New Yorkin kaupungissa koettiin Yhdysvaltain ensimmäinen todellinen huume-epidemia. Eräs tämän ajan huumeidenkäyttäjä kuvaili epidemiaa näin: ”Vuonna 1959 kaduilla ei näkynyt heroiinin myyjiä. Huumeista riippuvaiset hengailivat puistoissa – siinä kaikki! Ei silloin häiritty ihmisiä lorvailemalla rakennusten edessä. Huumeidenkäyttäjät olivat tuolloin hyvin pukeutunutta väkeä. Heidät tunnisti huumeporukaksi ainoastaan siitä, että ollessaan aineissa he jatkuvasti kompastelivat. Ja he tekivät töitä, heillä oli työpaikat. Toki he ottivat rahaa läheisiltään – äidiltään tai vaimoltaan – mutta juuri koskaan ei nähty heidän käyvän ihmisten kimppuun.”

New York Cityn huumetilanne muuttui ratkaisevasti vuonna 1961, kun heroiinista oli huutava pula ja huumeidenkäyttäjät alkoivat kaupungissa etsiä joka paikasta aineita käyttöönsä. Näin ongelma tuli hyvin julkiseksi ja periaatteessa kaikkien tietoon. New Yorkin kokouksessa YK:ssa hyväksyttiin samana vuonna huumausaineista kansainvälinen sopimus, jossa Yhdysvallat pääsi näyttämään mahtiaan muille valtioille. Tämä sopimus oli hyvin pitkälle Yhdysvaltojen laatima ja muille sopimuskumppaneille jäi lähinnä allekirjoittajan rooli. Sopimuksen allekirjoittajat velvoitettiin rajoittamaan laittomien huumeiden kauppaamista kovemmin kuin ennen, hoivaamaan ja kuntouttamaan huumeriippuvaisia sekä rankaisemaan huumeidenmyyjiä. Nyt myös kannabis ja kokanlehdet tulivat sopimuksessa kiellettyjen aineiden joukkoon. 25 vuoden kuluessa oletettiin Bolivian ja Perun lopettavan kokanlehtien tuottamisen. Kivunlievitykseen sallittiin enää länsimaisten lääkeyhtiöiden tuottamat aspiriinit ja parasetamolit. Samoin elintarvikeyhtiöt saivat edelleen tuottaa Coca-Colaa ja Nescaféta asiakkailleen. Kaikista apteekkilääkkeistä tehtiin nyt kaupallisia tuotteita. Näin koitettiin torpata 1800-luvun puolivälistä lähtien jatkunut taisto kaikenlaisia taikajuomia vastaan; nyt nämä juomat määriteltiin ja niiden käyttöä rajoitettiin.

Jälleen lapsi meni pesuveden mukana; kun aika suhteellisen pienin joukon huumausaineiden käyttöä vastaan taisteltiin, niin samalla tuli Andeilla asuvista miljoonista kokalehtienpureskelijoista myös rikollisia. Vuonna 1961 Yhdysvalloissa noin neljä miljoonaa ihmistä oli edes joskus kokeillut laittomia huumeita ja heroiinia saatiin vuonna 1961 takavarikoitua kilon verran Yhdysvalloissa. Vuonna 2003 Yhdysvalloissa oli jo 74 miljoonaa ihmistä, jotka olivat kokeilleet huumausaineita. YK:n huumausainesopimus ei pystynyt rajoittamaan huumausaineiden käyttöä ja tämä sopimus on edelleen voimassa, muutamin lisäyksin täydennettynä. Huumausainepuolella on Yhdysvalloissa enemmän salassa toimintaa tekeviä poliiseja kuin millään muulla poliisiosastolla.

Erilaisten huumausaineiden kaikkinainen käyttö lisääntyi dramaattisesti 1960-luvun lopulla. Nautintokulttuuri jalkautti helposti huumeet kaduille ja samalla huumeiden käyttäjäkunta muuttui. Aikaisemmin stimulantteja olivat tottuneet käyttämään lähinnä tiedemiehet, taiteilijat ja kirjailijat. Uusi käyttäjäkunta koostui lähinnä nuorista ihmisistä ja yhä useammin syrjäytyneistä nuorista. Laittomien ja laillisten huumeiden eroa on mahdotonta selittää niiden kemiallisten ominaisuuksien eroilla. Viranomaisten määritellessä lääkkeisiin ja huumeisiin suhtautumista, on itse ainetta tärkeämpi asia aineen käyttäjän yhteiskunnallinen asema. Lehdissä julkaistiin Yhdysvalloissa 1960-luvulla tarinoita siitä, kuinka LSD rikkoi ihmisen kromosomeja ja sai aikaan kaksipäisiä lapsia.

PCP:tä eri muodoissa.

1970-luvulla taas toimittajat varoittivat lehtikirjoituksissa esim. etupäässä viihdekäytössä olevasta PCP:stä (fenyylisykloheksyylipiperidiini) eli enkelipölystä, joka kertomuksien mukaan antaa käyttäjälleen yli-inhimillisiä voimia. Aine yleensä poltetaan, mutta sen voi nauttia myös suun kautta tai pistämällä. Sitä sekoitetaan myös tupakan ja kannabiksen kanssa. Aineen haittavaikutuksia ovat mm. kohtaukset, riippuvuus, kooma sekä lisääntynyt itsemurhariski.

Vietnamin sota toi oman lisänsä Amerikan huumausaineongelmaan. Kun kongressin valtuuskunta palasi takaisin Vietnamista, se varoitti tuoreeltaan, että ainakin 40 000 amerikkalaissotilasta oli jäänyt Vietnamissa huumausainekoukkuun. Entinen rikollinen, Luis Rodriguez kertoi Los Angelesissa näin: ”Paljon köyhiä työväenluokkaisia nuoria lähetettiin sotaan, josta monet palasivat mieleltään järkkyneinä, heroiinin orjina ja tappamaan oppineina. Kun he liittyivät jengeihin, näistä tuli paremmin järjestäytyneitä ja todennäköisesti hieman mielipuolisempia.”

Presidentti Richard Milhous Nixon.

Vietnamin sota aiheutti Yhdysvalloissa heroiiniepidemian, joka oli todella paha ongelma maassa. Ongelman hoitaminen olisi kaivannut terveydenhoitoviranomaisilta jämäkämpiä ja monipuolisempia toimenpiteitä kaiken kaikkiaan. Asia hoidettiin lähinnä Yhdysvaltojen 37. presidentin, Richard Milhous Nixonin (s. 9.1.1913 Yorba Linda, Kalifornia ja k. 22.4.1994 New York) kautta, joka kävi omaa sotaansa hippikulttuuria vastaan. Oli myös toinen henkilö, joka havitteli Yhdysvaltain presidentin virkaa, New Yorkin kuvernööri, Nelson Aldrich Rockefeller (s. 8.7.1908 ja k. 26.1.1979). Rockefeller toimi New Yorkin 49. kuvernöörinä vuosina 1959-1973. Hän oli myös Standard Oilin perustajan, liikemies John Davison Rockefellerin (s. 8.7.1839 ja k. 23.5.1937) pojanpoika. Hän halusi profiloitua erittäin kovana rikollisuuden vastustajana ja näin kalastaa republikaanien ääniä vaaleissa. Hän oli luomassa vuonna 1973 ankaraa huumelakia, jolla tavoiteltiin rikollisten huumepomojen kiinnisaamista ja huume-epidemian hallintaa varsinkin New Yorkissa.

Nelson Aldrich Rockefeller.

Richard Nixon nimesi Shaferin komission vuonna 1972 tutkimaan Yhdysvaltain huumeidenrajoittamispolitiikkaa. Komissio kirjasi raporttiinsa, että: ”kansallinen uskonnollinen yhteisö ei ole onnistunut käsittelemään tärkeintä tehtäväänsä: niiden arvojen määrittelyä, joille yksilön valinnat voisi perustua. Huumeiden käyttöön kohdistuva moraalinen varmuus on vähentynyt, mikä on aiheuttanut tyhjyyden tunteen. Uskonnollisella yhteisöllä on erittäin suuri vastuu ottaa kantaa niihin syvällisiin filosofisiin, moraalisiin ja hengellisiin kysymyksiin, joita huumeongelma nostaa esiin”. Komissio ei nähnyt myöskään rikollisuuden ja marihuanan välillä yhteyttä; komission mukaan alkoholi oli paljon vaarallisempi aine kuin marihuana ja sen mukaan marihuanan henkilökohtainen käyttö pitäisi laillistaa. Richard Nixon raivostui komission raportin päätelmistä ja hän piti marihuanan laillistajien ehdottajia juutalaisina.

Isossa-Britanniassa tuli voimaan laki huumaavista aineista vuonna 1971 ja kansanedustajat ilmaisivat selvästi parlamentissa vastenmielisyytensä nuorisokulttuuria sekä siihen liitettyjä moraalisia arvoja vastaan. Vuoden 1945 jälkeen Britannia alkoi vähitellen poistua entisistä siirtomaistaan ja tämän nöyryytyksen päälle tuli vielä punnan devalvaatio sekä Saksan ja Ranskan ylivalta Euroopan talousyhteisössä, EEC:ssä. Äärioikeistolainen National Front-puolue järjesti mielenilmaisuja kaduilla ja puolueella oli vahva näkemys siitä, keitä täytyi syyttää Iso-Britannian pienentyneestä roolista maailmanpolitiikassa. Aikaisemmin maan huumepolitiikka oli ollut melko vapaamielistä, mutta nyt kansanedustajat halusivat muuttaa tilanteen tiukemmaksi. Vaikutti siltä, että huumeiden käytön kriminalisointi ei haittaisi kovin monia ihmisiä eikä ainakaan uhkaisi varakkaiden kansalaisten etuja. Britannialaisista useimmat tiesivät huumeista ainoastaan kannabiksen ja päättäjät uskoivat vain hippien ja rastafarien vastustavan rangaistuskäytännön tiukentamista.

