Kalevan kirkon alttariteos on Reima Pietilän teos vuodelta 1969, Särkynyt ruoko.

Viljasen siilonakin – silloisen kirkkoherra Paavo Viljasen mukaan nimensä saanut - tamperelaisille tuttu Kalevan kirkko on 50-vuotias. Kalevan seurakunta toimi evankelis-luterilaisen seurakunnan yhteydessä Tampereen seurakuntayhtymässä vuodesta 1953 vuoteen 2014 asti. Nykyään Kalevan ja Pyynikin seurakunnat kuuluvat Tampereen tuomiokirkkoseurakuntaan. 1.9.1964 Kalevan seurakunnan urkuriksi nimitettiin Pentti Salmela, ja hän toimi virassaan aina kuolemaansa asti eli vuoteen 1986. Salmelaa ennen kirkkomuusikon tehtäviä hoiti Kalevan seurakunnassa Aarne Aartio (s. 21.1.1909 Somero ja k. 1984), joka oli aiemmin hoitanut tehtäviään mm. Kiikassa, Kirvussa, Huittisissa ja Forssassa. Aartio valmistui muusikon tehtäviinsä Turun kirkkomusiikkiopistosta, josta viimeiset opiskelijat valmistuivat vuonna 1951. Aarne Aartion ja Paavo Viljasen (kirkkoherraksi) asetti virkaansa 10.11.1957 Tampereen hiippakunnan piispa Eelis Gideon Gulin (s. 29.12.1893 Mikkeli ja k. 4.8.1975 Helsinki). Aartio toimikin Suomen Kirkkomusiikkiliiton puheenjohtajana vuodet 1961-1972 ja hänen kirkkomuusikon uransa kesti kaikkiaan 42 vuotta päättyen 1.2.1972. Vielä eläkepäivillään Aartio kirjoitti kaksi kirjaa, Huuliharpusta urkuihin (1973) ja romaanin Lossikapula (1980). Aarne Aartion edeltäjä Kalevan seurakunnan kirkkomuusikkona oli Heikki Seppälä, joka Kalevasta siirtyi Tuomiokirkkoseurakunnan palvelukseen.

Aarne Aartio Forssan kirkon urkujen soittopöydän ääressä vuonna 1955.

Aartion vuonna 1973 julkaistu elämäntarina Huuliharpusta urkuihin.

Vuonna 1959 julistettiin kilpailu kirkkorakennuksen suunnittelusta Liisankalliolle, jolla paikalla aikaisemmin olivat mm. hyppyrimäki ja tanssilava palvelleet paikkakuntalaisia. Kilpailuehdotuksia saapui kaikkiaan 49 ja voittajaksi selviytyi tämä Reima ja Raili Pietilän suunnittelema kokonaisuus. Kirkon rakennustyöt alkoivat vuonna 1964 ja kirkon vihkiäisiä vietettiin elokuussa 1966. Kirkon pinta-ala on 3 600 m2 ja tilavuus kaikkiaan 47 000 m3. Kirkko on rakennettu betonista liukuvalumenetelmällä ja runkoon meni betonia 4 500 m3 sekä terästä 150 000 kiloa. Kirkon pohjakuva muistuttaa kalaa. Itse kirkkosali on 30 metriä korkea ja sen pinta-ala on 1 200 m2 ja tilavuus 36 000 m3; istumapaikkojakin on 1 120 ihmiselle. Kirkkosalin pituus on n. 50 m ja lattiassa on kaatoa puoli metriä tällä matkalla pääovilta alttarille. Rakennuksessa on ilmakeskuslämmitys; lämmin ilma tulee sisään seinän ja lattia pinnan taitteiden raoista puhaltamalla ja poistoilma viedään keskikäytävän penkkien alla olevien venttiilien kautta. Kirkon rakennusvaiheessa vielä kirkon kokoa pienennettiin noin 15 prosenttia, alkujaan koko rakennuksen piti olla esim. korkeampi. Kirkon alttariveistoksen, Särkynyt ruoko, suunnitteli myös arkkitehti Reima Pietilä ja se on vuodelta 1969.

Urkutaiteilija Kalevi Kiviniemi ja Kalevan kirkon urkujen soittopöytä.

Sunnuntaina 17.1.2016 klo 19 Kalevan kirkossa juhlittiin piispantarkastuksen jälkeen vastikään remontoitujen urkujen virallista käyttöönottoa urkutaiteilija Kalevi Kiviniemen konsertilla. Kalevi Kiviniemi valmistui kanttori-urkuriksi Kuopion konservatoriosta vuonna 1981 ja suoritti Sibelius-Akatemiassa urkudiplomin vuonna 1983. Lisäksi Kiviniemi on tehnyt vuosien saatossa useita opintomatkoja eri maihin ja hänet tunnetaan erityisesti ranskalaisen musiikin taitajana. Vuosina 1985-2000 Kalevi Kiviniemi toimi Lahden Ristinkirkon urkurina ja Lahden kansainvälisen urkuviikon johtajana Kiviniemi toimi Aimo Känkäsen jälkeen yksitoista vuotta. Vapaaksi urkutaiteilijaksi Kiviniemi heittäytyi vuonna 2000, mutta konserttikiireiltään hän on ennättänyt myös tuomaroimaan monia kansainvälisiä urkukilpailuja – mm. Nürberg 1996, Capri 1998, Speyer 2001, Korschenbroich 2005 ja St. Albansin kansainväliset urkukilpailut 2013 - ja pitänyt mestarikursseja niin Suomessa kuin ulkomailla.

Kalevi Kiviniemi on soittanut yli 150 levytystä ja saanut lisäksi lukuisia levypalkintoja, mm. kaksi kulta- ja yhden platinalevyn sekä vuonna 2002 Janne-palkinnon parhaasta suomalaisesta soololevystä. Organum-seura muisti Kiviniemeä vuonna 2004 kiertopalkinnollaan ansioituneesta työstä suomalaisen urkutaiteen hyväksi. Vuonna 2009 Kiviniemelle myönnettiin Säveltaiteen valtionpalkinto ansioistaan. Chevalier OCM-arvonimellä Kalevi Kiviniemi lyötiin ritariksi vuonna 2012 ja vuonna 2014 Kiviniemi vastaanotti Pro Cultura Tavastica et Fennica-mitalin. Kansainvälinen konserttiura Kiviniemellä käynnistyi 1990-luvun alussa Japanissa ja Lontoossa, mistä konsertit veivät hänet pian Euroopan lisäksi Yhdysvaltoihin, Venäjälle, Australiaan ja Aasiaan konsertoimaan. Soolo- ja kamarimusiikkikonserttien lisäksi on Kiviniemi ehtinyt soittaa myös useiden orkestereiden, kuten mm. Moskovan kamariorkesterin, Moskovan sinfoniaorkesterin, Helsingin kaupunginorkesterin ja Sinfonia Lahden solistina. Pelkästään viime vuoden sisällä Kalevi Kiviniemeltä on julkaistu neljä CD-levyä musiikkia: Hämeenlinnan kirkossa äänitetty Intrada-levy, Sibelius Complete Organ Works-levy, The Cliburn Organ-levy sekä Tarja Turusen kanssa Ave Maria-levy.

Kangasalan urkutehtaan vuonna 1966 valmistuneissa Kalevan kirkon uruissa on 41 äänikertaa, jotka on jaettu kolmelle sormiolle ja jalkiolle, ja edellisen kerran tämä soitin oli peruskorjauksen alla vuonna 1990. Urkufasadin, samoin kuin Kalevan kirkon on suunnitellut arkkitehti Reima Pietilä ja tämä ainutlaatuinen soiva luomus on suojelukohde. Kirkon urkujen soittopöydästä urkukaapin huipulle on matkaa 16 metriä, mutta urut on rakennettu aikanaan hyvin ahtaaseen tilaan vaikka kirkossa on kyllä avaruutta muuten runsaasti. Urkufasadi – samoin kuin kirkon penkit ja alttari – on rakennettu suomalaisesta männystä. Ensimmäinen ja toinen sormio ovat mekaanisia ja kolmas sormio sekä jalkio sähköpneumaattisia. Myös mekaanisten sormioiden rekisterikoneisto on sähköpneumaattinen.

Kalevan kirkon urkufasadi on myös suojeltu kohde vuodesta 2006.

Syksyn 2015 peruskorjaus kirkon uruille alkoi kohentamalla kulumisen aiheuttamat vaivat ja häiriöt soitto- ja rekisterikoneistoihin. Mekaanisten sormioiden elähtäneet rekisteripalkeet nauhoitettiin uudelleen, rekisterilisteiden kunto varmennettiin liitoksia kiristämällä ja tarkistamalla, että listeet liikkuvat virheettömästi ja seisahtuvat halutulla tavalla. Jalkio- ja sormiokoskettimet purettiin ja ne saivat puhdistuksen jälkeen välyksien säädön uusilla ohjainhuovilla. Tässä yhteydessä myös koko jalkiokoskettimisto sekä pelimannin penkki hiottiin ja lakattiin. Myös kirkon urkujen soitto- ja koppelikoneisto saivat uudet säädöt. Soittimen kaikki 2600 urkupilliä puhdistettiin ja tarvittaessa viat pilleissä korjattiin. Tärkein korjaukohde oli soittimen soinnin muuttaminen, sillä edellisessä peruskorjauksessa oli tämän soittimen sointi pehmennetty ja pilleistä viety liian kirkkauden ja terävän soinnin poistamisen yhteydessä myös raakaa voimaa ja sävykkäitä värejä; urkujen soinnista oli näin tehty tietyllä tapaa laiskaa ja harmaata. Nyt uudelleenäänityksessä urkupillien sointia muutettiin määrätietoisesti mielenkiintoisempaan ja sävykkäämpään suuntaan. Jotkin kokonaiset äänikerrat saivat herätyksen sekä selkeän voimistuksen saivat myös pääsormio ja rintapillistö.

