Kultaseppä Kustaa Hiekka itämaisissa tunnelmissa kotonaan.

Kultaseppä Kustaa Hiekka teki paljon taidehankintojaan ulkomaanmatkojensa yhteydessä. On hyvin tavallista, että matkoilla hankituista taide-esineistä ei ole säilynyt ostokuittia, mutta Kustaa Hiekka tarkkana miehenä yleensä kuitenkin kirjasi merkinnän muistikirjaan ostamastaan taiteesta. Kun kultaseppä Kustaa Hiekkaa pidettiin Tampereella arvostettuna taiteenkeräilijänä, hän sai myös runsaasti esimerkiksi kirjeitse myyntitarjouksia taiteilijoiden maalauksista sekä kansantieteellisistä esineistä.

Vuonna 1908 kultaseppä Kustaa Hiekka oli mukana perustamassa tuolloin avattua Hämeen museota, museota, joko oli Tampereen ensimmäinen museo. Hämeen museo avattiin Näsipuistossa sijaitsevassa Milavidassa, joka tunnetaan myös Näsinlinnan nimellä. Tämän uusbarokkisen palatsin rakennutti kodikseen Finlaysonin tehtaanjohta, patruuna Wilhelm von Nottbeckin poika Peter von Nottbeck. Palatsi valmistui vuonna 1898 ja rakennuksen suunnitteli arkkitehti Karl August Wrede af Elimä (s. 18.9.1859 Anjala ja k. 25.5.1943 Haagan kauppala). Arkkitehti Karl August Wrede kuului aatelissukuun ja syntyi vuonna 1815 valmistuneessa Anjalan Wredebyn puusta rakennetussa kartanossa.

Arkkitehti Karl August Wrede.

Arkkitehti Wreden vanhemmat olivat kihlakunnantuomari ja vapaaherra Henrik August Wrede af Elimiä (s. 3.5.1821 Anjala ja k. 27.10.1883 Anjala) ja Anna Wilhelmina Baeckman. Karl Wreden veli oli oikeusoppinut ja poliitikko Rabbe Axel Wrede af Elimiä (s. 16.7.1851 Anjala ja k. 16.2.1938 Anjala) ja heidän lankonsa oli oikeustieteilijä ja valtiopäivämies Robert Hermanson (s. 2.2.1846 Oulu ja k. 10.12.1928 Helsinki). Äidin kuoltua varhain joutui Karl Wrede koulukotiin Helsingissä. Hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1877 Helsingin ruotsalaisesta normaalilyseosta ja opiskeli tämän jälkeen vuoden Helsingin Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa. Hän lähti Dresdeniin Polyteknilliseen opistoon, josta valmistui arkkitehdiksi vuonna 1882. Vuosina 1885-1886 Wrede teki pitkän opintomatkan Ruotsiin, Tanskaan, Saksaan, Belgiaan, Hollantiin, Ranskaan ja Italiaan.

Vuosina 1883-1887 Wrede toimi Yleisten rakennusten ylihallituksen ylimääräisenä arkkitehtina; alkuun Viipurin läänin ja vuodesta 1896 Uudenmaan läänin rakennuskonttorissa. Hänen vastuullaan oli vuodesta 1913 lähtien Maataloushallituksen hoitamien rakennusten valvonta. Wreden merkittävät akkitehtityöt ovat kaikki yksityisiä suunnittelutöitä ja melko vaatimattomaksi jäänyt virkamiesura oli hänelle itselle pettymys. Viran puolesta hän sai lähinnä valvoa valtion rakennusten korjaustöitä eikä hänelle osoitettu juuri lainkaan itsenäisiä suunnittelutehtäviä virkamiehenä. Alkuvuosien töistä merkittävin lienee puinen Hanhipaaden luotsiaseman torni. Vielä myöhemmin hän sai suunnitella kaksi pappilaa. Karl Wrede haki tuloksettra rakennushallituksen ensimmäisen arkkitehdin virkaa useasti, viimeisen kerran vuonna 1917. Wrede oli myös useasti pitkällä virkavapaalla.

Tupakkatehtailija Pehr Fredric von Rettig.

Karl Wredellä oli monipuolinen kielitaito ja nuorempana hän harrasti innokkaasti kulttuuria, kuten teatteria ja oopperaa sekä seurusteli kirjailijoiden ja taiteilijoiden kanssa mielellään. Hänen tuttavapiiriinsä kuului mm. suomenruotsalainen kirjailija Karl August Tavaststjerna (s. 13.5.1860 Mikkelin maalaiskunta ja k. 20.3.1898 Pori). Wrede oli vuodesta 1888 naimisissa tupakkatehtailija Pehr Fredric von Rettigin (s. 12.1.1843 Gävle, Ruotsi ja k. 17.10.1914 Piikkiö) tyttären, Gertrud Maria von Rettigin (1868-1843) kanssa. He tutustuivat syksyllä 1887, kun Wrede suunnitteli von Rettingin Turun Ruissalossa sijainneen Marjaniemen huvilan laajennuksen. Aviopari sai neljä lasta. Karl Wrede koki osin vaimonsa innoittamana uskonnollisen herätyksen parin asuessa Viipurissa. Tuolloin kuvernööri Axel Gripenberg kutsui Wreden vuonna 1894 kristilliseen salonkikokoukseen. Tämän jälkeen Karl Wrede mm. alkoi tukea innokkaasti lähetystyötä. Hän osallistui samoin Helsingin Kaupunkilähetyksen toimintaan ja suunnitteli sille rukoushuoneen Punavuoreen. Karl Wrede osallistui aatelissäädyssä valtiopäiville vuonna 1885 Kuhlefelt-suvun edustajana. Wrede asui perheineen vuosina 1908-1943 Furubergin huvilassa Haagassa. Huvila purettiin vuonna 1958 ja sen paikalla nykyisessä Haagan sankaripuistossa on vuonna 1966 paljastettu Jaakko Tolvasen suunnittelema muistoreliefi, joka esittää Wreden pariskuntaa.

Karl Wreden arkkitehtuuria luonnehditaan eklektiseksi – suuntaus, joka ottaa vaikutteita eri tyyleistä ja teorioista – ja sovinnaiseksi, mutta selkeälinjaiseksi. Hän kierrätti vaikutteita mm. italialaisesta renessanssista ja saksalaisesta gotiikasta. Karl Wreden arkkitehtuuri edusti aikansa yleiseurooppalaista tyyliä; ihmisenä hän oli kosmopoliitti eikä kiinnostunut kansallisromantiikasta. Ulkomailla opiskelleena Wrede joutui kilpailemaan Suomessa koulutettujen nuorempien arkkitehtien kanssa.

Heikelin talo Helsingissä.

Karl Wreden ensimmäinen merkittävä suunnittelutyö oli Heikelin talo eli Helsingin Korkeavuorenkadulla ja Ludviginkadun kulmaan vuosina 1885-1886 valmistunut asuinkerrostalo, johon hän suunnitteli myös oman ateljeeasuntonsa. Wreden tunnetuin työ Helsingissä on Vanha Kauppakuja eli Wreden pasaasi. Se on vuosina 1888-1892 kahdessa vaiheessa valmistunut suuri viisikerroksinen liiketalo, joka ulottuu Pohjoisesplanadilta Aleksanterinkadulle. Siihen sisältyi Helsingin ensimmäinen katettu kauppakäytävä, joka oli uusi eurooppalainen rakennustyyppi. Karl Wrede oli osakkaana rakennuksen ensimmäisessä vaiheessa (Pohjoisesplanadi 35) yhdessä rakennusmestari J. H. Heleniuksen kanssa. Kauppaneuvos Mathias Julius Hjalmar Tallberg (s. 26.5.1857 Turku ja k. 13.5.1921 Bad Nauheim, Saksa) rahoitti rakennuksen toisen vaiheen, ns. Centralin talon (Aleksanterinkatu 46). Vuonna 1898 Karl Wrede joutui myymään oman osuutensa toisesta talosta. Wrede erosi heinäkuussa 1887 virastaan rakennushallituksessa omistautuakseen tähän yksityiseen hankkeeseen, mutta Wrede palasi virkaansa kuusi vuotta myöhemmin turvatakseen toimeentulonsa.

Turun kaupunginkirjasto valmistui syksyllä 1903.

Vuonna 1899 Karl Wrede tuli toiseksi Turun kaupunginkirjaston suunnittelukilpailussa nimimerkillä Ljus åt vårt folk. Rakennus toteutettiin kuitenkin hänen ehdotuksensa pohjalta ja rakennuksen lahjoitti Turun kaupungille hänen appensa, Fredric von Rettig. Syksyllä 1903 valmistuneen kirjaston arkkitehtonisena esikuvana on pidetty Tukholman ritarihuonetta, joka taas edustaa 1600-luvun hollantilaistyylistä klassismia. Karl Wrede kutsuttiin myös Helsingin Säätytalon suunnittelukilpailuun kolmen muun arkkitehdin kanssa vuonna 1887.

Karl Wrede oli arkkitehtina yläluokan suosima ja suunnitteli paljon juuri huviloita, kartanoita ja suuria yksityistaloja varakkaille suvuille. Sinebrychoffin suvulle Wrede suunnitteli kaupunkipalatsin Helsingin Hietalahteen ja toistakymmentä rakennusta Espoon Karhusaaressa sijainneelle maatilalle. Edward Nottbeckille hän suunnitteli päärakennuksen Neitsytniemen kartanoon Ruokolahdelle. Uskonnollisen herätyksen jälkeen Karl Wrede suunnitteli 1890-luvun puolivälistä alkaen monia kirkollisten yhteisöjen toimitiloja, usein ottamatta korvausta työstään. Näitä rakennuksia ovat mm. Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen rukoushuone, Diakonissalaitoksen rakennukset ja Suomen Lähetysseuran toimitalo Helsingissä. Karl Wreden aktiivisuus arkkitehtina hiipui 1900-luvun alun jälkeen. Hänen viimeinen suunnittelutyönsä oli Lahdenpohjan sataman makasiinirakennus vuonna 1916.

