Heikki Samuli "Sami" Suominen (27. osa)
Lauri Suominen muisteli isäänsä seuraavasti: ”Sami oli myös päällimmäisenä ratamestarina, kun me lapset Hulauksella ajoimme kesäisin kilpaa Tampereen ensimmäisellä, vai oliko se toisella, Peto-merkkisellä mopolla. Vesiurheilu aloitettiin ponttilaudasta kyhätyllä pienen oven muotoisella lainelaudalla paljon ennen kuin vesisuksia Suomeen tulikaan. Rakensimme myös Samin myötävaikutuksella kevyen kilpaveneen, jolla aikoinaan tehtiin Hulausjärven nopeusennätykset. Vanhan Seagullin ajoista vierähti kuitenkin toista vuosikymmentä ennen kuin saatiin sellainen moottorivene, joka veti Saminkin vesisuksilla pintaan.
Metsästys oli myös lähellä Samin sydäntä. Jo paljon ennen aseenkantoluvan saantia pääsimme mukaan sorsastamaan. Me pojat sauvoimme aamuvarhaisella venettä hiljaa kaislikossa, kun Sami usein veljensä Riston kanssa oli ampumavalmiina, toinen veneen keulassa ja toinen perässä. Erään sauvomisurakan päätteeksi sain luvan ampua. Sami pisti minut istumaan keskipenkille, jotta en kaatuisi rekyylin voimasta. Haulikon sojottaessa taivasta kohti laukaisin vahingossa molemmat piiput yhtä aikaa. Rekyyli oli niin voimakas, että sittenkin keikahdin selälleni veneen pohjalle.
Kova kalamies Sami oli niin kuin kuulemma isänsäkin. Minuun se kipinä ei niinkään tarttunut kuin Yrjöön ja Hannuun, jotka myös innostuivat Samin mukana lentämisestä. Ainoa harrastus, jota Sami ei haavoittumisesta jäykän nilkkansa takia voinut harrastaa oli slalom-hiihto.
Harrastukseksi on luettava sekin, että 13-14 ikävuoden jälkeen Sami järjesti meitä lapsia ystävinemme eri yhteyksissä ilta- ja viikonlopputöihin Amerplastiin. Kalvonpuhallusosaston extruder-miehen töillä aloitin, pussikoneenhoitajana jatkoin ja huipentuma oli ilman muuta karkkipussien painaminen pienellä Kleina-painokoneella. Vaikka kaikki asetukset oli tehty etukäteen, tunsi itsensä todella ammattimieheksi! Ja teimmepä me työn ohessa sitten millaisia trukkihurjasteluja tahansa oli Sami aina puolellamme.
Myöhemmin muistan Samin todenneen, kun jokin iso toimitus oli mennyt pieleen, että kyllä sitä vuotavallakin veneellä pääsee, kun oikein kovasti soutaa. Eli nopeasti kehittyvällä alalla kasvavassa yrityksessä virheet hautautuivat kovaan kasvuun. Tärkeämpää kuin murehtia vanhoja oli tehdä koko ajan uutta.”
Nuorin Marja ja Sami Suomisen lapsista, Riikka Nieminen, muisti Samia kaiholla: ”Minulla oli semmoinen iki-ihana harrastus, kuin ratsastus, ja olen varma, että isä rupesi harrastamaan sitä, jotta voisimme olla yhdessä. Hän rupesi ottamaan tunteja, putosikin, mutta hän nousi vaan ja kiipesi satulaan. Nyt kun Sami kuoli, niin kaikkein ikävimmältä tuntuu ettei ole, kenelle kertoo, miten menestyy eli se kuvaa sitä, että on ollut sellainen kuuntelija, jolle on voinut kertoa ja joka on näkynyt koko tässä meidän perhekasvatuksessa. Vaikkei sitä silloin nuorempana osannut arvostaa. Ja eihän nuori kaipaa muuta kuin kuuntelijaa – Samilla oli aikaa kuunnella.”
