Tay-Sachsin taudin löysivät englantilainen silmälääkäri Warren Tay (s. 1843 ja k. 15.5.1927) ja yhdysvaltalainen Bernard Sachs. Tay-Sachsin tauti on 15. kromosomissa oleva geenivirheen aiheuttama peittyvästi periytyvä oireisto; tauti vioittaa keskushermostoa ja aiheuttaa mm. sokeutta, kehitysvammaa sekä varhaista dementiaa. Sairastunut rappeutuu vääjäämättömäsi ja saa halvauskohtauksia, menettää kykynsä reagoida ja ymmärtää puhetta, eikä lopulta pysty enää hengittämäänkään. Tay-Sachsin tauti on ns. synnynnäinen aineenvaihduntahäiriö. Sen aiheuttaa resessiivinen entsyymigeenin alleeli. Lapsi, joka on saanut molemmilta vanhemmiltaan virheellisen geenialleelin sairastuu ja solujen lysosomeihin alkaa kertyä ganglisosidejä – eräs lipidityyppi – ja kudosten, erityisesti aivojen toiminnassa alkaa esiintyä häiriöitä. Tauti on entsyymipuutostauti, jossa heksosamidi-A-entsyymin puuttuessa gangliosidien pilkkoutuminen estyy ja seurauksena on lopulta vaikea keskushermoston sairaus.

Silmälääkäri ja kirurgi Warren Tay.

Vuonna 1843 syntynyt Tay sai lääketieteellisen koulutuksensa Royal College of Surgeonsista Lontoossa, Englannissa, vuonna 1866. Kun Tay valmistui, hänestä tuli Englannin kirurgien ammattijärjestön eli Royal College of Surgeonsin jäsen. Vuonna 1868 Taysta tuli Lontoon Blackfriarsin ihosairauksien sairaalan apulaiskirurgi. Vuotta myöhemmin Taysta tuli Lontoon Blackfriarsin ihosairauksien sairaalan, Royal College of Surgeonsin, stipendiaatti, jonka ammattinimikkeellä hän saattoi alkaa harjoittaa kirurgiaa Lontoossa. Tuona vuonna, 25-vuotiaana, Taysta tuli apulaiskirurgi ja silmälääkäri sekä silmälääkäri Lontoon sairaalassa. Lontoon sairaalassa ollessaan Tay työskenteli monilla lääketieteen aloilla harjoittavan kirurgin Sir Jonathan Hutchinsonin (s. 23.7.1828 Selby, Yorkshire ja k. 23.6.1913 Haslemere, Surrey) kanssa, joka luennoi kirurgiasta. Warren Tay oli Hutchinsonin assistentti useissa laitoksissa, joissa Hutchinson työskenteli, mukaan lukien Moorfields Eye Hospital Lontoossa. Vuonna 1869 Warren Tay aloitti myös kirurgin työskentelyn North-Eastern Hospital for Children -sairaalassa Lontoossa. Siellä Warren Tay oli yleiskirurgi sekä silmälääkäri.

Kirurgi Sir Jonathan Hutchinson.

Työskennellessään kirurgi Sir Jonathan Hutchinsonin kanssa Warren Tay suoritti rutiinitarkastuksia joillekin Hutchinsonin potilaille. Moorfields Eye Hospitalissa vuonna 1874 Warren Tay suoritti silmätutkimuksen tarkastaakseen potilaan silmän takaosan. Tuossa kokeessa Warren Tay huomasi epänormaalit keltaiset täplät silmän takaosan keskialueella. Tay epänormaalin havainto kiinnitti Sir Jonathan Hutchinsonin huomion, ja seuraavana vuonna Sir John Hutchinson julkaisi artikkelin aiheesta. Artikkelissa hän tunnusti Tayn panoksen poikkeavaan löytöön ja nimesi poikkeavuuden Tayn suonikalvontulehdukseksi, joka jatkui 1900-luvulle saakka sairauden nimenä.

Vuonna 1881 Warren Tay raportoi havainnoistaan 12 kuukauden ikäisestä lapsesta, jolla oli heikkoutta sekä niskassa että raajoissa kaksi tai kolme viikkoa syntymän jälkeen. Tay kertoi myös, että lapsella oli kellertävä täplä kummankin silmän takana ja ruskeanpunainen pyöreä piste keskellä. Kuusi kuukautta Tayn havainnon tekemisen jälkeen vauva kuoli. Warren Tay otti yhteyttä kahteen kollegaansa, Sir John Hutchinsoniin ja useiden Lontoon sairaaloiden neurologiin, Hughlings Jacksoniin auttaakseen selvittämään, mikä aiheutti lapsen kuoleman. Koska perhe ei kuitenkaan antanut lääkäreiden tehdä lapsen ruumiinavausta, tutkimus keskeytettiin. Vuonna 1884 Tay raportoi kliinisistä löydöksistään uudesta taudista Yhdistyneen kuningaskunnan Oftalmologiselle Seuralle.

Warren Tay kertoi kolmesta muusta lapsesta kolme vuotta myöhemmin , jotka kuuluivat samaan perheeseen, kuin hänen ensimmäinen potilas. Kaikilla näillä lapsilla oli samat oireet, jotka johtivat heidän varhaiseen kuolemaansa. Warren Tay huomautti, että tauti ryhmittyi perheisiin sen sijaan, että se olisi jakautunut satunnaisesti koko väestöön. Warren Tay havaitsi motoristen taitojen ja näön heikkenemisen vauvoilla. Tayn havainnot tilasta olivat yhdenmukaisia Bernard Sachsin vuonna 1887 tekemien havaintojen kanssa. Tayn pigmentaatiohavainnot täydensivät Sachsin määritelmää tarjoamalla ensimmäisen näkyvän oireen siitä, mitä myöhemmin kutsuttiin Tay-Sachsin taudiksi.

Warren Tay jatkoi työskentelyä Moorfields Eye Hospitalissa eläkkeelle jäämiseen asti 1900-luvun alussa. Tay ei ollut koskaan naimisissa. Hän asui tiilitalossa Finsbury Squarella Lontoossa, ja monet entiset Lontoon sairaalan lääkärikollegat olivat hänen naapureinaan. Erään hänen muistokirjoituksensa mukaan hän arvosti suuresti kirjallisuutta. Lähellä elämänsä loppua Warren Tay kärsi silmän takaosassa olevan näköhermon vauriosta. Sairaus tunnetaan nykyään nimeltä krooninen glaukooma, joka voi johtaa täydelliseen näön menetykseen. Hänellä oli kuollessaan vakava toisen silmän vajaatoiminta. Warren Tay kuoli 15. toukokuuta 1827 kahdeksankymmentäneljävuotiaana. Myöhemmät tutkimukset paljastivat, että geneettiset mutaatiot aiheuttavat Tay-Sachsin taudin ja että nämä mutaatiot ovat yleisiä ashkenazi-juutalaisilla.

Tauti on hyvin harvinainen ashkenazi-juutalaisyhteisön ulkopuolella. Ashkenazi-juutalaiset asettuivat asumaan alkujaan Pohjois-Ranskaan ja Saksaan. Ashkenaz tarkoittaakin Saksaa. Heidän elinolosuhteidensa vaikeuduttua ashkenazi-juutalaiset muuttivat asumaan Puolaan ja Liettuaan sekä myöhemmin myös Venäjälle.

Neurologi Bernard Sachs.

