Seuraava
lyhyt tarina on analogia 9.11.1938 natsi-Saksan ns. Kristalliyön – joka johti
”Lasinsirujen viikkoon” - tapahtumien ja Aleksandrian tapahtumien kanssa vuonna
38 Egyptissä. Saksassa nämä korskeat Lappimme kaskeajat tuhosivat yli 1300
synagogaa ja n. 7000 liikettä ja kotia sekä useita hautausmaita.
Loppunäytöksessä yli 30 000 juutalaista vietiin tapahtuman seurauksena
keskitysleireihin, joita natsit pitivät yllä täysin käsittämättömän määrän; 42
500 kpl:ta. Lukiessa saattaa miettiä, että oppiiko ihminen koskaan mitään
historiastaan. Vai päteekö vanha viisaus: Kehuessaan viisaita olevansa, ovat he
tyhmiksi tulleet!?
maanantai 5. lokakuuta 2015
keskiviikko 23. syyskuuta 2015
Finlaysonin kirkko
Puuvillatehtaalla toimi oma saarnaaja vuodesta 1846 ja tehtaan kirkko valmistui vuonna 1879.
Tampereen ensimmäinen kaupunginarkkitehti Frans
Ludvig Calonius (s. 19.11.1833 Porvoo ja k. 8.12.1903 Tampere) suunnitteli
patruuna Wilhelm von Nottbeckin pyynnöstä hartaustilaksi tehtaansa
työntekijöille Finlaysonin kirkon. Calonius oli arkkitehdin oppinsa saanut
Tukholman taideakatemiassa ja ylioppilaaksi hän ryhtyi Porvoossa vuonna 1854.
Tampereella Calonius laati asemakaavat Tammelan, Kyttälän ja Amurin
kaupunginosiin ja hänen suunnittelemistaan rakennuksista tunnetuimmat lienevät
nykyinen pääministerin virka-asunto Kesäranta Helsingin Meilahdessa – jonka
Calonius suunnitteli alkujaan omaksi kesähuvilakseen -, Albergan kartanon
päärakennus Espoossa, Plevnan kutomorakennuksen julkisivut Finlaysonin tehtaan
alueella Tampereella, Aleksanterin koulu Tampereella, Selinin talo Tampereella,
Sandbergin talo Tampereella sekä luterilainen rukoushuone Tampereella
osoitteessa Satakunnankatu 11.
Finlaysonin kirkolla ei siis ole mitään
varsinaista tekemistä koneteknikko James Finlaysonin kanssa. Finlayson tosin sai
perustaa senaatin ja osittain Tampereen kaupungin armollisella avustuksella
tehtaansa Tampereen Tammerkosken rantaan vuonna 1820, mutta jo vuonna 1836
James Finlayson myi liiketoimintansa Pietariin liikemies Carl Samuel
Nottbeckille ja hovineuvos Georg Adolf Rauchille. James Finlayson oli sen
verran pelimies, että hän laati kauppakirjansa vaalien nimensä säilymisen
kaupungin historiassa lähtemättömästi. James Finlayson asui puolisonsa kanssa
vanhassa kruunun viinanpolttimossa, joka saneerattiin heille asunnoksi ja
kotinsa yhteyteen Finlaysonit lapsettomina perustivat myös orpokodin. Tätä
puurakennusta kosken rannalla ei enää ole olemassa, vaan suunnilleen samoilla
sijoilla sijaitsee patruuna Wilhelm von Nottbeckin yhden pojan Aleksander von
Nottbeckin omaksi kodikseen rakennuttama Aleksanterin palatsi – jälleen
historiallisista tosiasioista huolimatta – joka tunnetaan tänään Finlaysonin
palatsina.
Finlaysonin kirkon urkufasadi.
Finlaysonin kirkko valmistui käyttöönsä vuonna
1879 ja Tampereen evankelis-luterilaiselle seurakunnalle yhtiö lahjoitti kirkon
tontteineen vastikkeettomasti vuonna 1981. Yksilaivainen kirkko on tyyliltään
goottilainen ja se muurattiin punaisista tiilistä. Kirkon urut sekä saarnatuoli
sijaitsevat alttarin takana ja kirkossa ei ole alttaritaulua ensinkään. Urkurakentamo
William Hill & Son sommitteli urut jo 1850-luvulla ja Finlaysonin kirkkoon
vuonna 1879 ne tuotiin Pietarista. Kirkossa on istumapaikat 280 ihmiselle ja
vuosien 2007 - 2008 remontin yhteydessä kirkko sai naapuritontilta lisätilaa,
johon valmistettiin lasikäytävällä kirkkoon yhdistetty sakasti. Nykyään tämä kirkko toimii lastenkirkkona ja erittäin suosittuna vihkikirkkona hääparien keskuudessa.
