Sotasyyllisyysoikeudenkäynti Suomessa 1945-1946 (8. osa) 

Andrei Ždanov oli Suomessa heti havainnut, että Suomen ”sisäisen demokratiakehityksen edellytykset” eivät olleet hänen haluamallaan tolalla. Ždanov huomauttikin tästä asiasta Eero A. Wuorelle, että Hitlerin vastaisuus muualla Euroopassa oli pikemminkin yhdistävä voimia, mutta Suomessa oli täysin toisin. Ždanov tulkitsi tilannetta näin: ”Osasyynä tähän ovat demokraatit itse – taantumuksellisuutta vastassa on yhden ison nyrkin sijasta monta pientä nyrkkiä!”

Kenraalieversti Andrei Ždanov viihtyi valvontakomission johdossa Suomessa reilun vuoden verran, lokakuusta 1944 marraskuun loppuun 1945. Tuona ajanjaksona luotiin pitkäikäinen ilmiö nimeltä suomettuminen. Neuvostoliitto olisi enemmän kuin mielellään halunnut ulottaa tämän ilmiön muihinkin länsimaihin. Monet länsimaiset valtionjohtajat huomasivat kuitenkin tämän ilmiön ja he osasivat siitä myös varottaa. Suomettumisessa oli kysymys siitä, että vastahakoinen vihollisvaltio sulautettiin Stalinin turvallisuusjärjestelmään, ei satelliittivaltiona eikä miehitettynä maana vaan ”poliittisella kapitulaatiolla”, hiljaisella haltuunotolla.

Valvontakomissiossa aiheutti paljon pohdintaa tuleva Suomen hallituspohja ja tässä yhteydessä nousi sopivasti esille myös Urho Kekkosen nimi. Moskova oli selkeästi asettunut Juho Kusti Paasikiven taakse, mutta kenraalieversti Andrei Ždanov olikin iskenyt silmänsä Urho Kekkosen kykyihin. Siksi Andrei Ždanov tiedusteli Moskovalta: ”Miksi olette niin yksiselitteisesti sitä mieltä, että uudeksi pääministeriksi on saatava juuri Paasikivi? Kekkosta koskevasta aineistosta ja varsinkin hänen radiopuheestaan näkee selvästi, että Kekkonen pystyy pääministerin paikalta vielä päättäväisemmin ja nopeammin demokratisoimaan maata ja luomaan ystävällisiä ja hyviä naapuruussuhteita Neuvostoliittoon.”

Kun Urho Kekkosen valmiutta pääministeriksi kysyttiin, niin Kekkonen kieltäytyi ehdokkuudesta. Andrei Ždanov oli kuitenkin pistänyt merkille Urho Kekkosen radiopuheen, jonka Kustaa Vilkuna eli peitenimi Ahti oli laatinut yhdessä Jelisei Jelisejevin kanssa. Kustaa Vilkuna oli tyytyväisenä tapaamisestaan uskoutunut NKVD:n miehelle näin: ”Hyvä että olette Helsingissä, autatte minua neuvoillanne.” Vilkuna halusi välttämättä esitellä Jelisei Jelisejeville tuttavansa Urho Kekkosen sommitteleman toimintaohjelman sodan jälkeiselle ajalle sovellettavaksi. Jelisei Jelisejev pohti asiasta: ”Ahti saattoi ilokseen kertoa, että maan näyttämölle oli astumassa uusi poliittinen johtaja, joka julistaessaan avoimesti kansalle ohjelmansa myös aikoi toteuttaa sen.”

Urho Kekkoseen valvontakomission väki otti käytännössä yhteyttä jo kolme viikkoa Helsinkiin saapumisen jälkeen. Valvontakomission virkailijat saapuivat Kekkosta tapaamaan Kampinkadulle Helsingissä. Jelisei Jelisejev ihmetteli Urho Kekkoselle tapaamisessa, miksi uusin tavoin orientoituneet tuoreet poliitikot eivät olleet vielä Suomen hallituksessa. Aivan samaa kysymystä oli samoin Urho Kekkonenkin malttamattomana ihmetellyt. Kekkonen oli suunnitellut sodanjälkeiseen elämään Suomessa hyvin radikaalia kurssimuutosta, josta hän nyt myös halusi informoida Neuvostoliiton edustajille. Urho Kekkonen laati tästä tapaamisesta itse muistion, jota säilytetään Kekkosen arkistossa Orimattilassa. Muistiossa Kekkonen paljastaa: ”Jelisejev ilmoitti tietävänsä, että minä olen johdonmukaisesti toiminut rauhan aikaansaamiseksi ja jo ennen sotaa pyrkinyt luomaan edellytyksiä Suomen ja Neuvostoliiton hyville suhteille toimenpiteillä ikl:ää vastaan.”