Neurologi Bernard Sachs (s. 2.1.1858 ja k. 8.2.1944) kuului merkittävään Goldman-Sachsin ashkenazi-juutalaiseen perheeseen, joka tunnetaan investointipankki Goldman-Sachsista. Bernard Sachsin vanhemmat olivat Joseph Sachs ja Sophia Baer. Bernard Sachs valmistui Harvardin yliopistosta vuonna 1878; tämän jälkeen hän matkusti Eurooppaan opiskelemaan useiden tunnettujen lääkäreiden ohjauksessa lisää lääketiedettä. Yhdysvaltoihin palattuaan hän alkoi pitää yksityisvastaannottoa New Yorkissa. Hänestä tuli yksi Yhdysvaltain johtavista kliinisistä neurologeista. Hän toimi neurologina New York Polyclinic Hospitalissa ja konsulttina Mount Sinai Hospitalissa. Tämän lisäksi hän toimi Montefiore Home for Chronic Diseasessa ja Manhattan State Hospitalissa. Sachs kirjoitti Journal of Nervous and Sisease-lehteen artikkeleita ja toimi jonkin aikaa lehden päätoimittajana sekä American Neurological Associationin presidenttinä.

Warren Tay kuvasi ensimmäisen kerran silmän verkkokalvon punaisen täplän vuonna 1881, mutta Bernard Sachs antoi kattavamman kuvauksen taudista ja huomasi vuonna 1887 taudin yleisemmän esiintymisen Itä-Euroopan ashkenazi-juutalaisissa. Bernard Sachs julkaisi useita kirjoita, mm. ammattilaisille tarkoitetun hakuteoksen, Nervous and Mental Disorders from Birth to Adolescence. Bernard Sachs kirjoitti vuonna 1926 kirjan, The Normal Child, jonka hän kohdisti suurelle yleisölle lastenkasvatuskäsikirjaksi ja josta tuli myös hyvin suosittu teos. Tässä kirjassaan hän kannusti suhtautumaan tervejärkisesti vanhemmuuteen, ja samalla hän puolsi psykologisten teorioiden, erityisesti freudilaisen psykologian hylkäämistä.

 

Perimätiedon mukaan Rooman viimeinen kuningas, 25 vuotta hallinnut kuningas Lucius Tarquinius Superbus (k. 495 eaa.) syrjäytettiin vallasta vuonna 509 eaa. Kuninkaan syrjäytys tehtiin ilmeisesti varsin pienen joukon vallankumouksessa. Roomasta tuli ”tasavalta”, jota johtivat kaksi konsulia. Rooman kansalaiset valitsivat senaatin jäsenistä konsulit vuoden mittaisiksi virkakausiksi. Rooman kansalaiset jaettiin perinnöllisesti etuoikeutettuihin patriiseihin ja alempiarvoisiin plebeijeihin. Rooman senaatissa olivat edustettuna vaikutusvaltaiset patriisisuvut ja siksi valtion johto oli käytännössä suppean kansanosan käsissä. Rooman senaatti oli Rooman tasavallan neuvoa antava neuvosto, jolla ei ollut valtaa säätää lakeja. Lakeja Roomassa säätivät kansankokoukset, comitia tributa ja concillium plebis. Korkeimmat virkamiehet valittiin comitia centuriatassa.

Roomalainen oikeus sai ensimmäisen kirjoitetun muotonsa 450 eaa. ns. kahdentoista taulun laeissa (leges duodecim tabularum). Niiden pohjalta muodostui Rooman kansalaisille ominainen oikeus ius civile. Sen rinnalle kehittyi valtion virkamiesten, varsinkin preettorien edikteistä toinen oikeuslähde, ius honorarium, jonka avulla muodollinen ius civile saatiin mukautumaan ajan vaatimuksiin. Roomalainen oikeus kehittyi edelleen lainoppineiden vaikutuksesta. Keisari Justianus (s. 11.5.483 ja k. 14.11.565) julkaisi sen kodifioidussa muodossa vuosina 527-565 teoksessaan, Corpus iuris civilis.

Ennen vuotta 445 eaa. ei avioliittoja sallittu eri kansanluokkien välillä. Vuonna 494 eaa. perustettiin plebeijeitä varten kansantribuunin virka, johon virkaan ei voitu valita patriisia. Kansantribuunin virka oli ainut alemmalle kansanluokalle avoin virka, mutta siihen virkaan liittyi sangen suuret oikeudet. Uskonnolliset asemat oli myöhemminkin rajattu ainoastaan patriiseille kuuluviksi. Rooman yhteiskuntaluokkien välille muodostui toisinaan niin suuria erimielisyyksiä, että plebeijit ottivat perheensä, pakkasivat tavaransa ja lähtivät Roomasta leiriytyen kaupungin ulkopuolelle, kunnes heidän vaatimuksiinsa suostuttiin. Varsin tavallinen tällainen riidanaihe oli maanjako. Patriisien etuoikeudet kuitenkin vähitellen purettiin ja virat avautuivat plebeijeillekin. Vanhat patriisisuvut ja menestyneet plebeijisuvut sulautuivat yhteen uudeksi yläluokaksi.

Rooma laajensi hallitsemaansa aluetta vähitellen suuremmaksi. 400- ja 300-luvuilla eaa. käytiin useita sotia Italian muita valtioita ja heimoja vastaan. Aluksi Rooma oli vain yksi Italian monista kaupunkivaltioista. Menestykselliset ja voitokkaat sodat sekä tarpeeksi taitava diplomatia saattoivat kuitenkin vähitellen etruskilaiset, kreikkalaiset, latinalaiset, kelttiläiset, samnilaiset jne. yhteisöt Rooman vallan alle. Nämä alistetut uudet Rooman kansalaiset eivät yleensä saaneet Rooman kansalaisoikeuksia.

Vuonna 270 eaa. Apenniinien niemimaa oli kokonaan Rooman hallussa. Rooman laajentuminen jatkui seuraavaksi läntisen Välimeren rannikolle, kun käytiin puunilaissodat Karthagoa vastaan vuosina 264-146 eaa. Puunilaissotien tuloksena Rooma sai haltuunsa Sisilian, Hispanian ja Pohjois-Afrikan. Tämän jälkeen vuorossa oli Makedonia, jota vastaan roomalaiset kävivät ns. makedonialaissodat; ensimmäinen niistä käytiin vuosina 215-205 eaa., toinen vuosina 200-196 eaa., kolmas vuosina 171-168 eaa. ja neljäs sota käytiin vuosina 150-148 eaa. Seleukidit lyötiin Syyriassa 189 eaa. Voidaan sanoa Rooman levittäneen puolessa vuosisadassa valtansa Italiasta koko antiikin tuntemaan maailmaan.

Tulemme pian huomaamaan, kuinka paljon roomalaisten maailma lopultakin muistutti omaamme. Roomalaiset aiheuttivat maailman historian ensimmäisen laajan globalisaation. Koko Rooman valtakunnan alueella maksettiin samalla rahalla, puhuttiin Rooman ainutta virallista kieltä (idässä lisäksi kreikkaa) ja sovellettiin lainsäädännössä samaa lakikokoelmaa. Lähes kaikki osasivat lukea, kirjoittaa ja laskea, ja kauppatavaroiden kiertokulku oli vapaata: Ihmiset saattoivat istua viinitupaan Egyptin Aleksandriassa, Lontoossa tai Roomassa ja tilata samaa gallialaista viiniä tai maustaa ruoan samalla espanjalaisella oliiviöljyllä. Viereisestä puodissa oli mahdollista ostaa tunika, joka oli kudottu pääkaupungissä Roomassa egyptiläisestä puuvillasta (tämä muistuttaa nykyisten T-paitojen valmistusprosessia). Yleisimmät roomalaiset vaatteet olivat toga ja tunika. Toga oli miesten muodollinen asu, jota käytettiin juhlatilaisuuksissa ja virallisissa yhteyksissä. Se oli valmistettu villasta, vaikea pukea päälle ja myös hyvin kuuma asuste. Miesten arkivaate oli tunika, jonka lisäksi voitiin käyttää esimerkiksi viittaa. Nuoret naiset käyttivät tunikaa, mutta naimisiinmenon jälkeen he siirtyivät vaatetuksessa pidempään stolaan.