Finlaysonin kirkon urut, saarnatuoli ja alttari.
Tiistaina 15.9.2015 oli Finlaysonin kirkossa klo
19 Hiljainen tienoo 2015-kirkkokonsertti, jossa porilainen mezzosopraano Sini
Tuomisalo saapui Reposaaresta vieraaksemme tihkusateiseen iltaamme. Sini säesti
itseään konsertin alkuosan kirkon uruilla seitsemän laulua verran, josta
siirtyi kolmen laulun ajaksi harmonikalla säestämät laulut Sateenkaarenpää
(säv. Heikki Piha ja san. Juha Vainio), Hiljainen tienoo (ukrainalainen
kansanlaulu, suom. san. Paavo Kiiski) sekä Olen kuullut, on kaupunki tuolla
(venäläinen kansasävelmä, suom. san. Vali Kunnas). Loput yhdeksän käsiohjelman
laulua kuultiin pianon säestyksellä. Laulukielinä Sinillä oli italian lisäksi
myös venäjä ja suomi. Virallinen konserttiohjelma päättyi suomalaiseen
kansanlauluun Tääl' yksinäni laulelen, jonka jälkeen Sini heltyi vielä
säälittävän harvalukuisen yleisen edessä ylimääräisiin numeroihin; näistä
ensimmäinen oli Hiljainen tienoo (suomeksi) ja toinen sävellys oli Toni
Edelmannin, jonka Sini lauloi venäjäksi.
Sini Tuomisalo kertoo konserttiohjelmasta.
Konsertista kannattaa nostaa esille muutama
harvemmin kuultu teos; Toivo Kärjen sävellys tuntemattoman tekijän sanoin, Me
armahdusta tarvitsemme kaikki ja kesäkuussa 2013 edesmennyt säveltäjä Otto
Henrik Donnerin sävellys Aale Tynnin sanoihin, Tuutulaulu. Lääkäri Heikki Pihan
sävellys armeijakaverinsa Juha Vainion sanoihin, Sateenkaarenpää, on myös
todella harvoin esillä. Pauli Salosen sommittelemiin sanoihin teki aikanaan
säveltäjä Toivo Kärki laulun Kesyt Linnut, joka on myös harvemmin kuultua
Kärkeä ja joka kirkkokonsertin loppupuolella kajahti Finlaysonin kirkossa
antaen näytteen sen usein kehutusta akustiikasta.
maanantai 21. syyskuuta 2015
Säveltäjä Yrjö Hjelt Musiikkitalossa 18.9.2015.
Helsingin kaupunginorkesterin konserttiin Musiikkitaloon kerääntyi
merkittävä joukko musiikinnälkäisiä ihmisiä nautiskelemaan säveltäjien Carl
Nielsen ja Yrjö Hjeltin musiikista perjantaina 18.9.2015 klo 19.
Lopulta Helios-alkusoitto op. 17 tuli valmiiksi huhtikuussa 1903 ja sen
kantaesityksen johti Johan Svendsen saman vuoden lokakuussa Kööpenhaminassa.
Nykyään tämä alkusoitto on Carl Nielsenin yksi suosituimmista
orkesterikappaleista. Orkesteripartituuriin säveltäjä kirjalsi teoksen sisältöä
valaisevan tekstin: ”Hiljaisuus ja pimeys – aurinko nousee, laulaa ylistystään
– tekee kultaisen vaelluksensa – ja vaipuu hiljaa mereen.”
Säveltäjä Carl Nielsen perheineen.
Neljäs sinfonia koostuu neljästä tauotta soitettavasta osasta.
Ensimmäisessä osassa, Allegro, vaihtelevat vuoron toiveikkaat ja väkivaltaiset
tunteet. Toinen osa, Poco allegretto on välisoitto, jota seuraa kiihkeä Poco
adagio quasi andante. Viimeinen osa, Allegro lähtee energisesti liikkeelle,
mutta vajoaa toistuvasti ristiriitoihin. Tässä osassa on myös kuuluisa
patarumpujen kaksintaistelu. Säveltäjä kuvasi teoksensa musiikin
sammumattomaksi ja lannistumattomaksi elämänhalun ilmaukseksi, jossa järjestys
ja kaaos kamppailevat keskenään. Säveltäjä laittoi eri sävellajit kuvaamaan eri
rooleja; d-molli vastaa repivää ja E-duuri rakentavaa musiikillista voimaa.
