Tokazier sai ostettua itselleen asunnon Tarkk’ampujankadulta Helsingistä. Lena -täti tuli tänne uuteen asuntoon jälleen järjestelemään asioita ja huonekaluja sekä määräsi asunnossa flyygelin paikan. Hän piti kovaa kuria ja laittoi serkutkin kantamaan huonekaluja. Vain muutaman kuukauden päästä Lena -täti havahtui siihen, että asunto täytyy remontoida. Hillel Tokazier sai asuntoonsa remonttimieheksi basisti Pekka Helinin, joka oli kätevä käsistään. Pekka ja Lena tulivat keskenään hyvin toimeen; ruoan päälle he polttelivat Kent -savukkeet ja ottivat vähän kuppia.

Lena oli Hillel Tokazierille kuin toinen äiti. Hänen elämäntehtävänään näytti olevan huolehtia muidenkin serkusten lasten kasvattamisesta sekä monenlainen muukin auttaminen. Suru-uutinen saapui kuitenkin kesällä 1985, kun Lena löydettiin kotoaan Tukholmasta kuolleena. Kaikkiin huonekaluihinsa hän oli ennättänyt merkitä kenelle hän halusi ne jättää. Rahavaransa hän testamenttasi serkuista eniten tarvitsevalle.

Jyrki "Muta" Manninen.

Avioeronsa jälkeen Hillel Tokazier eleli melko pitkään ilman vakituista elämänkumppania. Omat lapset olivat hänelle tärkein asia elämässä. Eron jälkeiset vuodet olivat hyvin raskaita. Musiikki kuitenkin toimi lohduttajana. Hillel Tokazier oli mukana, kun Kassu Halonen alkoi tehdä toista sooloalbumiaan. Kitaristeina soittivat Juha Björninen, Jyrki ”Muta” Manninen ja Janne Louhivuori. Studio-olosuhteissa kaikki saatiin soitossa ja soittajille hyvin kuuluvaksi, mutta keikoilla Hillel Tokazier joutui tekemään työtä, jotta hän sai sähköpianonsa kuuluville kolmen kitaristin soitolta. Kassu Halonen lauloi ja soitti Hammond -urkuja. Kokoonpanon taustalaulajina olivat Marjo-Riitta Kervinen (s. 13.1.1950) sekä Iiris Rautio (s. 1.10.1940 Lahti). Rumpusetin takana istui Vesa Aaltonen.

Marjo-Riitta Kervinen.

Iiris Rautio.

Kassu Halonen oli koonnut ohjelmistoon menevää rhythm & blues -musiikkia ja muuta amerikan herkkua. Äänityksiä tehtäessä Hillel Tokazier sai todella läheltä seurata todella lahjakkaan Kassu Halosen työskentelyä. Vuonna 1988 Halosen luovuus oli huipussaan, sillä silloin syntyivät muun muassa kappaleet Rentun ruusu, Surun pyyhit silmistäni ja Sydämeeni joulun teen.

Edu Kettunen.

Miri Miettinen.

Hillel Tokazier sai olla vuoden päivät mukana Mainostelevision uudessa musiikkiohjelmassa, Desibeli Appelsiini. MTV tilasi Kassu Halosen vuonna 1981 kokoamaan ohjelmaan bändin, johon Hillel Tokazier valikoitui pianistiksi. Broadcast -yhtyeestä orkesteriin saatiin Erkka Lauri ”Edu” Kettunen (s. 12.4.1961 Helsingin maalaiskunta) ja Kari Ilmari Miri Miettinen (s.22.8.1960). Lisäksi vahvistusta tuli Kassu Halosen omasta kiertuebändistä ja pisteeksi i:n päälle tuli vielä kosketinsoitinvelho Esa Antero Kotilainen (s. 4.4.1946 Kuusankoski ja k. 6.11.2023 Kuusankoski). Itse Kassu Halonen oli orkesterin kapellimestari.

Esa Kotilainen.

Markku Aro.

