Carola Christina Standertskjöd (4. osa) 

Carola.

Gusse Rössi esiintyy Groovyssa.

Seppo Hovi, Pentti Lasanen ja Pekka Sarmanto.

Ravintola Groovyn elinkaari kesti kahdeksan vuotta ja alkuhuuman jälkeen oli pakko tottua tilanteeseen, että yleisöä ei kuitenkaan käynyt riittävästi paikassa. Yleisöä yritettiin houkutella Groovyn ohjelmapolitiikan muutoksella; joka illalle kiinnitettiin eri bändi useiden orkestereiden sijasta. Ravintola Groovy ei koskaan ollut mikään kultakaivos, mutta taloudellisesti se pyöri kuitenkin omillaan ilman Kantaravintola Oy:n omistajan, Alkon, lisärahoitusta muusikoiden palkkaukseen. Parhaimpina vuosina jazztilaisuuksia Ravintola Groovyssa saattoi olla jopa 320. 

Pianisti ja säveltäjä Valto Laitinen.

Jazzkitaristi Herbert Katz.

Basisti Heikki "Häkä" Virtanen.

Pianisti, säveltäjä, sovittaja ja kapellimestari Olli Ahvenlahti.

Rumpali Matti Oiling.

Ravintolan kantaesiintyjinä touhusivat mm. Gustaf ”Gusse” Olavi Rössin (s. 28.4.1928 Turku ja k. 30.6.1997 Helsinki) kvartetti, Esko Linnavalli, Pekka Eerik Juhani Sarmanto (s. 15.2.1945 Helsinki) ja Vova Shafranovin yhtyeet sekä Downtown Dixie Tigers (DDT Jazzband). Ravintolan lavalla vierailivat esim. pianisti, säveltäjä Valto Uolevi Laitinen (s. 23.11.1926 Helsinki ja k. 11.10.2004 Pariisi), Kalevi Hänninen, rumpali Jaakko Vuormaa (Jacob Furman, s. 14.5.1924 Helsinki ja k. 27.6.2012), jazzkitaristi Herbert Abraham Katz (s. 10.12.1926 Turku ja k. 1.12.2007 Göteborg), rumpali Kaj-Matti Oiling (s. 20.11.1942 Helsinki ja k. 5.11.2009 Fuengirola, Espanja), pianisti, säveltäjä, sovittaja ja kapellimestari Olli Antero Ahvenlahti (s. 6.8.1949 Helsinki), Erik Lindström, basisti Heikki ”Häkä” Atte Virtanen (s. 4.9.1953 Helsinki), Martti Juhani ”Edward” Vesala (s. 15.2.1945 Mäntyharju ja k. 4.12.1999 Yläne) ja Markku Johansson. 

Jazzpianisti Oscar Peterson.

Clark Terry.

Thad Jones.

Toukokuussa 1981 Finlandia-talon konserttinsa jälkeen jazzpianisti Oscar Emmanuel Peterson (s. 15.8.1925 ja k. 23.12.2007) vieraili myös Ravintola Groovyssa. Hän kieltäytyi soittopyynnöistä huolimatta soitosta, mutta kun sai kuulla, että ravintolaan oli hiljan hankittu uusi flyygeli, hän mietti hetken ja lupautui lopulta musiikkituokioon. Monet muutkin ulkomaiset jazzmuusikot ovat soittaneet Groovyssa, kuten trumpetisti Thaddeus ”Thad” Joseph Jones (28.3.1923 ja k. 20.8.1986), trumpetisti Clark Virgil Terry Jr. (s. 14.12.1920 ja k. 21.2.2015), jazzrumpali Mel Lewis (Melvin Sokoloff, s. 10.5.1929 ja k. 2.2.1990), pasunisti Robert Edward ”Bob” Brookmeyer (s. 19.12.1929 ja k. 15.12.2011), tenorisaksofonisti Ronnie Scott (Ronald Schatt, s. 28.1.1927 ja k. 23.12.1996), trumpetisti Theodore ”Ted” Curson (s. 3.6.1935 Philadelphia ja k. 4.11.2012 Montclair, New Jersey), trumpetisti Indrees Sulieman (s. 7.8.1923 ja k. 23.7.2002) ja pianisti ja laulaja Jack Dupree (s. 23.7.1909 ja k. 21.1.1992). Paljon jazzmusiikkia on myös äänitetty tallenteille Groovyssa; näitä ovat esim. Juhani Antero Aaltosen (s. 12.12.1935 Kouvola) Prana – Live at Groovy, Vladimir Shafranov Trion Live at Groovy, DDT Jazzbandin Live at Groovy ja Don Menzan Very Live at Groovy.

Mel Lewis.

Bob Bookmeyer.

Ronnie Scott.

Jack Dupree.

Indrees Sulieman.

Ted Curson.

Eräänä syksyisenä keskiviikkoiltana vuonna 1979 Ravintola Groovy oli täynnä väkeä odottamassa Carolan esiintymistä vuosien jälkeen elävän yleisön edessä. Pianon takana istui Aarno Raninen, bassoa soitti Ilkka Willman ja rummuissa oli Christian Schwindt (s. 14.3.1940 Helsinki ja k. 12.10.1992 Helsinki). Illan laulusolisti salli yleisön odottaa itseään puolisen tuntia, mutta kun hän astui kirkkaanpunaisessa mekossaan estradille ei riemulla ollut rajaa. Tuona iltana Carola lauloi vanhoja jazzklassikoita ja bossanovaa. Aarno Raninen sai tehdä valtaisan työn taivutellakseen Carolan takaisin esiintymään. Näin Raninen kuvaili itse tapahtunutta:

”Ei se todellakaan helppoa ollut. Kyllä minä sain oikein kunnolla puhua ja suostutella. Carolan ensimmäinen reaktio oli selkeä ja yksinkertainen: - Oot sä hullu? Sanoin, että voin ollakin. - Mutta harkitse edes! Jos ei muuta, niin tule vaikka tapaamaan vanhoja ystäviä. Tuttu bändi ja tutut biisit, ei siinä ole mitään pelottavaa.

Annoin hänelle aikaa, en millään tavalla halunnut hoputtaa. Eihän tällaisia asioita hetkessä päätetä. Pitkän tauon jälkeen kynnys astua yleisön eteen on korkea ja pelottava kenelle tahansa. Ja Carola oli aivan neuroottisen pelokas. Yksi syy Carolan kestopelkoon oli varmasti se, että hän oli joutunut laulamaan sellaisten orkestereiden säestyksellä, joilla ei ollut riittävää ammattitaitoa. Ramppikuumeesta kärsivä Carola sai siitä suoranaisen esiintymiskammon. Luulen että se vaikutti osin myös siihen, että hän lopetti koko laulamisen ja siirtyi muulle alalle.

Nyt oli siis entistä tärkeämpää luoda hänelle turvallinen ilmapiiri. Olimme tunteneet toisemme aina. 1960-luvulta lähtien teimme yhdessä kymmeniä levyjä ja ravintolaesityksiä. Vuosien kuluessa meistä tuli niin läheiset ystävät, että hän nimitteli minua usein ”pikkuveljekseen”. Soittelimme lähes päivittäin, ja jos ei muuta asiaa ollut, ilahdutimme toisiamme kertomalla jonkun uuden vitsin. Kun sai toisen nauramaan oikein sydämen pohjasta, oli päivä pelastettu. Jos entiset jutut loppuivat, keksittiin lisää. Muusikoissa oli monia legendaarisia jutunkertojia ja heitä tietenkin siteerattiin, kuten saksofonisti Seppo Reino Juhani Rannikkoa (s. 6.4.1928 Tampere ja k. 25.11.2000 Tampere). Hänen juttunsa olivat pikemminkin nerokkaita ajatelmia kuin varsinaisia vitsejä: ’Elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista – se on myös suklaata ja alkoholia’, oli yksi Seppo Rannikon kuolemattomista päivän mietelauseista, joka jaksoi huvittaa Carolaa yhä uudelleen. Samoin hänen ikimuistettava juontonsa: ’Ken ei tunne nime Ornette Coleman, hänen pitää korni oleman.’ Tai: ’Mun päässäni se on minivoque, mutta vaimollani manivoque.’

Seppo Rannikko ja Pekka Mäyrämäki.

Juhani Aaltonen.

Se oli hänen itseironinen lausahduksensa silloin kun hän kävi hakemassa apua hiusongelmiinsa aina Amerikasta asti. Seppo oli pitkään kärsinyt kaljuuntumisesta. Hiustensiirtoja tehtiin siihen aikaan vain ulkomailla, kotimaassa ongelmaa hoidettiin kampaamalla harvat haivenet epätoivon vimmalla pitkin kaljua. Koska toimenpide oli kallis ja matkakin maksoi, hän joutui lainaamaan rahaa vaimoltaan.”