Yrjö Hjelt muistetaan loistavana sovittajana ja monien hienojen
orkesterisovitusten laatijana. Helsingin kaupunginorkesterin käsiohjelmassa
Yrjö Hjelt kuvailee tuoreen teoksensa - Konsertto fagotille ja kamariorkesterille - syntyä seuraavasti: ”1980-luvun alussa perustimme
ystävieni kanssa trion, johon kuuluivat huilu, fagotti ja oma instrumenttini
kitara. Noin kymmenen vuoden ajan Trio Elite toimi minulle arvokkaana sävellys-
ja sovituslaboratoriona, ja etenkin fagottiin syntyi erityinen suhde, mikä on
näkynyt ja kuulunut myöhemmissä töissäni.
Fagotisti Mikko-Pekka Svala.
Konsertin fagottisolistina soitti Helsingin kaupunginorkesterin
vuorotteleva äänenjohtaja Mikko-Pekka Svala, joka aloitti pianonsoittajana
musiikkiopintonsa. Svala opiskeli alkuun
Länsi-Pohjan musiikkiopistossa Jari Laakson ohjauksessa ja siirtyi
peruskoulun jälkeen Turkuun Jarmo Korhosen oppilaaksi. Svala on tehnyt työtä
mm. Malmön oopperaorkesterissa, Berliinin radion sinfoniaorkesterissa, Tampere
Filharmoniassa ja Avantissa. Solistina Svala on esiintynyt Helsingin
kaupunginorkesterissa, Turun filharmonisessa orkesterissa, Radion
sinfoniaorkesterissa, Kemin kaupunginorkesterissa ja Malmön
musiikkikorkeakoulun orkesterissa. Vuonna 2003 hän sai toisen palkinnon ja
erikoispalkinnon Crusell-fagottikilpailussa parhaasta Eero Hämeenniemen
Alberobello-teoksen esityksestä.
Perjantain konsertin johti ruotsalainen kapellimestari Johannes
Gustavsson (s. 23-8-1975 Trollhättan), jonka oma instrumentti on alttoviulu. Kapellimestaririksi hän on
opiskellut Lars Anders Tomterin, Ole Kristian Ruudin ja Olav Anton Thommesenin
ohjauksessa Norjan musiikkikorkeakoulussa. Sittemmin hän on täydentänyt
opintojaan Jorma Panulan ja Simon Streatfeildin kursseilla. Vuonna 2004
Johannes Gustavsson voitti Georg Solti-kilpailussa toisen palkinnon ja vuonna
2008 Arturo Toscanini-kilpailussa hän sai yleisöpalkinnon. Hän on myös saanut
Herbert Blomstedt-kapellimestaripalkinnon Ruotsin kuninkaalliselta
musiikkiakatemialta.
Pienikokoisemmat sinfoniettat ja kamariorkesterin ovat Gustavssonin
mieleistä työsarkaa. Vakituiseen hänet nähdään vierailijana Keski-Pohjanmaan
kamariorkesterissa ja Västerås Sinfoniettan päävierailijana. Nykyään hän toimii
Oulun Sinfonian ja Wermlandin oopperan ylikapellimestarina ja Sundsvallin
Nordic Chamber Orchestran taiteellisena johtajana. Vierailevana
kapellimestarina hänet nähdään usein Ruotsin radion orkesterissa, kuninkaallisessa oopperassa, Göteborgin
oopperassa ja sinfoniaorkesterissa sekä Oslon filharmonikoissa. Hän johtaa
mielellään pohjoismaista musiikkia konserteissaan.
keskiviikko 26. elokuuta 2015
Seitsemän veljeksen ensimmäisiä painoksia.
”Jukolan
talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjoisella rinteellä, liki
Toukolan kylää. Sen läheisin ympäristö on kivinen tanner, mutta alempana alkaa
pellot, joissa, ennen kuin talo oli häviöön mennyt, aaltoili teräinen vilja.
Peltojen alla on niitty, apilaäyräinen, halki-leikkaama monipolvisen ojan; ja
runsaasti antoi se heinää, ennen kuin joutui laitumeksi kylän karjalle. Muutoin
on talolla avaria metsiä, soita ja erämaita, jotka, tämän tilusten ensimmäisen
perustajan oivallisen toiminnan kautta, olivat langenneet sille osaksi jo ison
jaon käydessä entisinä aikoina. Silloinpa Jukolan isäntä, pitäen enemmän huolta
jälkeentulevainsa eduista kuin omasta parhaastansa, otti vastaan osaksensa
kulon polttaman metsän ja sai sillä keinolla seitsemän vertaa enemmän kuin
toiset naapurinsa. Mutta kaikki kulovalkean jäljet olivat jo kadonneet hänen
piiristänsä ja tuuhea metsä kasvanut sijaan. – Ja tämä on niiden seitsemän
veljen koto, joiden elämänvaiheita tässä nyt käyn kertoilemaan.
