Moderna on amerikkalainen lääke- ja bioteknologiayritys, joka sijaitsee Cambridgessa, Massachusettsissa. Moderna on keskittynyt RNA-terapiaan, mutta ennen kaikkea mRNA-rokotteisiin. Nämä mRNA-rokotteet käyttävät kopioita molekyylistä, jota kutsutaan lähetti-RNA:ksi (mRNA) immuunivasteen tuottamiseksi. Moderna-yrityksen ainoa kaupallinen tuote lienee Moderna COVID-19-rokote. Vuonna 2022 Modernalla on 44 hoito- ja rokotekandidaattia, joista 21 on kerrottu käyneen kliinisissä kokeissa. Rokotekandidaattien kohteita ovat influenssa, HIV, hengitysteiden synsyyttivirus (hRSV), Epstein-Barr-virus (ihmisen gammaherpesvirus 4), Nipah-virus (Nipah henipavirus, jota lepakot levittävät ja joka aiheuttaa sairauden, jossa on korkea kuolleisuus), Chikungunya-virus (CHIKV, infektio, jonka oireet ovat kuumeilu ja nivelkivut), kerta- ja tehosterokote COVID-19, sytomegalovirusrokote sekä kaksi syöpärokotetta.

Kanadalainen kantasolubiologian tutkijatohtori, Derrick J. Rossi (s. 5.2.1966 Toronto) perusti vuonna 2010 Modernan ja yrityksen toiminta perustui havaintoon, että pluripotenteja kantasoluja voidaan muuttaa ja ohjelmoida uudelleen. Time-lehti arvioi tämän pluripotentin löydön yhdeksi vuoden kymmenestä suurimmasta lääketieteellisestä läpimurrosta. Time-lehti valitsi vuonna 2011 Rossin 100 vaikutusvaltaisimman ihmisen joukkoon. Derrick Rossi tutki vuonna 2005 Stanfordin yliopistossa unkarilaisen biokemistin, Katalin Karikòn artikkelia RNA-välitteisestä immuuniaktivaatiosta sekä hänen yhteistyönsä tuloksena amerikkalaisen immunologi Drew Weissmanin kanssa nukleosidimodifikaatioista, jotka estävät RNA:n immunogeenisyyttä.

Derrick Rossi.

Derrick Rossi syntyi Torontossa maltalaiseen maahanmuuttajaperheeseen, perheen viidestä lapsesta nuorimpana. Perheen äiti, Agnes, omisti leipomon ja Fred-isä toimi autokorjaamossa 50 vuotta. Derrick Rossi opiskeli Dr. Norman Bethune High Schoolissa, Scarboroughissa. Hän kiinnostui molekyylibiologiasta ja suoritti molekyyligenetiikan perustutkinnon- ja maisterintutkinnon Toronton yliopistossa. Myöhemmin hän valmistui vielä tohtoriksi. Vuonna 2003 Rossi työskenteli Helsingin yliopistossa ja vuosina 2003-2007 hän toimi Stanfordin yliopistossa Irving Weissmanin laboratoriossa. Harvard Medical Schooliin Rossi nimitettiin apulaisprofessoriksi sekä Harvardin yliopiston kantasolujen ja regeneratiivisen biologian osastolle. Samaan aikaan Rossi oli Harvardin yliopiston kantasoluinstituutin päällikkö sekä tutkija Immune Disease Institutessa (IDI) ja lastensairaalan solu- ja molekyylilääketieteen ohjelmassa Bostonissa.

Rossi yhdessä amerikkalaisen lääkärin ja tutkijan, Kenneth R. Chien (s. 1951) kanssa ilmoittivat vuonna 2013, että he ”pystyivät parantamaan hiirten sydämen toimintaa ja parantamaan niiden pitkän aikavälin eloonjäämistä ohjaamalla heidän kantasolujensa erilaistumista sydän- ja verisuonisolutyyppeihin” merkittävänä askeleena regeneratiivista hoitoa kohti mentäessä. Rossi kehitti menetelmän mRNA:n modifoimiseksi ensin transfektoimalla ihmissoluihin ja sitten erottamalla se luuytimen kantasoluiksi, jotka voidaan sitten eriyttää halutuiksi kohdesolutyypeiksi. Rossi otti yhteyttä vuonna 2010 Harvardin yliopiston tiedekunnan jäseneen, professori Timothy A. Springeriin, joka taivutteli sijoitukset Kenneth R. Chieniltä, Bob Langerilta ja Noubar Afeyanin johtamalta Venture Studio Flagship Venturesilta. Yhdessä he perustivat ”ModeRNA Therapeuticsin”. Armenialais-amerikkalais-kanadalainen yrittäjä, keksijä ja hyväntekijä Noubar Afeyan (s. 1962) Modernan suurimpana osakkaana palkkasi Modernan toimitusjohtajaksi ranskalaisen liikemiehen, Stéphane Bancelin (s. 1972), joka elokuussa 2021 omisti Modernasta 8 prosentin osuuden ja hänen nettovarallisuutensa oli arviolta 12,5 miljardia dollaria. Bancelin oli aikaisemmin BioMérieux’n ja Eli Lilly and Companyn johtaja. Jo joulukuussa 2012 Moderna keräsi 40 miljoonan dollarin voitot.

Lääkeyhtiö Moderna vaihtoi nimensä vuonna 2018 muotoon ”Moderna Inc” ja samalla lisäsi edelleen rokotekehitysportfoliotaan. Lääkeyhtiö avasi heinäkuussa 2018 200 000 neliön laitoksen Norwoodissa, Massachusettissa rokotteiden valmistusta, prekliinistä eli sairautta edeltävää työtä sekä kliinistä työtä varten. Historian suurimmalla biotekniikan listaumisannilla Modernasta tuli joulukuussa 2018 julkisesti noteerattava yhtiö. Yhtiö keräsi kaikkiaan 621 miljoonaa dollaria annillaan markkinoilta – 23 dollari osakkeita kaikkiaan 27 miljoonaa osaketta. Moderna Covid-19-rokote – koodinimeltään mRNA-1273 – myydään tuotenimellä Spikevax, on Covid-19-rokote, jonka yhteistyössä ovat kehittäneet Moderna, Yhdysvaltain kansallinen allergia- ja tartuntatauti-instituutti (NIAID) ja Biomedical Advanced Research and Development Authority (BARDA). Yhdysvalloissa mRNA-1273:lle myönnettiin hätäkäyttölupa 18.12.2020 ja Kanadassa se hyväksyttiin 23.12.2020 käytettäväksi. Euroopan unionissa tuote hyväksyttiin käyttöön 6.1.2021 ja Yhdistyneissä kuningaskunnissa mRNA-1273 hyväksyttiin käytettäväksi 8.1.2021. Lääkeyhtiö Moderna teki yhteistyötä sveitsiläisen sopimusvalmistajan, Lonza Groupin, kanssa tuottaakseen jopa miljardi annosta rokotetta vuonna 2021.

Lääkeyritys Moderna patentoi syöpätutkimuksiaan varten Covidin ainutlaatuisesta furiinin pilkkomiskohdasta piikkiproteiinista löydetyn geenisekvenssin jo vuonna 2017.Tutkijoiden mukaan mahdollisuus on yksi kolmesta biljoonasta (10¹²), että Covid-19 on kehittynyt luonnollisesti. Aiheellinen epäily Covid-viruksen manipuloinnista laboratoriossa nousi tutkijoiden löytäessä viruksen piikkiproteiinista Modernan omistamasta geneettisestä materiaalista. Tutkijat ovat löytäneet täysin identtisen koodipätkän Modernan kolme vuotta ennen pandemiaa patentoidusta geenin osasta. Identisyys on löydetty SARS-CoV-2:n ainutlaatuisesta furiinin pilkkomiskohdasta. Tämän vuoksi virus on tehokas tartuttaja ja se myös erottaa sen muista koronaviruksista. Sen rakenne on ollut yksi viruksen alkuperästä käydyn keskustelun kiistakohdista ja toiset tutkijat ovat esittäneet, että sellainen virus ei ole voinut syntyä luonnollisesti. Frontiers in Virology-lehdessä julkaistussa tutkimuksessa tiedemiehet vertasivat Covid-19:n koostumusta miljooniin sekvenssoituihin proteiineihin verkkotietokannassa. Vaiheen I kliiniset tutkimukset aloitettiin 15.3.2021 mRNA-1283:lle, joka on ensisijaisesti valmistajan mukaan tarkoitettu käytettäväksi Covid-19-rokotteen tehosteena.

Lääkeyhtiö Moderna jätti helmikuussa 2016 patenttihakemuksen osana syöpätutkimustaan. Modernalle patentoitu sekvenssi on osa MSH3-nimistä geeniä, jonka yleisesti tiedetään vaikuttavan siihen, kuinka vahingoittuneet solut korjaavat itseään elimistössämme. Covidin furiinin pilkkomiskohdan rakenteen muodostaa kaksitoista yhteistä kirjainta ja loput vastaavat läheisen genomin osan nukleotideja, jonka ansiosta piikkiproteiini aktivoituu furiini-nimisellä entsyymillä. MSH3-mutaatio ei ole satunnainen mutaatio, vaan erityinen sekvenssi, johon on tarkoituksella lisätty syöpägeeni. MSH3-mutaation tarkoitus on varmistaa onkologiaan (syöpään) liittyvien proteiinien tuotanto. US 9587003 patentin geenipätkä on päätynyt Covid-19 tautia aiheuttavan viruksen sisään. MSH3-geeni on jo pitkään tiedetty syöpää aiheuttavista mutaatioistaan. Syövät aiheutuvat MSH3-geenin mutaatiosta, sillä se aiheuttaa DNA-korjaukseen virheitä. Kansainväliset tiedemiehet ovat sitä mieltä, että furiinin pilkkomiskohta on voinut muuntautua laboratorio-olosuhteissa ihmissoluilla tehdyissä kokeissa. Mahdollisuus siihen, että Modernan sekvenssi olisi syntynyt satunnaisesti luonnollisen evoluution kautta, on yksi kolmeen biljoonaan (10¹²). Covid-19 tautia levittävä SARS-CoV-2-virus kantaa sisällään kaiken sen leviämiseen tarvittavan tiedon – noin 30 000 kirjaimessa geneettistä koodia -, jota kutsutaan RNA:ksi.

Lokakuussa 2021 ruotsalaiset tiedemiehet julkaisivat tutkimuksen nimeltään ”SARS-CoV-2 Spike Impairs DNA Damage Repair and Inhibits V(D)J Recombination In Vitro”. Tutkimus paljasti molekyylimekanismin, jolla piikkiproteiini voi haitata adaptiivista eli sopeutumiskykyistä immuniteettia ja korostaa mRNA-rokotteiden mahdollisia sivuvaikutuksia. Piikkiproteiini siis estää merkittävästi DNA-vaurioiden korjausta, jota tarvitaan tehokkaaseen V(D)J-rekombinaatioon adaptiivisessa immuniteetissa. Piikkiproteiini sisältää Modernan vuonna 2017 patentoiman geenipätkän, joka estää DNA-vaurioiden korjausta.

Virologi Luc Montagnier.