Tunnin kestävä konsertti lähti käyntiin Charles Marie Widorin (1844-1937) Toccatalla Urkusinfoniasta nro 5 ja jatkui Franz Lisztin (1811-1886) Konzert Etüdellä. Seuraavaksi seurakunnalle Kiviniemi tarjosi Preluden (Gabriel Pierné 1863-1937) sekä Michel Corretten (1707-1795) Satakielen (La Rossignol). Léon Boellmannin (1862-1897) Toccatan jälkeen oli vuorossa Kalevi Kiviniemen improvisaatio kolmessa osassa; Cosmos, Adagio ja Toccata. Konsertin loppu oli omistettu Jean Sibeliukselle (1865-1957). Intrada uruille op. 111 a (Largamente molto, poco adagio) valmistui Ruotsin kuningasparin vierailun vuoksi vuonna 1925 ja se oli alun perin tarkoitettu neljänneksi osaksi viisiosaiseen urkusarjaan, joka ei koskaan nähnyt päivänvaloa. Ennen päätösnumeroa kuultiin vielä Sydämeni laulu, joka valmistui vuonna 1898 A. Kiven runon pohjalta ja jonka Sibelius sovitti sittemmin vuonna 1904 sekakuorolle. Loppunumerona Kalevi Kiviniemi soitti vielä Sibeliuksen Finlandian, joka sai urkukonsertin jälkeen melko runsaslukuiselta yleisöltä arvostavat suosionosoitukset seisoen esitettynä illan taiteilijavieraalle.

Nuori Johannes Brahms.

Konsertin pääteoksena Tampere Filharmonia kajauttaa kausisarjan 2016 avauskonsertissa perjantaina 15.1.2016 klo 19 alkaen Tampere-talossa yhden kaikkien aikojen suurimman säveltäjäneron Johannes Brahmsin (s. 7.5.1833 Hampuri ja k. 3.4.1897 Wien) Kolmannen Sinfonian F-duurissa, op. 90, jota monet ovat varmaan perustellustikin pitäneet jopa hänen parhaana sinfonianaan.

Johanneksen isä oli multi-instrumentalisti, joka soitti mm. kontrabassoa ja käyrätorvea; isältään Johannes sai alkuun opetusta jousisoittimilla musiikin poluille. Isä Johann Jakob Brahms syntyi vuonna 1806 Heidessa ja hänen isänsä toimi jo siellä kapakoitsijana ja kauppiaana. Komea ja iloinen Jakob ei ollut kiinnostunut kuin musiikista ja hän elättikin itsensä viiden vuoden musiikinopiskelun jälkeen ensin katusoittajana, joka soitti lisäksi tanssimusiikkia iltaisin Hamburger Bergissä, joka sittemmin tuli tunnetuksi St. Paulin nimellä. Myöhemmin Johann Jakob pääsi maineikkaan Alster-paviljongin sekstetin varajäseneksi ja siitä vähitellen varsinaiseksi jäseneksi.

 Johannes Brahmsin äiti oli miestään 17 vuotta vanhempi Johanna Henrika Christiane Nissen, joka piti sisarensa kanssa lyhyttavarakauppaa ja joka oli ansainnut jo 13-vuotiaasta varoja ompelijana. Christianen tiedettiin olleen sairaanloinen - ontui mm. toista jalkaansa - eikä häntä yleisesti pidetty kovin sievänä, mutta parin kirjeenvaihdon perustella - jota on säilynyt 120 kirjeen verran - hän näyttäytyi kirjallisesti miestään lahjakkaampana, oikeudenmukaisena ja herkkätunteisena ihmisenä. Pienikokoinen äiti teki mielellään käsitöitä ja hoiti hellästi perheen huonekasveja, joita kodissa oli aina. Perheeseen syntyi kolme lasta; Elise vuonna 1831 ja Johannes 1833 sekä vielä pikkuveli Fritz vuonna 1835. Pikku-Hannes - kuten Johannesta kotona kutsuttiin - syntyi satamakaupungin slummialueella, kujakorttelin talossa nimeltä Schlüters Hof. Poika näki jo pienenä alueen kaikki mahdolliset paheet; mm. rikollisuuden ja alkoholismin. On epäilty, että näiltä ajoilta jo juontavat alkunsa Johanneksen persoonalliset puolet ja hänen ongelmansa tulla toimeen ylempää porvaristoa edustavien naisten ja tyttöjen kanssa.

Johannes Brahmsin syntymätalo.

Seitsemän vuoden iässä Johannes aloitti pianotunnit Otto Friedrich Willbald Cosselin - Eduard Marxenin oppilas - ohjauksessa ja samaan aikaan hän opiskeli myös sellon soittoa. Cossel vei määrätietoisesti Johanneksen soittotekniikkaa eteenpäin ensin alkuun Czernyn, Clementin ja Cramerin etydeillä ja Dussekin ja von Fieldin taiturikappaleita hyödyntäen. Myös varhain Johannes tuli tutuksi Bachin, Mozartin ja Beethovenin nuottien kanssa. Myöhemmin myös saksalainen säveltäjä ja pianisti Eduard Marxen (s. 23.7.1806 ja k. 18.11.1887), joka itse oli opiskellut Wienissä Ignaz Seyfriedin ja Carl von Bockletin opissa, toimi Johannes Brahmsin opettajana pianonsoitossa, musiikin teoriassa, soinnutuksessa ja kontrapunktissa. Melko varhain havaittiin tämän nuoren poikkeukselliset lahjakkuudet musiikin alueella; 10 vuoden iässä hän soitti jo oman pianosonaattinsa opettajalleen. Nuorena hän mielellään kätkeytyi sävellyksillään salanimien taakse, kuten Karl Würth ja G. W. Marcks. Sävellyksensä hän tuolloin merkitsi poikkeuksellisin suurin opusnumeroin. Tämä lahjakas pianovirtuoosi lopetti koulunkäyntinsä 14-vuotiaana vuonna 1847 ja antoi ensikonserttinsa Hampurissa 21.9.1848.

Joseph Joachim.

Leipänsä pitimiksi Johannes Brahms nuoruudessaan soitti pianoa Hampurin ravintoloissa ja kaupungissa hän tutustui kahteen oman uransa kannalta merkittävään henkilöön, joista molemmat olivat viulisteja; toinen oli Unkarista maanpakoon lähtenyt Eduard Reményi, jonka kanssa Brahms konsertoi jonkin aikaan ja toinen oli Joseph Joachim - Eduardin opiskeluystävä jo Wienin ajoilta. Joachimin suosituksesta Brahms tutustui säveltäjä Robert Schumanniin ja hänen Clara vaimoonsa, johon Brahms jopa ihastui. Brahms vietti Schumannin perheen kanssa sittemmin pitkiä aikoja ja katsotaanpa, mitä Clara kirjoitti päiväkirjaansa tuoreeltaan tutustuttuaan nuoreen säveltäjäämme:

Robert ja Clara Schumann.

 "Tämä kuukausi toi meille suurenmoisen ilmestyksen kaksikymmenvuotiaan hampurilaisen säveltäjän Brahmsin muodossa. Siina tuli jälleen todellinen Jumalan lahja! - Hän soitti meille omia sonaattejaan, scherzojaan jne. - kaikki täynnä ylitsepursuilevaa mielikuvitusta, tunteen herkkyyttä ja muodon mestaruutta. Robert oli sitä mieltä, että hänellä ei ole mitään lisättävää tai poisotettavaa Brahmsin sävellyksissä. Oli todella liikuttavaa nähdä tämän nuorukaisen istuvan pianon ääressä mielenkiintoisine, nuorekkaine kasvoineen, jotka hänen soittaessaan kirkastuivat kokonaan, kauniine käsineen, jotka mitä vaivattomimmin voittivat suurimmatkin vaikeudet, ja kuulla vielä näitä merkillisiä sävellyksiä. Hän on opiskellut Marxenin johdolla Hampurissa, mutta kaikki se, mitä hän soitti meille, on niin mestarillista, ettei voi muuta kuin olla sitä mieltä, että rakas Jumala on lähettänyt hänet niin valmiina maailmaan."

Brahmsilla oli kovia paineita ennen kuin hän päästi käsistään ensimmäisen sinfonian vuonna 1876 ollessaan jo 43-vuotias; hän itse koki vääjäämättä olevansa suuren esikuvansa, Beethovenin varjossa pitkään. Brahmsille tarjottiin samana vuonna (1876) myös Düsseldorfin musiikkiyhdistyksen johtajan virkaa - tästä tehtävästä hän kylläkin kohteliaasti kieltäytyi -, samaa virkaa, jota oli aiemmin hoitanut säveltäjä Robert Schumann. Kaikki hänen neljä sinfoniaansa ovat nykyään orkestereiden perusohjelmistoa ja hyvin suosittuja teoksia. Toinen sinfonia valmistui jo seuraavana vuonna eli 1877, kolmas sinfonia vuonna 1883 ja neljäs vuosina 1884-1885.

Kesän 1883 Johannes Brahms vietti 52 000 asukkaan pienessä kaupungissa Wiesbadenissa, joka sijaitsee Taunus-vuoren ja Reinin välimaastossa. Kaupunki oli jo tuolloin ulkomaalaisten keskuudessa suosittu kylpyläkaupunki, jossa vieraili vuosittain n. 80 000 vierasta. Tämä on se sama kylpyläkaupunki, jonne Tampereen Finlaysonin tehtaan omistaja ja patruuna Wilhelm von Nottbeck kuoli 30.3.1890 matkallaan ja tuli sittemmin haudatuksi Nottbeckien sukuhautaan Tampereen Lielahdessa.