Veljesten
nimet vanhimmasta nuorimpaan ovat: Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri
ja Eero. Ovat heistä Tuomas ja Aapo kaksoispari ja samoin Timo ja Lauri.
Juhanin, vanhimman veljen, ikä on kaksikymmentä ja viisi vuotta, mutta Eero,
nuorin heistä, on tuskin nähnyt kahdeksantoista auringon kierrosta. Ruumiin
vartalo heillä on tukeva ja harteva, pituus kohtalainen, paitsi Eeron, joka
vielä on kovin lyhyt. Pisin heistä kaikista on Aapo, ehkä ei suinkaan hartevin.
Tämä jälkimmäinen etu ja kunnia on Tuomaan, joka oikein on kuuluisa
hartioittensa levyyden tähden. Omituisuus, joka heitä kaikkia yhteisesti
merkitsee, on heidän ruskea ihonsa ja kankea, hampun-karvainen tukkansa, jonka
karkeus etenkin Juhanilla on silmään pistävä.
Heidän
isänsä, joka oli ankaran innokas metsämies, kohtasi hänen parhaassa iässään
äkisti surma, kun hän tappeli äkeän karhun kanssa. Molemmat silloin, niin
metsän kontio kuin mies, löydettiin kuolleina, toinen toisensa rinnalla maaten
verisellä tantereella. Pahoin oli mies haavoitettu, mutta pedonkin sekä kurkku
että kylki nähtiin puukon viiltämänä ja hänen rintansa kiväärin tuiman luodin
lävistämänä. Niin lopetti päivänsä roteva mies, joka oli kaatanut enemmän kuin
viisikymmentä karhua. – Mutta näiden metsäretkiensä kautta löi hän laimin työn
ja toimen talossansa, joka vähitellen, ilman esimiehen johtoa, joutui rappiolle.
Eivät kyenneet hänen poikansakaan kyntöön ja kylvöön; sillä olivatpa he
perineet isältänsä saman voimallisen innon metsäotusten pyyntöön. He
rakentelivat satimia, loukkuja, ansaita ja teerentarhoja surmaksi linnuille ja
jäniksille. Niin viettivät he poikuutensa ajat, kunnes rupesivat käsittelemään
tuliluikkua ja rohkenivat lähestyä otsoa korvessa.
Äiti kyllä
koetti sekä nuhteilla että kurilla saattaa heitä työhön ja ahkeruuteen, mutta
heidän uppiniskaisuutensa oli jäykkä vastaus kaikille hänen yrityksillensä. Oli
hän muutoin kelpo vaimo; tunnettu oli hänen suora ja vilpitön, ehkä hieman
jyrkkä mielensä. Kelpo mies oli myös hänen veljensä, poikien oiva eno, joka
nuoruudessaan oli uljaana merimiehenä purjehtinut kaukaiset meret, nähnyt monta
kansaa ja kaupunkia; mutta näkönsäpä kadotti hän viimein, käyden umpisokeaksi,
ja vietti ikänsä pimeät päivät Jukolan talossa. Hän silloin usein, veistellen
tunteensa viittauksen mukaan kauhoja, lusikoita, kirvesvarsia, kurikkoja ja
muita huoneessa tarpeellisia kaluja, kertoili sisarensa pojille tarinoita ja
merkillisiä asioita sekä omasta maasta että vieraista valtakunnista, kertoili
myös ihmeitä ja tapauksia raamatusta. Näitä hänen jutelmiansa kuuntelivat pojat
kaikella hartaudella ja painoivat lujasti muistoonsa. Mutta yhtä mieluisasti
eivät he kuulleetkaan äitinsä käskyjä ja nuhteita, vaan olivatpa kovakorvaisia
vallan, huolimatta monestakin pieksiäis-löylystä. Useinpa kyllä, huomatessaan
selkäsaunan lähestyvän, vilkasi veliparvi karkutielle, saattaen tämän kautta
sekä äitillensä että muille murhetta ja kiusaa, ja sillä omaa asiaansa
pahentaen.”