Virologi Luc Montagnier (s. 18.8.1932 Chabris, Ranska ja k. 8.2.2022 Neuilly-sur-Seine, Ranska) oli Ranskan keskeisiä AIDS-tutkijoita. Vuonna 1983 hänen johtamansa tutkimusryhmä löysi tautia aiheuttavan HI-viruksen. Luc Montagnier sai Françoise Barré-Sinoussin kanssa löydöstä Nobelin lääketieteen palkinnon vuonna 2008. Luc Montagnier johti HI-viruksen löytänyttä tutkimusryhmää Pasteur-instituutissa, Pariisissa. Luc Montagnier on alusta lähtien sanonut, että SARS-CoV-2 sisältää pätkän HI-virusta. Luc Montagnier’le on myönnetty mm. Albert Lasker-palkinto kliinisestä lääketieteellisestä tutkimustyöstä vuonna 1986, Gairdner-palkinto vuonna 1987 ja Kuningas Faisalin palkinto vuonna 1993.

Virologi Luc Montagnier kuoli valitettavasti vain muutamaa päivää ennen kuin hänen piti todistaa oikeudessa, jossa lakimiehet esittelevät todistusaineistoa maailmanlaajuisesta Covid-19 salaliitosta ja kansanmurhasta. Modernan patentoima ja syöpää tuottava geenipätkä löytyy SARS-CoV-2-viruksesta. DNA-korjausta siinä estää juuri piikkiproteiini, joka lopulta johtaa syöpään. Ei ole mitenkään mahdollista, että se olisi joutunut sinne mitenkään luonnollisella tavalla; sellainen mahdollisuus on käytännössä poissuljettu äärimmäisen mitättömänä todennäköisyytenä.

 

Sir Humphry Davy, kemisti.

Humphry Davy julkaisi kesäkuussa 1802 Englannin kuninkaallisen instituutin Journals of the Royal Institution of Great Britain-lehden ensimmäisessä numerossa kertomuksen Agent of Light on Nitrate of Silver menetelmästä kopioida lasimaalauksia ja tehdä profiileja. T. Wedgwood kuvaili Davyn havaintoihin perustuen kokeita hopeanitraatin valoherkkyydestä. Hän kirjoitti, että ”pienten esineiden kuvia, jotka on tuotettu aurinkomikroskoopilla, voidaan kopioida vaikeuksitta valmiiksi paperille.” Josef Maria Eder kirjassaan History of Photography – vaikka mainitsikin Wedgwoodin, koska hän käytti tätä hopeanitraatin laatua kuvien valmistuksessa, ”maailman ensimmäisenä valokuvaajana” – ehdottaa, että Davy toteutti idean valokuvan suurentamisesta aurinkomikroskoopilla kuvien projisoimiseksi herkistetylle paperille. Kumpikaan ei löytänyt keinoa korjata kuviaan, eikä Davy käyttänyt enempää aikaansa näiden valokuvauksen varhaisten löytöjen edistämiseen. Aurinkovaloa käyttävän kuvan projisoinnin periaatetta sovellettiin valokuvaussuurentimen, ”aurinkokameran” rakentamiseen.

Humphry Davy oli edelläkävijä elektrolyysin alalla käyttämällä voltaic-pinoa yleisten yhdisteiden jakamiseen ja siten monien uusien alkuaineiden valmistukseen. Davy jatkoi sulien suolojen elektrolysointia ja löysi useita uusia metalleja, kuten natriumin ja kaliumin, jotka tunnetaan alkalimetalleina. Ennen 1800-lukua ei ollut tehty eroa kaliumin ja natriumin välillä. Kalium oli ensimmäinen metalli, joka eristettiin elektrolyysillä. Davy eristi natriumin samana vuonna johtamalla sähkövirtaa sulan natriumhydroksidin läpi. Davy suoritti vuoden 1808 ensimmäisellä puoliskolla joukon muita elektrolyysikokeita maa-alkalimetalleilla, mukaan lukien kalkki, magnesiumoksidi, strontiitit ja baryytit. Kesäkuun alussa Davy sai ruotsalaiskemisti Jöns Jacob Berzeliukselta (s. 20.8.1779 ja k. 7.8.1848) kirjeen, jossa hän kertoi yhdessä tohtori Pontinin kanssa kyenneensä saamaan kalsiumin ja bariumin sulamia elekrtolysoimalla kalkkia ja baryyttejä elohopeakatodilla. Humphry Davy kykeni toistamaan samat kokeet onnistuneesti saman tien ja laajensi vielä menetelmän strontiitteihin ja magnesiumoksidiin. Davy raportoi 30.6.1808 Royal Societylle, että hän oli onnistuneesti eristänyt neljä uutta metallia, joille hän antoi nimeksi Barium, kalsium, strontium ja magnesium. Vielä myöhemmin nämä julkaistiin Philosophical Transactions-julkaisussa. Näiden kokeiden ansiosta Davy seuraavana vuonna eristi vielä booria.

Ruotsalais-saksalainen farmaseuttinen kemisti Carl Wilhelm Scheele (s. 9.12.1742 ja k. 21.5.1786) löysi kloorin vuonna 1774. Hän kutsui sitä ”deflogistoiduksi merihapoksi” ja luuli erheellisesti sen sisältävän happea. Humphry Davy osoitti, että Scheelen löytämän aineen happo, jota kutsuttiin tuolloin oksimuraattihapoksi, ei sisältänyt happea. Tämä löytö kumosi Lavoisierin määritelmän hapoista happiyhdisteiksi. Humphry Davy antoi kloorille nykyisen nimensä vuonna 1810 ja samalla hän väitti, että kloori on itse asiassa alkuaine. Nimi kloori, jonka Davy on valinnut "yhdestä [aineen] ilmeisistä ja tunnusomaisista ominaisuuksista – sen väristä", tulee kreikan sanasta χλωρος (chlōros), joka tarkoittaa vihreänkeltaista.

Humphry Davy loukkaantui laboratorio-onnettomuudessa typpitrikloridilla (NCl3) vakavasti. Ranskalainen kemisti ja fyysikko Pierre Louis Dulong (s. 12.2.1785 ja k.19.7.1838) oli valmistanut tämän yhdisteen ensimmäisen kerran vuonna 1811 ja menettänyt sen valmistuksessa kaksi sormea ja silmän kahdessa erillisessä räjähdyksessä sen kanssa. Davyn onnettomuus sai hänet palkkaamaan Michael Faradayn työtoverikseen, erityisesti avustamaan käsikirjoituksissa ja kirjanpidossa. Davy toipui vammoistaan huhtikuuhun 1813 mennessä.

Michael Faraday, Davyn assistentti.

Davystä tuli ritari vuonna 1812 ja hän luopui luennoitsijan tehtävistään Royal Institutionissa. Davylle myönnettiin kemian kunniaprofessorin arvo. Hän piti instituutiossa jäähyväisluentonsa ja meni naimisiin varakkaan lesken, Jane Apreecen (s. 5.2.1780 ja k. 8.5.1855) kanssa. Heidän avioliittonsa oli myrskyinen, vaikka Davy oli tunnetusti uskollinen vaimolleen. Myöhempinä vuosina Humphry Davy matkusti Manner-Eurooppaan yksin ilman vaimoaan. Davy julkaisi teoksen, Elements of Chemical Philosophy, osa 1, vaikka kirjan muita osia ei koskaan valmistunut. Hän teki kyllä muistiinpanoja toista osaa varten. Lokakuussa 1813 Davy vaimoineen ja tieteellinen assistentti Michael Faraday – häntä pidettiin myös palvelijana – matkustivat Ranskaan noutamaan Napoleon Bonapartelta saamaansa palkintoa sähkökemiallisesta työstään. Pariisiin saavuttuaan Davy oli kunniavieraana Institut de Francen ensimmäisen luokan kokouksessa ja tapasi André-Marie Ampéren (s. 20.1.1775 ja k. 10.6.1836) – hänen mukaansa on nimetty sähkövirran SI-mittayksikkö, ampeeri - ja muita ranskalaisia kemistejä. Pariisissa vieraillessaan Humphry Davy osallistui luennoille Ecole Polytechniquessa sekä ranskalaisen kemistin ja fyysikon Joseph Louis Gay-Lussacin luennolle (s. 6.12.1778 ja k. 9.5.1850) – hän oivalsi, että vesi koostuu kahdesta vety molekyylistä ja yhdestä happi molekyylistä – ranskalaisen kemistin, Bernard Courtoisin, löytämästä jodista. Humphry Davy kirjoitti myös Royal Societylle artikkelin jodista, jonka vuoksi hän ajautui kiistaan Gay-Lussacin kanssa. Paluumatkalla Ranskasta Davyn vaimo kuulemma heitti mitalin mereen lähellä Cornish-kotiaan, ”koska se herätti huonoja muistoja”. Royal Society of Chemistry tarjosi yli 1 800 puntaa mitalin löytämisestä.

Davy ei tavannut henkilökohtaisesti Napoleonia, mutta seurue vieraili keisarinna Joséphine de Beauharnais’n luona Château de Malmaisonissa. Pariisista he joulukuussa 1813 matkustivat Italiaan, jossa oleskelivat Firenzessä. Firenzessä Davy onnistui auringonsäteiden avulla sytyttää timantti Toscanan suurherttuan palavaa lasia Faradayn ystävällisellä avustuksella käyttämällä; koe osoitti, että timantti koostuu hiilestä. Seuraavaksi seurue matkusti Roomaan, jossa Davy teki kokeita kloorilla ja jodilla sekä muinaisten maalausten väreillä; tämä oli aivan ensimmäinen tutkimus, joka suoritettiin taiteilijoiden käyttämistä pigmenteistä. Davy vieraili matkallaan Napolissa ja Vesuvius-vuorella-, missä hän keräsi näytteitä kiteistä. Vuoden 1814 kesäkuuhun mennessä matkalaiset olivat Milanossa, missä Davy tapasi italialaisen fyysikon, Alessandro Giuseppe Antonio Anastasio Voltan (s. 18.2.1745 ja k. 5.3.1827) – muistetaan sähköakun keksimisestä - ja jatkoivat sieltä sen jälkeen pohjoiseen, Geneveen. Matkalaiset palasivat Münchenin ja Innsbruckin kautta takaisin Italiaan. Heillä oli vielä tarkoitus käydä Kreikassa ja Istanbulissa, mutta tämä ei toteutunut, vaan matkalaiset palasivat Englantiin.

Taas Englantiin palattuaan Davy alkoi vuonna 1815 kokeilla kehittää lamppuja, joita voitaisiin käyttää turvallisesti hiilikaivoksissa. Tohtori Robert Gray Bishopwearmouthista Sunderlandista, Hiilikaivosten onnettomuuksien ehkäisy-yhdistyksen perustaja, oli kirjoittanut Humphry Davylle ehdottaen, että hän voisi käyttää kemian tietovarastojaan ehkäisemään mm. metaanin aiheuttamia kaivosräjähdyksiä. Tuoreessa muistissa oli vielä Fellingin kaivoksen katastrofi vuonna 1812 Newcastlen lähellä, jossa 92 miestä kuoli ja heidän leskensä ja lapsensa jäivät julkisilla varoilla elätettäviksi. Davy keksi käyttää rautaharsoa peittämään lampun liekin ja sitä kautta estää lampun sisällä palavan metaanin kulkeutuminen yleiseen ilmakehään. William Reid Clanny ja insinööri George Stephenson olivat jo kehittäneet oman turvalamppunsa, joka oli hyvin suosittu koillisilla hiilikentillä. Aluksi harsolampun uusi muotoilu näytti tarjoavan suojaa, mutta se antoi myös paljon vähemmän valoa ja oli epäkäytännöllinen kaivoksien kosteissa olosuhteissa. Harsokankaan ruostuminen teki lampusta pian vaarallisen ja kuolonuhrien määrä alkoi taas nousta kaivoksilla. Jonkin verran käytiin keskustelua siitä, olisiko Davy oivaltanut lampun periaatetta ilman englantilaisen kemistin, Smithson Tennantin (s. 30.11.1761 ja k. 22.2.1815) alustavaa työtä. Tennant tunnetaan alkuaineiden iridiumin ja osmiumin löytäjänä. Sovittiin kuitenkin, että molempien miesten työ oli ollut riippumatonta toisistaan. Humphry Davy kieltäytyi patentoimasta lamppua ja tämä johti siihen, että Davylle myönnettiin Rumford-mitali vuonna 1816.