Parlamentin kansanedusta Peter Jackson ehdotti Britanniassa huumelakiin lisäystä, jonka mukaan nikotiini olisi kuulunut lain sisältämään vaarallisten huumeiden listaan. Parlamentissa Peter Jacksonin ehdotus tyrmättiin kuitenkin välittömästi, josta voisi päätellä, että huumeiden terveyshaitat eivät olleet lakiehdotuksessa keskeinen huolenaihe. Lääkäreiden, tiedemiesten ja opettajien varoitukset sivuutettiin ja maan hallitus pääsi itse määrittämään huumeet hyviin ja pahoihin aineisiin niiden vaaroista välittämättä. Samaan aikaan Britanniassa käytiin kovaa keskustelua mm. yksilön käyttäytymisestä sekä valinnanvapaudesta, esiaviollisesta seksistä, homoseksuaalisuudesta ja aborteista. Vuoden 1971 huumelait Britanniassa antoivat hallitukselle mittavat valtuudet puuttua kansalaistensa yksityiselämään.

1980-luvulla huumeiden vastaisen sodan pääkohteeksi nousi crack, kemiallisesti emäksiseksi muutettu kokaiinin kiteinen muoto. Crackin valmistaminen oli huomattavasti turvallisempaa kuin räjähdysherkän freebasen, ja crack oli myös halvempi vaihtoehto. Kun kokaiini muutetaan crackiksi se höyrystyy matalammassa lämpötilassa (90 °C), mikä mahdollistaa kuumentamalla sen nauttimisen. Höyryä hengitettäessä aine pääsee nopeasti verenkiertoon ja alkaa vaikuttaa aivoissa noin kahdessa sekunnissa. Crackia myydään kovina, pieninä ja väriltään kellertävinä tai vaaleanruskeina rakeina, joiden hinta on usein melko alhainen. Crackin lempinimiä ovat mm. paholaisen huume (devil drug) tai kivi (rock). Aineen vaikutus perustuu suuren dopamiinimäärän vapautumiseen. Dopamiini on aivojen välittäjäaine, joka vaikuttaa euforian tunteeseen. Tunne säilyy kuitenkin vain 5-10 minuuttia, minkä jälkeen dopamiinitasot aivoissa romahtavat ja käyttäjä vajoaa masennukseen ja alakuloon. 

 

Yhdysvaltojen kongressi hyväksyi vuonna 1919 perustuslain kahdeksannentoista lisäyksen ja tämän jälkeen vielä Volsteadin lain, joka hyväksyttiin 28.10.1919 selventämään lakia. Laki kielsi alkoholin tuottamisen, myynnin, kuljetuksen sekä kulutuksen. Volstead-lain mukaan olut, viini tai muut päihdyttävät mallas- tai viinipitoiset alkoholijuomat tarkoittavat mitä tahansa juomaa, jonka alkoholipitoisuus on yli 0,5 tilavuusprosenttia. Laissa todettiin myös, että alkoholin valmistukseen tarkoitetun esineen omistaminen oli laitonta, ja siinä määrättiin kiellon rikkomisesta erityiset sakot ja vankeusrangaistukset. Laissa oli kuitenkin monia porsaanreikiä, joiden varjolla ihmiset saivat juoda laillisesti kieltolain aikana. Esimerkiksi 18. muutos ei maininnut varsinaisesti alkoholin juomista. Tämän lisäksi useat ihmiset ostivat heti laillista alkoholia ja säilyttivät sitä henkilökohtaiseen käyttöön, sillä kieltolaki tuli voimaan vuoden 18. lisäyksen ratifioinnin jälkeen. Laki salli kuitenkin alkoholin käytön, jos alkoholi oli lääkärin määräämää. Ei liene vaikea arvata, että lääkärit kirjoittivat jostakin syystä paljon uusia reseptejä alkoholin käyttäjille.

Alkuun lainmuutos näyttikin vähentävän alkoholin tuotantoa. Kieltolakikauden alettua alkoholin kulutus väheni radikaalisti; kulutus putosi jopa kolmannekseen vuotta 1919 edeltäneestä tasosta. Pian ihmiset ymmärsivät, kuinka kieltolakia olisi mahdollista soveltaa ja kiertää, ja alkoholin laiton myynti kasvoi jälleen jyrkästi. Pian alkoholin käyttö nousi 70 prosenttia korkeammalle tasolle, kuin ennen Volsteadin-lakia. Nyt poliitikot kovin pettyneinä ajattelivat, että jos kielto ei täysin tehoakaan markkinoihin, niin alkoholin määrää saataisiin kuitenkin rajoitettua sen verran, että alkoholin hinta nousisi. Näin se vaikuttaisi epäsuorasti viinanhimoon korkeimpina hintoina, joihin enää kaikilla ei olisi varaa. Vuoden 1918 hintatasoon verrattuna kieltolain aikana alkoholin hinnat nousivat Yhdysvalloissa kolminkertaisiksi.

Alkoholin hinnannousu toi markkinoille lisää kilpailua ja teki laittomasta liiketoiminnasta yhä vain kiinnostavampaa. Laillisilta tislaamoilta ja panimoilta liiketoiminta vietiin laittomille rikollisille ja trokareille. Samalla alkoi myös rehevä valtataistelu rikollisten kesken, johon viranomaiset eivät saaneet kovinkaan helposti kiilaa. Rikollisuus ja murhat rehottivat Yhdysvalloissa kieltolain aikana. Vuonna 1933 tehtiin Yhdysvalloissa 9,7 murhaa sataatuhatta asukasta kohden; tämä vuosi 1933 oli murhaluvuissa kieltolain huippuvuosi. Vasta 1980 huumeiden vastaisessa sodassa koettiin Yhdysvalloissa suurempia murhalukuja, kun luku nousi kymmeneen murhaan sataatuhatta asukasta kohden.

Gangsterijärjestöt oivalsivat markkinarakonsa alkoholin suuren kysynnän vuoksi yhteiskunnassa. Kuuluisin rikollinen oli varmasti Al Capone Chicagossa. Rikollisten tyypillinen tapa toimia tilanteessa oli palkata miehiä salakuljettamaan rommia Karibiasta tai kaappaamaan viskiä Kanadasta ja tuoda se Yhdysvaltoihin. Toiset harrastivat suuria määriä kotitekoista tislausta ja siitä tehtyä viinaa. Rikolliset avasivat halukkaasti salakapakoita, jonne ihmiset pääsivät sisään juomaan ja seurustelemaan.

Al Capone.

Yhdysvaltain liittovaltion hallituksen kyvyttömyys rajoittaa laitonta alkoholikauppaa, tilanteen synnyttämä mieletön väkivalta ja viranomaistoimijoiden hillitön korruptio sai kansalaisten enemmistön arvostelemaan koko kieltolakia. Ihmisten alkoholin juomisintoon ei vaikuttanut lopulta alkoholin korkea hinta, ei varsinkaan lain kunnioitus, sosiaalinen paine eikä alkoholin kelvoton laatu. Lopulta 5.12.1933 alkoholin kieltolaki kumottiin. 21. muutos perustuslakiin kumosi 18. muutoksen, mikä teki alkoholista Yhdysvalloissa jälleen laillisen. Tämä oli ensimmäinen ja ainoa kerta Yhdysvaltain historiassa, kun muutos on kumottu.

Kun rikollisten välienselvittelyt vähenivät, korjaantuivat myös pian murhatilastot kieltolain jälkeen Yhdysvalloissa. Sekä kieltolaki että huumausaineiden vastainen sota ovat opettaneet viranomaisille kantapään kautta monia asioita, joita pitää ottaa huomioon. Molempien opetus on, kuinka vaikea on täysin kieltää huumaavien aineiden käyttö ja miten ihminen joka tapauksessa kuitenkin aina tarvitsee näitä stimulantteja. Opiksi oli myös valtava väkivallan määrä, joka näköjään aina syntyy, kun huimaavia voittoja tarjoava huumekauppa julistetaan laittomaksi toiminnaksi. Yhdysvaltojen kieltolaki aiheutti samoin valtavia yhteiskunnallisia vaikutuksia. Maahanmuuttajista tehtiin helposti rikollisia; 1920-luvulla Yhdysvaltojen talous ajautui laskuun ja hiljan maahanmuuttaneet olivat usein ensimmäisten työttömien joukossa, jolloin heistä tuli hyvin helposti myös laittoman alkoholin myyjiä.

Mike Jay kuvaili kieltolain aikaa näin: ”nuoren ja kypsymättömän maan irrationaaliseksi harharetkeksi, jonka saivat aikaan kiihkeät uskonnolliset päämäärät ja suvaitsematon kiihkeä pyrkimys kohti rodullista puhtautta”. Yhdysvaltain kieltolaki epäonnistui tavoitteessaan, sillä laki vahvisti juuri niitä liekkejä, joita se pyrki sammuttaa. Ihmisiä kiinnostavien paheiden kielto vain loi puitteet rikollisille ansaita valtavasti rahaa laittomalla kaupalla. Jälkikäteen on helppoa sanoa, että alkoholin kieltäminen ei ollut rationaalista toimintaa poliitikoilta. Kieltolaki oli kuin ristiretki, joka koettiin ihanteelliseksi puheeksi tarkoittamatta juuri mitään ja yritykseksi vahvasti uskoon liittyen parantaa ympärillä olevaa maailmaa.

Pastori Bill Wilson.