Kun Levytuottajien toimitusjohtaja Vexi Salmi tarjosi Carolalle äänilevyn tekoa ja pyysi Carolaa poimimaan levylleen mieleisiään lauluja, Carola oli täysin tietoinen mitä hän halusi levyttää. Hän piti omien sanojensa mukaan ”pehmeästä ja pyöreästä” musiikista, vaikka ei aina osannut tarkemmin selittää, mitä se piti sisällään. Se musiikki saattoi olla bluesia, jazzia, soulia, sambaa tai bossanovaa. Carola soitti muusikkoystävälleen Matti Koskialalle, jolle Brasilia oli melkein kuin toinen kotimaa. Matti Koskiala kertoi näin:

”Olin iloisestyi yllättynyt, kun kuulin Carolan äänen pitkästä aikaa. Hän vaikutti niin innostuneelta ja energiseltä. Olimme tutustuneet jo 1960-luvulla, jolloin asuimme Eirassa korttelin päässä toisistamme. Meillä oli Heikki Sarmannon kanssa poikamiesboksi Huvilakadulla, Carola taas asui ystävättäriensä kanssa Puistokadulla. Meitä kaikkia yhdisti sammumaton rakkaus jazziin. Kaikkien aikojen ensimmäisessä Porin Jazzissa olimme esiintymässä heinäkuussa 1966. Silloin se oli vielä pieni, talkoovoimin järjestetty tapahtuma, johon vain todelliset asianharrastajat ottivat osaa. Olimme iloisen yllättyneitä kun heti ensimmäisenä päivänä, lauantaina 16.7., lippuja myytiin jopa 650 kappaletta. Kävijöitä riitti viitisensataa vielä sunnuntainkin konsertteihin.

Henrik Otto Donner.

Monille suomalaismuusikoille oli kova haaste saada kokeilla taitojamme ulkomaisten muusikoiden kanssa. Se että se oli mahdollista suvisessa Suomessa, Kirjurinluodon luonnonkauniissa ympäristössä, oli suuri ihme. Ensimmäiset ulkomaiset vieraat olivat George Russell, Jiggs Wiggham ja siitä asti joka ikinen kesä Porissa vieraillut Ted Curson. Minä soitin Heikki Sarmannon triossa. Carola lauloi Matti Konttisen trion säestyksellä, jossa pianisti Konttisen lisäksi bassoa soitti Jorma Katrama ja rumpuja Reiska Laine. Muita suomalaisorkestereita olivat Esa Pethmanin kvartetti, Pentti Hietasen septetti, Pori-kvartetti ja Pia Skaar, Juhani Vilkkin (s. 1941) Sextet sekä Henrik Otto Donner (s. 16.11.1939 Tampere ja k. 26.6.2013 Pietarsaari) Treatment.

Ella Fizgerald.

Sarah Lois Vaughan.

Huvilakadulla asuessamme vietimme pitkiä iltoja levysoittimen äärellä ja kuuntelimme valtavat määrät levyjä. Se oli ainoa tapa oppia soittamaan. Carola toi omia levyjä mukanaan. Hänen erityissuosikkinsa tuohon aikaan Billie Holidayn, Ella Jane Fizgeraldin (s. 25.4.1917 Newport News, Virginia ja k. 15.6.1996 Beverly Hills) ja Sarah Lois Vaughanin (s. 27.3.1924 ja k. 3.4.1990) ohella oli Abbey Lincoln (Anna Marie Wooldridge, s. 6.8.1930 ja k. 14.8.2010). Muusikoista rakkaimpia oli Edward Kennedy "Duke" Ellington (s. 29.4.1899 Washington DC ja k. 25.4.1974 New York) ja hänen kappaleistaan erityisesti Sophisticated Lady, Mood Indigo ja Don’t Get Around Much Anymore. Carola piti myös brasilialaisen Antonio Carlos de Almeida Jobimin (S. 25.1.1927 ja k. 8.12.1994) säveltämän Mustan Orfeuksen (Orfeo Negro) kappaleista.

Abbey Lincoln.

Duke Ellington.

Antonio Carlos Jobim.

Sanat hän poimi suoraan levyltä ja opetteli ne ulkoa. Ihailin hänen taitoaan omaksua teksti parilla kuuntelukerralla, se tuntui käsittämättömältä. Kun Carola ja Aarno Raninen istuivat parikymmentä vuotta myöhemmin kotini sohvalla siemaillen brasilialaista kahvia ja kuunnellen pinoittain levyjä, tuntui samalta kuin joskus 60-luvulla. Me ikään kuin jatkoimme siitä minin silloin jäimme. Olin juuri tullut Rion karnevaaleilta, ja minulla oli paljon uutta musiikkia mukanani.

- Se on tämä, huudahti Carola ja ponnahti pystyyn kuultuaan Benito di Paulon sävellyksen Maria Baiana Maria. - Tämän mä haluan levyttää. Tämä on just sellainen kun mä ajattelin. Mistä sä Gubbe tiesit, että tää sopii mulle?

 Carola Christina Standertskjöld (3. osa)

Carola oli ujo esiintyjä estradeilla.

Kihloissa olessaan nuoripari vietti hyvin kiireistä elämää arkielämässään. Jori aloitti Helsingin Talouskaupan vihannesosaston apulaisosastopäällikkönä ja kävi lisäksi viikonloppuina itsekin soittokeikoilla. Carola teki tuohon aikaan hyvin paljon eniintymisiä Ruotsin puolella, mutta matkusti kotiin aina kun se oli vain mahdollista. Keväällä 1971 Carolalla oli Aarno Ranisen kanssa Helsingissä Ravintola Adlonissa yhteinen show nimeltään Aaverahastaja; alaotsikkona: he tekivät tämän ohjelman vain muutaman dollarin tähden. Kyseinen show sai inspiraationsa lännenelokuvista ja käsikirjoituksesta vastasi Juha Vainio. Musiikin esitykseen kirjoitti Aarne Raninen ja orkesteri oli kuin suoraan elokuvasta Huuliharppukostaja. Kaikkien havittelemana intiaanityttönä esiintyi Carola.

Pian Jori alkoi vihannesalan yrittäjäksi perustaen vihannestukkuliikkeen Helsinkiin, ja Jori ja Carola tapasivat toisiaan aina vain harvemmin. Carola alkoi hiljalleen väsyä keikkatahtiin ja pitkiin keikkamatkoihin. Kun Carola tuli aamun varhaisina tunteina kotiin keikoilta, oli Jori jo lähtenyt Vihannestaloon töihin. Myös Jori teki päätöksen jättää keikkahommat kokonaan. Vuonna 1973 Carola päätti lopettaa keikkailun ja vaihtaa alaa; hän halusi lähteä myös Vihannestaloon töihin. Vuonna 1975 Carola ja Jori myivät Haukilahden asuntonsa ja alkoivat rakentaa omakotitaloa Hirsalan maille Kirkkonummelle. Maaseudulta työmatkat olivat Vihannestaloon pitemmät ja lähimpään kauppaankin oli matkaa yli kymmenen kilometria. Sosiaalinen elämä muuttui vääjäämättä maalle muuton yhteydessä; naapureita ei enää ollut ja kahviloissa istuminen hetken mielijohteesta täytyi lopettaa. Hirsala oli Carolalle kuitenkin se paikka, missä sielu lepäsi ja sinne hän aina halusi. Hänestä tuntui, ettei hän voisi kuvitella elämää enää missään muualla. Luonto ja meri olivat kuin kirkko Carolalle.

Lasse Mårtenson muistelee ystäväänsä, Carolaa.

”Pelko on edellytys hyvälle suoritukselle”, Lasse Mårtenson muistaa Carolan toistuvasti sanoneen ennen esiintymistä: joskus Carola pelkäsi niin, että koko ruumis oli yhtä vapinaa. ”Ymmärsin ystävääni Cauaa hyvin, koska myös minulla on kova esiintymispelko. Ystävyytemme alkoi jo 1950-luvun puolivälissä niissä samoissa kouluhipoissa, joissa Carola vastentahtoisesti nousi yleisön eteen laulamaan. Huomasimme heti, että olimme musiikillisesti lähellä toisiamme. Meillä oli jokin yhteinen, sanaton kieli. Mieluiten esitimme jazzia, mutta levyille lauloimme iskelmiä. Se myönnytys oli tehtävä. Eihän pelkkää jazzia esittämällä kukaan olisi tullut toimeen. Vuonna 1967 levytimme yhdessä Carolan kanssa Nancy Sinatran ja Lee Hazelwoodin kappaleen Jackson, josta Pertti Juhani "Pertsa" Reposen (s. 20.8.1941 Joensuu ja k. 31.8.1998 Helsinki) suomentamana tuli Mä lähden stadiin. Se oli sellainen pieni hitti, josta suuri yleisö muistaa meidät yhä vieläkin.

Sanoittaja Pertti "Pertsa" Reponen.

Siihen aikaan esiinnyimme paljon yksityistilaisuuksissa. Se oli tietysti miellyttävää, koska saimme itse valita musiikin. Ne keikat olivat erityisen antoisia. Erään sellaisen jälkeen lähdimme minun luokseni jatkoille, Harry Scheiman, Carola ja minä. Oli elokuinen lauantai-ilta tai oikeastaan yö vuonna 1968. Asuin silloin Lauttasaaressa meren rannalla. Kun kolme muusikkoa istuu iltaa, se merkitsee sitä, että joko kuunnellaan musiikkia tai soitetaan itse. Aluksi kuuntelimme levyjä, nautimme lasilliset ja teimme jotakin yöpalaa. Sen jälkeen istahdimme olohuoneen ikkunan ääreen ihailemaan mereen heijastuvaa kuun siltaa. Se oli juuri sellainen täyden kuun yö, joita on vain elokuussa. Carola istui nojatuolissa, katseli merelle ja alkoi hiljaa hyräillä Billie Holidayn laulua. Nousin tuolista ja kävelin urkujen ääreen. Harry Scheiman haki eteisestä kitaransa ja alkoi varovasti näppäillä sitä. Carola sammutti kaikki valot ja jatkoi laulamista. Vaistomaisesti kurkotin käteni kohti magnetofonia ja painoin äänitysnappulaa. Se nauha on minulle aarre. Se muistuttaa minua siitä illasta, merestä, kuusta ja ennen kaikkea Carolasta.”