Ennen lähtöään Napoliin vuonna 1818 Davy kokeili Herculaneum-papyruksen fragmentteja kokeissaan. Raportissaan Royal Societylle hän kertoi alistaneensa fragmentit kloori-ilmakehälle alttiiksi, jolloin papyrus muuttui keltaiseksi ja teksti muuttui selkeämmäksi. Lisätutkimuksia hän suoritti Napolissa papyruksilla. He lähtivät vaimonsa kanssa yhdessä 26.5.1818 matkaan ja Flanderissa hiilikaivostyöläiset pyysivät Davyn puhumaan. Sieltä he matkasivat Carniolaan (nyk. Slovenia), josta viimein saapuivat Italiaan. Italiassa he ystävystyivät Lord Byronin kanssa Roomassa ja sieltä matkustivat myöhemmin Napoliin.

Kuninkaallinen laivasto oli vuodesta 1761 suojannut puuta hyökkäyksiltä alusten pohjissa kuparipinnoituksella, mutta kuparipohjat vähitellen suolaisissa vesissä kuitenkin syöpyivät. Michael Faradayn avustamana Humphry Davy yritti vuosina 1823-1825 suojata kuparia sähkökemiallisin keinoin. Davy kiinnitti kupariin sinkki- ja rautapaloja, jotka tarjosivat katodisen suojan isäntämetallille. Lopulta todettiin kuitenkin, että suojattu kupari likaantui nopeasti, kun runkoon kiinnittyi rikkaruohojen tai muiden meren elävien palasia, mikä myös haittasi aluksen käsittelyä merellä. Merivoimien johtokunta pyysi Davyltä apua vuonna 1823 korroosioon ja Davy suoritti kokeitaan Portsmouthin telakalla. Vaikka Davyn suojaimia otettiin laivoissa käyttöön, selvisi seuraavana vuonna likaantumisen ongelmat niissä ja lopulta laivaston johtokunta määräsi vuoden 1825 loppuun mennessä suojaimet poistettaviksi kaikista laivoista.

Humphry Davyn hauta Genevessä.

Vuonna 1818 Humphry Davylle myönnettiin kruunun myöntämä perinnöllinen arvonimi, baronetti. Tätä seurasi myös myöhemmin Royal Societyn presidentiksi nimittäminen. Humphry Davy sai vuonna 1826 aivohalvauksen, josta hän ei koskaan toipunut täysin. Elämänsä viimeiset kuukaudet hän vietti kirjoittaen Consolations in Travel-kirjaa, suosittua ja vapaamuotoista runokokoelmaa, ajatuksia tieteestä ja filosofiasta. Kirja julkaistiin postuumisti ja siitä tuli hyvin suosittu useiden vuosikymmenten ajaksi. Humphry Davy vietti talven Roomassa metsästäen Campagnassa. Hän sai uuden aivohalvauksen 20.2.1829. Hän yritti vielä toipua siitäkin, mutta hän kuoli huoneessaan L’Hotel de la Couronnassa, Rue du Rhonella, Genevessä, Sveitsissä 29.5.1829. Hänet haudattiin seuraavana maanantaina 1.6.1829 Plainpalaisin hautausmaalle kaupungin muurien ulkopuolelle.

 

Kemisti Sir Humphry Davy.

Englantilainen kemisti ja keksijä Cornwallista oli Sir Humphry Davy (s. 17.12.1778 ja k. 29.5.1829 Geneve, Sveitsi). Davin nimissä tunnetaan myös hänen keksimänsä turvalamppu, Davy-lamppu, jonka Sir Humphry Davy keksi vuonna 1815. Tunnetuksi hän tuli myös erityisesti siitä, että hän eristi sähköä hyväksi käyttämällä ensimmäistä kertaa joukon alkuaineita: vuonna 1807 kaliumin ja natriumin sekä kalsiumin, bariumin, strontiumin, magnesiumin ja boorin, kuten myös seuraavana vuonna jodin ja kloorin. Davy kehitti samoin uuden sähkökemian alan. Davy oli ensimmäinen, joka laboratoriossaan löysi klatraattihydraatteja. Klatraattihydraatit ovat klaraattiyhdisteitä, joissa isäntämolekyyli on vesi ja vierasmolekyyli on tyypillisesti kaasu tai neste. Davy kokeili vuonna 1799 dityppioksidia ja häkeltyi, kuinka dityppioksidi sai hänet nauramaan. Siksi hän antoi aineelle nimeksi ”naurukaasu” ja hän myös kirjoitti aineen mahdollisista anesteettisista ominaisuuksista lieventää kipuja leikkauksen aikana.

Humphry Davy syntyi vanhan puunveistäjä, Robert Davyn ja Grace Millettin viisi lapsiseen perheeseen 17.12.1778 Penzancessa, Cronwallissa eli Englannissa. Hänen nuorempi veli, John Davy (s. 24.5.1790 ja k. 24.1.1868) oli cornwallilainen lääkäri ja amatöörikemisti, joka löysi fosgeenin, piitetrafluorin ja päätteli, että kloori oli alkuaine. Veljesten serkku, Edmund Davy (s. 1785 ja k. 5.11.1857) oli kemian professori Royal Cork Institutionissa ja Royal Dublin Societyssa sekä toimi alkuperäisjäsenenä Chemical Societyssa ja jäsenenä Irlannin kuninkaallisessa akatemiassa. John Davy kuvaili kotikaupunkinsa elämänmenoa seuraavasti: ”Kaupungissa vallitsi lähes rajaton herkkäuskoisuus yliluonnollisen ja hirviömäisen kunnioittamisen suhteen… Keski- ja korkealuokkaiset ihmiset eivät pitäneet kirjallisuudesta ja vielä vähemmän tieteestä… Metsästys, ammunta, paini, kukkotaistelu, joka yleensä päättyi juopumiseen, olivat sitä, mistä he olivat eniten iloisia.”

Sir Humphry Davyn patsas Penzancessa.

Kuuden vuoden iässä Humphry Davy lähetettiin Penzanceen opiskelemaan ja kolme vuotta myöhemmin hänen perheensä muutti Varfelliin, lähelle Ludgvania. Myöhemmin Davy asui kummisetänsä ja huoltajansa, John Tonkinin kanssa. Panzancen koulusta lähtiessä vuonna 1793 Tonkin kustansi Davyn opiskelut pastori ja tohtori Cardew’n johdolla Truro Grammar Schoolissa. Humphry Davy viihdytti koulukavereitaan kirjoittamalla runoja, säveltämällä ja kertomalla tarinoita teoksesta Tuhat ja yksi yötä. Omalle äidilleen Humphry Davy kuvasi kirjeessään näin: ”Luonnollinen oppiminen on todellinen nautinto; kuinka valitettavaa onkaan, että useimmissa kouluissa siitä tehdään tuskaa.”

Humphry Davyn isä kuoli vuonna 1794 ja kummisetä Tonkin järjesti pojan kirurgi John Bingham Borlasellen luokse, jolla oli praktiikka Penzancessa. Humphry Davystä tuli apteekin kemisti, joka aloitti ensimmäisten kokeidensa tekemisen kotona ystäviensä ja perheensä harmiksi. Davyn vanhempi sisarensa esimerkiksi valitti, että hänen syövyttävät aineensa pilasivat hänen mekkonsa ja eräs ystävä pelkäsi, että Humphry Davy lopulta ”räjäyttäisi meidät kaikki ilmaan”. Pastorilta Humphry Davy oli oppinut ranskankieltä ja vuonna 1797 hän luki aatelismies ja kemisti Antoine-Laurent de Lavoisier’n (s. 26.8.1743 ja k. 8.5.1794) teoksen Traité alémentaire de Chimie.

Humphry Davy kirjoitti runoilijana yli satakuusikymmentä käsinkirjoitettua runoa, joista suurin osa löytyi hänen henkilökohtaisista muistikirjoistaan. Runoista suurinta osaa ei koskaan julkaistu ja hän omistikin osan runoistaan omille ystävilleen. Davyn tunnetuista runoista kahdeksan julkaistiin. Humphry Davyn runot peilasivat hänen näkemyksiään sekä hänen urastaan että hänen käsityksiään ihmiselämän vaiheista. Davy kirjoitti ihmisten pyrkimyksistä ja elämän osa-alueista, kuten esim. kuolemasta, geologiasta, metafysiikasta, luonnonteologiasta ja kemiasta. Englantilainen lääkäri ja taumatrooppin keksijä, John Ayrton Paris (1785 ja k. 24.12.1856) havaitsi, että nuoren Davyn kirjoittamat runot ”kantavat ylevän nuoruuden leimaa”. Vuodelta 1795 on Humphry Davyn ensimmäinen säilynyt runo, The Sons of Genius, jota leimaa nuoruuden kypsymättömyys. Seuraavina vuosina kirjoitetut runot, kuten Vuorenlahdella ja Pyhän Mikaelin vuorella, osoittavat runollista herkkyyttä, mutta eivät todellista runollista mielikuvitusta. Vuodelta 1796 on säilynyt kolme Davyn maalausta lahjoitettiin Penzancen Penlee House-museolle.

Royal Societyn jäsen, insinööri, kirjailija ja poliitikko Davis Gilbert (synt. Davis Giddy, s. 6.3.1767 ja k. 24.12.1839) kutsui Humphry Davyn Tredrean taloonsa ja tarjosi hänelle kirjastonsa käyttöön. Tämä taas johti siihen, että Davyn esiteltiin tohtori Edwardsille, joka asui Hayle Copper Housessa. Tohtori Edwards oli kemian lehtori St. Bartholomew’s Hospitalin koulussa. Tohtori Edwards myönsi luvan Davylle käyttää laboratorioaan ja ohjasi muutenkin Davyn huomionkohteita. Haylen satamassa tulvaportit rappeutuivat pian kuparin ja raudan välisen kosketuksen seurauksena meriveden vaikutuksesta. Galvaanista korroosiota ei tuolloin vielä ymmärretty, mutta tapaus sai Davyn pohtimaan myöhempiä kokeita varten laivojen kuparivaippaa.

Humphry Davylla oli vuonna 1802 maailman tehokkain sähköakku Royal Institutionissa. Akun avulla Davy loi ensimmäisen hehkulampun johtamalla sähkövirtaa ohuen platinanauhan läpi, joka valittiin metallin erittäin korkean sulamispisteen vuoksi. Hehkulamppu ei ollut tarpeeksi kirkas eikä se ollut riittävän pitkäikäinen ollakseen käytännöllinen. Davy pystyi vuoteen 1806 mennessä esittelemään paljon tehokkaamman sähkövalaistuksen muodon Lontoon Royal Societylle. Kyseessä oli varhainen kaarivalon muoto, joka tuotti valonsa kahden hiilisauvan väliin luodusta sähkökaaresta.