Brahms löysi Laura von Beckerathin avulla kesäasunnokseen rouva von Dewitzin omistaman talon, jonka maalari Ludwig Knaus aikoinaan rakensi ateljeekseen osoitteessa Geisenbergstraße 19. Noihin aikoihin säveltäjä Brahms oli ihastunut Stockhausenin oppilaaseen, nimeltä Hermine Spies, jonka Brahms oli tavannut erään konserttinsa jälkeen Krefeldissä. Säveltäjä oli heikkona tähän tummaan, 26-vuotiaaseen alttoon, jota juuri 50 vuotta täyttänyt säveltäjä säesti pianolla ja omisti tälle myös useamman liedkirjoituksensa. Brahms salasi tehokkaasti kanssaihmisiltään, minkä teoksen parissa hän työskenteli ateljeessaan. Kesän aikana hän Kolmannen Sinfoniansa täällä kuitenkin kirjoitti partituuriksi asti valmiiksi ja 15.9.1883 päivätyssä kirjeessään hän kertoo kustantajalleen Fritz Simrockille, että teoksen ensimmäisen osan materiaali on ollut eri muodossa jo aiemmin olemassa. Kaikki teokseen liittyvät luonnokset Brahms hävitti niin tehokkaasti, että teoksen synnystä on jopa mahdotonta tietää tarkempaa. Teoksen valmistumisesta sai kuitenkin ensimmäisenä tietää kapellimestari Franz Wüllner ja seuraavaksi sekä Clara Schumann että Joseph Joachim.

Julius Stockhausen.

Hermine piti Brahmsin hyvällä tuulella ja hänen ansiostaan Johannes oli kesällä 1883 hyvin seurallinen. Välillä Johannes Brahms innostui rasittaville retkille ystäviensä keralla esimerkiksi Plattelle, joka nousee 500 metrin korkeuteen Wiesbadenin kyljessä. Välistä taas musisoitiin sunnuntaisin Beckeratheilla, jolloin Haydnin ja Mozartin sonaatit saivat kyytiä. Muusikkoseurueessa musisoivat mm. Julius Stockhausen, Louis Ehlert sekä Marie Soldat Brahmsin ja Rudolf von Beckerathin lisäksi. Samaiset muusikot soittivat Brahmsin kamarimusiikkia hänen ihailijansa, prinsessa von Ardeckin luona.

Kapellimestari Hans Richter.

Brahmsin Kolmannen Sinfonian valmistuttua se sai kantaesityksensä 2.12.1883 Wienissä. Teoksen sai kantaesityksessä johdettavakseen kapellimestari Hans Richter, joka oli varsinkin säveltäjä Richard Wagnerin luottokapellimestareita Hans Bülowin ohella. Richter muutti jopa asumaan Wagnerien talouteen vuonna 1860 ja toimi hänen sihteerinään tuolloin. Wagnerin kuoleman jälkeen säveltäjä Anton Bruckner julistettiin Bayreuthin mestarin seuraajaksi. Brahms ei varsinaisesti koskaan kuulunut Wagnerin eikä Brucknerin musiikin suurimpiin ihailijoihin. Vaikka musiikillisista asioista saattoi säveltäjien välillä vallita erimielisyyksiä, nähtiin Brahms kuitenkin Brucknerin kuoltua vuonna 1896 kirkossa hänen hautajaisissaan osittain piilossa erään pylvään takana kyynelsilmin.

Säveltäjä Bruckner.

Wagnerin ja Brucknerin kannattajat asettuivat kantaesityksessä Musikverein-salin seisomapaikoille - joita seisoville asiakkaille salissa on noin 300 - aluksi häiriötä tuottaen, mutta musiikin esitys sai lopulta valtavan menestyksen salissa. Teoksen osia jouduttiin soittamaan konsertissa yleisön pyynnöstä useampaan kertaan uudelleen. Hans von Bülow johti uuden teoksen tuoreeltaan Berliinissä ja Meiningenissa. Johannes Brahmsilla oli myös tapana johtaa omia teoksiaan, ja niin myös tämän Kolmannen Sinfonian kanssa tapahtui; ensimmäisen kerran hän johti Kolmannen Sinfoniansa Wiesbadenissa - siis teoksen syntykaupungissa - ja pian Ala-Reinin musiikkijuhlilla Düsseldorfissa.

Kapellimestari Hans Bülow.

Johannes Brahms 3 © Esa Hakala  

Leopold Mechelin.

Mannerheimintiestä erkanee Mechelininkatu Helsingissä, joka on saanut kantaa nimeänsä vuodesta 1917 lähtien. Mechelininaukio on samoin Helsingissä ja se nimettiin vasta vuonna 1995. Myös Haminan kaupungissa löytyy samalle henkilölle nimetty Mechelinintie. Käydäänpä nyt katsomassa, mitä tämä herra Mechelin oli miehiään!

Leopold (Leo) Henrik Stanislaus Mechelin syntyi Haminassa 24.11.1839 filosofian tohtori, valtioneuvos sekä Haminan kadettikoulun tarkastaja Gustaf Johan Mechelinin poikana. Äiti oli Amanda Sofia Costiander (o. s. Sagulin), saksalaisia Viipurin kaupungista. Mechelineillä puhuttiin siis kotona sekä saksaa että ruotsia; Leo-poika oppi kielistä ainakin venäjää, ranskaa ja englantia, mutta koskaan hän ei hallinnut suomenkieltä kovin ihmeellisesti. Myöskään mikään varakas Mechelinien perhe ei ollut. Kaksi luokkaa alkeiskoulua Leo Mechelin suoritti Haminassa, mutta hänen opetuksestaan vastasi lähinnä vuonna 1863 kuollut isä-Gustaf. Leo suoriutui ylioppilaaksi vuonna 1856 ja kirjautui välittömästi Helsingin yliopistoon, josta valmistui filosofian kandidaatiksi ja maisteriksi vuonna 1860. Poikamiehenä opiskellessaan Mechelin osallistui tunnollisesti ylioppilaselämään ja tuli tunnetuksi myös seurapiireissä, koska hänet tiedettiin aikalaisten mukaan sanavalmiiksi esiintyjäksi, ulkonäöltään komeaksi, musikaaliseksi sekä lahjakkaaksi kirjoittajaksi. Mechelin suunnitteli alkujaan opiskelevansa humanistisia aineita, mutta päätyi sitten kuitenkin lukemaan lakia.

Vuonna 1838 perustetun Suomen Tiedeseuran notaarina ja sihteerinä Mechelin toimi vuosina 1860-1861, ja tämän jälkeen hetken aikaa Helsingin yliopiston konsistorin amanuenssina. Ennen valmistumistaan keväällä 1864 lakitieteiden kandidaatiksi, Mechelin ennätti vielä toimia tovin Blomqvistin yksityisen tyttökoulun opettajana. Valmistuttuaan Leo Mechelin tuoreeltaan haki apulaistoimistosihteerin virkaa Pietarissa Suomen valtiosihteerinvirastosta. Virka jäi häneltä kuitenkin saamatta, mutta hän sai viran Viipurin hovioikeuden auskultanttina. Samana vuonna hän otti vastaan kopistin toimen senaatin talousosastolla ja tässä toimessa hän viihtyi vuoteen 1867 asti. Hieman ennen valmisistumistaan yliopistosta Leo Mechelin oli kosinut kenraali Anders Edvard Ramsayn tytärtä Augusta Ramsayta, mutta kenraali piti avioliittoa huonona ajatuksena Mechelinin liian alhaisen syntyperän vuoksi. Kenraali Ramsay oli vuonna 1836 hankkinut omistukseensa Munkkiniemen kartanon Helsingissä, jonka siirsi poikansa Georg Edvard Ramsayn omistukseen vuonna 1861. Sairaanloinen Georg Edvard päätti luopua kartanon maista vuonna 1910 – 517 hehtaaria – myyden maat M. G. Stenius Oy:lle. Suvun haltuun jäi vain itse kartano, sen puisto ja 100 hehtaaria Rosaksen ja Skyttaksen tiloilta Konalasta. Sittemmin kartanon maat ovat loputkin myyty pienemmissä erissä samalle ostajalle.

Kenraali Anders Edvard Ramsay.

Näin Leo sitten avioitui kauppaneuvos Johan Henrik Lindroosin tyttären Alexandra Elisabeth Lindroosin (1844-1909) kanssa syksyllä 1865. Vuonna 1862 kuollut kauppaneuvos Lindroos oli Helsingin kaupungin rikkain porvari ja tällä järjestelyllä Mechelin pääsikin kauppaneuvoksen kuolinpesänvarojen hoidon kautta taloudellisesti riippumattomaan asemaan. Näin Leo Mechelinille avautui vaimon perintörahain avulla aivan uudet näkymät maamme elinkeinoelämään ja politiikkaan. Tuohon aikaan vielä äänioikeus oli sidoksissa varallisuuteen ja valtuuston sekä porvarissäädyn vaaleissa sai enemmän ääniä suurilla tuloilla. Mechelinin perhe asettui asumaan vuosikymmeniksi Helsinkiin Lindroosin omistamaan kivitaloon osoitteessa Fabianinkatu 16 ja perheeseen syntyi vain yksi tytär, Cely Mechelin (1866-1950). Elämänsä ehtoopuolen viime vuodet, vuodesta 1902, Leo Mechelin asui tehtailija, kunnallisneuvos Fredrik Wilhelm Grönqvistin (s. 5.3.1838 Helsinki ja k. 21.4.1912 Helsinki) teettämässä ja vuonna 1883 valmistuneessa uusrenessassin tyyliä edustavassa talossa – talon suunnitteli arkkitehti Theodor Höijer - Pohjois-Esplanadin ja Kluuvikadun kulmauksessa osoitteessa Pohjois-Esplanadi 25-27. Grönqvist rakennutti myös saman kadun varteen vuonna 1886 valmistuneen Hotelli Kämpin, jonka piirsi samainen arkkitehti Höijer.

Alexandra ja Leopold Mechelin.

Grönqvistin talo Pohjois-Esplanadilla.

Leo Mechelinillä oli mielenkiintoinen vaihe nuoruudessaan sanomalehtimiehenä. Suomi otti ensi askeleitaan valtiollisessa heräämisessään ja Mechelin toimi ruotsalaisten liberaalien ryhmässä sellaisten miesten kuin mm. Ernst Linder, August Schauman, Carl Mannerheimin ja Carl Gustaf Estlanderin rinnalla. Jo vuonna 1860 Mechelin kirjoitteli Schaumanin toimittamaan Papperslyktan-lehteen ja syksyllä 1861 perustettiin Barometernin, jonka toimittajaksi Mechelin myös päätyi. Lehti oli kuitenkin lyhytaikainen ja sen seuraajaksi perustettiin vuonna 1862 Helsinfors Dagblad, ja tämän lehden hallituksessa ja omistajana Mechelin nähtiin vuoteen 1884 asti. Lehdessä hän kuitenkin toimi ainoastaan avustajana kirjoittaen tarvittaessa ajankohtaisista aiheista.  