Alkuperäinen Milavida, jossa Nottbeckin perhe asui, oli puinen huvila Näsinkalliolla lähellä uutta taloa. Perhe ei kuitenkaan ennättänyt asua uudessa Milavidassa; vain lapset asuivat talossa pari vuotta palvelijoiden kanssa. Peterin vaimo, Olga von Nottbeck kuoli ollessaan synnyttämässä kaksosia Baden-Badenissa lokakuussa 1898 ja puoli vuotta myöhemmin Peter itse kuoli umpisuolenleikkauksen jälkeen pariisilaisessa sairaalassa. Perheen lasten huoltajaksi määrätty Peterin veli, Edvard von Nottbeck myi palatsin Tampereen kaupungille vuonna 1905. Tuosta lähtien taloa on kutsuttu Näsinlinnaksi. Hämeen museon ensimmäinen museonjohtaja, Gabriel Engberg myös asui talossa. Sisällissodan aikana talossa toimi Punaisen ristin sairaala sekä punaisten tukikohta ja rakennus kärsi pahoja vaurioita sodassa. Rakennukseen osui noin 4 000 ammusta. Toisen maailmansodan aikana talossa asui ilmatorjuntajoukkoja sekä Porin radan siltavartijoita.

Hämeen museona palatsi toimi vuosina 1908-1997. Vuodesta 1998 lähtien 17 vuotta rakennus oli tyhjillään ja odotti remonttia. Milavida kunnostettiin vuosina 2013-2015 ja remontin hinta oli viisi miljoonaa euroa. Ensimmäisen kerroksen salit palautettiin von Nottbeckin hengen mukaisiksi ja niihin tehtiin ravintola saleineen, aulakahvila ja museon vastaanottotilat. Toisessa kerroksessa säilytettiin 1950-luvulta peräisin ollut huonejako. Tämän kerroksen sai käyttöönsä Museo Milavidan näyttelytilat. Museo Milavida on vuonna 2015 paltsiin perustettu museo, jossa on esillä aina kaksi eri tahtiin vaihtuvaa näyttelyä. Näyttelyt tehdään pääosin Tampereen museoiden omista kokoelmista ja niissä on aina esillä jollakin tavoin Milavidan, von Nottbeck-suvun ja Hämeen museon historiaa.

 

Suomen Taideyhdistyksen perustamispäivänä pidetään 10.3.1846, keisari Aleksanteri III:n syntymäpäivää. Suomen Taideyhdistyksen tavoitteena oli järjestää näyttelytoimintaa, sekä arvioida taidetta. Yhdistys halusi huolehtia myös taiteilijoista, jotta nämä saavat sopivaa koulutusta ja harjoitusta tehtäviinsä tulevina taide-elämän tukipylväinä ja kulttuurin tekijöinä. Suomen Taideyhdistyksen ensimmäisenä puheenjohtajana toimi vapaaherra ja salaneuvos Carl Johan Walleen. Yhdistys jakoi ensimmäiset stipendit taiteilijoille sekä järjesti ensimmäiset teosarpajaiset jo toisena toimintavuotenaa 1847. Helsingissä alkoi jo vuonna 1848 piirustuskoulu, vaikka Turussa sellainen piirustuskoulu oli toiminut jo joitakin vuosia.

Suuriruhtinas Aleksanteri, Suomen Taideyhdistyksen suojelija, lahjoitti vuonna 1851 yhdistykselle merkittävän taidekokoelman, 28 taideteosta. Kokoelma oli peräisin vapaaherra O. W. Klinckowströmiltä. Lahjoituksen edellytyksenä oli, että teokset asetetaan näytteille. Tämä 28 teoksen kokoelma on Suomen ensimmäinen julkinen taidekokoelma. Kokoelmalle löydettiin esittelypaikka vasta kymmenen vuoden kuluttua lahjoituksesta. Vuonna 1887 valmistui taiteiden talo, joka Suomen Taideyhdistyksen puheenjohtajan, estetiikan professori C. G. Estlanderin ehdotuksesta nimettiin Ateneumiksi.

Suomen Taideyhdistys kartutti pitkään Ateneumin taidekokoelmia. Suomen Taideyhdistyksen museo- ja koulutoiminnat säätiöitiin vuonna 1939, ja samalla perustettiin Suomen taideakatemian säätiö, Finlands konstakademi. Ateneumin Taidemuseon kokoelmat siirtyivät vuonna 1990 valtion haltuun. Suomen Taideyhdistyksen toiminta jatkuu yhä edelleen, mutta yhdistys ei enää ylläpidä omia kokoelmia, vaan lahjoittaa hankkimansa teokset eteenpäin jäsenilleen vuotuisissa teosarpajaisissa. Suomen Taideyhdistyksen arkisto on Kuvataiteen keskusarkistossa. Tampereella Taideyhdistyksen asiamiehenä toimi tehtailija Wilhelm von Nottbeck.

Suomen Taideyhdistys oli pitkään Suomen ainoa taideyhdistys, kunnes Viipurin taideyhdistys perustettiin vuonna 1890 ja Turun taideyhdistys näki päivänvalon vuonna 1891. Taideyhdistystä ja taidemuseota suunniteltiin Tampereelle Suomen Taideyhdistyksen jäsenten toimesta jo vuonna 1890, mutta sillä kertaa hanke ei vielä onnistunut. Suomen Taideyhdistyksen jäseniä oli vuonna 1850 Tampereella vain parikymmentä ja vuonna 1900 jäseniä oli jo 90. Monet Kustaa Hiekan ystävät ja tuttavat olivat Suomen Taideyhdistyksen jäseniä. Tampereella järjestettiin taidenäyttelyitä suhteellisen vähän ja nekin näyttelyt olivat tavallisesti kiertävien taidekauppiaiden järjestämiä taidenäyttelyitä. Vuosina 1888 ja 1891 Suomen Taideyhdistys järjesti Tampereella taidenäyttelyt. Hagelstam järjesti Tampereella ensimmäisen taidehuutokaupan 1890-luvulla.

Vuonna 1898 nousi uudelleen esille ajatus taideyhdistyksen perustamisesta Tampereelle. Tätä ajatussuuntaa oli tietystu auttamassa Suomen taiteen kultakausi ja menestyminen. Tammerfors Nyheterin ilmoituksessa pyydettiin yleisöä saapumaan 26.1.1898 Engströmin kahvilaan kokoukseen, jossa aiheena oli taideyhdistyksen perustaminen Tampereelle. Kahvilaan saapui ilmoitettuna aikana kaksitoista henkilöä. Paikallaolijat päättivät yksimielisesti perustaa taideyhdistyksen ja he myös muodostivat komitean pohtimaan sääntöehdotusta. Komitean tehtäviin lukeutui samoin jäsenhankinnan järjestäminen sekä kutsua koolle yhdistyksen perustamiskokous. Jäseniä tuli melko helposti yhdistykseen, niin että yhdistyksessä oli pian 202 jäsentä.

Yhdistyksen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin johtokunnan kokouksessa 27.4.1898 tohtori Emil Grönvik, varapuheenjohtajaksi pankinjohtaja Hjalmar Grönblom, rahastonhoitajaksi arkkitehti August Krook, sihteeriksi insinööri Magnus Lavonius. Muut johtokunnan jäsenet olivat Anna Idman, Viivi Palander ja taiteilija Gabriel Engberg, kaikki Kustaa Hiekan tuttavia. Tampereen taideyhdistyksen vakaa pyrkimys oli kiinnittää kiinnostusta yleensä taiteeseen sekä kehittää taideharrastusta Tampereella. Vuonna 1897 oli Suomen Taideyhdistyksessa 88 tamperelaisjäsentä, joista kuitenkin vain 27 liittyi Tampereen taideyhdistykseen. Jäsenistä suurin osa lukeutui sivistyneistöön ja varakkaisiin porvareihin. Useat yhdistyksen jäsenet olivat merkittäviä taiteen keräilijöitä, kuten Kustaa Hiekka, kauppaneuvon Lars Juho Hammarén, konsuli Mauritz Gestrin, kunnallisneuvos Carl Wilhelm Åkerlund, Emil Grönvik, pellavatehtaan isännöitsijä Henrik Solin, K. E. Björkstén, isännöitsijä Juha Valdemar Enqvist ja tehtailija Konstantin Hakulin. Virkamiehistä jäseniksi tulivat ainakin pormestari Fredrik Procopé, poliisimestarit, kamreerit, kaupunginviskaalit ja palomestarit. Yhdistykseen liittyivät myös mm. asessori Evert Tähkäpää, pankinjohtaja Nils Idman vaimoineen ja opettaja Aina Lindell. Taiteilijoita liittyi vain yksi, Gabriel Engberg. Ateneumin ystävät-seuran puheenjohtaja, isännöitsijä Rudolf Elving liittyi samoin jäseneksi sekä tehtailija Gustaf Adolf Serlachius kolmen perheenjäsenensä kanssa liittyi yhdistykseen. Yhdistyksessä olivat mukana myös tukkukauppiaat Kusto Ojanen ja Hjalmar Sundvall. Ruotsinkielisiä yhdistyksen jäsenistä oli huomattavan suuri osa.

Tuolloin elettiin vielä kieliriitojen aikakautta, mutta Tampereen taideyhdistys toimi ruotsinkielellä. Ainakin Tampereella kuvataiteiden harrastus heräsi henkiin kauppiaiden, virkamiesten ja tehtailijoiden joukossa, mutta työväestön keskuudessa lähti vahva harrastus varsinkin musiikkiin ja teatteriharrastusten piiriin. 1910-luvulla alkoi myös suomalaisen taidekaupan ensimmäinen kultakausi. Tuolloin pelkästään Helsinkiin perustettiin neljä taidesalonkia: Gösta Stenmanin, Leonard Bäcksbackan, Sven Strindbergin ja Ivar Hörhammerin taidesalongit. Useat taiteiden myyjät olivat myös mesenaatteja kuvataiteilijoille.