Suomisten toinen tytär, Satu Suominen-Troyer, summaa omia muistojaan: ”Kun maistan lapsuuttani, ei niitä seteleitä ollut kovin paljon jaettavana. Firma vei kaiken rahan, ja kesäisin minä pidin veljeni vanhoja vaatteita. Samilla oli myös periaate, että liikkuvuutta pitää saada, sen hän oli itse kokenut tärkeäksi. Vaikka minä oli tyttö, sain mopon jo 15-vuotiaana ja 12-vuotiaana me opettelimme jäällä sillä vanhalla Willyksellä. Samihan oli kamalan kova puhumaan ja opettamaan. Kun kansakoulussa piti opetella tuota kertotaulua, joka ei millään tahtonut mennä päähän – me asuimme Riikan kanssa samassa huoneessa ja meillä oli kerrossängyt – niin isä laittoi suuret taulut minun vuoteeni yläpuolelle, että mitä on 6 x 7 =. Ne olivat oikein A-3 kokoiset paperit, ja kyllä minä sitten ne unissanikin muistin. Se oli semmoinen kiva tapa opettaa. Ja toinen juttu, minähän olen ammatiltani biologi ja koska kemian yhtälöt olivat minulle kamalan vaikeita, niin Sami tuli avukseni Englannissa, hän tuli sinne joululomalle ja yhdessä me Samin kanssa tankkasimme näitä kaavoja, niin että ne pysyivät päässäni ainakin tenttien yli.
Viimeisen kerran näin isän isän Minnesotassa Stillwaterissa, josta olimme ostaneet talon, ja Sami oli siihen ihastunut. Hän kertoi sukutarinoitaan ja meillä oli mahdottoman hauskaa. Minä muistelin, miten olin nuorena lukenut hänelle runojani ja hän oli halunnut kuunnella niitä aina vain lisää. Minusta tuntuu, että se lähensi meitä, kun saattoi omia asioitaan siten purkaa ja voimme myöhemminkin avautua toisillemme.”
Diplomiekonomi Erkki Molander (s. 10.6.1928 Kuopio ja k. 18.3.2008 Helsinki) lausui Sami Suomisesta omin sanoin: ”Minä tunsin Samin sen verran hyvin, ettei hän sopinut kansanedustajan rooliin – se vaatii pitkäjänteisyyttä, ja Sami pursui ideoita, mikä edellyttää semmoista vissiä lyhytjänteisyyttä. Sami oli ja tuli kuin ukkosmyrsky, sitten sade lakkasi ja taas oli kirkasta. Eikä sillä verojutulla ollut mitään tekemistä sen putoamisen kanssa, Sami oli saanut eduskunnasta tarpeekseen. Samihan sanoi kerran, että mitä minä siellä teen, minähän tunnen ne kaikki, eli hän halusi tutustua ihmisiin, tehdä heihin vaikutuksen, pelata heidän kanssaan ja käyttää heidän suhteitaan hyväkseen. Kun hän tunsi kaikki, hän oli saanut mitä halusi. Mutta ainoa asia, jonka minä olen nähnyt käyvän hänen luonnolleen, oli se verojuttu. Sami totesi, että nyt vielä oli näytön paikka, ja hän näytti, loi kokonaisen konsernin ja lähti Teneriffalle.”
Marja ja Sami Suominen olivat todella mieltyneitä etelän aurinkoon. Talvilomansa he viettivät Teneriffalla. He asuivat ensin vuokralla, mutta hankkivat myöhemmin oman kodin saarelta. Koti sisustettiin pitäen silmällä sitä, että elämän ehtoopuoli siellä kuluisi mukavasti.
Joulukuussa 1984 Marja ja Sami Suominen muuttivat uuteen kotiinsa Playa de las Americasiin, Teneriffalle. Sukupolvenvaihdos oli kunnialla saatettu yrityksessä loppuun ja Amerplastin yhdeksän yksikköä oli jaettu kolmeen lohkoon, joita johtivat Yrjö Suominen, Lauri Suominen ja Aarno Lindström. Sami Suominen piti itsellään yrityksen hallituksen puheenjohtajan tehtävät.
Pankinjohtaja Pekka Terho muisti viimeisen Sami Suomisen tapaamisen Tampereella näin: ”Näin Samin ennen joulua tuossa Tuomikirkonkadulla Hämeenkadusta etelään parkkipaikalla, ja puristimme toistemme kättä. Minä ihmettelin, että mitä sinä tänne pimeään olet tullut, auringossahan nyt pitää olla ja Sami sanoi, että hänen piti tulla hieman järjestelemään asioita – vaikutti hieman väsyneeltä. Sanoin hänelle, että toivottavasti saat asiasi kuntoon ja toivottelimme hyvät joulut. Emme sen jälkeen tavanneet.”
Sami Suomisen sihteeri kertoi työnantajastaan: ”Hän oli tavattoman mukava esimies, ei moittinut oikeastaan koskaan, ei silloinkaan kun siihen olisi ollut aihetta. Ehkä hän siinä tilanteessa ymmärsi, että toinen oli jo tuskallisen tietoinen erheestään muutenkin – miksi sitä moitteilla pahentaa. Hyvin tehdystä työstä sai aina kiitoksen, ja joulun aikaan hän aina kiitti kuluneesta vuodesta ja toivoi hyvän yhteistyön jatkuvan seuraavanakin vuonna, pyhien jälkeen. Niin hän teki myös jouluaaton aattona 1985, jolloin näin hänet viimeisen kerran. Minulle jäi se vaikutelma, että Sami jollakin tavoin aavisti lähtönsä.
