Filosofi Arthur Schopenhauer (3. osa)

Kun Arthut Schopenhauerin suhde äitiinsä heikkeni uusiin pohjalukemiin, hän poistui Weimarista toukokuussa 1814 ja muuttia Dresdeniin asumaan. Hän jatkoi filosofisia opintojaan, nautti kulttuurielämästä, seurusteli älymystön kanssa ja harrasti seksisuhteita. Hänen ystäviään Dresdenissä olivat saksalainen taiteilija, tutkija ja keräilijä Johann Gottlob von Quandt (s. 9.4.1787 Leipzig ja k. 19.6.1859 Dresden), kirjailija Friedrich Laun (oik. Friedrich August Schulze, s. 1.6.1770 Dresden ja k. 4.9.1849), filosofi Karl Christian Friedrich Krause (s. 6.5.1781 Eisenberg ja k. 27.9.1832 München) ja nuori taidemaalari ja kaivertaja Ludwig Sigismund Ruhl (s. 10.12.1794 Kassel, Hessen ja k. 7.3.1887), joka maalasi Schopenhauerista muotokuvan, jossa hän paransi joitakin Schopenhauerin epäviehättävistä fyysisistä piirteistä.

Friedrich Arnold Brockhaus.

Arthur Schophauerin paikallisia taiteilijoita kohtaan esittämänsä kritiikki aiheutti toisinaan julkisia riitoja, kun hän kohtasi taiteilijoita julkisesti. Arthur Schopenhauerin pääteos Dresdenissä oleskelun aikana oli hänen uraauurtava filosofinen teos, Maailma tahtona ja representaationa, jonka kirjoittaminen alkoi vuonna 1814 ja kirja valmistui vuonna 1818. Johanna-äidin tuttava, paroni Ferdinand von Biedenfeld, suositteli häntä kustantaja Friedrich Arnold Brockhausille (s. 4.5.1772 Dortmund ja k. 20.8.1823 Leipzig). Vaikka kustantaja Brockhaus hyväksyi käsikirjoituksen, Schopenhauer teki kuitenkin huonon vaikutuksen riitaisan ja pikkumaisen asenteensa sekä kirjan hyvin heikon myynnin vuoksi sen julkaisun jälkeen joulukuussa 1818.

Syyskuussa 1818 kirjansa julkaisua odotteleva Arthur Schopenhauer lähti Dresdenistä vuoden kestävälle lomalle Italiaan. Hän vieraili Venetsiassa, Bolognassa, Firenzessä, Napolissa ja Milanossa matkustaen yksin tai enimmäkseen tapaamiensa englantilaisten turistien seurassa. Hän vietti talvikauden Roomassa, jossa hän tapasi vahingossa tuttavansa Karl Witten ja joutui lukuisiin riitoihin saksalaisten turistien kanssa Caffé Grecossa. Riitakumppanien joukossa oli Johann Friedrich Böhmer, joka myös mainitsi Arthur Schopenhauerin loukkaavat huomautukset ja epämiellyttävän luonteen. Schopenhauer nautti taiteesta, arkkitehtuurista ja muinaisista raunioista, kävi katsomassa näytelmiä ja oopperoita ja jatkoi myös filosofista pohdintaa sekä rakkaussuhteita.

Johann Friedrich Böhmer.

Yksi hänen suhteistaan oli vakavampaa laatua ja hän jopa harkitsi jonkin aikaa avioliittoa rikkaan italialaisen aatelisnaisen kanssa. Vaikka hän maititsi tästä asiasta useita kertoja, silti yksityiskohtia ei tunneta ja Arthur Schopenhauer on saattanut liioitella asiaa. Hän kävi kuitenkin säännöllisesti kirjeenvaihtoa sisarensa Adelen kanssa ja lähestyi tätä, kun myös Adelen välit Johanna-äidin ja Gerstenbergin kanssa heikkenivät. Adele kertoi veljelleen heidän taloudellisista vaikeuksistaan; Danzigissa sijaitseva AL Muhlin pankkiiri – johon Johanna Schopenhauer oli sijoittanut kaikki heidän perimät säästönsä ja Arthurkin kolmanneksen omista perintörahoistaan – oli konkurssin partaalla. Arthur tarjoutui jakamaan omaisuutensa, mutta hänen äitinsä kieltäytyi ja raivostui entisestään Arthurin loukkaavista kommenteista. Johanna ja Adele onnistuivat saamaan vain 30 prosenttia säästöistään pois Danzigista, mutta Arthur – käyttäen hyväkseen liike-elämän tuntemustaan – sai lopulta koko sijoituksensa pois Danzigista. Tämä taloussotku heikensi entisestään perheenjäsenien välejä.

Georg Wilhelm Friedrich Hagel.

Arthur Schopenhauer lyhensi oleskeluaan Italiassa Muhlin kanssa syntyneiden ongelmien vuoksi ja hän palasi Dresdeniin. Taloudellisen riskin ja kirjansa saaman vastakaiun puutteen järkyttämänä hän päätti ottaa vastaan akateemisen viran, koska se tarjosi hänelle sekä säännöllisiä tuloja että mahdollisuuden edistää omia näkemyksiään. Schopenhauer otti yhteyden ystäviinsä Heidelbergin, Göttingenin ja Berliinin yliopistoihin ja näistä hän piti lopulta Berliiniä hyvin houkuttelevana. Arthur Schopenhauer järjesti luentonsa yliopistolla samaan aikaan kuuluisan filosofi Georg Wilhelm Friedrich Hegelin (s. 27.8.1770 Stuttgart ja k. 14.11.1831 Berliini) kanssa. Arthur Schopenhauer kuvaili Hegeliä ”kömpelöksi huijariksi”. Erityisen kauhuissaan hän oli Hegelin kerrotusta heikosta luonnontieteellisestä osaamisesta ja hän yritti saada Hegelin eripuraan siitä jo Hegelin koeluennon yhteydessä maaliskuussa 1820.

Hegeliin kohdistui tuolloin samoin poliittisia epäilyksiä, sillä useita edistyksellisiä professoreita erotettiin viroistaan Carlsbadin asetusten seurauksena. Asetukset tulivat 20.9.1819 Itävallan Carlbaden kylpyläkaupungissa tehdyn päätöksellä ja ne kielsivät nationaaliset veljeskunnat, erottivat liberaaleja yliopistoprofessoreita ja laajensivat lehdistön sensuuria. Niiden tarkoitus oli tukahduttaa kasvava mieliala Saksan yhdistymistä vastaan. Omassa hakemuksessaan Arthur Schopenhauer oli kertonut tarkasti, että hän ei ollut kiinnostunut politiikasta. Erimielisyyksistä ja ylimielisyyksistä huolimatta Hegel äänesti kuitenkin Arthur Schopenhauerin yliopistoon hyväksymisen puolesta. Ainoastaan viisi opiskelijaa saapui Arthur Schopenhauerin luentoa kuuntelemaan ja tästä suivaantuneena hän jätti yliopiston ja sen akateemisen maailman. Myöhemmin esseessään ”Yliopistofilosofiasta” Schopenhauer ilmoitti syvän paheksuntansa akatemioissa tehtävää työtä kohtaan.

Akateemisen syrjähyppynsä jälkeen Schopenhauer jatkoi jällee laajaa matkustamistaan vieraillen ainakin Leipzigissä, Nürbergissä, Stuttgartissa, Schaffhausenissa, Veveyssä ja Milanossa; hän vietti myös Firenzessä kahdeksan kuukauden ajan. Ennen kolmivuotiselle matkalle lähtöään Arthur Schopenhauerilla oli välikohtaus Berliinissä seinän takana asuvan naapurinsa, 47-vuotiaan ompelijatar Caroline Lousi Marquetin kanssa. Schopenhauer palasi sunnuntaina 12.8.1821 Berliinissä asuntoonsa Niederlagstrassella havaiten tuolloin asuntonsa ulko-ovella kolme keskustelevaa naisihmistä. Filosofi oli jälleen huonolla tuulella huoliensa vuoksi ja hän odotti vielä vierailulle luokseen saapuvaksi Caroline Médonia, 19-vuotiasta laulaja-näyttelijää. Schopenhaer yritti ensin puhumalla karkottaa naiset paikalta, jolloin kaksi naista kyllä poistuikin. Naapuri ompelijatar ei pyynnöstä huolimatta poistunut paikalta, jolloin Arthur Schopenhauer kutsui naista ”vanhaksi kurjaksi” ja yritti poistaa hänet paikalta fyysisesti.