Roomassa naisten asema oli jonkin verran parempi kuin Kreikassa, mutta roomalainen yhteiskunta oli kuitenkin luonteeltaan patriarkaalinen. Miehillä ja naisilla ei ollu samoja oikeuksia ja naisen asema hahmotettiin aina hänen miessukulaistensa kautta. Toisin kuin kreikkalaiset orjat, roomalainen orja saattoi tulla vapautetuksi ja hänen lapsistaan saattoi tulla valtakunnan kansalainen. Tämä oli merkittävä sosiaalisen nousun väylä, joka merkitsi uutta voimaa kangistuneisiin yläluokkiin sekä hillitsi orjien luokkatietoisuuden syntyä. Tästä huolimatta orjien asema Roomassa vaihteli suuresti. Roomalainen yhteiskunta oli tiukka sääty-yhteiskunta, jonka jokainen jäsen tiesi joka hetki oman asemansa yhteisössä.

Kun patriisien ja plebeijien välinen valtataistelu loppui noin 300-luvun puolivälissä eaa., syntyi uusi luokka, virka-aateli eli nobitas; nobitas muodostui korkeimmissa valtion viroissa olevista henkilöistä ja heidän perheistään. Tässä kyseisessä järjestelmässä oli täysin normaalia ja hyväksyttävää nousta yhden sukupolven aikana yhden sosiaalisen asteen verran. Jos kuitenkin yritti nousta enemmän kuin yhden asteen, sai sangen helposti pilkkanimen homo novus, nousukas tai kiipeilijä.

Nuivasti roomalaiset suhtautuivat yleensä palkattuun työhön. Yleinen ajatus oli tuolloin, että palkallinen työ toisen palveluksessa oli kuin olemista orjan asemassa (loco servorum). Tästä johtuen mm. asianajajan tehtävä tulkittiin olevan oikeudessa asiakkaan suojelijana (patronus) eikä suinkaan palkallisena. Asianajajan saama palkkio tulkittiin lahjaksi (honorarium). Monissa Etelä-Euroopan maissa tämä käytäntö on yhä edelleen voimassa asianajajien ja yksityislääkärien kohdalla. Vapaille miehille sopivat taidot, artes liberales, olivat hyvin tarkoin määriteltyjä.

Roomalainen poliitikko, puhuja, filosofi, lakimies ja kirjailija Marcus Tullius Cicero (s. 3.1.106 eaa. ja k. 7.12.43 eaa.) käsitteli tätä kysymystä kattavasti teoksessaan De officiis (Velvollisuuksista). Cicero kuvailee pitkän listan ammatteja ja työtehtäviä, jotka eivät ole sopivia ja muuten vain muutamia muita toimia, jotka ovat sopivia vapaiden kansalaisten alimmille luokille: ”Hyväksyttäviä eivät ensinnäkään ole sellaiset ammatit, jotka herättävät ihmisissä mielenkarsautta, kuten tullimiesten ja koronkiskurien. Alaarvoista tointa on katsottava on katsottava myös niiden harjoittavan, jotka ostavat tukkukauppiailta myydäkseen saman tien edelleen. Kaikkein vähiten hyväksyttäviä ovat ne ammatit, jotka palvelevat nautintoja: kalamyyjät, teurastajat, kokit, kanatarhurit, kalastajat. Sellaiset ammatit sen sijaan, jotka vaativat suurempaa asiantuntemusta tai joista on huomattavaa hyötyä, kuten lääkärin, arkkitehdin ja yleissivistykseen kuuluvien aineiden opettajien toimet, ovat kunniallisia niille, joiden säädylle ne sopivat.”

Valtakunna teillä kulkeva moderni matkalainen näkisi siellä täällä motelleja ja tienvarsiravintoloita – kuten nykyään -, joista oli mahdollista vuokrata kulkuneuvo kaupungista toiseen siirtymistä varten. Monet asiat tuntuisivat tutuilta Rooman valtakunnassa matkustavan nykyihmisen mielestä.

Jo Roomassa painiskeltiin nyky-Italiasta tuttujen ongelmien parissa: avioerojen määrä oli nousussa ja syntyvyys laskussa, oikeusjärjestelmä oli ruuhkautunut suhteettoman suuren prosessimäärän takia, tietyt metsäalueet päädyttiin tuhoamaan kokonaan puutavaratarpeen tyydyttämiseksi, merenranta-alueita muutettiin ”betoniviidakoiksi” rakentamalla pröystäileviä huviloita, ja julkisella sektorilla syntyi skandaaleja, kun valtiolta varastettiin rahaa laskuttamalla suurista rakennusprojekteista, joita ei koskaan toteutettu. Tämän lisäksi Roomassakin tunnettiin ”Ikarin sota”! Trajanus valloitti Mesopotamian eli maantieteellisesti saman alueen, jolle liittoutuman joukot lähetettiin kaksituhatta vuotta myöhemmin. Valloitukseen liittyi sotilaallisia ja geopoliitisia ongelmia, jotka ovat yllättävän samankaltaisia kuin nykypäivän hankaluudet.

Rooman valtakunnan vuosisataista historiaa analysoitaessa suurimman vaikutuksen tekeekin antiikin yhteiskunnan uskomaton modernius. Mikä oli Rooman mahdin salaisuus? Tulemme huomaamaan, että Rooman taitava maailmanvalloitus ei perustunut ainoastaan aseisiin vaan myös imperiumin ylivaltaan insinööritaidon alalla: roomalaiset rakensivat akvedukteja, kylpylöitä, teitä ja kaikin mukavuuksin varustettuja kaupunkeja.

Vaikuttavaa on myös Rooman valtakunnan ainutlaatuisuus historiallisesta näkökulmasta – ennen modernia aikakautta mikään muu kulttuuri tai sivilisaatio ei ole pystynyt samaan. Olisikin kenties aiheellista kysyä, olivatko roomalaiset liian edellä aikaansa vai ovatko nykyihmiset turhan paljon kehityksestä jäljessä.

Matkamme ajoittuu historiallisesti ”maagiseen” hetkeen, Ensimmäisen ja viimeisen kerran koko Välimeri ja Eurooppa olivat osa samaa, yhtenäistä aluetta. Näin jatkui ajanlaskun neljä ensimmäisen vuosisadan ajan. Tuolloin oli mahdollista matkustaa ilman rajanylitystä (ja merirosvojen tai vihollisten uhkaa) Välimeren rannikolta toiselle. Pian tämä ainutlaatuinen ajanjakso päättyi, eikä vastaavaa koettu koskaan uudestaan.