Desibeli Appelsiini -ohjelma alkoi näkyä televisiossa vuonna 1982. Ohjelma oli hyvin tuotettu musiikkiohjelma; musiikin harjoitteluun jäi kunnolla aikaa ja ohjelmassa ei soitettu vain päivän hittisävelmiä, vaan mukana oli aina myös rock- ja bluesmusiikkia. Ohjelma lähetettiin aina suorana lähetyksenä. Heti ohjelman alussa kaikki muusikot esiteltiin kuvilla ja nimillä. Ohjelman juontajana toimi näyttelijä Satu Irmeli Silvo (s. 2.8.1962 Sippola). Musiikkiohjelmassa oli joka jaksossa vierailija, joita olivat muun muassa Markku Aro (oik. Markku Tuomas Puputti, s. 3.2.1950 Mouhijärvi) ja Esko Richard ”Riki” Sorsa (s. 26.12.1952 Helsinki ja k. 10.5.2016 Helsinki) sekä Anne-Lie Ryde (s. 17.10.1956 Tukholma, Ruotsi).

Riki Sorsa.

Anne-Lie Ryde.

Hillel Tokazier tutustui JP Musiikin studiotöiden aikana levy-yhtiön tuottajiin ja hän siksi rohkaistui näille tuottajille tarjota oman soololevynsä tekemistä. Tuottajat suostuivat, mutta ehdottivat viihdemusiikkilevyä Hillel Tokazierille. Hän ei lämmennyt viihdelevyn tekemisestä, vaan hän halusi tehdä levylle rockia, bookie woogie- ja countrymusiikkia. Lopulta hän sai kuitenkin oman tahtonsa läpi levyn tekemisestä. Hän keräsi kokoon kaksitoista mieluista soolokappaletta ja sai JP Musiikilta studion käyttöön. Äänityksiin hänen piti maksaa muusikkojen palkat itse. Hän otti muusikoiksi Bruno Korpelan ja Juha Matti ”Frank” Tikan (s. 15.1.1955) äänityksiin. He saivat yhdessä soitettua yhdeksän kappaletta ennen kuin Hillel Tokazierin rahat loppuivat. Kolme kappaletta Hillel Tokazier soitti soolonumerona pianolla yksin ilman komppia.

Juha Tikka.

Ensin äänitteestä tehtiin C-kasetti nimellä, Hillel Tokazier & Piano, josta kyllä myöhemmin tehtiin vielä cd-levy; ilmestymisvuosi oli 1982. Äänite myi kuitenkin aivan kohtuullisen hyvin, joten levy-yhtiökin sai omansa pois tuotannosta. Äänitteeltä JP Musiikki poimi Hillel Tokazierin sävellyksen Salakuljettajan Charlestoni lähettääkseen sen Syksyn Sävel -kilpailuun. Kappale ei päässyt loppukilpailuun, mutta kappale sentään päätyi Syksyn Sävelen karsituihin -ohjelmaan. Tämä ohjelma oli pitkään hyvä ponnahduslauta useille artisteille. Ohjelmassa Hillel Tokazierin kanssa kappaletta soittivat Pekka Helin ja Bruno Korpela päällänsä mustavalkoiset raitapuvut. Näin esiintyjät saivat samalla ilmaista mainosta.

Kari Kuuva.