Schopenhauerin kertoman mukaan hän oli ensin kehottanut naista poistumaan paikalta, mutta kun tämä kieltäytyi oli Schopenhauer tarttunut naista vartalon ympäriltä ja raahannut hänet ulos aulasta. Nainen palasi takaisin aulaan etsimään jotakin pudottamaansa esinettä, jolloin filosofi alkoi työntämällä ja tuuppimalla poistaa naista paikalta. Tämän seurauksena nainen kaatui maahan, jota Schopenhauer piti teeskentelynä. Ompelijattaren versio tapahtumista oli verrattain paljon rajumpi. Naisen tarinan mukaan voimakeinoja oli käytetty paljon enemmän ja nainen olisi ulosheitettäessä loukannut päätään ja vartalon oikeaa puolta niin pahasti, että hänen oikea puolensa haalvaantui ja johti virtsankarkailuun. Hän jäi sen vuoksi työkyvyttömäksi. Frau Marquet kuoli vuonna 1842 ja Arthur Schopenhauer kirjoitti tämän kuolitodistukseen: obit anus abit onus – vanha nainen on kuollut, taakka on keventynyt.

Tapahtuman jälkeisenä päivänä Marquet haastoi Arthur Schopenhauerin oikeuteen, jossa asiaa käsiteltiin pitkään, aina 27.5.1827 saakka. Oikeus määräsi Arthur Schopenhauerin maksamaan sakkoa 20 taaleria sekä ompelijattarelle vuosittaista eläkettä 60 taaleria tämän kuolemaan saakka vuonna 1842. Näiden lisäksi Schopenhauer joutui korvaamaan pääosan oikeudenkäyntikuluista.

Arthur Schopenhauer.

Arthur Schopenhauer nautti Italiassa olostaan, jossa hän käytti aikaansa taiteen opiskeluun sekä seurusteli italialaisten ja englantilaisen aateliston kanssa. Tämä matka oli hänen viimeinen vierailunsa Italiaan. Seuraavaksi hän matkusti Baijerin Müncheniin, siellä hän vuoden vierailunsa aikana etupäässä haki apua terveysongelmiinsa; ainakin osa näistä ongelmista liittyi ilmeisesti sukupuolitauteihin, sillä lääkärin määrämä hoito viittasi vahvasti kuppaan. Hän tarjosi kustantajille itseään käännösten tekijäksi sekä saksaksi että englanniksi, mutta hänen tarjoutumisensa ei johtanut kuitenkaan mihinkään. Berliiniin palattuaan Schopenhauer alkoi opiskella espanjaa, jotta hän voisi lukea haluamiaan suosikkikirjailijoita alkuperäiskielellä. Hän nautti Pedro Calderón de la Barcasta (s. 17.1.1600 Madrid ja k. 25.5.1681 Madrid), Lope de Vegasta (s. 25.11.1562 Madrid ja k. 27.8.1635), Miguel de Cervantesista (s. 29.9.15447 Alcalá de Henares ja k. 23.4.1616 Madrid) ja varsinkin Baltasar Graciánista (s. 1500-luvun lopulla ja k. 1658).

Miguel de Cervantes.

Arthur Schopenhauer koetti itse julkaista espanjankielistä kirjallisuutta omina käännöksinä, mutta tästä ei lopulta tullut mitään. Onnistumatta jäivät myöskin hänen yrityksensä palata luennoitsijaksi Berliinin yliopistoon sekä muutamaan muuhunkin yliopistoon. Jälleen Arthur Schopenhauerilla oli joutilasta aikaa ajatella naimisiin menemistä. Hetken aikaa hän seurusteli itseään 22 vuotta nuoremman vain 17-vuotiaan tytön, Flora Weissin, kanssa. Schopenhauerin julkaisemattomista teksteistä löytyy tältä ajalta maininta, että hän suhtautui hyvin kriittisesti yksiavioisuuteen ja hän pohdiskeli polyamorista suhdetta, jota hän itse kutsui ”tetragamiaksi”.

 Filosofi Arthur Schopenhauer (2. osa)

Arthur Schopenhauer vuonna 1815.

Arthur Schopenhauer opiskeli metafysiikkaa, psykologiaa ja logiikkaa Aenesidemoksen (1792) kirjoittajan filosofi Gottlob Ernst Schulzen (s. 23.8.1761 Heldrungen ja k. 14.1.1833 Göttingen) johdolla. Schulzen teki voimakkaan vaikutuksen Schopenhaueriin mm. neuvomalla häntä keskittymään antiikin ajan kreikkalaiseen filosofiin Platoniin ja saksalaiseen filosofiin Immanuel Kantiin (s. 22.4.1724 Köningsberg, Preussi ja k. 12.2.1804 Köningsberg; Preussi). Arthur Schopenhauer päättikin vaihtaa lääketieteen opinnoista filosofiaan noin vuosina 1810-1811 ja hän lähti Göttingenistä, jossa ei ollut vahvaa filosofian koulutusohjelmaa. Schulzen lisäksi ainoa filosofian professori oli Friedrich Bouterwek, josta Arthur Schopenhauer ei pitänyt.

Gottlob Ernst Schulzen.

Schopenhauer ei kuitenkaan katunut lääketieteen ja luonnontieteen opintojaan; hän väitti niiden olleen välttämättömiä filosofille, ja Berliinissä hän jopa kävi useammin luonnontieteiden kuin filosofian luonnoilla. Hän käytti Göttingenin päivinään huomattavasti aikaa opiskeluun, mutta piti yllä myös huilunsoittotaitojaan sekä seuraelämää. Hänen ystäviinsä tuolloin lukeutuivat saksalainen klassisen filologian tutkija Friedrich Gotthilf Osann (s. 22.8.1794 Weimar ja k. 30.11.1858 Giessen), saksalainen juristi Johann Heinrich Friedrich Karl Witte (s. 1.7.1800 Lochau ja k. 6.3.1883 Halle), saksalainen diplomaatti ja tutkija Christian Charles Josias von Bunsen (s. 25.8.1791 Korbach, Saksa ja k. 28.11.1860 Bonn, Saksa) ja liikemies ja mesenaatti William Backhouse Astor Sr (s. 19.9.1792 New York, Yhdysvallat ja k. 24.11.1875 New York, Yhdysvallat).

Johanna Schopenhauer.

Arthur Schopenhauer saapui juuriperustettuun Berliinin yliopistoon talvikaudeksi 1811-1812. Samaan aikaan hänen äitinsä aloitti kirjallista uraansa; Johanna Schopenhauer julkaisi ensimmäisen kirjansa vuonna 1810, kriitikoiden ylistämän, ystävänsä saksalaisen taidekriitikko ja arkeologi Karl Ludwig Fernowin (s. 19.11.1763 Pommer ja k. 4.12.1808 Weimar) elämäkerran. Arthur Schopenhauer osallistui Berliinissä merkittävän Kantin jälkeisen saksalaisen filosofin, Johann Gottlieb Fichten (s. 19.5.1762 Rammenau, Saksi ja k. 29.1.1814 Berliini, Preussi) luennoille, mutta Arthur löysi nopeasti useita ristiriitaisuuksia tämän filosofin tiedon teoriasta. Hän piti samoin Fichten luentoja tylsinä ja vaikeasti ymmärrettävinä. Myöhemmin Arthur Schopenhauer mainitsi Fichten vain kriittisesti tai kielteisesti – pitäen tämän filosofiaa vain Kantin filosofian heikkolaatuisempana versiona ja hän katsoi sen hyödylliseksi ainoastaan siksi, että Fichten heikot arkumentit tahattomasti korostivat joitakin Kantin esitysten puutteita.

Johann Gottlieb Fichte.