Humphry Davy liittyi 2.10.1798 Bristolin pneumaattiseen instituuttiin. Instituutti oli perustettu tutkimaan keinotekoisesti tuotettujen kaasujen lääketieteellisiä ominaisuuksia ja Humphry Davyn oli määrä johtaa erilaisia kokeita. Bristolissa asuessaan Davy tapasi Earl of Durhamin , joka terveytensä vuoksi asui laitoksessa. Davy ystävystyi myös Gregory Watin, James Watin, Samuel Taylor Coleridgen ja Robert Southeyn kanssa, joista kaikista tuli naurukaasun säännöllisiä käyttäjiä. Kaasun syntetisoi ensimmäisen kerran luonnonfilosofi ja kemisti Joseph Priestley vuonna 1772. James Watt rakensi kannettavan kaasukammion helpottaakseen Davyn kokeita typpidioksidilla. Eräässä vaiheessa kaasu yhdistettiin viiniin sen tehokkuuden arvioimiseksi krapulan parannuskeinona. Kaasu oli suosittu Davyn ystävien ja tuttavien keskuudessa ja Davy uskoi, että siitä voisi olla hyötyä kirurgisten toimenpiteiden suorittamisessa. Anestesia-aineita käytettiin säännöllisesti lääketieteessä vasta vuosikymmeniä Davyn kuoleman jälkeen.

Humphry Davy otti huomattavia riskejä kaasukokeissaan. Davy tuli yhä tunnetummaksi vuonna 1799 kokeidensa ansiosta. Vuonna 1799 Beddoes ja Davy julkaisivat tieteellisiä julkaisuja, mutta heidän kokeellinen työnsä oli sen verran heikkoa, että julkaisuja arvosteltiin ankarasti. Myöhempinä vuosina Humphry Davy katui, että hän oli koskaan julkaissut näitä epäkypsiä hypoteeseja. Kritiikit saivat Davyn hiomaan ja parantamaan kokeellisia tekniikoitaan. Davy julkaisi vuonna 1800 Chemical and Philosophical-tutkimuksensa, joka koski pääasiassa typpidioksidia ja sen hengitystä. Nyt hän sai jo myönteisempää palautetta tutkimuksestaan. Amerikkalaissyntyinen britti, keksijä ja fyysikko Kreivi Rumford (Sir Benjamin Thompson, s. 26.3.1753 ja k. 21.8.1814) ehdotti vuonna 1799 ”Institution for Diffusing Knowledge”-instituutin eli Royal Institutionin perustamista Lontooseen. Instituutille ostettiin talo Albemarle Streetiltä huhtikuussa 1799 ja kreivi Ramfordista tuli instituution sihteeri ja lääketieteen tohtori ja luonnonfilosofi Thomas Garnett (s. 21.4.1766 ja k. 28.6.1802) oli ensimmäinen instituution luennoitsija.

Kuninkaallisen instituutin komitea haastatteli helmikuussa 1801 Humphry Davya. Davy kirjoitti Davies Gilbertille 8.3.1801 Banksin ja kreivi Rumfordin – komitean jäseniä – tarjouksesta, mahdollisesta muuttamisesta Lontooseen ja lupauksista rahoittaa Davyn galvanisointityötä. Davy lähti Bristolista seuraavana päivänä Lontooseen ryhtyäkseen uuteen virkaan kuninkaallisessa instituutissa; hän sai toimia instituutin kemian apulaisluennoitsijana, kemian laboratorion johtajana ja laitoksen lehtien apulaistoimittajana. Davy piti ensimmäisen luentonsa instituutissa 25.4.1801 uudesta aiheesta, galvanismista. Davyn ensimmäinen luento keräsi ylistäviä arvosteluja ja kesäkuun luennossa Davy kirjoitti John Kingille, että siihen osallistui lähes 500 osallistujaa. Davy nautti myös julkisuudesta.

Davyn luennot sisälsivät näyttäviä ja joskus vaarallisia kemiallisia esityksiä sekä tieteellistä tietoa; nuori ja komea mies myös esitteli asiansa hyvin näyttävästi. Davy sisällytti luentoihinsa sekä runollisia että uskonnollisia kommentteja korostaen, että kemialliset tutkimukset paljastivat Jumalan suunnitelman. Uskonnollisilla kommenteilla hän yritti vedota yleisönsä naisiin. Monet valistuksen ajan vaikuttajat, kuten Davykin, tuki naisten koulutusta ja naisten osallistumista tieteellisiin toimiin, jopa ehdottaen naisten pääsyä Royal Societyn iltatapahtumiin. Humphry Davy hankki suuren naisseuraajien joukon ympäri Lontoota. Davyn tuki naisille aiheutti sen, että hän joutui merkittävien juorujen ja vihjailujen kohteeksi ja häntä kritisoitiin epämiehekkääksi. Davyn luentosarjan päätyttyä galvanismista, hän siirtyi luennoimaan maatalouskemian sarjaan ja samalla hänen suosionsa jatkoi kasvuaan edelleen. Hieman yli vuoden toimittuaan instituutissa apulaisluennoitsijana ja 23-vuotiaana kesäkuuhun 1802 mennessä, Davy nimitettiin täysluennoitsijaksi kuninkaalliseen instituuttiin. Garnett erosi hiljaa terveyssyistä. Davysta tuli Royal Societyn jäsen marraskuussa 1804. Myöhemmin hän toimi vielä instituution puheenjohtajana. Humphry Davy oli yksi Geological Societyn perustajajäsenistä vuonna 1807 ja samoin hänet valittiin Ruotsin kuninkaallisen tiedeakatemian ulkojäseneksi vuonna 1810 sekä American Academy of Arts and Sciences-akatemian ulkomaalaiseksi kunniajäseneksi vuonna 1822.

 

Jazzpianisti Arthur Tatum.

Elokuussa 1938 Art Tatum taltioi 16 levypuolta, mutta näitä äänityksiä ei julkaistu ainakaan kymmeneen vuoteen. Seuraavanakin vuonna Tatum taltioi 18 levypuolta, joista ainoastaan kaksi julkaistiin 78-kierrosnopeudella äänilevyllä. Yksi mahdollinen syy näiden soololevyjen julkaisemattomuuteen oli vallitseva big band-musiikin ja vokalistien voimallinen nousu yleisön tietoisuuteen. Yksi julkaisuista, Tea for Two, lisättiin vuonna 1986 Grammy Hall of Fameen. Vuoden 1941 alussa Tatumin kaupallinen menestys oli Wee Baby Blues, jota myytiin ainakin 500 000 kappaletta. Levytys tehtiin sekstetin kanssa ja siihen lisättiin myöhemmin Big Joe Turnerin (Joseph Vernon Tuner Jr., s. 18.5.1911 ja k. 24.11.1985) laulu. Tuon ajan äänityksiä Tatumilta julkaistiin vuosikymmeniä myöhemmin albumilla God Is in the House, josta Tatum sai postuumisti vuoden 1973 Grammyn parhaasta solistin jazzesityksestä. Tämä albumin nimi tuli Fats Wallerin reaktiosta, kun hän näki Art Tatumin astuvan klubiin, jossa Waller esiintyi: ”Soitan vain pianoa, mutta tänä iltana Jumala on talossa.”

Tässä vaiheessa elämäänsä Art Tatum ansaitsi jo riittävästi elättääkseen perheensä. Myöhemmin samana vuonna hän perusti vielä trion, jossa soittivat R&B- ja jazzkitaristi Tiny Grimes (Lloyd Grimes, s. 7.7.1916 ja k. 4.3.1989) ja basisti Slam Stewart (Leroy Eliot Stewart, s. 21.9.1914 ja k. 10.12.1987). Trio oli myös kaupallinen menestys 52nd Streetillä, sillä he houkuttelivat enemmän asiakkaita klubeille kuin mitkään muut muusikot – ehkä laulaja Billie Holidayta lukuun ottamatta. Trio esiintyi lyhyesti myös elokuvassa The March of Time. Suuri yleisö ei niinkään kiinnittänyt Art Tatumiin soolopianistina huomiota, mutta kriitikoilta hän sai ylistystä. Oman trionsa kanssa Tatum nautti suuremmasta suosiosta, mutta trio taas ei ollut niin kovasti kriitikoiden mieleen. Vuonna 1944 Art Tatumille myönnettiin Esquire-lehden pianistipalkinto kriitikkoäänestyksessä. Tämän palkinnon voittaja esiintyi muiden palkituiden kanssa Metropolitan Opera Housessa New Yorkissa.

Vuoden 1944 kaikki Art Tatumin studionauhoitukset tehtiin trion kanssa ja myös radiosiintymiset jatkuivat. Tatum kuitenkin hylkäsi oman trionsa vuonna 1944, ehkäpä oman agenttinsa neuvosta. Billboard kertoi, että Art Tatumille maksettiin 1150 dollaria viikossa 52nd Streetin Downbeat Clubin solistina neljästä 20 minuutin setistä per yö. Levyjen vuoksi Tatum oli jo siinä vaiheessa niin tunnettu muusikko ja toisaalta toinen maailmansota oli vienyt markkinoilta monet vapaat muusikot, että Art Tatumin taidoille todellakin kysyntää viihdenälkäisessä yleisössä. Tatum sai esiintyä nyt kaupunkien konserttisaleissa ja yliopistoissa eri puolilla Yhdysvaltoja. Kun esiintymispaikat olivat isompia – joskus jopa 3 000 ihmistä vetäviä saleja – jazzklubeihin verrattuna, se tarkoitti myös vääjäämättä sitä, että esiintymisistä sai myös paremmin rahaa. Vaikka konsertit olivat paljon muodollisempia, ei Art Tatum aina halunnut noudattaa etukäteen laadittua konsertin kappaleohjelmaa. Klarinetisti ja tenorisaksofonisti Barney Bigardin (Albany Leon ”Barney” Bigard, s. 3.3.1906 ja k. 27.6.1980) sekstetin kanssa Art Tatum levytti vuonna 1945 yhdeksän kappaletta.

1940-luvun loppupuolella Art Tatumin pianonsoitto ei ollut enää niin suuressa huudossa, kun aikaisemmin; tämä johtui suurelta osalta bebopin ilmestymisestä markkinoille – musiikkityyli, josta Art Tatum ei perustanut. Muuan pianistikaveri arvioi Tatumin toisen maailmansodan jälkeisistä vuosista, että Tatum saattoi juoda noin kaksi litraa (1,9) viskiä ja laatikollisen olutta 24 tunnin aikana. Aikalaiset arvioivat, että alkoholin määrä ei vaikuttanut hänen soittosuoritukseensa negatiivisesti, mutta terveytensä suhteen hän olisi voinut olla paljon huolellisempi.

Tuottaja ja manageri Norman Granz.