Neuvostoliitossa tunnuttaisi unohdetun hyvinkin anteeksiantavasti pakinoitsija Pekka Peitsin tekemät sotaisat kirjoitukset vielä jatkosodan alkuajoilta. IKL:n lopetusyritys oli rekisteröity kuitenkin jopa Neuvostoliitossa saakka Urho Kekkosen hyväksi. Urho Kekkonen muistiossa jatkaa miksi ”politiikkamme Venäjää kohtaan on ollut väärä, on ilmeisesti se, että me olemme valtiona nuori ja nuorella kansalla ei ole riittävästi syvällistä käsitystä suurpolitiikan tekijöistä ja edellytyksistä.” Tätä tapaamista olivat edesauttamassa Kekkosen Tukholmassa Wilho Tikanderin kanssa käymät pitkät keskustelut omalta osaltaan. Samoin merkitystä saattoi olla mahdollisesti asiaan poliitikko ja lehtimies Arvo ”Poika” Tuomisella (alk. Arvid, s. 5.9.1894 Hämeenkyrö ja k. 27.5.1981 Tampere). Joka tapauksessa täysin ratkaiseva merkitys tämän yhteyden syntymiseen oli tietysti Kustaa Vilkunalla. Kekkonenhan antoi tässä tapaamisessa väärän todistuksen omasta poliittisesta toiminnastaan ja se asia ei ole voinut jäädä huomaamatta myöskään neuvostoliittolaisilta. Jos asiat olisivat menneet tässä kohtaa toisin, olisi Urho Kekkonen helposti joutunut kohtalokkaasti itse sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin syytettyjen joukkoon. Jelisei Jelisejev esitti tapaamisen lopuksi Urho Kekkoselle toiveensa: "Koska Neuvostoliitto ei halua puuttua Suomen sisäisiin asioihin välirauhansopimuksen toteutumisen ulkopuolella, pyydän, että tästä keskustelusta ei puhuta kenellekään ulkopuoliselle. Mutta näitä tietoja tietenkin saa käyttää hyväksi." Siten tuli henkilöliitto näiden miesten välillä solmituksi. Tämä suhde säilyi Urho Kekkosen elämän loppuun saakka.

Arvo ”Poika” Tuominen kirjoitti elämänsä aikana monia muistelmakirjoja, joista varsinkin Kremlin kellot (1956), Sirpin ja vasaran tie (1956) sekä Maan alla ja päällä (1958) saivat laajan huomion ja kirjat vaikuttivat useiden suomalaisten käsityksiin Neuvostoliitosta ja kommunistisesta liikkeestä. Tuominen syntyi Hämeenkyrössä puuseppä Oskari Mikonpoika Tuomisen 17-lapsiseen perheeseen. Hänen äitinsä, jota kutsuttiin Nikkarin Elinaksi, oli taitavaksi todettu sirpillä niittäjä. Arvo Tuominen kertoi uskovaisen isänsä tiukasta kurinpidosta ja äitinsä lempeydestä. Hänen mukaansa äidin sirppi ja isän vasara olivat hänen lapsuutensa kantavat voimat. Arvo Tuominen nimesi lapsuudestaan kertovan omaelämäkerran nimellä Sirpin ja vasaran tie. Perheen isä oli kannanotoissaan ehdoton: kun hän oli jotain päättänyt, ei kenelläkään ollut siihen enää mitään lisättävää. Isän ja Arvo-pojan välille ei syntynyt mitään kovin läheistä ja luottamuksellista suhdetta. Arvon suhde äitiin oli sen sijaan läheinen, sillä Arvo oli äitinsä lemmikki.

Tuomisen perheen arvomaailma oli uskonnon säätelemä: Raamattua luettiin ääneen ja veisattiin Siionin kanteleesta. Tässä kovan kurin ja työn maailmassa kasvoi tuleva vallankumouksellinen, sillä useinhan tapahtuu niin, että ehdottomat määräykset ja normit synnyttävät uhmaa ja kapinamieltä. Myöhemmällä iällään Arvo Tuominen siloitteli muistelmissaan perheen ristiriidat näkymättömiin.