Bill Wilson tuhosi omalla juopottelullaan orastavan uransa Wall Streetillä. Wilson pääsi hoitoon Charles B. Towns-sairaalaan, jossa tohtori William Silkworth hoiti hänen alkoholismiaan sairautena. Bill Wilson koki sairaalassa hoidossa ollessaan hengellisen herätyksen ja tuli täysin vakuuttuneeksi korkeamman parantavan voiman olemassaolosta. Tämän kokemuksen avulla Bill Wilson pystyi lopettamaan alkoholin juomisen. Wilson oli mukana perustamassa Anonyymit Alkoholistit-liikettä. Liike perustuu alkoholin käytöstä kieltäytymiselle, henkiselle heräämiselle, joka korvaa riippuvuuden alkoholista sekä vertaistuelle, joka korvaa alkoholistien eristäytymistä. Anonyymit Alkoholistit-liike on edelleen kaikkialla maailmassa yleensä ensimmäinen avuntarjoaja useille ihmisille, jotka haluavat lopettaa alkoholin juomisen. Maailmanlaajuisesti jäseniä AA-liikkeessä arvioidaan olevan noin 2,3 miljoonaa. Suomeen AA-liike rantautui vuonna 1948 ja AA-ryhmiä on noin 600 lähes joka paikkakunnalla.

Huumausaineiden käytön kielto oli monien vuosien ajan alkoholin käytönrajoituksia tehokkaampaa. Hollywoodissa tapahtui kaikkein raflaavimmat kokaiinkäyttötapaukset ja ne lehdistö käytti aina taitavasti hyväkseen. New Yorkin pormestarin asettama huumeriippuvuuskomitea raportoi jopa vuonna 1930, että viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana kokaiiniriippuvuus on lakannut olemasta ongelma. Lakien säätäminen saattoi auttaa hyvinkin tässä kehityksessä. Myös stimulanttien viihdekäyttö väheni, kun ihmiset pelästyivät kokaiinin käytön pitkäaikaisvaikutuksia. Tilalle oli vahvasti tullut amfetamiini, joka oli uusi synteettinen huume. Amfetamiini oli myös hinnallisesti halvempaa ja helpommin saatavissa kuin kokaiini. 

Kongressin entinen lainopillinen neuvonantaja, Eric Sterling lausui näin: ”Marihuanan vastaiset lait säädettiin lamakaudella, jolloin erittäin paha kuivuuskausi Yhdysvaltain tomumyrskyalueella aiheutti sisäisen muuttoliikkeen Kaliforniaan. Kalifornia oli ollut espanjankielistä aluetta 1500-luvulta aina 1840-luvulle asti, jolloin kultalöytöjen jälkeen Yhdysvallat otti sen itselleen. Sitten luotiin tietoisesti asennetta, jossa kalifornialaiset nähtiin jotenkin ulkomaalaisina. Lisäksi he käyttivät outoa huumetta, joka muutti heidät murhanhimoisiksi.”

Marihuanan viljelyksiä.

Maan sanomalehdet levittivät mielellään mielikuvaa, että ”tappajaruoho” sai vallankin meksikolaiset käyttäjänsä harjoittamaan mieletöntä väkivaltaa varsinkin anglosaksisia naisia kohtaan. Harry J. Anslinger, Yhdysvaltojen huumausaineviraston ensimmäinen päällikkö, uskoi, että ”marihuanasätkä saa tumman uskomaan olevansa yhtä hyviä kuin valkoiset”. Lehdistö huolehti myös siitä, että taistelussa maanomistuksesta demonisoitiin marihuanan käyttäjät, jotta espanjaa puhuvien ryöstö ja vangitseminen oli koko Kaliforniassa mahdollista. Edelleen Eric Sterling muistuttaa: ”pidettiin parempana antaa työtä kunnollisille kristityille valkoihoisille työttömille, jotka olivat paenneet lamaa Kaliforniaan”.

Yhdysvalloissa sensuuri käytti hyväkseen kansalaisten tietämättömyyttä ja ennakkoluuloja. Mm. Yhdysvaltojen elokuva-alan järjestö, Motion Picture Association of America kieltäytyi vuodesta 1934 lähtien hyväksymästä esitykseen elokuvaa, joka näytti huumausaineiden käyttöä. Kielto oli voimassa vuoteen 1956 saakka. Media herkutteli 1950-luvulla näyttävästi tarinalla kahdesta teini-ikäisestä Coloradon osavaltiossa, jotka olivat kokeneet hurjia hallusinaatioita hengitettyään vahingossa lentokoneen pienoismallin liimaa. Tämä uutisointi poiki taas tarkoituksellista hysteriaa väestön keskuudessa, mutta samalla teki ainakin joistakin nuorista uteliaita liimanhaistelijoita.

 

Aatu Vasama kirjoittaa tulosta Egyptiin näin: ”Aamulla kun pääsimme Alexandrian satamaan, siinä on satamassa sellainen aallonmurtajakin, jota en ole nähnyt missään. Laiva ei mennyt oitis rantaan, seisoo satamassa, poliisi ja lääkärit tulivat laivaan, tarkastus kävi läpi, koitettiin valtimoa ja katsottiin kieltä, sitte oli kaikki hyvin ja pääsimme rantaan. Siellä kovaa huutoa ja elämää. Saimme sieltä Kairosta erään hotellin palvelijan, osaa 8 eri kieltä, hän toimitti meidät tulliin ja asemalle, kävi oikein hyvin, ei mitään hankaluutta, sitten saimme hyvän aamiaisen 6 mk hengeltä, mutta siinä oli ruokaa liiaksi, ensimmäinen hyvä afrikkalainen aamiainen.

Alexandriasta Kairoon kesti 3 tuntia, sen parempi, juna menee pikempää kuin tavallinen. Junasta oli hauska katsella ulos, näki aaseja, härkiä, kamelia, hevosia, lampaita ja vuohia. Kylät ne ovat omituisia, kaikki asumukset yhdessä, pienet kujat vaan erottavat, ja niitä kyliä on koko matka. Asuntojen päälle kokoavat he kaikki tunkion, mitä vaan tulee, siellä ne kuivuvat, ja niillä sitä sitte keitetään, puita kun ei ole missään. Kyllä ne ovat niin kurjassa jamassa, ja se elämä niissä kylissä on hyvin yksinkertaista, samoin kuin heidän maanviljelystyökalutkin. Sellaista elämää ja asuntaa ei juuri näe missään.

Kairossa sitä on taasen ison maailman elämää, asukkaita siellä on 6 tai 700 000 ja paljon siellä on nähtävää, pyramidit näkyi lähellä. Kairoon ja Helwaniin näkyy 3 pyramiitiä. Emme jääneet vielä Kairoon, vaan otimme ajurin ja ajoimme sillä asemalle, josta lähtee juna Helwaniin. Siellä kulkee joka tunti juna, se kulkee sitä väliä, ei jatku se rata pisemmälle, ja aina on juna melkein täynnä. Siinä on ensimmäinen, toinen ja kolmas luokka. Toisessa luokassa maksaa 3 ½ piastaria hengeltä, Suomen rahassa noin 90 pn. Matka kestää puoli tuntia, Koko matkalla ei näe muuta kun hiekkaa, ja tämä kylpypaikka on myös rakennettu hiekka-aavikolle. Hotelleja on hyvin paljon, toiset oikeen kalliita. Me olemme kylpylaitoksen tohtorin hotellissa, hauska paikka, 30 kylpylävierasta täälläkin asustaa, meille maksaa 12 frankia hengeltä vuorokausi. Mainiota on ruoka, saa isosti aikaa syödä kunnollista ja hyvälle maistuvaa ruokaa. Aamulla on ensin kello 8-9 kahvi- ja teepöytä. Siinä on kananmunia ja keitettyä maitoa ja hunajaa, kello 1 0n aamiainen, klo 4 on taasen kahvi ja teetä hedelmien kanssa, ja 8 on päivällinen.

Tämä puoli, jossa me asumme, on hyvin aution näköistä, hiljan rakennettua, kadut hiekan vallassa ja rakennukset melkein samanlaisia kivirakennuksia. Rautatien toisella puolella on keskus, siellä on paljon kauppoja ja elämä on siellä kokolailla vilkasta, aasin selässä kylpyvieraat huvittelevat, ajavat pitkin katuja, aasipoika juoksee perässä. Aurinko paistaa lämpimästi, kalposessa on noin 20 astetta lämmintä. Olimme verannalla ja otimme auringon kylpyjä, tässä on verannat ympäri rakennuksen.

Perjantaina 31. pv olimme Kairossa, siellä on elämä yhtä hyörinää ja pyörinää. Kävelimme Kairossa pitkin katuja, kävimme pasaareissa. Kun taasen tulimme kotiin, niin lähdimme aaseilla ajamaan ja otimme valokuvia. Aasipoika, joka oli mukana, oli aika hulivili. Lauantaina ja sunnuntaina oli aika taksvärkki, kirjoitimme yli 130 postikorttia, siinä oli vähän sysäämistä, johon urakkaan ei juuri rupee toiste. Maanantaina 3. pv olimme taasen Kairossa, kävimme Niilin virtaa katsomassa. Kävimme laivakonttorissa tilaamassa itsellemme paikat, täällä täytyy toista viikkoa ennen tilata, jos mielii silloin päästä, kun ajattelee lähtevänsä.

Kävimme konttoriin mennessä kuuluisassa puistossa, siellä on hauskoja luolapaikkoja ja paljon muuta nähtävää, ja niin sitä taasen tultiin iltapäivällä kotiin ja oitis sai taasen appelsiiniä, omenia ym. hedelmiä ja teetä pari lasia. Niin sitä taasen paasi janostaan.

Työpaikat on täällä ja Kairossa hyvin pienet, pienessä kopissa istuu 5 tai 6 miestä toinen toisessaan kiinni ja tekevät siinä töitä. Sorvaria oli kanssa hauska katsella, kun se istu sorvipöydällä ja toisella kädellä tarkkasi ja toinen käsi oli taltanpäässä kiinni ja vielä varpaillaan piti talttaa suorassa. Omituisia on täällä työpaikat, niin ahtaassa ei missään Suomen paikassa tehdä töitä kun täällä etelässä.