Art Tatumin konserttien järjestäjänä toimi yhdysvaltalainen konserttipromoottori ja jazzlevytuottaja Norman Granz (s. 6.8.1918 ja k. 22.11.2001), joka aikanaan perusti sellaiset levy-yhtiöt kuin Clef, Norgran, Down Home, Verve ja Pablo. Paitsi jazzin historian menestyneimpänä impressariona Norman Granz tunnettiin myös rotujen tasa-arvon kiihkeänä kannattajana. Los Angelasissa syntynyt Norman Granz oli Tiraspolista tulleiden juutalaisten siirtolaisten poika, joka koulun jälkeen aloitti työt Los Angelesissa pörssivirkailijana. Kun Amerikka liittyi toiseen maailmansotaan, Granz kutsuttiin Yhdysvaltain armeijan ilmavoimiin. Myöhemmin Granz lähetettiin Moralen haaratoimiston osastolle, joka vastasi joukkojen viihdyttämisestä. Norman Granz tuli julkisuuteen järjestäessään jam-sessioita Trouville Clubilla Los Angelesissa. Kuuluisin hänen järjestämä konsertti lienee Los Angelesin Auditoriumissa sunnuntaina 2.7.1944 järjestämä jazzkonsertti. Ensimmäisen jazzkonserttinsa – Jazz at the Philharmonic - Norman Granz järjesti 300 dollarin lainarahalla.

Useiden JATP-konserttien jälkeen Los Angelesissa Norman Granz aloitti myös JATP-konserttikiertueiden tuottamisen loppusyksystä aina vuoteen 1957 saakka Yhdysvalloissa ja Kanadassa sekä vuodesta 1952 myös Euroopassa. Näillä kiertueilla esiintyi erittäin tunnettuja swing- ja bop-muusikoita ja esiintyjät olivat usein myös rodullisesti integroituja bändejä. Granz levytti useita JATP-konsertteja ja vuosina 1945-1947 myi/vuokrasi tallenteet levytuottaja Moses Aschin (s. 2.12.1905 ja k. 19.10.1986) levy-yhtiöille. Granz allekirjoitti vuonna 1948 sopimuksen Mercury Recordsin kanssa JATP-tallenteiden ja muiden äänitteiden edistämisestä ja jakelusta. Tämän sopimuksen päätyttyä vuonna 1953 Granz julkaisi JATP-tallenteet ja muut tallenteet Clef Recordsilla (perustettu vuonna 1946) ja Norgran Recordsilla (perustettu vuonna §1953). Down Home Record oli lähinnä tarkoitettu perinteisille jazzteoksille.

Norman Granz oli naimisissa kolme kertaa. Hän meni naimisiin Loretta (os. Snyder) Sullivanin kanssa Michiganissa vuonna 1950. Heillä oli yhteinen tytär, Stormont Granz, joka syntyi vammaisena hapen puutteen vuoksi. Loretta oli aikaisemmin naimisissa ja hänellä oli aikaisemmasta avioliitosta lapsi, Sydney Sullivan Hamed, jonka Norman Granz adoptoi. Loretta ja Norman Granz kuitenkin erosivat. Vuonna 1965 Granz meni avioon Hannelore Granzin, entisen lentoyhtiön lentoemännän kanssa Saksasta. Vielä vuonna 1974 Norman Granz avioitui tanskalaisen Grete Lyngbyn kanssa. Norman Granz huolehti aina siitä, että hänen edustamilleen muusikoille maksettiin hyvin palkkaa. Jo 1940 luvulta lähtien hän vaati, että valkoiset ja mustat muusikot saavat yhtäläistä palkkaa ja majoitusta. Hän myös uhkasi peruuttaa konsertit, jos näihin ehtoihin ei suostuttu. Vuonna 1956 suosittu laulajatar, Ella Jane Fitzgerald (s. s. 25.4.1917 ja k. 15.6.1996), liittyi sopimuksella lopulta Norman Granzin levy-yhtiöön. Ella Fitzgeraldin managerina oli toiminut jo hyvän aikaa Norman Granz ja nyt toiminnot yhdistettiin Verve Recordsin levy-yhtiön alaisuuteen; Norman Granz pysyi Ella Fitzgeraldin managerina uransa loppuun saakka. Vuonna 1959 Norman Granz muutti Sveitsiin. Verve Records myytiin joulukuussa 1960 vuonna 1924 perustetulle Metro-Goldwyn-Mayerille.

Vuonna 1947 Art Tatum esiintyi jälleen elokuvassa, tällä kertaa elokuvassa The Fabulous Dorseys. Vuonna 1949 Columbia Records nauhoitti ja julkaisi konsertin Shrine Auditoriumissa Los Angelesissa nimellä Gene Norman Presents an Art Tatum Consert. Tatum teki samana vuonna sopimuksen Capital Recordsin kanssa ja äänitti yhtiölle 26 kappaletta. Tatum soitti myös ensimmäistä kertaa Club Alamossa Detroitissa, mutta lopetti pestin, kun hänen mustaa ystäväänsä ei palveltu siellä. Omistaja ilmoitti myöhemmin, että mustat asiakkaat ovat yhtä tervetulleita ja Tatum jatkoi soittamista siellä useiden vuosien ajan. Trionsa kanssa uudelleen työskentelyn Art Tatum aloitti vuonna 1951. Tällä kertaa triossa soittivat basisti Slam Stewart ja kitaristi Everett Barksdale (s. 28.4.1910 ja k. 29.1.1986). Vuonna 1952 tämän trion soittoa äänitettiin. Samana vuonna Art Tatum kiersi Yhdysvaltoja sellaisten pianistien kanssa, kuin Erroll Louis Garner (s. 15.6.1921 ja k. 2.1.1977), Pete Johnson (Kermit H. Johnson, s. 25.3.1904 ja k. 23.3.1967) ja Meade Lux Lewis (Anderson Meade Lewis, s. 4.9.1905 ja k. 7.6.1964) nimellä Piano Parade.

Neljän vuoden ajan Art Tatum oli pysynyt poissa äänitysstudioista solistina ja Clef Recordsin omistaja Norman Granz päätti äänittää Tatumin soittoa ennennäkemättömällä tavalla: kutsumalla hänet studioon, pistämällä nauhuri pyörimään ja antamalla Tatumin soittaa mitä huvittaa. Tuolloin tuo hämmentävä yritys oli laajin jazzäänitys, mitä siihen asti oli tehty. Vuoden 1953 lopulla alkaneiden äänityssessioiden aikana Tatumilta saatiin äänitettyä 124 sooloraitaa, joista kaikki kolmea lukuun ottamatta julkaistiin 14 LP-levyllä. Clef-levy-yhtiö julkaisi soolokappaleet nimellä The Genius of Art Tatum ja ne lisättiin Grammy Hall of Fameen vuonna 1978.

Norman Granz nauhoitti Art Tatumia myös muiden tähtien kanssa vielä 7 äänityssessiota, jonka johdosta julkaistiin 59 kappaletta. Art Tatum voitti Down Beat-lehden pianisteille suunnatun kriitikoiden äänestyksen kolmena peräkkäisenä vuonna alkaen vuodesta 1954. Vuonna 1954 Art Tatum lopetti alkoholin juomisen terveydellisistä syistä. Samana vuonna hänen trionsa oli osa bändijohtaja, pianisti, säveltäjä ja sovittaja Stanley Newcomb Kentonin (s. 15.12.1911 ja k. 25.8.1979) 10 viikon kiertuetta, nimellä ”Festival of Modern American Jazz”. Art Tatum matkusti toisinaan pitkiä matkoja kiertueella yöjunalla, kun muut soittajat yöpyivät hotelleissa ja aamupäivällä lensivät seuraavalle paikkakunnalle soittamaan. Tatum esiintyi 17.4.1954 Spike Jones Showssa mainostaakseen The Genius of Art Tatum julkaisua. Hänen sooloesitys ”Yesterdays” ohjelmassa on säilynyt videotallenteena.

Pianisti Arthur Tatum.

Amerikkalaisista jazzpianisteista yksi arvostetuimmista oli Arthur Tatum Jr. (s. 13.10.1909 ja k. 5.11.1956). Useat muusikot pitivät Art Tatumin teknistä taitoa uransa alusta lähtien poikkeuksellisena. Monet pianistit koettivat kopioida Tatumia; toiset kyseenalaistivat omia taitojaan hänen tapaamisensa jälkeen ja jotkut jopa päätyivät hänen tavattuaan vaihtamaan soitinta. Sen lisäksi, että Art Tatum sai yleisesti tunnustusta virtuoositekniikastaan, hän laajensi jazzpianon tulkintaa ja rajoja paljon alkuperäisten vaikutusten ulkopuolelle ja loi uuden pohjan jazzissa innovatiivisen käytön avulla mm. harmoniaan, bitonaalisuuteen ja äänettämiseen.

Art Tatum varttui Toledossa, Ohiossa; siellä hän aloitti pianonsoiton ammattimaisesti ja hänellä oli oma radio-ohjelma teini-ikäisenä. Tatumin äiti, Mildred Hoskins, syntyi noin vuonna 1890 Martinsvillessä, Virginiassa ja äiti oli käsityöläinen. Hänen isänsä, Arthur Tatum Sr. syntyi Statesvillessä, Pohjois-Carolinassa ja isä työskenteli mekaanikkona. Perhe muutti vuonna 1909 Pohjois-Carolinasta aloittaakseen uuden elämän Toledossa, Ohiossa. Perheessä oli neljä lasta, joista Art oli vanhin elossa säilynyt. Yhdeksän vuotta Artin jälkeen syntyi Arline ja kaksi vuotta myöhemmin Karl. Karl meni yliopistoon ja ryhtyi sosiaalityöntekijäksi. Perhe kunnioitti perinteitä ja kävi kirkossa.

Lapsuudesta asti Art Tatumilla oli heikentynyt näkö, jota usein selitettiin kaihilla. Silmäleikkausten seurauksena Art Tatum pystyi 11-vuotiaana näkemään lähellä olevia esineitä ja erottamaan värejä. Lopulta näkö heikkeni lopullisesti pahoinpitelyn seurauksena hänen ollessa 20-vuotias. Hyökkäys jätti hänet täysin sokeaksi vasemmasta silmästä ja oikeassa silmässä oli hyvin rajoittunut näkökyky. Näkökyvystään huolimatta usein kerrottiin hänen nauttineen korteilla pelaamisesta ja poolista.

Ei ole olemassa varmaa tietoa siitä, soittivatko Art Tatumin vanhemmat mitään soittimia, mutta ainakin Art sai vaikutteita kirkkomusiikista perheen käydessä Grace Presbyterian Churchissa. Nuorena Art Tatum kuitenkin aloitti pianonsoiton ja ainakin aluksi hänen soittonsa perustui korvakuuloon, joka auttoi muistin kehittymisessä erinomaiseksi ja tarkan äänenkorkeuden hahmottamisessa. Hänen muusikkoystävillään on paljon tarinoita Art Tatumin täydellisestä sävelkorvasta. Jo lapsena hän oli herkkä pianon intonaatiolle ja hän vaati siksi pianon viritystä usein. Art Tatum oppi säveliä radiosta, äänilevyiltä sekä kopioimalla pianorullan äänitteitä. Hänen kiinnostuksensa urheiluun oli elinikäistä. Art Tatumilla oli tietosanakirjamuisti baseball-tilastoista.

Art Tatum kävi ensin Jefferson Schoolin Toledossa, minkä jälkeen hän siirtyi sokeiden kouluun Columbukseen, Ohioon, loppuvuodesta 1924. Vuoden siellä oltuaan hän siirtyi Toledon musiikkikouluun. On perusteltua olettaa, että Art Tatum on suurelta osin itseoppinut pianistina, koska klassisia pianotunteja Tatumille antanut Overton G. Rainey – itsekin näkövammainen - ei suvainnut improvisointia ja kitki oppilailtaan jazzin soiton yrityksetkin. Art Tatum teki jo soittokeikkoja maksua vastaan vuosina 1924-1925. Varttuessaan Art Tatum sai vaikutteita etupäässä jazzpianisti Fats Wallerin (Thomas Wright, s. 21.5.1904 ja k. 15.12.1943) ja pianisti, säveltäjä James Price Johnsonin (s. 1.2.1894 ja k. 17.11.1955) soitoista. Jazzpianisti ja orkesterinjohtaja Earl Kenneth Hines (s. 28.12.1903 ja k. 22.4.1983) kuului myös Tatumin ihailemiin muusikoihin.