Kultaseppä Kustaa Hiekka kertoo perustamansa säätiön perustamiskirjassa näin: ”Kun minä allekirjoittanut Kustaa Hiekka olen elämäni varrella hankkinut kotiini erilaisia taiteellisia, kansantieteellisiä ja historiallisia esineitä ja kun minä oman kokemukseni perusteella toivon, että nämä esineet, pystytettynä yhtenä kokoelmana ja asetettuina julkisesti nähtäväksi, voisivat vaikuttaa kansalaisiin kohottavasti ja avartavasti sekä syventää isänmaanrakkautta ja entisten sukupolvien kunnioitusta, olen minä päättänyt määrätä alempana mainittavat esineet yhtenä kokoelmana erityisenä julkisena laitoksena yleisesti nähtäväksi ja tarkasteltavaksi. Tässä tarkoituksessa perustan minä Kustaa Hiekan Säätiö-nimisen säätiön…”

Kultaseppä Kustaa Hiekan lahjoituskokoelma muodostuu kuvataiteesta, hopeasta, huonekaluista ja kansantieteellisestä osiosta. Pääosa maalauksista (35 kappaletta), veistoksista (16 kpl) ja grafiikasta (22 kpl) on valmistunut vuosina 1900-1930. Kultaseppä Kustaa Hiekka osti – vakiintuneen taidekaupan puutteen vuoksi – taideteoksensa yleensä suoraa taiteilijoilta, kuten Yrjö Forsénilta, Kaarlo Vuorelta, Kalle Löytänältä, Gabriel Engbergiltä, Yrjö Liipolalta, Emil Rautalalta, Mauno Oittiselta ja Hjalmar Munsterhjelmilta. Jo 1880-luvun alussa Kustaa Hiekka osti ensimmäisen maalauksensa taiteilija Hjalmar Munsterhjelmilta, maisema Tvärminnestä. Taideostoksen vuoksi Kustaa Hiekan vaimo, Henrika, oli huolissaan taulun hinnasta, joka hänen mielestään oli liian kova. Taiteilija Hjalmar Munsterhjelmilta Kustaa Hiekka osti vielä toisenkin maalauksen, kookkaan Päijänteen näkymää esittävä maalaus, jonka ostosta on Hiekka säilyttänyt ostokuitin. 9.19.1895 päivätyn kuitin mukaan taulun hinnaksi on sovittu 1 010,75 markkaa. Kustaa Hiekka halusi saada taulun 40-vuotispäivilleen, johon hän oli kutsunut mm. pormestari Fredrik Procopén. Taulun kuljettamisesta Kustaa Hiekalle on säilynyt myös taiteilija Hjalmar Munserhjelmin ja kultaseppä Kustaa Hiekan välistä kirjeenvaihtoa.

Kustaa Hiekan taidekokoelmat lisääntyivät samoin ystäviltä ja yksityishenkilöiltä ostetuilla taideteoksilla. Myös kultasepiltä Kustaa Hiekka eri puolilta Suomea hankki taide-esineitä itselleen; ainakin viipurilaiselta J. V. Aarnelta, turkulaiselta Hjalmar Saarto-Sahlstedtilta sekä Porissa ja Rovaniemellä vaikuttaneelta Leo Gunnarilta. Aarnelta Hiekka hankki erityisesti kulta- ja hopeaesineitä. Kultaseppä Kustaa Hiekka kartutti taidekokoelmaansa hankkimalla taideteoksia samoin vaasalaiselta tuomari H. J. Boströmiltä sekä tamperelaiselta Frans Seliniltä.

Vasta 1920-luvulla kultaseppä Kustaa Hiekka hankki ainakin ostokuittien mukaan vähän järjestelmällisemmin taidetta taidekauppojen kautta. Vuonna 1918 Tampereelle perustettiin kaksi taidekauppaa; toinen näistä taideliikkeistä toimi vain lyhyen aikaa ja toinen, Tampereen taidehalli, menestyi taidekaupassa paremmin. Kustaa Hiekka ei ollut kummankaan tamperelaisen taidekaupan asiakkaana tiettävästi. Tampereella järjestivät tämän lisäksi myös helsinkiläiset taidekauppiaat näyttelyitään. Kirjanpitonsa mukaan Kustaa Hiekka on hankkinut taidetta ainakin Hannu Hellakselta Tampereella ja Helsingissä, myös antiikkiesineitä sekä huonekaluja. Kustaa Hiekka osti Turussa taidetta mm. rouva Olga Lehtiseltä ja Alma Vigreniltä. Helsingissä Kustaa Hiekka taideteoksia mm. Antik Möbel Affär E. Lindholmilta, Ab Lindstedt Antiquarium Oy:stä ja Stenmanin taidesalongista.

 

Enrico Nicola Mancini.

Turku Jazz Orchestran konsertissa perjantaina 11.11.2022 klo 19 oli yksinomaan Henry Mancinin elokuvamusiikkia tarjolla Turun konservatorion Sigyn salissa. Mancinin musiikkia esitettiin konsertissa lähinnä kahdesta elokuvasta, Hatari (1962) ja Pink Pather (1963). Konsertin kapellimestarina toimi Ville Vannemaa (s. 1983), joka on yksi Suomen kysytyimpiä jazzpuhaltajia ja säveltäjä-sovittaja. Vannemaa on opiskellut Sibelius-Akatemian jazzosastolla ja Pariisin Konservatoriossa. Hänet tunnetaan parhaiten saksofonistina, mutta häneltä taittuvat myös klarinetit ja huilut. Vannemaa on johtanut UMO Helsinki Jazz Orchestraa, Espoo Big Bandiä ja Oulu All-Star Big Bandiä ja tämän vuoden alusta hän johtaa myös Turku Jazz Orchestraa, kun vuodesta 2018 orkesteria johtanut trumpetisti Tero Lindberg luopui vetovastuusta.

Turku Jazz Orchestra.

Elokuvahistorian yksi merkittävimmistä säveltäjistä, Enrico Nicola Mancini (s. 16.4.1924 Cleveland ja k. 14.6.1994 Los Angeles) syntyi Little Italyn naapurustossa Clevelandissa ja kasvoi West Aliquippassa, Pennsylvaniassa, lähellä Pittsburghia. Hän syntyi italialaisten maahanmuuttajien, amatöörimuusikko Quintiliano Mancini – joka työskenteli Jones and Laughin Steel Companyssa – sekä Anna (o.s. Pece) poikana. Isä opetti pojalleen piccolohuilun alkeet jo 8-vuotiaana. Isä toivoi pojastaan opettajaa, mutta Mancinille käänteentekevä kokemus vuonna 1935 oli nähdä Cecil B. DeMillenin elokuva, The Crusades, jossa oli Rudolph G. Koppin musiikki. Tämän jälkeen musiikki vei Mancinin lopullisesti.

Orkesterinjohtaja Benny Goodman.

Pittsburghissa Mancini opiskeli pianonsoittoa ja orkesterisovitusta vuonna 1928 valmistuneen Stanley Theaterin (nykyisin Benedum Centerin) kapellimestari Max Adkinsin ohjauksessa. Silloin Mancini pääsi tekemään jo sovituksia paitsi Stanley Theatre-orkesterille myös klarinetisti Benjamin ”Benny” David Goodmanin (s. 30.5.1909 ja k. 13.6.1986) bändille. Mancini valmistui Aliquippa High Schoolista vuonna 1942 ja lähti opiskelemaan Carnegie Institute of Technologyssa (nykyisin Carnegie Mellon University) Pittsburghissa. Vielä samana vuonna Mancini siirtyi opiskelemaan Juilliard School of Musiciin New Yorkiin; koe-esiintymisessä Mancini esitti Beethovenin sonaatin ja improvisoi Cole Porterin teoksen Night and Day.

Orkesterinjohtaja ja pasunisti Glenn Miller.

Vuonna 1943 Mancini värväytyi 18-vuotiaana Yhdysvaltain armeijan ilmavoimiin, jossa pasunisti, säveltäjä ja orkesterinjohtaja Alton Glenn Miller (s. 1.3.1904 Clarinda, Iowa ja k. 15.12.1944 Englannin kanaali) värväsi muusikoita. Glenn Millerin suosituksesta Mancini pääsi 28. ilmavoimien yhtyeeseen ja sieltä Ranskaan insinööriprikaatiin. Mancini oli 5.5.1945 vapauttamassa Mauthausen-Gusenin keskitysleiriä Itävallassa, Linzin kaupungin lähellä. Sodan jälkeen vuonna 1946 Mancinista tuli pianisti ja sovittaja uudelleen muodostetun Glenn Millerin orkesteriin, jota tuolloin johti saksofonisti, laulaja ja kapellimestari Gordon Lee ”Tex” Beneke (s. 12.2.1914 ja k. 30.5.2000). Mancini jatkoi myös sävellyksen, kontrapunktin, harmonian ja orkestroinnin opintojaan säveltäjien Ernst Heinrich Krenekin (s. 23.8.1900 ja k. 22.12.1991) ja Mario Castelnuovo-Tedescon (s. 3.4.1895 ja k. 16.3.1968) ohjauksessa.

Amerikkalaiset vapauttivat Mauthausenin keskitysleirin 5.5.1945.

Mancini aloitti työskentelyn vuonna 1912 perustetun elokuvastudio Universal-Internationalin musiikkiosastolla vuonna 1952. Seuraavan kuuden vuoden aikana Mancini sävelsi musiikin yli 100 elokuvaan. Näitä elokuvia olivat esimerkiksi Creature from Black Lagoon, The Creature Walks among Us, It Came from Outer Space, Tarantula, This Island Earth, The Glenn Miller Story – tästä elokuvasta hän sai ensimmäisen Oscar-ehdokkuuden – Benny Goodmanin tarina ja Orson Wellesin Touch of Evil. Elokuvamusiikin lisäksi Mancini kirjoitti myös muita kappaleita, kuten I Won’t Let You Out of My Heart. Vuonna 1958 Mancini jätti Universal-Internationalin ja alkoi työskennellä itsenäisenä säveltäjä/sovittajana.

