Sotasyyllisyysoikeudenkäynti Suomessa 1945-1946 (7. osa)
Neuvostosotilaita pelättiin Helsingissä ja ihmiset saattoivat vaihtaa kadun puolta heidän tullessa kaupungilla vastaan. Myöhemmin vielä Neuvostojoukkoja eristäytyi Porkkalanniemelle lisää. 5.10.1944 kentaalieversti Andrei Ždanov saapui myös Helsinkiin johtamaan Neuvostoliiton valvontakomissiota. Kolmantena päivänä Ždanov vietiin Jokelaan tapaamaan Hella Maria Wuolijokea (vuoteen 1908 Ella Marie Murrik, s.21.7.1886 Taageperan kunta, Helmen pitäjä, Viro ja k. 2.2.1954 Helsinki). Vielä saman päivän iltana myös Urho Kekkosella oli yllättäen asiaa Hella Wuolijoelle Jokelaan.
Andrei Ždanov syntyi Mariupolissa ja liittyi vuonna 1915 bolševikkeihin. Ždanov toimi puolueen propagandasiivessä vallankumoukseen saakka. Hän toimi poliittisena upseerina puna-armeijassa ja vuodesta 1924 hän johti kommunistipuoluetta Tverissä ja Nižni Novgorodissa. Ždanov seurasi vuonna 1934 Sergei Kirovia Leningradin kommunistisen puolueen johtajana ja häntä pidettiin Josif Stalinin todennäköisenä seuraajana. Samana vuonna hänestä tuli keskuskomitean sihteeri ja vuonna 1939 hänestä tuli politbyroon jäsen. Hän aloitti koulutusuudistuksen vuosina 1934-1938 Neuvostoliitossa. Ždanov toimi Leningradin puolustuksen johdossa toisessa maailmansodassa vuosina 1941-1944. Hän osallistui Stalinin puhdistuksiin ja hän toi neuvostovallan Baltian maihin.
Valvontakomissio toi julki luettelon henkilöistä, jotka komission mukaan olivat laiminlyöneet sotavankien kohtelusta laadittuja kansainvälisiä sopimuksia. Luettelon perusteella pidätettiin joitakin sotilaita ja kaksi kenraalimajuria, jotka joulukuussa kuitenkin jo vapautettiin. Komission luettelo oli melko sekava ja johti moniin sotkuihin, sillä se oli laadittu ilmiantojen perusteella. Andrei Ždanov ei suomalaisista pitänyt. Hän osallistui Stalinin vainojen aikana myös suomalaiskommunistien puhdistuksiin. Samoin hän oli ehdottanut karjalaisten, suomalaisten ja vepsäläisten karkottamista Karjalasta kauas Siperian perukoille saakka epäluotettavina kansoina. Ždanov ei voinut ymmärtää suomalaisten valitusta rauhan raskaudesta, vaikka Leningradissa, ”jonka saartoon ottivat osaa myös suomalaiset”, oli kuollut miljoonia ihmisiä.
Ždanov tunnettiin Josif Stalinin lähimpänä luottomiehenä, joka oli naimisissa Stalinin tyttären kanssa. Ždanov oli aikaisemmin talvisodan aikana junaillut Terijoen hallituksen synnytyksen; Terijoen hallitusta johti Otto Ville Kuusinen. Neuvostokomission ryhmään kuului parisataa virkailijaa. Ždanovin avustajana toimi kenraaliluutnantti Grigori Mihailovitš Savonenkov (s. 17.3.1898 ja k. 4.2.1975). Komission väki jakautui poliittiseen ja sotilaalliseen osastoon; poliittista osasto johti poliittinen neuvonantaja ja ministeri Pavel Dmitrijevitš Orlov (s. 21.1.1904 ja k. 14.9.1989) ja sotilaalista osastoa johti esikuntapäällikkönä kenraalimajuri Vasiljev. Pavel Orlov toimi ennen jatkosotaa lähettiläänä Helsingissä ja hänen avustajansa oli lähetysneuvos Jelisei Jelisejev (oik. Jelisei Tihonovitš Sinitsyn, s. 8.6.1909 ja k. 31.3.1995), NKVD:n paikallispäällikkö.