Vuodesta 1858
lähtien Stenvall vietti päiviään veljensä Juhani Stenvallin Siuntiosta
vuokraamalla Purnuksen tilalla. Vuonna 1863 kirjailija Stenvall asettui
Siuntiossa jahtivouti Kareliuksen mökkiin asumaan ja vieraili vakituisesti jo
aiemmin tutustumansa Charlotta Lönnqvistin luona ruokailemassa. Pitokokki
Lönnqvist (s. 4.2.1815 Siuntiossa) oli Uudenmaan rakuunarykmentissä palvelleen
Jonas Lönnqvistin ja Maria Forsströmin toinen lapsi, mutta peri vanhemmiltaan –
vanhempi veli katosi – Bruses-nimisen sotilastorpan Siuntiosta Sjundbyn
kartanon mailta. Kesästä 1864 aina maaliskuuhun 1871 asti kirjailija Stenvall
asui täällä Siuntiossa Lönnqvistin sotilastorpalla ja täällä hän loi myös
keskeisen kirjallisen tuotantonsa. Hänen suosituin näytelmänsä, Nummisuutarit,
julkaistiin vuonna 1865 ja kaikkiaan näytelmiä hän ennätti kirjoittaa
viisitoista kappaletta. Laulun sanoiksikin hänet runonsa taipuivat, muistele
vaikkapa sellaisia runoja kuin Sydämeni laulu, Onnelliset, Metsämiehen laulu,
Keinu, Oravan laulu, Seitsemän miehen voima ja Mitä minä huolin.
Charlotta
Lönnqvistin motivaatiota ottaa kirjailija Stenvall elätettäväkseen on arveltu
joko täysin pyyteettömäksi tai toisen arvion mukaan Lönnqvist auttoi
kirjailijaa Adlercreutzien toivomusten mukaisesti. Charlotta Lönnqvist sai
toimeentulonsa järjestämällä pitokokinpalveluita häissä ja hautajaisissa
Siuntiossa ja lähialueilla. Vakiasiakkaina hänellä olivat Sjundbyn kartanon
Adlercreutzit sekä Raalan ja Espoon kartanot. Satunnaisia lisätuloja Lönnqvist
sai myös sudenpyynnillä. Olivatpa kirjailijan ja hänen mesenaattinsa välit mitä
hyvänsä, tunnusti kirjailija kuitenkin siltavouti Robert Kareliukselle
Lönnqvistin olevan liian vanha vaimoihmiseksi. Varsinkin kovina nälkävuosina
1867-68 Lönnqvistin torpassa majoitettiin monia muitakin ankarien olojen uhreja
ja osittain tämän vuoksi Lönnqvist ajautui itse taloudellisiin vaikeuksiin. Fanjunkarsin
torppa oli jo menossa pakkohuutokauppaan, kun kirjailija Stenvall tuli
Seitsemästä veljeksestä saamallaan 700 markan tekijäpalkkiolla pelastamaan
mesenaattiaan. Lisäksi tarvittiin vielä velkaa, jota takasi professori Thiodolf
Rein kirjailijamme pyynnöstä.
Kansalliskirjailijamme viimeinen asuinsija Tuusulan Syvälahdessa.
Tänne päättyi A. Stenvallin elämä 31.12.1872 klo 4 aamulla.
Pahasti
alkoholisoitunut kirjailija Stenvall pääsi Lapinlahden mielisairaalaan hoitoon
vuonna 1871, josta kotiutui veljensä Albertin luokse Tuusulan Syvälahden
torppaan. Kesällä 1872 Charlotta Lönnqvist kävi häntä siellä viimeisen kerran
katsomassa. Tässä vaatimattomassa mökissä kansalliskirjailijamme elämä päättyi
31.12.1872 klo 4 aamuyöllä 38 vuoden iässä. Kirjailija lepää Tuusulan
hautausmaalla ja Charlotta Lönnqvist sai kirjailijan kuoltua J. V. Snellmanin
pyynnöstä valtion eläkkeen itselleen. Lönnqvist kuoli Siuntiossa 27.4.1891 ja
hänet on haudattu perheen sukuhautaan Siuntion kirkon hautausmaalle.
tiistai 25. elokuuta 2015
Reposaaren
satamassa varsin usein vierailleet norjalaiset merimiehet olivat tämän kirkon
pystyttämisessä avainasemassa. Kirkko valmistui Reposaareen vuonna 1876
Tukholmasta tulleiden piirustuksien mukaisesti, mutta kirkon suunnittelija ei
ole kylläkään tiedossa. Vaikka kulkuyhteydet mantereen ja Reposaaren välillä
olivat haasteelliset, 250 henkeä vetävä kirkko kuului kuitenkin Porin
kaupunkiseurakuntaan. Kirkon pystyttämiseksi järjestettiin aikanaan myös
rahankeräys. Kahdeksankulmainen kellotapuli ja kuusikulmainen kirkko
muistuttavat tyyliltään norjalaisia tunturikirkkoja. Alusta asti kirkko oli
melko vaatimaton lautarakennus, jota voitiin käyttää vain kesäaikoihin, mutta
vuonna 1902 kirkko ehostettiin talvikäyttöiseen kuntoon. Vuosi 1906 toi
mukanaan korjauksen, jossa kirkon saarnatuoli sijoitettiin alttarin yläpuolelta
nykyiselle paikalleen. Alttaritaulun maalasi Felix Frang ja taulu aihe on
"Jeesus herättää nukkuvat opetuslapset pettäjän lähestyessä
Getsemanessa".
Seuraavan
kerran tätä kirkkoa korjailtiin vuonna 1928, nyt kirkko sai lehterinsä ja
maalauksen sisältä päin. Lennart Segerstråle sai tehtäväksi maalata kirkon
kattoon neljä suurikokoista teosta: "Jumalan liitto Noan kanssa",
"Jesus pelastaa uppoavan Pietarin", "Jeesus asettaa
myrskyn" ja "Meri antaa ne kuolleet, jotka siinä ovat". Hän
suunnitteli myös kirkon katto- ja seinävalaisimet sekä alttarikaiteen ja
saarnatuolin koristekuviot. Kauppaneuvos Otto Werner Hacklin (s. 5.8.1880 Pori,
Reposaari ja k. 5.11.1958 Cardiff, Iso Britannia) mahdollisti lahjoituksellaan
kirkon urkujen hankinnan. Vuonna 1940 Kangasalan urkutehdas valmisti 11-äänikertaiset
urut Reposaaren kirkkoon. Wäinö Aaltonen suunnitteli vuonna 1926 uponneen
torpedovene S2:n muistomerkin kirkkopihalle. Vuonna 1956 valmistui pengertie mantereelta monien pienten saarien kautta Reposaareen.
Hacklin
aloitti laivanhuolinta-alalla veljensä kanssa vuonna 1905 palattuaan Yhdysvalloista
Suomeen ja laivanvarustajana ura alkoi vuonna 1915. Vuosina 1916-32 hänellä oli
lähinnä kaljaaseja 13 kpl:ta liikennöimässä Itämerellä ja Englantiin asti.
Suomesta vietiin etupäässä selluloosaa, puutavaraa ja paperia, ja paluulasteina
tuotiin lähinnä kivihiiltä. Vuonna 1925 Hacklin osti konkurssipesältä vuonna
1916 perustetun Reposaaren Moottoritehdas Oy:n konepajan ja telakan, jossa
alkuun korjailtiin varustaja Hacklinin omia aluksia. Myöhemmin vuosina 1946-1952
telakalla tehtiin proomuja Neuvostoliittoon sotakorvauksina. Reposaaren
Konepaja Oy:ksi muuttunut yhtiö työllisti parhaimmillaan 300 henkilöä ja
laivoja rakennettiin vuoteen 1975 asti. Hacklinin yhtiö teki myös polttoaine-
ja puutavarakauppaa, maatiekuljetuksia sekä lentorahtihuolintaa.
Kauppaneuvoksen arvonimen hän sai vuonna 1931 ja vuodesta 1921 Hacklin toimi
Porin kaupunginvaltuuston jäsenenä.
Vuosina 1926-58 Hacklin toimi Tanskan varakonsulina ja vuonna 1956 hän perusti
Werner Hacklin säätiön, joka tukee apurahoilla kotimaisia kohteita. Kauppaneuvos
Hacklin on haudattu Reposaaren hautausmaahan.
Entinen
tehtaanisäntä Gustaf Tigerstedt anoi vuonna 1871 Turun ja Porin läänin
kuvernööriltä lupaa perustaa höyrysahalaitosta Reposaaren kaakkoisrannalla
oleville Alholman saarille, joihin hän oli jo solminut Porin kaupungin kanssa vuokrasopimuksen
50 vuodeksi vuoden 1872 alusta alkaen. 11.10.1871 kuvernöörinvirasto teki
myönteisen päätöksen hankkeelle ja senaatti vahvisti päätöksen 1.3.1872.
Tigerstedt ei ennättänyt alkaa sahahankkeen toteutusta, kun tukholmalainen
tukkukauppias ja puutavaraliikkeen harjoittaja J. E. Francken huomasi myös
Reposaaren oivan sijainnin puutavaran jalostus- ja vientitarkoituksiin. Reposaareen
voitiin uittaa miltei koko vuoden puuta, koska sen satama jäätyi vain
aniharvoin ja sahalta johti jo valmis rautatie Mäntyluotoon. Nyt alkoi kova
vääntö sahan tulevaisuudesta ja 28.7.1872 Francken sai ostettua senaatin
lupakirjan Tigerstedtilta. Tukkukauppias Francken perusti välittömästi Räfsö
Ångsågs Aktiebolag-osakeyhtiön sahaustoimintaa varten. Yhtiön säännöt vahvistettiin
27.8.1872 ja uusi höyrysaha siirtyi tämän osakeyhtiön omistukseen 25.11.1873.