Samana vuonna laulaja Kari Kuuva otti Hillel Tokazieriin ja Bruno Korpelaan yhteyttä ja kertoi tekevänsä Kansan Raamattuseuran (KRS) kustantamana gospellevyä, jonka nimeksi tulisi, Se avautuu. Levy sisältäisi Kari Kuuvan tekemiä kappaleita ja Kuuva halusi Hillel Tokazierin ja Bruno Korpelan sovittajaksi levylleen. Tätä levyä seurasi vielä seuraavanakin vuonna uusi Kari Kuuvan levy, Minä menen Jumalan muistiin, jonka jälleen Bruno Korpela ja Hillel Tokazier sovittivat. Hyvin pian sen jälkeen tuli tehtäväksi Päivi Paunun kasetti, Arkinen hartaus, johon sävellykset teki samoin Kari Kuuva ja sanoitukset tulivat Eeva Ikoselta. Jukka Salmiselle tuli tehtäväksi lastenlevy, Liian suuret hampaat, jonka tuotti ja sovitti Hillel Tokazier. Kansan Raamattuseuralle ja Finngospelille Hillel Tokazier sai tehdä useampia töitä; hän taas käytti paljon Bruno Korpelan ammattitaitoa, sillä Korpela pystyi nopeasti tekemään hyviä jousisovituksia esimerkiksi.

Jukka Kalevi Salminen (s. 1956).

Hillel Tokazier otti tuohon aikaan hyvin monenlaisia soittokeikkoja vastaan. Hän kävi paljon yhtiöiden tilaisuuksissa soittamassa, mutta hän soitti samoin ravintola Kappelissa Helsingissä Virpi Miettisen muotinäytöksissä pianoa. Muotinäytöksiin hän usein valitsi kappaleet pukujen värin mukaan. Rytmin kappaleisiin hän sovitti mallien kävelyn mukaiseksi. Hän teki näitä muotinäytöksiä niin pitkään, kunnes taustanauhat alkoivat korvata elävää musiikkia.

Jälleen työtarjouksia tuli myös yökerhoista, nyt tosin vain pianobaarin soittajana. Laulutaitoa myös vaadittiin pianobaarin soittajalta. Otaniemen Dipolissa avattiin uusi Valentino -pianobaari, jossa soittoa oli 4 x 45 minuuttia illassa. Hillel Tokazier opetteli jälleen kaikki vanhat iskelmät sekä opetteli vielä lisäksi uusi hittikappaleita. Baarin asiakkailta tuli paljon toivomuksia kappaleista. Joistakin kappaleista tuli suorastaan ärsyttäviä runsaan soiton vuoksi. Esimerkiksi Richard Claydermanin Ballade Pour Adeline oli sellainen muotikappale, jota tuolloin pyydettiin aivan liian kanssa. Soittajalle oli välillä myös raskasta katsella pianobaarin humalaisen yleisön käyttäytymistä.

Richard Clayderman (28.12.1953 Pariisi, Ranska).

Ulkomaisia muusikoita saapui tuohon aikaan paljon suomalaisiin ravintoloihin soittamaan, sillä he soittivat pienemmillä korvauksilla kuin suomalaiset muusikot. Muusikkojen liitto puuttui silloin asiaan ja määräsi, ettei ravintoloissa saanut käyttää ulkomaisia muusikoita. Näin suomalaiset muusikot saivat paremmin työtilaisuuksia. Alkuun tilanne tasaantui alalla, mutta vähitellen pianobaarityötkin alkoivat selvästi vähetä. Lopulta Helsingissä enää Storyville ja muutama suuri hotelliravintola käytti enää aulatiloissaan pianisteja.

Urheiluliitto palkkasi Hillel Tokazierin vuonna 1983 Dipoliin soittamaan pianoa. Tuolloin järjestettiin Helsingissä yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailut ja urheilijoita oli majoitettuna Otaniemeen; urheilijat viettivät kilpailujen jälkeen vapaa-aikaansa Dipolin Valentinossa. Monina iltoina jotkut musikaaliset urheilijat halusivat laulaa klubilla jotakin ja Hillel Tokazierin tehtävä oli säestää heidän laulujaan parhaan kykynsä mukaan. Brasilian joukkueen johtaja, Adhemar Ferreira da Silva, tuli eräänä iltana pianistimme luokse ja pyysi häntä soittamaan Mancha De Carneval -laulun elokuvasta Musta Orfeus. Joukkuejohtaja oli vuonna 1952 Helsingin olympialaisissa voittanut kolmiloikan. Hän myös lauloi pyytämänsä kappaleen erittäin hyvin.