Hotelli Tornin lisäksi neuvostoliittolaiset valtasivat käyttöönsä Helsingissä hotelli Cosmopoliten Kalevankatu 3:ssa sekä hotelli Karelian Kaisaniemenkatu 1:ssä. Yksityisasuntoja oli vuokrattu valvontakomission johtohenkilöille. Komission käytössään oli samoin Trustivapaa bensiini Oy:n huoltoasema Helsinginkatu 65:ssä. Kaikkiaan neuvostoliittolaisia valvontakomission jäseniä oli majoitettuna eri puolilla maata kuudellatoista paikkakunnalla. Sekä britit että neuvostoliittolaiset valvojat eivät maksaneet majoituksistaan vuokria, vaan vuokrat hoiti Suomen ulkoministeriön sotilastoimisto.
Valvontakomissio tehtävä oli operoida liittoutuneiden päämajan ja Suomen hallituksen kesken. Virallisesti valvontakomissio valvoi, että Suomi noudattaisi aseleposopimuksen artiklojen ehdot. Valvontakomissiolla oli täydet oikeudet voittajan edustajana liikkua vapaasti ja esteettömästi maassamme sekä tutkia ja kerätä haluamiaan tietoja. Komissiolla oli vapaa pääsy kaikkiin laitoksiin, satamiin ja yrityksiin. Valvontakomission jäsenillä oli diplomaattinen koskemattomuus ja heidän virkailijoitaan täytyi auttaa tarkastustyössä.
Osa suomalaisista koetti kaikin voimin peitellä ja piilotella valvontakomissiolta vähemmän toivottuja asioita, kuten esimerkiksi vaikka lakkautettujen maanpuolustusjärjestöjen varallisuutta toteuttamalla ainoastaan muodolliset valvontakomission käskyt. Suomalaiskommunistit ja sosiaalidemokraattien vasen laita halusivat auttaa usein valvontakomissiota löytämään väestöstä syyllisiä ja syytettäviä. Kommunistien kanssa valvontakomissio harrasti sangen aktiivista yhteistyötä. Komissio hoiti poliittisen vaikuttamistyön lähinnä kansandemokraattisen rintaman, kommunististen sanomalehtien sekä Suomi-Neuvostoliitto -seuran yhteistyöllä. Valvontakomission valtuudet olivat tyypillisesti yhtä laajat kuin millä tahansa miehitysjoukoilla, mutta varsinainen sotilaallinen voima heiltä kuitenkin puuttui. Tämän vuoksi valvontakomissio joutui usein käyttämään toiminnassaan uhkailua ja taivuttelua päättäjiä kohtaan; he joutuivat samoin sietämään vastarintaa, harhautuksia sekä viivytyksiä.
Andrei Ždanov tähdensi jo lokakuun alussa pääministeri Urho Castrénille sotavankileirien olosuhteista ja vankien pahoinpitelystä Itä-Karjalassa. Tämä puhuttelu johti siihen, että hallitus otti vastaan lokakuun lopussa nimilistan, jossa oli kuudenkymmenen henkilön nimet mainittu. Listan nimet olivat osittain epäselviä ja listan tiedot perustuivat neuvostoliittolaisten sotavankien kertomuksiin. Valvontakomissio edellytti välittömästi listalla nimettyjä henkilöitä vangittaviksi ja aikaa vangitsemiseen annettiin kolme päivää. Useat vangit joutuivat kuulustelujen jälkeen ammutuiksi ja tarkempi kuulustelu oli hoidettu huolimattomasti. Vankien siirtoa Neuvostoliittoon oli kyllä suunniteltu, mutta se oli jätetty tyystin tekemättä.
