Tampereen G Livelab osoitteessa Puutarhakatu 1 on vireä ja ansaitusti palkittu musiikkiklubi.

Jo vuonna 2016 avattiin Helsingin ydinkeskustassa osoitteessa Yrjönkatu 3 Muusikkojen liiton toimesta G Livelab, musiikki- ja tapahtumaklubi. G Livelabin tiloissa tuotetaan monia tapahtumia, kuten konsertteja, seminaareja, workshoppeja, iltajuhlia ja tuotelanseerauksia. Paikan vahvuuksiin lukeutuu vääjäämättä tapahtumatekniikka, loistava äänentoisto ja catering. Klubin tekniikka mahdollistaa esim. erilaisten tapahtumien tallennuksen äänen ja kuvan muodossa, sekä livestream-lähetykset suoraan asiakkaan omiin kanaviin. Genelec Oy ja Aalto Yliopisto vastaavat klubin äänentoistojärjestelmästä. Vuonna 2016 Helsingissä avatusta ensimmäisestä G Livelabista on tullut nopeasti kaupungin musiikinystävien suosima paikka.

Tampere G Livelabin tekniikkaa käytetään historiallisissa puitteissa.

Elokuun alussa vuonna 2019 avasi G Livelab brändinsä toisen klubin Tampereen Tammerkosken suiston rantamaisemiin Kirjastotalon puistoon, Frenckellin vanhan paperitehtaan pannuhuoneeseen, joka on myös historiansa aikana toiminut kaupungin kirjaston lehtienlukusalina. Ensimmäisen toimintavuotensa aikana Tampereen G Livelab houkutteli tilaisuuksiinsa peräti 24 000 kävijää; 140 järjestetyn konsertin lisäksi klubissa järjestettiin yli 60 muuta yleisö- ja yksityistilaisuutta. Joulukuussa 2019 laaja-alaisesta ohjelmatarjonnastaan tunnettu G Livelab sai Tampereen kaupungin vammaisneuvoston esteettömyyspalkinnon. Toukokuussa 2020 G Livelab valittiin maailman parhaaksi konserttisaliksi kansainvälisessä Mondo*DR awards-kilpailussa. Samassa kisassa kilpailivat ehdokkuudesta myös Berliinin filharmonikoiden sali, Lontoon Royal Opera House sekä China National Center for the Performing Arts. Palkinto luovutettiin G Livelab Tampereelle sekä musiikkiklubin äänentoistosta vastaavalle Genelec Oy:lle. Vuosittain palkinto jaetaan parhaille viihdeteknologian ratkaisuille.

Olli Soikkelin Trio vauhdissa Muusikkojen liiton G Livelabissa Tampereella 7.10.2020.

Keskiviikkona 7.10.2020 klo 19 oli Tampereen G Livelabissa Tampere Guitar Festivalin järjestämä jazzkonsertti, jossa esiintyi kitaristi Olli Soikkelin Trio. Ollin lisäksi triossa soittivat Tampereella myös Suomen ainoa Grammy-palkittu jazzpianisti Marian Petrescu ja kontrabassoa soitti Kaisa Mäensivu. Mäensivu on tehnyt soittouraa viimeiset viisi vuotta New Yorkissa. Olli Soikkelin virtuositeetti nojaa suurella kunnioituksella kuuluisan belgialaisen Jean ”Django” Reinhardtin (s. 23.1.1910 ja k. 16.5.1953) gypsy jazz-kitarointiin. Django Reinhardt teki merkittävää yhteistyötä 10-vuotiaana musiikin opiskelun aloittaneen ranskalaisen jazzviulistin ja pianistin, Stéphane Grappellin (s. 26.1.1908 ja k. 1.12.1997) kanssa. Vuonna 1991 syntynyt Olli Soikkeli aloitti kitaransoiton 12-vuotiaana isoveljensä harrastuksesta innostuneena. 14-vuotiaana Olli harjoitteli jo kahdeksan tuntia päivässä. Lukion jälkeen, 19-vuotiaana, Olli Soikkeli muutti Helsinkiin ja opiskeli pari vuotta siellä Pop & Jazz Konservatoriossa. Pohjois-Karjalan Nurmeksesta kotoisin oleva Olli Soikkeli lähti jo kesällä 2014 soittamaan New Yorkiin ja on viihtynyt siellä viimeiset kuusi vuotta vakituisesti. Jo ensimmäisellä viikollaan New Yorkissa Olli Soikkelilla oli kaupungissa kuusi keikkaa.

Grammy-palkittu jazzpianisti Marian Petrescu.

Herrasmies ja jazzmuusikko Olli Soikkeli.

Faziolin flyygelin ääressä keskiviikkona G Livelabissa Tampereella istui ja musisoi trion vuonna 1970 Bukarestissa musiikkiperheeseen syntynyt jazzpianisti Marian Petrescu, joka aloitti pianonsoiton jo nelivuotiaana. Vuonna 1985 Petrescu soitti ensimmäisen kerran Porin Jazzissa. Marian on opiskellut pianonsoittoa Romaniassa ja Ruotsissa sekä Sibelius-Akatemiassa. Hänen opettajana on toiminut mm. Martial Solal (s. 23.8.1927), joka taas sai vahvoja vaikutteita jazznäkemyksiinsä mm. Bud Powellilta, Fats Wallerilta ja Art Tatumilta. Ruotsiin Marian Petrescu muutti vuonna 1983, jolloin hänen isänsä toimi Göteborgin sinfoniaorkesterin konserttimestarina kaupungissa. Jyväskylässä Marian Petrescu on asunut perheensä kanssa vuodesta 1988 lähtien. Vuonna 2009 Marian Petrescu voitti parhaan instrumentaalisovituksen Grammy-palkinnon kappaleella West Side Story Medley, jota hän oli mukana soittamassa levyllä Resonance Big Band Plays Tribute to Oscar Peterson.

Kaisa Mäensivu ja Olli Soikkeli musisoivat tässä yhdessä.

 

Arkkitehtiuransa aikana Bruno Ferdinand Granholm (s. 14.5.1857 Myrskylä ja k. 29.9.1930 Helsinki) ennätti Suomen rautatieasemarakennuksia suunnitella toistasataa kappaletta. Myrskylässä syntynyt Bruno Granholm opiskeli Helsingin Polyteknillisessä korkeakoulussa ja työskenteli opiskeluaikoinaan rautateiden mekaanisessa konepajassa sekä sitä myöhemmin vielä eri arkkitehtien toimistoissa. Vuonna 1882 hän valmistui Polyteknisestä korkeakoulusta ja tuli valituksi piirtäjäksi rautatiehallitukseen. Vielä samana vuonna hän sai nimityksen rautatiehallituksen arkkitehdiksi. Arkkitehti Bruno Granholm toimi vuodesta 1895 lähtien tie- ja vesirakennusten ylihallituksessa toimialueenaan asemarakennusten suunnittelu.

Jyväksylän rautatieasema.