Arthur Schopenhauer osallistui samoin suositun protestanttisen teologin Friedrich Schleiermacherin luennoille, joista hän myös melko opeasti alkoi pitää. Schopenhauerin muistiinpanoista ja kirjoitetuista kommenteista koskien Schleiermacherin luentoja selviää, että Arthur Schopenhauerista oli tulossa kovin kriittinen uskontoa kohtaan ja hän oli siirtymässä kohti ateismia. Hän opiskeli itsenäisesti lukemalla mm. Platonin, Kantin ja Fichten lisäksi myös saksalaisen filosofi Friedrich Wilhelm Joseph Schellingin (s. 27.1.1775 Loenberg, Württemberg ja k. 20.8.1854 Bad Razag, Sveitsi), Jakob Friedrich Friesin (s. 23.8.1773 Barby ja k. 10.8.1843 Weimar), saksalaisen filosofi ja kirjailija Friedrich Heinrich Jacobin (s. 25.1.1743 Düsseldorf ja k. 10.3.1819 München), englantilaisen filosofi ja valtiomies Francis Baconin (s. 22.1.1561 Strand, Lontoo ja k. 9.4.1626 Highgate, Middlesex, Englanti) ja valistuksen ajan englantilaisen filosofi ja lääkäri John Locken (s. 29.8.1632 ja k. 28.10.1704) teoksia sekä hyvin paljon senaikaista tieteellistä kirjallisuutta. Tämän lisäksi hän osallistui August Böckhin (s. 24.11.1785 Karlsruhe ja k. 3.8.1867 Berliini) ja Friedrich August Wolfin (s. 15.2.1759 Hainrode ja k. 8.8.1824 Marseille) filosofian kursseille ja hän myös jatkoi naturalistisia kiinnostuksen kohteitaan Martin Heinrich Klaprothin (s. 1.12.1743 ja k. 1.1.1817), Paul Ermanin (s. 29.2.1764 ja k. 11.10.1851), Johann Elert Boden (s. 19.1.1747 Hampuri ja k. 23.11.1826 Berliini), Ernst Gottfried Fischerin (s. 17.7.1754 Hoheneiche ja k. 27.1.1831), Johann Horkelin (s. 8.9.1769 Burg auf Fehmarn ja k. 15.11.1846 Berliini), Friedrich Christian Rosenthalin (s. 3.6.1780 ja k. 5.12.1829) ja Hinrich Lichtensteinin (s. 10.1.1780 ja k. 2.9.1857) kursseilla. Lichtenstein oli myös ystävä, jonka hän tapasi äitinsä juhlissa Weimarissa. 

Francis Bacon.

Hinrich Lichtenstein.

Arthur Schopenhauer lähti Berliinistä kiireesti vuonna 1813 peläten, että kaupunkiin voitaisiin hyökätä ja että hänet pakotettaisiin asepalvelukseen; Preussi oli juuri tuolloin liittynyt sotaan Ranskaa vastaan. Schopenhauer palasi Weimariin, mutta hän lähti myös sieltä alle kuukauden kuluttua, havaittuaan inholla sen, että hänen äitinsä asui nyt oletetun rakastajansa, Georg Friefrich Konrad Ludwig Müller von Gerstenbergkin kanssa. Äiti oli vieläpä kaksitoista vuotta miesystäväänsä vanhempi. Arthur Schopenhauer asettui joksikin aikaa Rudolstadtiin toivoen, ettei armeija kulkisi pienen kaupungin läpi. Hän vietti aikansa yksinäisyydessä vaeltaen vuorilla ja Thüringenin metsissä sekä kirjoittaen väitöskirjaansa, Riittävän järjen periaatteen nelinkertaisesta juuresta.

Arthur Schopenhauer sai oman väitöskirjansa valmiiksi suunnilleen samaan aikaan, kun Ranskan keisari Napoéon Bonaparten armeija kärsi tappion tsaari Aleksanteri I:n Venäjän, Karl von Schwarzenbergin ja Gebhard von Blücherin johtaman Itävallan, Preussin ja Ruotsin koalitioarmeijaa vastaan Leipzigin taistelussa 16.-19.10.1813. Arthur Schopenhauer ärsyyntyi sotilaiden saapumisesta kaupunkiin ja hän otti vastaan oman äitinsä kutsun tulla käymään tämän luona Weimarissa. Johanna-äiti yritti vakuuttaa Arthurille, että hänen suhteensa Gerstenbergiin oli platoninen eikä hänellä ollut aikomustakaan mennä uudelleen naimisiin. Mutta Arthur Schopenhauer pysyi siitä huolimatta epäluuloisena ja ajautui usein konflikteihin Gerstenbergin kanssa, koska hän piti tätä lahjattomana, teeskentelijänä ja kansallismielisenä. Hänen äitinsä oli juuri julkaissut toisen kirjansa, Muistelmia matkasta vuosina 1803,1804 ja 1805, joka oli kuvaus heidän perhematkasta Euroopassa. Kirjasta muodostui suuri myyntimenestys.

Äiti piti poikansa väitöskirjaa käsittämättömänä ja sanoi olevan epätodennäköistä, että kukaan koskaan ostaisi sitä. Arthur kertoi äidilleen, että ihmiset lukisivat Arthur Schopenhauerin teoksia kauan sen jälkeen, kun hänen kirjoittamansa ”roska” olisi täysin unohdettu. Vaikka toimittaja Friedrich Arnold Brockhausen (s. 4.5.1772 Dortmund ja k. 20.8.1823 Leipzig) vuonna 1805 Amsterdamissa perustama Brockhaus -kustantamo piti Johannan romaanejaan kyseenalaisina, kustantamo piti häntä suuressa arvossa siksi, että hänen kirjansa myivät hyvin jatkuvasti. Hans Brockhaus väitti myöhemmin, että hänen edeltäjänsä ”eivät nähneet tässä käsikirjoituksessa mitään, vaan halusivat miellyttää yhtä myydyimmistä kirjailijoistamme julkaisemalla hänen poikansa teoksia. Julkaisimme yhä enemmän hänen poikansa Arthurin teoksia, eikä kukaan nykyään muista Johannaa, mutta hänen poikansa teokset ovat jatkuvasti kysyttyjä ja vahvistavat Brockhausin mainetta.” Kustantamon toimistolla Leipzigissa säilytettiin molempien kirjailijoiden suuria muotokuvia seinillä.

Johann Wolgang von Goethe.

Vastoin Johanna Schopenhauerin ennustusta Arthur Schopenhauerin väitöskirja teki vaikutuksen myös Goetheen, jolle hän lähetti kirjan lahjaksi. Vaikka on epäilyttävää, että Goethe olisi ollut samaa mieltä Schpenhauerin filosofisista kannoista, häneen teki ilmeisesti vaikutuksen tämän älykkyys ja laaja tieteellinen koulutus. Heidä myöhemmät tapaamisensa ja kirjeenvaihtonsa olivat suuri kunnia nuorelle filosofille, jonka hänen älyllinen sankarinsa lopulta myös tunnusti. He keskustelivat enimmäkseen Goethen hiljan julkaistusta – mutta hieman vaisun vastaanoton saaneen – väriteoriaa käsittelevästä kirjasta. Arthur Schopenhauer alkoi nopeasti kirjoittaa omaa tutkielmaansa aiheesta, Näöstä ja väreistä, joka poikkesi monessa merkittävässä kohdin hänen opettajansa tutkielmasta. Vaikka he pysyivät kohteliaina toisiaan kohtaan, heidän kasvavat teoreettiset erimielisyytensä – ja varsinkin Schopenhauerin äärimmäinen itseluottamus ja tahditon kritiikki – saivat Goethen pian jälleen etääntymään. Heidän kirjeenvaihtonsa harveni vuoden 1816 jälkeen. Arthur Schopenhauer myönsi avoimesti myöhemmin, että tämä hylkäys loukkasi häntä suuresti, mutta hän jatkoi Goethen ylistämistä ja piti tämän väriteoriaa loistavana johdantona omaan teoriaansa.

Johann Gottfried Herder.

Toinen hyvin tärkeä kokemus Arthur Schoppenhauerin Weimarissa ollessaan oli hänen tutustuminen Friedrich Majerin kanssa – uskonnonhistorioitsijaan, orientalistiin ja pastori, teologi, runoilija ja kirjallisuuskriitikko Johann Gottfried Herderin (s. 25.8.1744 Mohrungen, Preussi ja k. 18.12.1803 Weimar) oppilaaseen – joka tutustutti hänet itämaiseen filosofiaan. Schopenhauer vaikuttui heti Upanišadeista ja Buddhasta; hän asetti ne samalle tasolle kuin Platonin ja Kantin teokset. Vaikka hän ei koskaan kunnioittanut buddhalaista tekstiä, hän piti buddhalaisuutta arvostetuimpana uskontona. Hänen hindu- ja buddhalaisten tekstien tutkimuksiaan rajoitti riittävä kirjallisuuden puute. Tämä kirjallisuus rajoittui enimmäkseen theravada-buddhalaisuuteen. Hän väitti muotoilleensa suurimman osan ajatuksistaan itsenäisesti ja vasta myöhemmin ymmärtäneensä yhtäläisyydet buddhalaisuuden kanssa.

 Filosofi Arthur Schopenhauer

Filosofin rintakuva Frankfurissa.

Saksalainen filosofi Arthur Schopenhauer (s. 22.2.1788 Danzig, Puola ja k. 21.9.1860 Frankfurt am Main, Saksa) tunnetaan teoksestaan Maailma tahtona ja representaationa (1818). Arthur Schopenhauer oli yksi ensimmäisiä länsimaisen perinteen filosofeista, jotka jakoivat sekä vahvistivat intialaisen filosofian merkittäviä periaatteita, kuten asketismi, itsensä kieltäminen ja käsityksen näennäisestä maailmasta. Häntä on kuvattu työstään filosofisen pessimismin ilmentäjänä. Hänen työnsä ei hänen elinaikanaan saanut merkittävää huomiota, mutta hänen kuolemansa jälkeen sillä on ollut vaikutusta monilla tieteenaloilla, kuten filosofiassa sekä kirjallisuudessa. Hänen kirjoituksensa estetiikasta, moraalista ja psykologiasta ovat vaikuttaneet moniin ajattelijoihin ja taiteilijoihin.