Tuottaja ja ohjaaja sekä käsikirjoittaja Blake Edwards.

Mancini aloitti pitkän yhteistyön käsikirjoittaja, näyttelijä, tuottaja ja ohjaaja Blake Edwardsin (syntynyt William Blake Crump, s. 26.7.1922 ja k. 15.12.2010) kanssa. Ensimmäisenä heidän yhteistyönsä hedelmänä syntyi tv-sarja Peter Gunn. 35 vuoden aikana he tekivät yhdessä 30 elokuvaa, joista tunnetuimmat lienevät Aamiainen Tiffanilla (Moon River), Days of Wine and Roses, Experiment in Terror, The Great Race, The Party ja The Pink Panther. Stanley Donen kanssa Mancini teki myös pitkään työtä säveltämällä mm. Charaden, Arabesquen ja Two for the Roadin. Howard Hawksille Mancini sävelsi mm. Hatari-elokuvaan musiikin.

Muita ohjaajia, joiden elokuviin Henry Mancini on tehnyt musiikkia ovat mm. Martin Ritt (The Molly Maquires), Vittorio se Sica (Auringonkukka), Norman Jewison (Gaily, Gaily), Paul Newman (The Glass Menagerie), Stanley Kramer (Oklahoma Crude), George Roy Hill (The Great Waldo Pepper), Arthur Hiller (Silver Streak) ja Ted Kotcheff sekä Alfred Hitchcock (Frenzy). Mancini oli mukana tekemässä useisiin tv-elokuviin musiikkia, kuten The Moneychangers, The Thorn Birds ja The Shadow Box. Monet televisioteemat syntyivät hänen kynästään, esimerkiksi Mr Lucky, NBC Mystery Movie, Tic Tac Dough ja Once Is Not Enough.

Artisteja, jotka ovat esimerkiksi levyttäneet Henry Mancinin musiikkia ovat mm. Paul Anka, Andy Williams, Pat Boone, Frank Sinatra, Anita Bryant, Jack Jones, Perry Como, The Lettermen, Herb Alpert, Connie Francis, Eydie Gorme, Steve Lawrence, Trini Lopez, George Maharis, Johnny Mathis, Jerry Vale, Ray Conniff, Quincy Jones, The Lennon Sisters, Eddie Cano, Frank Chacksfield, Warren Covington, Sarah Vaughan, Shelly Manne, James Moody, Percy Faith, Cher Ferrante, Peter Nero, Liberace, Montovani, Tony Bennett, Julie London, Wayne Newton, Arthur Fiedler, Boston Pops Orchestra, Peggy Lee ja Matt Monro.

Henry Mancini ennätti tehdä yli 90 albumillista lähinnä big band musiikkia; hänellä oli 20 vuoden sopimus RCA Victorin kanssa. Varhaisimmat hänen levytyksensä syntyivät jo 1950-luvulla. Vuoden 1969 valtava hitti oli Mancini sovitus Nino Rotan teoksesta A Time for Us (Love Theme from Romeo and Julia) ja siihen liittyvä albumi, A Warm Shade of Ivory. Tässä yhteydessä Henry Mancini alkoi toimia myös enemmän levytyksissä itse pianistina ja hän tallensi levyille myös muiden säveltäjien tekemää musiikkia. Kahdella hänen myydyimmällä albumillaan soittaa trumpettia mm. Doc Severinsen (oik. Carl Hilding, s. 7.7.1927).

Trumpetisti Doc Severinsen.

Kiireisimpänä aikana Henry Mancini johti itse yli viisikymmentä konserttia vuodessa ja kaikkiaan hän johti yli 600 sinfoniakonserttia elinaikanaan. Hänen johtamiaan orkestereita ovat mm. Boston Pops, Lontoon sinfoniaorkesteri, Israelin filharmonikot, Los Angelesin filharmonikot ja Royal Philharmonic Orchestra sekä Minnesota Orchestra, jonka kanssa hän debytoi Thorn Birds Suiten kesäkuussa 1983. Vuonna 1987 Mancini johti hyväntekeväisyyskonsertin Lontoossa Children In Need-järjestön tueksi. Henry Mancini oli nominanttina 72 Grammy-palkinnon saajaksi, joista hän sai palkinnon 20 kertaa. Oscar-palkinnon saajaksi hänet ehdotettiin 18 kertaa, joista neljä toi voiton. Hän voitti myös Golden Globe-palkinnon ja oli kaksi kertaa ehdolla Emmy-palkinnolle.

Mancini sai vuonna 1989 American Academy of Achievementin Golden Plate-palkinnon sekä vuonna 1997 postuumisti musiikin tohtorin arvon Berklee College of Musicista. Henry Mancini kuoli haimasyöpään Los Angelesin kaupungissa 14.6.1994. Mancinin vaimo oli laulaja Virginia ”Ginny” O’Connor, jonka kanssa heillä on kolme yhteistä lasta. Rouva Mancini oli yksi Singers Societyn perustajista; yhdistys edistää ammattilaulajien hyvinvointia ja terveyttä maailmanlaajuisesti. Yksi Mancinin kaksoistyttäristä, Monica Jo Mancini (s. 4.5.1952) on ammattilaulaja. Hänen sisarensa, Felice johtaa The Mr. Holland’s Opus Foudationia (MHOF). Mancinin poika, Chrispher on musiikin kustantaja ja promoottori Los Angelesissa.

Turku Jazz Orchestran perjantain konsertissa vierailevina solisteina soittivat Matti Fredsiksson (viulu, kitara ja mandoliini) sekä orkesterin oma saksofonisti, Jusu Heinonen (harmonikka). Orkesterin saksofonisteina soittivat Jusu Heinonen, Tane Kannisto, Kimmo Gröhn, Harri Wallenius ja Samuli Nieminen. Pasuunoita: Hooper Santos, Jani Jokinen, Vesa Huhtasalo ja Gustav Nyström. Trumpetteja: Tero Lindberg, Timo Mansikka-aho, Rami Koskinen ja Mikko ”Gunu” Karjalainen. Kompin takasivat: Timo Kajamies (piano), Vesa Saloranta (basso) ja Anssi Tirkkonen (rummut).

Konsertissa kuullut Mancinin sävellykset olivat:

1. Cheers

2. Theme from ”Hatari!”

3. Baby Elephant Walk

4. Your Fayher’s Feathers

5. Night Side

6. Crocodile, Go Home

7. The Sounds of ”Hatari!”

8. Theme from ”Peter Gunn”

9. The Pink Panther Theme (adapt. Tero Lindberg)

10. It Had Better Be Tonight

11. Royal Blue

12. The Tiber Twist (adapt. Tero Lindberg)

13. Something for Sellers

14. Shades of Sennett

15. Dreamsville

16. Banzai Pipeline

Perjantain Mancini-konsertin tuoreet adaptaatiot Turku Jazz Orchestralle – kahta kappaletta lukuun ottamatta – olivat kapellimestari Ville Vannemaan tekemiä.

Konsertin kapellimestari Ville Vannemaa.

Kuvanveistäjä Yrjö Liipolan vanhemmat olivat maanviljelijä Henrik Gabriel Ali-Liipola ja Wilhelmiina Tilkanen. Maanviljelysneuvos Selim Konstantin Liipola (s. 30.1.1871 Koski Tl ja k. 25.7.1932 Vehmaa) oli hänen veljensä. Yrjö Liipola opiskeli kuvanveistoa Turun piirustuskoulussa ja Firenzen taideakatemiassa sekä Berliinissä ja Pariisissa. Liipola muutti Suomesta Unkariin osallistuttuaan kutsuntojen vastaiseen toimintaan kotikunnassaan Koskella. Yrjö Liipola palasi Suomeen vuonna 1934. Taiteilijauransa ohella Yrjö Liipola toimi Suomen konsulina Unkarissa ja Unkarin konsulina Suomessa. Liipola myös käänsi unkarilaista kirjallisuutta suomeksi. Yrjö Liipolalle myönnettiin professorin arvonimi vuonna 1952. Yrjö Liipola lahjoitti taidekokoelmansa vuonna 1956 entiselle kotikunnalleen Koskelle Tl, missä kokoelma on esillä sitä varten perustetussa Yrjö Liipolan taidemuseossa. Yrjö Liipolan kunniaksi on nimetty tie, Yrjö Liipolan tie, Kauniaisissa. Kesällä 2009 Budapestin Vörösmarty-aukiolla paljastettiin Yrjö Liipolan muistolaatta.

Kustaa Hiekan patsas lukutuvan edustalla Laitilassa.

Kultaseppä Kustaa Hiekka oli ryhtynyt toteuttamaan ajatustaan rahastosta Laitilan kunnan kirjaston lahjoittamiseksi jo vuonna 1934. Lopullisesti lukutupasäätiö perustettiin 3.4.1937 Kustaa Hiekan lahjoittamilla varoilla. Säätiön peruspääoma muodostui 6 000 kappaleesta Kansallis-Osake-Pankin osakkeita sekä 500 000 markasta rahaa. Kustaa Hiekka uskoi johtokunnan jäsenyyden jo vuonna 1934 samoille miehille kuin myöhemmin lukutupasäätiössäkin. Kultaseppä Hiekka määräsi korkotuotoista maksettavaksi eläkettä veljelleen, sisarpuolilleen sekä kuolleiden sisarien tyttärille. Hän jakoi osan myös kansakoululaisille ja Laitilan Maamiesseuralle. Säädekirjassa Kustaa Hiekka pidätti itselleen oikeuden saada halutessaan osakkeista kuukausittain 6 000 markkaa. Kustaa Hiekan teollisuusneuvos-arvonimen aloite oli pöytäkirjan mukaan tullut johtokunnalta. Johtokunta onnitteli Kustaa Hiekkaa 12.10.1935 tämän 80-vuotispäivänä.