Suomen Yhdyspankki (SYP) perustettiin vuonna 1862 ja kauppaneuvos Lindroosin kuolinpesästä tuli tämän Suomen suurimman liikepankin isoin osakkeenomistaja. Mechelin pääsi Yhdyspankin johtokunnan jäseneksi vuosiksi 1867-1872 ja hänelle myös tarjottiin pankin toimitusjohtajan virkaa, josta kunniasta hän kyllä kieltäytyi. Mechelin oli vielä vuosina 1893-1896 SYP:n johtokunnassa sekä SYP:n hallintoneuvoston puheenjohtajana vuodet 1898-1903. Leo Mechelin valitsi tietoisesti akateemisen uran ja ahkeroitsi kahdessa vuodessa kaksi väitöskirjaa; hän valmistui vuonna 1873 lakitieteen lisensiaatiksi sekä molempien oikeuksien tohtoriksi ja hänet nimitettiin vuonna 1874 valtio-oikeuden professoriksi Helsingin yliopistoon. Vuosina 1877-1882 hän hoiti lisäksi talousoikeuden ja kansantaloustieteen professuuria samassa paikassa ja vuonna 1882 häntä odottivat jälleen uudet haasteet, kun hänet nimitettiin senaattoriksi. Leo Mechelinille lankesi myös useiden kauppaneuvos Lindroosin kuolinpesän omistamien kartanoiden – kuten esim. Löyttymäen kartano Janakkalassa ja Puotilan kartano Helsingissä – hoito. Kuolinpesältä hän osti itselleen vuonna 1868 Laitilan kartanon Hollolasta, jossa hän harjoitti myös suurmaanviljelyä. Laitilan kartanon hän myi vuonna 1886 vaimonsa veljelle. Maanviljelysharrastus vei Mechelinin vuosiksi 1870-1875 maanviljelysseurojen johtokuntiin sekä Uudellamaalla että Hämeessä.

Knut Fredrik Idestam.

Suomen suuriruhtinaskunta irtautui vuonna 1865 ruplan kurssista ja kiinnittyi hopeakantaan. Vuori-insinööri ja filosofian maisteri Knut Fredrik Idestam (s. 28.10.1838 ja k. 8.4.1916) oli Leo Mechelinin ystävä jo opiskeluajoista lähtien; he olivat opiskeluaikanaan jakaneet yhteisen majoituksen. Idestam oli oppinut Saksassa paperinvalmistuksen puusta ja vaikka tämä menetelmä jo meillä Suomessa tunnettiin, oli Idestam ensimmäisen teollisen puuhiomon perustaja maassamme. Tehdas pystytettiin vuonna 1865 Tammerkosken rantaan. Apteekkari Gustaf Serlachius oli päässyt hiljalleen Idestamin suosioon eräänlaisena konsulttina alkuun tutustuttaen vuori-insinööriin mm. Wilhelm von Nottbeckin – Nottbeck toimi paitsi Finlaysonin puuvillatehtaan johtajana myös Yhdyspankin Tampereen konttorin johtajana tuohon aikaan - ystävällisellä avustuksella. Serlachius teki ensin Idestamin kanssa rohdoillaan kauppaa, mutta varsin pian hän alkoi näkyä myös rakennusmestarin ominaisuudessa hiomolla. Puuhiomo käynnistyi keväällä 1866 ja siellä työskenteli tuolloin noin kymmenisen työntekijää. Idestam ei joutanut itse olemaan paikalla aina, sillä hänellä oli virka vuorihallituksessa Helsingissä. Serlachius hoiti hiomon juoksevia asioita paikallisesti; hänen apteekkinsa kautta maksettiin työmiesten palkat ja hiomon laskut. Kesällä 1866 Frenckell alkoi julkaista ensimmäistä paikallislehteä Tampereella viikottain ja tähän tarkoitukseen he tarvitsivat puupaperia kustannussyistä. Näin he saivat Tampereelta tarpeeseensa edullisempaa puupaperia, ja joulukuusta 1866 painettiin Tampereen Sanomat ensimmäisenä sanomalehtenä puupaperille. Serlachius ryhtyi puuhiomon isännöitsijäksi ja samalla opiskeli lähinnä käytännön kautta valmistusprosessin toimintaa tehtaalla. Seuraavan tehtaansa Idestam perusti Nokialle vuosina 1868-69 hankkien yhtiönsä omistukseen Nokian kartanon maita. Vuonna 1871 hänen pystyttämistään tehtaista tehtiin osakeyhtiö, Nokia Aktiebolag, jonka ensimmäisenä toimitusjohtajana Idestam toimi aina vuoteen 1895 asti. Nokian perustamiskokous järjestettiin 7.2.1871 Mechelinin kotona Helsingissä, jossa Leo Mechelin tuli heti yhtiön hallitukseen toiseksi isoimpana omistajana Idestamin jälkeen. Mechelin auttoi ystäväänsä järjestämällä rahoituksen anopiltaan, Cecilia Lindroosilta, Nokian kartanon maiden ostoon. Kartanon konkurssihuutokaupassa yritti G. A. Serlachius ostaa samoja maita, mutta Mechelin tarjosi Lindroosin edustajana 85 000 markkaa Adolf Törngrenin konkurssipesälle maista saaden ne omistukseensa. Perustamiskokouksessa Nokia osakeyhtiö osti taas kartanon maat Lindroosilta. Nokian hallituksessa Mechelinin tehtävänä oli juuri rahoituksien järjestäminen yhtiölle ja yhtiön hallituksessa hän istui siis vuosina 1871-1882, 1898-1903 – nämä vuodet myös hallituksen puheenjohtajana - ja vielä vuodesta 1913 kuolemaansa asti. Mechelin oli viemässä Nokiaa vahvasti vesivoimalla tuotettuun sähköntuotantoon, jota taas Idestam aikansa vastusti. Nokia yhtiö tuotti Leo Mechelinille omistamillaan osakkeilla hyvin merkittävät tulot.

Mechelinin aatelissuvun vaakuna.

Kiinnostuksesta yhteisten asioiden hoitoon kertonee se, että Mechelin oli jo vuonna 1867 valtiopäivien suostuntavaliokunnan sihteeri. Porvarissäädyn edustajana hänet valittiin vuoden 1872 valtiopäiville Helsingissä. Helsingin ensimmäiseen kaupunginvaltuustoon ja sen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Leo Mechelin vuonna 1875. Keisari Aleksanteri II perheineen vieraili vuonna 1876 Helsingissä ja Mechelin isännöi kaupungin edustajana suurta teollisuusnäyttelyä tuolloin. Tästä kiitoksena hänet aateloitiin 27.7.1876. Tämän jälkeen Mechelin osallistui aatelissäädyn edustajana kaikille valtiopäiville aina vuoteen 1906 asti. Hän toimi useimmilla valtiopäivillä valtiovarainvaliokunnan puheenjohtajana sekä kuului vuodet 1877-1882 Suomen Pankin valtuusmiehiin. Mechelinillä oli laajat suhteet moneen suuntaan ja hän oli hämmästyttävän aikaansaapa ihminen toimissaan; häntä kuvattiin erinomaiseksi puhujaksi ja puheiden laatijaksi. Mechelin oli kultakomitean jäsen, kun sen ehdotuksesta vuonna 1877 Suomen markka sidottiin kultakantaan. Samana vuonna Mechelin laati valtion ensimmäisen tulo- ja menoarvion, jonka käyttöönottoa oli myös itse ensin ehdottanut. Vuonna 1879 hän johti komiteaa, joka luonnosteli elinkeinovapauslain maahamme ja vuosina 1879-1880 hän johti suurta verokomiteaa. Vaikka hänet tiedettiin pasifistiksi, hän laati myös vuoden 1878 asevelvollisuuslain sisällön pääosat. Mechelinin laajoja taloudellisia taitoja ja teoreettista tietämystä käytettiin paljon hyödyksi ja paljolti hänen ansiostaan oli mm. Suomen obligaatiomarkkinoiden syntyminen 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä.

Mechelin teki tohtorinväitöskirjansa Ruotsin valtaneuvoston asemasta Vaasa-ajalla. Vuonna 1873 julkaistussa väitöskirjassaan Om statsförbund och statsunioner hän lanseerasi myöhemmin kansainvälistä huomiota saavuttaneen opin Suomen perustuslaeista, jonka mukaan suvereeni valtio, Suomi, kuului Venäjään osapuolten välisellä sopimuksella. Talous ja kulttuuri sitoivat Suomen länsimaihin ja siksi Venäjästä erotettu kehitys taloudessa ja oikeusjärjestyksessä oli lainsäädännöllä turvattava. Kansakunnan hyvinvoinnin lepääminen perustuslakien varassa oli aivan keskeisiä kysymyksiä Mechelinille, jopa niin, että Mechelinin aatelisvaakunassakin on tunnuslause: pro lege (lain puolesta). Mechelinille kielikysymys ei ollut kovin tärkeä; ruotsinkieliset liberaalit arvostivat paljon enemmän perustuslakien turvaamista, vallan keskittämistä erityisesti valtiopäiville, yritteliäisyyden suosimista, vapaata kauppaa ja taloudellista liberalismia sekä uskonnonvapautta. Rohkeasti Mechelin ajoi ensimmäisillä valtiopäivillä juutalaisten maahantulokiellon poistamista, sillä näin hänen mielestään Suomeen saataisiin oppineita ja taitavia juutalaisia talouselämän palvelukseen. Juutalaiset saivat vasta vuonna 1917 kansalaisoikeudet maassamme. Kielikysymys jakoi selkeästi fennomaanit ja ruotsinkieliset liberaalit; Mechelin esitti väitöskirjassaan, että suomalaiset muodostavat instituutioihin nojautuvan poliittisen yhteisön. Mechelin näki kansakunnan historiallisena ja poliittisena toimijana, ei kansallisena, kuten fennomaanit tekivät.