 

Uno Cygnaeus oli koko Pietarissa olonsa ajan säännöllisessä yhteydessä kotimaahansa, varsinkin omaisiinsa. Suomessa hän kävi ainakin kesäisin ja Viipurin kaupungissa hän poikkesi vielä useamminkin. Myös Pietarissa Cygnaeuksella oli hyviä ystäviä ja tuttavia. Hän piti säännöllisesti yhteyttä Suomen omaisiinsa koko Pietarissa olonsa ajan.

Uno Cygnaeus oli asunut vuosina 1832-1833 Axianne Diederichsin kotona ja he olivat nuorukaisina myös vaihtaneet sormuksia keskenään. Cygnaeus kirjoitti helmikuussa 1854 kirjeen Axiannelle, joka asusti tuolloin Mariestadin kaupungissa Vätternin rannalla Ruotsissa. Uno Cygnaeus kosi kirjeessään Axiannea ja kertoi samassa kirjeessään äitinsä kuolemasta; äiti oli tullut maininneeksi jo aikaisemmin Axiannesta, että sellaisen miniän hän olisi itselleen halunnut. Axianne vastasi omassa kirjeessä yllättyneensä Cygnaeuksen kirjeestä ja luuli Cygnaeuksen tyysti unohtaneen hänet, vaikka hän ei ollut unohtanut Cygnaeusta. He alkoivat suunnitella seuraavaksi yhteistä tapaamistaan seuraavaksi kesäksi. Muutamia kertoja Axianne yritti tulla meren yli laivalla, mutta sotatilan vuoksi matkat jäivät yrityksiksi. Ainut mahdollisuus saapua Suomeen oli näin Haaparannan ja Tornion kautta.

Cygnaeus odotti nuorikkoaan sisarensa talossa Irjalassa, joka sijaitsi Janakkalassa. Hän lähetti sieltä ajomiehen Axiannea vastaan. Monien vastoinkäymisten takia vihkiminen kuitenkin lykkääntyi. Uno Cygnaeuksen lomakin loppui ja hänen täytyi käydä välillä Pietarissa. Lopulta nuorenparin häät pidettiin 15.9.1854 Kurkijoella Teuvan tilalla, joka tila oli Sebastian Gripenbergin hallinnassa. Avioliittoon vihittäessä Uno Cygnaeus oli 43-vuotias ja Axianne oli 36-vuotias. Toukokuun lopussa vuonna 1856 syntyi Cygnaeuksen perheeseen kaksoset, jotka saivat nimet Ellen ja Walter. Lisäksi perheeseen syntyi toukokuussa 1858 Johan sekä vuonna 1862 Uno.

Uno Cygnaeus oli pohtinut jo avioliiton solmittuaan mahdollisuutta poistua Pietarista. Cygnaeuksen välirikko kirkkoherra Sirénin kanssa sekä keisarin uudistussuunnitelmat kypsyttivät Cygnaeuksen lähtöpäätöstä Pietarista. Toukokuussa 1856 Cygnaeus kirjoitti Wiborg-lehteen artikkelin, Förslag till inrättande af en finsk uppfostringsanstalt för flickor i Finland. Lehtikirjoituksessaan hän kuvaili tyttöjen oppilaitoksen perustamista Suomeen. Koulutuksen esikuvana lienevät olleet hänen tuntemansa tyttöjen opinahjot: Petri-Schulen tyttökoulu, Venäjän naisopistot, Pietarin suomalainen tyttökoulu ja O. H. Gripenbergin tyttökoulu. Tyttökoulun ihanteellinen sijaintipaikka oli Cyngaeuksen mielestä Tampere.

Uno Cygnaeus kirjoitti kouluasiaa edistääkseen serkulleen Fredrik Cygnaeukselle kirjeen, jossa hän pyysi tätä Helsingissä vaikuttamaan siten aisiaan, että tyttökoulua käsiteltäisiin Snellmanin Litteraturbladissa. Oli aivan selvää, että asian taakse piti saada jokin näyttävä auktoriteetti, jotta asia edistyisi. Fredrik Cygnaeus keskusteli tästä asiasta Snellmanin kanssa. Snellmanin ei pitänyt ajatuksesta, että tyttökoulu toimisi osakeyhtiöpohjaisena. Hänen mielestään koulu tarvitsi valtion tukevaa suojaa. Wiborg-lehti myös vastusti koulun osakeyhtiöpohjaa, vaikka oli täysin muuten Cygnaeuksen kirjoituksen tukena liberaalina lehtenä.

Fredrik Cygnaeus ja Snellman luonnostelivat ehdotusta, jonka mukaan Uno Cygnaeuksen täytyisi hakeutua aluksi lehtoriksi jompaan kumpaan syksyllä 1857 perustettavaan siviililukioon; toinen lukio tulisi Hämeenlinnaan ja toinen lukio tulisi Viipuriin, kaupunkeihin, jotka jo entuudestaan olivat Cygnaeukselle tuttuja. Fredrik Cygnaeus uumoili, että pedagogin kokemuksellaan Uno Cygnaeus myös valittaisiin oppilaitoksen johtajaksi. Saatuaan ensin tarvitsemansa kiinteän jalansijan Suomessa Cygnaeuksen olisi paljon helpompi saada muita suunnitelmiaan edistettyä. Fredrik Cygnaeus ehdotti Uno Cygnaeukselle, että tämä valitsisi Hämeenlinnan lukion ja Fredrik lupasi tukea serkkuaan tämän suunnitelmien toteutumisessa.

Uno Cygnaeus teki työtä kahdella eri rintamalla: opetussuunnitelmien tekijänä sekä koulupoliitikassa. Välillä nämä tavoitteet menivät ristiinkin keskenään. Opetussuunnitelmien kehittämisen käsinkosketeltava tulos oli K. Bormannin kirjan suomentaminen, joka kirja perustui uuteen lukemaanoppimismenetelmään. Tätä menetelmää oli kokeiltu jo ennen vuotta 1856 Cygnaeuksen kirkkokoulussa alustavasti. Teoksen saama julkisuus ei kuitenkaan ollut Uno Cygnaeuksen kannalta pelkästään myönteinen asia. Myös Snellman kiinnitti huomionsa Bormannin kirjan arvostelussa Uno Cygnaeuksen toimintaan. Snellman kirjoitti, että Pietarissa vaikutti muuan maanmiehemme, maisteri Uno Cygnaeus, joka on toiminut vuosia sikäläisen suomalaisen koulun opettajana. Hän näyttää olevan niitä kasvattajia, joita Jupiter vihaa. Hän on antautunut tehtäväänsä kaikesta sydämestään ja kokemus on aina osoittanut, etteivät tällaiset kasvattajat menesty. Snellman suhtautui kirjaan myönteisesti, mutta Uno Cygnaeukseen henkilönä kielteisesti.

Kirkkoherra Klemens Johan Gabriel Sirelius (s. 27.6.1818 Kaavi ja k. 23.7.1888 Mikkeli) kirjoitti Uno Cygnaeukselle marraskuussa 1856, että kirkollisasiaintoimikunnan esittelijäsihteeri G. M. Waenerberg oli kutsunut kotiinsa neuvotteluihin professorit F. L. Schaumanin, A. F. Granfeltin ja M. Akianderin, rehtori M. Hackzellin ja Sireliuksen. Tämä ryhmä suunnitteli samanaikaisesti sekä kansakoulua että lähetystyön aloittamista Suomen suurruhtinaskunnassa. Tämä ryhmä piti Uno Cygnaeusta lähetystyön tekijänä. Sirelius vihittiin papiksi Porvoon hiippakunnassa 19.5.1847 ja pian tämän jälkeen hän suoritti filosofian maisterin tutkinnon. Seuraavaksi hän toimi pappina Sortavalassa, Kronstadissa ja Pietarissa. Helsingin virolais-lättiläisen sotilasseurakunnan saarnaajana hän toimi vuosina 1856-1865 ja palasi virkaansa jälleen vuonna 1871.