Art Tatum voitti vuonna 1927 amatöörikilpailun ja hän alkoi heti sen jälkeen soittaa Toledon radioasemalla WSPD aamuostosohjelmassa; sangen pian Tatumilla oli jo oma päivittäinen radio-ohjelma. Tatum otti tavaksi usein vierailla työajan jälkeen klubeilla tapaamassa muita muusikoita. Hän nautti monien pianistien kuuntelusta ja jäi itse vielä kernaasti soittamaan, kun muut olivat lopettaneet soittonsa. Usein hänen soittonsa saattoi kestää aamunkoittoon saakka. Hänen oma radio-ohjelmansa oli ajoitettu keskipäivän aikaan, jolloin hän ennätti vielä itse levätä ennen iltaesityksiä. Blue Network lähetti Tatumin radio-ohjelmia uudestaan valtakunnallisesti vuosina 1928-1929. Vähitellen Art Tatum alkoi laajentaa esiintymisiensä kohteita Keskilännen kaupunkeihin, sellaisiin kuten Cleveland, Columbus ja Detroit.

James Fletcher Hamilton Henderson.

Pian tieto Tatumin taidoista alkoi levitä joka puolelle ja Toledon kautta matkustaneet kansalliset muusikot poikkesivat klubeilla katsastamassa ja hämmästelemässä Tatumin soittoa. Sellaisia muusikoita olivat esim. säveltäjä, pianisti ja orkesterinjohtaja Duke Ellington (Edward Kennedy Ellington, s. 29.4.1899 ja k. 24.5.1974) ja pianisti, yhtyeenjohtaja, sovittaja ja säveltäjä James Fletcher Hamilton Henderson (s. 18.12.1897 ja k. 29.12.1952). Art Tatum sai rohkeutta näiltä muusikkoystäviltä, mutta silti hän koki olevansa vielä1920-luvun lopulla epäkypsä muuttamaan New Yorkiin, jazzmaailman keskukseen, jossa useat jazzmuusikot työskentelivät ja asuivat.

Laulaja Adelaide Louise Hall.

Laulajatar Adelaide Louise Hall (s. 20.10.1901 ja k. 7.11.1993) kuuli Art Tatumin soittoa Toledossa vuonna 1932. Laulajatar kiinnitti välittömästi Art Tatumin bändiinsä pianoa soittamaan. 5.8.1932 Adelaide Hall yhtyeensä kanssa äänitti New Yorkissa kaksi äänilevyn puolta, kappaleet I’ll Never Be the Same ja Strange as It Seems. Nämä kappaleet olivat Art Tatumin ensimmäiset studioäänitteet. Viisi päivää myöhemmin tuli jatkoa äänityksiin kahden muun kappaleen verran. Lisäksi Art Tatum soitti omana soolona kappaleen Tea for Two. New Yorkin saavuttuaan Art Tatum osallistui Morganin baarissa Harlemissa kilpailuun Johnsonin, Wallerin ja William Henry Joseph Bonaparte Bertholf ”The Lion” Smithin (s. 23.11.1893 ja k. 18.4.1973) kanssa. Art Tatum soitti sovitukset kappaleista Tea for Two ja Tiger Rag. Johnson lausui Art Tatumin soitosta myöhemmin: ”Kun Tatum soitti Tea for Two sinä iltana, luulisin, että se oli ensimmäinen kerta, kun kuulin sen todella soivan.” Art Tatum lunasti paikkansa jazzpianistien eturivistä. Tatum ja Waller tulivat hyviksi ystäviksi; heidän elämäntapansakin oli samanlainen – molemmat joivat vuolaasti ja elivät niin ylellisesti kuin tulot sallivat.

New Yorkissa Art Tatumin ensimmäinen soolopianotyöpaikka oli Onyx Clubissa, 35 West 52nd Streetillä sijaitsevassa jazzklubissa, joka avattiin vuonna 1927. Onyx Club oli yksi ensimmäisistä jazzklubeista, jotka avattiin 52nd Streetille, josta tuli kaupungin julkisen jazzesityksen keskuspaikka. Maaliskuussa 1933 Art Tatum taltioi neljä ensimmäistä soolojulkaisua vuonna 1916 perustetulle Brunswick Recordsille. Taltioidut kappaleet olivat Tiger Rag, Tea for Two, St. Louis Blues ja Sophisticated Lady. Taloudellisesti vaikeina aikoina vuosina 1934 ja 1935 Art Tatum soitti pääasiassa Clevelandin jazzklubeissa, mutta hän myös tallensi New Yorkissa neljä kertaa soittoaan vuonna 1934 ja kerran vuonna 1935. Tatum vieraili samoin kansallisessa radiossa, Fleischman Hour-lähetyksessä, jota isännöi laulaja, muusikko, näyttelijä ja juontaja Rudy Vallee (Hubert Prior Vallée, s. 28.7.1901 ja k. 3.7.1986) vuonna 1935. Elokuussa 1935 Art Tatum avioitui Clevelandista kotoisin olleen Ruby Arnoldin kanssa. Tatumin ollessa 24-vuotias vuonna 1933 syntyi hänen ainut tunnettu lapsi, Orlando. Orlando äiti oli Marnette Jackson, tarjoilija Toledosta, mutta paria ei koskaan vihitty. Kummallakaan Orlandon vanhemmalla ei ollut suurta roolia poikansa elämässä, mutta poika teki sotilasuran ja kuoli 1980-luvulla. Syyskuussa 1935 Art Tatum aloitti vuoden mittaisen työrupeaman Three Deucesissa, Chicagossa; aluksi hän soitti solistina ja sitten kvartetissa rumpujen, kitaran ja alttosaksofonin kanssa.

Laulaja-näyttelijä Bing Crosby.

Chicagon keikkojensa päätyttyä Art Tatum matkusti junalla – lentopelkonsa vuoksi – Kaliforniaan. Kaliforniassa Art Tatum jatkoi elämäänsä samaan malliin, mihin oli jo tottunut; soittokeikkojen jälkeen jatkuivat pitkät istunnot alkoholin kanssa kapakoissa. Tatumin lempijuomaa kapakoissa oli Pabst Blue Ribbon-olut, joka todennäköisesti edesauttoi hänellä diabeteksen puhkeamiseen. Kaliforniassa Art Tatum soitti myös Hollywoodin bileissä sekä esiintyi laulaja, näyttelijä Bing Crosbyn (Harry Lillis Crosby Jr., s. 3.5.1903 ja k. 14.10.1977) radio-ohjelmassa loppuvuonna 1936. Bing Crosby teki vuosina 1926-1977 yli 70 pitkää elokuvaa ja taltioi yli 1 600 laulua äänilevyille. Los Angelesissa Tatum äänitti seuraavan vuoden alussa neljä kappaletta Decca Recordsille Art Tatum and His Swingster-nimisellä sekstetillä. Tatum esiintyi suurilla klubeilla Los Angelesissa, Chicagossa ja New Yorkissa, mutta aina välillä hän esiintyi myös pienillä klubeilla, joissa ei tavallisesti suuria tähtiä nähty soittamassa. Trumpetisti, laulaja, bändin johtaja Louis Leo Priman (s. 7.12.1910 ja k. 24.8.1978) kanssa Art Tatum teki työtä New Yorkin Famous Door-klubilla. Klubin avajaisissa vuonna 1935 esiintyi juuri Louis Prima.

Laulaja Louis Leo Prima.

Maaliskuussa 1938 Art Tatum ja Ruby lähtivät Englantiin Cunard-White Star Linen varustamon vuonna 1936 valmistuneella Queen Mary-matkustajalaivalla. Tatum esiintyi Englannissa kolmen kuukauden ajan. Englannissa hän esiintyi myös kahdesti BBC Television-ohjelmassa Starlight. Englannissa julkaistiin samoin neljä hänen sävellystään. Englannista he palasivat taas Chicagoon esiintymään. Ulkomaanmatka vaikutti hänen maineeseensa varsinkin valkoisen yleisön keskuudessa. 

Jazzpianisti Oscar Peterson.

Oscar Emmanuel Peterson (s. 15.8.1925 ja k. 23.12.2007) oli maailmankuulu kanadalainen jazzpianisti ja säveltäjä, joka ennätti pitkän uransa aikana soittaa 200 tallennetta. Oscar Peterson syntyi Montrealissa, Quebecin osavaltiossa ja hänen vanhempansa olivat Länsi-Intian maahanmuuttajia. Isä työskenteli vuonna 1881 perustetussa Canadian Pacific Railwayssa. Oscar Peterson varttui Montrealin lounaispuolella Little Burgundyssa ja hän tutustui jazzkulttuuriin pääasiassa mustien asuinalueella. Oscar Peterson aloitti harjoittaa taitojaan trumpetin ja pianon soittamisessa jo 5-vuotiaana, mutta seitsemänvuotiaana hän sairastui tuberkuloosiin, joka esti trumpetinsoiton. Sen jälkeen Oscar Peterson keskittyi vain pianonsoittoon. 

 Oscar Petersonin isä, Daniel Peterson – pianisti ja harrastelijatrumpetisti – oli hänen ensimmäinen musiikinopettajansa. Oscarin sisar, Daisy, opetti Oscarille klassista pianonsoittoa. Oscar Petersonin päiväohjelmaan kuuluivat jatkuvat asteikkojen harjoitukset ja klassiset pianoetydit. Pianisti Unkarista, Paul de Marky (s. 25.5.1897 ja k. 16.5.1982 Montreal), oli Oscar Petersonin opettaja jo Oscarin lapsuudessa. Unkarilainen pianovirtuoosi ja musiikinopettaja István Thomán (s. 4.11.1862 ja k. 22.9.1940) opetti Budapestissa Paul de Markya pianonsoitossa. Thomán oli itse pianovirtuoosi ja säveltäjä Franz Lisztin (s. 22.10.1811 ja k. 31.7.1886) oppilas. Paul de Marky debytoi Budapestissa vuonna 1921 ja muutti Kanadaan vuonna 1924. Paul de Marky esiintyi Toronton TCM Concert Hallissa ensimmäisen kerran 9.10.1926, mutta asettui asumaan Montrealiin. Hän soitti Cesar Frankin Sinfoniset muunnelmat Montreal Orchestran avajaiskonsertissa 12.10.1930 Douglas Clarken johdolla. 

Paul de Marky esiintyi ahkerasti Euroopassa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa pianosolistina. Hän myös opetti vuosina 1927-1937 McGill Consissa. Hän jäi eläkkeelle esiintymisistä vuonna 1950, mutta opetti pianonsoittoa yksityisesti Pointe-Clairessa (Montrealin esikaupunki) vuoteen 1972 asti varsinkin nuoria oppilaita. Doug Riley, Robert Cram ja Samuel Levitan ovat Oscar Petersonin ohella olleet Paul de Markyn oppilaita. Oscar Petersonia kiinnosti klassisen musiikin ohella erityisesti myös perinteinen jazz ja boogie-woogie; hän opiskeli nuorena samoin monia ragtime- kappaleita. Yhdeksänvuotiaana Oscar Peterson hallitsi pianoa jo niin hyvin, että hän herätti huomiota ammattimuusikoissa. Oscar Peterson soittikin pianoa useiden vuosien ajan neljästä kuuteen tuntia päivittäin. 