Dagbladilaiset liberaalit perustivat keskellä kieliriitaa Liberaalisen puolueen ja tämän puolueen ohjelman laati pääosin Mechelin. Ohjelma julkistettiin 5.12.1880 ja se oli laatuaan Suomen ensimmäinen kirjoitettu puolueohjelma. Siinä haluttiin purkaa taloudellista sääntelyä, vaadittiin oikeusjärjestyksen turvaamista, uskonnonvapautta, sananvapautta ja valtiopäivien aseman vahvistamista. Kielikiistaa vähäteltiin ja toivottiin molemmille kotimaisille kielille tasa-arvoista asemaa. Samoin vaadittiin Suomen ja Venäjän suhteiden määrittämistä perustuslaeilla. Demokratian lisäämistä eikä äänioikeuden laajentamista siinä ei esitetty. Liberaalinen puolue oli suosionsa huipulla vuoden 1882 valtiopäivien vaaleissa; se menestyi kielipuolueita paremmin ja pääsi enemmistöön porvarissäädyssä. Kenraalikuvernööri Fjodor Heiden nimesi Mechelinin senaatin valtiovaraintoimikunnan apulaispäälliköksi. Samoissa vaaleissa senaattiin pääsi myös fennomaanien johtaja, Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen. Kielimuuri jäi olemaan ja Liberaalinen puolue kuihtui ja katosi nopeasti vuoden 1885 jälkeen; ruotsinkieliset liberaalit loikkasivat svekomaaneihin, vaikka Mechelin olikin pitkään sitoutumaton.

Mechelinin ura senaatissa jatkui mm. neuvottelijana Venäjän ja Espanjan välisestä kauppasopimusta solmittaessa Madridissa vuonna 1887; Suomen ruhtinaskunnan kauppavaihto Espanjan kanssa oli kolme kertaa suurempi kuin koko valtakunnan yhteensä, siksi Mechelin oli Venäjän Madridin-lähettilään Mihail Gortšakovin kanssa näissä neuvotteluissa. Tällä matkalla Mechelin vietti perheensä kanssa Espanjassa puoli vuotta, josta itse neuvottelut veivät kaksi kuukautta. Sopimus oli kuitenkin Suomelle sangen edullinen. Mechelin nimitettiin senaatin kauppa- ja teollisuustoimikunnan johtoon vuonna 1888 sitä perustettaessa. Vähentääkseen riippuvuutta Venäjästä ja parantaakseen ulkomaankauppaa talviolosuhteissakin Mechelin oli tekemässä myös päätöstä Suomen ensimmäisestä jäänmurtajan hankkimisesta, joka sitten toteutui vuonna 1890.

Theodor Bruun.

Ministerivaltiosihteeri, todellinen valtioneuvos ja vapaaherra Theodor Bruunin (s. 18.5.1821 Hamina ja k. 3.9.1888 Vehkalahti) nimenomaisesta pyynnöstä Mechelin kirjoitti professori ja senaattori Karl Gustaf Ehrströmin (s. 17.3.1822 Turku ja k. 23.10.1886 Helsinki) sekä senaattori ja lainopin professori Robert August Montgomeryn (s. 29.6.1834 Kajaani ja k. 3.8.1898 Helsinki) kanssa esityksen Suomen valtio-oikeudellisesta asemasta Venäjän viranomaisille. Esitys perustui oppiin Suomen valtiosta, joten Bruun ja kenraalikuvernööri Heiden järkyttyivät siitä ja Heiden jopa kielsi sen julkaisemisen. Vastavetona Haiden nimitti Alexander Bernhard von Weissenbergin (s. 1.12.1822 Helsinki ja k. 28.9.1901 Viipuri) johtaman komitean kokoamaan voimassa olevat Suomen valtion oikeudellista asemaa koskevat säädökset. Komiteassa istuivat senaattori ja juristi Nils Isak Fellman (s. 10.9.1841 Lappajärvi ja k. 28.10.1919 Helsinki), tuomari K. W. Nystén sekä professori Thiodolf Rein (s. 28.2.1838 Helsinki k. 18.11.1919 Helsinki) ja valtio-oikeuden professori Robert Fredrik Hermanson (s. 2.2.1846 Oulu ja k. 10.12.1928 Helsinki). Komitean sihteerinä toimi professori ja valtioneuvos Johan Richard Danielson-Kalmari (s. 7.5.1853 Hauho ja k. 23.5.1933 Helsinki). Komitea jätti mietintönsä senaatille loppuvuodesta 1886 ja ehdotti samalla siinä Suomelle uutta hallitusmuotoa ja säätyprivilegiota perusteluineen.

Tästä suivaantunut Leo Mechelin julkaisi omissa nimissä ulkomaille kohdennetun julkaisun, ranskankielisen pamfletin, Précis du droit public du Grand-Duché de Finlande (Piirteitä Suomen suurruhtinaskunnan valtio-oikeudesta). Esityksessään hän tarkentaen ja laajentaen kehitteli väitöskirjassaan esittämäänsä unioniteoriaa. Hän tähdensi, että keisari Aleksanteri I sitoutui Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809 Ruotsinvallan aikaisiin perustuslakeihin – tunnustaen Suomen valtioksi – ja näin syntyi samalla myös hänen seuraajiaan sitova valtio-oikeudellinen sopimus. Keisari saattoi olla yksinvaltias Venäjällä, mutta Suomessa suurruhtinas vain Suomen perustuslakien varassa ja rajoissa sekä säätyjen myötävaikutuksella. Näin hän esitti, että Suomi on erillisenä valtiona ainoastaan reaali- tai personaaliunionissa Venäjän kanssa, ei sen osa. Näin katsottuna myös helmikuun manifestikin voitiin tulkita laittomaksi. Rahojaan säästämättä Mechelin käännätti esitelmäänsä useille kielille ja levitti sitä tehokkaasti verkostonsa kautta ympäri Eurooppaa. Esitys käännettiin myös venäjäksi ja Venäjällä se tietysti tulkittiin provokaatioksi. Täysin varauksettoman tuen Suomessa Mechelin sai esitykselleen liberaalien piirissä, mutta oppineita vastustajiakin löytyi riittämiin.

Mechelinin esitelmän saksankielinen versio vuodelta 1889.

Venäjä pyrki saamaan Suomen tiukemmin otteeseensa korostamalla sen olevan osa emämaata. Mechelin katsoi kuitenkin tiukasti, että Suomen laki- ja privilegiojärjestelmä oli ehdoton kokonaisuus, jonka täytyy myös pysyä koskemattomana. Mechelin laati senaatissa pääosin lausunnot, jotka vastustivat Suomen postin, rahan ja tullin yhdistämistä Venäjän instituutteihin. Mechelin joutui protestiksi eroamaan senaatista, kun postimanifesti annettiin heinäkuussa 1890. Samaan aikaan korkeita virkamiehiä erosi viroistaan monia muitakin, mutta tällä teollaan Mechelin kohensi merkittävästi osakkeitaan Suomen oikeustaistelun keulilla. Venäjällä häntä pidettiin Suomen ”pääseparatistina”.

Nyt Leo Mechelinillä jäi aikaa taas muihinkin rientoihin; hän palasi Helsingin kaupunginvaltuuston johtoon sekä Yhdyspankin ja Nokian johtokuntiin. Mechelin toimi aktiivisesti myös monien yhdistysten kautta, kuten Ekonomiska samfundetin, Suomen Talousseuran ja Suomen taideyhdistyksen puheenjohtajana vaikuttaen mm. Ateneumin taidemuseon valmistumiseen vuonna 1887. Ura valtiopäivillä jatkui tietysti katkeamattomana ja sen lisäksi hänet nähtiin kirkolliskokouksissa vuonna 1886 ja 1893 edustajana. Yksityisesti hän keskittyi Suomen autonomian kiihkeään puolustamiseen ja propagandan tuottamiseen sekä sen levittämiseen Euroopassa. Hän näyttäytyi varsinkin kotimaisen kuvataiteen ja erityisesti ruotsinkielisten taiteilijoiden tukijana, mutta samalla haali taiteilijoita oikeustaistelunsa tukijoiksi. Robert Konstantin Stigell (s. 14.5.1852 Suomenlinna ja k. 1.12.1907) oli esim. Mechelinin tukemia taiteilijoita; Mechelin sai puheenjohtajana Helsingin kaupunginvaltuuston tilaamaan taiteilijalta 4,5 metriä korkean pronssisen Haaksirikkoiset-patsaan Helsingin Tähtitorninmäelle vuonna 1898.

Robert Stigellin teos Haaksirikkoiset vuodelta 1898 Helsingin Tähtitorninmäellä.

Mechelin näki vakavana uhkana Suomen venäläistämisen ja hän halusi näyttää Suomen kuitenkin länsimaisena sivistysvaltiona. Tämän vuoksi hän esim. toimitti ja julkaisi vuonna 1893 kirjan Finland i 19:de seklet, joka suomennettiin nimellä Suomi 19:nnellä vuosisadalla. Kirjan kirjoittajat olivat lähinnä ruotsinkielisiä kirjailijoita, taiteilijoita ja tiedemiehiä. Kirjan esipuheen kirjoitti Zachris Topelius ja kirjan kuvittajana teki paljon töitä Albert Edelfelt. Jo seuraavana vuonna kirjasta tehtiin käännöksiä useille kielille ja sitä myös alettiin levittää tehokkaasti Euroopan sivistyspiireihin. Vuosina 1901-1906 Leo Mechelin pääomitti Pariisissa ilmestynyttä kulttuurilehteä L’Européen, jota myös suomalaiset olivat omistamassa. Lehti kuitenkin kaatui taloudellisiin vaikeuksiin. Mechelin myös itse oli noihin aikoihin sangen ahkera artikkelien kirjoittaja ulkomaisiin lehtiin – varsinkin Ranskassa.