Kustaa Hiekan jo kuoltua jaettiin ensimmäiset avustukset lahjoittajan syntymäpäivänä 12.10.1937. Lahjoituksia saivat Laitilan hyväksi toimivat yhdistykset, kunnan kantakirjasto ja lukusali, koulut stipenditarkoituksiin sekä tietyt avun tarpeessa olevat, moitteettomasti eläneet, köyhäinapua saamattomat kuntalaiset, joita kuitenkin oli 42 henkilöä. Rahastonhoitaja Jussi Nolppari sai pienen korvauksen urakastaan lahjoitusten maksuunpanossa. Varattomuusavustuksia säätiö maksoi 1960-luvun loppuun saakka vähävaraisille. Kultaseppä Kustaa Hiekan säätiö vaali myös kädentaitoja lahjoituksissaan.

1940-luvulla lahjoitusrahasto auttoi Laitilan kuntaa kirjaston juoksevien menojen hoitamisessa; mm. siivoojan ja lukusalivalvojan palkkaamisessa. Yhteistyössä kirjaston kanssa säätiön johtokunta tilasi kirjastolle lehtiä; lähialueen lehtiä, kristillisiä lehtiä, suurten puolueiden lehtiä sekä isänmaallisia lehtiä. Uusi kunnansairaalaan tilattiin myös lehtiä. Vuonna 1945 tuettiin samoin yhteiskoulun perustamista merkittävällä lahjoituksella. Aluksi myös Suojeluskunta ja Lotat saivat tukea sekä Maamiesseura ja Seppälän sekä kirkonkylän koulujen stipendirahastot olivat apurahansaajia.

Taiteilija Kerttu Horila.

Usein tukea sai Laitilan Nuorisoseura ja vuonna 1971 alettiin tukea myös Laitilan Jyskeen urheilijoita. Laitilan kirjaston lehtitilauksia ja kirjahankintoja tuettiin monia vuosia. Vuonna 1988 säätiö oli mukana tukemassa Laitilan uuteen kaupungintaloon hankittua raumalaisen Kerttu Horilan (o.s. Salmijärvi, s. 1946 Iisalmi) keraamista reliefiä, Muutoksen murros. Kustaa Hiekan lahjoitusrahasto on sijoittanut varojaan myös metsään. Vuonna 1939 se hankki 50 hehtaaria metsää Seppälästä. Nykyään metsäpalstoja on eri puolilla Laitilaa ja Kodisjokea. Metsät ovat olleet hyvässä hoidossa ja metsänhoitajina ovat toimineet alkuun Nestori Kirkola ja myöhemmin Ukko Aaltonen. Pääosin säätiön tulot muodostuvat koroista, osingoista, vuokratuloista sekä puun myynnistä.

Kustaa Hiekan lukutupasäätiö ja lahjoitusrahastosäätiö sulautettiin yhdeksi Kustaa Hiekan lahjoitusrahastoksi vuonna 1990. Vuoden 2000 sääntöuudistuksessa uudeksi nimeksi tuli Hiekan säätiö. Hiekan säätiön tarkoitus on tukea yleishyödyllistä, taloudellista ja sivistyksellistä toimintaa Laitilassa sekä avustaa vähävaraisia avun tarpeessa olevia kunnan asukkaita, kaikki niillä tavoilla ja niillä rajoituksilla kuin lahjakirjoissa ja säädekirjassa lähemmin määrätään. Aikaisempien säätiöiden johtokunnan toiminta oli lähinnä kokouksissa istumista ja metsäretkiä. Myöhemmin johtokunnissa alettiin miettiä asioita pidemmällä tähtäimellä. Täytyi seurata osakkeiden sekä pankkikorkojen kehitystä. Säätiö oli myös metsän lisäksi sijoittanut varojaan laitilalaisiin asunto-osakkeisiin.

Laitilan uusi kirjastotalo.

Suomen ylimmän tuomioistiuimen, Korkeimman oikeuden yksi osasto oli maaliskuusta lokakuuhun vuonna 1944 evakoitu Helsingistä ilmapommitusten vuoksi Laitilaan. Lukutuvan koko pääkerros oli tänä aikana Korkeimman oikeuden käytössä. Säätiön puheenjohtaja, maalaisliiton kansanedustaja ja maanviljelijä Juho Erland Pilppula (s. 28.5.1886 Laitila ja k. 14.2.1973 Laitila) oli ilmeisesti se henkilö, joka suositteli Korkeimman oikeuden sijoittumista Laitilan lukutupaan. Juho Pilppula oli kansanedustaja Turun läänin eteläisessä vaalipiiristä 2.9.1927-21.7.1948. Pilppula toimi ministerinä valtiovarainministeriössä Risto Ryti toisessa hallituksessa 31.7.1940-4.1.1941. Jouduttuaan jättämään ministerin tehtävät Pilppula toimi maalaisliiton eduskuntaryhmän puheenjohtajana 1941-1943. Juho Pilppula luopui tehtävästä vuonna 1943 jouduttuaan syytteeseen säännöstelyrikkomuksesta. Juho Pilppula oli sotasyyllisyysoikeuden jäsen vuosina 1945-1946. Hän oli aktiivinen myös kunnallispolitiikassa ja sai kunnallisneuvoksen arvonimen vuonna 1936.

Korkeinta oikeutta istuttiin Laitilassa päiväsaikaan ja Korkeimman oikeuden henkilökunta oli majoitettuna Laitilan maataloihin. Lehtilukusali lukutuvassa suljettiin 18.3.1944 oikeusistuntojen vuoksi. Kirjoja sai lukutuvasta lainata edelleen tiistai- ja torstai-iltaisin sekä lauantaina. Laitilassa osattiin vaieta Korkeimman oikeuden työskentelystä ja esimerkiksi Laitilan Sanomat ei kirjottanut yhtään mitään Korkeimman oikeuden työskentelystä Laitilassa.

Laitilan lukutuvassa alkuperäisissä tiloissa Laitilan kirjasto palveli yli kolmekymmentä vuotta kuntalaisia. Jussi Nolpparin kuoltua vuonna 1969 hänen perheensä asunto lukutuvan yläkerrassa muutettiin kirjastokäyttöön sopivaksi. Tuolloin myös Laitilan Sanomat muutti pois lukutuvasta. Näin saatiin lisää tilaa kirjaston käyttöön. Yläkertaan rakennettiin uudet portaat yleisökäyttöön. Lukusali tuli nyt talon yläkertaan ja sinne valmistui myös musiikinkuunteluhuone. Myös talonmiehen asunnolle järjestyi tila lukutuvalta. Vuonna 1972 talon kellari sallittiin kansalaisopiston maalaustaidepiirille työpajaksi sellaisella ehdolla, että vain ohjaajalla oli tiloihin avain. Vuonna 1971 alkoi lukusalin yhteydessä myös pienimuotoinen näyttelytoiminta.

Laitilan kaupungintalo.

Uusitut kirjastotilat otettiin lukutuvalla käyttöön syksyllä 1970. Lukutupasäätiö huolehti remontin kustannuksista ja Laitilan kunta maksoi kirjaston tiloista vuokraa säätiölle. Vuoteen 1982 saakka säätiö palautti vuokrasummasta 60 prosenttia takaisin Laitilan kunnalle; nämä varat käytettiin juuri perustetun musiikkiopiston tukemiseen ja kunnan kulttuuritoimintaan. Samaan aikaan myös valtionavut lisääntyivät. Lukutupasäätiö sai lahjoitusrahastosäätiöltä lainaa menoihinsa. Väinö Hilanteen kuoltua kirjastoa hoitivat Laura Heinonen ja Rauha Suhonen. Laitilan kirjaston ensimmäiseksi johtajaksi valittiin Leena Ratia vuonna 1974.

Säätiö alkoi hienovaraisesti tunnustella vuonna 1976, millä ehdoilla Laitilan kunta lunastaisi lukutuvan rakennuksen, jonka ylläpito oli käynyt säätiön taloudelle raskaaksi. Samoihin aikoihin jo pohdittiin Laitilan kunnassa uuden kirjastotalon rakentamista. Muutaman vuoden päästä säätiö ehdotti Laitilan kunnalle vaihtokauppaa, jossa säätiö saisi lukutuvasta itselleen metsää. Laitilan kunta tyrmäsi vaihtokaupan vuonna 1981, koska se vaikeutti uuden kulttuuritalon rakennushanketta. Vuonna 1983 kirjaston johtajana aloitti Päivi Kettula. Uusi kirjastotalo Laitilassa sai vielä odottaa, sillä Laitilassa valmisteltiin kunnantalon rakentamista ensin. Uusi kaupungintalo valmistuikin vuonna 1988.

Lukutuvan saneerattu kellarikerros otettiin tammikuussa 1987 käyttöön; kirjastolle tuli kellarista lisätilaa, kun sinne sijoitettiin lastenosasto ja musiikkiosasto sekä henkilökunnan työtilat. Lukutuvan ullakolle valmistui kaksi lämmintä kirjavarastoa. Laitilan kaupunki vastasi lukutuvan remontin kustannuksista. Talon remontissa sai rakennus ulkovalaistuksen sekä lisää parkkitiloja. Helmikuussa 1987 säätiö luovutti lukutuvan rakennuksen Laitilan kaupungin omistukseen. Vaihtokaupassa säätiö sai Hartikkalan tilan metsäpalstan. 

 

Kultaseppä Kustaa Hiekan lahjoitusvaroilla valmistui vuonna 1937 Suomen maaseudun ensimmäinen kirjastotalo Laitilaan, Laitilan lukutupa. Laitila on Kustaa Hiekan synnyinseutua ja lukutupa valmistui Laitilan keskiaikaisen harmaakivikirkon viereen, osoitteessa Keskuskatu 8 A. Vuonna 2006 Laitilaan valmistui kaupungin rakennuttama uusi kirjastotalo; aikaisempaan kirjastoon verrattuna uusi kirjastorakennus on noin kolme kertaa suurempi. Kustaa Hiekan lahjoittamasta lukutuvasta muodostettiin kulttuurikeskus, jonka pääkäyttäjänä on Vakka-Suomen musiikkiopisto. Kulttuurikeskuksen ensimmäisessä kerroksessa on musiikkiopiston yhteiskäytössä oleva taidenäyttelytila.