Ryhmän keskustelun tuloksena oli, että maan keskelle sijoitettu seminaari riittäisi aluksi tuomiokapitulien ehdottamien kolmen sijasta. Ei myöskään ollut järkevää sijoittaa seminaarin yhteyteen vuoro-opiskelukoulua – tätäkin tuomiokapitulit ehdottivat ja näin oli Ruotsissakin – vaan oli parempi perustaa veistokouluja. Ryhmän mielipide oli, että seminaariin oli syytä ottaa myös naisopiskelijoita. Uno Cygnaeus tiedusteli heti Sireliukselta seminaarin johtajasta. Sirelius ilmoitti käsityksenään, että Cygnaes saisi johtajan paikan, varsinkin jos hän tekisi ulkomaisen opintomatkan. Seminaarijohtaja-asiassa ei saattanut luvata mitään täysin varmaa, mutta ulkomaiden kouluolojen tuntemus lisäsi hakijan pätevyyttä tehtävään.

Syrelius suorastaan vaati Uno Cygnaesta julkaisemaan mielipiteensä koulukysymyksestä keväällä 1857. Artikkeli oli välttämätön ainakin siinä tapauksessa, että ulkomaan opintomatka ei toteutuisi. Uno Cygnaeus julkaisi artikkelinsa Wiborgissa, mutta hän samalla arveli olevansa poissa pelistä. Vaikka mitään näkyvää ei juuri tapahtunutkaan heti, taustalla toimittiin ahkerasti ja tähän toimintaan osallistui myös Snellman. Kansakouluasioista kirjoitti näkyvästi sanomalehtiin Meurman.

Syrelius ja Waenerberg paljastivat Cygnaeukselle marraskuun alussa 1857 suuren salaisuuden: senaattiin oli tulossa kansakouluasia käsittelyyn. Tärkein asia Uno Cygnaeuksen kannalta oli, että Waenerberg ei tuntenut ketään sopivampaa henkilöä ulkomaiselle opinto- ja tutkimusmatkalle kuin Uno Cygnaeus. Waenerberg oli asian esittelijänä jo tästä asiasta kirjoittanut oman muistionsa. Senaatti käsitteli asiaa täysistunnossaan 2.11.1857. Istunnossa mainittiin, että Suomen talousseura oli pitänyt kansakouluasiaa erittäin tärkeänä. Kolmannella kerralla asiaa senaatissa käsiteltäessä 23.11.1857 senaatin talousosaston varapuheenjohtaja, L. G. Von Haartman jätti pöytäkirjaan eriävän kantansa.

Huhtikuun alussa vuonna 1858 Sirelius ilmoitti Uno Cygnaeukselle, että kansakoulua koskeva julistus oli annettu. Pastori Sirelius oli tyytyväinen erityisesti siitä, että seminaariasia oli hyväksytty esitetyssä muodossa julistuksessa. Kansakoulunopettajien valmistusta varten perustetaan seminaari, jossa on myös naisten osasto. Seminaari sijoitettaisiin myöhemmin määrättävälle paikkakunnalle. Taustalla käytiin Uno Cygnaeuksen kohtalosta kovaa vääntöä. Kuitenkin 22.4.1858 Sirelius ilmoitti Uno Cygnaeukselle, että Cygnaeus oli valittu seminaarijohtajan virkaan. Julistus kansanopetuksen perusteista oli annettu 19.4.1858. Uno Cygnaeus saapui Helsinkiin kevään ensimmäisellä laivalla Pietarista heti jäiden lähdettyä. Cygnaeusta olivat Helsingissä vastassa Furuhjelm ja Waenerberg, jotka toivottivat Cygnaeuksen sydämellisesti tervetulleeksi kotimaahan. Berg sitä vastoin otti Uno Cygnaeuksen vastaan diplomaattisen viileästi.

Kapellimestari Eliahu Inbal.

Israelissa syntynyt kapellimestari Eliahu Inbal (s. 16.2.1936 Jerusalem) opiskeli Israelin musiikkiakatemiassa alkuun viulunsoittoa ja säveltämistä ainakin säveltäjä Paul Ben-Haimin (s. 5.7.1897 ja k. 14.1.1984) ohjauksessa. Kapellimestari Leonard Bernstein (s. 25.8.1918 Lawrence ja k. 14.10.1990 New York) kuuli Inbalia ja hän lahjoitti nuorelle opiskelijalle stipendin, jotta Inbal pystyisi opiskella kapellimestariksi Conservatoire de Parisissa. Inbal sai myös opetusta orkesterijohdossa romanialaiselta säveltäjä ja kapellimestari Sergiu Celibidachelta (s. 28.6.1912 Roman ja k. 14.8.1996 La Neuville-sur-Essonne, Ranska) sekä italialaiselta kapellimestari Franco Ferraralta (s. 4.7.1911 Palermo ja k. 7.9.1985 Firenze). Bolognan konservatoriossa musiikkiopintonsa aloittaneen Franco Ferraran omien oppilaiden joukossa ovat mm. Roberto Abbado (s. 30.12.1954 Milano), Riccardo Chailly (s. 20.2.1953 Milano), Sir Andrew Frank Davis (s. 2.2.1944 Ashridge, Hertfordshire, Englanti) ja Riccardo Muti (s. 28.7.1941 Napoli, Italia).

Kapellimestari ja säveltäjä Leonard Bernstein.

Vuonna 1963 Eliahu Inbal voitti Novarassa Italiassa ensimmäisen palkinnon 26-vuotiaana Guido Cantellin- kapellimestarikilpailussa. Palkinto jaettiin ensimmäisen kerran 3.10.1961 Teatro Cocciassa. Tämä palkinto perustettiin italialaisen kapellimestari Guido Cantallin (s. 27.4.1920 ja k. 24.11.1956) – italialaisen kapellimestari Arturo Toscaninin (s. 25.3.1867 ja k. 16.1.1957 suojatti – kunniaksi. Eliahu Inbal teki uransa alkuun ensin työtä varsinkin Italiassa, mutta vuonna 1965 hän debytoi Lontoon filharmonikkojen kanssa ja pääsi sen myötä työskentelemään useiden englantilaisten orkestereiden kanssa. Inbal on työskennellyt paljon myös eurooppalaisten ja amerikkalaisten orkestereiden kanssa.

Vuosina 1974-1990 Eliahu Inbal toimi Frankfurtin radion sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina Frankfurtissa. Tuolloin hän levytti jo ensimmäiset versiot Josef Anton Brucknerin (s. 4.9.1824 ja k. 11.10.1896) sinfonioista sekä Gustav Mahlerin (s. 7.7.1860 ja k. 18.5.1911) ja Dmitri Šostakovitšin (s. 25.9.1906 ja k. 9.8.1975) sinfonioista. Vuodet 1984-1989 Inbal työskenteli Venetsian La Fenice-oopperatalon ylikapellimestarina. Hän johti myös vuosina 2003-2011 Brucknerin suuria teoksia Rheingau Musik-festivaaleilla Kölnin WDR-sinfoniaorkesterin kanssa. Tammikuussa 2007 Eliahu Inbal nimitettiin La Fenicen musiikkijohtajaksi.