Bruno Granholmin aivan ensimmäinen suunnitelma rautateille oli Viipurin konepajan piirustus vuodelta 1893. Varsinkin 1890-1910-luvuilla Bruno Granholm suunnitteli suuren määrän asemien laajennuksia rautateille. Ensimmäiset Bruno Granholmin suunnittelemat asemarakennukset uudelle rataosuudelle olivat Haapamäki-Jyväskylä-Suolahti radan varren asemarakennukset vuosina 1895-1896, joiden piirustukset on päivätty vuonna 1896. Jyväskylän asema avattiin vuonna 1897, kun Jyväskylä liitettiin Suomen rataverkkoon ja rautatie Haapamäeltä Jyväskylään valmistui. Rautatie Jyväskylästä Suolahteen valmistui vuonna 1898. Jyväskylän asemarakennus edustaa kansallisromanttista puuarkkitehtuuria ja asemarakennusta on laajennettu vuosina 1923 ja 1968-1969. Asemarakennus on arkkitehtuuriltaan monimuotoinen, epäsymmetrinen ja rakennuksen koristelu keskittyi ovien ja ikkunoiden kehyksiin ja rakennuksen päätyihin. Rakennuksen koristeet tehtiin kaivertamalla ja loveamalla.

Savonlinnan rautatieasema.

Arkkitehti Bruno Granholm suunnitteli asemarakennukset myös rataosuuksille Kuopio-Iisalmi-Kajaani (vuosina 1898-1902 ja 1902-1904), Oulu-Tornio (vuosina 1899-1904) sekä Savonlinna-Elisenvaara (vuosina 1905-1908). Punkaharjun asemarakennuksessa (vuodelta 1906) on Bruno Granholmin tyylissä näkyvissä selkeä muutos; tyyli muuttui enemmän jugendtyyliseksi, vaikka kansalliromantiikan piirteet ovat vielä selkeästi mukana kuvioissa. Bruno Granholmin kynän jälki näkyy myös esim. Nummelan, Rajajoen ja Terijoen asemarakennuksissa.

Ravintola Kappeli Esplanadilla Helsingissä.

Vuonna 1891 valmistui Helsingin Esplanadin puistoon Ravintola Kappelin lasi- ja rautarakenteiset paviljongit, jotka suunnitteli väliaikaisten vuonna 1867 ja 1881 rakennettujen puupaviljonkien tilalle Bruno Granholm. Ravintolan eteen oli vuonna 1887 rakennettu simpukanmuotoinen soittolava, jolla yli 20 vuoden ajan esiintyi usein kapellimestari Aleksei Apostolin johtama sotilassoittokunta. Tästä samasta Kappelin ravintolasta tuli 1800-lopulla hyvin suosittu kulttuuriväen ja taiteilijoiden suosima paikka, jonka vakiovieraita olivat mm. Jean Sibelius, Oskar Merikanto, Akseli Gallen-Kallela, Juhani Aho ja Eino Leino.

Helsingin päärautatieaseman yhteyteen oli jo vuonna 1861 perustettu Helsingin konepaja, joka jo vuosisadan loppuun tultaessa oli käynyt ahtaaksi. Tuolloin kaupungin ulkopuolelta ostettiin entinen laidunalue, johon arkkitehti Bruno Granholm suunnitteli suuret tehdashallit ja ne valmistuivat vuonna 1901 Vallilaan ja konttorirakennus vuonna 1900 Aleksis Kiven kadun varrelle. Uusissa tiloissa toiminta käynnistyi lopulta vuonna 1903 ja suurin kokoonpanohalli alueella oli yli hehtaarin laajuinen. Enimmillään konepajalla oli henkilökuntaa 1950-luvun lopulla noin 1 500 henkeä. Toimintansa aikana konepaja valmisti pääosan Suomessa käytetyistä puisista matkustajavaunuista, ns. sinisestä kalustosta ja kaikki lähiliikenteen teräsvaunut. Konepajan toimintaa ajettiin alas asteittain 1990-luvun aikana. Nykyään Pasilan konepajan tiloissa on muuta toimintaa, mutta alueen kadunnimistössä on jäljellä Bruno Granholmin aukio ja Bruno Granholmin kuja.

Vuonna 1899 valmistuivat Helsinkiin Mannerheimintien varteen vastapäätä nykyistä Eduskuntataloa (valmistunun 1931) Bruno Granholmin suunnittelemat VR:n makasiinit, joita myöhemmin laajennettiin ja korjattiin moneen otteeseen. Kun VR vuonna 1988 siirsi tavaraliikenteen Pasilaan, makasiineihin tuli erilaisia vuokralaisia. Makasiinit päätettiin purkaa suunnitellun Musiikkitalon tieltä vuonna 2002 ja sopivasti toukokuussa 2006 juuri kolme päivää ennen aiottua purkua makasiinit tuikattiin palamaan.

Tampereen rautatieläistentalo.

Tampereen rautatieasemaa vastapäätä sijaitseva Rautatieläistentalo osoitteessa Hämeenkatu 2 on uusrenessassityylinen talo, jonka Bruno Granholm suunnitteli vuonna 1896. Talo oli alun perin kaksikerroksinen, mutta sitä korotettiin vuonna 1921 yhdellä kerroksella. Kun Hämeenkadun ja Rautatiekadun pintaa laskettiin Tampereen uuden päärautatieaseman rakennustöiden yhteydessä 1930-luvun alussa, muuttui Rautatieläisten talo nelikerroksiseksi, kun kellarikerros muutettiin liiketiloiksi vuonna 1936. Talo on rakennettu alkujaan rautatievirkamiesten asuintaloksi.

Tampereen vanha tavara-asema.

Morkku on Tampereella Tammelan kaupunginosassa sijaitseva vanha rautatieläisten seuratalo, joka valmistui talkootyönä vuonna 1907. Morkun suunnitteli arkkitehti Bruno Granholm ja talo kustannettiin rautatieläisten keräysvaroin. Taloa laajennettiin vuosian 1949-1951 ja 1960-luvun alussa talon julkisivu remontoitiin ja samalla tuhottiin sen alkuperäinen kansallisromanttinen ulkoasu. Vuonna 1966 talon lämmitysuunit purettiin ja rakennukseen asennettiin öljylämmitys. Morkun vieressä sijaitsee myös Tampereen vanha tavara-asema, joka valmistui vuonna 1907 Bruno Granholmin suunnitelmien mukaisesti. Tavara-aseman toiminta päättyi Viinikan ratapihalle valmistuneen uuden tavara-aseman myötä. Tavara-asemalla pidettiin sisällissodan Tampereen taistelun jälkeen punavankeja, joita on myös tiettävästi teloitettu tavara-asemalla. 2000-luvulla rakennuksessa on ollut mm. Tampereen Oopperan toimisto-, varasto- ja harjoitustiloja sekä toisessa kerroksessa teekkarien saunaosasto. Kolme tuntia kestäneessä siirto-operaatiossa Kreate siirsi tavara-aseman heinäkuussa 2020 28 metriä Tammelan suuntaan ja 9 metriä Itsenäisyydenkadun suuntaan. Rakennus on nykyisin suojelukohde.