Victor Napoleon Procopé.

Vuonna 1899 säätyvaltiopäivät kieltäytyivät hyväksymästä keisari Nikolai II:n antamaa uutta asevelvollisuuslakia. Itse Mechelin vaikutti tuolloin säätyjen asevelvollisuusvaliokunnassa ja hänellä oli jo etukäteen tietoa kenraaliluutnantti, senaattori ja vt. ministerivaltiosihteeri Victor Napoleon Procopén (s. 5.8.1839 Mietoinen ja k. 23.9.1906 Pietari) välityksellä ”helmikuun manifestista”. Mechelin laati säätyvaltiopäivien nimissä keisarille anomuksen muistuttaen, että lainsäädäntöä Suomessa voisi muuttaa vain valtiopäivät. Mechelinin ideasta laadittiin myös kompromissiehdotus, jonka mukaan Suomi tekisi oman vapaaehtoisen asevelvollisuuslakinsa. Samalla keisaria vielä muistutettiin Suomen perustuslaeista. Suureen adressiin kerättiin yhdessätoista päivässä yli puoli miljoonaa nimeä ja nimien kerääjinä toimivat lähinnä ylioppilaat. Suuri adressi oli vastalause keisarin helmikuun manifestille ja sen muotoilussa Mechelin oli myös vahvasti mukana, kuten melkein kaikissa sortokauden alkuvaiheen johtavissa oikeustaisteluissa. Varsinaista propagandatyötä keskittyivät tekemään tohtori, kirjallisuushistorian tutkija ja myöhempi diplomaatti Jarl Werner Söderhjelm ja kielitieteilijä ja myöhemmin professori Julio Nathanael Reuter (s. 7.1.1863 Turku ja k. 9.1.1937 Helsinki), mutta Mechelin junaili komitean, jonka tehtävä oli hankkia rahoitusta tehtävälle propagandatyölle Länsi-Euroopassa. Kaikkiaan näitä Mechelinin masinoimia komiteoita oli seitsemän, ja Mechelin oli itse mukana ainakin ulkomaisen propagandan toimikunnassa sekä venäläisessä ja juridisessa toimikunnassa.

Passiivisen vastarinnan puoltajat kokoontuivat Tuurholman kartanossa elokuussa 1901 kokoukseen ja täällä Mechelin sai tehtäväksi laatia keisarille asevelvollisuusjulistusta vastustavan kansalaisadressin, johon sittemmin kerättiin lähes puoli miljoonaa nimeä. Salaisen vastarinnan keskusorganisaatio eli Kagaali perustettiin myöhemmin ja Mechelin komiteat tekivät tämän kanssa yhteistyötä. Mechelin hieman vierasti vastarinnan johdon valumista Kagaalissa nuorempien käsiin ja hänen ehdotuksestaan tammikuussa 1903 perustettiin ”vanhempien neuvosto” keskittyen miettimään vastarintaliikkeen periaatekysymyksiä Kagaalin muuten hoitaessa käytännön toimintaa. Mechelin itse tuli valituksi tähän ”vanhempien neuvostoon” ja hänen tytär, Cely, toimi Kagaalin sisarjärjestössä, naiskagaalissa.

Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov.

Kenraali ja kenraalikuvernööri Nikolai Ivanovitš Bobrikov (s. 27.1.1839 Strelna ja k. 17.6.1904 Helsinki) vaati ja sai itselleen diktaattorin valtuudet keväällä 1903. Bobrikov karkotti perustuslaillisten johtajat maastamme samana keväänä ja Mechelinkin Tukholmassa ollessaan julistettiin ei-toivotuksi henkilöksi toukokuun alussa. Mecheliniltä katkaistiin hänen senaattorineläkkeen maksattaminen, mutta hän pärjäsi vielä hyvin Nokian osingoillaan. Karkotettuja valtiopäivämiehiä piti syyskuussa 1903 Tukholmassa ”Tukholman valtiopäivinä” tunnetun kokouksensa, jossa Mechelin sai tehtäväksi johtaa komiteaa, joka pohti mahdollista perustuslaillisten yhteistyötä Venäjän oppositiopuolueiden kanssa. Hän alkoi määrätietoisesti solmia suhteita liberaalien johtajiin Venäjällä, toivoen heidän vielä nousevan maassaan valtaan. Mechelin auttoi Venäjän liberaaleja jopa laatimaan oman esityksensä Venäjän perustuslaeiksi. Kaikki radikaali ja aktiivinen vastarintatoiminta oli Mechelinille vierasta; hän luotti enemmän lain ja oikeuden voimaan ratkaista maltillisesti yhteiskunnallisia riitoja. Aktivisti Eugen Schauman ampui kenraalikuvernööri Bobrikovin kesäkuussa 1904 ja loppusyksyllä taas valtiopäivät kutsuttiin koolle, ja maanpaossa olleet valtiopäivämiehet saivat palata jälleen kotimaahansa.

Leo Mechelin palasi 5.12.1904 Helsinkiin ja hänet otettiin siellä vastaan suurena sankarina kansanjoukkojen hurratessa. Perustuslailliset saivat valtiopäivillä enemmistön kolmessa säädyssä ja Mechelin nousi kolmen valiokunnan sekä erityisen valtion tilannetta seuraavan valtuuskunnan puheenjohtajaksi. Mechelin laati jälleen keisarille ”suuren anomuksen” laillisten olojen palauttamiseksi ja kävi Pietarissa asioista neuvottelemassa. Maaliskuussa 1905 keisari pyörsi määräyksensä asevelvollisuusasetuksen toimeenpanosta sotilasmiljoonia vastaan. Näitä miljoonia maksettiin Venäjän keisarikunnalle vuoteen 1916 asti kaikkiaan 195 miljoonaa markkaa ja näiden vuoksi mm. Suomi välttyi osallistumasta ensimmäiseen maailmansotaan osana Venäjän keisarikunnan armeijaa. Keisari myös perui kenraalikuvernöörin diktaattorinvaltuudet. Mechelin ja perustuslailliset taas joutuivat luovuttamaan Suomessa piileskelleitä opposition johtajia Venäjälle rangaistaviksi.

Suurlakon aikana 1.11.1905 Leo Mechelin luovutti sanelemansa julistuksen kenraalikuvernööri Ivan Obolenskille, jonka perusteella keisari antoi Marraskuun manifestin kolme päivää myöhemmin. Mechelin pystyi vakuuttamaan Venäjän hallitsijat siitä, että Suomessa säilyisi vakaat olot ja sai nimityksen senaatin talousosaston varapuheenjohtajaksi 1.12.1905. Oikeusosaston johtoon nousi oikeustieteen professori ja Ruotsalaisen kansanpuolueen perustajia Rabbe Axel Wrede (s. 16.7.1851 Anjala ja k. 16.2.1938 Anjala). Tämä perustuslaillisista koottu senaatti – ns. Mechelinin senaatti – oli Suomen ensimmäinen poliittinen hallitus, jolla oli edeltäjistä poiketen aito kirjoitettu ohjelma. Tämän senaatin nimilista jätettiin sellaisenaan keisarin hyväksyttäväksi ja tässä senaatissa oli ensi kertaa mukana sosiaalidemokraatti Juho Kyösti Kari (s. 30.5.1868 Oulu ja k. 19.8.1921 Kotka), opettaja, puoluesihteeri, valtiopäivämies ja senaattori. Vanhasuomalaiset näkivät Mechelinin senaatin epäkansallisena ja taantumuksellisena ja työväestö oli tyytymätöntä Mechelinin ja perustuslaillisten tapaan päättää suurlakko heidän ohitse saatuaan omat vaateensa läpi.

Venäjällä vapaamielinen kausi kesti vain tovin ja perustuslailliset olivat vuosina 1905-1906 suosionsa huipulla Mechelinin ja kenraalikuvernööri Nikolai Gerardin (s. 3.9.1838 ja k. 9.12.1929 Uusikirkko) ollessa vetovastuussa Suomessa. Tuon ajan ehkä tärkein saavutus oli ns. yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden toteutuminen. Valtiopäiväjärjestys takasi suurimmalle osalle kansaa äänioikeuden, mutta edelleen lain ulkopuolelle jäi nimettyjä ryhmiä, joita olivat esim. vakinaisessa sotapalveluksessa olevat, holhouksen alaiset, vaivaishoidon alaiset, kolmen edellisen vuoden aikana henkikirjoittamattomina olleet, veronsa maksamatta jättäneet, omaisuutensa velkojille luovuttaneet, kolmen edellisen vuoden aikana irtolaisuudesta tuomitut, edellisen kuuden vuoden aikana vaalirikoksesta tuomitut ja tuomion nojalla kansalaisluottamusta vailla olleet. Vaalilaki ja uusi valtiopäiväjärjestys muokattiin komiteassa, jota johti Robert Hermanson; näin saatiin äänioikeus naisille ja yksikamarinen eduskunta Suomeen. Kesällä 1906 toteutui Mechelinin senaatin hankkeista vielä laki lausunto-, kokoontumis- ja yhdistymisvapaudesta, mutta toisaalta keisari jätti hyväksymättä painovapaus- ja yhdistyslain sekä lain eduskunnan oikeudesta vahtia hallituksen toiminnan laillisuutta. Mechelin helli myös ajatusta Suomen uudesta hallitusmuodosta, jolla turvattaisiin Suomen perustuslait. Tämän hallitusmuodon tekstiä hän oli hionut jo vuodesta 1904 lähtien ja hanketta auttoivat myös Wrede ja Hermanson. Senaatin esitys saatiin hankkeesta kesällä 1907, mutta Venäjän pääministeri Pjotr Arkadjevitš Stolypin (s. 14.4.1862 Dresden ja k. 18.9.1911 Kiova) ei koskaan vienyt esitystä keisarille asti keisarin vallan rajoitusten vuoksi. Ståhlbergin johtaman perustuslakikomitean työn pohjaksi tämä esitys kuitenkin kaivettiin esiin vuonna 1917.