Arthur Schopenhauerin syntymäkoti.

Arthur Schopenhauer syntyi Heinrich Floris Schopenhauerin ja tämän vaimon, Johanna Schopenhauerin poikana suhteellisen varakkaaseen perheeseen. Perhe oli taustaltaan protestanttinen, vaikka he eivät olleet kovin uskonnollisia. Vanhemmat kannattivat Ranskan vallankumousta ja olivat siis tasavaltalaisia, mutta myös kosmopoliittisia ja anglofiilejä. Kun Danzigista tuli Preussin osa vuonna 1793, Heinrich Schopenhauer muutti perheineen Hampurin vapaakaupunkiin, jossa oli tasavaltalainen perustuslaki. Isä Heinrichin yritys jatkoi kaupankäyntiä Danzigissa, jonne suurin osa heidän sukulaisistaan jäi olemaan. Arthurille syntyi 12.7.1797 pikkusisko, Luise Adelaide Lavinia, josta myöhemmin tuli kirjailija.

Arthur Schopenhauer nuorena.

Arthur Schopenhauer lähetettiin vuonna 1797 Le Havren satamakaupunkiin Pohjois-Ranskaan asumaan isänsä liikekumppanin, Grégoire de Blésimairen, perheen luokse. Hän nautti olostaan siellä kahden vuoden ajan ja hän oppi puhumaan ranskaa sekä solmi siellä elinikäisen ystävyyden Jean Anthime Grégoire de Blésimairen kanssa. Arthur Schopenhauer alkoi soittaa huilua jo vuonna 1799. Arthur Schopenhauer matkusti vuonna 1803 vanhempiensa kanssa Eurooppaa kierrellen mm. Hollannissa, Englannissa, Ranskassa, Sveitsissä, Itävallassa ja Preussissa. Vaikka matka oli ensisijaisesti huvimatka, Heinrich Schopenhauer käytti kuitenkin tilaisuutta hyväkseen vierailemalla joidenkin ulkomailla asuvien liikekumppanien luona.

Schopenhauerien asunto ja liiketoimisto Hampurissa oli osoitteessa New Wandrahm 92.

Heinrich Schopenhauer laittoi Arthurin valinnan eteen: poika voisi joko jäädä kotiin aloittamaan valmistelut yliopisto-opintoja varten tai hän voisi matkustaa heidän mukanaan jatkaakseen kauppiaankoulutustaan. Arthur Schopenhauer valitsi matkustaa vanhempiensa mukana Euroopassa. Tosin hän myöhemmin katui päätöstään syvästi, sillä kauppiaankoulutus tuntui hänestä hyvin puuduttavalta. Hän vietti kaksitoista viikkoa matkastaan käyden koulua Lontoon Wimbledonissa, missä tiukat ja älykkäät anglikaanit hämmensivät hänet, vaikka hän hän piti heitä muuten pinnallisina. Myöhemmin hän kritisoi jyrkästi anglikaanista uskontoa, vaikka hän muuten suhtautui myönteisesti anglofiliaan.

Vuonna 1805 Heinrich Schopenhauer hukkui kanavaan lähellä kotiaan Hampurissa. On tietysti mahdollista, että hukkuminen oli puhdas vahinko, mutta rouva Schopenhauer ja Arthur Schopenhauer uskoivat kyseessä olleen itsemurhan. Heinrich Schopenhauer oli taipuvainen ahdistukseen ja masennukseen, jotka myöhemmällä iällä vain pahenivat. Herra Schopenhauerista oli tullut kovin kiukkuinen, jopa niin, että hänen aviopuolisonsa alkoi epäillä hänen mielenterveyttään. Arthur Schopenhauer kirjoitti itse asiasta seuraavaa: ”Isän elämässä oli jokin synkkä ja epämääräinen pelon lähde, joka myöhemmin sai hänet heittäytymään kuolemaan talonsa ullakolta Hampurissa.”

Arthur Schopenhauer osoitti nuoruudessaan samanlaista mielialan vaihtelua ja myönsi usein perineensä tämä ominaisuuden isältään. Isän puolelta oli muitakin vakavia mielenterveysongelmia. Kaikesta huolimatta Arthur piti isästään ja puhui hänestä myöhemminkin myönteisessä valossa. Kauppias Heinrich Schopenhauer jätti perheelleen merkittävän perinnön, joka jaettiin sittemmin kolmeen osaan Johannan ja lasten kesken. Arthurilla oli täysi oikeus hallita omaa osaansa perinnöstä täysi-ikäisenä. Hän sijoitti perintönsä varovaisesti valtion obligaatioihin ja ansaitsi siten vuotuisen koron, joka oli yli kaksinkertainen yliopistoprofessorin vuosipalkkaan verrattuna. Päätettyään kauppiaan oppipoikaopintonsa Arthur äitinsä rohkaisemana omistautui opiskeluun Ernestine Gymnasiumissa Gothassa, Saksi-Gotha-Altenburgissa. Opiskelun ohessa hän nautti samoin seuraelämästä paikallisen aateliston keskuudessa ja kulutti suuria summia rahaa, joka tietysti huolestutti kovin hänen säästäväistä äitiään. Hän lähti lukiosta pois kirjoitettuaan satiirisen runon yhdesta opettajastaan. Vaikka Arthur väitti lähteneensä koulusta vapaaehtoisesti, hänen äitinsä kirje viittaa siihen, että hänet on saatettu erottaa koulusta.

Arthur Schopenhauer vuonna 1815.

Arthur vietti kauppiaana kahden vuoden ajan isänsä muistoa kunnioittaen. Tänä aikana hän epäili omaa kykyään aloittaa uusi elämä oppineena. Suurin osa hänen aikaisemmasta koulutuksestaan oli käytännön kauppiaana olemista ja hänellä oli vaikeuksia oppia latinaa, mikä oli akateemisen uran edellytys. Arthurin äiti Johanna muutti tyttärensä Adeleen kanssa Weimariin – silloiseen saksalaisen kirjallisuuden keskukseen – nauttiakseen sosiaalisesta elämästä kirjailijoiden ja taiteilijoiden kanssa. Arthur ei eronnut äitinsä kanssa hyvissä väleissä. Eräässä kirjeessä äiti kirjoitti: ”Olet sietämätön ja taakka, ja sinun kanssasi on hyvin vaikea elää. Itsevarmuutesi varjostaa kaikkia hyviä ominaisuuksiasi ja tekevät niistä hyödyttömiä maailmalle yksinkertaisesti siksi, ettet pysty hillitsemään taipumustasi kaivaa reikiä muista ihmisistä.” Johanna-äitiä kuvailtiin yleisesti eloisaksi ja seuralliseksi ihmiseksi. Äiti kuoli 24 vuotta myöhemmin. Jotkut Arthurin kielteisistä mielipiteistä naisia koskien saattoivat juontaa juurensa hänen ongelmallisesta suhteestaan omaan äitiin. Arthur muutti Hampuriin asumaan ystävänsä Jean Anthimen luokse, joka samoin opiskeli kaupungissa kauppiaaksi.

Arthur Schopenhauer muutti sittemmin myös Weimariin, mutta hän ei asunut äitinsä luona. Äidin ja pojan suhde heikkeni entisestään; Arthur syytti äitiään taloudellisesta vastuuttomuudesta, flirttailusta ja pyrkimisestä uusiin naimisiin, mitä hän piti loukkauksena isänsä muistoa kohtaan. Äiti taas tunnusti rakkauttaan hänelle, mutta arvosteli poikansa jyrkkiä mielialanvaihteluita, tahdittomuutta ja riidanhaluisuutta sekä kehotti poikaa parantamaan käytöstään, jotta tämä ei vieraannuttaisi ihmisiä. Arthur keskittyi opintoihinsa, jotka nyt sujuivat erittäin hyvin. Hän nautti myös tavallisesta seuraelämästä, kuten tanssiaisista, juhlista ja teatterista.

Johann Wolfgang von Goethe.