Tšekin filharmonikkojen ylikapellimestarina Eliahu Inbal toimi vuosina 2009-2012. Samoin hän toimi Tokyo Metropolitan Symphony Orchestran ylikapellimestarina vuosina 2008-2014; vuonna 2014 hänelle myönnettiin Tokyo Metropolitan Symphony Orchestran kapellimestaripalkinto. Vuonna 2016 Inbal oli vierailevana kapellimestarina Stuttgartin Radion sinfoniaorkesterin johtajana. Vuonna 2017 Eliahu Inbal johti myös Philharmonie de Parisissa. Elokuussa 2019 Eliahu Inbal aloitti toimikautensa Taipein sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina, kun hän teki orkesterin kanssa kolme vuotta kestävän sopimuksen. Hänen sopimustaan jatkettiin huhtikuussa 2022.

Säveltäjä ja kapellimestari Gustav Mahler.

Berliinissä nykyään asuva kapellimestari Eliahu Inbal johti Tampere-talon suuressa salissa Tampere Filharmonian kausikonsertissa perjantaina 12.5.2023 klo 19 alkaen säveltäjä ja kapellimestari Gustav Mahlerin Sinfonian nro 7. Sinfoniassa on viisi osaa: I Hitaasti (Langsam) – Allegro, II Ensimmäinen yömusiikki (Nachtmusik I), III Scherzo: Varjoisasti (Schattenhaft), IV Toinen yömusiikki (Nachtmusik II) ja V Rondo – Finaali. Mahlerin seitsemättä sinfoniaa ei nähdä tarinallisena, mutta sen voi helposti kokea tunnelmallisena ja valoisana sinfoniana tumman kuudennen sinfonian jälkeen, matkana keskiyön pimeydestä häikäisevää kirkkautta kohden. 

 Syfilis eli kuppa (3. osa)

Venetsian tasavallassa, Veronassa, syntynyt lääkäri, runoilija ja tähtitieteen tutkija Girolamo Fracastoro (1476-1553) sai koulutuksensa Padovassa. Syfilis eli kuppa on saanut nimensä Fracastoron eeppisestä runosta vuodelta 1530, Syphilis sive morbus gallicus (Syfilis tai ranskan tauti). Runo kertoo Syphilus-nimisestä paimenpojasta, joki hoiti kreikkalaisessa mytologiassa mainitun kuningas Alkinoksen laumoja. Paimenpoika loukkasi Sol Pateria (auringon jumalaa) ja rangaistukseksi uhmastaan kauhean taudin. Teos kuvaa taudin rajun puhkeamisen sekä yritystä hoitaa tautia. Runossa taudin parannuskeinoksi ehdotetaan elohopeaa ja guajakkiöljyä. Runosta muodostui hyvin tunnettu teos ja syfilis-sana vakiintui hyvin nopeasti yleiseen käyttöön.

Ranskan kuningas Kaarle VIII.

Kupan toivat Eurooppaan vuonna 1493 Kristoffer Kolumbuksen merimiehet. Ranskan kuningas Kaarle VIII (s. 30.6.1470 ja k. 7.4.1498) aloitti pitkät ranskalais-italialaisen sodat tarkoituksenaan vallata Napolin kuningaskunta kuningas Alfonso II:lta vuonna 1494. Enin osa ranskalaisista sotureista - noin 25 000 miestä - oli palkkasotureita ja vuonna 1495 ranskalaiset saivat Napolin haltuunsa. Napolilaiset kokosivat pian kuitenkin uuden armeijan ja ryhtyivät taistelemaan takaisin maitaan. Taistelujen välisen lyhyen väliajan ranskalaiset sotilaat viettivät Napolissa irstaillen ja ryypäten väkijuomia. Hyvin nopeasti monet sotilaat saivat hirvittävän taudin itseensä, mutta sotilaat veivät myös tämän taudin mukanaan kotimaahansa. Vain muutamassa vuodessa kuppatauti levisi näin Ranskaan, Sveitsiin, Saksaan, Englantiin ja Skotlantiin. Vuonna 1499 kuppa havaittiin Intian Kalkutassa ja vain vuotta myöhemmin tauti ennätti jo Venäjälle, Ruotsiin ja Tanskaan. Vuoteen 1520 mennessä kuppatauti oli levininnyt kasvaneen laivaliikenteen ansiosta jo Lähi-Itään, Afrikkaan, Kiinaan, Japaniin sekä Tyynenmeren saarille.

Aivan ensimmäisiä kupasta kirjoitettuja tieteellisiä kirjoituksia oli italialaisen lääkärin, Niccoló Leonicenon (1428-1524) esitys, De morbo gallico (Ranskantaudista). Kirjoitus ilmestyi vuonna 1497 Venetsiassa. Lääkäri Giovanni da Vigo (1450-1525) kuvasi teoksessaan vuonna 1514 kuppataudin varhaisoireet, paiseiden ja haavaumien muodostumisen sekä myöhemmin tulevat lihas- ja luukivut. Da Vigo samoin todisti kuppataudin tarttuvan sukupuoliyhdynnässä. Vuonna 1736 ilmestyi ranskalaisen lääkärin, Jean Astrucin (1694-1766) laaja sukupuolitauteja käsittelevä teos, De morbis veneris. Teoksessaan lääkäri Jean Astruc keräsi yhteen kaiken tuona ajan tietämyksen syfiliksestä; teos oli lääkäreiden ahkerassa käytössä yli viidenkymmenen vuoden ajan. Jean Astruc uskoi tuolloin syfiliksen ja tippurin olevan yksi ja sama tauti. Tämä erheellinen käsitys kumottiin vasta vuonna 1793.

Lääkäri Thomas Sydenham.

1520-luvulla kupan eli syfiliksen yhteys seksiin alkoi olla jo hyvin ilmeinen. Englannin kuningas ja Irlannin hallitsija, Henrik VIII (s. 28.6.1491 ja k. 28.1.1547) koetti vuonna 1546 kitkeä Lontoossa kukoistavan prostituution lopettamalla kaupungin kylpylöiksi naamioidut bordellit. Ei liene suuri yllätys, että toimenpiteen merkitys jäi mitättömäksi. Kuppataudin tartuntatapa kirvoitti 1500- ja 1600-luvuilla intomielisiä keskusteluja moraalin tasosta. Useat olivat tuohon aikaan sitä mieltä, että kuppa oli rangaistusta moraalittomuudesta. Tämän vuoksi myös kupan hoito täytyi olla kovakouraista ja kivuliasta tai tautia ei tulisi hoitaa laisinkaan. Oli myös olemassa ihmisiä, jotka ajattelivat toisin - kuten Englannin lääketieteen isäksi mainittu Thomas Sydenham (s. 10.9.1624 ja k. 29.12.1689) -, että lääkärin tuli hoitaa potilaitaan heitä tuomitsematta.

Lääkäri Alfred Donné.