Suomen ensimmäisissä eduskuntavaaleissa maaliskuussa 1907 vaalivoittajia olivat sosiaalidemokraatit ja vanhasuomalaiset perustuslaillisten jäädessä vähemmälle. Mechelinin senaattikin muuttui näin vähemmistöhallitukseksi. Keväällä 1908 sosiaalidemokraatit tekivät välikysymyksen hallitukselle saamattomuudesta uudistuksissa ja Suomen aseman puolustamisessa ja epäluottamuslause meni yllättäen läpi, kun vanhasuomalaiset äänestivät tyhjää. Senaatti tarjoutui vapaaehtoisesti eroamaan, mutta keisari hajottikin ensin eduskunnan. Mechelin ja perustuslailliset senaattorit saivat toukokuussa 1908 eron, koska heidät haluttiin pois tieltä pian tämän jälkeen alkaneella toisella sortokaudella.

Valtiopäivä- ja ikämies Leo Mechelin.

Senaatista eronnut Mechelin liittyi Ruotsalaiseen kansanpuolueeseen ja pääsi jälleen vuoden 1910 vaaleissa eduskuntaan henkilökohtaisesti suurimmalla äänimäärällä. Eduskunnassa hän toimi puhemiehenä ja perustuslakivaliokunnan puheenjohtajana vuosina 1910 ja 1913. Hän toimi myös aktiivisesti rauhanliikkeessä ja otti osaa kansainvälisiin rauhankongresseihin vuonna 1910 Tukholmassa ja vuonna 1912 Genevessä edustaen Suomea. Genevessä hän toimi yhtenä varapuheenjohtajana ja sai kokouksen antamaan Suomea tukevan julkilausuman, jonka merkitys jäi symboliseksi. Kirjoittamista Mechelin jatkoi loppuun asti ja suunnitteli vielä kirjan julkaisemista rauhankysymyksistä. Kuitenkin munuaistauti alkoi vaivata häntä syksyllä 1913 ja Leo Mechelin kuoli 26.1.1914 Helsingissä. Hänet haudattiin Hietaniemen hautausmaan multiin suuren väkijoukon seuratessa tilaisuutta ja tämä hautajaistilaisuus nähtiin mielenosoituksena sortovaltaa vastaan.

Walter Runebergin patsas Mechelinistä Säätytalon edustalla.

”Ol’ Blue Eyes” eli viihdetaiteilija Francis Albert Sinatra syntyi kotonaan Monroe Streetillä 12.12.1915 Hobokenissa, New Jerseyssä perheen ainoana lapsena. Syntyessään hän oli kuusikiloinen ja hänen isänsä oli sisilialainen Anthony Martin Sinatra, nyrkkeilyä harrastava ja palokunnan päällikkönä työskentelevä, joka puhui vain silloin, kun se oli välttämätöntä. Äiti taas oli genovalainen Natalie Della Garaventa, joka puhui mielellään lakkaamatta. Frank Sinatra aloitti laulajanuransa jo 8-vuotiaana laulamalla kapakoissa ja yökerhoissa tippejä vastaan, mutta ammattimaisempi laulaminen alkoi 1930-luvun lopulla Harry Jamesin ja Tommy Dorseyn orkestereiden laulusolistina. Muusikkona hän oli itseoppinut, eikä osannut lukea edes nuotteja. Solistisen uran Sinatra aloitti vuonna 1942. Sinatra ennätti elinaikanaan levyttää noin 1400 laulua levyille sekä näytellä kaikkiaan 53 elokuvassa. Hän oli myös hyvin käytetty vierailija radiokanavilla. Sinatra esiintyi Helsingin jäähallissa 16.4.1989. Frank Sinatra ennätti olla neljä kertaa naimisissa ja hänen viimeiseksi studiolevykseen jäi Duets II vuonna 1994, joka sai myös Grammy-palkinnon. Frank Sinatra menehtyi sairaalassa useamman sairauden murtamana 14.5.1998 Los Angelesissa, Kaliforniassa. Hänet siunattiin haudan lepoon 20.5.1998 Hyvän Paimenen katolisessa kirkossa Beverly Hillsissä ja hänet on haudattu Desert Memorial Parkiin Cathedrial Cityssä, Kaliforniassa.

 Frank Sinatran hautamuistomerkki.

 

Nuori Frank Sinatra.

Orkesterinjohtaja Tommy Dorsey.  

Sovittaja Nelson Riddle.

Tampere-talon suuressa salissa juhlittiin Frank Sinatraa näyttävästi lauantaina 12.12.2015, jolloin Sinatran syntymisestä tuli sata vuotta kuluneeksi. Orkesterina soitti suuri viihdeorkesteri Strangers in the Night, joka koostuu Tason (Tampereen akateeminen sinfoniaorkesteri) jousisoittajista ja Pmu:n (Pirkanmaan musiikkiopiston) big bandistä. Viihdeorkesteria johtamaan oli saatu kapellimestari ja pasunisti Petri Juutilainen. Vierailevaksi laulusolistiksi nousi lavalle orkesterinjohtaja, sovittaja ja pasunisti Sami Pitkämö. Muut laulusolistit olivat Pirkanmaan musiikkiopiston laulajia: Saga Olsson, Lauri Kangasaho, Sirkku Suojanen, Jani Tikka, Krista Hanhijärvi, Matleena Junttanen, Ville Siltala, Lauri Pulakka ja Jari Latva-Teikari.

Kapellimestari Petri Juutilainen myös juonsi Frank Sinatra-konsertissa 12.12.2015.

Lähes loppuunmyydyn Sinatra-konsertin ensimmäisen puoliskon rakensivat kappaleet: Have you met Miss Jones (Richard Rodgers, Lorenz Hart, sov. Tero Lindberg), Lady is a tramp (Richard Rodgers, Lorenz Hart, sov. Dave Wolpe), They can’t take that away from me (George Gershwin, Ira Gershwin, Nelson Riddle), On a sunny side of the street (Jimmy McHugh, Dorothy Fields, sov. Quincy Jones), It was a very good year (Erwin Drake, sov. Dave Tanner), Witchcraft (Cy Coleman, Carolyn Leigh, sov. Dave Tanner), Come fly with me (Jimmy Van Heusen, Sammy Cahn, sov. Petri Juutilainen & Lauri Pulakka), Love me or leave me (Walter Donaldson, Gus Kahn, sov. Nelson Riddle), Fly me to the moon (Bart Howard, sov. Nelsson Riddle), One for my baby (and one for the road) (Herold Arner, Johnny Mercer, sov. Saku Järvinen) ja Theme from New York, New York (John Kander, Fred Ebb, sov. tuntematon).

Matleena Junttanen ja Lauri Kangasaho laulavat tässä duettoa Love and marriage.

Väliajan jälkeen esitysvuoroon tulivat kappaleet: Coffee song (Bob Hilliard, Dick Miles, sov. John Mandel), Something stupid (C. Carson Parks, sov. Tero Lindberg), I’m a fool to want you (Jack Wolf, Joe Herron, Frank Sinatra, sov. Petri Juutilainen), I’ve got the world on a string (Ted Koehler, Harald Arlen, sov. Cy Payne), Come rain or come shine (Johnny Mercer, Harold Arlen, sov. Frank De Vol), Strangers in the night (Bert Kaempfert, sov. Tero Lindberg), Love and marriage (Sammy Cahn, Jimmy Van Heusen, sov. Tero Lindberg), Teach me tonight (Sammy Cahn, Gene De Paul, sov. Sammy Nestico), That’s life (Dean Kay, Kelly Gordon, sov. Jaakko Luoma) ja lopuksi My way (Claude Francois, Jaques Revaux, Paul Anka, sov. Tero Lindberg).

Veikseljoen varteen perusti Kasimir Uudistaja valtakuntansa pääkaupungiksi Krakovan vuonna 1038, joka sai kaupunkioikeudet 5.6.1257 ja Krakova pysyikin sitten pääkaupunkina aina vuoteen 1596 asti. Kaupunki makaa Etelä-Puolassa, Vähän-Puolan voivodikunnassa ja se on Varsovan jälkeen Puolan toiseksi suurin kaupunki – esikaupunkeineen 1,2 miljoonaa asukasta – ennen Łódźia. Tässä historiallisessa kaupungissa – Krakovan vanhankaupungin otti Unesco maailmanperintöluetteloonsa vuonna 1978 - pitää tukikohtaansa ja kotiaan (puolalaisen miehensä ja Wilhelm-poikansa kanssa) Tampere Filharmonian perjantain 11.12.2015 klo 19 konsertin solisti ja orkesterinjohtaja, viulisti Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilch. Pohjoismaiden suurimman kongressi- ja konserttitalon isoon saliin oli kerääntynyt (ba)rokkimusiikin äärelle n. 1400 keskittynyttä kuulijaa yleisöksi.

Vanhan musiikin erityisasiantuntija Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilch.

 

Sirkka-Liisan musiikkiopinnot alkoivat jo 9-vuotiaana Kajaanissa, kun koulu osti 20 viulua oppilailleen. Sirkka-Liisa oli ainut tästä ryhmästä, joka jaksoi jatkaa opintojaan viululla ja hänen tiensä kulki Kajaanista Helsinkiin Sibelius Akatemiaan. Myöhemmin hän on ammentanut oppejaan mm. Frans Brüggenin ja Philippe Herreweghen ohjauksessa ja Sirkka-Liisasta on kehkeytynyt varsinkin vanhan musiikin oivallinen esitaistelija. Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilch on ennättänyt toimia opetustehtävissä mm. Sibelius Akatemiassa, kamarimusiikin professorina Stavangerin yliopistossa sekä hoitanut professuuria Tanskan Kuninkaallisessa konservatoriossa että Bremenin Taideakatemiassa, ja nykyään hän opettaa myös Tampereella viulunsoittoa. Viimeisin hänen levytyksensä sisältää Bachin sooloviulusarjat, jotka hän levytti verkkaiseen tahtiin äänitysten kestäessä toista vuotta.