Siihen mennessä Johanna Schopenhauerin kuuluisa salonki oli vakiinnuttanut asemansa paikallisen älymystön ja arvohenkilöiden keskuudessa, joista kuuluisin oli vaikutusvaltainen kirjailija Johann Wolgang von Goethe (s. 28.8.1749 Frankfurt am Main ja k. 22.3.1832 Weimar). Arthur osallistui äitinsä järjestämiin juhliin, varsinkin silloin, kun hän tiesi Johan Wolgang von Goethen olevan läsnä. Kuuluisa kirjailija ei tosin näyttänyt edes huomaavan nuorta ja tuntematonta opiskelijaa. On tietysti mahdollista, että Goethe piti etäisyyttä, koska Johanna oli varoittanut häntä poikansa masentuneesta ja riitaisasta luonteesta tai koska Goethe oli tuolloin huonoissa väleissä Arthurin kieliopettajan, Franz Ludwig Carl Friedrich Passowin (s. 20.9.1786 ja k. 11.3.1833), kanssa. 

Karoline Jagemann.

Arthur Schopenhaueria kiehtoi juhlissa myös laulaja Karoline Jagemann von Heygendorff (s. 25.1.1777 Weimar ja k. 10.7.1848 Dresden), jota hän piti kauniina ja joka oli Saksi-Weimar-Eisenachin suurherttua Karl Augustin (s. 3.9.1757 Weimar ja k. 14.6.1828 Graditz) rakastajatar. Arthur kirjoitti Jagemannille ainoan tunnetun rakkausrunonsa. Vaikka Arthur Schopenhauer myöhemmin ylisti asketismia ja kielteisiä näkemyksiä seksuaalisuudesta, hänellä oli toisinaan seksisuhteita varsinkin alemman sosiaalisen aseman naisten, kuten palvelijoiden, näyttelijöiden ja joskus prostituoitujen kanssa. Kirjeessään ystävälleen Anthimelle Arthur väitti, että tällaiset suhteet jatkuvat jopa hänen kypsällä iällään ja myöntää, että hänellä oli kaksi avioliiton ulkopuolista tytärtä (syntyneet 1819 ja 1836), jotka molemmat kuitenkin kuolivat imeväisinä. Nuoruudessaan käymässään kirjeenvaihdossa Arthur ja Anthime kerskuivat ja kilpailivat toisilleen seksuaalisista seikkailuistaan. Arthur Schopenhauer näytti olevan tietoinen siitä, etteivät naiset yleensä pitäneet häntä kovin viehättävänä.

Göttingenin yliopisto.

Schopenhauer lähti Weimarista vuonna 1809 opiskelemaan Göttingenin yliopistoon. Tarkkaan ei tiedetä syytä sille, miksi hän valitsi kyseisen yliopiston silloisen kuuluisamman Jenan yliopiston sijasta. Göttingenin yliopisto tunnettiin modernimpana ja tieteellisemmin suuntautuneena opinahjona, jossa teologiaan kiinnitettiin vähemmän huomiota. Oikeustiede ja lääketiede olivat yleisiä valintoja Schopenhauerin asemassa olevalle nuorelle miehelle, joka tarvitsi hyvää uraa ja tuloja. Hän valitsi lääketieteen kiinnostuksensa vuoksi. Hänen merkittäviin professoreihinsa kuuluivat Bernhard Friedrich Thibaut, Arnold Hermann Ludwig Heeren, Johann Friedrich Blumenbach, Friedrich Stromeyer, Heinrich Adolf Schrader, Johann Tobias Mayer ja Konrad Johann Martin Langenbeck.

 Kuningatar Victoria ja prinssi Albert (6. osa)

Kuningatar Victoria 1859.

Intian kapinan jälkeen vuonna 1857 Itä-Intian kauppakomppania hajotettiin ja Britannian alueet ja protektoraatit Intiassa virallisesti liitettiin Brittiläiseen imperiumiin. Vuoden 1874 yleisissä vaaleissa Benjamin Disraeli palasi jälleen pääministeriksi. Vielä samana vuonna säädettiin Public Worship Regulation Act, joka poisti katoliset rituaalit anglikaanisesta liturgiasta ja kuningatar Victoria tuki lakia voimakkaasti. Hän piti lyhyitä, yksinkertaisia palveluksia parempina ja kuningatar piti itseään lähempänä Skotlannin presbyteeristä kirkkoa kuin Englannin episkopaalista kirkkoa. Pääministeri Benjamin Disraeli ajoi läpi vuonna 1876 kuninkaallisten arvonimien lain parlamentissa, jolloin kuningatar Victoria sai arvonimen ”Intian keisarinna” 1.5.1876 lähtien. Uusi arvonimi julistettiin 1.1.1877 Delhin Durbassa.

Victorian tytär, Alice.

Kuningatar Victorian toinen tytär, Alice, joka oli avioliitossa Hessenin ja Reinin suurherttua Ludvig IV:n (s. 12.9.1837 ja k. 13.3.1892) kanssa, kuoli 14.12.1878 kurkkumätään Darmstadtissa. Alice sai seitsemän lasta, joista kaksi kuoli jo lapsina sairauksiin. Vanhin hänen lapsistaa, hänkin prinsessa Victoria, oli Edinburgin herttua prinssi Philipin äidinäiti. Victorian lapsiin lukeituivat prinssi Philipin äiti eli Kreikan prinsessa Alice, Ruotsin kuningatar Louise (Kustaa VI Aadolfin toinen vaimo) ja Louis Mountbatten. Kaksi prinsessa Alicen tyttäristä avioitui Venäjän keisarisukuun, merkittävimpänä tytär Alix, josta tuli Venäjän viimeinen keisarinna Aleksandra Fjodorovna. Alix ja hänen siskonsa Elisabeth murhattiin Venäjän vallankumouksen aikana monien muiden Romanovien kanssa. Huhtikuun 1877 ja helmikuun 1878 välisenä aikana kuningatar Victoria uhkasi viisi kertaa luopua kruunusta painostaessaan pääministeri Benjamin Disraelia toimimaan Venäjää vastaan Venäjä-Turkin sodan aikana, mutta kuningattaren uhkauksilla ei lopulta ollut vaikutusta tapahtumien kulkuun tai niiden päättymiseen Berliinin kongressissa. Benjamin Disraelin laajentumishaluinen ulkopolitiikka – jota kuningatar Victoria kannatti – johti konflikteihin, kuten anglo-zulusotaan ja toiseen anglo-afganistanilaiseen sotaan.

Vuoden 1880 vaaleissa liberaalipuolueen oppositio voitti 352 paikalla. Liberaalijohtaja William Gladstone hyökkäsi jaarli Benjamin Disraelia hallituksen ulkopolitiikkaa vastaan. Gladstonesta tuli pääministeri ja Disraeli kuoli seuraavana vuonna. Kuningatar Victoria kaatui Windsorin linnan rappusissa 17.3.1883 ja hän oli rampana siksi heinäkuuhun saakka. Hän ei koskaan täysin toipunut onnettomuudesta ja senkin jälkeen hän kärsi reumasta. John Brown kuoli kymmenen päivää kuningattaren onnettomuuden jälkeen ja Victorian yksityissihteeri Sir Henry Frederick Ponsonbyn (s. 10.12.1825 Korfu ja k. 21.11.1895 East Cowes, Wightin saari) kauhistukseksi Victoria alkoi kirjoittaa Brownin muistokirjoitusta. Ponsonby ja Windsorin dekaani Randall Thomas Davidson (s. 7.4.1848 ja k. 25.5.1930) neuvoivat kuningatar Victoriaa olemaan julkaisematta muistokirjoitusta, koska se lietsoisi huhuja parin rakkaussuhteesta. Muistokirjoituksen käsikirjoitus sittemmin tuhoutui. Vuoden 1884 alussa kuningatar Victoria julkaisi muistelmiensa jatko-osan, More Leaves from a Journal of a Life in the Highlands, jonka hän omisti ”omistautuneelle henkilökohtaiselle avustajalleen ja uskolliselle ystävälleen John Brownille”.

Dekaani Randall Thomas Davidson.

Pääministeri Gladstonen budjettiesitys hylättiin ja Gladstone erosi, josta Victoria oli mielissään. Kuningatar Victoria piti Gladstonen hallitusta hallintokautensa huonoimpana hallituksena. Gladstonen jälkeen pääministeriksi nousi konservatiivi lordi Salisbury (Robert Arthur Talbot Gascoyne-Cecil, s. 3.2.1830 ja k. 22.8.1903). Vain muutaman kuukauden ajan kesti Salisburyn hallitus ja kuningatar Victorian täytyi jälleen kutsua Gladstone takaisin pääministeriksi; Victoria kutsui Gladstonea ”puoliksi hulluksi ja todella monella tapaa naurettavaksi vanhaksi mieheksi”. Gladstone yritti saada läpi vietyä lakiesitystä, joka olisi myöntänyt Irlannille itsehallinnon, siksi Victoria riemuitsi ja lakiesitys kaatui.