MTV:n studiolla valmistettiin toukokuussa 1977 viihdeohjelmaa Tänä iltana Lasse Mårtenson, jossa Lasse Mårtenson toimi itse juontajana. Lasse sai ohjeelmaansa ottaa kaksi vierasta ja hän valitsi vieraakseen Lill Lindforsin ja Carolan. Pari viikkoa ennen viihdeohjelman nauhoitusta Lasse soitti ja pyysi Carolaa mukaan ohjelmaansa. Lasse vielä nauhoitti tämän puhelun ja nauhoitus liitettiin osaksi ohjelmaa. Näin Lasse kertoi itse: ”Carolan estradeilta vetäytymisestä oli kulunut jo viitisen vuotta. Se oli pitkä aika. Soittaessani hänelle olin varautunut kaikkeen. Kamera seurasi jokaista liikettäni kun nostin luurin ja valitsin puhelinnumeron. Kesti toivottoman kauan ennen kuin kuulin tutun äänen puhelimessa. Hän oli iloisesti yllättynyt, emmehän olleet tavanneet pitkiin aikoihin. Kun hän sitten kuuli asiani, hänen ensimmäinen reaktionsa oli: - Enhän mä mitenkään voi. Vastaus sisälsi kuitenkin pienen toivon kipinän, ja niinpä jatkoin suostutteluani. Pitkän tauon jälkeen kynnys astua televisiokameroiden eteen oli kenelle tahansa korkea. Cauan esiintymispelon tuntien kynnys oli tavallistakin korkeampi. En kuitenkaan voinut ajatella hänen tilalleen ketään muutakaan. Caua oli Caua, halusin ohjelmaani vain hänet.

Olin jo lopettelemassa puhelua, enkä ollut uskoa korviani, kun hän yllättäen sanoikin: - No jos mä sitten tulen. Että mitä? Lupautuiko hän todellakin? Kyllä, kuulin aivan oikein. Se oli mitä iloisin yllätys. Parin viikon kuluttua tapasimme studiollani ja aloimme harjoitella ohjelmaa varten. Kun istahdin pianon ääreen ja Carola alkoi laulaa, kaikki oli taas kuin ennen. Vuosien syrjässäolo ja elämänmuutos ei ollut vaikuttanut häneen millään tavalla. Sama hersyvä huumori, sama nokkeluus ja sama horjumaton ammattitaito oli tallella.”

Sanoittaja ja tuottaja Vexi Salmi.

Tänä iltana Lasse Mårtenson-ohjelma lähetettiin 6.6.1977, parhaaseen katseluaikaan. Ohjelma sai katsojilta ja arvostelijoilta hyvin positiivista palautetta. Carolalla olisi ollut mainio tilaisuus jatkaa laulu-uraa ohjelman jälkeen, mutta hän valitsi jälleen Vihannestalon ja Hirsalan luonnonrauhan. Ohjelma lähetettiin uusintana seuraavana vuonna ja tällä kertaa myös Levytuottajien toimitusjohtaja, sanoittaja Veikko Olavi ”Vexi” Salmi (s. 21.9.1942 Hämeenlinna ja k. 8.9.2020 Helsinki) näki ohjelman televisiosta. Salmi puki asiansa sanoiksi seuraavasti: ”Kun näin Callen televisiossa, soitin vielä samana iltana Ranisen Arskalle ja pyysin häntä heti miettimään sopivia levytyskappaleita. Mielestäni Callen hiljaiselo oli jatkunut jo tarpeeksi pitkään, nyt olisi aika tehdä muutos. Minulla ei ollut aavistustakaan, ajatteliko Calle samoin – tuskinpa vain. Näin asian ainoastaan yhdellä tavalla: hän on taiteilija, sellainen lahjakkuus, jollaisia on vain harvassa.

Hänen paikkansa oli ja pysyi estradilla. Se oli ainoa oikea tie hänen kaltaiselleen artistille. Olimme tehneet yhteistyötä Finnlevyssä, joten tunsin läpikotoisin hänen arkuutensa, herkkyytensä ja pelokkuutensa. Hän oli ylivoimaisesti ujoin kaikista tapaamistani artisteista. Mutta hän osasi taitavasti peittää ujoutensa näennäisen rempseyden alle.

Callen jutut saivat monen miehenkin punastumaan. Hän oli kehittänyt ronskeilla puheillaan roolin, jonka taakse hän ovelasti piiloutui. Kukaan ei koskaan päässyt tutustumaan siihen oikeaan Carolaan, sillä se pysyi piilossa sitä paremmin, mitä härskimmäksi jutut kävivät. Artistina Calle taas oli oma jäljittelemätön persoonansa. Hän oli niin monipuolinen, että pystyi laulamaan oikeastaan mitä tahansa. Hän on ainoa tuntemani artisti, joka sai vanhan lastenlaulunkin svengaamaan. Siitä esimerkkinä on That Doggie in the Window eli Hauva ikkunassa, jota Kipparikvartetti lauloi joskus 50-luvulla. Calle levytti sen sairauden jo orastaessa vuonna 1987. Kenties hänellä oli mielessään omat hauvansa, sillä meininki on tosi mahtavaa. Calle kantoi aina käsilaukussaan pientä pulloa Chartreusea. Se oli olennainen osa häntä, aivan kuten jalassa olevat tiukat sambahousut, piikkikorkokengät ja käryävä savuke kapeiden sormien välissä.”

Säveltäjä, sovittaja ja kapellimestari Markku Johansson.

Pianisti, sovittaja ja kapellimestari Esko Linnavalli.

Ruoholahdenkatu 4:ssä Helsingissä avattiin 5.10.1977 jazzravintola Groovy; ravintolaa odoteltiin kiihkeästi, sillä vuosiin ei jazzin harrastajilla ollut paikkaa Helsingissä minne mennä kuuntelemaan jazzia. Jazzravintolan malli oli haettu Tukholmasta, Stampenilta. Ohjaaja, käsikirjoittaja ja Erik Wilhelm Lindströmin (s. 29.5.1922 Helsinki ja k. 27.8.2015 Helsinki) orkesterin rumpali sekä tiskijukka Risto Vanari (s. 22.3.1931 Helsinki ja k. 2.7.1986 Espoo) sai taivuteltua Kalaravintolat Oy:n markkinointipäällikkö Juha Lehdon hankkeen taakse, vaikka ravintolan tulevaisuus ei välttämättä näyttäytynyt kovin ruusuiselta laman ja aikaisempien jazzklubien menestystarinat muistaen. Kapellimestari, trumpetisti, säveltäjä ja sovittaja Markku Henrik Johanssonin (s. 22.3.1949 Lahti) kvintetti avasi ravintolan ensimmäisenä iltana. Markun lisäksi bändissä soittivat huilisti ja saksifonisti Pekka Juhani Pöyry (s. 10.12.1939 Helsinki ja k. 4.8.1980 Helsinki), pianisti ja orkesterinjohtaja Esko Elias Linnavalli (s. 4.9.1941 Turku ja k. 21.12.1991 Helsinki), basisti Ilkka Hanski (s. 1.12.1952) ja rumpali Esko Rosnell (s. 23.6.1943 Pori ja k. 24.9.2009 Helsinki). Avajaisissa ihmiset jonottivat ravintolaan, koska ravintola oli heti aloittaessa täynnä. Jazzohjelmaa oli päivittäin esim. vapaan jammailun merkeissä, mutta maanantaina, keskiviikkona, perjantaina ja lauantaina esiintyivät jazzyhtyeet. Juha Lehtoa arvosteltiin alkuvuosina perinteisempää jazzia suosivasta ohjelmapolitiikasta, mutta vähitellen ohjelmistoon ujutettiin myös modernimpaa jazzia. 

 Carola Christina Standertskjöld (2. osa)

Laulaja Paul Anka.

Carola kirjoitti keväällä 1959 erinomaisin arvosanoin ylioppilaaksi itsensä. Samana kesänä Paul Anka (s. 30.7.1941 Ottawa) vieraili Linnanmäellä esiintymässä nilkkasukkatytöille Helsingissä. Samana vuonna kuoli myös Carolan suuri ihanne, laulajatar Billie Holiday (synt. Eleanora Fagan, s. 7.4.1915 ja k. 17.7.1959). Laulaja Lasse Liemola aloitti Linnanmäellä uransa orkesterissa nimeltä Rambling Cowboys. Orkesterissa oli mukana Lassen nuorempi veli, Jori eli Georg Liemola, Carolan vielä tuolloin tuleva aviomies. Ruotsinkielinen nuoriso kokoontui Balderin salissa ja suomenkieliset Suomen ensimmäisessä nuorisokahvilassa, Haka-kerhossa, Siltasaarenkatu 6:ssa. Haka-kerhossa aloittivat musiikkiuraansa mm. Esquires, Kaj Westerlund, Eero ja Jussi, Timo Jämsen, Kaj Backlund, Harri Saksala ja Hasse Walli. The Sounds nousi julkisuuteen Balderin salista.

Laulajatar Billie Holiday.

Vähän varttuneempi maksava yleisö huvitteli osakuntajuhlissa, ravintoloissa ja tanssipaikoissa, joista suosituimmat olivat Kaivohuone, Kulttuuritalo, Hämäläisten talo, Poli, Eso, Botta, Espilä ja Kalastajatorppa. Ulkomaalaisia muusikoita alkoi tulla maahamme varsinkin ravintoloihin soittamaan. Kalastajatorpalla soitettiin tuolloin estradijazzia ja Punavuoresta löytyi varsinainen jamipaikka Albertinkatu 20:stä; kaupungin ensimmäinen jazzklubi ennen Groovya ja Storyvilleä oli Mäyränkolo. Paikka sai nimensä omistajansa Pekka Mäyrämäen mukaan. Mäyränkolo oli kaupungin kaikkien jazzareiden oma kohtauspaikka, johon pääsi sisään ainoastaa jäsenkortilla. Jäsen sai tuoda mukanaa yhden ainoan vieraan.