Johan Helmich Roman

 

Perjantain barokkikonserton sai kunnian aloittaa ”ruotsalaisen musiikin isäksi” tai Ruotsin ”Händeliksi” kutsuttu Tukholmassa 26.10.1694 syntynyt ja 20.11.1758 kuollut säveltäjä Johan Helmich Romanin musiikki. Johanin Helmich Romanin isä, Johan Roman, toimi hovikapellin viulistina ja on esitetty hänen polveutuvan suomalaisesta Raumannusten pappissuvusta. Ennen sävellysurakkansa alkamista Ruotsin kuninkaallisessa kapellissa Johan Helmich Roman vietti vuodet 1715-1721 Englannissa opiskellen musiikin saloja ohjastajanaan Johann Christoph Pepuschin. Täällä Roman tapasi mm. Georg Friedrich Händelin. Ehkä tunnetuinta Romanin musiikkia on Drottningholmsmusiken vuodelta 1744, josta konsertin avasivat osat nro 21, 23, 18, 12 ja 22. Johan Helmich Roman sävelsi kaikkiaan 33-osaa tähän teokseen, joka esitettiin elokuussa 1744 kruununprinssi Adolf Fredrikin ja Loviisa Ulriikan vihkiäisissä Drottningholmin – linna paloi vuonna 1661 ja uudelleenrakennustyö alkoi seuraavana vuonna, kun alkuperäinen linna oli rakennettu 1500-luvulla Katariina Jagellonican kesäasunnoksi - linnassa säveltäjän johdolla.

Arcangelo Corelli

 

Romanin musiikkia konsertissa seurasi italialaisen säveltäjän ja viuluvirtuoosi Arcangelo Corellin (s. 17.2.1653 Fusignano ja k. 8.1.1713 Rooma) Conserto grosso op. 6 nro 8 g-molli. Konserton alaotsikko on Fatto per la notte di Natale eli joulumusiikista on tässä konsertossa kysymys. Konserton osat ovat: I Vivace – Grave – Allegro, II Adagio – Allegro – Adagio, III Vivace, IV Allegro ja V Pastorale. Musiikki kuvaa hyvin retoriikalle uskollisesti jouluevankeliumin tapahtumia. Corelli vieraili vuonna 1680 Saksassa ja vuodesta 1681 lähtien elämänsä loppuun hän asusti Roomassa. Hänet on haudattu Pantheoniin (Santa Maria della Rotonda) Roomassa.

Georg Philipp Telemann

 

Ennen väliaikaa suuri sali hiljentyi kuuntelemaan vielä Georg Philipp Telemannin Konsertto F-duurissa TWV 51:F4. Telemann syntyi 14.3.1681 Magdeburgissa ja kuoli 25.6.1767 Hampurissa. Hän oli säveltäjänä lähinnä itseoppinut, mutta opiskeli alkuun lakia. Äiti jopa takavarikoi Georgen soittimet pistäessään hänet oppilaitokseen oppimaan kunnon ammattia Zellerfeldissä. Onneksi kuitenkin koulun rehtori ymmärsi pojan lahjakkuuden ja tuki häntä musiikin tiellä. Äidin toive kirkollisesta urasta ei toteutunut koskaan ja Georg aloitti muusikon uransa 21-vuotiaana. Aluksi hän opetti musiikkia, perusti jopa oman musiikkioppilaitoksen. Leipzigissa hänet valittiin oopperan johtajaksi ja Neuerkirchetä hän otti vastaan urkurin viran. Hän oli käsittämättömän tuottelias ja aikaansaapa säveltäjä, jota monet aikalaiset tämän vuoksi kadehtivat. Tämän samaisen kateuden vuoksi hän joutui vaihtamaan myös paikkakuntaa melko usein. Telemann oli Johann Sebastian Bachin ystäviä. Telemann kustansi omia sävellyksiä nuoteiksi ja oli varmasti ensimmäisiä muusikoita, jotka kiinnittivät näin huomiota omilla teoksillaan saamiin tuloihin. Hampurissa hänet nimitettiin viiden kirkon musikaaliseksi johtajaksi ja myöhemmin hän toimi vielä oopperoidenkin johdossa samassa kaupungissa. Vuonna 1740 hän heitti säveltämisen pitkäksi toviksi ja jatkoi vasta vuonna 1755; hän sävelsikin kuolemaansa asti vuoteen 1767 ja säveltäminen oli hänelle helppoa. Pelkästään oopperoita hän ennätti säveltää 40 kappaletta ja mm. satoja kantaatteja.

Säveltäjä Graupnerin omakätistä nuottikirjoitusta kantaattinsa partituurista.

Christoph Graupner

 

Konsertin jälkipuoliskon väliajan jälkeen avasi säveltäjä Christoph Graupnerin (s. 13.1.1683 Hartmannsdorf ja k. 10.3.1760) Sinfonia G-duuri GWV 611. Graupnerilta on säilynyt n. 2000 lueteltua teosta, joiden joukossa on mm. 85 alkusoittoa, 113 sinfoniaa, 8 oopperaa, 44 konserttoa, 66 sonaattia, 1418 kantaattia, 24 maallista kantaattia, 40 partitaa cembalolle. Graupner sai aluksi musiikinoppia sedältään, Nicolaus Kuesterilta. Myöhemmin hänkin luki lakia Leipzigissa ja keskittyi sitten musiikkiopintoihin Johann Kuhnaun ohjauksessa. Leipzigin Tuomaskirkon kanttorin virkaa tarjottiin ensin Georg Philipp Telemannille ja sitten Christoph Graupnerille, mutta nämä kieltäytyivät ottamasta virkaa vastaa. Lopulta virkaan tuli valituksi Eisenachissa 31.3.1685 syntynyt Johann Sebastian Bach.

 

Jean-Philippe Rameau

Konsertin loppunumerona toimi ranskalaisen musiikinteoreetikon, urkurin ja säveltäjän Jean-Philippe Rameaun (s. 25.9.1683 Dijon ja k. 12.9.1764 Pariisi) oopperamusiikki oopperasta Les Boreades, säveltäjänsä viimeisimmäksi jäänyttä musiikkia, jota hän ei ehtinyt koskaan kuulla valmiina kokonaan. Konsertin kuuntelijat saivat myös kuultavakseen teoksesta vain valittuja osia, osat olivat: I a Ouverture, I c Allegro, II Rondeau vif, III Gavottes vives I & II, V Loure, VI Gavottes I & II, VII Entée d'Abaris, VIII Air gracieux & Air vif, XI Countredanses I & II. Myös Rameaun isä toimi muusikkona ja Jean-Philippekin opiskeli ensin lakia, ennen kuin antautui musiikin vietäväksi täysin. Vaikka hän opiskeli Italiassa monia soittimia nuorena, hän ei kuitenkaan mieltynyt paikalliseen tyyliin tehdä musiikkia. Rameau jätti jälkeensä paitsi oopperoita ja näyttämömusiikkia, myös paljon soitinmusiikkia, motetteja ja kantaatteja.

 

Barokkikaudella musiikkia soitettiin tuntuvasti pienemmillä kokoonpanoilla, kun tämän päivän taidemusiikkia/sinfoniamusiikkia konserteissa. Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilchillekin tämä perjantain konsertin yllättävän suuri kokoonpano oli ensimmäinen kokemus laatuaan. Orkesterin jousisoittajilla oli käytössään barokkijouset, jotka Tampere Filharmonia teetti konserttikaudella 2011-2012 ystäväyhdistyksensä Pro Orchestran avustuksella viulun- ja jousenrakentaja Luis Emilio Rodriguez Carringtonilla. Barokkijousi on hieman lyhyempi pituudeltaan sekä kevyempi tavalliseen jouseen verrattuna. Sen kärki on taivutettu loivemmin, mikä vaikuttaa taas jousen jännitteeseen. Tämä mahdollistaa soittajalle aivan toisenlaisen mahdollisuuden artikulaatioon, jota retoriikan opeilla barokkikautena paljon kuvattiin. Barokkikaudella käytettiin myös paljon terassidynamiikkaa. Nykyään harrastetaan myös maailmalla tyylinmukaista soittoa periodisoittimilla ja suolikielillä. Vaikka konsertin kokoonpano oli melko iso, oli todella nautittavaa kuunnella kuinka asioita saatiin hienosti soitettua esille hiljaisellakin dynamiikalla. Soittajat nauttivat myös silminnähden itsekin soitettavasta musiikista, mitä sitäkään ei aina tapahdu nykyään.

Mainiossa Tampere Filharmonian barokkikokoonpanossa soittivat illan konsertissa konserttimestarina Maria Ikonen (3. konserttimestari). I viuluissa soittivat: Riikka Marttila, Lea Antola, Tatevik Ayazyan, Siri Heinonen, Lotta Laaksonen, Jaakko Nordman, Riikka Alakärppä ja Hong You. II viuluissa: Heidi Kuula (myös solistina), Hanna Parviainen, Anna Angervo, Elina Kilpinen, Kristine Lilientale-Birzniece, Eeva-Liisa Suuronen, Pirjo Tulisalmi, Sanna Tullila ja Kaisa Hiilivirta. Alttoviuluissa: Mikhail Slobodjaniuk (solistina), Heili Hannikainen, Marianne Hautakangas, Taavi Nachtigall, Elisabete Sorokina ja Anni Tiainen-Hammo. Selloissa: Virpi Välimäki Miika Jämsä, Reinis Birzbieks ja Lauri Kankkunen (solistina). Kontrabassoissa: Jarkko Uimonen ja Joni Armio. Huiluissa: Pekka Rankka ja Nina Johnson. Oboeissa: Juha Ala ja Kari Nikkanen. Fagotissa: Alexandru Cozma ja Eri Ikeda. Käyrätorvissa: Ismo Ponkala ja Jouni Suuronen. Trumpeteissa: Jonas Silinskas ja Tapio Kilpinen ja patarummuissa Péter Fodor sekä cembalossa ja urkuposetiivissa Annamari Pölhö.