Silloin hänessä oli hyväntuulisen kuorensa alla jotain epätavallista kärttyisyyttä, olisiko ollut pienen ärtymyksen ja kiireen yhdistelmää. Hän vaikutti hiukan synkältä; se oli kovin outoa ja jäi ehkä sen vuoksi mieleen. Lähdin kotiin vähän ihmetellen tuollaista mielialaa, kun joulukin oli jo ovella. En tiedä, onko ajatukseni Samin aavistuksista oikea, onko meillä jälkeenjäävillä taipumus uskotella sellaista, yhdistellä asioita sillä tavoin, että siltä näytti?”
Vuoden 1985 viimeistä edellinen päivä oli maanantai, kun Marja ja Sami halusivat jo aamulla lähteä tennistä pelaamaan Teneriffalla. Samilla oli tapana ottaa pieniä torkkuja ennen varsinaista ylösnousua sängystä. Näiden torkkujen aikana hän saattoi vielä nähdä unia. Tuona aamuna hän torkahti vielä hetkeksi kaksi kertaa ja näki molemmilla kerroilla unta; ensimmäisessä unessa oli paljon ihmisiä ja Sami kysyikin unten välissä Marjalta: Miksi täällä on niin paljon ihmisiä? Toisessa unessa Sami kertoi Marjalle nähneensä itsenä siirtelemässä huoneessa viiden litran vesipulloa kahvasta ja äkkiä hän huomasi vesipullon olevan elävä. Se oli kuin suuri torakka, jolla oli pitkät jalat; se heitti jalat sivulleen ja myös kätensä. Samaan aikaan se oli koomillista, mutta myös kauhean epätoivoista ja surullista.
Sami Suominen valitteli vaimolleen sängyssä vielä kipeää olkapäätään, joka oli rasittunut tenniksen pelaamisesta. Marja koitti Sami hieman hieroa ja asetteli hänelle sängyn tyynyjä sopivampaan asentoon. Vielä aamupäivällä Sami Suominen kävi täyttämässä asunnon kaasupullot ja hän sen jälkeen haki Marjan ystävien luota, jonne Marja oli mennyt sillä välin, kun Sami täytti kaasupulloja. Hetken he istuivat yhdessä pöydän ääressä ja jakoivat ison appelsiinin ennen lähtöä. Sami lähti ensi ja Marja tuli muutaman askeleen miehensä perässä, mutta Marja kääntyi vielä vilkuttamaan ystävilleen. Sami tuli portista kadulle katsottuaan ensin vasemmalle ja sitten oikealle. Auto tuli kuitenkin melko nopeaa vauhtia pihaväylää pitkin ja tätä Sami ei ennättänyt nähdä. Auto törmäsi Sami Suomiseen ja heitti hänet 18 metriä eteenpäin kadulle. Jalat ja kädet levisivät häneltä ja kadulla maatessa hänen suusta sekä nenästä tuli tuli paljon verta. Marja oli heti miehensä vieressä, mutta Sami ei enää reagoinut mihinkään puheeseen.
Ambulanssi saatiin paikalle muutamassa minuutissa, eikä lääkärinkään luokse ollut pitkä matka. Ambulanssissa lääkärin kanssa Marja tunsi, kuinka Samin syke katosi valtimosta; kaikki oli ohi kymmenessä minuutissa. Teho-osastolla vielä yritettiin Samia elvyttää, mutta lopulta mitään ei ollut enää tehtävissä. Samilta murtuivat molemmat jalat, takaraivo, niskaranka sekä rintalasta.
Sami Suominen siunattiin Tampereen Messukylän kirkossa ja kirkossa oli Samia saattamassa valtavasti ihmisiä. Sami Suomisen hautapaikka on Vatialan hautausmaalla, samaan hautaan myös laskettiin Marja Suomisen jäännöksen, kun hän kuoli 24.1.1997 syöpään. Vuonna 1988 joulun alla myös Suomisten nuorin tytär, Riikka Elisa Nieminen, kuoli auto-onnettomuudessa Janakkalassa. Marja ja Riikka olivat juuri tulossa Amerplastin kaupantekotilaisuudesta ja Marja Suominen ajoi autoa. Amerplast myytiin tuolloin Lassila-Tikanoja Oy:lle.