Kustaa Hiekan lukutupa Laitilassa.

Laitilan kulttuurikeskuksen näyttelytila muodostuu kahdesta huoneesta, joiden yhteinen pinta-ala on noin 80 m². Seinäkorkeus on 2,70 m ja seinät ovat pääosin valkoiset, taulujen ripustusta varten on kisko-vaijerijärjestelmä, kohdevaloja on yleisvalaistuksen lisäksi käytettävissä. Rakennuksessa on myös hälytysjärjestelmä. Kulttuurikeskuksen näyttelytiloissa järjestetään 2-3 näyttelyä vuodessa. Laitilan kulttuurikeskuksen ensimmäiset näyttelyt olivat talvella 2008. Laitilan kaupunki tarjoaa taiteilijoille tai taiteilijaryhmälle kulttuurikeskuksessa ilmaisen näyttelytilan. Näyttelyn ripustuksesta ja purkamisesta vastaa taiteilija itse.

Kustaa Hiekan kotitalo Seppälän kylässä Laitilassa.

Kustaa Hiekka syntyi ja varttui tuuheasti rakennetussa Seppälän kylässä, jossa viljeltiin ikivanhoja peltoja. Seppälän kylä on Laitilan suurimpia kyliä, sillä siellä oli taloja yli kaksikymmentä. Hiekan kotitalon mailla sijaitsi rautakautinen linnavuori sekä Kopinkedon hiidenkiukaat. Isorahkan suon takana näkyi Untamalan kylä ja sen kirkko. Hiekan suku oli vuosisatoja asunut samoilla seuduilla ja sukulaiset olivat talonpoikaista väkeä. Kylänmäeltä näkyi suoraan seitsemän kilometrin päähän, jossa kohosi Laitilan keskiaikainen harmaakivikirkko. Palttilan kartanon ruokakello saattoi kuulua Seppälän kylään saakka. Valkojärveä pitkin mentiin kirkkoveneillä pyhäaamuisin kirkonmenoihin. Hiekan talo, jota Kustaa Hiekan isoveli Wilhelm isännöi, siirrettiin vuonna 1890 isonjaon määräyksestä kilometrin verran, Omitun niityn laitaan. Kustaa Hiekka lähti itse Seppälän kylästä vuonna 1870 Uuteenkaupunkiin hakemaan kultasepänoppia. Lomansa oppipoika Kustaa Hiekka vietti Seppälän kotikylässään.

Vaurastunut kelloseppä Kustaa Hiekka jätti työnsä kultaseppänä vuonna 1918, jolloin hän myös luopui perustamastaan Suomen Kultaseppä Oy:stä. Tampereen ja Laitilan kaupunkien eteen Hiekka teki paljon merkittävää työtä mesenaattina. Kustaa Hiekan vaimo, Henrika Karolina Hiekka (Arenius) kuoli vuonna 1919. Kustaa Hiekka vieraili kotikylässään mielellään hienolla Opel-merkkisellä autolla, jota hän ei itse ajanut. Paikallisen lehtitiedon mukaan Laitilassa saatettiin nähdä jopa viisikin autoa päivässä. Kustaa Hiekka piti huolta vanhasta kotitalostaan Seppälän kylässä, jotta suvun tilanpitoa voitiin jatkaa. Testamentissaan Hiekka huolehti jopa joidenkin sukulaistensa eläketurvasta. Kustaa Hiekka varautui lahjoittamaan 10 000 markkaa (noin 43 000 euroa) Laitilan kansanopiston perustamiseen, tietenkin Seppälän kylään. Varsinais-Suomen kansanopisto ennätettiin kuitenkin jo vuonna 1899 perustaa Paimioon, joten Kustaa Hiekka vaihtoi lahjoituksensa stipendirahastoksi Laitilasta kansanopistoon pyrkiville. Kustaa Hiekka perusti viimeisinä elinvuosinaan Laitilaan kaksi säätiötä, toisen kirjastoa ja toisen lahjoitusrahastoa varten.

Kustaa Hiekka seurueineen Laitilassa Opel-merkkisellä autollaan.

Kirkonmiehet olivat aloittaneet Laitilassa kirjastotoiminnan jo vuonna 1864. Silloin elettiin aikaa, jolloin kirjastoaate valtasi Suomea. 1870-luvulta lähtien kirjasto toimi uudella kansakoululla. Opettaja Juho Vuorinen järjesteli kirjaston toimintaa seuraavalla vuosikymmenellä; kirjaston lainausaika oli sunnuntaina klo 8-10, kun paikkakunnan väki kulki kirkkoon. 1800-luvun lopussa jotkut yhdistykset, ainakin Laitilan Nuorisoseura, perustivat omia, pieniä kirjastojaan.

Vuosikymmenien ajan kirjastojen toiminta oli vakiintumatonta. Vuonna 1912 perustettiin Laitilaan kunnanvaltuusto, joka samana vuonna jätti varovaisuudessaan päättämättä kirjastokonsulentin suosituksen kansankirjaston perustamisesta, sillä päätös heidän mielestään kuului kuntakokoukselle. Kirjaston perustaminen nostettiin jälleen esille vuonna 1916 Koulutoimen Ylihallituksen kiertokirjeessä. Apteekkari Anton Runman puolsi myös kuntakirjaston perustamista paikkakunnalle. Laitilan valtuusto varasi kirjaston tarpeisiin 100 markkaa vuotta kohden. Kirjasto oli tarkoitus sijoittaa kunnanhuoneeseen, johon kirjastonhoitajan tuli hankkia siihen tarkoitukseen sopiva kaappi. Suuriksi katsottujen kustannusten vuoksi kirjastohanke siirrettiin kuitenkin 1920-luvun puolelle. Vasta vuonna 1926 Laitilassa päätettiin kuntakirjasto perustaa ja kirjaston kirjakokoelma siirrettiin kuntatalon ullakkohuoneeseen kansakoululta. Laitilan kirjasto aukesi heinäkuussa 1927 ja kirjastonhoitajaksi palkattiin Laitilan Molvassa syntynyt Väinö Hilander. Uusi kirjastolaki sääti vastuun kirjastosta kunnille ja melko pian kirjastotoimeen saatiin myös valtionapua. Laitilassa oli muutamassa kylässä ns. piirikirjastot, jotka lopetettiin vasta vuonna 1974 kun kirjastoauto korvasi ne.

Kustaa Hiekka mainitsee muistikirjassaan jo vuonna 1903 ensimmäisen kerran ajatuksensa lukutuvan rakentamisesta Laitilan harmaakivikirkon viereen; toisinaan hän haikaili lukutuvan valmistumista myös Seppälän kylään, omaan kotikyläänsä. Samaan aikaan Laitilan lukutuvan kanssa oli menossa tamperelaisen, Nurmeksessa syntyneen henkikirjoittaja Niilo Timosen lahjoitushanke Nurmeksen kirjastoksi, joka aukesi yleisölle vuoden 1937 lopulla, hieman ennen Laitilan lukutupaa. Niilo Timosen kirjastolahjoitus Nurmekselle alkoi muodostua jo vuoden 1930 tienoilla. Kustaa Hiekan kirjastolahjoituksesta Laitilaan tuli kirjastotoiminnan toinen mallikunta. Kansanvalistus ja kirjastolehtikin ylisti Hiekan lahjoitusta vuonna 1936.

Laitilan kirjastotalo valmistui vanhaa kirkkorakennusta vastapäätä, kirkonkylä silloiseen pääristeykseen, Anttilan talon maille. Kunnanvaltuusto teki päätöksen tontin luovutuksesta 2.11.1936. Lukutuvan kirjastosali oli noin 60 m²:n huone ja talon lukusali oli hieman pienempi. Niiden välissä oli Laitilan Sanomien – perustettu tammikuussa 1925 - toimitus ja konttori. Kirjastonhoitaja Väinö Hilanne (ent. Hilander) lehden toimituksen sekä kirjaston aina 1960-luvun puoliväliin asti. Laitilan lukutuvan suunnitteli rakennusmestari Heikki Enko, joka suunnitteli paikkakunnalle samoin funkkistyylisen elokuvateatterin sekä hirsirakenteisen kappalaispappilan. Lukutuvan piirustukset Enko teki Kustaa Hiekan toiveiden mukaisesti.

Enkon ja Nolpparin muodostama rakennustoimikunta allekirjoitti Laitilan lukutuvan urakkasopimuksen 15.3.1937 laitilalaisten Onni Soinin ja Armas Laihisen kanssa. Rakennuksen lopputarkastus sovittiin tehtäväksi marraskuun puolivälissä. Rakennuksen urakkasumma oli 528 000 markkaa, mutta alkuperäinen lahjoitussumma ei riittänyt ja Kustaa Hiekka lahjoitti 100 000 markkaa lisää hankkeeseen rahaa ja loput varat tulivat lahjoitusrahastosta. Urakkaa varten oli olemassa seitsemän pääpiirustusta ja neljä työpiirustusta, mm. ikkunoista ja ovista. Urakoitsijoiden tehtävä oli hankkia raudoituspiirustukset. Kustaa Hiekka itse ei ennättänyt nähdä lukutupaa valmiina, sillä hän kuoli vapunpäivänä 1.5.1937.