 

Tampereen naapuri pohjoisosassa on Ruovesi, ja matkaa Tampereelta Ruovedelle tulee hieman yli 70 kilometriä. Ruoveden naapurikuntia Tampereen lisäksi ovat Mänttä-Vilppula, Juupajoki, Orivesi, Virrat ja Ylöjärvi. Ruovesi erotettiin Suur-Pirkkalasta vuonna 1576 ja myöhemmin Ruovedestä ovat eronneet Keuruu, Ähtäri, Virrat, Kuru (nyk. Ylöjärveä), Vilppula ja Pohjaslahti. Nykyisin Ruovedellä asustaa noin 4 300 asukasta. Muinoin Ruovesi tunnettiin vientisahoistaa, joita paikkakunnalla toimi parhaimmillaan seitsemän kappaletta. Asutusta Ruoveden tai ainakin Visuveden alueella on ollut tutkimusten mukaan noin 4 000-5 000 vuotta, kampakeraamiikan ajoista asti. Lappalaisia on otaksuttuttavasti kulkenut myös seudulla; tähän viittaavat lapinraunioiksi kutsutut kivikasat.

Kansallisrunoilija, opettaja, toimittaja, pappi ja professori Johan Ludvig Runeberg (s. 5.2.1804 Pietarsaari ja k. 6.5.1877 Porvoo) toimi Ruovedellä 1820-luvulla kotiopettajana af Enehjelmin suvun omistamassa Ritoniemen kartanossa. Ruovedellä ollessaan Runeberg tutustui metsästysretkillään myös vänrikki Carl Gustaf Polvianderiin, joka toimi Suomen sodan aikoihin porilaisten lipunkantajana ja josta tuli yksi Runebergin kirjoittaman vänrikki Stoolin esikuvista. Ensimmäisen kansakoulunsa Ruovesi sai vuonna 1869 ja Suomen ensimmäinen maaseudulla toiminut kunnansairaala aloitti Ruovedellä vuonna 1881. Jatkosodan jälkeen Kaukolan siirtokarjalaisia asutettiin Ruovedelle. Sisävesilaivat olivat aikanaan tärkeimpiä yhteyksiä Tampereelta Ruoveden kautta Virroille ja nykyisin tämä reitti tunnetaan Runoilijan tien matkailureittinä. Matkailureitin varrelta löytyvät Muroleen, Kautun ja Kaivoskannan kanavat. Ruoveden kuntaa halkaisee kantatie 66.

Kirjansitoja Kustaa Wilenius perusti vuonna 1903 Ruovedelle kotinsa yhteyteen kirjasitomon lisäksi kirjakaupan, jota pidetään nykyään Suomen toisiksi vanhimpana edelleen toiminnassa olevana kirjakauppana. Vinhan kirjakauppana tunnettu liikeyritys toimii edelleen Ruoveden pääkadun varrella vanhassa puutalossa kirkon lähellä ja perheyritys on toiminut kaikkiaan neljässä sukupolvessa. Tässä samassa talossa kirjakauppa on palvellut asiakkaitaan jo yli 80 vuotta. Aikanaan talo oli paikkakunnan edistyksellisimpiä rakennuksia sisävessoineen ja keskuslämmityksineen.

Vinhan kirjakaupassa on tarjolla noin 2 500 kirjanimikettä sekä laaja valikoima kortteja. Kirjakaupan valikoimasta asiakas voi hankkia mm. paperi-, toimisto- sekä askartelutarvikkeet mukaansa kätevästi. Kirjakaupan yhteydessä toimii samoin kahvihuone, jonka sisustuksista löytyvät kuvat kirjailija Mika Waltarista ja runoilija V A. Koskenniemestä sekä täytetty huuhkaja. Kävijä voi ihmetellä historian siipien havinaa myös tutustumalla kauppaan keräiltyihin vanhoihin kassa-, ja laskukoneisiin sekä kirjoitusteriin ja mustepulloihin. Kirjakahvilan uumenissa on järjestetty mm. kirjailijatapaamisia Ruovedellä.

Vinhan kirjakaupassa työskentelevällä Pirkko Kauppisella, 86 vuotta, tuli syyskuun alussa täyteen 70 vuotta työtä ja yrittäjyyttä kirjakaupassa Ruovedellä. Hän on kolmannessa polvella perheyrityksen väkeä, sillä hänen isoisänsä perusti kaupan vuonna 1903 paikkakunnalle. Paikka siirtyi aikoinaan Pirkon isältä Pirkon hallintaa, ja nykyisin jo neljäs sukupolvi, Pirkon poika, on ollut vetovastuussa kirjakaupasta vuodesta 2003 lähtien. Pirkko Kauppinen ehti toimia Vinhan kirjakaupan omistajana neljäkymmentä vuotta. Pirkko Kauppinen ei malta kokonaan jättää kirjakauppaa, vaan auttelee kirjakaupassa päivittäin. Hän aikoo olla kirjakaupassa niin kauan, kunnes ”kaatuu saappaat jalassa” tai kirjakauppa lopetetaan. Pirkon oma isäkin pysyi kirjakaupan töissä jopa 94-vuotiaaksi asti. Jo pikkutyttönä Pirkko Kauppinen auttoi vanhempiaan varsinkin lomien ja pyhien aikoihin. Perhe asui silloin kirjakaupan yläkerrassa. Hieman myöhemmin Pirkko kävi vielä kirjakauppakoulun ja kauppaopiston, jonka jälkeen hän vietti muutaman kesän pankkineitinä. Vanhemmat olivat kuitenkin sitä mieltä, että Pirkon paikka on perheen kirjakaupassa; näin suvun perinteet ajoivat suunnitellun pankkiuran ohitse.

Pirkko Kauppinen on koko ajan nauttinut työstään Vinhan kirjakaupassa. Hän katsoo viettäneensä henkisesti kirjojen ja kulttuurin sekä monien mielenkiintoisten ihmisten keskellä rikasta elämää, jota ei näin taaksepäin katsoenkaan vaihtaisi pois. Valitettavasti monet vastaavanlaiset kirjakaupat ovat kadonneet markkinoilta viime vuosien aikana, koska erilaiset verkkokirjakaupat ovat lisääntyneet. Hinnoilla on yksittäisen kirjakaupan vaikea kilpailla, jos verkkokirjakauppa pystyy myymään asiakkaille kirjan halvemmalla, kun mitä kirja sisäänostohinta on kauppiaalle. Tämän pienen – mutta toivottavasti opettavaisen – tarinan myötä toivottelen kaikille lukijoilleni kuulasta ja kelvollista Aleksis Kiven syntymäpäivää. Muistakaa lukea paljon ja nautiskelkaa myös lukemastanne!

 

Museoviraston määrittelemiin valtakunnallisesti merittävien rakennusten kulttuuriympäristöihin kuuluva Tervikin kartano sijaitsee Pernajanlahden länsirannalla Loviisassa. Tervikin kartano on yhä edelleen ensimmäisen omistajansa, Katarina Gutherien, jälkeläisten omistuksessa. Alkujaan kartanon nimi oli Tervajoki. Kartanon historiasta löydämme kaksi säteriä, jotka kumpikin vuorollaan ovat olleet Tervajoen maaomaisuuden kantatilana. Vanhempi näistä sätereistä, Poissasin säteri, oli vanhaa rälssiä ja asumakartano jo keskiajalla. Tämä säteri jaettiin 1500-luvun puolivälissä kahteen osaan, jotka sata vuotta myöhemmin jälleen yhdistettiin. Tämän jälkeen tila lopulta 1600-luvun lopulla liitettiin nuorempaan Tervikin säteriin.

Tervikin kartanon historia alkaa vuodesta 1636, kun se muodostettiin viidestä tilasta – lukuunottamatta Grabbasia -, jotka lahjoitettiin Katarina Guthrielle. Tarvikin kartano nautti säterivapautta aina vuoteen 1691, jolloin se muodostettiin säteriratsutilaksi. Uudestaan Tarvikin kartano sai säterivapauden vuonna 1766, jolloin sille siirrettiin Edön ja Gammelgårdin rälssioikeudet. Samalla kertaa saivat rälssioikeudet Malmsbyn ratsutila – joka vuodesta 1686 oli ollut yhdysviljelyssä Tervikin kanssa , Malmsbyn augmentti Prysas ja Tervikin augmentit Sivars ja Jeppas, jotka kaikki kolme kartanon omistaja oli vuonna 1727 ostanut perinnöksi ja jotka siitä lähtien olivat olleet sen kanssa yhdysviljelyssä, sekä Grabbas, joka vuodet 1691-1766 luettiin kuuluvaksi Mamsbyn ratsutilaan. Rälssioikeuden sai myös Malmsbyn augmentti Skäras, joka oli vuonna 1760 tullut Tervikin lampuotitilaksi ja yhdistetty siihen vuonna 1788. Edelleen Tarvikin päätilaan liitettiin 1860-luvulla Baggnäsin kylän Småpepparsin säteriratsutila, joka vuodesta 1757 oli ollut kartanon lampuotitilana, ja Baggnäsin Rosasin ratsutila, joka vuodesta 1741 oli ollut kartanon lampuotitilana.

Tervikin kartano on pysynyt saman suvun hallussa koko historiansa ajan, vaikka omistajasukujen nimet ovatkin vaihtuneet avioliittojen myötä. Ensimmäinen perijä oli Guthrien poika, kreivi, kuninkaallinen neuvos, Turun hovioikeuden presidentti ja kenraaliluutnantti Robert Lichton (s. 7.7.1631 Porvoon pitäjä ja k. 8.1.1692 Rörstrand, Ruotsi). Lichton kuului skotlantilaiseen paronisukuun, mutta äitinsä puolelta he olivat suomalaisia Jägerhorneja. Nuoruutensa Robert Lichton vietti Tervikin kartanossa ja ryhtyi jo lapsena muskettisoturiksi. Vuonna 1652 hänet ylennettiin luutnantiksi ja kansalaistettiin ruotsalaiseksi aateliseksi. Surmatyön vuoksi hän joutui olemaan maanpaossa, mutta hänet armahdettiin vuonna 1664, tuolloin hän astui jälleen Ruotsin armeijan palvelukseen. Lundin taistelussa hän haavoittui pahasti everstinä. Hänet ylennettiin kenraalimajuriksi vuonna 1679 ja kenraaliluutnantiksi vuonna 1685. Vuonna 1675 hänestä tuli vapaaherra. Vuonna 1685 hänet nimitettiin Kronobergin ja Jönköpingin läänien maaherraksi sekä kuninkaalliseksi neuvokseksi ja Turun hovioikeuden presidentiksi 20.1.1687; virkaansa hän astui vasta 23.12.1687. Kreivin arvo Robert Lichtonille myönnettiin vuonna 1687. Lichton omisti Tervikin kartanon lisäksi Iitin Perheniemen ja Tammisaaren maalaiskunnan Kopparön, samoin kuin läänityksiä Äyräpään kihlakunnassa ja tilan Ruotsin Rörstrandissa.

Seuraavat omistajat olivat Lichtonin sisarensa vävy, eversti Adam Gustav Muhl, 1693-1714; kenraaliluutnantti Robert Muhl, 1715-59; hänen vävynsä, vapaaherra Otto Vilhelm De Geer, 1760-69 ja tämän leski Anna Dorotea 1778; kr Robert Vilhelm De Geer, salaneuvos, marsalkka, 1779-1820; kr Robert Fredrik De Geer, kapteeni, 1821-46 ja tämän leski Lovisa Fredrika Ehrnrooth, kenraaliluutnantti, 1855-1911 ja tämän leski Vilhelmina Ottiliana Lovisa 1916. Vuodesta 1916 omistajina olivat agronomi Alexander Kasimir Ehrnrooth ja hänen vaimonsa Kajsa-Lisa (o.s. Carlson).

Vuonna 1694 Tervikin kartanossa oli kahdeksan torppaa ja vuonna 1800 kaksikymmentä. Vuonna 1900 torppia oli kymmenen. 140 hehtaaria tilan maita erotettiin vuonna 1918 maanvuokralain nojalla neljäksi torpaksi ja yhdeksi mäkitorpaksi.Tuolloin tilan maita oli noin 1 900 hehtaaria, mistä peltojen osuus oli noin 40 hehtaaria. Maatilalla viljeltiin mm. ruista ja puna-apilaa ja tilalla oli oma raamisaha ja mylly sekä meijeri. Tervikin kartanon tammikuja on Suomen pisin.

Tervikin kartanon päärakennus on Suomen vanhimpia puisia herraskartanorakennuksia; se on todennäköisesti laitettu alulle jo vuonna 1710 ja se valmistui heti isovihan jälkeen, sillä kellarin ovissa on säilynyt vuosiluku 1736. Kartanorakennus on nähnyt kaikkiaan viisi eri rakentamisvaihetta. Se rajoittaa lännen puolelta pihamaata, jonka pohjoispuolella on ennen keittiönä käytetty siipi ja eteläpuolella vierashuonesiipi. Pohjamuoto on barokkiaikanja tavallista viisihuonetyyppiä, jota tässä kartanorakennuksessa kuitenkin on laajennettu kahdella kummassakin päädyssä olevalla neliönmuotoisella kamarilla. Kummallista kyllä näyttää siltä kuin olisi aikaisemmassa, 1600-luvun keskivaiheilta peräisin olleessa rakennuksessa ollut aivan samanlainen pohjamuoto. Mikäli on näin, niin silloin kartano on maamme vanhin viisihuonerakennus, joka on ollut puoli vuosisataa ajastaan edellä.

Vuodelta 1778 peräisin olevassa kuvauksessa mainitaan keskiosan eteinen ja sali sekä eteisestä katsoen vasemmalla puolella oleva etuhuone, paronin huone ja sen takana oleva sänkykamari. Puutarhan puolella oli salin molemmin puolin kokonaista kolme vierashuonetta, joita nimitettiin keltaiseksi, punaiseksi ja vihreäksi huoneeksi. Eteisen oikealla puolella oli neidonkamari ja makuuhuone. Muutamia vuosia myöhemmin mainitaan, että kaikki salin sekä kamarien seinät olivat peitetyt maalatulla peilipaneelauksella, joka ulottui samoin paneloituun ja maalattuun välikattoon asti. Paneelinosien muoto osoittaa, että kaikki ovet tänä aikana olivat yksipuolisia. Seinäpaneelit samoin kuin nämä kauttaaltaan verhotut seinätkin ovat olleet harvinaisia maassamme. Ne olivat maalatut keltaisella, lavandelinsinisellä, vihreällä ja helmenharmaalla värillä. Paneelien suorat linjat ja kukka- sekä kuviomaalauksien puuttuminen saavat aikaan sen, että ne vaikuttavat kustavilaisilta ja johdattavat ajatukset vuoden 1780 vaiheille rakentamisaikaa arvioitaessa.

Kartanon päärakenuksen alkuperäistä kattomuotoa ei tunneta, mutta jossakin vaiheessa 1700-luvulla se näyttää saaneen mansardikaton, joka säilyi 1860-luvulla suoritettuun korjaukseen asti, jolloin taloon rakennettiin matala yläkerta arkkitehti C. A. Edelfeltin ohjeiden mukaisesti. Paljon aikaisemmin, vuoden 1800 vaiheilla, oli luovuttu siitä ajatuksesta, että keittiö oli sijoitettu siipeen. Silloin keittiöosasto sijoitettiin pohjoispäädyssä olevaan lisärakennukseen. 1820-luvulla oli julkisivuja muutettu vallitsevan empire-ihanteen mukaisiksi; näiden suunnitteluun näyttää C. L. Engel osallistuneen. Edelfeltin suorittama korjaus jätti alakerran interiöörit miltei muuttumattomiksi, mutta julkisivuja muovattiin sitä vastoin huvilatyylin vaatimusten mukaisilla vilpoloilla ja puutyöornamenteilla yms.

Vuoden 1924-1926 korjauksen kartanon omistaja antoi tehdä arkkitehti C. Frankenhaeuserin suunnitelmien mukaisesti. Esikuvina oli tuolloin meikäläinen empireajan klassinen herraskartanotyyli. Pitkänomainen, kaksikerroksinen rakennus on nykyisin satulakattoinen, ja sen julkisivuissa on kokonaista yksitoista ikkuna-akselia. Pystysuora jaotus on saatu aikaan pilastereilla, joista kaksi keskimmäistä kuvaavat tympanonpinnan kaunistamaa risaliittia. Myöskin empireajan ikkunamuoto ”aux six glaces” on otettu käyttöön. Pohjakerroksen kiinteä sisustus on pääkohdissaan saanut säilyttää kustavilaiset muotonsa 1820-luvun muutoksineen. Salin komea stukkokatto on peräisin viimeksimainitulta ajalta. Se oli korjauksessa otettava alas 1 000 palasena, jotka oli numeroitava, että ne voitiin asettaa takaisin paikoilleen oikein. Monine muotokuvineen ja vaaleine, keltaisella silkillä päällystettyine mahonkihuonekaluineen on tämä sali eräs parhaiten säilyneitä ja edustavimpia herraskartanohuoneitamme empireajalta. Salissa on myöskin kaksi itäintialaista posliinimaljakkoa, joissa on valtioneuvos C. F. Schefferin kuva. Ne ovat tulleet perintönä Bonde-suvulta Tervikiin Tukholman luona olevasta Tyresön linnasta. Mahonkihuonekalut ovat todennäköisesti Pietarista, kuten nin monet muutkin herraskartanokalustot tältä ajalta. Keltaisessa huoneessa on vuoden 1830 vaiheilta peräisin oleva koivukalusto, jonka tuoleissa on epätavallisen matalat selkänojat, ja kustavilainen peilipöytä, jossa on marmorilevy, sekä kustavilainen tulenvarjostin. Viereisessä kenraalin huoneessa eli museohuoneessa säilytetään lasikaapeissa kokoelmaa sotilasesineitä, jotka ovat kuuluneet kenraalille ja hänen isälleen, sekä pukuja ja harvinaisuuksia, jotka myöskin ovat sukuperintöä. Siellä on myöskin kallisarvoinen kiinalainen kaappi, joka on kuulunut C. F. Schefferille. Punaisessa huoneessa on myöhäiskustavilainen lipasto, jossa on upotuksia ja messinkiuurroksia. Tässä huoneessa olevat tuolit ovat peräisin 1830-luvulta. Uuditettu yläkertakin on suureksi osaksi kalustettu antiikkihuonekaluilla, joiden joukossa on hovipuuseppä Johan Kristian Linningin valmistama kirjoituspöytä.

Tervikin kartanon muotokuvakokoelma käsittää kuutisenkymmentä taulua – lukuunottamatta silhuetteja – kuuluu maamme suurimpiin muotokuvakokoelmiin. Sen perusti kenraali Muhl, mutta suurimman laajuutensa se sai vasta marsalkka De Geerin aikana. Kokoelma käsittää etupäässä kartanon omistajasukujen jäsenien, Muhlien, De Geerien ja Ehrnroothien muotokuvia, mutta siihen kuuluu näiden lisäksi myöskin joukko sukulaisperheiden jäseniä, Fockien ja von Haartmanien kuvia. Maalarien nimet muodostavat sarjan edustavia, Ruotsissa ja Suomessa toimineita kuvaamataiteilijoita: David von Krafft, David Klöcker Ehrenstrahl, Georg de Marées, C. E. Schröder, Ulrika F. Pach 1700-luvulta ja yhdeksänneltätoista vuosisadalta Lindh, Knutson, Edelfelt, Berndtson, Frosterus-Segerstråle ja Blomstedt. Perhe- ja sukulaismuotokuvien lisäksi on maalauksia ruhtinaista, arvohenkilöistä ja yksityishenkilöistä. Joukossa mm. Kaarle XII:n ja kuningatar Loviisa Ulriikan muotokuvat.

Robert Hooke (s. 18.7.1635 Freshwater ja k. 3.3.1703 Lontoo) havaitsi ensimmäisenä solujen olemassa olon vuonna 1665. Hooke oli englantilainen fyysikko ja multilahjakas tutkija, joka tunnetaan Hooken-lain keksijänä (kiinteiden aineiden kimmoisuus). Hooke paranteli myös mikroskooppia ja kaukoputkea sekä esitti valon etenevän poikittaisina aaltoliikkeinä – tämä väite pystyttiin todistamaan vasta 1800-luvulla.

Kaikkien eliöiden rakenteellinen ja toiminnallinen perusyksikkö on solu. Solut voivat olla joko prokaryootteja (esitumallisia) tai eukaryootteja (aitotumallisia). Eläinten solut voivat olla joko somaattisia soluja tai sukusoluja eli ituradan soluja. Solut ovat varautuneet sähköisesti niin, että solun sisäpuolella sähkövaraus on noin 70 millivolttia negatiivisempi kuin solun ulkopuolella. Solut pystyvät lisääntymään joko mitoottisesti tai meioottisesti. Ihmisen solut pysyvät elossa yleensä kuukausia tai vuosia, mutta suolen sisäpinnan solut sekä jotkin valkosolut elävät vain vuorokausia. Sen sijaan hermo- ja lihassolut ovat hyvin pitkäikäisiä. Solut voivat olla kovin erikokoisia ja erimuotoisia. Kasvis- ja eläinsolut ovat läpimitaltaan yleensä 5-200 mikrometriä ja pienimmät yksisoluiset bakteerit ovat läpimitaltaan 0,3 mikrometriä. Suurimmat ihmisen solut ovat munasoluja, hermosoluja ja lihassoluja ja pienimmät siittiösoluja ja punasoluja. Ihosolut ovat noin 11-12 µm.

Solun keskuksena toimii tuma, jonka kromosomit sisältävät perintöaineksen (DNA). DNA ohjaa solun toimintaa lähettien (mRNA) ja siirtäjien (tRNA) avulla. Näitä kumpiakin on paljon tumajyväsessä. Erilaisia RNA-tyyppejä sekä ribosomeja – proteiinista ja RNA:sta koostuva pieni soluelin, jonka pinnalla proteiinisynteesi aminohapoista tapahtuu kromosomien ohjeiden mukaisesti - siirtyy tumasta solulimaan säätelemään siellä tapahtuvaa entsyymien, proteiinien ym. solun ainesosien valmistusta eli biosynteesiä. Ribosomit voivat olla irrallaan solulimassa, mutta usein ne ovat kuitenkin kiinnitettyinä kalvoston pinnoille. Solua ja tumaa rajoittavien kalvojen lisäksi solussa on sisäinen soluliman kalvosto, johon liittyy eräänlainen varasto ja kuljetusputkisto eli ns. Golgin laite. Golgin laite sijaitsee tuman läheisyydessä ja se muodostuu yhdensuuntaisista kalvopusseista. Sen tehtävä on viimeistellä erittyviä proteiinimolekyylejä. Golgin laitteen kanavat ulottuvat tumasta solun ulkokalvoon saakka. Varastorakkulat (rasvapallot) ja eritejyväset sekä mitokondriot eli soluvoimalat ja lysomit – yksinkertaisen fosfolipidikakaksoiskalvon verhoamia ja Golgin laitteessa muodostuneita rakkuloita eli soluelimiä, jotka pilkkovat bakteereja ja vieraita hiukkasia, joita on tullut soluun endosytoosin avulla; ovat solujen yhdistetty ”puhtaanapitolaitos ja sulatusjärjestelmä” - ovat osasina solulimassa. Varsinaisessa solulimassa sijaitsee hiilihydraattien, rasvojen, valkuaisaineiden ja nukleotidien reaktioissa tarvittavia entsyymejä.

Soluista noin 80 prosenttia on vettä. Solun kuivapainosta on noin 80 prosenttia proteiineja eli valkuaisaineita ja lipidejä eli rasva-aineita noin 10 prosenttia. Vain muutama prosentti on hiilihydraatteja ja nukleiinihappoja (DNA ja RNA). Eläin- ja kasvisolujen useat kemialliset toiminnat ovat samankaltaisia. Tapahtumat soluissa ovat lähinnä tasapainoreaktioita, joissa lähtöaineiden ja entsyymien lisäksi tarvitaan sekä muita orgaanisia yhdisteitä että epäorgaanisia aineita. Nämä ovat aktivoimassa reaktioita ja vastaanottamassa reaktiotuloksia. Varsin oleellinen ero on siinä, että kasvit sekä varastoivat säteilyenergiaa kemialliseksi energiaksi että käyttävät sitä energiaa kasvuunsa. Kasvien soluissa on näihin tehtäviin sekä lehtivihreähiukkasia että mitokondrioita. Eläinsoluissa on ainoastaan mitokondrioita, jotka ovat erikoistuneet soluhengitykseen eli sidotun kemiallisen energian muuntamiseen adenosiinitrifosfaatiksi eli ATP:ksi, jota solu käyttää energianaan.

Hiilihydraatit ja rasvahapot toimivat solujen pääasiallisina energianlähteinä. Rasvahapot pilkotaan aitotumallisissa soluissa pääasiallisesti hapettamalla ß-oksidaatiossa mitokondrioissa, jolloin syntyy pelkistyneitä elektroninsiirtäjäkoentsyymejä NADH:ta ja FADH2:ta. Hiilihydraatit pilkotaan ja muokataan ensin glukoosiksi tai sen johdannaisiksi. Glykolyysissä – joka tapahtuu solulimassa – ne muutetaan pyruvaatiksi, mikä tuottaa NADH:ta ATP:tä. Asetyyli-koentsyymi A:ta muodostetaan sekä pyruvaatista että rasvahappojen hapetustuotteista. Asetyyli-koentsyymi A pilkotaan hapettamalla mitokondrion sitruunahappokierrossa, jolloin syntyy hiilidioksidia, NADH:ta ja FADH2:ta. Happea käyttävien eli aerobisten solujen mitokondrion hengitysketjussa eli elektroninsiirtoketjussa aiemmissa reaktioissa tuotetut NADH ja FADH2 luovuttavat elektroninsa eli hapettuvat NAD:ksi ja FAD:ksi pelkistäen hapen vedeksi ketjureaktion jälkeen. Tämän seurauksena mitokondrion sisemmän kalvon eri puolille syntyy protonikonsentraatiogradientti, jossa matriisi on emäksisempi kuin solulima. Proteiinikanavat eli ATP-syntaasit antavat protonikonsentraation tasoittua tekemällä samalla protonivirrasta saatavalla energialla ADP:stä ja fosfaatista ATP:ta nk. oksidatiivisessa fosforylaatiossa. ATP:ta solun entsyymit käyttävät reaktioihinsa, mutta ATP:n huono puoli on se, että sitä ei voida säilöä suuria määriä.

Niin viherhiukkaset kasveissa kuin mitokondriot kasvi- ja eläinsoluissa ovat osittain itsenäisiä yksiköitä, jotka voivat kasvaa ja lisääntyä jakautumalla, jos niille vallitsevat otolliset olosuhteet. Mitokondrioiden toimintaa sopivasti rasittamalla ne saadaan kasvamaan ja lisäämään kristojen eli kalvopoimujen lukumäärää sekä lisääntymään jakautumalla, mikäli on saatavilla sopivaa ravintoa. Eri eläinlajien mitokondrioiden lukumäärien on huomattu vastaavan kyseisten elinten vilkkautta ja sama pätee myös mitokondrioiden uusiutumiskykyyn. Toimettomissa soluissa rasvapallosten kasvaessa suhteettomiksi mitokondriot vastaavasti surkastuvat. Tästä johtuen esim. urheilijoiden treenauksen voidaan katsoa perustuvan juuri mitokondrioitten toiminnan tehostumiseen.

Mitokondriot toimivat solujen ”voimalaitoksina” muodostaen runsasenergistä yhdistettä, adenosiinitrifosfaattia, joka luovuttaa energiaa solun toimintoihin. Mitokondriot ovat eniten erilaistuneita solulimassa sijaitsevista osasista ja ne toimivat melko itsenäisesti, koska niissä on itsessään sekä DNA:ta että RNA:ta. Mitokondrioita on eniten siellä, missä energian tarve on suurin. Yhdessä solussa voi mitokondrioita olla muutamasta aina tuhansiin asti. Muodoltaan mitokondriot ovat pitkulaisia, ja niiden sisäkalvossa on runsaita hyllymäisiä poimuja. Niillä on kaksoiskalvo, joista sisempi muodostaa poimuja eli kristoja sisäänpäin ja näin muodostuneilla laajoilla pinnoilla sekä kalvojen väliaineessa tapahtuvat elintoiminnan kannalta tärkeimmät eli solujen ATP-energiaa eniten tuottavat reaktiot (Krebsin kierrot ja hengitysketjut).

Muunnettua energiaa – käyttökelpoiseksi se tulee mitokondrioissa – käytetään eri tavoin purkamis-, rakennus-, varastoimis-, liikkumis- ym. reaktioihin. Ribosomien pinnoilla suorittavat tumasta tulleet ns. lähetti-RNA ja siirtäjä-RNA perintöaineksilta (DNA) saamiensa koodisanomien mukaisia uusia kemiallisia kytkentöjä ATP-energian avulla. Nämä reaktiot ovat riippuvaisia paitsi perintötekijöistä myös niistä aineksista, mitä solut saavat ravinnosta aineenvaihdunnan yhteydessä. 

 

Porta Nigra, Trier.

Rooman keisari Augustus perusti tämän kaupungin noin vuonna 15 eaa ja kaupunki tunnettiin tuolloin nimellä Augusta Treverorum. Nykyään tunnemme tämän saksan mahdollisesti vanhimman kaupungin nimellä Trier (ransk. Tréves, luxembirgiksi Tréier). Kaupunki perustettiin aikanaan Gallia Belgican provinssin keskukseksi ja kaupungissa oli sen historian aikana kylpylöitä, siltoja, amfiteattereita, areenoita vaunujen kilpa-ajoja varten sekä suunnattoman suuri Basilika, jossa keisari Konstantinus hallitsi. Kaupunki pn Rheinland-Pfalzin osavaltiossa läntisessä Saksassa, lähellä Luxembirgin rajaa, Mosel-joen varrella.

Trierissä on nykyään vuonna 1970 perustettu Trierin yliopisto ja kaupunki tunnetaan hyvin myös juutalaissyntyisen Karl Heinirich Marxin (s. 5.5.1818 Trier ja k. 14.3.1883) syntymäkaupunkina. Porta Nigra (musta portti), roomalaisaikainen kaupunginportti, sijaitsee Trierin kaupungissa ja se on rakennettu vuosina 180-200 osaksi Augusta Treverorumin linnoitusjärjestelmää. Porta Nigrassa on kaksi tornia; toinen torni on kolmekerroksinen ja toinen torni on nelikerroksinen. Portin torneja koristaa lukuisa määrä kaariaukkoja sekä ikkunoita. Keskiajalla Porta Nigran muuttaminen kirkoksi pelasti sen tuholta, sillä Trierin kolme muuta antiikkista kaupunginporttia purettiin ja porttien purkumateriaalit käytettiin uudestaa kaupungin uudisrakennuksiin. Musta portti oli niin suuri ja tilava, että aikanaan portin alaosa muutettiin kirkoksi ja yläosa luostariksi. Trierissä on syntynyt myös Milanon piispa ja merkittävä kristillisen kirkon kirkkoisä, Pyhä Ambrosius (s. noin 340 ja k.4.4.397), jonka isä oli Gallia Narbonensiksen pretoriaaniprefekti. Pyhän Ambrosiuksen kunniaksi on rakennettu vuosina 379-386 basilika Basilica di Sant’Ambrogio Milanossa ja kirkko Sant’Ambrogio Firenzessä. Kun Napoleon valloitti nykyisen Trierin kaupungin, hän määräsi määräsi portista purettavaksi kaikki uskonnolliset rakenteet – myös sen ympärille kasvanut Pyhän Simeonin kirkko purettiin - ja lisäosat ja palautti näin esiin alkuperäisen roomalaisen Porta Nigran, ja samassa oloasussa portti on vielä tänä päivänä. Nykyisin Porta Nigra on osa Unescon maailmanperintökohdetta ja Trierin kaupungin suosituimpia matkailunähtävyyksiä.

Trierin katedraali.

Porta Nigrasta alkunsa saa katu, jonka katuvarret ovat täynnä kauppoja, ravintoloita ja jäätelöbaareja. Muutaman kymmenen metrin päässä Porta Nigrasta syntyi aikanaan myös Karl Marx tämän kadun varrella sijaitsevassa talossa, talossa, joka on yhä edelleen nähtävänä kaupungissa. Trierin kaupungissa sijaitseen myös toinen Unescon maailmanperintökohde, Trierin katedraali (saks. Hohe Domkirche St. Peter zu Trier), joka on Saksan vanhin katedraali. Kirkkorakennus on yksi tärkeimmistä jäljellä olevista varhaisromaanisen tyylin kirkoista ja rakennuksen pääosa on peräisin 800-luvulta, joskin myös sitä vanhempia osia on säilynyt. Frankit ja normannit tuhosivat kaksi aiempaa paikalla ollutta kirkkoa kirkkoa, joten katedraalista rakennettiin linnoitusmaisen jykevä.

Goottilainen Pyhän Neitsyt Marian kirkko.

Trierin katedraalin vieressä aivan kaupungin keskustassa sijaitsee myös kolmas Unescon maailmanperintökohde, Neitsyt Marian kirkko, jota pidetään Saksan vanhimpana goottilaisena kirkkona. Tämäkin kirkko on rakennettu edellisen kirkon raunioille – edellisen kirkon perustuksia käytettiin hyväksi rakennuksessa – ja rakentaminen aloitettiin arkkipiispa Theoderich von Wied (s. noin 1170 ja k 28.3.1242) aikana. Arkkipiispa on haudattu Trierin katedraaliin. Jälkikäteen maalattu tieto kirkosta kertoo, että sen rakennuttaminen aloitettiin vuonna 1227 ja ja kirkko saatiin valmiiksi vuonna 1243. Kirkkoa kantaa kaksitoista pilaria, jotka symboisoivat kahtatoista apostolia. Kirkon sisällä – vasemmalla eli itäisellä puolella – sijaitsee taideteos, Madonna lapsen kanssa, puinen veistos 1300-luvun puolivälistä uusgoottilaiselle alttarille. Sen sanotaan olevan Ahrweilerin alueelta. Kirkkoa restauroitiin laajasti vuodesta 1859 lähtien aina 1890-luvulle asti. Tuolloin mm. kirkkoon asennettiin uusgoottilaiset urut ja ikkunoihin asennettiin uudet värilliset lasit. Toisen maailmansodan aikana kirkko kärsi vakavista vaurioista ja jälleen vuosina 1946-1951 kirkko ehostettiin. Heinirich Wilhelm Breidenfeldin rakentamat 32-äänikertaiset urut vaurioituivat viime sodan aikana niin pahoin, että niitä ei voinut enää korjata. Vuonna 1951 kirkko sai uudet, 15-äänikertaiset urut, joita jälleen modernisoitiin vuonna 2011.

 

Kautta maailman sivun lapset ovat osoittaneet tarvittaessa olevansa julmia esim. toisia lapsia kohtaan. Miksi kuitenkaan koulukiusaamista ei saada loppumaan, vaikka siitä on puhuttu jo vuosikymmeniä? Todellisuudessa siitä ei haluta luopua ja tämä on suoraan seurausta ihmisluonteesta. Jos kiusaaminen todella haluttaisiin lopettaa, siihen kyllä olisi olemassa keinot jo nytkin.

Opetusministeri Li Anderson vetosi eduskunnassa puhuessaan siihen, että ”koulu ei voi pakottaa oppilasta huoltajan tahdon vastaisesti vaihtamaan koulua”. Tässäkin ministeri Anderson asettaa itsensä koulukiusaajien ja koulukiusaamisen hyväksyjien jenkan jatkoksi. Ministeri Andersson asettuu avoimesti suojaamaan oppilaan oikeutta saada opetusta omassa lähikoulussa. Tämä oikeus siis ajaa sen edelle, että oppilaan koskemattomuutta niin henkisesti kuin ruumiillisestikin saa loukata, mutta tärkeämpänä hän näkee opiskelijan oikeuden lähiopetukseen.

Lainsäädäntö ei kuitenkaan tunne tällaista ministeri Andersonin mainitsemaa vanhempien hyväksyntää siinä tapuksessa, että kiusaaminen ei lopu ja kisaaja joudutaan siirtämään toiseen kouluun. Kyseessä on siis vain näiden ihmisten ”laintulkinnasta”. Suomessa on jostakin syystä otettu paljon yleisemmäksi tavaksi näissä tapauksissa se, että kiusattu koululainen joutuu vaihtamaan koulua kiusaajan sijasta.

Perusopetuslaista löytyy myös 35 §, jossa mainitaan: ”Oppilaan tulee osallistua tässä laissa säädettyyn opetukseen johon hänet on otettu, jollei hänelle ole erityisestä syystä tilapäisesti myönnetty vapautusta. Oppilaan on suoritettava tehtävänsä tunnollisesti ja käyttäydyttävä asiallisesti.”

35 a §: ”Oppilas, joka häiritsee tai muutoin rikkoo koulun järjestystä, menettelee vilpillisesti tai kohtelee muita oppilaita tai koulun henkilökuntaa epäkunnioittavasti tai heidän ihmisarvoaan loukkaavasti, voidaan ensisijaisena toimenpiteenä määrätä osallistumaan yhteensä enintään kaksi tuntia kestävään kasvatuskeskusteluun. Kasvatuskeskustelu voidaan järjestää kerralla tai useammassa osassa koulupäivän aikana tai sen ulkopuolella.

Kasvatuskeskustelussa yksilöidään toimenpiteeseen johtanut teko tai laiminlyönti yhdessä oppilaan kanssa ja tarvittaessa selvitetään laajemmin käyttäytymisen syyt ja seuraukset sekä keinot koulussa käyttäytymisen ja oppilaan hyvinvoinnin parantamiseksi.

Kasvatuskeskusteluun määrää koulun opettaja tai rehtori. Kasvatuskeskustelu tulee kirjata ja siitä tulee ilmoittaa oppilaan huoltajille. Huoltajalle tulee varata mahdollisuus osallistua kasvatuskeskusteluun tai osaan siitä, jo se 2 momentissa esitetty huomioon ottaen katsotaan tarpeelliseksi.”

36 §: ”Oppilas, joka häiritsee opetusta tai muuten rikkoo koulun järjestystä taikka menettelee vilpillisesti, voidaan määrätä jälki-istuntoon enintään kahdeksi tunniksi tai hänelle voidaan antaa kirjallinen varoitus. Jos rikkomus on vakava tai jos oppilas jatkaa edellä tarkoitettua epäasiallista käyttäytymistä jälki-istunnon tai kirjallisen varoituksen saatuaan, oppilas voidaan erottaa enintään kolmeksi kuukaudeksi. Kirjallinen varoitus ja määräaikainen erottaminen ovat kurinpitorangaistuksia.

Opetusta häiritsevä oppilas voidaan määrätä poistumaan jäljellä olevan oppitunnin ajaksi luokkahuoneesta tai muusta tilasta, jossa opetusta annetaan, taikka koulun järjestämästä tilaisuudesta.”

36 a §: ”Ennen oppilaan määräämistä jälki-istuntoon, kirjallisen varoituksen antamista oppilaalle ja oppilaan määräaikaista erottamista on yksilöitävä toimenpiteeseen johtava teko tai laiminlyönti, kuultava oppilasta ja hankittava muu tarpeellinen selvitys. Ennen kurinpitorangaistuksen antamista on oppilaan huoltajalle varattava tilaisuus tulla kuulluksi. Muista 36 §:ssä tarkoitetuista toimenpiteistä on ilmoitettava oppilaan huoltajalle ja opetuksen epäämisestä tarvittaessa koulun sijaintikunnan sosiaalihuollon toimeenpanoon kuuluvia tehtäviä hoitavalle viranomaiselle. Määräaikaisesta erottamisesta ja kirjallisesta varoituksesta tulee antaa päätös, ja muut 36 §:ssä tarkoitetut toimenpiteet tulee kirjata.

Opetuksen järjestäjän tulee järjestää opetus, joka estää määräajaksi erotetun oppilaan jäämisen jälkeen vuosiluokkansa ja opetusryhmänsä edistymisestä. Erotetulle oppilaalle laaditaan opetussuunnitelmaan perustuva henkilökohtainen suunnitelma, jonka mukaan opetus toteutetaan ja oppimista seurataan.

Määräaikaista erottamista koskevan päätöksen täytäntöönpanosta on voimassa, mitä oikeudenkäynnistä hallintoasioissa annetun lain (808/2019) 14 luvussa säädetään, ja lisäksi, mitä jäljempänä 4 momentissa säädetään. (5.7.2019/831)

Kun oppilas on käyttäytynyt niin väkivaltaisesti tai uhkaavasti, että toisen oppilaan tai koulussa tai muussa opetustilassa työskentelevän henkilön turvallisuus on kärsinyt tai vakavasti vaarantunut, ja on olemassa ilmeinen vaara, että väkivaltainen tai uhkaava käyttäytyminen toistuu, määräaikainen erottaminen voidaan panna täytäntöön sen estämättä, ettei päätös ole lainvoimainen.

Määräaikaista erottamista koskevan päätöksen täytäntöönpanosta lainvoimaa vailla olevana ja täytäntöönpanon alkamisen ajankohdasta on päätettävä samalla kun määräaikaisesta erottamisesta päätetään.”

Julkisoikeuden apulaisprofessori Niina Mäntylä Vaasan yliopistosta vahvistaa tutkimukseen perustuen, että on olemassa jonkin verran tapauksia, jossa kiusaustilanteessa kiusaaja on joutunut vaihtamaan koulua. Mutta on kuitenkin paljon yleisempää, että kiusattu henkilö näissä tapauksissa vaihtaa koulua. Mäntylä tieto perustuu Kuntaliiton teettämään tutkimukseen vuodelta 2012, jossa Mäntylä kahden muun tutkijan kanssa tutki koulujen toimintaa koulukiusaamiseen puuttumisessa ja vastuuta oikeudellisena kysymyksenä. Apulaisprofessori Niina Mäntylän mukaan koulut käyttävät heille sallittua oikeutta vähän, sitä ei ole vain haluttu käyttää. Koulut kokevat siihen liittyvän monia vaikeaksi koettuja kysymyksiä, kuten se, mitä kiusaajalle tapahtuu! Hänen mielestään voidaan hyvin sanoa, että kiusaajan oikeuksien toteutumiselle annetaan tällaisessa harkinnassa aina paljon painoa.

Aluehallitovirasto – kiusaamisen ehkäisyn laiminlyönneistä tehtyjä kanteluita ratkoessaan – on ottanut kannan, jonka mukaan ensimmäisenä vaihtoehtona kiusaamistapausten ratkaisussa ei oteta koulun vaihtamista. Kyselytutkimusten mukaan kiusaajan eristäminen koulusta edes lyhyeksi ajaksi olisi kiusatulle kuitenkin valtava helpotus. Vuonna 2016 eduskunta käsitteli lakialoitetta, jonka mukaan kiusaamiseen syyllistyvän oppilaan koulun vaihto olisi helpottunut. Perusopetuslakiin ehdotettiin muutosta, jossa kiusaamistapauksessa koulunvaihtajan tulisi olla lähtökohtaisesti koulukiusaaja, jos siihen ratkaisuun päädyttäisiin.