Kalastajatorppa.

Keväällä 1959 Carola muutti pois lapsuudenkodistaan kolmen tytön opiskelijaboxiin Helsingin Puistokadulle, huoneistoon, jota tytöt kutsuivat teehuoneeksi. Hän sai opiskelupaikan Grenoblen yliopistosta opiskellakseen ranskaa. Opinnot alkoivat vasta syksyllä, joten Carolalla oli kesä aikaa tehdä jotain muuta. Hän matkusti Tukholmaan ja sieltä edelleen Firenzen ja Rooman kautta Positanoon, jossa hänen isoäitinsä sisar piti Sorrennon lähellä, Salernon lahden rannalla täysihoitolaa. Paikkakunnalla vierailleita kuuluisuuksia olivat mm. Carolan lempikirjailijoihin kuulunut John Steinbeck ja läheisessä Ravellon pikkuaupungissa viihtynyt säveltäjä Richard Wagner ja Amalfissa oleskellut Henrik Ibsen sekä Gallin saarilla aikaansa viettänyt elokuvanäyttelijä Sophia Loren. Grenoblen opiskelujen jälkeen Carola palasi taas Helsinkiin ja aloitti opiskelun Helsingin yliopistossa historiallis-kielitieteellisellä osastolla.

Esa Pethmanin yhtye.

Musiikkipiireissä Carola tutustui musikaalisiin veljeksiin, Anssi ja Esa Pethmaniin. Hän alkoi seurustella Anssi Pethmanin kanssa. Anssi soitti Jorma Weneskosken yhtyeessä rumpuja ja Esa Erkki Melakosken orkesterissa huilua ja foneja. Pian veljekset ehdottivat oman jazzorkesterin perustamista, johon Carola tulisi laulusolistiksi. Pianoon tuli Heikki Sarmanto ja bassoon Matti Bergström. Carola kauhistui aluksi ideaa, koska tiesi, että hänen perheensä ei missään tapauksessa tulisi asiaa hyväksymään. Opinnot yliopistossa kuitenkin etenivät verkkaisasti ja Carola päätti mennä töihin. Hän pääsi Suomen Ilmoituskeskukseen, joka oli mainostoimisto. Toimistoa johti toimittaja Jaakko Juhani Jahnukainen (s. 15.3.1925 Helsinki ja k. 8.10.1980), jazzmies ja Levyraadin ensimmäinen ja alkuperäinen juontaja.

Jaakko Jahnukainen.

Ohjelma-Apu nimisen ohjelmatoimiston omistaja, Janne Hakulinen, tarjosi Carolalle ja Esa Pethmanin orkesterille kolmen kuukauden kiertuetta Tšekkoslovakiaan. Kiertueen mahdollisti ja orkesterin kutsui maahan Hudebni a Divadelni Agentura, Tšekkoslovakian ammattimuusikkojen liitto. Carola sanoutui irti mainossihteerin työstä ja allekirjoitti kiertuesopimuksen toukokuussa 1962. Koko kevään Carola oli harjoitellut orkesterinsa kanssa ja ohjelmisto oli hyvin hallinnassa. Esa Pethmanin orkesteri oli ensimmäinen suomalainen orkesteri, joka kutsuttiin itäblokin maihin. Kiertue sai Tšekkoslovakiassa suuren suosion ja orkesteri esiintyi myös radiossa ja televisiossa matkan aikana. Tšekkoslovakian jälkeen orkesteri matkusti vielä Puolan Varsovaan, jossa se esiintyi kuukauden ajan.

Vuonna 1963 Carola teki ensimmäisen äänilevynsä. Ensimmäinen levylaulu oli jo Tšekkoslovakian kiertueelta tuttu Hava nagilah, juutalainen laulu, jonka sovitti Esa Pethman. Debyyttiäänitteensä jälkeen Carola lauloi levyllisen joka vuosi aina vuoteen 1972 asti, välillä vain levy-yhtiöt vaihtuivat. Monet muistavat vielä Carolan laulamia sävelmiä, kuten Herrojen kanssa pellon laidassa, Rakkauden jälkeen, Penkki, puu ja puistotie, Vuoriston kellot, Nuori tumma, Jerusalem, Yksin, Se onko hän ja Lasse Mårtensonin kanssa laulettu Mä lähden stadiin (1967). Carolan esiintymisasut olivat aina mustia. Nuoruusvuosien pyöreys oli muodostunut hänelle elinikäiseksi traumaksi, josta hän ei päässyt irti koskaan. Hänen suhde ruokaan oli ongelmallinen jatkuvasti; hän rakasti ruoanlaittoa ja halusi kokeilla kaikkea uutta. Samalla hän koki, että hänen täytyi olla kaiken aikaa dietillä, jotta ei lihoisi. Hän rakasti laulamista, mutta jännitti ja pelkäsi esiintymistä. Valot esityksessä piti suunnata niin, että hän ei nähnyt yleisöä.

Carola.

Carola esiintyi televisiossa Jaakko Jahnukaisen ohjelmassa vuonna 1962 ja Discophon-levy-yhtiön toimitusjohtaja Johan Magnus "Mosse" Vikstedt (s. 25.7.1926 Helsinki ja k. 30.10.2017 Espoo) näki tämän esityksen ja havaitsi heti Carolan kyvyt. Esa Pethman esitteli heidät toisilleen ja miltein samalta istumalta tehtiin levytyssopimus. Carolalla oli aina hyvin selkeä käsitys kappaleista, jotka sopivat hänen laulettavikseen. Kun hänelle tarjottiin levy-yhtiöstä kappaleita laulettavaksi, hän kuunteli niitä hyvin tarkasti ja hyväksyi tai hylkäsi ne oman mielensä mukaan.

Peggy Leen ja Sammy Davis juniorin levyttämä The Gipsy with Fire in His Shoes oli laulu, joka Vikstedtin mielestä sopi juuri Carolan laulettavaksi, piti vain löytää hänelle pari laulaksi. Mosse hankki laulun levytysoikeudet ja Lasse Mårtenson saatiin toiseksi laulajaksi. Laulu levytettiin suomeksi vuonna 1966 nimellä, Chico – mustalainen. Samana vuonna ilmestyi Miriam Makeban levylle laulama Forbidden Games, joka Suomessa päätyi myös Carolan tulkitsemana levylle nimellä Kielletyt leikit. Sanat käänsi suomeksi Saukki eli Niilo Sauvo Pellervo Puhtila (s. 27.4.1928 Helsinki ja k. 2.11.2014 Helsinki) ja levysovituksen sorvasi levytyspäällikkö ja kapellimestari Rauno Väinämö Lehtinen (s. 7.4.1932 Tampere ja k. 1.5.2006 Helsinki).

Kapellimestari ja säveltäjä Rauno Lehtinen.

Carola oli usein vieraana television viihdeohjelmissa sekä kotimaassa että ulkomaillakin. Kuusikymmentäluvun puolivälissä Carola esiintyi myös kahdessa kotimaisessa pitkässä elokuvassa: Yrjö Tähtelän ohjaamassa Toprallissa ja Aito Mäkisen ohjaamassa Vaaksa vaaraa, jännityselokuvassa. Vuonna 1965 hän oli mukana kuvaamassa suomalaista Lumilinna-viihdeohjelmaa Olavinlinnassa yhdessä VEK:n eli Jukka Virtasen, Aarre Elon ja Matti Kuuslan kanssa. Tämä ohjelma voitti ensimmäisen palkinnon eli Kultaisen Ruusun kansainvälisillä tv-viihdeohjelmien festivaaleilla Montreuxissa Sveitsissä.

Aarre Elo, Matti Kuusla (takana) ja Jukka Virtanen (edessä).

Vuonna 1967 Ravintola Kalastajatorppa aloitti ensimmäisenä suomalaisten floor show-ohjelmien esittämisen. Aluksi monet show-esitykset perustuivat johonkin tunnettuun satuun, johon käsikirjoittaja lisäsi ajankohtaisia sketsejä, uusia lauluja tai vanhoihin lauluihin uusia sanoituksia sekä näytökseen lisättiin vielä sopivat näyttelijät ja laulajat, olikin keitos valmiina. Mosse Vikstedt, Pani Ignatius ja Aarre Elo usein tuottivat ja käsikirjoittivit niitä yhdessä Jukka Virtasen ja Juha Vainion kanssa. Musiikista vastasivat monasti kapellimestarit Antti Hyvärinen, Aarno Raninen ja Jaakko Salo. Usein nämä ohjelmat myös televisioitiin yleisölle.

Carola ja Aarno Raninen.

Carola esiintyi 1960-luvun puolivälin jälkeen jatkuvasti ulkomailla, kuten esim. Saksassa, Ruotsissa, Portugalissa, Hollannissa ja Sveitsissä. Eurooppaa hän kiersi suositun Hazy Osterwaldin orkesterin solistina ravintoloissa ja yökerhoissa. Suomen keikoilla hän esiintyi mielellään Kalevi Falkin orkesterin solistina mm. Ravintola Adlonissa. Falkin orkesterin trumpetistista toimi tuolloin Markku Johansson. Suomessa hän poikkesi aina välillä jollakin keikalla tai levyttämässä sekä televisionauhoituksia tekemässä. Monet lehdet yrittivät selvittää Carolan yksityiselämän tapahtumia ulkomailla ollessa, mutta haastattelujen saaminen häneltä ei koskaan ole ollut kovin helppoa; Carola oli hyvin vaatimaton eikä halunnut koskaan tehdä itsestään numeroa julkisuuteen.