Vain 14-vuotiaina vuonna 1940 Oscar Peterson voitti Canadian Broadcasting Corporationin järjestämän kansallisen musiikkikilpailun. Tämän voiton jälkeen hän lopetti koulun Montreal High Schoolissa ja ryhtyi ammattipianistiksi. Hän soitti mm. viikottaisessa radio-ohjelmassa sekä hotelleissa ja musiikkisaleissa. Oscar Peterson oli teini-ikäisenä Johnny Holmesin orkesterin jäsen. Vuosina 1945-1949 Oscar Peterson levytti Vivtor Recordsille ja työskenteli triossa. Jo 20-vuotiaana hän oli kypsä teknisesti ja loistava tuottamaan kekseliäitä melodioita pianistina. Oscar Petersonilla oli nuoruudesta lähtien paha niveltulehdus ja myöhemmin hänellä oli vaikeuksia napittaa omaa paitaansa. 

Pianisti Oscar Peterson ja tuottaja Norman Granz.

Yhdysvaltalainen jazzlevytuottaja ja konserttipromoottori Norman Granz (s. 6.8.1918 ja k. 22.11.2001) kuuli taksissa matkalla Montrealin lentokentälle paikallisen klubin radio-ohjelman, jossa Oscar Peterson soitti pianoa. Norman Granz pyysi taksikuljettajan viemän hänet tälle paikalliselle klubille, jotta hän voisi tavata tämän jazzpianistin. Norman Granz esitteli Oscar Petersonin New Yorkin Jazz filharmonikkojen konsertissa Carnegie Hallissa vuonna 1949. Norman Granz oli Oscar Petersonin managerina suurimman osan tämän urasta. Oscar Peterson ylisti Norman Granzia hänen ja muiden mustien jazzmuusikoiden puolustamisesta 1950- ja 1960-luvuilla rotusortoa vastaan. 

Vuodesta 1950 lähtien Oscar Peterson soitti kontrabasisti Raymond Matthews Brownin (s. 13.10.1926 ja k. 2.7.2002) kanssa. Kaksi vuotta myöhemmin he saivat seurakseen vielä jazzkitaristi Barney Kesselin (s. 17.10.1923 ja k. 6.5.2004). Kesselin kyllästyttyä kiertämiseen keikoilla, hänet korvasi jazzkitaristi Mitchell Herbert Ellis (s. 4.8.1921 ja k. 28.3.2010). Trio soitti yhdessä vuoteen 1953 saakka. Oscar Peterson työskenteli myös sellaisten kuuluisien jazzmuusikoiden kanssa, kuten Samuel Jones (s. 12.11.1924 ja k. 15.12.1981), Niels-Henning Ørsted Pedersen (s. 27.5.1946 ja k. 19.4.2005), Joe Pass (synt. Joseph Anthony Jacobi Passalaqua, s. 13.1.1929 ja k. 23.5.1994), Irving Conrad Ashby (s. 29.12.1920 ja k. 22.4.1987), William James ”Count” Basie (s. 21.8.1904 ja k. 26.4.1984) ja Herbert Jeffrey Hancock (s. 12.4.1940). Studioäänityksissä ja julkisissa esiintymisissä Oscar Peterson piti heidän trioaan Brownin ja Ellisin kanssa stimuloivimpana ja tuottavimpana työympäristönä. 1950-luvun alussa Oscar Peterson aloitti esiintymisen myös triona Ray Brownin ja jazzrumpali Charlie Smithin (s. 15.4.1927 ja k. 15.1.1966 New Haven, Connecticut) kanssa. Melko pian jazzrumpali Smithin tilalle trioon tuli kitaristi Irving Ashby, joka oli soittanut Nat King Colen (Nathaniel Adams Coles, s. 17.3.1919 ja k. 15.2.1965) Triossa. Nat King Cole oli amerikkalainen laulaja, jazzpianisti ja näyttelijä, joka levytti yli sata kappaletta. Hänen trionsa oli esikuva pienille jazzyhtyeille ja Nat King Cole näytteli myös elokuvissa ja televisiossa sekä esiintyi Broadwaylla. Hän oli ensimmäinen afroamerikkalainen mies, joka isännöi amerikkalaista televisiosarjaa ja laulaja Natalie Maria Colen (s. 6.2.1950 ja k. 31.12.2015) isä. Swingkitaristi Ashby korvattiin pian Barney Kesselillä. Tämän trion viimeinen äänitys, On the Town with the Oscar Peterson Trio, nauhoitettiin livenä Sam Bergerin omistamassa jazzklubi Town Tavernassa, Torontossa 1.-5.7.1958 ja julkaistiin samana vuonna levynä Verve-levymerkillä, jonka tuotti Norman Granz. Tällä levyllä kitaraa soittaa Herbert Ellis. 

Vuonna 1958 Herbert Ellisin jälkeen trioon tuli rumpali Edmund Leonard Thigpen (s. 28.12.1930 ja k. 13.1.2010), joka vaikutti triossa vuoteen 1965 asti. Sekä Brownin että Thigpenin soittoa voi kuulla Oscar Petersonin ja heidän albumeillaan Night Train ja Canadiana Suite. Vuonna 1965 Brown ja Thigpen vaihtuivat triossa basisti Sam Jonesiin ja rumpali Louis Hayesiin (s. 31.5.1937). Rumpali vaihtui myöhemmin vielä Bobby Durmaiksi (s. 3.2.1937 ja k. 6.7.2008). Tällä kokoonpanolla trio esiintyi vuoteen 1970 asti. Vuonna 1969 Oscar Peterson äänitti studioalbumin, Motions and Emotions, jonka kappaleiden sovituksista vastasi saksalainen sovittaja, säveltäjä ja kapellimestari, Claus Ogerman (synt. Klaus Ogermann, s. 29.4.1930 ja k. 8.3.2016). Claus Ogerman muistetaan hyvin myös töistään Billie Holidayn, Antonio Carlos Jobimin, Frank Sinatran, Michael Breckerin ja Diana Krallin kanssa. Tuolla studiolevyllä on mm. orkesterisovitukset The Beatlesin kappaleista Yesterday ja Eleanor Rigby. Syksyllä 1970 julkaistiin Oscar Petersonin triolta albumi, Tristeza on Piano, jonka jälkeen Jones ja Durham lähtivät triosta. 

Seuraavaksi Oscar Peterson kokosi trion kitaristi Joe Passin ja basisti Niels-Henning Ørsted Pedersenin kanssa. Tämä maailmankuulu trio jäljitteli 1950-luvun trion menestystä Brownin ja Ellisin kanssa ja trio antoi ylistettyjä esityksiä monilla festivaaleilla. Tämän trion albumi, The Trio, voitti vuoden 1974 Grammy-palkinnon parhaana yhtyeen jazz-esityksenä. Kokoonpanoon tuli vahvistukseksi vuonna 1974 englantilainen rumpali Martin Drewn (s. 11.2.1944 ja k.29.7.2010). Oscar Peterson kävi esiintymässä 22.4.1978 Eurovion laulukilpailun väliajalla suorassa lähetyksessä, joka tuli Palais des congrés de Parisista. Tämä kvartetti kiersi sekä levytti laajasti eri puolilla maailmaa. Kitaristi Joe Pass kertoi vuoden 1976 haastattelussa: ”Ainoat kaverit, joita olen kuullut, jotka ovat lähellä soittimensa täydellistä hallintaa, ovat Art Tatum (Arthur Tatum Jr., s. 13.10.1909 ja k. 5.11.1956) ja Oscar Peterson”. 

Oscar Peterson oli avoin kokeelliselle yhteistyölle jazzmuusikoiden, kuten tenorisaksofonisti Ben Websterin (Benjamin Francis Webster, s. 27.3.1909 ja k. 20.9.1973), trumpetisti Clark Terryn (Clark Virgil Terry Jr., s. 14.12.1920 ja k. 21.2.2015) – soittanut yli 900 levytystä – ja vibrafonisti Milt Jacksonin (s. 1.1.1923 ja k. 9.10.1999) – muistetaan Modern Jazz Quartetin jäsenenä – kanssa. Milt Jacksonin kanssa Petersonin trio levytti vuonna 1961 albumin Very Tall. Oscar Petersonin sooloäänitykset olivat harvinaisia, kunnes albumisarja Exclusively for My Friends oli hänen vastineensa sellaisille pianisteille, kuten Bill Evans (William John Evans, s. 16.8.1929 ja k. 15.9.1980) ja Alfred McCoy Tyner (s. 11.12.1938 ja k. 6.3.2020). Oscar Peterson äänitti Norman Granzin johtamalle Pablo-levy-yhtiölle vuonna 1978 The Silent Partnerin (kanadalainen trilleri) musiikin. Peterson soitti 1980-luvulla duona pianisti Herbie Hancockin kanssa. Myöhemmin Oscar Peterson työskenteli vielä jazzpianisti Benny Greenin (s. 4.4.1963 New York) kanssa. Peterson äänitti 1990- ja 2000-luvuilla useita albumeja Jack Lee Rennerin (s. 13.4.1935 ja k. 19.6.2019) ja Robert Woodsin (s. 8.7.1947) perustamalle Telarc International Corporatin-levy-yhtiölle. 

Oscar Peterson ei koskaan ollut laiha, hän painoi reilusti yli 100 kiloa ja se paino myös haittasi hänen liikkumiskykyään. Hän poltti savukkeita ja piippua ja yritti usein päästä eroon tavastaan, mutta lihoi joka kerta, kun lopetti polttamisen. Hän myös rakasti ruoanlaittoa. 1990-luvun alussa hänelle tehtiin lonkan tekonivelleikkaus. Leikkauksenkin jälkeen hänen liikkumisensa oli vaikeata. Vuonna 1993 Oscar Peterson sai aivohalvauksen, joka vahingoitti hänen vasenta puoltaan ja piti hänet esiintymisistä poissa kahden vuoden ajan. Vuonna 1993 tuleva pääministeri Jean Chrétien – Oscarin ystävä ja fani – tarjosi Oscar Petersonille Ontarion luutnanttikuvernöörin paikkaa. Jean Chrétienin kertoman mukaan Oscar Peterson kieltäytyi tarjouksesta aivohalvaukseen liittyvän huonon terveyden vuoksi. Peterson oli naimisissa neljä kertaa. Hänellä on seitsemän lasta kolmen vaimon kanssa. 