Vuonna 1887 Brittiläinen imperiumi juhlisti kuningatar Victorian kultaista juhlavuotta. Kuningatar juhli valtaistuimelle nousunsa 50-vuotispäivää 20.6.1887 juhlilla, joihin oli kutsuttu 50 kuningasta ja prinssiä. Seuraavana päivänä hän osallistui juhlakulkueeseen ja kiitosjumalanpalvelukseen Westminster Abbeyssa. Kuningatar Victorian suosio oli jälleen palannut suureksi. Vain kaksi päivää myöhemmin, 23.6.1887, Victoria palkkasi kaksi intialaista muslimia tarjoilijaksi ja toinen näistä tarjoilijoista oli Mohammed Abdul Karim (s. 1863 ja k. 20.4.1909). Abdul Karim ylennettiin hyvin pian ”Mushiksi”. Victorian perhe ja palvelusväki oli kauhuissaan ja syyttivät Abdul Karimia vakoilusta Muslimien isänmaallisen liiton hyväksi. Tallimestari Frederick Ponsonby - Sir Henry Ponsonbyn poika – selvitti, että Munshi oli valehdellut omista sukujuuristaan ja Ponsonby raportoi Intian varakuninkaalle lordi Elginille, että ”Munshi on hyvin pitkälti samassa asemassa kuin John Brown oli aikaisemmin ollut”. Kuningatar Victoria piti heidän valituksiaan rotuennakkoluuloina. Abdul Karim pysyi palveluksessa, kunnes hän palasi Intiaan eläkepäiviä viettämään kuningatar Victorian kuoleman jälkeen.

Mohammed Abdul Karim ja Victoria.

Kuningatar Victorian vanhimmasta tyttärestä tuli Saksan keisarinnapuoliso vuonna 1888, mutta hän jäi leskeksi hiukan yli kolmen kuukauden päästä; Victorian vanhimmasta lapsenlapsesta tuli Saksan keisari Vilhelm II. Kuningatar Victoria ajatteli, että Vilhelmillä oli ”vähän sydäntä tai tahdikkuutta ja hänen omatuntonsa ja älykkyytensä olivat täysin turmeltuneet”.

William Gladstone.

Vuoden 1892 vaalien jälkeen William Gladstone palasi jälleen hallituksen pääministeriksi 82-vuotiaana. William Gladstone jäi vuonna 1894 eläkkeelle ja kuningatar Victoria nimitti lordi Roseberyn (Archibald Philip Primrose, s. 7.5.1847 ja k. 21.5.1929) pääministeriksi kuulematta poistuvaa pääministeriä. Rosenberyn hallitus oli kuitenkin heikko ja jo seuraavana vuonna lordi Robert Salibury muodosti uuden hallituksen pääministerinä. Robert Salisbury pysyi pääministerinä Victorian hallituskauden loppuajan.

Robert Salisbury.

Kuningatar Victoria ohitti 23.9.1896 isoisänsä Yrjö III:n ja Britannian historian pisimpään hallinneena monarkkina. Kuningatar esitti toiveen, että kaikki juhlallisuudet lykättäisiin vuoteen 1897, jotta ne osuisivat samaan aikaan hänen timanttijuhlavuotensa kanssa. Siirtomaaministeri Joseph Chamberlainin ehdotuksesta juhlasta tehtiin Brittiläisen imperiumin juhla. Kaikkien itsehallinnollisten dominioiden pääministerit kutsuttiin Lontooseen juhlallisuuksiin. Kuningatar Victorian timanttijuhlakulkue kulki 22.6.1897 kuuden mailin pituista reittiä Lontoon läpi ja siihen liittyi joukkoja kaikkialta imperiumista. Kulkue pysähtyi ulkoilmassa järjestettyä kiitosjumalanpalvelusta varten St. Paulin katedraalin ulkopuolella. Victoria istui koko kulkueen ajan avovaunuissaan välttääkseen portaiden kiipeämisen kirkkoon. Juhlia leimasivat aivan valtavat katsojajoukot ja suuret suosionosoitukset 78-vuotiaalle kuningattarelle.

Kuningatar Victoria lomaili säännöllisesti Manner-Euroopassa. Vuonna 1889 hän vieraili Ranskan Baskimaalla Biarritzin alueella Lounais-Ranskassa. Vuonna 1900 Victoria matkusti Irlantiin ensimmäisen kerran sitten vuoden 1861. Heinäkuussa 1900 Victorian toinen poika, Alfred (Affie) kuoli. Kuningatar kirjoitti päiväkirjaansa: ”Voi Luoja! Rakas Affienikin on poissa. Tämä on kamala vuosi, ei mitään muuta kuin surua ja kauhuja, kaikenlaista.”

Kuningatar Victoria.

Koko leskeytensä ajan noudattamansa tavan mukaisesti kuningatar Victoria vietti joulun vuonna 1900 Osborne Housessa Wightin saarella. Jalkojen reuma oli tehnyt hänestä vammaisen ja kaihi oli sumentanut hänen näköään. Tammikuun alkuun saakka hän tunsi olonsa heikoksi ja huonovointiseksi. Tammikuun puoliväliin tultaessa hän oli uneliaana pökertynyt ja hämmentynyt. Hänen suosikkikoiransa pomeranian Turi laskettiin hänen sänkyynsä viimeisiksi hetkiksi. Victoria kuoli 81-vuotiaana 22.1.1901 kello 18.30 vanhimman poikansa Albert Edwardin ja pojanpojan Wilhelm II:n läsnä ollessa. Albert Edward seurasi välittömästi kuninkaaksi Edvard VII:nä.

Frogmoren mauseleumi.

Tammikuun 25. päivänä kuningas Edvard VII ja Vilhelm II yhdessä prinssi Arthurin kanssa auttoivat nostamaan kuningattaren ruumiin arkkuun. Hänet oli puettu valkoiseen mekkoon ja häähuntuun. Hänen pyynnöstään arkkuun asetettiin hänen lääkärinsä ja pukijansa toimesta kokoelma muistoesineitä hänen sukulaisilleen, ystävilleen ja palvelijoilleen. Yksi Albertin aamutakeista asetettiin hänen viereensä ja hänen kädestään oli kipsivalos, kun taas John Brownin hiussuortuva ja hänen kuvansa asetettiin hänen vasempaan käteensä perheen katseilta piiloon huolellisesti asetetun kukkakimpun alle. Victorialle asetettuihin koruihin kuului Brownin äidin vihkisormus, jonka Brown antoi Victorialle vuonna 1883. Kuningatar Victorian hautajaiset pidettiin lauantaina 2.helmikuuta 1901 St. Georgen kappelissa Windsorin linnassa. Kahden päivän hautajaisajan jälkeen hänet haudattiin prinssi Albertin viereen Royal Mausoleumiin Frogmoreen, Home Parkiin, Windsoriin.

 Kapellimestari ja viulisti Andrew Manze

Kapellimestari Andrew Manze.

Viulisti ja kapellimestari Andrew Manze (s. 14.1.1965) tunnetaan erityisesti bakokkimusiikin tulkinnoistaan. Andrew Manze syntyi Kentin Beckenhamissa, Englannissa. Manze opiskeli viulunsoittoa ja klassista musiikkia Clare Collegessa Cambridgessa. Sittemmin Andrew Manze työskenteli Amsterdamin barokkiorkesterin ja kuoron perustaja ja johtaja Antonius Gerhardus Michael ”Ton” Koopmanin (s. 2.10.1944) sekä Royal Academy of Musicin opettajansa viulisti ja kapellimestari Simon Andrew Thomas Standagen (s. 8.11.1941 High Wycombe, Buckinghamshire) ohjauksessa. Andrew Manze aloitti musiikillisen uransa varsinkin vanhan musiikin asiantuntijana ja hän on levyttänyt viulusolistina muun muassa Harmonia Mundille. Vuonna 1996 Andrew Manzasta tuli Englannin Cambridgessa majailevan ja periodisoittimia käyttävän Academy of Anciant Musicin apulaisjohtaja. Tämän orkesterin perusti cembalisti Christopher Jarvis Haley Hogwood (s. 10.9.1941 Nottingham, Nottinghamshire, Englanti ja k. 24.9.2014 Cambridge, Cambridgeshire, Englati) vuonna 1973.

Viulisti Andrew Manze.

Andrew Manze toimi vuosina 2003-2007 Lontoossa toimivan barokkiorkesteri The English Concertin taiteellisena johtajana. Orkesterin perusti vuonna 1972 cembalisti ja kapellimestari Trevor David Pinnock (s. 16.12.1946 Centerbury, Englanti), joka myös johti orkesteria kolmenkymmenen vuoden ajan. Syyskuusta 2007 lähtien orkesteria johti kapellimestarina barokkiviulisti Nadja Zwiener. Leipzigissä asuva Nadja Zwiener soittaa David Tecchlerin Roomassa valmistamaa viulua vuodelta 1723. Nykyään orkesteria johtaa cenbalisti, urkuri ja kapellimestari Harry Alexander Clarence Bicket (s. 1961).