Georg Liemola ja Carola.

Lännen Sokerin järjestämissä kesäjuhlissa Säkylässä 1960-luvun lopussa Carola kohtasi tulevan aviomiehensä, Georg Liemolan (s. 8.2.1940 Ruotsi ja k. 23.6.2020 Kauniainen), laulaja Lasse Liemolan nuoremman veljen. Seuraavan kerran he törmäsivät keikkojen merkeissä Tampereella ja alkoivat viihtyä toistensa seurassa. Ensimmäiseen yhteiseen kotiinsa Espoon Haukilahteen Carola ja Jori muuttivat asumaan vuonna 1971. Haukilahden naapureina olivat mm. Eino ja Marjatta Grön, Sirpa ja Jukka Kuoppamäki, Taina ja Juha Vainio, Aarno ja Tuula Raninen, Jaakko ja Mikki Jahnukainen, Anja ja Anneli Koivisto, Gunnar ja Seija Mattson ja Ritva ja Paavo Oksanen. Carolan ja Jorin häitä vietettiin Sveitsissä Soralin alppikylässä 27.11.1971.

 Carola Christina Standertskjöld (1. osa)

Carola Standerskjöld koiransa kanssa.

Carola Christina Standertskjöld oli agronomi Johan Standertskjöldin (s. 12.9.1912 Helsinki ja k. 16.2.2007 Kyrkslätt) ja Elin Christina Standertskjöldin (omaa sukua Fazer, s. 31.7.1917 Helsinki ja k. 30.1.1984) vanhin lapsi – kaikkiaan heillä oli neljä lasta -, joka syntyi 23.3.1941 Helsingissä ennen jatkosodan alkamista. Carolan äidin isoisä oli Konrad Fazer, joka perusti Robert Emil Westerlundin kanssa Helsinkiin musiikkikaupan (myöhemmin Musiikki-Fazer) vuonna 1897. Standertskjöldien suku aateloitiin 13.9.1772, kun Henrik Johan sai ritarin arvon sotapalveluksistaan kuninkaalle. Kuuluisin suvun edustaja lienee ollut upseeri ja asetehtailija Hugo Robert Standertskjöld (s. 22.9.1844 ja k. 9.5.1931), joka vannoutuneena poikamiehenä toimi myös merkittävänä lahjoittajana sekä Aulangon luonnonpuiston rakennuttajana. Hugon setä, Carl August Standertskjöld (s. 9.11.1814 Asikkala ja k. 18.2.1885 Pietari) toimi samoin sekä Iževskin että Tulan asetehtaan päällikkönä ja vuokraajana Venäjällä, ja hänen omistukseen siirtyi vuonna 1872 myös Laukon kartano. Carl August sijoitti varallisuuttaan Suomessa teollisuuteen ja kiinteistöihin. Hän omisti lukuisia kartanoita ja perusti 1870-luvulla Inkeroisten puuhiomon ja sahan Kotkan Hovisaareen. Helsingin Pohjoisrantaan nousi hänen palatsikseen Theodor Höijerin suunnittelema kuusikerroksinen talo hänen kuolinvuotenaan vuonna 1885.

Asetehtailija Hugo Robert Standertskjöld.

Lahjakas tyttö, Carola, osoitti taitavuutensa omien vanhempiensa hämmästykseksi jo hieman yli vuoden ikäisenä puhumalla kokonaisilla lauseilla. Carola viihtyi mielikuvituksissaan pitkiäkin aikoja ja perheen kotiapulaisella oli kova työ erkavoittaa hänet sieltä toisinaan. Kolmevuotiaana tyttö aivan itse opiskellen kirjoitti jo Ruotsista isälleen sodan aikana tervehdyksensä kirjeessä. Carola kasvoi eläimien seurassa ja hän piti ratsastuksesta ja aivan erityisesti koirista koko elämänsä ajan. Jo varhaislapsuudestaan asti Carola oli intohimoinen lukija. Hän oli hyvin musikaalinen tyttö; olivathan hänen molemmat vanhempansa myös musikaalisia. Hänen kotikasvatukseensa kuului pianonsoiton opiskelu ja opettajana toimi isän sisar, oopperalaulajatar Saga Standertskjöld. Ensikuulemalla Carola saattoi oppia jo melodiat ja laulun sanat. Johan-isä oli nuoresta alkaen soittanut luuttua ja kitaraa sekä ollut mukana Visans vänner-yhdistyksessä sen alusta lähtien.

Oikealla kuvassa Carolan isoäiti (Fazereita), vasemmalla Carolan äiti sylissään Carola.

Koulujen päättyessä Standertskjöldin perhe matkasi kesänviettoon Tammisaaren kupeessa sijainneeseen Härjentaka-nimiseen kesäpaikkaan, kartanoon, joka sijaitsi Lindön lahden rantamaisemissa. Perhe vietti kolme kuukautta maaseudulla elämää kesäisin, mutta lapsuudenkoti Helsingissä sijaitsi Tehtaankadulla. Kesän aikana huvilalla vieraili paljon sukulaisia ja ystäviä ja elokuussa siellä vietettiin aina rapujuhlia. Myöhempiä kesiä perheen lapset viettivät Hangossa Bellevuen täysihoitolassa. Neuvostoliitto luopui Porkkalasta vuonna 1956 ja Standertskjöldin perhe ryhtyi siitä lähtien viettämään kesiään Kirkkonummen Hirsalassa, jossa sijaitsi Carolan äidin sukukartano. Kartano oli päässyt vieraan vallan alla rapistumaan niin huonoon kuntoon, että se täytyi rakentaa uudelleen. Kunnes perhe sai lunastettua kartanon täysin omakseen, täytyi perheelle rakentaa kesämökki niemen kärkeen. Lopulta kartanon päärakennus valmistui vuonna 1973 ja Carolan vanhemmat muuttivat siihen pysyvästi asumaan. Vuonna 1975 Carola rakennutti myös oman punaisen talonsa Hirsalan kartanon maille ja tästä kodista tuli hänelle hyvin rakas paikka.

Hirvsalan kartano, jota majuri Gyllenbögelin aikana nimitettiin Gyllenskäriksi, sijaitsee luonnonkauniilla paikalla eräällä Hirslan saarella olevalla niemellä lähellä Porkkalanniemeä. Päärakennus on niemen kärjessä. Sitä ympäröivä puisto ulottuu rantaan asti, missä ”Kuninkaansilta” häämöttää puiden välistä. Perimätieto kertoo nimittäin Kustaa III nousseen Ruotsinsalmen taistelun aikana maihin juuri tämän laiturin luona. Hirvsala on entinen perintötila. Se oli vuodesta 1650 Frans Stockmanin ostorälssiä ja peruutettiin vuonna 1695. Ostettiin perinnöksi vuonna 1761. Siihen liitettiin vuonna 1830 Dávitsin yksinäinen perintötila.

Omistajat vuodesta 1540 lähtien: Lars Andersson 1540-72; Anders Larsson 1573-1620; Matts Andersson 1624-34; Hans Andersson 1635-49; Frans Albekt Stockman, aateloituna von Stockman, pormestari, 1650-56; Frans Albreckt von Stockman, ylioppilas, 1657-73; hänen serkkunsa Frans Stockman, majoitusmestari, 1674-89; hänen jalkavaimonsa Margareta Hansdotter 1690-1705; hänen poikansa Hans Fransson 1706-12; Kristoffer Luther 1724-32; hänen isäpuolensa Anders Holmbom 1733-36; Michel Johansson 1737-51 ja tämän leski Anna Jakobsdotter – 1752; hänen toinen miehensä Erik Henriksson 1753-54 leski uudelleen – 1755; hänen kolmas miehensä Anders Berg, sukellustarkastaja, 1756-69; Henrik Mickelsson 1770-73; Johan Eriksson 1774-75; Nils Emil Pinello, majuri, 1776-77; Vikman, sairaalakomissaari, 1778-82; Abraham de Frese, everstiluutnantti, 1783; kauppias Karl Mattheiszenin perilliset – 1796; Johan Fredrik Gyllenbögel, everstiluutnantti, 1797-1826; Joel Jakob Saurén, laamanni, 1830-52; Konstantin Saurén, senaatinkamreeri, 1860-87; Hugo Emil Saurén, arkkitehti, 1887-1928; vph Per-Adolf von Bonsdorff ja hänen vaimonsa Margit (0s. Saurén) sekä tämän sisaret, neiti Ruth ja Brita Saurén.

Bonsdorffin aikana kartanoon kuului maita 780 hehtaaria, mistä 60 hehtaaria oli peltoa. Silloin kartanossa oli lehmiä ja hevosia, mutta merkittävää tuloa kartano ilmoitti saavansa myös kalastuksesta ja kalaviljelystä. 48 km2 vesialueiltaan talvisin kaksi ja kesäisin neljä vakinaista kartanonkalastajaa pyysi saalista.