Komission nimilista pohjautui välirauhansopimuksen 13. artiklaan ja lista jäi historian lehdille ”Lista I:n” nimellä. Nimilista oli kansainvälisen oikeuden mukainen, mutta oikeudenkäynnit kuitenkin käynnistyivät vasta kolme vuotta myöhemmin. Pidätetyistä useimmat istuivat tutkintavankeudessa. Neljätoista henkilöä sai oikeudenkäynneissä vankilatuomion, mutta loput henkilöt vapautettiin. Valvontakomissiolta tämä lista oli tuolloin ainoa, jolla viitattiin sotarikoksiin eikä listalla mainittu ensimmäistäkään politiikassa mukana ollutta henkilöä.
Jatkosodan jälkeen maassamme suoritettiin salainen aseiden hajavarastointioperaatio, jossa oli tarkoitus mahdollistaa sissisodankäynti siinä tilanteessa, että Neuvostoliitto miehittäisi Suomen. Tämä asekätkentäjupakka oli valvontakomissiolle kiinnostavaa seurattavaa. Eniten Andrei Ždanovia kuitenkin harmitti asevelisosialistien torjuntavoitto SDP:n vasemmistosiivestä. Ždanov antoi SKP:n tehtäväksi ”tuhota Tanner, jättämättä kiveä kiven päälle”. Hän piti sosiaalidemokratiaa Suomen taantumuksellisimpana voimana.
Suomessa valvontakomission toiminnassa ei alkuun esiintynyt sotasyyllisyys paljoakaan. Sodan voittaja ei Suomessa – päinvastoin kuin useissa Saksan rinnalla sotineissa maissa – vaatinut toimia sodan johtajia vastaan. Carl Gustaf Emil Mannerheim sai rauhassa hoitaa presidentin tointaan. Kenraalikunta sai pysyä vapaana, lukuun ottamatta asekätkentätapauksessa ryvettyneitä Karl Lennart Oeschia (s. 8.8.1892 Pyhäjärvi Vpl ja k. 28.3.1978 Helsinki) ja Aksel Fredrik Airoa (vuoteen 1906 Johansson, s. 14.2.1898 Turku ja k. 9.5.1985 Heinolan mlk). Neuvostoliitolle oli tärkeää, että maan tuotantoelämä jatkoi toimintaansa ja ennen muuta määrätyt sotakorvaukset toteutuisivat täysimääräisinä ja häiriöttä.
Neuvostoliitto halusi Suomeen itselleen hyvin myötämielisen hallituksen, joka olisi lisäksi kasattu mahdollisimman laajapohjaisekse eli tarpeeksi useasta puolueesta. Sellaisella hallituksella olisi rauhoittava vaikutus kansalaisiin. Näin toimien Neuvostoliitto takaisi turvallisen sotakorvausten saannin suomalaisilta; nämä sotakorvaukset olivat elintärkeitä edelleen sotaa käyvälle maalle.
SKP halusi nopeuttaa Suomessa vallankumouksen etenemistä, mutta valvontakomissio ei tässä asiassa ollut aktiivinen. Komission tehtävä oli ainoastaan valvoa ja varmistaa rauhansopimuksen ehtojen toteutuminen Suomessa. Kotikommunistit turhaan luottivat siihen, että valvontakomissio takaisi suotuisat olosuhteet heille vallankumouksen edistämiseen. He joutuivatkin nyt karvaasti tässä asiassa pettymään komissioon. Sisäministeri Yrjö Kaarlo Leino (peitenimi Antti Tammi, s. 28.1.1897 Helsinki ja k. 28.6.1961 Helsinki) esitteli toiveikkaasti Andrei Ždanoville suunnitelmansa Suomen liittämiseksi Neuvostoliittoon, mutta Ždanov meni tämän jälkeen vaitonaiseksi. Kotikommunistimme olivat sokeasti luottaneet siihen, että Josif Stalin halusi miehittää Suomen; nyt he huomasivat olleensa todella väärässä asian suhteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti