Arkkitehti Lars Sonck.

Suomalainen arkkitehti Lars Eliel Sonck (s. 10.8.1870 Kälviä ja k. 14.3.1956 Helsinki) oli kansallisromanttisen kauden tunnetuimpia arkkitehteja ja hänen vanhempansa olivat kirkkoherra Knut Sonck ja Anna Rebecka Nordström. Jo 23-vuotiaana Lars Sonck voitti Turun Mikaelinkirkon suunnittelukilpailun. Muita sangen merkittäviä Sonckin suunnittelemia rakennuksia ovat esim. Tampereen Johanneksen kirkko (nyk. Tuomiokirkko), Kallion kirkko, Pyhän Yrjön kirkko, Mikael Agricolan kirkko, Kultaranta, Sibeliuksen Ainola, Uuno Klamin kesähuvila, Alfred Kordelinin hautakappeli ja Hyvinkään parantola. Professori arvonimi annettiin Lars Sonckille vuonna 1921 ja kunniajäsenyys Suomen Arkkitehtiliitossa myönnettiin vuonna 1930 hänelle.

Ainola Tuusulanjärven kulttuurimaisemassa.

Jussinkylässä sijaitseva Johanneksen kirkko rakennettiin vuosina 1902-1907 ja Lars Sonckin käyttämänä esikuvana toimi Finströmin kirkko, Ahvenanmaalla. Lars Sonck voitti kirkosta järjestetyn suunnittelukilpailun vuonna 1899. Kirkon rakennustyöt alkoivat aikanaan hätäaputyönä. Kirkon kuuluisat freskot ovat taidemaalari Hugo Simbergin (1873-1917) tekemiä. Ylösnousemus -nimisen alttaritaulun ja kuorin ikkunateoksen valmisti Magnus Enckell (1870-1925). Kirkon koristeli koristemaalauksillaan Carl Slotte (1878-1946). Kirkon julkisivujen ja sisätilojen ornamentiikan suunnitteli arkkitehti Valter Jung (1879-1946).

Tampereen tuomiokirkko. Kuva © Esa Hakala 2017.

110-vuotiasta ja 100-vuotiasta Suomea juhlittiin sunnuntaina 21.5.2017 klo 19 Tampereen tuomiokirkossa urkutaiteilija Kalevi Kiviniemen urkukonsertilla, jossa soi ainoastaan suomalainen musiikki. Konsertti alkoi Sibeliuksen musiikilla; Intrada uruille op. 111A (1925), joka kantaesitettiin Helsingissä 22.8.1925. Sibelius sävelsi tämän kappaleensa Ruotsin kuningasparin vierailun kunniaksi. Teos oli kyllä ensin tarkoitettu neljänneksi osaksi viisiosaisesta urkusarjasta, joka ei koskaan valmistunut. Urkusarjan osien työnimiksi Sibelius nimesi seuraavat: Preludium, Interludium, Foos (Phos) Hilaron Arioso, Intrada ja Postludium. Urkusarjan osista jäi kaikkiaan kaksi uupumaan.

Sydämeni laulu, op 18 nro 6 ja Barcarole kymmenen pianokappaleen sarjasta op. 24 seurasivat välittömästi Intradaa. Sibeliuksen jälkeen Kalevi Kiviniemi syöksyi soittamaan omat teoksensa Toccata ja Improvisaatio ”Suomi 1917”. Joonas Kokkosen Lux aeterna seurasi seuraavaksi konsertissa. Suomalaismestareista esiteltiin seuraavaksi Toivo Kuulan Surumarssi ja Oskar Merikannon Rukous.

Urkutaiteilija Kiviniemi jatkoi urkukonserttia tämän jälkeen omalla sävellyksellä Johdanto, teema ja variaatioita, jonka seuraksi kirkossa kaikui säveltäjä Aulis Sallisen (s. 1935) Chaconne. Urkukonsertti sai juhlavan päätöksen Jean Sibeliuksen Finlandialla, op. 26.

70-äänikertaiset tyyliltään romantiikan kauden urut valmisti vuonna 1929 Kangasalan Urkutehdas. Pneumaattisten urkujen 44-äänikertaa pilleineen ovat peräisin vuodelta 1906 kirkon alkuperäisistä, Juho Albanus Jurvan (s. 9.6.1865 Turtola ja k. 4.7.1926 USA) rakentamista uruista. Säveltäjä ja urkutaiteilija Oskar Merikanto - vuoteen 1882 Mattsson - (s. 5.8.1868 Helsinki ja k. 17.2.1924 Oitti) kävi maaliskuussa 1906 testaamassa urut ja antoi niistä oman lausuntonsa: ”Monet seikat ovat kerrassaan hämmästyttäneet, en uskonut niin paljon uutta ja urkurakennustaiteen alalla arvokasta tapaavanikaan. Urkujen ääni lähentelee jotensakin paljon saksalaisten urkujen miellyttävää ääntä, siistin ja hienon tekotapansa puolesta vievät nämä urut vielä ulkomaalaisistakin voiton.”

Kansainvälisesti tunnettu urkutaiteilijamme Kalevi Kiviniemi valmistui kanttori-urkuriksi Kuopion konservatoriosta vuonna 1981 ja suoritti Sibelius-Akatemiassa urkudiplomin vuonna 1983. Lisäksi Kiviniemi on tehnyt vuosien saatossa useita opintomatkoja eri maihin ja hänet tunnetaan erityisesti ranskalaisen musiikin taitajana. Vuosina 1985-2000 Kalevi Kiviniemi toimi Lahden Ristinkirkon urkurina ja Lahden kansainvälisen urkuviikon johtajana Kiviniemi toimi Aimo Känkäsen jälkeen yksitoista vuotta. Vapaaksi urkutaiteilijaksi Kiviniemi heittäytyi vuonna 2000, mutta konserttikiireiltään hän on ennättänyt myös tuomaroimaan monia kansainvälisiä urkukilpailuja – mm. Nürberg 1996, Capri 1998, Speyer 2001, Korschenbroich 2005 ja St Albansin kansainväliset urkukilpailut 2013 - ja pitänyt mestarikursseja niin Suomessa kuin ulkomailla.

Vaivaiset 800 musiikinnälkäistä kanssakuulijaa eksyi maanantaina 15.5.2017 klo 19 Tampere-talon suureen saliin nauttimaan saksalaisen SWR sinfoniaorkesterin vierailukonsertista. Orkesteri on toiminut vuoden 2016 alusta, kun perinteikkäät Stuttgartin sekä Freiburgin ja Baden-Badenin radio-orkesterit päätyivät yhteen. Orkesterin kotikaupunki on Stuttgartissa ja vakituiseen se konsertoi myös Freiburgissa ja Mannheimissa. Kaudella 2016-2017 orkesteri soitti 91 sinfoniakonserttia ja 15 kamarimusiikkikonserttia sekä myös paljon nykymusiikkia ja kaikkiaan 13 kantaesitystä.

Vasili Serafimovich Sinaiski (s. 20.4.1947 Abez, Komin tasavalta) on venäläinen kapellimestari ja pianisti, joka sai opetuksensa arvostetulta Ilja Musinilta Leningradin konservatoriossa. Sinaiski aloitti musiikillisen uransa Kirill Kondrashinin asisstenttina Moskovan Filharmonisessa orkesterissa ja vuonna 1973 Vasili Sinaiski voitti Herbert von Karajanin-kapellimestarikilpailun Berliinissä. Vuosina 1976-1989 Vasili Sinaiski toimi Latvian kansallisen sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina sekä Moskovan Filharmonisen orkesterin ylikapellimestarina ja musiikillisena johtajana vuodet 1991-1996. Vierailevana kapellimestarina hän on toiminut Hollannin Filharmonisessa orkesterissa sekä Bolshoi-teatterin musiikillisena johtajana ja ylikapellimestarina. Vuosina 2007-2011 Sinaiski johti Malmön sinfoniaorkesteria pääkapellimestarina. Samanaikaisesti konserttiuransa kanssa hän on hoitanut Pietarin konservatoriossa professuuria ja opettanut tulevia kapellimestareita menestyksellisesti.

Vuosina 1996-2012 Vasili Sinaiski johti BBC:n Filharmonikoita päävierailijana levyttäen orkesterin kanssa runsaasti mm. Rimsky-Korsakovin, Balakirevin, Tšaikovskin, Szymanowskin ja Šostakovitšin teoksia. Nykyään Sinaiski nauttii BBC:n filharmonikoiden emeritus-kapellimestarina olosta ja hän on myös Malmön sinfoniaorkesterin kunniakapellimestari. Viimeksi kuluneina vuosina olemme nähneet Sinaiskin johtamassa mm. Dresdenissä, Pietarissa, Birminghamissa, Stavangerissa, Los Angelesissa, Lontoossa ja Berliinissä. Musiikkia seuraavat saattavan hyvinkin muistaa taannoisen Helsingin kaupunginorkesterin konsertin hänen johdollaan, jossa pianosolisti Boris Giltburg hyppäsi Sergei Prokofjevin toisessa pianokonsertossa kymmenkunta tahtia yli myrskyisässä kadenssissa.

Maailman huippusellisteihin kuuluva Saksan Münchenissä 1976 syntynyt Daniel Müller-Schott tuli paikkaamaan SWR-orkesterin kiertueelle Sol Gabettan jättämää aukkoa Edward Elgarin lokakuussa 1919 kantaesitetyllä Sellokonsertolla op. 85 e-molli. Daniel Müller-Schott tuli tietoisuuteen vuonna 1992 voittamalla 15-vuotiaana Moskovassa nuorten muusikoiden Tšaikovski-kilpailun. Daniel Müller-Schott käyttää soittimenaan ”Ex Shapiro” Matteo Goffrillerin (1659-1742) Venetsiassa vuonna 1727 valmistunutta selloa.

Daniel Müller-Schott on tehnyt runsaasti yhteistyötä monien kansainvälisten orkestereiden solistina, kuten mm. New Yorkissa, Clevelandissa, Chicagossa, Bostonissa, San Franciscossa, Philadelphiassa, Los Angelesissa, Lontoossa, Birminghamissa, Australiassa ja Tokiossa sekä useiden saksalaisten orkestereiden kanssa kotimaassaan. Monet kuuluisat kapellimestarit ovat työskennelleet hänen kanssaan, mm. Charles Dutoit, Alan Gilbert, Iván Fischer, Christoph Eschenbach, Lorin Maazel, Neeme Järvi, Sakari Oramo, Jukka-Pekka Saraste, Krzysztof Urbański, Vasily Petrenko, Vladimir Ashkenazy, Kurt Masur, André Previn ja Andris Nelsons. Daniel Müller-Schott tekee mielellään omia sovituksia teoksista ja työstää myös nykymusiikkia.

Vuonna 2013 Daniel Müller-Schott sai Anne-Sophie Mutter -säätiön Aida Stucki -palkinnon erityisistä ansioistaan sellorepertuaarin kehittäjänä. Keväällä 2017 hän taas otti vastaan ICMA -palkinnon (International Classical Music Award) parhaasta kamarimusiikkilevytyksestä yhdessä Julia Fischerin kanssa. Vuonna 2006 Daniel Müller-Schott levytti Mozartin Pianotrioja yhdessä Anne-Sophie Mutterin ja André Previnin kanssa. Pianisti Angela Hewittin kanssa hän on levyttänyt Beethovenin teoksia sellolle ja pianolle.

Vierailukonsertin aluksi soi reilu varttitunnin mittainen Zoltán Kodályn Tansseja Galantasta, jonka Budapestin filharmoninen yhdistys tilasi säveltäjältä 80-vuotispäivänsä kunniaksi vuonna 1933. Teoksen nimi tulee Galantan kaupungista, joka nykyään sijaitsee Slovakiassa, mutta joka aikoinaan kuului Unkariin 1800-luvun lopulla. Täällä säveltäjä nautti nuoruusvuosinaan joitakin vuosia kuuluisan mustalaisorkesterin musiikista. Kuuluisa unkarilainen säveltäjä Béla Bartók kuvaili hyvää ystäväänsä Zoltán Kodálytä seuraavasti: ”Jos minun pitäisi nimetä yksi säveltäjä, jonka teoksissa unkarilainen henki saa täydellisimmän ilmentymänsä, minä vastaisin Kodály. Hänen musiikkinsa todistaa hänen uskostaan unkarilaisuutta kohtaan.” Tanssit Galantasta perustuvat suosittuun verbunkos-tyyliin, joka esiintyi sotilaiden värväysmusiikkina.

Sir Edward William Elgarin (s. 2.6.1857 ja k. 23.2.1934) sellokonsertto kantaesitettiin lokakuussa 1919 Lontoon sinfoniaorkesterin konsertissa, mutta vielä tuolloin teoksen arvoa ei heti oivallettu. 21.5.1919 oli Wigmore Hallissa saanut ensiesitykset Pianokvintetti a-mollissa ja jousikvartetto e-mollissa. Edward Elgarin vaimo, Alice Elgar kuoli melko pian sellokonserton ensiesityksen jälkeen lyhyen sairastamisen jälkeen keuhkosyöpään 7.4.1920.

Konsertin loppuosan täytti upea säveltäjä Johannes Brahmsin 3. Sinfonia. Johannes Brahmsilta kesti pitkän tovin ennen kuin hän tohti käydä sinfonioitaan säveltämään. Schumannin pariskunta liittyi läheisesti Johannes Brahmsin historiaan, suorastaan kolmiodraamana. Robert Schumannin itsetuhoinen yritys oli ensin yritetty pitää hänen vaimoltaan Claralta salassa ja järkyttynyt Clara vietti aikaansa asiasta kuultuaan sokean ystävttärensä Rosalien luona. Clara nimittäin odotti lasta, jonka odotettiin syntyvän kesäkuussa. 11.6.1854 syntyi Claralle Felix-poika, joka kasvonpiirteiltään, vaaleine kihartuvine hiuksineen ja huuliltaan muistutti nuorta Johannes Brahmsia. Taiteellisesti lahjakas Felix valitettavasti menehtyi jo 25-vuotiaana pahaan tuberkuloosiin vuonna 1879. Vuonna 1926 Claran lapsenlapsi, Fernandin poika ja lehtori Bielefeldissä, Alfred, paljasti sisarensa kertoneen kuulleensa tädiltään Marielta – Claran vanhimmalta tyttäreltä – Claran seuranneen Johannes Brahmsia 30.9.1853 hänen majapaikkaansa ja pyytäneen Johannesta heille asumaan. Tässä yhteydessä Johannes ja Clara olisivat päätyneet sänkyyn ja heidän yhteinen lapsi olisi saanut alkunsa. Päiväkirjassaan Clara huolellisesti vaali salaisuutta ja kertoi olleensa raskaana jo ennen Johanneksen heille saapumista. Myöhemmin Clara myös hävitti ja pyysi takaisin Johannekselta heidän välistä kirjeenvaihtoa, jossa asiaa on varmasti käsitelty.

Brahmsilla oli kovia paineita ennen kuin hän päästi käsistään ensimmäisen sinfonian vuonna 1876 ollessaan jo 43-vuotias; hän itse koki vääjäämättä olevansa suuren esikuvansa, Beethovenin varjossa pitkään. Brahmsille tarjottiin samana vuonna (1876) myös Düsseldorfin musiikkiyhdistyksen johtajan virkaa - tästä tehtävästä hän kylläkin kohteliaasti kieltäytyi -, samaa virkaa, jota oli aiemmin hoitanut säveltäjä Robert Schumann. Kaikki hänen neljä sinfoniaansa ovat nykyään orkestereiden perusohjelmistoa ja hyvin suosittuja teoksia. Toinen sinfonia valmistui jo seuraavana vuonna eli 1877, kolmas sinfonia vuonna 1883 ja neljäs vuosina 1884-1885.

Kesän 1883 Johannes Brahms vietti 52 000 asukkaan pienessä kaupungissa Wiesbadenissa, joka sijaitsee Taunus-vuoren ja Reinin välimaastossa. Kaupunki oli jo tuolloin ulkomaalaisten keskuudessa suosittu kylpyläkaupunki, jossa vieraili vuosittain n. 80 000 vierasta. Tämä on se sama kylpyläkaupunki, jonne Tampereen Finlaysonin tehtaan omistaja ja patruuna Wilhelm von Nottbeck kuoli 30.3.1890 matkallaan ja tuli sittemmin haudatuksi Nottbeckien sukuhautaan Tampereen Lielahdessa.

Brahms löysi Laura von Beckerathin avulla kesäasunnokseen rouva von Dewitzin omistaman talon, jonka maalari Ludwig Knaus aikoinaan rakensi ateljeekseen osoitteessa Geisenbergstraße 19. Noihin aikoihin säveltäjä Brahms oli ihastunut Stockhausenin oppilaaseen, nimeltä Hermine Spies, jonka Brahms oli tavannut erään konserttinsa jälkeen Krefeldissä. Säveltäjä oli heikkona tähän tummaan, 26-vuotiaaseen alttoon, jota juuri 50 vuotta täyttänyt säveltäjä säesti pianolla ja omisti tälle myös useamman liedkirjoituksensa. Brahms salasi tehokkaasti kanssaihmisiltään, minkä teoksen parissa hän työskenteli ateljeessaan. Kesän aikana hän Kolmannen Sinfoniansa täällä kuitenkin kirjoitti partituuriksi asti valmiiksi ja 15.9.1883 päivätyssä kirjeessään hän kertoo kustantajalleen Fritz Simrockille, että teoksen ensimmäisen osan materiaali on ollut eri muodossa jo aiemmin olemassa. Kaikki teokseen liittyvät luonnokset Brahms hävitti niin tehokkaasti, että teoksen synnystä on jopa mahdotonta tietää tarkempaa. Teoksen valmistumisesta sai kuitenkin ensimmäisenä tietää kapellimestari Franz Wüllner ja seuraavaksi sekä Clara Schumann että Joseph Joachim.

Hermine piti Brahmsin hyvällä tuulella ja hänen ansiostaan Johannes oli kesällä 1883 hyvin seurallinen. Välillä Johannes Brahms innostui rasittaville retkille ystäviensä keralla esimerkiksi Plattelle, joka nousee 500 metrin korkeuteen Wiesbadenin kyljessä. Välistä taas musisoitiin sunnuntaisin Beckeratheilla, jolloin Haydnin ja Mozartin sonaatit saivat kyytiä. Muusikkoseurueessa musisoivat mm. Julius Stockhausen, Louis Ehlert sekä Marie Soldat Brahmsin ja Rudolf von Beckerathin lisäksi. Samaiset muusikot soittivat Brahmsin kamarimusiikkia hänen ihailijansa, prinsessa von Ardeckin luona.

Brahmsin Kolmannen Sinfonian valmistuttua se sai kantaesityksensä 2.12.1883 Wienissä. Teoksen sai kantaesityksessä johdettavakseen kapellimestari Hans Richter, joka oli varsinkin säveltäjä Richard Wagnerin luottokapellimestareita Hans Bülowin ohella. Richter muutti jopa asumaan Wagnerien talouteen vuonna 1860 ja toimi hänen sihteerinään tuolloin. Wagnerin kuoleman jälkeen säveltäjä Anton Bruckner julistettiin Bayreuthin mestarin seuraajaksi. Brahms ei varsinaisesti koskaan kuulunut Wagnerin eikä Brucknerin musiikin suurimpiin ihailijoihin. Vaikka musiikillisista asioista saattoi säveltäjien välillä vallita erimielisyyksiä, nähtiin Brahms kuitenkin Brucknerin kuoltua vuonna 1896 kirkossa hänen hautajaisissaan osittain piilossa erään pylvään takana kyynelsilmin.

Wagnerin ja Brucknerin kannattajat asettuivat kantaesityksessä Musikverein-salin seisomapaikoille - joita seisoville asiakkaille salissa on noin 300 - aluksi häiriötä tuottaen, mutta musiikin esitys sai lopulta valtavan menestyksen salissa. Teoksen osia jouduttiin soittamaan konsertissa yleisön pyynnöstä useampaan kertaan uudelleen. Hans von Bülow johti uuden teoksen tuoreeltaan Berliinissä ja Meiningenissa. Johannes Brahmsilla oli myös tapana johtaa omia teoksiaan, ja niin myös tämän Kolmannen Sinfonian kanssa tapahtui; ensimmäisen kerran hän johti Kolmannen Sinfoniansa Wiesbadenissa - siis teoksen syntykaupungissa - ja pian Ala-Reinin musiikkijuhlilla Düsseldorfissa.

Historia tuntee Tukholman vanhimpiin kaupunginosiin kuuluvan Södermalmin jo vuodesta 1288, kun Strängnäsin piispa Anundin kirjoitti kirjeessään – 17.6.1288 – mainiten paikan nimellä Suthtraemalm. Täällä Södermalmin kaupunginosassa asusti paljon varsinkin merenkävijöitä. Myös pohjalaismerikapteeni Christian Henrik Snellman asui täällä puolisonsa Maria Magdalenan (os. Röring) kanssa osoitteessa Tjärhovsgatan 5. Pariskunnalle syntyi Tukholman satamassa laivassa (Patience) poikalapsi 12.5.1806, joka sai nimekseen Johan Vilhelm Snellman. Pojasta kehittyi merkittävä filosofi ja kirjailija, kuuluisa sanomalehtimies sekä valtiomies ja aikaansaapa fennomaani maahamme, joka jätti vankan jäljen suomen kieleen ja vaikutti ratkaisevasti Suomen markan syntyyn. Tänään juhlimme Snellmania Suomen kansallisfilosofina ja hän on päässyt historiaan eräänä merkittävänä kansallisena herättäjänä, jonka syntymää juhlistetaan liputuspäivänä.

Muistolaatta Snellmanin lapsuudenkodin seinässä.

Kun Suomi lopulta vuonna 1809 liitettiin Venäjän valtakuntaan, muutti Snellmanin perhekin Kokkolan merenkulkukaupunkiin asumaan. Johan Snellman vietti Kokkolassa vuodet 1813-1816 ja hän aloitti kaupungissa opiskelunsa yksityisesti. Perheen äiti kuoli vuonna 1814 kuudennen lapsen synnytykseen ja vuonna 1816 Johan muutti tätinsä Anna Piponiuksen luokse Ouluun. Oulussa Johan kävi triviaalikoulua ja Oulussa ruotsinkielinen Johan oppi ystävin seurassa myös suomen kielen. Vastoinkäymiset jatkuivat myös Oulussa, sillä Johan sai muiden opiskelijoiden kanssa päättötodistuksen ilman normaalia päästötutkintoa Oulun palon tuhottua melkein koko kaupungin triviaalikouluineen vuonna 1822.

16-vuotiaana kesällä 1822 Johan koki myös ensimmäisen romanssinsa; merikapteeni-isä oli mennyt uuden vaimon kanssa avioon ja asuivat nyt Alahärmässä, jonne Johankin ilmestyi. Rautalammilla asui isän uuden vaimon nuorempi sisar Anna Kristiina, joka ahkerasti vieraili sisarensa luona myös Alahärmässä. Viehko kiharapäämme Johan Snellman ihastui itseään vanhempaan Annaan ja he myös solmivat kihlat. Annalla oli kuitenkin myös muita kosijoita, jotka tekivät tihutyötä nuorenparin onnen murentamiseksi, siinä jopa onnistuen lopulta. Lopulta Johan Snellman lähti 16-vuotiaana Keisarilliseen Turun Akatemiaan oppia hakemaan ja samaan aikaan hänen kanssaan ja samassa paikassa aloittivat opintonsa häntä hieman vanhemmat Elias Lönnrot (s. 9.4.1802 Sammatti ja k. 19.3.1884 Sammatti) ja Johan Ludvig Runeberg (s. 5.2.1804 Pietarsaari ja k. 6.5.1877 Porvoo).

Johan Ludvig Runeberg.

Johan Snellman opiskeli teologiaa, historiaa, latinaa ja kreikkaa sekä maailmankirjallisuutta. Jonkin verran opintoihin sisältyi myös fysiikkaa ja luonnontieteitä. Snellman tutustui perusteellisesti Turun romantiikan aatemaailmaan, mutta politiikan hän jätti rauhaan muistaen varoittavana esimerkkinä Adolf Ivar Arwidssonin (s. 7.8.1791 Padasjoki ja k. 21.6.1858 Viipuri) karkotuksen Turun akatemiasta vuonna 1823. Teologian opinnoillaan Snellman tähtäsi papin virkaan, mutta hän ei voinut nuoren ikänsä vuoksi ilmoittautua pappistutkintoon – siihen olisi tarvittu 22 vuoden ikää – ja Snelman vaihtoi pääaineekseen filosofian opettajansa Johan Jakob Tengströmin ehdotuksesta. Johan Snellman keräsi kokemusta opetuksesta ja seurapiireistä sekä rahoitti opintojaan toimimalla kotiopettajan tehtävissä eri puolilla Suomea. Hänestä kehittyi taitava väittelijä ja shakin pelaaja, joka harrasti huilunsoittoa.

Oskar Nylanderin maalaus Sininen Snellman vuodelta 1849.

Turun palossa syyskuussa 1827 tuhoutui osittain myös Turun Akatemia ja sen kokoelmia ja keisari Nikolai I siirsi Akatemian Helsinkiin, jossa toiminta alkoi lokakuussa 1828 Keisarillisen Aleksanterin yliopiston nimellä. Johan Snellman teki stipendiaattitutkinnon, jossa keskittyi Hegelin filosofiaan. Lopulta yhdeksän vuoden opiskelun jälkeen Snellman valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1831 ja promovoitiin maisteriksi vuonna 1832. Johan Snellman sai väitöskirjansa – Dissertatio academica absolutismum systematis Hegeliani defensura – valmiiksi vuonna 1835 ja teos käsitteli Hegelin aatemaailmaa. Samoihin aikoihin 1830-luvun alussa Johan Snellman alkoi veljeillä opiskelijajoukon kanssa, joka kutsui itseään Lauantaiseuraksi. Seura kokoontui jäsenistönsä kodeissa keskustelemaan filosofiasta sekä kirjallisuudesta ja tunnetuimpia seuralaisia olivat tuolloin Johan Ludvig Runeberg vaimonsa Fredrikan kanssa, Fredrik Cygnaeus, Zacharias Topelius ja Jakob Nervander. Runebergin vuonna 1832 perustama sanomalehti, Helsingfors Morgonbladia pidettiin Lauantaiseuran epävirallisena äänenkannattajana, koska useat seuralaiset avustivat lehteä. Vielä tuossa vaiheessa Snellman oli haluton julkistamaan kaikkia ajatuksiaan, mutta ”hajuero” esim. hänen ja Runebergin taidekäsityksen välillä alkoi näkyä jo. Runebergin ajatus oli, että isänmaallisuus versosi rakkautta luontoon, kun Johan Snellmanille Suomen metsät olivat lähinnä ajan haaskausta. Lauantaiseuran säännöllinen toiminta päättyi, kun Runebergit muuttivat Porvooseen vuonna 1837. Seuran loppuaikoina Johan Snellman oli kuitenkin seuran johtava henkilö, joka vaikutti merkittävästi keskustelun kulkuun yhteisössään.

Johan Vilhelm Snellman toimi vuosina 1835-1839 Helsingin yliopiston filosofian dosenttina, mutta toimi katkesi hallintoa koskeviin riitoihin ja Snellman siirtyi Ruotsiin vuonna 1839 ja edelleen Tübingeniin Saksaan. Nyt hän sai rauhassa kirjoittaa filosofiset pääteoksensa Versuch einer speculativen Entwicklung der Idee der Persönlichkeit ja Läran om staten, jotka ilmestyivät vuonna 1842. Samana vuonna Johan Snellman palasi myös takaisin Suomeen. Yrityksistään huolimatta Johan Snellman ei saavuttanut Helsingin yliopiston professuuria ja vuonna 1843 Snellman muuttikin Kuopioon ja otti vastaan viran yläalkeiskoulun rehtorina. Suomen asioihin hän pystyi vaikuttamaan perustamansa sanomalehden, kansallismielistä valistusta ja yhteiskuntakritiikkiä tarjoilleen ruotsinkielisen Saima-lehden – alkoi ilmestyä tammikuussa 1844. Viranomaiset päättivät kuitenkin vuoden 1846 lopulla lopettaa Saiman ilmestymisen. Johan Snellman oli perustanut myös suomenkielisen viikkolehden, Maamiehen Ystävä. Saiman lopetettua Snellman perusti vielä uuden sanomalehden sen tilalle, Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning. Tätä lehteä hän julkaisi ystävänsä Elias Lönnrotin kanssa kuukausittain.

Johan Vilhelm Snellman.

Johan Snellman avioitui kuopiolaisen apteekkarin tyttären Johanna Lovisa Wennbergin kanssa 18.11.1845 ja avioliitosta syntyi viisi lasta: Hanna (s. 22.11.1846), Anders Henrik (s. 16.8.1848 Kuopio ja k. 12.8.1911 Helsinki), Johan Ludvig (s. 14.3.1850 Helsinki ja k. 15.11.1909 Espoo), Wilhelm (s. 6.10.1851 Helsinki ja k. 23.3.1933 Savonlinna) sekä Karl (s. 2.10.1855 Helsinki ja k. 20.10.1928 Helsinki). Anders Henrik toimi tuomarina, senaattorina ja senaatin oikeusosaston jäsenenä ja Karl tunnettiin tie- ja vesirakennuslaitoksen ylihallituksen ylitirehtöörinä vuosina 1905-1925. Karl sai myös todellisen valtioneuvoksen arvonimen vuonna 1917. Johan Ludvigista tuli senaatin esittelijäsihteeri ja Wilhelm päätyi lääkintöneuvokseksi ja oli perustamassa Duodecim-seuraa.

Elias Lönnrot oli Kalevalan ja Kantelettaren "isä", kielentutkija ja lääkäri.

J. V. Snellmanin perhe muutti Helsinkiin Kuopiosta vuonna 1849. Vuonna 1855 Aleksanteri II nousi Suomen suurruhtinaaksi ja J. V. Snellman palasi Litterarurbladin toimittajaksi. Snellman keskittyi lehtensä kirjoituksissa Suomen talouden vahvistamiseen ja nykyaikaistamiseen. Aika näkyi lehdessä myös suuntautumisena venäläistämistä vastaan, mutta Snellman uskoi kuitenkin kansansa roolin vahvistumiseen vain koulutusta lisäämällä vastustaen voimakeinoja. Olot muuttuivat uuden hallitsijan myötä vapaammiksi ja vuonna 1856 Snellman nimitettiin Helsingin yliopiston siveysopin sekä tieteiden järjestelmän professorin virkaan. Snellmanin Anna puoliso kuoli lapsivuoteeseen vuonna 1857.

Johan Vilhelm Snellman toimi senaattorina vuodet 1863-1868 ja valtiovaraintoimikunnan päälliköksi hänet kutsuttiin vuonna 1863 ja vastuualueena hänellä oli kansallinen budjetti. Katovuosien vuoksi hänen tehtävänsä ei ollut missään nimessä helppo. Tuohon aikaan saatiin kuitenkin valmiiksi rautatieyhteys Pietarin ja Helsingin välille. Snellmanilla oli merkittävä rooli siinä, että Suomeen saatiin asetus suomen kielen oikeuksista. Johan Snellman saatteli päätökseen Suomen rahauudistuksen ja Suomeen saatiin aivan oma rahayksikkö, markka vuonna 1860. Ansioistaan Snellman aateloitiin vuonna 1866 ja hän toimi ensin porvarissäädyn edustajana vuoden 1861 Tammikuun valiokunnassa ja sitten aatelissäädyn edustajana valtiopäivillä vuosina 1867, 1872 sekä 1877. Lauantaiseuran raunioille syntyneen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiehenä Johan Snellman vaikutti vuodet 1870-1874. Johan Vilhelm Snellman kuoli Kirkkonummella 4.7.1881 ja on haudattu Hietaniemen hautausmaan multiin Helsinkiin.

J. V. Snellmanin hauta Helsingin Hietaniemen hautausmaalla.

J. V. Snellmanin poika, ylitirehtööri Karl Snellman avioitui vuonna 1887 Ellen Sofia Elisabet Möllerin (1864-1944) kanssa ja tälläkin pariskunnalla oli viisi lasta: kansakoulunopettaja ja puutarhurimestari Maj Karin Hela (ent. Kivekäs 1889-1990), arkkitehti Weli Tage Snellmann (s. 1893), lähetysneuvos Teo Kaarlo Snellman (s. 28.4.1894 Tampere ja k. 1977 Helsinki), lääkäri Elis Ilmari Snellman (s. 1895 ja k. 1975) sekä filosofian maisteri Kaisu Ellen Snellman (s. 1898 ja k. 1992).

Teo Snellman oli diplomaatti, lähetysneuvos, joka palveli ainakin Virossa, Argentiinassa ja Ruotsissa. Hän toimi myös kääntäjänä sekä edisti kasvissyöntiä ja paastoa kirjoituksillaan. Lopulta hän päätyi myös politiikkaan, kun joutui eroamaan Tukholman-selkkauksen vuoksi diplomaatinurasta Ruotsissa vuosina 1933-1934. Teo Snellman kieltäytyi poistumasta Tukholman suurlähetystöstä ulkoministeriön määräämässä aikataulussa. Suurlähettiläs Rafael Erich syytti lähetystösihteeriään osallistumisesta Margit Millénin suurlähettilästä moittivaan kirjoitukseen kahdessa eteläruotsalaisessa pikkulehdessä. Tapahtuma nousi molemmissa maissa julkisuuteen ja sitä jouduttiin käsittelemään myös eduskunnassamme.

Teo Snellman piti itseään syyttömänä tapahtumiin ja syytti juutalaisia tapahtumista sekä alkoi kirjoitella Suomessa äärioikeiston sanomalehtiin kirjoituksia katkerana. Teo Snellman perehtyi kansallissosialismiin ja loi suhteen mm. Suomalaissosialistisen Työväenpuolueen kanssa. Vuosina 1940-1944 Teo Snellman johti Suomen Kansallissosialistista Työjärjestöä ja SKT piti Teon isoisää Johan Vilhelmiä Suomen ensimmäisenä kansallissosialistina. Jatkosodan päätteeksi sisäministeri Kaarlo Hillilä määräsi Teo Snellmanin yhdessä eräiden muiden natsimielisten kanssa sisäiseen karkotukseen. Teo Snellman oli avioliitossa uskonnollisin perustein juutalaisvastaiseksi tunnetun taidemaalari Elsa Alexandra Snellmanin ( s. 24.1.1894 Helsinki ja k. 17.1.1974) kanssa. Heidä lapsenlapsensa on mallitoimiston johtaja Laila Snellman.

Mallitoimiston johtaja Laila Snellman.

Suur-Merijoen kartano

Suur-Merijoen kartanon pääsisäänkäynti kartanon isännän kuvaamana.

Suur-Merijoen kartano sijaitsi Etelä-Karjalassa Viipurin maalaiskunnan länsilaidalla ja kartanon loi Pietarissa majaileva sveitsiläissyntyinen liikemies Maximilian Othmar Neuscheller (1860-1919), joka osti vuonna 1900 maa-alueen lomanviettopaikaksi perhekunnalleen. Maanviljelijä Wilhelm Breitensteinilta Maximilian hankki Suur-Merijoen ja Barkkarsin ja kotvan myöhemmin paroni Emil von Kothenilta Pienmerijoen maat. Parhaimmillaan hän hallitsi 1548 hehtaaria kartanonsa maita ja tilan manttaaliluku oli 2.23.

Kauppahuone Leopold Neuscheller Pietarissa.

Perheen kotitalo Pietarissa.

Perheen koti Pietarissa sijaitsi Pikku Nevan Kamennyi Ostrovissa eli Kivisaarella osoitteessa Malaja Nevska 8. Alue tunnettiin huvilakaupunginosana ja oli Pietarin arvostetuimpia alueita. Paitsi hyvissä varoissa, tämä mainio Maximilian-veikko oli myös antoisa mesenaatti, taiteiden ja tieteiden hiljainen ja vaatimaton tukija sekä lempeäluonteinen ja sangen musikaalinen mies - ominaisuus, joka ilmeisesti periytyi omalta äidiltä. Suuri osa hänen omistaman yrityksen liiketuloksesta ohjautui sitä varten perustettujen säätiöiden kautta hyväntekeväisyyteen ja auttamiseen. Hän oli heikkona myös luonnontieteisiin ja vihkiytynyt valokuvaukseen, jonka johdosta Suur-Merijoen kartano sai osakseen myös omat tähtitorninsa ja pimiön sekä valokuvauslaboratorionsa. Maximilian tiluksillaan kulkeissaan jo 1910-luvulla kuvasi värivalokuvia Autochrome-dian stereokuvina.

Maximilian ja Cornelia.

Maximilianin isä, pietarilaistunut teollisuusmies ja tehtailija Leopold Neuscheller (s. 17.5.1823 Riika, Latvia ja k. 15.12.1889 Nizza) avioitui tunnetun koloratuurilaulajattaren, Hannoverista kotoisin olleen Maria Othmarin kanssa 1850-luvun lopulla ja heidän pojastaan tuli Maximilian Josef (s. 13.10.1859 Chur ja k. elokuu 1921 Moskova). Neuschellerit ovat aivan alkujaan lähtöisin Itävallan Triestestä, josta suku vaivihkaa siirtyi itäiseen Sveitsiin Graubündenin kantonin alueelle 1800-luvun alkupuolella. Leopold Neuschellerin yritys oli alkujaan agentuuri- ja tukkuliike, joka vei ja toi nahkoja ja vuotia ja hän perusti sen vallankumousvuonna 1848 Riikaan lähdettyään Churista. 1850-luvulla yritys siirtyi jo Pietariin isompien markkinoiden perässä. Vuonna 1860 Leopold laajensi yritystään perustamalla Russian American India Rubber Co:n liikkeen saadessa tuotteillensa yksinmyyntioikeuden koko laajassa Venäjän maassa. Tämä kumifirma valmisti pääasiassa kalosseja ja liiketoiminta paisui lopulta niin suureksi, että se oli omana aikanaan maailman suurin kumialan yritys; firmalla oli liiketilaa ja varastoja Tashkentista Varsovaan ja Vladivostokiin asti, mutta yritys toimi myös varsinkin Saksassa ja Ranskassa. Stuttgartin lähellä Cannstadtissa Maximilian kävi koulunsa ja täällä hän ystävystyi myös hollantilaisen Hendrik van Gilse van der Palsin kanssa. Ikätoverit koulunsa lopetettuaan hankkiutuivat Pietariin perheyhtiön kauppatalon palvelukseen vuonna 1875 ja kun Leopoldista aika jätti vuonna 1884, kumpainenkin peri yhdessä tämän Leopoldin jälkeensä jättämän jättimäisen omaisuuden.

Maximilian avioitui vuonna 1883 Hendrikin serkun, Cornelian (1865-1924) kanssa parin saadessa kymmenen lasta, joista seitsemän eli aikuisikään asti ja Hendrik taas avioitui samana vuonna saksalais-tanskalais-englantilaisen Lucy Johanssenin kanssa. Vuonna 1909 kauppahuone Leopold Neuscheller fuusioitiin kumitehtaan kanssa, jonka nimessä oli tehtaanmerkki "Treugolnik" ja tässä samaisessa vaiheessa Maximilian luovutti kokonaan yritystoiminnan ja siirtyi ansaituille eläkepäiville muiden harrasteiden pariin. Yrityskumppani Hendrik van Gilse van der Palsin siirtyi myös vallankumouksen jälkeen Suomeen - Lohjan Paloniemen kartanon omistajaksi ja rakennuttajaksi hän oli ryhtynyt jo lokakuussa 1897 ostamalla kartanon, jonka päärakennuksen suunnittelutyö alkoi helmikuussa 1898 ja hän piti kartanon omistuksessaan vuoteen 1914 asti - jatkaen myös liiketoimintaansa tehtaan "Suomen Treugolnik Oy" omistajana ja johtajana. Paloniemen kartanon päärakennus paloi 6.1.1950, jonka jälkeen Lohjan kunta rakensi kartanon maille vanhainkodin. 

Pyhäniemen kartano.

Hollolan Pyhäniemen kartanon omistaja varatuomari Carl Oskar Collin (s. 12.2.1857 Huovila, Kärkölä ja k. 27.3.1938 Helsinki) hävisi Monte Carlon kasinolla uhkapelissä Pyhäniemen kartanon. Uusi omistaja  konsuli Henrik van Gilse van der Palsin omisti Pyhäniemen kartanoa vuodet 1912-1919. Pyhäniemen kartanon päärakennuksen rakennutti kuningas Kustaa III yksikerroksisena vuonna 1780. Konsulilta kartano siirtyi agronomi Väinö Paavo Pätiälän (s. 22.4.1884 Asikkala ja k. 24.11.1957)  omistukseen. Pyhäniemen kartanoa kutsuttiin myös Hollolan Hollywoodiksi, koska siellä kuvattiin sekä Suomi Filmi Oy:n ja Suomen Filmiteollisuus Oy:n toimesta useita kotimaisia elokuvia, kuten Siltalan pehtoori (1934), Roinilan talossa (1935), Kaikenlaisia vieraita (1936) ja Seitsemän veljestä (1939).

Arkkitehti Gottlieb Eliel Saarinen (s. 20.8.1873 Rantasalmi ja k. 1.7.1950 Bloomfield Hill, Michigan, Yhdysvallat).

Arkkitehdit Herman Gesellius (1874-1916), Armas Lindgren (1874-1929) sekä Eliel Saarinen (1873-1950) ottivat vastaan tilauksen suuresta kivihuvilasta Karjalaan vuonna 1900. Samat arkkitehdit olivat jo hoitaneet konsuli Henrik van Gilse van der Palsin Lohjalla sijaitsevan Paloniemen kartanon suunnittelun ja Paloniemi valmistui samana vuonna kun Suur-Merijoen työt alkoivat eli vuonna 1900. Huvilan sisustustöihin ottivat osaa myös taidemaalarit Väinö Alfred Blomstedt (s. 1.4.1871 Savonlinna ja k. 2.2.1947 Helsinki) ja Karl Gabriel Engberg (24.3.1872 Tampere ja k. 27.2.1953 Helsinki) sekä kuvanveistäjä Felix Arthur Nylund (s. 15.5.1878 Korppoo ja k. 23.12.1940) ja taidetakoja Eric Otto Woldemar Ehrström (s. 5.2.1881 Helsinki ja k. 11.10.1934 Helsinki). Samanaikaisesti Suur-Merijoen kartanon päärakennuksen kanssa valmistui Kirkkonummen Luomassa Hvitträsk, samojen arkkitehtien kodikseen ja ateljeekseen suunnittelema kartano, ja molemmat rakennukset muistuttavat monin osin toisiaan. Arkkitehtikolmikko oli näihin aikoihin saavuttanut tai saavuttamassa omilla töillään suurta mainetta ja menestystä, ja kaikkein vähiten tämä menestys ei johtunut Pariisin maailmannäyttelyn Suomen paviljongista. Toisaalta nuoret arkkitehdit tarvitsivat juuri van Gilse van der Palsin ja Neuschellerin kaltaisia vahvoja mesenaatteja ja äveriästä tukijoukkoa oman taiteensa esilletuomiseen. Rakennuttajat taas varmasti halusivat, että työn jälki oli laadukasta eikä se missään vaiheessa ollut myöskään rahasta kiinni. Vahvasti on näyttöä myös siitä, että nämä rakennuttajat täysin vilpittömästi ja pyyteettömästi halusivat avittaa nuoria arkkitehteja orastavan maailmanmaineensa kynnyksellä.

Ensimmäiset tiedot Suur-Merijoesta ajoittuvat jo 1500-luvun alkuun ja kartano on vuodesta 1651 muuttunut säteritilaksi; kartanoa ovat isännöineet vuoroon maalliset, kirkolliset kuin armeijan suurmiehet. Vanhan Suomen peruja oli myös lahjoitusmaajärjestelmä; Viipurin valtauksen jälkeen Pietari I liitti koko Viipurin läänin henkilökohtaiseen omistukseensa ja alkoi jakaa luotetuille avustajilleen maata lahjoituksina. Keisarin tarkoitus oli houkutella Pietariin aatelisia virkamiehiksi. Tästä palkkioksi he saivat lahjoitusmaata, johon heillä oli myös oikeus kantaa veroa maiden tietyistä pitäjistä, kylistä ja tiloilta. Nämä lahjotut - joita myös donataareiksi kutsuttiin - omistivat alueensa ihmiset ja näiden koko irtaimen omaisuuden. Donataarit eivät saaneet itse asua maillaan ympärivuotisesti, sillä heillä piti sitä tarkoitusta varten olla asunto Pietarissa.

Vuonna 1726 Pietari I lahjoitti Suur-Merijoen korkeimpaan ja vaikutusvaltaisimpaan aatelistoon kuuluvalle kenraalimajuri Ivan Maksimov Shuvaloville, joka toimi Viipurin ylikomendanttina vuosina 1719-1732. Hänen jälkeensä tila siirtyi kauppaneuvos Olchin ja hänen perillistensä haltuun, kunnes vuonna 1840 tilan isännäksi tuli esikuntalääkäri A. Kostiloff. 1860-luvulla amiraali Rudukoff ja tämän leski huolehtivat tilasta aina vuoteen 1880 asti, jolloin tila lopulta siirtyi maanviljelijä Wilhelm Breitensteinille ja häneltähän Maximilian sitten syksyllä 1900 osti Suur-Merijoen omistukseensa. Hän oli erittäin luultavasti hyvin tietoinen myös siitä, että Viipurin maalaiskuntaan samoihin aikoihin eli vuosina 1903-04 oli valmistumassa arkkitehti Carl Gustaf Nyströmin (s. 21.1.1856 Helsinki ja k. 30.12.1917 Helsinki) suunnittelema Kirjolan kartanon ihka uusi päärakennus Nobel-suvulle Johanneksen pitäjässä Edla Constantia Nobelin (s. 3.3.1848 Tukholma ja k. 17.10.1921 Djursholm), Bakun Naftayhtiön perustajan, insinööri Ludvig Nobelin (s. 27.7.1831 Tukholma ja k. 12.4.1888 Cannes) lesken teettämänä.

Kirjolan kartano.

Suur-Merijoki sijaitsee noin 30 km nykyisestä rajasta Viipuriin päin ja Suur-Merijoelta on vielä noin 12 km Viipurin kaupunkiin. Neuschellerin omistuksessa kartanossa viljeltiin maata; peltoja oli 615 hehtaaria ja ne olivat etupäässä kauralla ja rukiilla. Karjatalous oli myös merkittävässä osassa; 300 päätä ayshirerotuista lehmää, joiden kantaisä, Englannista tuotettu Gary oli kartanon isännän ylpeilyn ja monen valokuvan aihe. Hevosia kartanolla oli 55 kappaletta ja sataan päähän noussut siipikarja. Kartanon isäntä matkusteli paljon ulkomailla ja oli erittäin herkkä uusien tekniikoiden perään. Näin ollen ei myöskään ollut perin ihmeellistä, että kartanon maanviljely oli hyvin edistyksellistä ja modernia. Kylvö-, niitto- ja puimatyöt hoidettiin runsaalla konevoimalla. Tilalta löytyi oma saha ja mylly sekä vuodesta 1910 pellavaöljy- ja vernissatehdas. Sitkeästi väittävät Suur-Merijoen kartanon mailla ajetun Suomen ensimmäisellä traktorilla. Kartanon puutarha vaati myös valtavasti työtä. Kartanon maiden uudelleenmuokkaus alkoi välittömästi maiden siirryttyä Maximilianin omistukseen ja sitä varten hänellä oli useita satoja miehiä maillaan töissä. Uusia rakennuksia päärakennuksen lisäksi tilalla olivat talli ja navetta. Mittavasti alkoi myös palkollisten asuntojen korjaushanke ja jo sortuneiden torppien tilalle rakennettiin paljon uutta rakennuskantaa.

Suur-Merijoen kartanon henkilökuntaa.

Suur-Merijoen vanha puinen päärakennus purettiin uuden tieltä ja maisemoinnin jälkeen uusi päärakennus pystytettiin hieman korkeammalle ja näyttävämmälle paikalle. Jopa linnaa muistuttava uusi rakennus sai vaikutteita keskiajalta ja pohjautui mm. gotiikkaan varsinkin ensimmäisessä suunnitteluvaiheessa. Lopulliseen taloon piirteet tulivat sitten vähän lievempinä, sen valmistuttua vuonna 1904. Linnamaisuutta korosti myös pohjoisen julkisivun kaareva torni. Pinta-alaltaan talo oli n. 900 neliömetriä ja kellarikerroksessa oli portinvartijan huoneeksi nimetty palveluskunnan huone, käsityöhuone, pesutupa, mankeli- ja silityshuone, viinikellari, ruokatavarakellari sekä kaksi konehuonetta.

Talon keskuksena toimi alakerran halli, joka piti sisällään mm. ruokasalin. Sieltä avautui näkymä pohjoisen tornimaiseen puoliympyrän muotoiseen herrainhuoneeseen ja kirjastoon ja länteen päin musiikkihuoneeseen ja budoaariin. Tornin toisessa kerroksessa sijaitsi ns. tornihuone ja kolmas kerros tarjosi näköalapaikan katsojille.  Musiikkihuoneesta pääsi biljardihuoneeseen kukkakäytävää pitkin. Itäseinustalta johtivat portaat yläkertaan ja niiden alatasanteelta päädyttiin tilaan, jossa olivat poikain kaksi huonetta, halli ja kylpyhuone sekä wc. Tämän tilan vierestä oli kulku keittiöosastolle ja isännän valokuvauslaboratorioon. Suuren keittiön takana, taloussiiven päädyssä sijaitsivat halli ja sivuportaiden eteinen sekä kolme palveluskunnan huonetta. Yläkerrassa olivat perheen makuuhuoneet ja vierashuoneet sekä yksi palveluskunnan huone. Täällä olivat myös vanhempien pukeutumishuone, suuri kylpyhuone ja erillinen wc. Talossa oli kolme sisäänkäyntiä; etelän julkisivun pääsisäänkäynnin lisäksi palveluskunnan sisäänkäynti talon itäisellä seinustalla sekä pohjoisen puolen sisäänkäynti terassilta tornin kupeesta. Pääsisäänkäynnin vuolukiviportaiden molemmin puolin sijaitsivat Olga Gummerus-Ehrströmin veistämät salamanterifiguurit, joiden symbolisena tehtävänä oli suojella taloa tulipalolta.

Suur-Merijoen kartanon sisäinteriööriä.

Musiikkihuoneen flyygeli oli sijoitettu pari askelmaa korkeammalle korokkeelle ja pohjoisseinää hallitsi Väinö Blomstedtin fresko, joka hallin freskon kanssa oli talon isokokoisin seinämaalaus. Perheen vanhin poika, Leopold antautui jo nuorena musiikin viemäksi opiskelemalla viulua ja pianon soittoa.

Franciszek ja Maria de Godzinsky. Isänsä sylissä George de Godzinsky.

Lapsista Maria opiskeli myös pianon soittoa ja hänestä tulikin ainakin joksikin aikaa konserttipianisti ja 1920- ja 30-luvuilla hän toimi Wienin konservatoriossa pianonsoitonopettajana. Maria avioitui Pietarissa Franciszek de Godzinskyn kanssa vuonna 1913 ja heille syntyi 5.7.1914 Pietarissa poika, jonka hyvin tunnemme täällä Suomessa säveltäjänä, sovittajana, kapellimestarina ja pianistina, George de Godzinsky. Goden isä toimi nuoruusvuosinaan Lielahden patruunan, Wilhelm Fredrik von Nottbeckin (s. 6.3.1850 Tampere ja k. 10.3.1928 Helsinki) perheessä Tampereen Lielahden kartanossa perheen poikien kotiopettajana. Uransa Pietarissa hän teki pellavakauppiaana ja palvellen rautateitä vastaten makuuvaunujen ja ravintolavaunujen kalustosta. Perheeseen syntyi vielä Georgelle nuorempi sisar, Elisabeth hieman myöhemmin. Perhe pakeni vallankumousta Suomeen Laatokan jäätä pitkin yöllä , mutta Maria-äiti halusi lähteä oman uransa myötä maailmalle ja näin perhe hajaantui. Kun Neuschellerit ja van Gilse van der Palsit yhdistivät lahjakkuutensa, se merkitsi usein kamarikonsertteja Suur-Merijoen kartanossa, jossa keskeisin Haydnin, Mozartin, Beethovenin, Mendelssonin ja Brahmsin jousikvartettikirjallisuus soitettiin lävitse. Maximilian Othmar Neuscheller rakennutti Nizzaan äitinsä kunniaksi oopperatalon ja kaupungissa on myös Neuschellerin nimeä kantava katukin. Tällöin elettiin vielä aikaa, jolloin yleissivistykseen kuului musiikki ja laulu- ja soittotaito.

Surullista, todella surullista on elää sen tiedon varassa, että Suur-Merijoen kartanoa ei enää ole näyttää esim. museona jälkipolville. Maximilian joutui vallankumouksen uhriksi, vangittiin, joutui kestämään julmia oikeudenkäyntejä ja lopulta menehtyi elokuussa 1919 päästyään vankilasta Moskovassa sairauskohtaukseen raitiovaunuun ja hänen puolisonsa menehtyi vuonna 1924. Perhe pakeni vallankumousta isän kuoleman jälkeen muuttamalla asumaan Suur-Merijoelle. Suku kuitenkin myi kartanon ilmeisesti vuonna 1926 ja viimeistään vuonna 1927 kartano päätyi valtion omistukseen.

Kartanon isäntä harrasti tähtitiedettä ja valokuvausta.

Suur-Merijoen palvelushenkilökuntaa.

Nyt peltoalueet saivat palvella ilmavoimia ja kartanon läheisyyteen valmistui lentokenttä. Satakunnan lennoston edeltäjä, Erillinen maalentolaivue toimi tällä kentällä vuoteen 1939 asti ja kartanon päärakennuksesta tehtiin laivueen upseerikerho. Talvisodan tiimellyksessä kartanon päärakennus pommitettiin ja syttyi palamaan. Tässä vaiheessa rakennuksen katto käytännössä hävisi, mutta talon irtaimisto saatiin evakuoitua 13.3.1940 mennessä. Irtaimisto päätyi ensin Uttiin Lentorykmentti I:n kyydissä ja vuonna 1945 irtaimisto siirrettiin Poriin, Satakunnan Lennoston Ilmailu-upseerikerholle. Jatkosodan aikana Suur-Merijoen päärakennus ehti palvella vielä sairaalana, koska sen kiviseinät olivat vielä tukevasti pystyssä. Peli menetettiin viimeistään 20.6.1944, jolloin kartano luovutettiin Neuvostoliitolle. 2000-luvulle tultaessa päärakennuksesta oli jäljellä enää kivijalkaa ja mahdollisesti joitakin osasia kellarista. Vuonna 1905 Maximilianin itsensä istuttama tammikuja oli tuolloin vielä olemassa samoin talousrakennuksista ainoastaan erittäin pahoin vaurioitunut navettarakennus.

Veteraanipäivänä, torstaina 27.4.2017 Tampereella ilmestyvä Aamulehti julkaisi seuraavan Juha Lehtisen kolumnin:

"Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden piti nostaa Suomen kansainvälinen maine aivan uudelle tasolle. Suomi Finland 100 -brändityöryhmä hehkuttaa sivuillaan Suomen vahvuuksia: tasa-arvoa ja demokratiaa. Nyt on hyvä takoa, kun rauta on kuuma.

Suomi onkin saanut viime aikoina paljon myönteistä huomiota muun muassa turvallisena ja kiinnostavana matkakohteena. Kansainväliset julkaisut ovat suositelleet Suomea sivuillaan. Myös kiinalaisten kerrottiin kiinnostuneen Suomesta.

Uudenkaupungin autotehdas kertoi maaliskuussa saaneensa merkittävän tilauksen Deimlerilta. Tehdas alkaa valmistaa Mercedes-Benzin uutta mallia. Tilaus tuo työpaikkoja ja kasvattaa Suomen mainetta. Vaasan seutu puolestaan havittelee Teslan akkutehdasta, joka olisi melkoinen lottovoitto Suomelle.

Mitä tekee Suomen pääministeri Juha Sipilä? Yhdellä typerällä kiukuttelullaan hän tuhoaa enemmän Suomen kansainvälistä brändiä kuin sadat tai tuhannet ihmiset ovat ehtineet rakentaa vuosien aikana. Vielä pääministerinä, jonka tehtävä olisi seitsemänä päivänä viikossa tehdä hartiavoimin työtä Suomen maineen eteen ja edesauttaa saamaan tänne myös kansainvälisiä investointeja.

Toimittajat ilman rajoja -järjestö pudotti Suomen lehdistövapauden kärkipaikalta kolmanneksi. Syynä on pääministeri Juha Sipilän Yleen kohdistama painostus. Järjestön pääsihteerin Christophe Deloiren mukaan Suomen putoaminen on vuoden merkittävin tapaus. Järjestön Suomen osaston puheenjohtaja Ilkka Nousiainen sanoo, että Sipilän tapa puuttua yksittäisten toimittajien työhön näyttäytyi sananvapauden rajoittamisena paitsi Suomessa myös ulkomailla. Suomi on pitänyt vuodesta 2010 ykköspaikkaa vuosittaisessa lehdistönvapausindeksissä.

Voi olla, että joidenkin mielestä tätä asiaa ei saa paisutella. Itse olen toista mieltä. Tämä on ikävämpi asia kuin me täällä Suomessa ehkä ymmärrämme. Suomea ei oikeastaan tunneta maailmalla. Käsitys meistä syntyy harvojen uutisten pohjalta. Suomi ei tunnetusti ole osannut markkinoida itseään, yrityksiään tai osaamistaan. Emmehän me suomalaisetkaan tunne maailman pieniä maita kuin pikku-uutisista.

Jos maailmanluokan uutiseksi nousee tilanne, jossa pääministeri painostaa toimittajaa, maamme vertautuu väkisinkin sellaisten maiden viiteryhmään, jossa emme kyllä haluaisi missään nimessä olla. Joissakin entisissä itäisen Euroopan maissa tai eräissä Aasian ja Afrikan maissa on tavallista, että toimittajia painostetaan ja sananvapautta kahlitaan.

Suomi on toisen maailmansodan jälkeisen ajan halunnut samaistua länteen. Sipilän toiminta ei ole länsimaisten arvojen mukaista. Tällainen huonon uutisen synnyttämä maine jää elämään vuosikausiksi, joidenkin ihmisten mieliin loppuelämäksi. Sellaisella on aina vaikutusta. Hyvä kello kauas kuuluu, paha paljon kauemmaksi. Valitettavasti."

Tampereella Kuninkaankatu 22 lisätään kerrosneliöitä olemassa olevaan rakennuskantaan.

Väitöskirjassaan Building 'Post-Growth': Quantifying and Characterizing Resources in the Building Stock syksyltä 2016 Tampereen teknillisen yliopiston arkkitehtuurin laitoksen tutkijana työskennellyt Satu Huuhka nostaa esiin mielenkiintoisia asioita. Suomessa kaikki kulttuuri on niin nuorta, että meidän on ilmeisesti vaikea suhtautua vanhoihin rakennuksiin ja ikäihmisiin.

Väitöskirjassa on analysoitu tarkasti 2000-luvulla purettuja sekä vajaakäytössä olleita rakennuksia. Uudisrakennustemme määrä on n. yksi prosentti koko asuntokannastamme Suomessa on enää uudisrakentamista, mutta lähes kaikki rakentamisen sääntely sekä kehittämistoiminta koskee edelleen vain uudisrakentamista. Koska siis 99 prosenttia maamme vuotuisesta rakennuskannasta on jo olemassa olevaa rakennuskantaa, ei ole enää tehokasta saada aikaan muutoksia rakennuskannassamme keskittymällä vain uuden rakennuskannan kehittämiseen. Vääjäämättä on siis edessä odotettavissa muutoksia ja Euroopassa tämä vääristymä on huomattu laajasti jo viisitoista vuotta sitten.