Trevor David Pinnock.

Nadja Zwiener.

Andrew Manze teki merkittäviä levytyksiä ranskalaisen Bernard Coutazin (s. 30.12.1922 ja k. 26.2.2010) ja saksalaisen Rudolf Rubyn vuonna 1958 perustamalle Harmonia Mund -levy-yhtiölle. Manze on samoin johtanut levytyksiä levymerkeille Onyx ja Pentatone. Pentatonen perustivat vuonna 2001 kolme Philips Classicsin entistä johtajaa, Giel Bessels, Dirk van Dijk sekä Job Maarse. Andrew Manze toimi BBC:n Skotlannin sinfoniaorkesterin apulaisvierailevana kapellimestarina syyskuusta 2010 elokuuhun 2014. Kaikki levytykset BBC:n Skotlannin sinfoniaorkesterin kanssa tehtiin Hyperionille.

Bernard Coutaz.

Manze johti Englannin ulkopuolella vuosina 2006-2014 Ruotsin Skånessa Helsinborgin sinfoniaorkesteria pääkapellimestarina ja taiteellisena johtajana. Andrew Manze teki Helsinborgin sinfoniaorkesterin kanssa useita levytyksiä, mukaan lukien saksalaisen säveltäjä Ludvig van Beethovenin (s. 16.12.1770 Bonn ja k. 26.3.1827 Wien) Sinfonia nro 3 (Harmonia Mundi), ruotsalaisen säveltäjä ja pianisti Carl Wilhelm Eugen Stenhammarin (s. 7.2.1871 Tukholma ja k. 20.11.1927 Jonsered, Länsi-Götanmaa) pianokonsertot (Hyperion) ja saksalaisen säveltäjä Johannes Brahmsin (s. 7.5.1833 Hampuri ja k. 3.4.1897 Wien) sinfonioiden sarjan (CPO). Manzesta tuli syyskuussa 2014 vuonna 1950 perustetun saksalaisen radio-orkesteri NDR Radiophilharmonien pääkapellimestarina. Maaliskuussa 2017 radio-orkesteri ilmoitti Andrew Manzen sopimuksen jatkamisesta vuoteen 2021 saakka. Helmikuussa 2019 orkesteri tiedotti Andrew Manzen sopimuksen jatkosta edelleen vuoteen 2023 saakka. Andrew Manze jätti NDR Radiophilharmonien ylikapellimestarin tehtävät kauden 2022-2023 jälkeen.

Sir John Eliot Gardiner.

Andrew Manze astui syyskuussa 2016 kapellimestari Sir John Eliot Gardinerin (s. 20.4.1943 Fontmell Magna, Dorset, Englanti) tilalle johtamaan Gewandhaus Orchestraa Leipzigin Mendelssohn -Festtagen avauskonsertissa. Huhtikuussa 2024 Skotlannin kamariorkesteri (SCO) tiedotti nimittävänsä Andrew Manzen seuraavaksi päävierailevaksi kapellimestariksi. Sopimuskausi alkoi kaudella 2024-2025 ja sopimus on aluksi ainakin kolmevuotinen. Andrew Manze työskenteli SCO:n kanssa ensimmäisen kerran jo vuonna 2006.

Johann Sebastian Bach.

Kapellimestari Andrew Manze on toiminut Kuninkaallisen musiikkiakatemian jäsenenä sekä vierailevana professorina Oslon akatemiassa. Manze on osallistunut Wolfgang Amadeus Mozartin ja Johann Sebastian Bachin sonaattien ja konserttojen uusien painoksien valmistukseen, jotka julkaisivat Bärenreiter sekä Breitkopf ja Härtel. Andrew Manze myös opettaa, toimittaa ja kirjoittaa musiikista sekä esiintyy säännöllisesti sekä radiossa että televisiossa. Vuonna 2011 Andrew Manze sai filosofi ja taiteilija Rolf Schock -palkinnon.

Senja Rummukainen.

Kapellimestari Andrew Manze johti Helsingin Musiikkitalossa perjantaina 7.11.2025 Radion sinfoniaorkesterin konsertin, jossa sellosolistina soitti Senja Rummukainen (s. 1994). Konsertin ohjelmassa tarjoiltiin yleisölle Ida Georgina Mobergin (1859-1947) Auringonnousu, Sir Edward William Elgarin (s. 2.6.1857 ja k. 23.2.1934) Sellokonsertto e-molli op. 85 sekä Johannes Brahmsin Sinfonia nri 1 c-molli op. 68.

 Kuningatar Victoria ja prinssi Albert (5. osa)

Prinssi Albertin ja kuningatar Victorian perhe.

Kuningatar Victoria sairastui ilmeisesti synnytyksen jälkeiseen masennukseen useiden raskauksiensa jälkeen. Prinssi Albertin kirjeistä tällainen asia paljastuu, kun hän samalla valittaa Victorian ajoittaisista itsehillinnän menetyksistä. Muun muassa kuukausi prinssi Leopoldin (7.4.1853 Buckinghamin palatsi, Lontoo ja k. 28.3.1884 Cannes, Ranska) syntymän jälkeen prinssi Albert vaikersi Victorialleen lähettämässä kirjeessä tämän ”jatkuvasta hysteriasta kurjan pikkuasian” puolesta. Leopold peri omalta äidiltään hemofiilian ja hän oli muutenkin herkkä lapsi. Hänen epäiltiin sairastavan myös lievää epilepsiaa. Leopold opiskeli Oxfordin yliopistossa ja liittyi sittemmin Englannin armeijaan. Hän oli samoin aktiivinen vapaamuurari. Leopold liukastui ja kaatui 27.3.1884 Cannesin asunnossaan. Hän kuoli varhain seuraavana aamuna kotonaan ilmeisesti aivoverenvuotoon.

Prinssi Leopold.

Lordi Aberdeenin (s. 28.1.1784 ja k. 14.12.1860) hallitusta syytettiin alkuvuodesta 1855 englannin joukkojen heikosta johtamisesta Krimin sodassa. Kuningatar Victoria keskusteli sekä Derbyn (s. 29.3.1799 ja k. 23.10.1969) että John Russellin (s. 18.8.1792 ja k. 28.5.1878) kanssa asiasta ja nimitti sitten Palmerstonin pääministeriksi hallitukseen. Englannin lähintä liittolaista Krimin sodan aikana edustanut Napoleon III (Charles Louis Napoléon Bonaparte, s. 20.4.1808 Pariisi, Ranska ja k. 9.1.1873 Chislehurst, Kent Englanti) vieraili Lontoossa huhtikuussa 1855. Vielä samana vuonna 17.-28. elokuuta kuningatar Victoria ja prinssi Albert vierailivat Ranskassa vastavierailulla. Napoleon III tapasi pariskunnan elokuussa 1855 Boulognessa ja sieltä he siirtyivät Pariisiin. He vierailivat maailmannäyttelyssä (I’Exposition Universelle), Napoleon I:n (s. 15.8.1769 Ajaccio, Korsika, Ranska ja k. 5.5.1821 Longwood, Saint Helena Englanti) haudalla Les Invalidesissa ja olivat kunniavieraina 1 200 vieraan tanssiaisissa Versailles’n palatsissa. Tämä oli ensimmäinen kerta 400 vuoteen, kun hallitseva englantilainen monarkki vieraili Pariisissa.

Napoléon III.

Italialainen Felice Orsini yritti 14.1.1858 salamurhata Napoleon III:n Englannissa valmistetulla pommilla. Sitä seurasi diplomaattinen kriisi, joka horjutti Englannin hallitusta. Pääministeri Palmerston jätti paikkansa ja hänen korvattiin pääministeri Derbyllä jälleen kerran. 5.8.1858 kuningatar Victoria ja prinssi Albert olivat mukana avaamassa sotilassatamaa Ranskan Cherbourgissa. Sieltä palattuaan kuningatar Victoria kirjoitti nuhdellen pääministeri Derbylle kuninkaallisen laivaston heikkoa tilaa Ranskan laivastoon verrattuna. Kesäkuussa 1859 kuningarat Victoria kutsui Palmerstonin kuitenkin takaisin pääministerin tehtäviin.

Victoria, Preussin kuningatar ja Saksan keisarinna.