5. pv keskiviikkona oli 40 astetta lämmintä, se jo on vähän liikaa, ja vielä kävi tuuli samalla kerralla. Illalla, kun istuimme puistossa, kun ilma oli jo vähän viileämpää, meidän tykömme tuli 2 arapiapulaista, kaunista ja solakkaa poikaa ja rupesivat soittamaan. Soittokone oli hyvin yksinkertainen, vähän viulun mallia, keskellä pieni nahkapäällinen kupu ja kaksi kieltä. Sitä ne sitten soittivat, ja toinen vielä lauloi jotain arapialaista laulua, kuulu hyvin yksitoikkoselta. Aurinko laskee täällä kello 6.15, silloin oli vielä 29 astetta lämmintä, kello 7 on täällä pimeää, tähdet vaan hohtavat.”

Kultaseppäoppipoika Aatu Vasama jatkaa matkakuvaustaan Egyptistä seuraavasti: ”Vihdoin pääsimme rotkoon, siellä oli pieni aukko kallion seinässä, sisällä oli isompi aukko, siellä oli se lähde, minäkin menin sisään ja pesin käteni siinä. Lähellä tätä paikka on kivettynyttä metsää, vuosituhansien kuluessa ovat suuret myrskyt kulettaneet hiekkaa, joten se on peittynyt, ja puut jääneet alle, ja siellä kivettyneet kasaksi, päälle näkyy suuret alat näitä palasia. Täältä palasimme kotiin päin, matkalla poikkesimme Galiffien haudoissa, jotka olivat likellä kaupunkia. Museossa on paljon nähtävää, uusi suuri rakennus on hiljan rakennettu, siellä on vanhoja kuvapatsaita, kirstuja, palsameerattuja ruumiita, näitä näkee useampia, on peitteet pois. Siellä on niinkin vanhoja kuin noin 5 000 vuoden paikkeilla ennen Kristusta. Näkemistä on niin paljon, ettei jaksa kaikkia tarkasti katsoa, ainoastaan päällimiten. Sieltä menimme junalla Matarichin pysäkille, siinä on auringon jumalan kaupunki. Se on saanut nimensä siitä, kun siellä on ollut temppeli, jossa on palvottu aurinkoa. Nämä ovat jo hävinneet, ei ole enää muuta kuin yksi opeliski jälellä. Tämä koko paikka on hyvin kaunista, istutuksia paljon, jotka tuoksuvat hyvältä. Täällä on puu, jonka alla Joosef, Maria sekä Jeesus-lapsi olivat, kun tulivat Kairoon. He olivat siellä 5 päivää, söivät sen puun hedelmiä.

Nyt se on jo kuihtunut, juuret ovat vahvat ja käyneet visaisiksi. Siinä on myös Maarian lähde, näitä molempia me olimme katsomassa palmusunnuntaina 9. pv. Tämän päivän matka olikin pisin. Aamulla läksimme suuri ropallinen eväitä mukana. Ensin täytyy mennä junalla yli puoli tuntia kaupungista. Asemalla otimme sitten aasit, joilla lähdettiin eteenpäin. Aamulla oli oitis sellainen huuto ja kirkuna, kaikki tuppaamassa matkustavaisten niskaan, kuka pääsi mukaan. Siinä oli pari poliisia, jotka pitivät komentoa. Ei ne pojat muuta kun antavat selkään, jos ei muuten totella. Matkalla tuli kova kina muiden trakomaanien ja erään arapialaisen pojan välillä. Se rupesi tahtomaan maksua, vaikka ei kuulunut ollenkaan sakkiin, ja kun ei saanut, niin meidän aasin tykö, otti suupielestä kiinni, , ja meinas lähteä viemään sitä pois. Siitä sitte alkokin vasta mylläkkä, trakomaanimme karkasi pojan niskaan, paino sitä maata kohti, mutta sitte tulikin muita arapialaisia ja sanoivat, että ei heitä niin vain rääkätä. Siinä olikin vasta aika satakunta, naamat yhdessä. Ja hampaat irvissä sitä sitte huudettiin. Kylmä rinki oli ruumiissa, kun kolmistain seisoimme heidän keskellään metsässä. Sai aatella, koska käyvät niskaamme, kun heitä oli niin paljon.

Olimme juuri Memffissä, jossa on suuria patsaita, jotka makaavat maassa. Ne on Ramses II:n muotokuvia. Saharaan oli tästä paikasta koko pitkä matka. Siellä on myös pyramiideja ja hautaholveja, kävimme pyramiidin sisällä, tämä pyramiidi onkin vanhin kaikista, siellä oli suuria kirstuja, ja seinät hakattu täyteen kaikenlaisia kuvakirjoituksia. Niissä on hienoa hakkausta. Hautaholviin sai mennä pientä ympyrää, jossa oli rappuset, se oli syvä, oli 120 askelta, siellä myös synkkiä holvia, ruumiit on näistä kaikki viety museoihin.

Viimeinen jossa kävimme, oli härkäin hautakammio. Siellä oli monta sataa metriä pitkiä käytäviä, sivuilla oli lovet, joissa oli suuria kivikirstuja, näitä oli 24 kappaletta. Ilta oli jo kohta lopussa, kun sieltä palasimme. Asemalla kun maksettiin, niin sai taasen tapella maksusta ja juomarahoista. Se täällä tykkänään hermostuttaa, kun ei kuule muuta kun paksis paksis. Sitten jos ei anna, niin ne huutaa ja kirkuu, että korvaan pahaa tekee. Ei tässä maassa olisikaan rauhaa, jos ei Englanti pitäis kuria. Se on sellainen herra, jota täällä täytyy totella.

Maanantaina 10. pv. Emme olleet vielä valokuvanneet kamelia, ja se ei olekaan niin helppoa. Ei arapialainen anna valokuvata. Ei ollut muuta apua, kun lähde 1 ½ peninkulman päähän, siellä on ratsukameleja, jotka antavat. Kun tulimme sille paikalle, siellä kaikki niskassa niin kuin muuallakin. Hyvin kaikki kävi, saimme valokuvattua rauhassa. Nyt se oli sitte viimeinen päivä. Tiistai 11. pv lähdimme Niilille uimaan, se työ on kanssa hauska tehdä kun on… Trakomaani sai meiltä 450 piasteria, 117:- Smk” (noin 420 euroa).

 

Vuoden 1911 keväällä kultaseppä Kustaa Hiekka teki kultaseppäoppilas Aatu Vasaman (1890-1944) kanssa melkein kaksi kuukautta kestäneen ulkomaanmatkan, jonka pääkohde oli jälleen Egypti. Ensimmäisen Egyptinmatkansa Kustaa Hiekka oli tehnyt jo 15 vuotta aikaisemmin toimittaja Juho Kalan seurassa. Kultaseppäoppilas Aatu Vasama piti matkalla matkapäiväkirjaa sekä otti matkalta valokuvia, mutta jostakin syystä paluumatkalta ei ole säilynyt matkapäivän kirjauksia. Matkalaisten reissu alkoi Tampereen rautatieasemalta 16.3.1911 kohti Pietaria ja sieltä edelleen Vilnan kautta Odessaan. Odessassa siirryttiin laivaan ja seilattiin Mustaamerta kohti Konstantinopolia. Matka jatkui Konstantinopolista laivalla Egyptin Aleksandriaan ja sieltä edelleen Kairoon. Koska Egypti oli matkan päätepiste siellä myös viivyttiin melko pitkään. Matkamiehet tekivät maassa pitkiäkin retkiä välillä junalla ja välistä aaseilla ja kameleilla liikkuen paikasta toiseen.

Egyptissä he viettivät aikaansa kuumuudessa kahden viikon ajan tutustuen mm. pyramideihin. Matka oli varsinkin nuorelle ja kokemattomalle oppipojalle, Vasamalle, monin tavoin rikastuttava kokemus. Egyptistä Hiekka ja Vasama matkasivat Italiaan, jossa he kävivät Roomassa, Napolissa, Firenzessä ja Venetsiassa. Nämä kaupungit olivat jo entuudestaan Kustaa Hiekalle tuttuja paikkoja. Matkaa jatkettiin Italian jälkeen Sveitsiin ja sieltä Saksan Wiesbadenin kylpyläkaupunkiin. Täällä vierähti viikon verran matkamiesten ajasta. Tämä kylpyläkaupunki oli Kustaa Hiekalle kovin tuttu, koska hän ennätti vierailla siellä yli kymmenen kertaa elämänsä aikana.

Kustaa Hiekka ja Aatu Vasama saapuivat toukokuun alkupuolella Berliiniin, josta matka jatkui Kööpenhaminan kautta Helsinkiin ja takaisin Tampereelle. Tarkaksi mieheksi tunnettu Kustaa Hiekka kirjasi kaikki matkan aiheuttamat kustannukset muistiinpanoihinsa ja koko tämän matkan kustannukset olivat hänen oman ilmoituksensa mukaan 4 050 markkaa eli euroiksi muutettuna summa vastaisi nykyisin 14 600 euroa.

Katsotaanpa yhdessä hieman, mitä Aatu Vasama kirjasi matkapäiväkirjaansa: ”torstai 6.4. iltapäivällä Helwanista junalla Kairoon. 6. pv torstaina taasen kova kuumuus. Ei haluttanut lähteä ovesta, aamulla oli jo 40 astetta, päivällä söimme mansikoita. Päivällä kello ½ 2 läksimme täältä Helwanista, koko aamupäivä tuntui niin pitkältä, että ei ole vielä koskaan tuntunut sillailla, vartosimme aina minuutti minuutilta ja taas katsoimme kelloa, ja se ei meinannu mennä eteenpäin. Näin sitä sitten lähdettiin täältä kuumuudesta, ja saimme sanoa ehkä viimeisen ja ensimmäisen kerran hyvästit tälle maalle, sillä tänne ei aina tulla, sillä se on vähän hankalaa tää olo.