Aivohalvauksen jälkeen vasemman käden soittokyky palautui jossakin määrin takaisin, mutta enää hänen soittonsa ei ollut entisen vertaista. Vuonna 1995 Oscar Peterson palasi satunnaisiin esiintymisiin ja hän äänitti Telarcille. Vuonna 1997 Oscar Peterson sai Grammy-elämäntyöpalkinnon sekä International Jazz Hall of Fame-palkinnon urastaan. Oscar Petersonin ystävä, kanadalainen poliitikko ja amatööripianisti Robert Keith Rae (s. 2.8.1948) lausui: ”Yhden käden Oscar oli parempi kuin kuka tahansa kahdella kädellä soittava”. Oscar Petersonista tehtiin yhdessä Niels-Henning Ørsted Pedersenin, Ulf Wakeniuksen ja Martin Drewn kanssa DVD, A Night in Wien (Verve) vuonna 2003. Hän jaksoi vielä jatkaa kiertuettaan Yhdysvalloissa ja Euroopassa, mutta lepäsi reilusti konserttien välillä. Vuonna 2007 Oscar Petersonin terveys heikkeni; hän peruutti suunnitelmansa esiintyä Toronto Jazz-festivaaleilla sekä hänen kunniakseen järjestetyillä Carnegie Hallin konsertissa. Oscar Peterson kuoli 23.12.2007 munuaisten vajaatoimintaan kotonaan Mississaugassa, Ontariossa. Elokuvaohjaaja Barry Michael Avrich (s. 9.5.1963 Montreal) ohjasi ja tuotti dokumenttielokuvan jazzikoni Oscar Petersonista nimellä Black + White, jonka maailmanensi-ilta oli 12.9.2021 Toronton kansainvälisillä elokuvajuhlilla. 

Säveltäjämestari Johann Sebastian Bach.

Oscar Peterson opetti pianonsoittoa ja improvisaatiota Kanadan Torontossa. 1960-luvulla hän yhdessä työkavereidensa kanssa perusti ja johti Advanced School of Contemporary Musicia Torontossa viiden vuoden ajan, mutta koska koulu ei saanut valtion rahoitusta ja keikkakiireiden vuoksi koulun toiminta lakkasi. Myöhemmin 1990-luvun alussa Oscar Peterson mentoroi Yorkin yliopiston (Torontossa) jazzohjelmaa ja oli yliopiston kansleri usean vuoden ajan. Peterson julkaisi jazzpiano-etydejä pianoharjoittelua varten. Hän rohkaisi omia oppilaitaan harjoittelemaan ja opiskelemaan säveltäjämestari Johann Sebastian Bachin (s. 31.3.1685 ja k. 28.7.1750) musiikkia, erityisesti Das wohltemperierte Klavieria (24 preludia ja fuugaa), Goldbergin muunnelmia (aaria ja 30 muunnelmaa) sekä Die Kunst der Fuga (14 fuugaa ja neljä kaanonia), sillä aivan jokaiselle vakavasti otettavalle pianistille nämä kappaleet olivat välttämättömiä hallita. Oscar Petersonin oppilaita olivat mm. Berry Green ja Oliver Theophilus Jones (s. 11.9.1934 Little Burgundy, Montreal). Oliver Jones opiskeli kahdeksanvuotiaana Oscar Petersonin sisaren, Daisy Peterson Sweeneyn opastuksella. 

Oscar Petersonin omaan soittotyyliin vaikuttivat mm. jazzpianisti Theodore Shaw Wilson (s. 24.11.1912 ja k. 31.7.1986), Nat King Cole, pianisti ja säveltäjä James Price Johnson (s. 1.2.1894 ja k. 17.11.1955) sekä luonnollisesti Art Tatum. Kun Oscar Petersonin isä soitti Tatumin Tiger Rag-kappaletta levyltä, Oscar pelästyi niin, että lopetti pianon soittamisen useiksi viikoiksi. Oscar Peterson itse kertoi näin: ”Tatum pelotti minut kuoliaaksi, en koskaan ollut enää ylimielinen pianonsoiton kyvystäni.” Art Tatumista ja Oscar Petersonista tuli hyviä ystäviä, vaikka Oscar Peterson oli aina ujo siitä, että häntä verrattiin Art Tatumiin ja Oscar soitti hyvin harvoin Art Tatumin seurassa pianoa. Peterson otti Art Tatumin pianismista ja estetiikasta vaikutteita omaan soittoonsa, erityisesti venäläisen säveltäjä, pianovirtuoosi ja kapellimestari Sergei Vasilyevich Rahmaninovin (s. 1.4.1873 ja k. 28.3.1943) pianokonsertoista. Oscar Peterson muisti aina kiittää omaa sisartaan, pianonsoiton opettaja Daisy Peterson Sweeneyn ohjauksesta klassisen musiikin pariin ja varsinkin Johann Sebastian Bachin musiikin pariin. Pianisti ja kouluttaja Mark Eisenmanin mielestä eräät Oscar Petersonin parhaista levytyksistä on laulaja Ella Jane Fitzgeraldin (s. 25.4.1917 ja k. 15.6.1996) ja trumpetisti David Roy Eldridgen (s. 30.1.1911 ja k. 26.2.1989) kanssa tehdyt levytykset. Turhaan ei Oscar Petersonia pidetä yleisesti yhtenä maailman suurimmista jazzpianisteista. Duke Ellington (Edward Kennedy Ellington, s. 29.4.1899 ja k. 24.5.1974) kutsui Oscar Petersonia ”kosketinsoittimen maharajaksi”, mutta yleisesti hänen ystävänsä kutsuivat häntä tuttavallisesti ”OP”:ksi.

 

Lääketieteen tohtori Wolfgang Lutz ja fil.tri Christian Allan suosittavat elämää ilman leipää. Suomalaista ruisleipäaddiktia ajatus saattaa kauhistuttaa. Tohtorit kuitenkin tuntevat asian, josta kirjoittavat. Yli neljänkymmenen vuoden ajan Itävallassa ja Saksassa lääkärinä toimiessaan tohtori Lutz hoiti tuhansia potilaita vähähiilihydraattisella ruokavaliolla. Hänen potilasarkistojensa tiedot todistavat ihmiselle optimaalisen ruokavalioon kuuluvan runsaasti eläinperäistä proteiinia ja rasvaa, mutta vain vähän hiilihydraatteja, ja sekin vähä tulee kasviksista ja marjoista eikä suinkaan viljoista ja perunasta. Lutz tähdentää, että hiilihydraattien käyttö ravinnoksi vaikuttaa suoraan hormoneiden eritykseen ja näin aiheuttaa ongelmia sisäerityksessä. Seurauksena on aineenvaihdunta- ja rappeumasairauksia, liikalihavuutta, diabetesta, sydänsairauksia ja syöpää. Lutz selostaa yksityiskohtaisesti hormoneiden, kuten insuliinin ja kasvuhormonin, vaikutuksia ylipainon kertymiseen ja erityisesti tyypin 2 diabeteksen kehittymiseen. Tohtori Lutz sanoo suoraan: tyypin 2 diabetes on seuraus liioista hiilihydraateista. Hän kysyy, miten on mahdollista, että lääkäri kertoo diabeetikolla olevan liian paljon sokeria veressään, mutta kehottaa olemaan huolehtimatta ruoan hiilihydraattien määrästä. Lutz toteaa, että tällainen on sekä ennenkuulumatonta että vaarallista potilaalle. Lutzin neuvo diabeetikoille on vähentää hiilihydraatteja, lisätä rasvoja ja proteiineja sekä olla kärsivällinen: keho tarvitsee aikaa toipuakseen sairaudesta, joka on kehittynyt vuosia. Wolfgang Lutz oli yleislääkärin poika, joka varttui Itävallan maaseudulla ja opiskeli lääketiedettä Innsbruckin ja Wienin yliopistoissa. Lääkäriksi valmistuttuaan Lutz jatkoi Wienin toisen yliopiston lääketieteellisellä klinikalla tutkimuksiaan, mutta toinen maailmansota keskeytti hänen tutkimustyönsä. Sen jälkeen hän keskittyi ilmailun lääketieteellisiin näkökohtiin. Pieneläinten kanssa työskennellessä Lutz oivalsi kehittää lentäjille puvun, joka täyttyi automaattisesti sillä hetkellä, kun hapenpaine putosi kriittisesti lentokoneessa. Wolfgang Lutz ei tohtinut suorittaa kokeita ihmisillä. Lutzin toinen keksintö liittyi elvytystekniikkaan; hän havaitsi, että aivot heräävät aikaisemmin kuin sydän. Se sai hänet kehittämään elvytystekniikan, joka auttoi pelastamaan arktisten vesien jäätymisestä pelastuneiden lentäjien hengen. Lutz toivoi myös, että hänen tekniikkansa voisi auttaa sydänleikkauksissa. Toisen maailmansodan jälkeen Wolfgang Lutzia houkuteltiin töihin avaruusteknologian pariin Yhdysvaltoihin, mutta tämän työtarjouksen Wolfgang Lutz hylkäsi. Lutz osallistui Nürnbergin oikeudenkäynteihin todistajana. Vuonna 1947 Wolfgang Lutz aloitti jälleen lääkärin tehtävissä. Salzburgissa Wolfgang Lutz aloitti yksityisellä klinikalla vastaanoton vuonna 1968. Tästä toimesta hän jäi virallisesti eläkkeelle vuonna 1992. Wolfgang Lutzia kuvailtiin hurmaavaksi, huumorintajuiseksi ja rohkeaksi mieheksi, jolla oli aina aikaa potilaillensa. Wolfgang Lutz kuoli 97-vuotiaana. Hän suoritti valtaisan tehtävän tutkimalla ravinnon ja terveyden välistä yhteyttä. Lutz oli huolissaan ”sivilisaation sairauksiksi” kutsumiensa ilmiöiden dramaattisesta kasvusta. Wolfgang Lutz kehitti ajatuksen siitä, että ihmiset eivät ole sopeutuneet tarpeeksi äskettäin neoliittisen aikakauden korkeahiilihydraattisiin ruokiin. Lutz ehdotti, että koostumukseltaan samanlainen ruokavalio, kuin jääkauden metsästäjä-keräilijän ruokavalio voisi olla sopivampi genomiimme. Tohtori Wolfgang Lutz suositteli ”modernia paleoliittista ruokavaliota”, joka ei sisällä rajoituksia proteiinin ja rasvan suhteen, mutta silti se sisälsi tarpeeksi vähän hiilihydraattia ollakseen yhteensopiva geneettisen perintömme kanssa. Wolfgang Lutz päätteli lisäksi, että hormonierittymisemme malli on säädettävä tuon kaukaisen aikakauden suurelta osin eläinten ruokavalioon. Lutz osoitti kliinisesti, kuinka nykypäivän vertaileva hiilihydraattien ylikuormitus vaatii kompensoivia säätöjä hormonaalisissa eritteissämme – ensisijaisesti insuliinissa, mutta myös kilpirauhasen, lisämunuaisen, kasvun ja sukupuolihormonien tasolla. Wolfgang Lutz kuvaili ensimmäisenä lääkärinä, kuinka nämä usein pitkittyneet hormonaalisen säätelyn häiriöt voivat olla monien nykyaikaisten sairauksien taustalla. Itävallassa ja Saksassa yli neljänkymmenen vuoden ajan lääkärinä toimiessaan tohtori Wolfgang Lutz hoiti tuhansia potilaita vähähiilihydraattisella ruokavaliolla. Löydöistään tohtori Wolfgang Lutz kirjoitti mielellään kirjoissaan ja lisäksi hän kirjoitti yli 60 tieteellistä artikkelia. Vuodelta 1967 on hänen kirjansa Leben Ohne Brotin, josta on jo ainakin 16. painos menossa. Tämä kirja käännettiin vuonna 1986 nimellä: Dismantling a Myth: The Role of Fat and Carbohydrates in Our Diet. Yhdessä Christian Allanin kanssa Wolfgang Lutz kirjoitti vuonna 2000 kirjan, Life Without Bread, joka julkaistiin Yhdysvalloissa.