Kuningatar Victorian ja prinssi Albertin vanhin tytär meni 25.1.1858 avioliittoon Lontoossa Preussin prinssi Fredrik Vilhelmin Nikolaus Karl (s. 18.10.1831 ja k. 15.6.1888) kanssa. Nuoripari oli ollut kihloissa syyskuusta 1855 lähtien, jolloin prinsessa Victoria oli 14-vuotias. Kuningatar Victoria ja prinssi Albert lykkäsivät lapsensa avioliittohaluja, kunne tytär olisi 17-vuotias. Kuningatar Victoriaa kuvotti ajatus oman tyttärensä menetyksestä Saksaan. Kirjeessä tyttärelleen hän mm. kirjoitti: "Se todella saa minut kauhistumaan, kun katson kaikkia suloisia, onnellisia, tiedottomia sisariasi ja ajattelen, että minun on luovuttava heistäkin – yksi kerrallaan.” Lähes tasan vuotta myöhemmin prinsessa Victoria synnytti kuningattaren ensimmäisen lapsenlapsen, Vilhelm II:n (Fredrick William Victor Aalbert, s. 27.1.1859 Berliini ja k. 3.6.1941 Huis Doorn, Alankomaat), josta tuli aikanaan Saksan viimeinen keisari.

Saksan viimeinen keisari Vilhelm II.

Kuningatar Victorian herttuatar-äiti kuoli maaliskuussa 1861 Victorian läsnäollessa paikalla. Äitinsä papereihin tutustuessaan kuningatar Victoria sai tuta, että äiti oli rakastanut häntä syvästi. Tämän vuoksi kuningatar oli murheen murtama ja hän syytti John Conroyta ja Lehzeniä juonittelusta. Lievittääkseen vaimonsa kovaa surua prinssi Albert otti hoitaakseen suurimman osan tämän velvollisuuksistaan, vaikka hän itse kärsi kroonisista vatsavaivoista. Victoria ja Albert vierailivat elokuussa 1861 poikansa, Walesin prinssi Albert Edwardin VII (s. 9.11.1841 ja k. 6.5.1910), luona tämän ollessa Dublinin lähellä armeijan harjoituksissa; he viettivät muutamia lomapäiviä Killarneyssä. Prinssi Albert kuuli juorun marraskuussa, jonka mukaan prinssi Edward oli maannut näyttelijä Nellie Clifdenin kanssa Irlannissa. Prinssi Albert matkusti kauhuissaan Cambridgeen, jossa hänen poikansa tuolloin opiskeli, keskustelemaan pojan kanssa.

Edward VII.

Joulukuun alussa prinssi Albert oli hyvin sairas. Lääkäri William Jenner diagnosoi prinssi Albertilla lavantaudin ja Albert kuoli 14.12.1861. Kuningatar Victoria oli järkyttynyt. Kuningatar syytti miehensä kuolemasta poikaansa prinssi Edwardia ja tämän aiheuttamaa huolta. Kuningatar Victoria vaipui surun valtaan ja pukeutui loppuelämänsä ajan mustiin vaatteisiin. Hän vältti julkisia esiintymisiä ja hyvin harvoin astui jalallaan Lontooseen seuraavina kymmenenä vuotena, mutta osallistui kuitenkin aktiivisesti omien lastensa elämään sekä valtakunnan politiikkaan. Häntä alettiin kutsua ”Windsorin leskeksi”. Hänen elopainonsa nousi lohtusyömisen vuoksi, mikä vahvisti hänen vastenmielisyyttään julkisia esiintymisiä kohtaan. Kuningatar sisusti Windsorin linnan mustilla kankailla ja prinssi Albertin huone jätettiin pysyvästi tarkalleen sellaiseksi, millainen se oli Albertin kuollessa. Kuningatar Victoria omisti paljon aikaansa prinssi Albertin kesken jääneiden suunnitelmien loppuunsaattamiseen sekä hän pystytti aviomiehelleen useita patsaita.

Prinssi Albert.

Omalla eristäytymisellään kuningatar Victoria vähensi monarkian suosiota ja kannusti siten tasavaltalaisliikkeen suosion kasvua. Viralliset tehtävänsä kuningatar kyllä hoiti, mutta pysytteli paljon eristyksissä kodeissaan, Windsorin linnassa, Osborne Housessa ja Skotlannin Balmoralin linnassa. Ulkopolitiikassa kuningatar Victoria pyrki jatkamaan prinssi Albertin linjoilla tämän kuoleman jälkeen.

Victoria mm. tuki Preussia Tanskaa vastaan Schleswig-Holsteinin kiistassa vuonna 1863 vastoin maansa hallituksen ja kansan enemmistön linjaa. Alue kuului vuodesta 1460 Tanskalle Lyypekkiä lukuunottamatta. Silloin ruhtinassuvut sammuivat ja maakunnat valitsivat hallitsijakseen Tanskan kuninkaan. Alueet erotettiin toisistaan; pohjoista Schleswigista ja eteläisestä Holsteinista tuli omat herttuakunnat. Holstein kuului Saksan keisarikuntaan ja Schleswig ei. Alueen saksalainen enemmistö kapinoi vuonna 1848 Tanskaa vastaan. Kapina kukistettiin, mutta vuonna 1864 Preussi ja Itävalta liittoutuivat Tanskaa vastaan. Toisessa Saksa-Tanskan sodassa Schleswig-Holstein jaettiin Saksan ja Itävallan kesken. Vuonna 1866 Preussi valtasi koko alueen Itävallalta ja Schleswig-Holsteinista tuli osa Saksan keisarikuntaa vuonna 1870. Kun Preussi aloitti sodan Itävaltaa vastaan, Victoriakin kääntyi Preussia vastaan.

Kuningatar Victoria luotti 1860-luvulla aina vain enemmän skotlantilaiseen miespalvelijaansa, John Browniin (s. 8.12.1826 ja k. 27.3.1883). Liikkui huhuja jopa romanttisesta suhteesta heidän kesken ja jotkut kutsuivat kuningatarta rouva Browniksi. Kuningatar Victoria julkaisi kirjan, Leaves from the Journal of Our Life in the Highlands, jossa John Brown oli näkyvästi esillä ja kirjassa kuningatar ylisti palvelijaansa suuresti. Vuonna 1865 pääministeri Palmerston kuoli ja lyhyen Russelin johtaman hallituskauden jälkeen Derby palasi pääministeriksi. Victoria osallistui vuonna 1866 parlamentin avajaisiin ensimmäisen kerran prinssi Albertin kuoleman jälkeen. Seuraavana vuonna Victoria kannatti vuoden 1867 uudistuslain hyväksymistä, joka kaksinkertaisti äänioikeutettujen määrän laajentamalla äänioikeuden koskemaan kaupunkien työläisiä, vaikka kuningatar ei kannattanut naisten äänioikeutta. Vuonna 1868 Derby erosi ja hänen tilalleen pääministeriksi nousi konservatiivinen Benjamin Disraeli (s. 21.12.1804 ja k. 19.4.1881). Disraelin pääministerikausi kesti vain muutaman kuukauden ja vuoden lopussa pääministeriksi tuli liberaalipuolueen William Ewart Gladstone (s. 29.12.1809 ja k. 19.5.1898). Kuningatar Victoria ei kovasti pitänyt Gladstonen käytöksestä.

William Ewart Gladstone.

Tasavaltamieliala voimistui Englannissa varsinkin vuonna 1870 kolmannen Ranskan tasavallan perustamisen jälkeen ja mielialaa vielä lisäsi kuningattaren oma eristäytyminen kansan parista. Trafalgar Squarella järjestettiin tasavaltalaisten mielenosoitus, jossa vaadittiin Victorian syrjäyttämistä ja radikaalit kansanedustajat puhuivat tässä tilaisuudessa kuningatarta vastaan. Tasavaltalaisliikkeen ollessa voimiensa tunnossa Walesin prinssi sairastui lavantautiin marraskuussa 1871. Victoria pelkäsi kovin oman poikansa puolesta, sillä hänen aviopuolisonsakin oli kuollut lavantautiin. Onneksi kuitenkin Walesin prinssi selvisi taudista; sekä kuningatar äiti että Walesin prinssi osallistuivat kiitosjumalanpalvelukseen St. Paulin katedraalissa 27.2.1872 ja myös tasavaltalaisliikkeen huuma alkoi laantua.

St. Paulin katedraali Lontoossa.

Vain kaksi päivää myöhemmin, helmikuun viimeisenä päivänä, 17-vuotias Arthur O’Connor – Irlannin parlamentin jäsenen Feargus Edward O’Connorin (s. 18.7.1796 ja k. 30.8.1855) veljenpoika – heilui aseen kanssa kuningatar Victorian avovaunuja kohti aseella osoittamalla Victorian saapuessa Buckinghamin palatsiin. Vaunuissa mukana istunut John Brown sai kuitenkin aseen pois pojalta ja O’Connor sai tästä myöhemmin 12 kuukautta vankeusrangaistusta.