Ranskalainen lääkäri ja bakteriologi, Alfred François Donné (s. 13.9.1801 ja k. 7.3.1878 Pariisi) oli ensimmäinen, joka löysi mikroskoopillaan kupan eli syfiliksen aiheuttajabakteerin, trikomonas-parasiitin (Trichomonas vaginalis). Donné löysi syfilispotilaiden märkäeritteistä vuonna 1836 pieniä eläimiä (animalcules), joita ei löytynyt terveistä ihmisistä. Vuonna 1904 saksalaiset sisä- ja ihotautilääkäri Viktor Klingmüller (s. 15.1.1870 Strehlen ja k. 1.5.1942) ja Ernst Baermann käyttivät itseään koekaniineina Breslaun yliopiston ihotautiklinikalla. He pistivät itseensä syfilisajoksista saatua materiaalia, joka oli puristettu tiheän suodattimen läpi. Kokeesta pääteltiin, että syfiliksen täytyi olla bakteerin kaltainen, sillä se ei läpäissyt suodatinta.

Eläintieteilijä Fritz Schaudinn.

Saksalainen eläintieteilijä Fritz Richard Schaudinn (s. 19.9.1871 ja k. 22.6.1906) huomasi mikroskoopillaan vuonna 1905 syfilispaiseesta puristetussa nesteessä ohuita, vaaleita sekä heikosti valoa taittavia spirokeettoja; hän onnistui vielä värjäämäänkin ne. Bakteerilöydös sai nimen Spirocheata pallida (kalpea spirokeetta). Fritz Schaudinn kykeni saksalaisen dermatologin Erich Hoffmannin (s. 25.4.1868 ja k. 8.5.1959) kanssa Charité-klinikalla Berliinissä näyttämään spirokeetan näytteestä, joka oli otettu varhaisvaiheen syfiliksestä kärsivän potilaan rauhasesta neulalla. He pystyivät vielä myöhemmin osoittamaan, että spirokeettaa esiintyi syfilispotilaiden imurauhasissa ja veressä, ja että löydös poikkesi kaikista aikaisemmin tunnetuista bakteerilajeista. Monet tutkijat tekivät seuraavina vuosina ahkerasti työtä ja lopulta Spirochaeta pallidaa pystyttiin kasvattamaan puhtaana. Ratkaisevaksi tekijäksi osoittautui viljelmän täydellinen hapettomuus. Jahka puhdasviljelmä aiheutti koe-eläimissä syfiliksen, voitiin taudin aiheuttaja katsoa tunnistetuksi. Myöhemmin tämä taudin aiheuttaja sai nykyisen nimensä, Treponema pallidum.

Suomeen syfilis eli kuppa ilmestyi vasta 1640-luvun vaihteessa. Kansalliseepoksemme Kalevalan sekä Kantelettaren kokoaja, lääkäri, kielentutkija ja kasvitieteen uranuurtaja Elias Lönnroth (s. 9.4.1802 Sammatti ja k. 19.3.1884 Sammatti) kirjoitti vuonna 1839 opaskirjasessaan kavalasta taudista nimeltä syfilis mm. seuraavasti:

”Alussa milloin wuotaa wesireiästä (kusettimesta) märkää ja karwastelee, wiilaisee wettä heittäissä, milloin ajaa ja kiwistää mulkkuja tahi sapsorauhaisia, milloin ilmautuu ensimältään pieniä, sitte yhtäläiseen suuremmaksi syöpywiä haawuja terskaan, erittäinkin sen päähän ja esinahkaan tahi muihin luonnonpaikkoihin. Haawat owat laidoiltaan jyrkkiä, hylkeenraswan näköisiä pohjalta. Ilman jo mainittuihin paikkoihin, taitaa näitä haawoja ilmautua kurkkuun, kitaan, huuliin, suuwieriin, nenään ja perään. Taikka kaswaa häpyhyn ja perään syylämäisiä näpyjä; hiusrajahan ja muihin paikkoihin ilmautuu ruskioita, sawipuolen näköisiä pilkkuja. Muita kupan seuruita ja tunteita owat: kuiwa, itsepintainen syyhelmä; pahoja haawoja ja ajeita jaloissa, reisissä ja muualla; sääriluiden kolottaminen öillä ja niiden wiimein pahoille, haisewille haawoille puhkeaminen; nenän syöpyminen ja litistyminen, kowa äänen sortuminen jne.”

Lääkäri Elias Lönnroth.

Lönnrotista kehittyi piirilääkärivuosiensa aikana huomattava veneeristen tautien tuntija. Kainuuseen kuppa levisi rajan takaa, Venäjältä. Erityisesti Kajaanin markkinoiden jälkeen piirilääkäri Elias Lönnrothilla riitti alapään vaivoista kärsineitä potilaita vastaanotollaan. Lönnrot yritti samoin selvittelemään taudin luonnetta. Hän tunsi aihetta kohtaan lukkarinrakkautta ja mielenkiintoa vielä professorivuosinaankin ja julkaisi vuonna 1869 lääkintöhallituksen toimeksiannosta kirjoittamansa Neuwoja ja waroituksia Pahasta taudista-nimisen kuppatautia käsittelevän opaskirjasen. Hän oli tehnyt taudin ehkäisemiseksi monia ehdotuksia jo piirilääkärivuosinaan, mm. joulukuussa 1843 julkaisemassaan raportissa. Koska itämaisen sodan (1853–1856) ja suurten nälkävuosien aikana (1867–1868) kuppatauti lähes kaksinkertaistui maassamme, lääkintöhallituksessa uskottiin, että kirjallisen valistuksen avulla tauti voitaisiin pitää kurissa. Sen vuoksi Lönnrotilta tilattiin mainittu sukupuolitautien opas.

Elias Lönnrotin mukaan kuppatauti eli fransuusi sai alkunsa ennen kaikkea lihallisesta haureudesta ja irstaasta ja siivottomasta elämästä. Hän arveli, että tauti oli saanut alkunsa Amerikasta, josta se oli levinnyt erityisesti merimiesten mukana Eurooppaan ja Suomeen. Suomessa kuppatautisia oli 1830-luvulla alun toista tuhatta, mutta vuonna 1868 jo 6 000. Heidän hoitamisensa aiheutti yhteiskunnalle lähes 300 000 markan kustannukset vuosittain. Lönnrotin mukaan Suomen tilanne oli erityisen huolestuttava, sillä maassamme oli Euroopan eniten kuppatautisia väkilukuun suhteutettuna.

Taudin leviämistä edisti ennen muuta tavallisen kansan keskuudessa vallinnut suuri tietämättömyys. Tautia levitti myös se välinpitämättömyys, jolla sairastuneet siihen suhtautuivat. Monet pyrkivät salaamaan oireensa ilmitulon pelossa ja levittivät kuppaa jopa tieten tahtoen eteenpäin. Kuppatautia saattoivat levittää myös kupparit, jotka eivät välittäneet puhdistaa välineitään. Myöskin siivottomat, yhteiset saunat olivat sen pesäpaikkoja. Lääkäri Elias Lönnrot kuvasi taudin leviämistavat hyvin seikkaperäisesti ja varsin oikeaoppisesti nykylääketieteenkin mukaan.

Opaskirjasensa lopuksi Elias Lönnroth luetteli erilaisia varokeinoja kuppatautia vastaan. Kaikkein tärkeimpänä suojakeinona Lönnroth suositteli niiden ihmisten välttämistä, jotka tätä mainittua ja pahamaineista kuppatautia sairastivat. Lapsia ei myöskään pitänyt antaa sellaisten naisten imetettäviksi, joiden terveydentilasta ei ollut selvyyttä. Lääkäri Lönnroth suositteli, että sairaiksi todetut tulisi eristää ja sijoittaa heidät tarkoituksenmukaisiin hoitolaitoksiin. Jokaisen, joka epäili saaneensa tartunnan, oli myös mahdollisimman nopeasti hakeuduttava lääkärin hoitoon, sillä alkuvaiheessa oleva tauti oli helpommin parannettavissa. Elias Lönnrotin mukaan kunnissa oli myös vaalittava hyviä tapoja ja korkeaa moraalia, jottei kuppatauti saisi otollista kasvualustaa. Lönnrotin ikämiesvuosina laatimat kuppatautia koskevat ohjeet olivat käytössä ja pitkään voimassa ja niitä hyödynnettiin piirilääkärien terveysvalistuksessa. Samat ohjeet olivat perustana, kun laadittiin itsenäisyytemme alussa voimaan tullutta irtolaislakia.