Iltapäivällä kello ½ 5 pääsemme Kairoon. Menimme asumaan Eden Palatsi-hotelliin, suuri, komea hotelli, isot seurustelu- ja ruokahuoneet. Meillä on iso, hauska huone. Illalla menimme illalliselle ½ 8. Sen jälestä oleskelimme seurusteluhuoneessa. Väkeä oli koko paljo, oli juuri eräs ranskalainen sakki, johon kuulu noin 50 henkee, tulleet myös tähän paikkaan. Illalla täytyi koittaa mennä kiireesti nukkumaan, menimme kello 11, aamulla täytyi nousta ennen kello 5, silloin läksimme jo liikkeelle. Meillä on eräs trakomaani, joka meitä opastaa kaikissa paikoissa. Olemme hänet kolmeksi päiväksi palkanneet, 120 piasteria päivältä. Muuten hauska mies, osaa saksaa, täällä ei juuri tule ilman sellaista toimeen, jos haluaa jotain nähdä erikoisempaa kuin pelkät kaupungin kadut, ja se käy kaikki niin mukavasti, ei ole itsellä mitään vaivaa.

Aamulla läksimme ensinnä pyramiideille, sinne on toista peninkulmaa matkaa, kestää rautateilläkin mennä koko ison ajan. Sitten otimme aasit. Niillä sitä sitte lähdettiin paikkoja katselemaan. Pääsimme pyramiidin juurelle, josta se näytti koko korkealle. Siitä läksin menemään ylös mukanani 4 miestä, jotka nostivat käsistä ja toiset tuuppasivat takaapäin. Kesti mennä 20 minuuttia, vaikka menimme tavallisen lujaa. Askeleet ovat tuhottoman korkeita, noin 1 metrin korkuiset askeleet, siinä jo huokasi ja istui, kun pääsi ylös. Sen on päällä noin 6 metrin neliö. Sieltä näyttää kaikki niin pieneltä, maasta ei tuntenut ketään. Pelottaa sieltä katsoa alas, ja koko matka on parempi tulla alas kun mennä ylös. Alhaalla sai sitten oikeen tapella maksusta, vaikka on etukäteen sopinut, rupeavat tahtomaan paljo enempi, ovat ihan niinkuin suuri rosvolauma, kyllä siinä on helisemässä ilman, jos ei osaa heidän kanssaan pelata. Poliisin täytyi oikein tulla joukkoon. Sieltä läksimme vähän eteenpäin, siellä on se suuri finski, siinä on kokoa, olimme senkin juurella. Aivan lähellä oli suuri Galifin temppeli, se on maan sisässä. Paljon pimeitä holvia ja käytäviä, päältä muuten on avonainen. Siellä on suuria kiviä, joita näkee harvassa, eikä sittenkään muualla kun täällä. Kivet on tuotu noin peninkulman päästä ja pelkästään kierittämällä.

Täällä on myös näytelty teatteria, nykyinen Aida-niminen oopperakappale on täällä pitänyt ensi kerran alkuperäisenä näyttämän. Se on jo niin vanha kappale. Ympärillä on paljon kuuluisia temppeliä, mutta niihin ei uskalla mennä, kun ovat ihan pimeitä maan alla, ei mistään valoa, tavattoman syvä hauta on myös. Ei uskalla oikeen mennä syrjälle, sillä jos sattuisi putoamaan, niin olis mennyt mies, se on noin 55 jalkaa syvä. Pyramiidejä on tässä useampi, yksi niistä on ollut kokonaan marmorikivellä peitettynä, mutta nyt ne on otettu siitä pois. Nämä ovat pienempiä kuin se, jossa minä kävin.

Nyt sitä lähdettiin kaupunkia kohti, matkalla poikettiin suuressa eläintarhassa. Siellä oli kaikenlaisia eläimiä, leijonia, giraffeja, elehvantti, krokotiileja, virtahevosia ym.”

”Egyptissä, vanha Kairo. Kun olimme syöneet lähdimme vanhaan Kairoon, ensin laivalla pitkin Niiliä, juuri sillä kohdalla, mistä Mooses löydettiin. Maihin päästyämme menimme sinne saareen, josta Mooses laskettiin. Siellä ovat asuneet faaraot ym. hallitsijat. Se on iso saari, kaikki vanhat rakennukset vielä pystyssä, että jälkimaailma saa nähdä. Siellä oli ollut tapana, ei vielä sataa vuottakaan sitten, että joka vuosi uhrattiin Niilin jumalille 18-vuotias tyttö. Sen täytyi olla kaunis, ja ne olivatkin ylhäisten lapsia. Saaren päässä on ympyriäinen rakennus, akkunat ympäri. Se on pyhä paikka, rakennus on korkealla veden tasolla, niin että vesi on akkunain alla. Siitä se sitten heitettiin Niiliin, johon sitten jäi. Sille pantiin kultasormuksia ja rannerenkaita mukaan. Arpa aina ratkaisi, kenen vuoro oli kuolla. Tällainen oli uskonto siihen aikaan.

Elämä täällä vanhassa osassa on oikein kurjaa. Kadut ja ihmiset likaiset ja myös asunnot kurjia, synkkä kellari. Siinä sitten eletään ja ollaan, ei mitään huonekalustoa, lattia on huonossakin paikassa kaikki kaikessa. Sivistys hyvin alhaalla. Tietenkin heidänkin joukossaan on oppineita ja sivistyneitä. Ei näin kurjaa elämää ole missään nähnyt. Kauppapuodit ja verstaat niin pieniä, että ajattelee, millä tulee siinä toimeen. Maan alle on joutunut kaikista vanhin osa, sinne menee pieni tie, vanha portti on aina auvastava. Tämä osa on merkkipaikka, täällä on se paikka, jossa Joosef, Maria ja Jeesus-lapsi olivat piilossa, kun he pakenivat Egyptiin, kun oli ne suuret vainot, niin kuin Raamatussa on kirjoitettu. Se on noin 6 neliömt. Alalleen, pilarit keskellä, joten se jakaantuu kolmeen osaan. Yksi seinä on niin kuin alttaritaulu, toisessa seinässä on syvennykset, yhdessä sitte Jeesus-lapsi oli piilossa, kun sieltä haettiin.

Siinä oli kivi edessä, joten sitä ei huomannut. Toisessa oli pöytä ja kolmannessa, jossa istuttiin, oli amme, jossa Jeesus-lapsi otti kylpyjä. Tässä ovat kastaneet lapsiansa. Tästä ovat kaikki kirkot saaneet alkunsa pilarit ym. Siellä kirkossa on säilytettynä Joosefin nimiprässi, jolla se puristi marjat, josta valmistettiin viiniä. Emme kerenneet enempää, täytyi jättää tältä päivältä.

Aamulla taasen lähdimme toiselle suunnalle. Ensin Mohamet Alin moskeiaan. Se on tavattoman komea kirkko, tehty alapasterista ja marmorista, kyllä on tullut maksamaan, katossa on erivärisiä laseja, jotka heijastavat nätisti, kun aurinko paistaa. Tämä on rakennettu korkealle paikalle. Rinnalla on suuret englantilaiset linnoitukset, kauimmat kaupunkia kohti. Täältä näkee ympäri kaupungin, korkeat muurit ympärillä. Tämä on samalla merkkipaikka, kun turkkilaiset valloittivat tämän, nii he kutsuivat hävinneen hallituksen prinssejä ym. päivälliselle.

Siellä oli silloin iso teltta laitettuna, siellä piti jotain sovinnoita tehtämän, mutta käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja ampuivat kaikki noin 500 henkee. Yksi pääsi ainoastaan elävänä pakenemaan, mutta silläkin oli edessä tavaton kuolemanhyppy. Laski hevosellaan yli muurin, syvään kuiluun, siinä oli hänen ainoa pelastustiensä, eli vielä sen jälkeen 25 vuotta. Silloin hallitsi Mamelukin suku.

Nyt alkaa päämäärämme Mooseksen kaivoa kohti, paikkaan, jossa hän oli israelilaisten kanssa, löi sauvallansa kallioon niin, että siitä tuli vettä, niin kuin on Raamatussa kirjoitettu. Tänne kesti matka monta tuntia. 3 aasia oli meillä, ja niin sitä laskettiin hurjaa vauhtia pitkin aroja. Matkalla sai mennä suurten luolamaitten lävitse, siellä oli syviä rotkoja, pelkäsi jos suistuis sinne, kun tie meni hyvin lähellä. Kun pääsimme vuoren päälle, meinasimme joutua maalitauluksi, mutta eräs sotamiehistä huusi meitä pysähtymään ja näytti meille tien, mistä näimme mennä, jos meinasimme hengissä pysyä. Siellä oli englantilaista sotaväkeä teltat pystyssä, jossa sitten harjoittelivat ampumaan. Kovaa pauketta se oli, kun menimme heidän sivuitseen.”

Siirtolaiset Alankomaista perustivat kaupallisia kokaviljelmiä hyvin kauas Andeilta, Jaavan kahvintuotantoylängölle asti, jotka sijaitsevat Indonesian saarilla. Jaavassa kasvatettuihin kokalehtiin muodostui merkittävästi suurempi kokaiinipitoisuus, kuin Andien rinteillä viljeltyyn kokalehteen. Myös japanilaiset innostuivat viljelemään kokanlehtiä Taiwanissa ja englantilaiset taas viljelivät kokalehtiään Ceylonilla. Toiset ihmiset halusivat kokaiininsa nauttia mahdollisimman puhtaassa muodossa, mutta useammat kuitenkin halusivat nauttia sen kuitenkin virvoitusjuoman muodossa. Alkujaan kokaiini oli siis ainesosana täysin laillisissa tuotteissa. Vielä 1800-luvun lopulla ei ollut olemassa huumekulttuuria.