Pitkään asiasta keskusteltuaan lukutupasäätiön johtokunta päätti nimetä uuden talon Kustaa Hiekan lukutuvaksi. Kun kattotiilet saatiin talon katolle, tarjottiin harjannostajaiskahvit rakentajille. Kotipuutarhaliitolta pyydettiin ja saatiin ympäristösuunnitelma, jonka kustansi Laitilan Säästöpankki. Rakennusmestari Heikki Enko suunnitteli myös uuden kirjaston kalustamisen ja niiden hankinnat. Kirjastoon tuli vihreät kalusteet ja lattiaan tuli korkkimatto. Kirjaston lamput olivat kauniita ja tarkoitukseen hyvin sopivia. Kustaa Hiekan lukutupa vihittiin kirjaston käyttöön 16.1.1938 Suomen maaseudun ensimmäisenä kirjastorakennuksena. Tämä selostettiin tarkasti vuoden 1938 kansanvalistus ja kirjastolehden ensimmäisessä numerossa, jossa kuvailtiin isänmaallista vihkiäisjuhlaa.

Kuvanveistäjä Uuno Yrjö Gabriel Liipola.

Lukutuvan edustalle Laitilan kunta tilasi kuvanveistäjä Uuno Yrjö Gabriel Liipolalta (s. 22.8.1881 Koski Tl ja k. 26.3.1971 Koski Tl) tämän tekemän Kustaa Hiekan pronssiin valetusta rintakuvasta toistovalun. Laitilan lukutuvan rakentamiseen ja ylläpitoon liittyvät päätökset on kaikki kirjattu lahjoitusrahastosäätiön pöytäkirjaan. Lukutupasäätiön varat loppuivat kirjaston rakennuksen valmistuttua ja lukutuvan ylläpito lankesi lahjoitusrahastolle. Vuokratuloa kertyi Laitilan Sanomien tiloista. Lukutuvan puutarhan hoito huomioitiin talousarviossa erikseen. Kerttu Nolpparia kiitettiin monta kertaa lukutuvan puutarhan hoidosta.

 

Kokaiinista tuli 1980-luvun loppupuolella jälleen tunnettua huumausainetta; kokaiini oli markkinoijan unelma, sillä sitä pidettiin luksustuotteena sen hinnan vuoksi ja ainoastaan varakkailla asiakkailla oli mahdollisuus sen käyttöön. Newsweek-lehden kansikuvassa vuonna 1977 kokaiinia verrattiin Dom Pérignon-sampanjaan, joka edusti varakkaiden ihmisten hyvää ja hienostunutta makua. Kokaiini nousi nopeasti hyvin monien kunnianhimoisten nuorten amerikkalaisten suosikiksi. Time-lehti ylisti kokaiinia: ”mahdollisesti miljoonien kunnollisten, perinteisten ja usein parempaan asemaan pyrkivien kansalaisten mielihuumeeksi”. Päinvastoin kuin useat muut huumeet kokaiinin katsottiin soveltuvan lisukkeeksi sekä vapaa-aikaan että työelämään. Kokaiinilla ei ollut rasitteena kannabiksen tai LSD:n sivuvaikutuksia eikä niiden tajuntaa laajentavia ominaisuuksia. Tämän lisäksi kokaiini oli aivan liian tyyristä säännölliseen käyttöön muille kuin hyvin pienelle ryhmälle sangen varakkaita asiaan vihkiytyneitä käyttäjiä. Köyhemmällä väestöllä ei yksinkertaisesti ollut kokaiiniin varoja, eikä juuri kenelläkään ollut vuonna 1975 riippuvuutta kokaiinista.

Presidentti Gerald Ford.

Yhdysvaltalaiset poliitikot suhtautuivat kokaiinin tuolloin myös hyvin suopeasti. Gerald Rudolph Fordin (syntymänimi Leslie Lynch King Jr., s. 14.7.1913 Omaha, Nebraska ja k. 26.12.2006 Rancho Mirage, Kalifornia) ollessa Valkoisessa talossa presidenttinä vuonna 1975 julkaistiin raportti, joka julisti: ”kokaiini ei aiheuta fyysistä riippuvuutta eikä yleensä johda vakaviin yhteiskunnallisiin seurauksiin, kuten rikoksiin, vakaviin tapaturmiin tai kuolemaan”. James Earl ”Jimmy” Carter (s. 1.10.1924 Plains, Georgia) pyrki ja pääsi Yhdysvaltain 39. presidentiksi vuonna 1977 ja Carterin vaaliohjelmassa puollettiin marihuanan laillistamista. No, hänen ohjelmansa marihuanan laillistamiseksi ei edennyt, mutta Carterin huumepoliittinen neuvonantajansa, Peter Bourne, luonnehti kokaiinia ”hyvää tekeväksi”.

Presidentti Jimmy Carter.

Floridan osavaltiossa kokaiinin laittomasta maahantuonnista oli tullut suurin tulonlähde vuoteen 1979 mennessä. Kokaiinin tukkuhinnoiksi arvioitiin tuolloin 10 miljardia dollaria. Aikakautta pidettiin yleisesti huumekauppiaiden ja huumeidenkäyttäjien ”kulta-aikana” Yhdysvalloissa. Yhdysvalloissa oli tuolloin 25 000 psykedeelisten välineiden kauppaa (head-shop), jotka myivät huumetarvikkeita kolmella miljardilla dollarilla vuodessa. Kaksi kolmesta 18-25-vuotiaista amerikkalaisista tunnusti joskus kokeilleensa jotakin laitonta huumausainetta ja jopa 22 miljoonaa yhdysvaltalaista ilmoitti kokeilleensa kokaiinia. Isot huumekartellit menestyivät, kun viihdehuumeista muodostui merkittävä liiketoiminta. Huumekartellit toivat itseasiassa Yhdysvaltoihin niin valtavasti kokaiinia, että kokaiinin tukkuhinta alkoi pudota. Tämä taas lisäsi entisestään kokaiinin kysyntää.

Floridassa varsinaisen ongelman muodosti huumeiden sijaan huumekauppa. Kokaiinista saatiin niin suuria voittoja, että syntyi valtava kilpailutilanne kuubalaisten ja kolumbialaisten huumekauppiaiden kesken markkinoista. Molemmat tunnettiin erittäin väkivaltaisina rikollisina. Floridan Miamissa tehtiin vuonna 1979 huumeisiin liittyen murha joka ikinen päivä.

Presidentti Ronald Reagan.

Kokaiinikauppa houkutteli alalle toimijoita, mutta kaupan laittomuus mahdollisti myös satumaisten voittojen takavarikoinnin poliittisen ilmapiirin muuttuessa. Yhdysvallat oli kuitenkin vielä 1970-luvun lopulla katkerasti kahtia jakautunut maa, jossa toinen puoli väestöstä koki huumeiden symboloivan kaikkea semmoista, mikä oli 1960-luvulla mennyt totaalisesti korpeen. Latinalaissiirtolaisten käyttämä väkivalta, suopeus kokaiininkäyttöä kohtaan ja amerikkalaisiin kohdistunut uhka saivat nostetta aikaan konservatiivien joukossa, jotka eivät sietäneet liberaalia ajatusmallia. Ronald Wilson Reagan (s. 6.2.1911 Tampico, Illinois ja k. 5.6.2004 Los Angeles) valittiin Yhdysvaltain presidentiksi vuonna 1980. Saman vuoden syksyllä republikaanit saivat myös senaatissa enemmistön haltuunsa.

Presidentti George Bush.

Varapresidentti George Herbert Walker Bush (s. 12.6.1924 Milton, Massachusetts ja k. 30.11.2018 Houston, Texas) perusti vuonna 1981 huumemyyjien vastaisen erikoisosaston, joka käynnisti jälleen huumeiden vastaisen sodan. Liberaalien ja konservatiivien keskinäinen kulttuurisota oli käynnissä seuraavat kymmenen vuotta. Ronald Reagan lähti moniin toivioretkiinsä kuin ”soitellen sotaan”, jolloin hänen vilpitön intonsa valitettavasti muodostui usein hyvin ennalta ennustamattomaksi seurauksiltaan. Reaganin kompastuskiveksi muodostui ryvettyminen Nicaraguan sandinistien politiikkaan. Presidentti Ronald Reagan rinnasti contria poliitikkoihin, jotka laativat Yhdysvaltain perustuslain vuonna 1787. Yhdysvaltojen kongressi ei tästä huolimatta ollut kovin innokas puolustamaan contria vaan se sääti lakiin lisäasetuksia, jotka estivät hallituksen varojen kylvämisen toimintaan, jolla oli tarkoitus kukistaa Nicaraguan hallitus. Tämän vuoksi contrat eivät siis saaneet Yhdysvalloista varoja aseiden ostamiseen.

Presidentti Ronald Reaganin maine tahraantui asiassa, kun selvisi, että eversti Oliver Northin oli myynyt aseita Yhdysvaltain viholliselle, Iranille, ja näistä aseista saatuja varoja käytettiin contrien tukemiseen. CIA:n agentit paljastivat myöhemmin, että lentokoneilla, joilla aseita toimitettiin Nicaraguaan, tuotiin paluukyydillä kokaiinia Yhdysvaltoihin. Kokaiinia tuotiin myös laivojen matkassa San Franciscon kautta Yhdysvaltoihin. Näillä huumevaroilla tuettiin Nicaraguan taistelevia contria. Kongressi taipui kovan painostuksen alla kesäkuussa 1986 ja antoi 100 miljoonaa dollaria avustuspakettina Nicaraguan contrille. Välittömästi laillisen avun alettua, contrat ja CIA katkaisivat kaikki yhteytensä kokaiinikauppaan. Vuosina 1982-1985, siis sinä aikana kun CIA varjeli contrien kokaiinikauppaa Yhdysvaltoihin, Miamissa, Los Angelesissa ja Baltimoressa kokaiinin tukkuhinta puolittui. Vääjäämättä samaan aikaan kokaiini oli myös yhä useamman amerikkalaisen saatavilla. Näin aiheutettiin Yhdysvalloissa paha crack-epidemia 1980-luvulla.

Charles "Lucky" Luciano.