Pelkästään Helsingissä on melkein 30 000 asuntoa ilman vakituista asukasta; tämä määrä vastaa tuplana koko Riihimäen asuntokantaa. Tietenkään kaikki Helsingin asunnot eivät ole aidosti tyhjiä, sillä osa asunnoista on perheiden kakkoskoteja ja mm. perikuntien hallussa olevia asuntoja. Kuitenkin ne ovat vakituisiksia asunnoiksi tarkoitettuja asuntoja ja näin siis vajaassa käytössä. Kansainvälisesti ottaen Suomen asuntojen vajaakäyttöasteet ovat melko korkeita; normaalisti toimivilla asuntomarkkinoilla on vajaakäytön yläraja yleisesti 3 – 5 prosenttia. Vajaakäyttöasteet ovat Helsingissä 7,3 %, Espoossa 6,6 % ja Vantaalla 5,2 prosenttia.

Uusien rakennusten kaavoittaminen ei kohtaa kaikkien rakennustyyppien osalta edes kasvukeskuksissa todellista tarvetta. Pääkaupunkiseudulla on esim. vapaita toimistotiloja ollut jo pitkään tyhjillään. Konsulttiyhtiö Catellan esittämän arvion mukaan vajaakäyttöasteet ovat jo 10 – 20 prosentin luokkaa pääkaupunkiseudulla. Kaavoituksella ja rakentamisella näytetään nyt tällä hetkellä ohjattavan ns. puolivanhan – 1960-1980-lukujen – rakennuskannan purkua. Näillä rakennuksilla olisi korjattuna ja ehostettuna kuitenkin useita vuosikymmeniä todennäköistä elämää edessään. Todellisuudessa myös maankäytön tehostamisvaatimus on edesauttanut ns. puolivanhan rakennuskannan purkua, koska näin saadan samalle tontille enemmän kerrosalaa.

Suomen koko rakennuskannasta syrjäseutujen suhteellinen osuus on kovin pieni, eikä niiden merkitys kokonaisuuden tila- tai rakennusmateriaalivarannoissa ole merkittävä. Niillä paikkakunnilla, jotka menettävät väestöään muuttovoittoisille paikkakunnille, voi asuntojen vajaakäyttöaste nousta useisiin kymmeniin prosentteihin. Vajaakäyttöaste on vähintään 20 prosenttia yli puolessa Suomen kunnista. Pienetkin muutokset näillä paikkakunnilla pienilläkin rakennusmäärillä voivat edustaa suuria suhteellisia muutoksia kyseisen yhdyskunnan rakennuskannasta.

Edeltävän huomion vuoksi onkin ehkä hämmentävää, että myös muuttotappiokuntien rakennuskanta lisääntyy. Suomessa ei ole yhtää kuntaa, jonka rakennuskanta kutistuisi. Kunnissa elää vahva usko siihen, että kaavoitus tukee väestönkasvua. Juha Rajaniemi on omassa väitöskirjassaan - ”Kasvun kaavoitus: Tapaus Raahe” - kuvannut kuinka todelliseen tarpeeseen perustamaton uusien tilojen rakentaminen vain tyhjää olemassa olevia rakennuksia lähiseudulla. Rakennukset jäävät sitten purkamatta, koska tonttien arvo on varsin vaatimaton. Näin rakennukset jäävät olemaan tyhjiltään usein. Seurauksena tästä kehityksestä on luonnollisesti se, että näiden yhdyskuntien rakenne hajaantuu ja katukuvaan ilmestyy ei toivottuja piirteitä ilkivaltaa kohdanneista, ränsistyneistä ja hylätyistä taloista.

Vaikka perettavien rakennusten määrä lukumääräisesti onkin on vielä melko pientä, on Suomi kuitenkin tällä hetkellä yksi Euroopan innokkaimmista rakennusten purkajista. Siis rakennuksia Suomessa puretaan eniten juuri siellä, missä niistä juuri suurin kysyntä olisi eli kasvukeskuksissa. Keskimääräinen ikä purettavalla rakennuskannalla on ollut 50 vuotta ja tähän rakennuskantaan on sidottuna merkittävä määrä energiaa ja luonnonvaroja. Luonnonvaroja ajatellen keski-ikäisen rakennuskannan purkaminen ei ole taloudellisestikaan luonnonvarojen kestävää käyttämistä, vaan parempi olisi korjata jo olemassa olevaa asuntokantaa vastaamaan uusia tarpeita. Varsinkin kasvukeskuksissa olemassa oleva rakennuskanta tulisi säästää, laajentaa ja korottaa. Jos käyttötarkoituksien muuntelu olisi joustavampaa asunnoiksi, hyötyisi kasvukeskus monien toimitilojen purkamiselta.

Syrjäseutujen muuttotappiokunnissa pitäisi rohkeasti suunnata resursseja uudistuotannon sijasta olemassa olevan rakennuskannan ja taajamien kohentamiseen. Turhaa purkamista tulee välttää, mutta jo täysin rapistuneiden rakennusten purkaminen on täysin perusteltua. Päätöksentekijöille taustaksi tarvittaisiin kokonaisvaltaista ymmärrystä jo olemassa olevan rakennuskannan tilaresursseista ja muutospotentiaalista, erilaisten kehitysvaihtoehtojen ympäristövaikutuksista ja tilatarpeiden realistisista kehitysnäkymistä. Ylisuurella uudiskaavoituksella menetetään täysin tarpeettomasti elintilaa nykyiseltä rakennuskannalta. Tässä lähestytään myös kiinteistönomistajien oikeudenmukaista kohtelua lain edessä. Tämän lisäksi asiaa tulee tarkastella myös yhdyskuntakehityksen tasapainoisuuden ja resurssitehokkuuden näkökulmasta.

Kananmuna koostuu munanvalkuaisesta – sisältö etupäässä proteiinia, tiettyjä kivennäisaineita ja vettä – sekä arvokkaasta keltuaisesta, joka onkin varsinainen ”terveyspommi”. Kananmunan keltuaisessa on mm. runsaasti kivennäisaineita, D-vitamiinia sekä muitakin rasvaliukoisia vitamiineja, proteiinia ja B-vitamiinia. Kananmunan valkuaisessa energiaa on n. 15 kcal ja keltuaisessa energiamäärä voi olla 60 kcal.

Yhdessä kananmunassa on keskimäärin 5,6 g rasvaa, joka siis sijaitseen munan keltuaisessa. Kaksi kolmasosaa tästä rasvasta on tyydyttämätöntä rasvaa, ja jos kanojen ruokintarehuissa on käytetty omega-3-öljyä, voi rasvaa olla vielä enemmänkin. Noin 6 g proteiinia on myös kananmunassa ja kananmuna sisältää kaksikymmentä erilaista, mutta välttämätöntä aminohappoa.

Kananmunan keltuaisesta saat helposti mm. luteiinia, joka on rasvaliukoinen karatenoidi, antioksidantti; vaikka sitä on pieni pitoisuus, se kuitenkin imeytyy elimistöön erittäin tehokkaasti. Luteiinin on todettu vähentävän riskiä saada harmaakaihi, suojaavan silmiä uv-säteilyn haittavaikutuksilta, ehkäisee silmänpohjan ikärappeutumaa ja lieventää sen oireita sekä pienentää riskiä sairastua valtimotauteihin. Tutkimuksessa on todettu, että luteiini ja zeaksantiini yhdessä nautittuna vähentää valoherkkyyttä.

Kananmunan keltuaisesta löytyy kyllä koliiniakin. Koliini kasvi- ja eläinsoluissa esiintyvä vitamiinin kaltainen ravintoaine, joka on rakenteeltaan kvarternaarinen ammoniumioni. Elimistössämme koliini liittyy mm. rasvan ja kolesterolin aineenvaihduntaan sekä se on myös mukana solukalvojen rakenteissa sekä solujen välisessä viestinnässä. Koliinin on todettu alentavan verenpainetta. Koliinin fosforihappojohdannaisia esiintyy hermoissa ja aivokudoksissamme.

Aivan viimeaikoihin asti kananmuna on täysin syyttä ollut virallisissa ravitsemussuosituksissa kolesterolin vuoksi pannassa ja ”huonossa huudossa”. Nyt se on kuitenkin vihdoin vapautettu kaltoinkohtelustaan ja oivallettu kananmunan valtavat vaikutukset terveydellemme. Syökää, hyvät ihmiset, terveytenne vuoksi ja hyvällä nautinnolla kananmunia huojentuneina!