Osake-enemmistö - 1 500 osakkeesta 1 407 - oli Francken omistuksessa ja pieni
osuus oli mm. porilaisilla liikemiehillä, jotta yhtiö saatiin perustettua
Suomeen. Alunperin saha oli kolmeraaminen ja muutostöiden yhteydessä sahasta
tehtiin kuusiraaminen vuosina 1874-75, mutta tämän saha kohtaloksi koitui
kuitenkin perusteellinen tulipalo 16.2.1901. Välittömästi palaneen sahan
tilalle alkoi uuden pystytys ja uusi saha oli jo käytössä saman vuoden
heinäkuussa.
Francken
kauppahuoneen ansiosta Reposaaren sahayhtiöllä oli erinomaiset suhteet isoihin
eurooppalaisiin ostajiin sekä kattava ja pitkäaikainen asiamiesverkosto
olemassa. Pääkonttori sijaitsi Tukholmassa ja sieltä hoidettiin tuotteiden
markkinointia. Sivukonttorit sijaitsivat Reposaaressa ja Tampereella.
Sahayhtiön toimitusjohtajana oli vuoden 1917 loppuun asti Adam Haeggström
toimipaikkanaan Reposaaren konttori. Tampereen konttorin johtaja oli Albert Håkanzon
ja saattaa olla jopa mahdollista, että Alfred Kordelin (s. 6.11.1868 Rauma ja
k. 7.11.1917 Lammi) - merkittävä liikemies, jonka omaisuudella perustettiin
myöhemmin hänen nimeään kantava säätiö - tutustui Albertiin jo Tampereen
vuosinaan. Sahayhtiön suuret ja arvokkaat metsävarat joka tapauksessa
herättivät Alfred Kordelinin huomion; jo alkuvuosistaan lähtien yhtiö oli
määrätietoisesti hankkinut metsäomaisuutta eri puolilta maatamme, mutta lähinnä
kuitenkin Kokemäenjoen vesistöalueelta ja Keski-Suomesta. Metsäomaisuutta oli
kertynyt noin 18 000 hehtaaria ja yhtiöllä oli 43 maatilaa hallussaan.
Sahayhtiö
vuokrasi Porin kaupungilta vuonna 1911 Kappelinsaaren lautatarhakseen ja näin
yhtiö Reposaaressa hallinnoi 70 hehtaari vesialueita ja 40 hehtaaria maata. Yhtiö
omisti myös muitakin sahoja. Siuron aseman kupeessa sijainnut saha Kuloveden
saarella oli peräisin vuodelta 1897, mutta tämä saha tuli tiensä päähän vuonna
1905. Merikarvialta sahayhtiö hankki Yläsahan kaksi- ja kolmiraamiset sahat J.
W. Norrgårdilta vuonna 1908 laajoine metsävaroineen. Poomarkun kirkolla
yhtiöllä oli myös yksiraaminen saha. Kordelin oli aikanaan ajautunut yhtiön
kanssa tekemisiin myydessään Mommilan kartanon puutavaraa tälle yhtiölle.
Sahayhtiön maatiloja hoiti Albert Engman, joka myöhemmin toimi myös yhtiön
rahastonhoitajana. Tampereen konttorin johtaja Håkanzon järjesteli yhtiön puutavaran
ostot, hakkuut, ajot ja uitot. Yhdessä W. Rosenlew & Co Oy:n ja A. Ahlström
Oy:n kanssa Reposaaren saha olivat osakkaana Kokemäen Lauttausyhtiön osakkaana.
Reposaaren saha oli myös osakkaan vuonna 1916 perustetussa Björneborgs
Peppersbruk Ab:ssa, jonka osake-enemmistön omisti W. Rosenlew & Co Oy.
Sahayhtiöllä oli 20.3.1916 perustettu sisaryhtiö, Räfsö Ångsågs Rederi Ab. Enimmillään
Reposaaren saha työllisti noin 550 työntekijää ja toinen iso työnantaja
Reposaaressa oli 1900-luvun alussa toimintansa aloittanut Reposaaren Konepaja.
Nämä edellä mainitut yhtiöt saivat idyllisen kalastajakylän muuttumaan
toimintansa ansiosta teollisuustaajamaksi.
Kordelin oli
vuodesta 1916 alkaen omistanut Reposaaren sahayhtiöstä yhden osakkeen ja kun
hän aloitti neuvottelut yhtiön ostamisesta, oli hän luvannut myös ottaa
sahayhtiön Tampereen konttorin johtajan Albert Håkanzonin yhtiökumppanikseen
viidenneksen osuudella pääomasta. Rahoitus oli tähän osakkuuteen tarkoitus
hoitaa Alfred Kordelinin takaamilla lainoilla. Ruotsista katseltiin
hermostuneena Suomen epävakaita oloja keväällä 1917 ja höyrysahan omistajat
olivat jo valmiita luopumaan sahaustoiminnasta Suomessa. Alfred Kordelin jopa
itse matkusti Tukholmaan neuvottelemaan Reposaaren sahayhtiön ostamisesta,
mutta varsinaisena neuvottelijanaan hän käytti asianajajaa ja Suomen tulevaa
presidenttiä, Risto Rytiä, Kordelinin monien liiketoimien luottomiestä.