Arvo Tuominen osoitti olevansa koulussa älykäs ja lahjakas poika. Siksi opettaja Antti Lehtiranta yritti taivutella isä-Oskaria lähettämään poikansa oppikouluun, jollainen olisi ollut joko Ikaalisissa tai Tampereella. Isä toisaalta arvosti oppineisuutta, mutta hän toisaalta piti työmiehen lapsille kirjojen tutkimista turhana, eikä suurperheellä olisi löytynyt varmaan koulutukseen varojakaan. Kansakoulun jälkeen Arvo Tuominen meni rengiksi läheiseen Kuukan taloon, koska talon isäntä oli valmis kouluttamaan sekä oman Kalle-poikansa oppikoulussa, mutta myös naapurin Arvon. Kallea ei koulu kuitenkaan kiinnostanut, eikä Arvokaan päässyt kouluun. Tuolloin Arvon välit omaan isään alkoivat kiristyä. Ruumiillinen työ ei juurikaan kiinnostanut Arvo-poikaa.

Arvo Tuominen oppi höyrypuusepän ammatin, mutta häntä vaivasi valtava kirjallisen sivistyksen nälkä. Tuomisesta tuli Tampereen työväenopiston innokas opiskelija. Hän jäi usein keskustelemaan ja väittelemään politiikasta oppituntien jälkeenkin työläisjoukkoon, josta muodostui niin sanottu Lauantaiseura. Samoin teatteri kiinnosti nuorta Arvo Tuomista. Hän tiesi hämeenkyröläisen näyttelijä, teatterinjohtaja, näytelmä- ja romaanikirjoittaja sekä elokuvaohjaaja Kaarle Albert Halmeen (sukunimi vuoteen 1888 Sundgren, kirjailijanimi Raju Halla, s. 4.12.1864 Hämeenkyrö ja k. 20.9.1946 Helsinki) tehneen aloitteen Tampereen Teatterin perustamisesta, joka sitten perustettiinkin 10.5.1904 Tampereelle. Mentyään mukaan teatterin toimintaan Arvo Tuomiselle tarjottiin heti yllättäen pääroolia näytelmään. Teatteriharrastus antoi tulevalle ammattiyhdistysmiehelle hyvää oppia siitä, miten oivalletaan yleisön reaktiot, ja myös oikeaa äänenkäyttöä sekä esiintymistaitoa yleisön edessä.

Jo kouluaikanaan Arvo Tuominen harrasti kirjoittelua ja hän lähetti myöhemmin tekstejään paikallisen työväenyhdistyksen julkaisuihin. Paikalliset työväenliikkeen lehtimiehet kiinnittivät nokkeliin kirjoituksiin huomiota ja kutsuivat Arvo Tuomisen toimitusharjoittelijaksi Kansan Lehteen syyskuussa 1917. Puoli vuotta myöhemmin, keväällä 1918, vain 23-vuotias harjoittelija oli lehden päätoimittaja, toimitussihteeri ja toimittaja samassa persoonassa. Myöhemmin oleskellessaan Moskovassa Arvo Tuominen kuvaili NKVD:lle vuoden 1918 kokemuksistaan muunneltua totuutta: ”Ase käsissäni osallistuin Tampereen puolustukseen.”

Elämä kotiseudulla Hämeenkyrössä kesällä 1918 oli ahdistavaa. Arvo Tuomisen veli, Kalle Tuominen, oli saanut työpaikan ja asunnon Helsingistä. Pian saman alivuokralaisasunnon jakoi myös Arvo-veli. Työnantaja, puuseppä Kilpinen oli kova oikeistolainen ja Arvo Tuominen joutui käyttämään taitoaan olla joustava sopeutuja saadakseen työpaikan. Kalle-veli vei Arvon mukanaan Helsingin nuorisoseuraan, missä hän osallistui innokkaasti sen toimintaan. Näytelmäharrastus elpyi ja sen kautta löytyi tuleva puoliso Lyyli Rrainio (1902-1968), joka oli sisällissodan aikana Porissa murhatun toimittaja-kansanedustaja Juho Rainion tytär. Tässä vaiheessa Arvo Tuominen oli mielipiteiltään maltillinen sosiaalidemokraatti.