Päärakennus on vaaleankeltainen, kaksikerroksinen, punatiilisellä satulakatolla katettu puutalo, jonka molemmilla pitkillä sivuilla on keskirisaliitti sekä frontoni. Sen etusivulla on kaksikerroksinen vilpola. Talo on rakennettu vuonna 1862 arkkitehti Granholmin piirustusten mukaan ja käsittää 9 huonetta ala- ja 8 yläkerrassa. Seinät on sisäpuolelta rapattu ja verhottu tapeteilla. Rakennusta ympäröi 1790-luvulla istutettu, pinta-alaltaan 2 hehtaarin suuruinen puisto, ja siihen liittyy n. Hehtaarin laajuinen puutarha, jossa kasvaa 120 hedelmäpuuta. Puutarhan takana sijaitsevat muut rakennukset. Eräs työväenasunnoista on aikaisemmin ollut Helsingissä. Navetta ja tallit ovat sijoitetut vuonna 1821 rakennettuun harmaakivirakennukseen. Mainittu ”Kuninkaansilta” laituria kiertävine penkkeineen, pylväsmäisine tolppineen ja kaarevine käsinojineen on ulkonäöltään melkein monumentaalisen uusklassillinen.

Sisustukseen kuului runsaasti vanhoja huonekaluja ja esineitä. Ruokasalin tummaan tammikalustoon kuuluva kaappi on päiväyksen mukaan peräisin vuodelta 1788. Kaappi ja tuolit eivät ole samanikäisiä, sillä tuolit ovat puhdasta barokkia. Kaappi on eteläsaksalaista työtä. Kullattu seinäpeili sekä kullanvärinen konsolipöytä, jonka levy on marmoria, kuuluvat myöhäisbarokkiin. Salissa olevan valkoiseksi maalatun kultakoristeisen liinavaatekaapin ornamentiikka on pääasiassa empiirityylistä, vaikkakin siihen sisältyy myös rokokooaiheita. Sen alaosa sorvattuine barokkijalkoineen on selvästi toista alkuperää. Lisäksi on runsaasti rokokoo-, kustavilais-, empire- ja myöhäisempiretyylisiä huonekaluja sekä talonpoikaistekoisia esineitä. Kiinteässä sisustuksessa herättää huomiota ruotsalaista tekoa oleva pylvästyyppinen kaakeliuuni. Muotokuvakokelma käsittää etupäässä Saurén-suvun jäsenten kuvia. Lisäksi edustaa kuvaamataidetta joukko piirroksia ja pieniä maalauksia, mm. viisi Knutsonin tekemää, Suomen linnoja esittävää maalausta. Ylövilpolaa koristaa gobeliinikokoelma. Kirjasto käsittää mm. lainopillista ja maataloutta koskevaa kirjallisuutta aina 1600- ja 1700-luvuilta asti.

Carolan kotikielenä oli ruotsi ja hän hän kävi pikkusiskonsa Nean kanssa töölöläistä Laguska skolania. Musiikin ja kirjojen lisäksi hänen kolmas intohimonsa kohdistui vieraisiin kieliin, jotka tuntuivat hänestä helpoilta oppia. Ranskan kieltä hän puhui melkein yhtä hyvin kuin ruotsia ja oppikouluaikana hän vietti kesälomiaan Englannissa oppiakseen hyvin kielen ja ääntämyksen. Carolan lapsuuden ja nuoruuden ystävä, Dave Liebkindin, kertoman mukaan Carola halusi oppia myös hepreaa ja jiddišiä, jotta pystyisi laulamaan juutalaisia lauluja. Carola levytti mielellään juutalaista musiikkia ja Israel oli hänelle niin rakas paikka, että hän eräässä vaiheessa elämäänsä suunnitteli vakavasti muuttoa sinne.

Carola seisoo äitinsä takana kuvassa, jossa ovat myös kaikki perheen lapset mukana.

Usein teinihippoja järjestettiin Helsingin Kruununhaassa Svenska Reallyceumissa, jossa Dave Liebkind yleensä puuhasi järjestelijänä. Liebkind oli neuvotellut sitkeästi Lasse Mårtensonin trion saamiseksi koulun hippoihin ja lopulta se onnistuikin. Dave tiesi Carolan lauluharrastuksesta ja yllytti yleisöä vaatimaan Carolan nousemista lavalle Lassen trion kanssa. Lopulta Carola saatiin lavalle laulamaan; kappaleet olivat Misty, Lady Sings the Blues ja God Bless the Child. Yleisö vaati raivokkaasti lisää, mutta Carola riensi lavalta pois. Tämä esitys oli Lasse Mårtensonin ja Carolan ensikohtaaminen, joka ei myöskään jäänyt viimeiseksi.

Carola ja kitara.

 Punaisen Myllyn taru (21. osa)

Erkki Aalto.

Lehdet alkoivat 1950-luvun lopussa näyttävästi kirjoittaa enemmän virkamiesten ja poliitikkojen lahjonta- ja petostapauksista. Esimerkiksi diplomi-insinööri, vesivoimalaitostenrakentaja ja Rautatiehallituksen pääjohtaja, Erkki Tauno Aalto (s. 22.11.1904 Jämsä ja k. 27.4.1984 Espoo) joutui veturihankintojen epäselvyyksien vuoksi jättämään paikkansa pääjohtajana. SDP:n kansanedustaja Aarre Edvard Simosen (s. 18.11.1913 Helsinki ja k. 3.2.1977 Helsinki) toimiessa valtiovarainministerina alettiin rakentamaan Kätilöopiston rakennusta Helsinkiin ja Simonen valitsi talon urakoitsijaksi jo konkurssikypsän Rakennusliike Teoran joulukuussa 1956. Samanaikaisesti Teora rakensi Munkkivuoressa asuntoja sopuhintaan Kätilöopiston rakennustoimikunnan jäsenille, myös ministeri Simoselle. Teora panttasi näiden asuntojen osakekirjoja velkojensa ja Kätilöopiston urakan vakuudeksi. Lopulta Teora teki konkurssin, mutta ministeri Simonen ennätti kuitenkin järjestää oman asuntoyhtiönsä vapaaksi näistä vakuuksista. Kohu alkoi, kun Helsingin Sanomat julkaisi helmikuussa 1958 Simosen ja Teoran toimitusjohtajan Leo Lyytikäisen välisestä, hieman ennen Kätilöopiston urakkakilpailun ratkeamista tehdystä asuntokaupasta. Simonen sai tästä lahjonnasta tuomion sakkoina.

Aarre Simonen.

Onni Hiltunen.

SDP:n ministeri ja puolueen puheenjohtaja Onni Alfred Hiltunen (s. 26.11.1895 Jyväskylä ja k. 8.6.1971 Varkaus) tuomittiin vuonna 1961 Helsingin hovioikeudelta yhdessä Reino Kuuskosken, Aku Sumun ja Vieno Johannes Sukselaisen kanssa viralta pantaviksi Kansaneläkelaitoksen hallituksesta virkarikoksien ja virheiden vuoksi. Vuonna 1920 perustettiin Mannerheimin Lastensuojeluliitto ry (MLL, ruots. Mannerheims Barnskyddsförbund rf). Sotakummivaliokunnan itsenäistyminen Mannerheim-liitosta jäi juridisesti loppuun saattamatta, mikä osoittautui kohtalokkaaksi, kun vuonna 1958 ilmeni, että valiokunnan sihteerinä toiminut rouva Karin Sauramo oli kavaltanut valiokunnan varoja yli 30 miljoonan markan arvosta. Julkisuudessa väitettiin kavalluksen tapahtuneen nimenomaan Mannerheim.liiton piirissä ja asiasta löi rumpua varsinkin Ilmari Turjan Uusi Kuvalehti. Kohun seurauksena arkkiatri Arvo Ylppö (s. 27.10.1887 Akaa ja k. 28.1.1992 Helsinki), joka oli Sauramon jutun yhteydessä joutunut rajun syyteryöpyn kohteeksi, erosi Mannerheim-liiton keskushallituksen puheenjohtajan paikalta. Karin Sauramo tuomittiin kuritushuoneeseen.

Arkkiatri Arvo Ylppö.

Seurapiirijulkkis Tabe Slioor.

Em. henkilöt pääsivät helposti suorituksillaan pilkkalaulujen aiheiksi ja päätyivät sitä kautta erilaisiin hupiesityksiin. Myös seurapiirijulkkis, mannekiinikoulun johtajatar, toimittaja ja valokuvaaja Tabe Maria Ingeborg Slioor (s. 21.11.1926 Helsinki ja k. 25.4.2006 Turku) sai syksyllä 1961 oman revyyn, Mimmi kirjoittaa muistelmiaan. Revyyssä nostettiin näyttävästi esille mm. Tabe Slioorin suhde Helsingin apulaiskaupunginjohtajaan, Erik von Frenckelliin (s. 18.11.1887 Helsinki ja k. 13.9.1977 Helsinki). Revyyn käsikirjoitti ja sanoitti siinä esitetyt laulut, Reino Helismaa. Varmasti suuri yllätys ei ollut, että musiikin revyyseen laati säveltäjä Toivo Kärki. Alppilan kesäteatterin näyttämöllä näyttelivät revyyssä mm. Ossi Elstelä (Jallu), Irja Lautia (Mimmi Velour), Svente Korkeakoski (Kari, hänen poikansa), Liisa Huuskonen (Mirkku, kotiapulainen), Eero Eloranta (herra Petteri).

Erik von Frenckell.

Ossi Elstelää esityksestä ylistettiin vuolaasti ja ennen kaikkea sitä, että hän jaksaa monista vaikeuksista huolimatta sitkeästi tuoda vaikeasta rahatilanteesta huolimatta hauskoja esityksiä kansan ihmeteltäväksi. Monissa arvioissa myös muisteltiin menneitä, kuten vaikkapa Koivolan Sanomissa seuraavasti: ”Punaisen Myllyn ohjelma on muuttunut kovasti alkuajoista, jolloin se toimi Iloisen Teatterin nimellä. Vanhempi väki muistaa kaikki hauskat poliittiset sutkaukset. Ajat olivat silloin kiperät ja Punainen Mylly uskalsi tuoda monien salaiset ajatukset julki. Nyt on ohjelmistossa useimmiten farsseja…”.