Lääkärit ovat olleet melkoisia stimulanttien suurkäyttäjiä.

Kokaiini tai oopiumi eivät suinkaan olleet 1900-luvulle tultaessa kaikkein pelottavimpia psyykeen stimulantteja, vaan se paikka oli varattu alkoholille. Yhdysvalloissa alkoholituotteet olivat hyvin suosittuja valtion perustamisesta lähtien vuonna 1776. Yhdysvalloissa vaikutti voimakas raittiusliike, joka kiihkeissä moraalikirjoituksissa sanomalehdissä taisteli viinan kirouksia vastaan. Lehtikirjoituksissa väitettiin alkoholin olevan syynä suurimpaan osaan Yhdysvaltojen rikollisuudesta, köyhyydestä, hulluudesta, avioeroista, konkursseista sekä laittomuuksista. Kun sitten lopulta kokaiinin käyttö kiellettiin, oli se vain pieni osa merkittävästi laajempaa, kaikkia huumaannuttavia tuotteita kiihkeästi vastustavaa liikettä.

Toiminta alkoholia ja huumausaineita vastaan nähtiin osana yhteiskunnallista ja taloudellista kehitystyötä, jolla tavoiteltiin syrjäytyneiden aseman parantamista. Yhdysvalloissa se käytännössä tarkoitti esimerkiksi orjuuden poistamista, naisten äänioikeuden sallimista ja vapaata kansansivistystä. Yhdysvaltoihin muutti myös paljon siirtolaisia mm. Italiasta, Irlannista ja Itä-Euroopan juutalaisyhteisöistä ja he toivat mukanaan omia, alkoholiin myönteisesti suhtautuvia tapoja. Paikalliset suhtautuivat hyvin ennakkoluuloisesti näihin tapoihin ja huoli esimerkiksi kaupunkien liiallisesta kasvusta ja väestön ahtaudesta, vakivallasta sekä valkoisen anglosaksisen protestanttiväestön vallan heikkenemisestä Yhdysvaltain kaupungeissa yltyi.

Oopiumviljelyksiä.

Kiinalaiset siirtolaiset toivat muuttonsa mukana tapansa polttaa oopiumia myös Yhdysvaltoihin. Kiinalaisia siirtolaisia houkutteli maahan mm. suuret rautatierakennusurakat. Valkoiset työntekijät San Franciscossa valittivat kiinalaisten aikaansaamasta kilpailutilanteesta työmarkkinoilla ja tämä oli syy oopiumin vastaisen kampanjan voimistumiseen. Välittömästi kiinalaisten saatua valmiiksi Tyynellemerelle ulottuva rautatiehanke ja heidän jäätyä urakan jälkeen työttömiksi, alkoi heitä vastaan massiivinen syyllistäminen oopiumin käytön vuoksi. Samaa ilmiötä oli havaittavissa Yhdysvaltain etelävaltioissa; kun puuvillan vuokraviljelyyn pohjautuva talous oli heikkenemässä ja työttömyys lisääntymässä sitä kautta, alkoivat valkoiset sielläkin syyttää mustia kokaiininkäytöstä. Valkoihoiset poliitikot havaitsivat huumeiden levitessä muihinkin yhteisöihin, että pelottelu huumeilla voimisti heidän yhteyttä juuri valkoihoiseen valitsijakuntaan varsinkin työttömyyden ja laskukausien aikana. Poliitikoille oli tässä asiassa poliittinen hyöty kuitenkin paljon tärkeämpi asia, kuin huoli ihmisten varsinaisesta terveydestä.

Kiistaton tosiasia oli toki se, että sekä kokaiini että heroiini aiheuttivat Yhdysvalloissa melkoisia terveysongelmia. Ehkä hieman yllättävää oli havaita, että ensimmäiset ongelmalliset kokaiininkäyttäjät olivat keskiluokkaisia ammatinharjoittajia; kolmannes heistäkin oli joko hammaslääkäreitä tai lääkäreitä. Nämä käyttäjät kuitenkin selvästi käyttivät kokaiininsa suoraan suoneen ruiskuttamalla. Ihmiset tulivat kuitenkin varovaisemmiksi kokaiininkäytössä, kun lehdistössä alkoi laaja kritiikki säännöstelemätöntä huumausainetuotantoa vastaan ja varsinkin kun heille selvisi opiaattien ja kokaiinin vahingollisuus. Parhaimmillaan huumeiden käyttö jopa puolittui tämän kehityksen ansiosta jo kauan ennen stimulanttien kieltoa.

Tähän aikakauteen liittyivät myös kiinteästi ensimmäiset rotuerottelulakien syntyminen; varsinkin etelävaltioissa Yhdysvalloissa tummia miehiä suorastaan lynkattiin melkoisia määriä. Yhdysvaltoihin tuolloin kokaiini tuli pääasiassa laivojen välityksellä pohjoisen Latinalaisen Amerikan Tyynenmeren rannikolta sekä Panaman kanavan kautta yleensä New Orleansiin. Kaupungin satamatyöläisten joukossa huumeiden käyttö oli tavattoman suosittua, koska stimulanttien avulla oli mahdollista tehdä pitkiä työpäiviä nuivalla ravinnolla. Sataman työnantajat olivat tätä työskentelytapaa innokkaasti luomassa ja kannustamassa. Kokaiinin käytön lisääntyminen aiheutti myös suoraan lisääntyvään tappeluun ja juopotteluun. Pian ihmiset alkoivat etelässä vaatia kokaiinin käytön täydellistä kieltoa.

Oopiumkomissaari Hamilton Wright.

Pennsylvanian osavaltion apteekkilautakunnasta tohtori Christopher Koch valisti Yhdysvaltain kongressia seuraavasti: ”Etelävaltioissa useimmat valkoihoisiin naisiin kohdistuneet hyökkäykset ovat suoraan seurausta siitä, että kokaiini on sekoittanut neekerin aivot”. Yhdysvaltojen presidentti Theodore Rooseveltin (s. 27.10.1858 ja k. 6.1.1919) nimittämä oopiumikomissaari, lääkäri ja patologi Hamilton Kemp Wright (s. 2.8.1867 ja k. 9.1.1917) väitti, että huumeet tekivät mustista miehistä hallitsemattomia ja rohkaisivat heitä kapinoimaan valkoisten auktoriteettia vastaan. Wright valmistui lääkäriksi McGillin yliopistosta Montrealista vuonna 1895. Vuoden työskenneltyään McGillin sairaalassa Montrealissa hän opiskeli Kiinassa ja Japanissa tieteellisiä, sosiaalisia sekä taloudellisia olosuhteita. Vuosina 1900-1903 Wright palveli erityislähetystössä Intiassa tutkien trooppisia sairauksia. Kuala Lumpurin patologisen instituutin ensimmäiseksi johtajaksi hänet nimitettiin vuonna 1900. Yhdysvaltoihin Wright palasi vuonna 1903. Hamilton Wrightista tuli ensimmäisiä monista Yhdysvaltain huumeiden vastaisista ristiretkeläisistä. Wright lausui mm. näin: ”Kaikista maailman kansakunnista Yhdysvallat kuluttaa eniten tottumuksia muodostavia huumeita asukasta kohden” ja oopiumia hän kutsui ”ihmiskunnan tuntemaksi vahingollisimmaksi huumeeksi”.

Brittikauppiaat myivät vuonna 1900 oopiumia 27 prosentille Kiinan asukkaista. Tällaisiin valtaisiin huumausaineiden myyntimääriin ei ole aikaisemmin eikä sen jälkeenkään ylletty. Yhdysvalloissa moralisoitiin kovasti brittien harjoittamaa huumekauppaa Kiinassa, omassa siirtomaassaan. Tarvittiin kansainvälinen sopimus, jotta kokaiinin ja oopiumin kauppaa saatiin rajoitettua tehokkaasti. Vuonna 1911 järjestettiin Haagissa kansainvälinen konferenssi, jonka puheenjohtajana toimi Charles Henry Brent. Kaikkiaan kaksitoista maata osallistui ja allekirjoitti kokouksen päätteeksi kansainvälisen sopimuksen, joka salli huumeita tuottaville ja kuluttaville valtioille vallan valvoa omia rajojaan ja samalla velvoitti sopimuksen maat luomaan rajoituksia huumekauppaan kotimaisissa lainsäädännöissä. Sopimuksella tavoiteltiin sitä, että huumeet rajoitettaisiin maailmassa ainoastaan lääketieteelliseen käyttötarkoitukseen. Vaikka tällä huumeiden kiellolla haluttiin vaikuttaa kansalaisten terveyden suojeluun, varsinkin amerikkalaiset lääketieteen ammattilaiset lämpenivät sopimuksessa sovittuihin asioihin hyvin hitaasti.

Lääkärit olivat hyvin tietoisia siitä, kuinka tehokkaita aineita juuri oopiumi ja kokaiini olivat erilaisten kiputilojen lievittäjinä. Myös laudanumia käytettiin hyvin laajasti moniin vaivoihin ja kokaiinia tarjottiin mielellään paikallispuudutuksiin sekä piristeiksi siitä huolimatta, että riski väärinkäyttöön oli aina olemassa. Tuohon aikaan suurin osa huumeiden käyttäjistä käytti opiaatteja ja käyttäjät olivat etupäässä normaaleja työssäkäyviä ihmisiä. Vähitellen kuitenkin myös lääkärikunnan asenteessa huumausaineita kohtaan tapahtui myös muutosta. Lääkärit alkoivat vaalia innokkaasti psykofyysistä terveyttä sairauden parantamisen sijasta. He ottivat hyvän terveyden moraaliseksi ja poliittiseksi tavoitteeksi, johon kaikkien piti heidän mielestään pyrkiä. Psykiatrit eivät suhtautuneet stimulanttien käyttöön poikkeavuutena vaan pikemminkin sairautena, johon he olivat kehittäneet riippuvuusteoriansa. Tämä teoria huumeriippuvuudesta yhdessä Haagin kansainvälisen konferenssin sopimuksessa sovittujen lakimuutosten kanssa muodostaa yhä vielä tänäänkin huumepolitiikan perustan kansainvälisessä maailmassa. Yhdysvallat otti ensimmäisen maailmansodan mentyä itselleen hyvin näkyvän roolin maailmanpolitiikassa. 