 Villa Sandsund, jugend-huvila Herrainmäellä

Diplomi-insinööri August Sandsund.

Diplomi-insinööri August Sandsund (s. 22.1.1886 Vaasa ja k. 2.6.1942 Kokemäki) valmistui Teknillisen korkeakoulun tie- ja vesirakennusosastolta vuonna 1909. August Sandsund toimi johtavana insinöörinä mm. Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Osakeyhtiön ja Finlaysonin rakennushankkeissa. Näiden lisäksi diplomi-insinööri Sandsund johti Harjavallan (1939) ja Rouhialan (1937) voimalaitosten rakennustöitä. Lisäksi August Sandsund oli mukana suunnittelemassa Tampellan voimalaitosta (1916), Inkeroisten tehtaan voimalaitosta (1922), Finlaysonin voimalaitosta (1924), Kuhankosken voimalaitosta (1924), Tammerkosken keskiputouksen voimalaitosta (1932) ja Merikosken voimalaitosta (1948).

Villa Sandsund Tampereen Herrainmäellä.

Vuonna 1912 valmistui Herrainmäen eteläkärkeen – näkyvälle paikalle – arkkitehti Carl Birger Federleyn (s. 17.2.1874 Helsinki ja k. 29.3.1935 Helsinki) suunnittelema Villa Sandsund, osoitteeseen Herrainmäenkuja 4 (ent. Valumallinpolku 12) August Sandsundin pitkäaikaiseksi kodiksi. Nyt villa on saneerattu seitsemän huonetta käsittäväksi hotelliksi, joka aloittaa toimintansa aivan lähiaikoina. Paikan lopputarkastus on 10.5.2023 Villa Sandsundissa. Birger Federleyn vanhemmat olivat valtiopäivämies ja toimistonjohtaja sekä juristi Carl Berndt Federley (s. 13.2.1844 ja k. 17.8.1906 Helsinki) ja Anna Maria Sirén (s. 15.10.1850 Porvoo ja k. 7.3.1915 Helsinki). Birger Federley pääsi ylioppilaaksi vuonna 1892 (Nya svenska läroverket i Helsingfors) ja valmistui arkkitehdiksi Suomen polyteknillisestä opistosta vuonna 1896. Vuonna 1898 Birger Federley työskenteli hetken aikaa yhdessä arkkitehti Lars Eliel Sonckin (s. 10.8.1870 Kälviä ja k. 14.3.1956 Helsinki) kanssa, mutta Federley perusti vielä samana vuonna oman arkkitehtitoimiston Tampereelle.

Arkkitehti Carl Birger Federley.

Carl Birger Federley toimi Tampereen kaupunginarkkitehtina vuosina 1900-1901 sekä Tampereen teknillisen opiston rakennusopin opettajana vuosina 1913-1923 ja yliopettajana samassa opistossa vuodet 1923-1933. 1900-luvun alussa Birger Federleyn arkkitehtuuri edusti tyyliltään jugendia, mutta sodan jälkeen hänen tyylinsä vaihtui klassismiin. Federley istui Tampereen kaupunginvaltuustossa yli kymmenen vuotta. Lisäksi Federley vaikutti monissa asiantuntijatehtävissä sekä toimi Tampereen rahatoimikamarin puheenjohtajana.

Arkkitehti Birger Federleyn suunnittelemia kohteita Tampereella ovat mm. vuonna 1898 perustetun Oy Ferraria Ab:n naulatehtaan työväenasunnot Mäkipäänkadun ja Kullervonkadun kulmassa (1899), Hammareeninkadun makasiinirakennus (1901), Palanderin talo Keskustorilla (1901), Tirkkosen talo Kauppakatu 6 (1901, Lars Sonckin kanssa), Villa Lavonius (Villa Jugend, 1901), Pohjoismaiden Osakepankin talo Kauppakatu 9 (1902), Kansallispankintalo Kauppakatu 7 (1904-1916), Frenckellin paperitehtaan konttori Puutarhakatu 2 (1904-1920), Vanhainkoti De Gamlas Hem Papinkatu 24 (1905), Blomin talo Hämeenkatu 20 (1907), Kymmenenmiehen talo Hämeenkatu 27 (1907), Laukonlinna Laukontori 6 (1907), Laivayhtiön talo Hämeenpuisto 6 (1908), Tampereen kulkutautisairaala Koulukatu 9 (1909), Näsijärven purjehdusseuran paviljonki Pajasaari (1912), Näsinkallion suihkukaivo (1913), Elokuvateatteri Scala Hämeenkatu 24 (1914), Tuomisen kivimuuri Tuomiokirkonkatu 3 (1913), Tampereen Telefooni Oy:n talo Hämeenkatu 26 (1914), Lokomon johtajan asunto Hatanpään valtatie 36 (1916), Lielahden sellutehtaan J. W. Enqvistin työväenasunnot (1917, 1924), Lielahden tehtaan J. W. Enqvistin pääinsinöörin talo (1917), Viinikan rivitalot (1919), Tampereen kutomoteollisuus Osakeyhtiön asuinrakennukset Palomäentie 1 ja 3 (1919), Niemenrannan klubitalo (1919), Lapinniemen tehtaan rakennuksia (1920-1921), Liljeroosintalo Mariankatu 35 (1923), Pikilinna Aaltosenkatu 31-33 (1924), Elevhemmet vid svenska samskolan Mariankatu 41 (1926), Säästöpankintalon laajennus Kauppakatu 14, Aamulehden talo Hallituskatu 14 (1927), Ratinanlinna (1928), Aitolahden kirkko (1928) ja Tampellan työväenasunnot Messukylässä ja Saukonmäellä.

Aamiaishuoneen erkkeri.

Hotellihuone.

Hotellihuoneen parveke.

Arkkitehti Birger Federley oli huolissaan työväen surkeista asuinolosuhteista ja hän käsitteli usein kysymystä niin puheissa kuin kirjoituksissa. Birger Federleyn filantrooppisen näkemyksen mukaan asuinrakennusten ei tullut ainoastaan tarjota puitteet elämiselle vaan myös rakennusten ulkonäöllä oli tärkeää merkitystä: silmää miellyttävä ulkoasu saisi työläiset pitämään rakennuksia koteinaan ja ylläpitämään järjestystä asuinalueellaan. Vuoden 1917 asuntokongressissa arkkitehti Birger Federley esitteli omia suunnitelmiaan Lielahden sellutehtaan työntekijöiden asuinalueeksi. Puutarhakaupunkiaatetta ilmentävä suunnitelma puistoineen ja rivitaloineen toteutui kuitenkin vain osittain. Valtaosa toteutuneistakin asuinsijoista on purettu mukanaan kartanopiirteiset rivitalot; jäljellä ovat ainoastaan neljä tiilitaloa Lielahdessa.

Yläkerran kaakeliuuni.