Ossi Elstelä täytti 18.5.1962 pyöreitä vuosia, kun 60 vuotta elettyä elämää oli takana päin. Elstelästä oli lyhyt kirjoitus Helsingin Sanomissa, jossa lakonisesti todettiin: ”Punainen Mylly on saavuttanut ainakin sellaisen tason kuin verovaikeuksien ja meikäläisten sitkeitten ennakkokäsitysten ristiaallokossa ponnistellessa on mahdollista.” Elstelän ansiot Aleksis Kivenä Soinin näytelmässä Porin Teatterissa muistettiin.

Juhannuksen jälkeen Punaisen Myllyn baletti lähti jälleen Ruotsin kansanpuistoihin viihdyttäjäksi. Sieltä baletin matka jatkui Itä-Saksaan. Baletin esiintymismatkat venyivät koko ajan pidemmiksi. Suomessa baletti esiintyi enää uudenvuoden ja vapun kabareissa. Anna-Liisa Hämeensalo oli tuonut Ruotsista Alppilaan lainatut kansanpuvut, joita käytettiin kesän 1962 esityksessä, Värmlantilaiset. Näytelmä oli vanha kansannäytelmä, jonka kirjoittaja oli ruotsalainen virkamies ja kirjailija Frederik August Dahlgren (s. 20.9.1816 Nordmark, Värmlanti ja k. 16.2.1895 Djursholm). Ossi Elstelän rooli teatterissa oli enää hyvin marginaalinen ja Punaisen Myllyn revyyteatterista tuskin voitiin edes enää puhua. Punainen mylly oli muutaman vuoden sisään menettänyt toimitilansa, tanssivan balettinsa sekä melkeinpä yleisönsäkin.

Esko Elstelä ohjasi ja suomensi vuonna 1963 musiikkikomedian, Kultakihara, jonka käsikirjoittajat olivat Walter ja Jean Kerr. Elstelän teatteri kiersi tällä esityksellä ympäri Suomea aina Lappia myöten ja esityksessä oli mukana 15-henkinen balettiseurue. Helsingin Sanomien mukaan tämä esitys oli parhaimpia Alppilan näyttämöllä nähtyjä esityksiä, näin lehti kirjoitti Riitta Elstelästä: ”Hän on kehittynyt vallan tavattomasti sitten aikaisempien näkemisten, sekä sorjistunut hahmoltaan että varttunut keinoiltaan…”. Kristiina Elstelää kehuttiin kipakkana, kuin muumiperheen Pikku Myy. Näyttelijä Einari Ketola oli yhä edelleen jäljellä vanhasta Myllyn näyttelijäkunnasta turvallisena hahmona.

Elstelä perhe oli vielä vahvasti teatterin toiminnassa mukana. Esko ohjasi ja käänsi näytäntöjä, Ossi ja Irma sekä tyttäret Riitta ja Kristiina näyttelivät esityksissä. Silti teatteri ei ollut enää sama revyyteatteri, jossa Ossi Elstelä tuli kuuluisaksi. Ossi Elstelä kertoi kaipaavansa vanhaa teatteriaan takaisin ja kertoi huolistaan Arijoutselle. Arijoutsi lupasi käsikirjoittaa teatterille uuden käsikirjoituksen, jos teatteri palaisi vanhan satiirisen revyyn pariin. Seuraavana kesänä (1964) ilmestyi lehtiin kuitenkin ilmoitus, että Alppilan kesäteatterin toiminta on keskeytynyt.

Ossi Elstelä kirjoitti vuonna 1964 Anna-Liisa Hämeensalolle, joka oli silloin kiertueella tanssityttöjensä kanssa. Hän kertoi kirjeessään aluksi tutuista rahaongelmista ja kiitti saamistaan rahoista. Hän paljasti, että maisteri Särkän vekseli oli uudistettu pelkillä koroilla. Elstelä kirjoitti Hämeensalolle mm. näin: ”Voisit joskus tulla tähän köyhään kotimaahan käymään. Kyllä sinä joku Luojan lähettiläs olet. Purnaat Hänelle vain joskus kärsimättömänä. Minä ainakin odotan, mitä ylhäältä annetaan. - Ja ajatella – Sinä olet elossa – Kauniit ajatukset elävät Sinun kerallasi. Sillä onhan se vanha viisaus: ”Kun se paras on ollut, on se tuska ja vaiva ollut”.

Alppilan kesäteatteria oli purettu ja sen puutavaraa oli viety Elstelän kesämökille, Porvooseen, mutta siitäkin oli kertynyt vain kustannuksia lisää. Elstelä sai hieman tuloja radioesiintymisistä, mutta radion maksamat palkkiot olivat vielä pienempiä kuin television maksamat palkkiot. Ossi Elstelän iskiashermo oli vaivannut ja hän oli loukannut myös nilkkansa. Tilintarkastajat olivat huolissaan edellisvuoden veromerkkien puutteesta ja pitivät asiaa varsin vakavana. Elstelä siihen: ”Tietenkin se on sitä, mutta en usko, että sitä voidaan pitää rikollisena. No maallista se vain on, ei se erityisemmin pelota, sitä on jo turtunut se oma tärkeys.”

Esko Elstelä oli saanut järjesteltyä Vieno Kekkosen show-ohjelmia televisioon vaihtelevalla menestyksellä. Kirjeensä lopussa Ossi Elstelä kuvailee yleistä tilannetta seuraavasti: ”Joskus masentaa tämä ajan tuhlaaminen, mutta kun ei luista niin ei. En tiedä mitä minä odotan. Nuo televisio- ja filmilakot jatkuvat vain viikosta viikkoon. Mutta uskoa en ole menettänyt. Kun hätä on suurin on apukin lähellä. Saa nyt nähdä miten asuntoasiat järjestyvät. Toivotaan, että Sinun vastoinkäymisesi loppuvat, muuten se on liian yksitoikkoista koko touhu. Älä huolehdi liikaa minun puolestani. Kyllä se selviää parhaalla mahdollisella tavalla. Mutta kirjoita aina jotain, ei tunnu niin yksinäiseltä olo.” Ossi Elstelä toivotteli Anna-Liisalle jaksamista.

Ossi Elstelä oli luullut tietävänsä, millaisen työpanoksen Hämeensalo oli antanut Punaiselle Myllylle. Mutta kun hän kävi läpi Punaisen Myllyn omaisuutta, hän hämmästyi oivaltaessaan, miten vähän hän siitä tiesi. Hämeensalolle Ossi Elstelä paljasti kirjeessään: ”Brita selitti, että Sinä olet tehnyt neljän ihmisen työt. Ja hänkään ei tiedä kuin puolet siitä mitä todella olet tehnyt. Minullekin se selviää noita vanhoja mappeja siirrellessä. Joka laatikko kertoo – voi, voi kun minua hävettää!” Vielä myöhemmin hän kirjoitti: ”Sinä olet tehnyt kaiken ja minä olen pöyhistellyt kuin hullu kukko tunkiolla.”

 

Eri lajit ovat käyttäneet toisiaan häikäilemättömästi hyväkseen elämän synnystä lähtien. Varsinkin mikrobit ovat osoittaneet menestyvänsä erityisen tehokkaasti mitä oudoimmissa paikoissa. Niiden mikroskooppisessa maailmassa toinen organismi, erityisesti juuri ihmisen kaltainen selkärankainen makroluokan olento, ei edusta vain yksittäistä ekolokeroa, vaan kokonaista elinympäristöjen, ekosysteemien ja mahdollisuuksien universumia. Ihmiskeho on yhtä moniulotteinen ja vaihteleva kuin planeettamme; kehollamme on oma kemiallinen ilmastonsa, joka muuttuu hormonaalisten vaihtelujen mukaisesti, ja monimutkaiset maisemansa, jotka muuntuvat iän lisääntyessä. Kehomme on mikrobeille oikea paratiisi.

Molekyylitason tieto bakteerien antibioottiresistenssistä lisääntyy jatkuvasti, mutta valitettavaa on asiassa se, että siitä huolimatta meille ei ole kehitetty uusia hoitomuotoja tähän tilanteeseen. Lääketehtaiden intressit ovat keskitetyt nyt jonnekin aivan muualle ja tältä osin kehitystyö on ratkaisevasti hidastunut tai jopa pysähtynyt. WHO eli maailman terveysjärjestö raportoi jo vuonna 2017, että saman vuoden keväällä oli kliinisten kokeiden vaiheessa peräti 51 uutta antibioottia resistenttejä bakteereita vastaan. Suurin osa näistä antibiooteista oli kuitenkin vain entisten lääkkeiden uusia johdannaisia ja uusia innovaatioita oli vain kahdeksan. WHO:n mielestä tämä on täysin riittämätöntä, kun taistellaan vastustuskyvyn ongelmaa vastaan.

Euroopan unionin alueella arvioidaan 25 000 ihmisen kuolevan vuosittain lääkkeille vastustuskykyisten mikrobien vuoksi. Vastaava luku koko maailmassa on 700 000 ihmistä. Uudet antibiootit tuskin ennättävät lähivuosina meitä tässä ongelmassa paljoa auttamaan. Euroopan unionissa arvioidaan antibioottiresistenssin aiheuttavan vuodessa 1,5 miljardin euron tappiot terveydenhoitokustannuksissa sekä tuotannon menetyksinä. Samoin arvellaan nykyisen tilanteen vain entisestä pahenevan 2050-luvulle tultaessa, sillä se saattaa johtaa maailmanlaajuiseen taloudelliseen kriisiin lääkkeiden ja hoitojen voimakkaan kallistumisen vuoksi.