Yhdysvallat otti ensimmäisen maailmansodan mentyä itselleen hyvin näkyvän roolin maailmanpolitiikassa. Yhdysvallat käytti valtaansa painostaakseen muita hallituksia tiukentamaan oopiumin vastaista lainsäädäntöä. Näin syntyi kansainvälinen huumevalvontajärjestelmä, joka perustui totaaliseen kieltoon eikä suinkaan sääntelyyn aineiden kanssa. Muutkin maat taipuivat Yhdysvaltojen tahtoon ja täydellinen kielto tuntui täysin järkevältä vaihtoehdolta heidänkin mielestä. Britanniassa muutettiin 1916 maan perustuslakia, jotta huumeiden käyttö sodan aikana estettäisiin. Samalla maassa rajoitettiin pubien aukioloja; lounasaikaan ne saivat olla auki kaksi tuntia ja iltaisin kolme tuntia. Oluita miedonnettiin ja niiden hinta kolminkertaistui. Näiden lakimuutosten jälkeen alkoholin kulutus laski puoleen entisestä ja juopumustuomiot vähenivät 75 prosenttia.

 

Egyptin Aleksandriassa miesten matkaseurue hajaantui, kun Hugo Winter ja hänen enonsa, Ernst Bonsdorff palasivat Italian kautta Suomeen. Kustaa Hiekka ja Juho Kala sen sijaan halusivat kokea mahdollisimman paljon Venäjää matkallaan ja sen vuoksi valitsivat täysin eri matkareitin. Heidän matkareittinsä kulki Konstantinopolin, Odessan, Jaltan, Tiflisin, Bakun ja Petrowaskin kautta Moskovaan; Moskovassa he pääsivät seuraamaan keisari Nikolai II:n kruunajaiskulkuetta.

Keisarien ja tsaarien nouseminen valtaistuimelle on Venäjällä aina ollut veret seisauttava tapahtuma. Luutnantti Carl Gustaf Emil Mannerheim oli yksi keisaria saattanut upseeri kruunajaisissa. Nikolai II ja keisarinna Aleksandran kruunajaiskulkue Moskovassa päättyi Uspenskin katedraaliin, jossa virallinen kruunajainen suoritettiin toukokuussa 1896. Kruunajaispäivällisille osallistui yli 7 000 vierasta. Hallituskautensa aluksi jo Nikolai II ilmoitti käyttävänsä venäläisempänä pitämäänsä tsaarin eikä lännestä tuotua keisarin arvonimeä. Kustaa Hiekka ja Juho Kala odottivat ihmispaljoudessa keisarin kulkuetta aamusta kello kuudesta iltapäivän kello viiteentoista saakka. Vielä toukokuussa Hiekka palasi Pietarin kautta Tampereelle, jossa hän kirjasi päiväkirjaansa matkan kustannukset, joita kertyi 3 063 markkaa.

Hieman Tampereen kaupunkia nykyään isommassa kylpyläkaupungissa, Saksan Wiesbadenissa, Kustaa Hiekka oli usein nähty kylpylävieras. Reinjoen ja Taurusvuoriston välissä sijaitseva Hessenin osavaltion pääkaupunki läntisessä Saksassa oli jo keskiajan lopulla merkittävä kylpyläkaupunki kuumine lähteineen. Ensimmäisen kerran Kustaa Hiekka vieraili Wiesbadenissa jo vuonna 1892. Hän vieraili kaupungissa myös vuosina 1901, 1902, 1909, 1912, 1913, 1921, 1926, 1929 ja 1930. Hiekka nautti erityisesti Wiesbadenin alueen luonnosta sekä kylpylöiden kansainvälisestä ilmapiiristä. Näistä asioista hän myös kertoi kotiin sekä ystävilleen lähettämissä kirjeissään vuolaasti. 25.4.1909 hän esimerkiksi kirjoitti Nikolai Railolle näin: ”Täällä on kesä. Hedelmäpuut kukkivat linnut laulavat eikä ole puutetta musiikistakaan. Kolme kertaa päivässä olen konsertissa.”

Nämä kylpylämatkatkaan eivät suinkaan aina olleet pelkkää iloa ja juhlaa. Kustaa Hiekka kärsi erityisesti kylmyydestä ja siitä, ettei hotellihuoneissa aina suinkaan ollut lämmitystä, jolloin ne olivat koleita paikkoja asua. Kustaa Hiekka kirjasi päiväkirjaansa 5.4.1910 seuraavasti: ”Kova ukkonen ja ankara sade. Minä kauheassa nuhassa, väsynyt, sairas ja katumuspäällä tällaisista matkoista. Mennä asuntoonsa, joka on hirvittävän kostea ja kylmä, ei mitään lämmitysvehkeitä. Saappaat, 2 paria sukkia ja kalossit, 2 villapaitaa, 2 paria alushousuja ja sittenkin vilu. Hengitys näkyy huoneessa.”

Levottomuudet maailmalla ja ensimmäinen maailmansota tekivät Kustaa Hiekan matkoihin vääjäämättä pakollisen tauon. Vasta marraskuussa 1921 Kustaa Hiekka ja Kustaa Viljo Niemi palasivat Wiesbadenin kylpylään takaisin. Miehet asuivat Hotel Pension Villa Esplanadessa. Matkan vaikutelmia Kustaa Hiekka kuvaa muistikirjassaan näin: ”Kesäajan veroinen Wiesbaden ei ole luontonsa puolesta, mutta sen kylvyt ovat yhtä suloisia kuin konsanaan kesällä ja kylläpä niistä osaa nauttia monen vuoden poissaolon jälkeen. Viivymme täällä elämän lähteellä muutaman viikon vuoroin ottaen kylpyjä vuoroin nauttien kauniista musiikista, josta Kurhausin puolisatainen orkesteri pitää huolen.”

Postikortissaan Nikolai Railolle 19.5.1926 Kustaa Hiekka kirjoittaa seuraavasti: ”Viinintaimenet versoilevat, kastanja lopettaa kukkimistaan, vilja tekee tähkää ja käki kukahtelee. Kylpylän puistossa täysi kesä ja lämmintä. Jos reumatismi kylpemällä lähtee, niin täällä se erkanee. Kallista on, mutakylvyn hinta 8 Smk, 40,80 ilm. juomarahaa, muut samaan suuntaan. Yst. terveiset Kustaa ja Viljo.” Wiesbaden sijaitsee keskellä hyvin merkittävää viinialuetta, joka sai Kustaa Hiekankin liikkumaan Wiesbadenin ympäristössä mielellään. Hiekka oli viinien ystävä ja kotona Tampereella hänellä oli laadukkaita viinejä viinikellarissaan. Kaikki viinit oli suoraan hankittu tuottajamaista. Hänelle toimitettiin mietoja viinejä – marsalaa, madeiraa, portviinejä ja malagaa kotiin sadan litran tynnyreissä. Tynnyreittäin toimitettiin myös Bourdeauxin, Reinin ja Moselin viinejä hänelle. Kustaa Hiekka suosi Reinin alueen viineistä rüdesheimiläisiä viinejä. Wiesbadenin seuduilla oleskellessaan Hiekka kävi aina tapaamassa Assmanshausenissa viinitilallinen Jacob Weiliä, joka oli Hiekan vakituinen viinihankkija Saksassa.

Wiesbadenin kylpyläkaupungin lähistöllä sijaitsevan Bad Nauheimin kylpylät houkuttelivat toisinaan Kustaa Hiekkaa. Ilmeisesti jo vuonna 1910 Kustaa Hiekka teki Bad Nauheimiin ensimmäisen kylpylämatkansa. Keväällä 1914 Hiekka majoittui Eleonoren-Hospizissa. Kevätkesällä 1922 Kustaa Hiekka viihtyi 49 päivää Bad Nauheimissa kangasalalaisen juristin, Viljo Tavelan, kanssa. Ainakin vielä vuonna 1935 Kustaa Hiekka palasi vielä tähän Bad Nauheimiin. Kustaa Hiekka kävi myös mielellään Ruotsin kylpylöissä aikaansa viettämässä. Naantalin kylpylä sekä vuonna 1904 perustettu Runnin hoitola olivat hänelle samoin hyvin tuttuja paikkoja. 1900-luvun alussa Runnin hoidosta nauttivat myös monet tunnetut henkilöt, kuten esimerkiksi Leevi Madetoja, L. Onerva, Oskar Merikanto, Juhani Aho, Halosen taiteilijaveljekset, Eino Leino ja marsalkka Mannerheim nähtiin siellä useaan otteeseen sisarensa ja adjutanttinsa kanssa.