Myös aikaisemmin Yhdysvaltain hallitus oli sekaantunut rikollisten välityksellä asioiden kulkuun. Mm. Sisilian vapautus vuonna 1943 hoidettiin vapauttamalla mafian mies, Charles ”Lucky” Luciano (alkujaan Salvatore Lucania, s. 24.11.1897 Lercara Friddi, Sisilia ja k. 26.1.1962 Napoli) vankilasta. Luciano sai rauhassa luoda huumekauppansa uudestaan ja viranomaiset seurasivat vierestä, kun huumeet virtasivat New Yorkiin ja Washingtoniin vapaasti. Vietnamin sodan aikana CIA mahdollisti kaakkoisaasialaisten liittolaistensa heroiinin ja oopiumin tuontia Yhdysvaltoihin. Afganistanissa sama kuvio toistui 1980-luvulla, kun huumekaupalla rahoitettiin Neuvostoliiton vastaista vastarintaa. Vuonna 1982, ennen kun Israel miehitti Libanonin, kristityt falangistit olivat Israelin ainoat liittolaiset. CIA lopetti DEA:n tutkimukset falangisteista, jotka salakuljettivat heroiinia New Yorkiin. Näillä huumerahoilla haluttiin rahoittaa PLO:n vastaista hyökkäystä Beirutissa. Nämä huumekauppaoperaatiot vaikuttivat suoraan heroiinin ja kokaiinin kauppaan Yhdysvalloissa. Näin Yhdysvaltain hallitus ja CIA auttoivat suojelemalla huumekauppiaita.

Nämä em. tapaukset hoituivat salaisilla sopimuksilla, joista ei ole koskaan kovin paljoa puhuttu julkisuudessa. Samoin hyvin arka asia näyttää olevan puheenaiheena myös se, kuinka rikollisuus on päässyt näin hyvin ja perusteellisesti pureutumaan Yhdysvaltojen maaperään. Yhdysvalloissa arvioidaan olevan noin 1,8, miljoonaa joko täysi- tai osa-aikaista huumekauppiasta. Kuinka ihmeessä Amerikassa on luotu tällainen oma liiketoiminnan muoto kaikessa hiljaisuudessa? Näyttää siltä, että rahallisesti hyviä liiketoimia amerikkalaisille tarjottavaksi ovat alat, jotka tarjoavat nopeata rahaa, alkoholia ja huumeita sekä seksiä; silloin puhutaan uhkapeleistä ja numeropeleistä, stimulanttien kauppaamisesta sekä prostituutiosta.

Huumekaupankäyntiä.

Huumausaineiden kauppa oli 1960-luvulla vain joidenkin harvojen rikollisperheiden tarkoin salattua liiketoimintaa, mutta useat järjestäytyneen rikollisuuden tunnetut johtajat eivät halunneet sekaantua huumekauppaan. Sittemmin poliisin ja virkavallan tiukentunut ote huumausainekaupasta 1970-luvun alkupuolella tuhosi nämä pienet huumekauppiaat, joilla ei ollut tarpeeksi rahaa virkavallan lahjomiseen tai uskallusta raivata kaupanesteitä murhaamalla ihmisiä. Huumekauppiaiden riskit kohosivat, kun rangaistukset kovenivat huumekaupasta. Tämä tietysti vaikutti myös kohottavasti huumausaineiden hintaan ja liiketoiminnan tuottoihin. Tästä oli luonnollisena seurauksena se, että järjestäytynyttä rikollisuutta alkoi houkutella huumeliiketoiminnassa liikkunut raha. Vain järjestäytyneillä rikollisliigoilla oli riittävästi voimavaaroja toimintaan sekä varoja viranomaisten lahjontaan.

Tähän ajankohtaan liittyi läheisesti myös Yhdysvalloissa teollisuuden katoamista kaupunkien keskustoista ja työttömyyden valtavaa kasvua, joka rapautti yhteiskunnan perustoimintoja. Chicagon kaupungissa menetettiin vuosina 1967-1987 peräti 60 prosenttia, New Yorkissa 58 prosenttia ja Philadelphiassa 64 prosenttia teollisuuden tehdastyöpaikoista. Työnantajat siirsivät työpaikkoja ensin keskustoista lähiöihin, sitten muulle paikkakunnalle ja lopuksi ulkomaille. Kuulostaako tutulta? 

 

Antti Elias Tuuri (s. 1.10.1944 Kauhava) on ansioistaan useasti palkittu suomalainen kirjailija, joka kirjoittaa mielellään oman kotimaakuntansa, Etelä-Pohjanmaan, tapahtumista kirjoissaan. Romaanien lisäksi Antti Tuurin tuotantoon lukeutuu useita – lähes sata - kuunnelmia, noin tusinan verran näytelmiä, elämäkertoja, historiikkeja, elokuvakäsikirjoituksia ja oopperalibrettoja. Antti Tuurille myönnettiin Suomen Leijonan ritarikunnan Pro Finlandia-mitali vuonna 1985 ja vuonna 1997 Tuuri sai Finlandia palkinnon teoksellaan Lakeuden kutsu oltuaan kolme kertaa ehdolla palkinnon saajaksi.

Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto Antti Tuurille myönnettiin vuonna 1985 Pohjanmaa-sarjan ensimmäisestä teoksesta, Pohjanmaa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Aleksis Kiven palkinto ojennettiin Tuurille vuonna 2009. Antti Tuuri on suomentanut islantilaisia saagoja, josta tunnustuksena Islannin presidentti Vigdis Finnbogadóttir ojensi Tuurille vuonna 1983 Islannin Haukan ritarikunnan ristin.

Antti Tuuri aloitti Kauhavalla kansakoulun vuonna 1951. Tuurin luokkakaveri koulussa oli myöhemmin professorina ja filosofian tohtorina tunnettu Jukka Martti Kemppinen (s. 23.12.1944). Antti Tuuri valmistui ylioppilaaksi Vimpelin yhteiskoulusta vuonna 1963 ja graafisen alan diplomi-insinööriksi Teknillisestä korkeakoulusta vuonna 1972. Opiskeluaikanaan Antti Tuuri työskenteli Saksassa. Teekkareiden Äpy-lehti julkaisi Antti Tuurin ensimmäisiä kirjoituksia ja kirjoittamisensa Antti Tuuri aloitti kuitenkin jo kouluaikanaan.

Antti Tuuri toimi kaivosyhtiö Suomen Talkin tutkimusinsinöörinä vuosina 1972-1973 sekä oululaisen toimittaja Juho Raappanan vuonna 1899 perustaman sanomalehti Kalevan kirjapainon teknisenä johtajana vuosina 1973-1978. Tuuri jatkoi työuraansa Wärtsilän painokoneosaston myyntipäällikkönä vuosina 1978-1979 sekä kauppaa ja teollisuutta harjoittavan Wihurin monialayhtiön omistuksessa olevan Sanduddin tapettitehtaan teknisenä johtajana vuodet 1979-1980. Tuuri oli Insinöörijärjestöjen koulutuskeskuksen toimitusjohtajana vuodet 1980-1982 sekä Kustannusyhtiö Otavan kehitysjohtaja vuosina 1982-1983. Tuuri jätti työuransa ja ryhtyi kokopäiväiseksi kirjailijaksi vuonna 1983.

Antti Tuurin kirjoja on käännetty 16 eri kielelle. Hänen teostensa tunnusomainen piirre on täsmällinen kerronta ja oivalliset havainnot. Tuurille tyypillisessä tekstissä on helppolukuisuutta ja huumoria. Hän käyttää hyvin vähän vuoropuheita; sijansa saa usein päähenkilön ajattelu. Kovin usein Tuurin teksteistä ei löydy kommentointia; hän kirjoittaa suorasti ja realistisesti ihmisistä, sijoittaa roolihenkilöt hyvin mielellään itseään kiinnostaviin aikakausiin ja paikkoihin. Antti Tuuri on itse kertonut haastatteluissaan kaunokirjallisten teostensa takana olevasta runsaasta ja huolellisesta taustatyöstä sekä haastatteluista, joiden tuloksena on tarkkaa ja uskottavaa kerrontaa.

Antti Tuurin teosten pohjalta on valmistunut monia elokuvia. Antti Tuuri myös hyvin mielellään itse käsikirjoittaa omiin romaaneihinsa perustuvia elokuvia. Elokuvaohjaaja Pekka Johannes Parikka (s. 2.5.1939 Helsinki ja k. 21.3.1997 Helsinki) ohjasi vuonna 1988 Antti Tuurin Pohjanmaa teokseen perustuvan elokuvan Pohjanmaa, joka sai kolme Jussi-palkintoa. Seuraavana vuonna Parikka ohjasi vielä samannimiseen Antti Tuurin romaaniin pohjautuvan elokuvan, Talvisota. Vuonna 1990 Lauri Ilmari Törhönen (s. 16.8.1947 Helsinki) ohjasi Antti Tuurin samannimiseen romaaniin perustuvan Ameriikan raitin. Vuonna 1999 Olli Juhani Saarela (s. 11.3.1965 Helsinki) ohjasi elokuvaksi Tuurin romaanin Elämä isänmaalle, josta tuli Rukajärven tie. Vuonna 200 Ilkka Vanne (s. 31.3.1946 Lappeenranta) ohjasi elokuvan Lakeudun kutsu, joka perustuu Pohjanmaa-sarjan viimeiseen teokseen. Vuonna 2017 Antti-Jussi Annila (s. 8.1.1977 Helsinki) ohjasi Ikitien. Tämä draamaelokuva perustuu Antti Tuurin samannimiseen romaaniin, joka kertoo amerikansuomalaisista 1930-luvun Neuvostoliitossa.

Lisäksi Antti Tuuri on käsikirjoittanut Pekka Parikan ohjaaman TV-sarjan Hunajan maku (1993) sekä sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä kertovan TV-sarjan, Tuomitut (1995). Kirjailija Antti Tuurin oma tytär, vaasalainen opettaja Hanna Tuuri (s. 1970) on myös kirjailija.