Vaikka tilanne kaikkinensa näyttää maailmassa melko lohduttomalta, on kuitenkin asioita, joita voimme ja kannattaisi nopeasti tehdä. Tästä asiasta on useaan otteeseen varoitettu, mutta nyt viimeistään pitää ottaa vakavasti se, että antibiootteja ei missään tapauksessa saa määrätä kevein perustein hoitoihin eli niitä ei saa turhan vuoksi käyttää laisinkaan. Samoin antibioottien käyttö tuotantoeläimien kasvatuksessa ei ole järkevää toimintaa. Euroopan unionissa tähän asiaan onkin jo alustavasti kiinnitetty huomiota, mutta toimet ovat olleet riittämättömiä. Vesihuollon parantamisella sekä jätehuollon käsittelyn kehittämisellä voitaisiin myös saada parannusta sairastavuuksiin. Maailmanpankki on omissa arvioissaan todennut, että antibioottiresistenssin hallintaan saaminen maksaisi vähintään yhdeksän miljardia dollaria vuodessa.

Yleensä geenit, jotka aiheuttavat antibioottiresistenssiä, ovat peräisin maaperästä, ympäristöstä tai vesistöstä – toisin sanoen ympäristön mikrobistosta eli mikrobiomista. Nämä geenit ovat hyvin vanhaa perua ja niitä on ollut olemassa jo kauan ennen nykyistä antibioottien aikaa. Tutkijat analysoivat erityisesti aktinobakteereista peräisin olevaa DNA:ta, sillä aktinobakteereiden on huomattu tuottavan antibiootteja. Tällä tavoin on löydetty kirjava joukko antibioottiresistenssiä koodaavia geenejä. Näiden geenien joukossa oli beetalaktamaasien geenejä, mutta myös geenejä, jotka aiheuttavat resistenssiä tetrasykliineille, aminoglykosidiantibiooteille, makrolideille ja vankomysiinille. Näiden tulosten perusteella on aivan selvää, että antibioottiresistenssi on ikivanha ja hyvin yleinen ilmiö maaperässä.

Luonnossa on hyvin pitkään siis ilmennyt sekä antibiootteja tuottavia mikrobeja että mikrobien antibioottiresistenssiä aiheuttavia geenejä. On olemassa erilaisia näkemyksiä siitä, mitä tämä tieto merkitsee mikrobien ekologian kannalta. Yksi selitys on ns. miekka ja kilpi-hypoteesi. Tämän selityksen mukaan antibiootti toimii eräänlaisena mikrobin aseena, jolla se taistelee muita mikrobeja vastaan raivatessaan itselleen elintilaa tai ravintoresursseista kilpaillessaan. Vastustuskykyä aiheuttavat geenit puolestaan olisivat puolustautumiskeino antibioottiasetta vastaan. Tätä kyseistä hypoteesiä vastaan puhuvat maaperästä tehdyt antibioottipitoisuusmittaukset; maaperät, joihin ei ole joutunut antibioottipitoista jätettä, kuten lantaa kanaloista ja sikaloista tai sairaaloiden jätevesiä, pitoisuudet ovat sata tai jopa tuhat kertaa pienempiä – mikrogrammoja kiloa kohden – kuin lääkkeinä käytettyjen antibioottien pitoisuuden elimistössä (milligrammoja kiloa kohden).

Maaperästä antibioottipitoisuuksien mittaaminen ei ole kovin helppoa esimerkiksi siksi, että antibiootti voi imeytyä mineraalihiukkasiin tai tuhoutua biologisesti tai kemiallisesti. On myös aivoiteltu, että luonnossa antibiooteilla olisi jokin muukin funktio, kuin toimia hyökkäysaseena ja että antibioottien bakteereita tuhoava tai niiden kasvua torppaava ominaisuus tulisi esille vain lääkkeiden käytön yhteydessä ja poikkeuksellisen isoilla pitoisuuksilla. Eräiden antibioottien on huomattu aktivoivan suhteellisen suurissa, liki bakteereita tuhoavissa pitoisuuksissa, joitakin Pseudomonas aeruginosa-bakteerin geenejä sekä edistävän biofilmin muodostumista. Olisiko tässä kyse siitä, että tämä antibioottien luontainen tehtävä liittyisi jotenkin mikrobisolujen keskinäiseen viestintään, ryhmäviestintään tai mahdollisesti aineenvaihdunnan säätelyyn?

Resistenssigeeneille on ainakin joissakin tapauksissa tarjolla toinenkin selitys, kuin miekka ja kilpi-teoria. Joko yhtä tai useampia antibiootteja bakteerisoluista ulos pumppaavat proteiinit ovat rakenteeltaan samanlaisia kuin mitkä tahansa muutkin poistopumput. Siten on siis hyvin mahdollista, että niiden alkuperäinen tehtävä on ollut pumpata soluista ulos natrium- tai kaliumioneja, protoneja, raskasmetallien ioneja tai myrkyllisiä aineenvaihduntatuotteita. Siten niillä olisi ollut mikrobisolun normaalissa ylläpidossa tehtävä. Ympäristöön ilmaantuva antibiootti olisi valintatekijänä edistänyt kyseisten pumppujen muuntumista antibioottipumpuksi. Niiden kehittyminen olisi siten seurausta geneettisestä evoluutiosta bakteerien sopeutuessa muuttuneeseen ympäristöön.

Tunnetuin sairaalabakteeri on MRSA eli metisilliinille resistentti Staphylococcus aureus, joka on vastustuskykyinen monille lääkkeille. On toki olemassa vielä lääkkeitä, jotka tehoavat MRSA-bakteeriin, mutta ne eivät ole yhtä tehokkaita kuin tavalliset antibiootit; ne ovat kalliita lääkkeitä ja niihin liittyy vaikeita sivuvaikutuksia. Sairaalabakteeritapausten määrä on Suomessakin jatkuvasti kasvussa; niitä tilastoitiin vuonna 2008 Suomessa kaikkiaan 1 740 kappaletta. Viimeinen MRSA:han pureva antibiootti on harvoin käytetty vanha antibiootti, kolistiini. Kolistiinin huonona puolena on kuitenkin munuaisvaurioiden riski. Mahdollisesti käyttökelpoisia saattavat olla 1900-luvun alussa lääkeaineena käytetyt salvarsaani ja neosalvarsaani, mutta nämä molemmat sisältävät myrkyllistä puolimetallia, arseenia. Lääketieteen historiassa on ollut myös aika, jolloin bakteereita tuhottiin elohopealla kaatamalla sitä haavoihin.

Vuonna 1984 ei vielä tajuttu antibioottiresistenssin vakavuutta, vaikka siitä oli jo varoitettu kymmenien vuosien ajan lääkäreitä. Ongelmat alkoivat kuitenkin lisääntyä merkittävästi 1980-luvun lopulla, jolloin antibioottien käyttöä alettiin rajoittaa. Tilanne ajautui siihen pisteeseen, että lääkkeiden kehitys on kuitenkin hidastunut. Useammalle kuin yhdelle mikrobilääkkeelle resistenttiä mikro-organismia kutsutaan multiresistentiksi (MDR, engl. Multidrug resistant). Bakteereita, jotka ovat erittäin laajasti lääkkeille resistenttejä (XDR, engl. Extensively drug resistant) tai lääkkeille täysin resistenttejä (TDR, engl. Totally drug resistant) kutsutaan joskus myös superbakteereiksi.

Nykytilanne on tänään huolestuttava, sillä antibioottiresistenssi on kasvanut maailmanlaajuiseksi ongelmaksi ja terveysuhaksi. Leikkauspotilaat sairaalassa ovat suuressa vaarassa saada vakavia tulehduksia sieltä. Hoito sairaalassa käy todella vaikeaksi, jos resistentti bakteerikanta onnistuu aiheuttamaan infektion potilaille ja käyttökelpoisia antibiootteja on valittavana vain vähän, jos ollenkaan. Huonoin skenaario toteutuu silloin, kun lääkäreillä ei ole käytössään enää yhtään antibioottia, joka tehoisi sairaalabakteereiden aiheuttamiin tulehduksiin. Tällöin palaisimme ajassa yli sata vuotta taaksepäin, jolloin vähäisetkin bakteeri-infektiot johtivat kuolemaan. Lisäksi moniresistenttien bakteerien aiheuttamat infektiot ja niiden hoito on kalliimpaa lääkkeiden puolesta ja siksi, että myös hoitoajat pidentyvät tämän vuoksi. Potilaiden pidentyneet hoitojaksot sairaaloissa ja kallistuvat lääkkeet heikentävät myös yleistä taloustilannetta.

Keuhkokuumetta eli pneumoniaa sekä virtsatietulehduksia (VTI) aiheuttavan Klebsiella pneumoniae-bakteerin monille antibiooteille resistenssejä kantoja esiintyy joka puolella maailmaa, jopa niin, että viimeisenä keinona niihin käytetyt karbapeneemit eivät auta. Karbapeneemit ovat ryhmä beetalaktaameihin kuuluvia antibiootteja, joiden bakteereja tappava mekanismi perustuu bakteerin soluseinän synteesin estoon. Myös virtsatietulehduksia aiheuttavan Escherichia colin kannat ovat monasti resitenssejä fluorokinoloneille.