Aika moneen kertaan Kustaa Hiekka vaihtoi omaa nimeään elämänsä aikana. Hän syntyi Kustaa Hiekkana Laitilan Seppälän kylässä Hiekka-nimiseen taloon vuonna 1855. Jo 14-vuotiaana Kustaa Hiekka lähti kotikylästä oppipojaksi ruotsinkielisen kultasepän E. L. Holmin luokse Uuteenkaupunkiin. Varsin huonosti suomenkieltä taitanut kultaseppämestari Holm tiedusteli oppipojalta tämän nimeä. Seuraavaksi mestari Holmin tiedustellessa oppipojalta tämän liikanimeä – tarkoittaen sukunimeä – oli Kustaa joutunut hämmennyksen valtaan. Holm kyseli vielä oppipojaltaan tämän isän nimeä; näin Kustaa sai nimekseen Gustaf Wilhelmsson-nimen. Jo seuraavana vuonna Kustaa vaihtoi nimensä Lindelliksi. Lindell-nimen hän keksi ottaa erään ihailemansa merikapteenin nimen mukaan. Tämän saman Lindell-nimen otti käyttöönsä myös Kustaan nuorempi veli, Berndt. Vasta vuonna 1919 molemmat veljekset vaihtoivat takaisin sukunimensä Hiekaksi; nimenvaihdos uutisoitiin näyttävästi suurimpien sanomalehtien etusivuilla heidän yhteisenä syntymäpäivänä 12.10.1919. Kustaa Hiekan nimenvaihdos kirjattiin kirkonkirjoihin 16.10.1919.

Pisimmän ulkomaanmatkansa Kustaa Hiekka teki ystävänsä, kihlakunnantuomari Martti Evert Tähkäpään (s. 10.11.1868 Tampere ja k. 12.6.1940 Tampere) seurassa. Matka oli maailmanympärysmatka ja ystävykset lähtivät matkalle syksyllä 1907. Kaikkiaan tämä maailmanmatka kesti ajallisesti viisi kuukautta ja seitsemän päivää. Tähkäpään vanhemmat olivat nahkuri Karl Ax (1827-1878) ja Amalia Selina Helin. Ylioppilaaksi Tähkäpää valmistui vuonna 1889 Helsingin suomalaisesta normaalilyseosta ja hän suoritti oikeustutkinnon vuonna 1894 Helsingin yliopistossa. Tähkäpää sai varatuomarin arvon vuonna 1897.

Tampereen raastuvanoikeudessa Tähkäpää toimi ylimääräisenä oikeusmiehenä vuosina 1898-1899 ja raastuvanoikeuden toisen osaston varapuheenjohtajana vuosina 1899-1903. Turun hovioikeuden notaarina Tähkäpää oli vuosina 1903-1904 ja asessorina vuodet 1904-1907 sekä apujäsenenä vuodet 1907-1912. Sortovuosien aikana Venäjä kiristi sensuuria sekä poliittisia toimenpiteitä Suomea kohtaan ja tuomari Tähkäpää joutui myös vaikeuksiin venäläisten viranomaisten kanssa. Hänet vapautettiin asessorin tehtävistään vuonna 1907 liian isänmaallisena henkilönä. Saarijärven tuomiokunnan tuomarina Tähkäpää toimi vuosina 1912-1922 sekä Pirkkalan tuomiokunnan tuomarina vuosina 1922-1938. Tuomari Tähkäpää keräsi taidetta ja hän oli Kustaa Hiekan kanssa perustamassa Tampereelle Hämeen museota; Hämeen museolle molemmat herrat lahjoittivat taide-esineitä kokoelmistaan. Ystävykset suunnittelivat yhdessä samoin Kustaa Hiekan museon rakennuksen. Tuomari Tähkäpää toimi Kustaa Hiekan museosäätiön ensimmäisenä puheenjohtajana ja hän lahjoitti Kustaa Hiekan museolle oman taidekokoelmansa. Tuomari Tähkäpää osti vuonna 1922 asunnokseen nykyisen Sara Hildenin taidemuseon paikalla Onkiniemessä sijainneen Kivistön huvilan. Huvilan rakennutti Lapinniemen puuvillatehtaan yksi perustaja, kasööri J. Kupiainen.

Kustaa Hiekka oli suunnitellut maailmanympärysmatkaa jo hyvän aikaa, mutta hän ei ollut löytänyt matkaseuralaista matkalleen. Ennen matkalle lähtöä ystävykset tutustuivat huolella karttoihin, laivavuoroihin ja juna-aikatauluihin matkaa varten. Kustaa Hiekka järjesti kotiinsa iloiset läksiäisjuhlat ennen matkalle lähtöä; juhlissa nautittiin runsaasti kultaseppä Kustaa Hiekan tarjoamia viinejä ja konjakkeja. Samalla juhlittiin myös Kustaa Hiekan syntymäpäivää, 12.10.1907. Maailmanympärysmatka kulki aluksi Euroopan halki, Välimeren rantoja pitkin, josta poikettiin Pohjois-Afrikan puolelle aina Suezin kanavalle asti. Punaista merta seilaten he tulivat Adeniin, jossa he joutuivat melkein ryöstön uhreiksi. Ceylonin ja Intian kautta he matkustivat Kiinaan, josta matka ystävyksillä jatkui Honolululle. Sieltä siirryttiin Yhdysvaltojen länsirannikolle, San Franciscoon 15.2.1908. Siirryttyään Santa Féhen he nousivat junaan, joka vei heidät Chicagoon. Niagaran putouksien kautta he matkustivat vielä New Yorkiin. Paluu tapahtui lopulta Lontoon kautta takaisin Suomeen.

 

Klaus Härön uusin elokuva, Rakkaani merikapteeni (My Sailor, My Love) on kuvattu Irlannin uskomattoman upeissa merenrantamaisemissa. Draamaelokuvaan limittyy monia elämänmakuisia tarinoita. Iäkästä Howard-nimistä merikapteenia näyttelee James Cosmo, joka on jo aikaa sitten menettänyt oman vaimonsa hukkumisonnettomuudessa. Merikapteenin tytär, Grace (Catherine Walker), yrittää muiden huoliensa ohella huolehtia vanhasta isästään. Grace palkka omatoimisesti isälleen kodinhoitajan, Annien (Brid Brennan), vaikka Howard-isä ei alkuun laisinkaan pidä ajatuksesta. Merikapteeni Howard yrittääkin päästä töykeällä käytöksellään Anniesta eroon, mutta tarina saakin sittemmin aika yllättävän käänteen.

Tämä elokuva sai ensi-iltansa 20.9.2022 ja elokuvan budjetti lienee ollut noin 8-10 miljoonaa euroa. Irlantilaiskylän henkeäsalpaavissa maisemissa kuvattu tarina kertoo omaa kieltään myös miljöön puolesta; mereltä käyvä raaka tuuli ja rantakallioihin iskeytyvä vahva aallokko kuvaa kovia ihmiskohtaloita ja ristiriitoja isän ja tyttären välillä, jotka ovat heiltä jääneet käsittelemättä. Draamaa syntyy, kun kumpikaan ei pysty käsittelemään omaa menneisyyttään, mutta heidän on vaikea orientoitua myös uuteen tilanteeseen, joka tulee eteen.

Howard-isä tottui pakenemaan perhettään kotoa aina vain uudestaan merille. Tytär Grace joutui jo 14-vuotiaana hoivaamaan omaa sairastunutta äitiään. Myöhemmin Gracestä tulikin sitten sairaanhoitaja ammatiltaan ja hän otti tunnollisesti myös isänsä hoidon omille harteilleen. Gracen on kuitenkin vaikea sopeutua uuteen tilanteeseen normaalisti, kun Howard-isä rakastuu Annieen ja he alkavat viettää yhteistä aikaa Annien perheen kanssa esimerkiksi jouluna.

Elokuvassa on taitavasti kerrottu ja kuvattu tarina viimeisestä rakkaudesta ja uudesta alusta. Tarinassa käsitellään myös hienosti elämättä jäänyttä elämää sekä katkeruuden tunteita, jotka nousevat lapsen kokeman hylätyksi tulemisen kautta. Hienosti käsitellään elokuvassa myös vaikeutta antaa anteeksi toiselle ihmiselle.

Ohjaaja Klaus Härö.

Klaus Juhani Härö (s. 31.3.1971 Porvoo) on taustaltaan suomenruotsalainen elokuvaohjaaja, joka jo teini-ikäisenä ahmi elokuvia Ingmar Bergmanin ja Martin Scorsesen tuotannosta. Hän tutki murrosiässä myös paljon Raamattua ja pohti uskonnollisia asioita. Siinä vaiheessa hän piti täysin mahdollisena, että hänestä olisi tullut pappi. Klaus Härö opiskeli Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen laitoksella ohjauksen ja käsikirjoituksen linjalla ja valmistui taiteiden maisteriksi vuonna 1999. Härö ohjasi opintojensa aikana ja niiden jälkeen lyhytelokuvia ja dokumenttielokuvia televisioon. Klaus Härön tuorein elokuva, Rakkaani merikapteeni, on monikerroksinen draama, josta ei tunteita puutu. Elokuva esittää taitavasti ihmisenä olemisen vaikeuden, siinä on surua ja kauneutta sekä pelkoa ja yksinäisyyttä. Elokuvassa tulee käsiteltyä elämän hauraus, vanhemmuuden haasteellisuus ja kuinka vaikeaa on toisinaan olla läsnä niille kaikkein lähimmille ihmisille.

Monikerroksisen käsikirjoituksen takana ovat Kirsi Vikman ja Jimmy Karlsson, jotka saavat draamasta hyvin luontevan ja ainakin elämänmakuisen tuntuisen. Tarinan edetessä katsojalle selviää vähitellen henkilöiden näkökulma tapahtumissa ja niitä voi sitä kautta helposti ymmärtää. Tarinassa on hienoja kuvauksellisia hetkiä. Elokuvan roolisuoritukset ovat aivan loistavia niin James Cosmolla, Catherine Walkerilla kuin Brid Brennanilla. Vaikea, jollei peräti täysin mahdotonta kuvitella heidän rooleihinsa ketään muita henkilöitä. Näyttelijät kantavat tarinaa hienosti suorituksensa mukana. Varaa itsellesi hyvin ansaittua aikaa ja käy katsomassa tämä pitkästä aikaan suomalaiselta ohjaajalta saatu upea elokuva, kannattaa varmasti!