Melkoinen
onnenkantamoinen oli myös se tosiseikka, että myyjätaho lopulta hyväksyi
kauppahinnan suorittamisen Suomen markkoina. 2.6.1917 Helsingissä kirjoitettiin
alustava sopimus alle ja lopullinen kauppakirja allekirjoitettiin Helsingissä
6.6.1917 ja kauppahinnaksi sovittiin 20 miljoonaa markkaa (14,4 miljoonaa
kruunua). Näin Kordelin sai ostettua Reposaaren sahayhtiön erittäin edullisin
ehdoin, koska Suomen markan kurssi heikkeni erittäin nopeasti tuona aikana. Kordelin
oli vielä neuvottelujen loppusuoralla epäröinyt kauppaa, mutta myyjä ja Risto
Ryti painostivat häneltä nopeaa ratkaisua. Kaupassa Kordelinin omistukseen
siirtyi 1 500 osakkeesta 996 osaketta ja sahayhtiön hallussa oli 500 osaketta
sekä yksityisillä neljä osaketta. Alfred Kordelin ennätti omistaa Reposaaren
sahayhtiön noin viisi kuukautta ennen yllättävää ja väkivaltaista kuolemaansa
marraskuun 7. päivänä 1917, hieman ennen Suomen itsenäistymistä. Pesänselvitysmiehet
myivät Reposaaren Höyrysaha Oy:n 8.7.1918 helsinkiläisille suurliikemiehille K.
E. Kontrolle ja Juho Kuosmaselle kaikkiaan 30 753 000 markalla.
maanantai 24. elokuuta 2015
J. H. Erkko
Juhana Heikki
(Johan Henrik) Erkko syntyi Orimattilassa 16.1.1849 vanhempiensa Maria
Kyöstilän ja Juhani Eerikinpoika Eerakkalan suureen lapsikatraaseen. Perhe eli
maanviljelyllä Eerakkalan tilan synkissä ja niukoissa oloissa hyvin
vaatimattomasti ja lasten koulunkäynti oli myös hyvin sattumanvaraista. Erkon
veljessarjasta ponnahti tietoisuuteemme kuitenkin merkittäviä vaikuttajia
maamme kulttuurielämään; J. H. Erkko runoilijana ja opettajana, Eero Erkko
lehtimiehenä ja esim. Hilda, joka toimi myös kansankynttilänä eli opettajana.
Lapsista nuorin, Elias tai Ruuto (Ruudi), oli lahjakkuus, joka kuitenkin kuoli
sangen nuorena tuberkuloosiin. Perheen lapsista Kustaa jatkoi maanviljelijänä
myöhemmin Kärkölän Vähä-Santialassa.
Varhaisnuoruutensa
kesät vierähtivät Erkolla paimenessa ja sittemmin hänelle huonommin sopivissa
ja liian raskaissa maatöissä. Oman kuvauksen mukaan hän oli ”taipuvainen
haaveksimiseen ja, niin kuin senluontoiset lapset aina ovat, myöskin kömpelö.”
Hän joutui työskennellessään rekionnettomuuteen, josta toipuminen vei pitkän
tovin ja jätti kauaskantoiset jälkensä häneen. Vuonna 1866 Erkko lähti
Orimattilasta Jyväskylän seminaariin mukanaan ”vähän kuivaa leipää, juustoa,
voita, pieni säkillinen puurojauhoja, pari kynttilää ja 40 markkaa rahaa”.
Opiskelu
Jyväskylän seminaarissa oli köyhää ja vaatimatonta aikaa, mutta onnekseen hän
sai seminaarissa suomen kieltä ja piirustusta opettaneesta Edla Soldanista –
Venny Soldan-Brofeldtin täti - innokkaan tukijan pyrkimyksissään. Edla Soldan
antoi Erkolle paitsi taloudellista tukea, oli samalla myös Erkon runouden
ensimmäisiä ymmärtäjiä ja ohjaajia. Juuri runous oli jo tuolloin Erkolle suuri
innoituksen aihe. Suomen musiikinopetuksen ja kuorolaulun isä Erik August
Hagfors (s. 28.9.1827 Inkoo ja k. 11.2.1913 Jyväskylä) vaikutti myös
seminaarissa 30 vuoden ajan musiikinopettajana ja hän on säveltänyt ja
sovittanut vanhoihin kansansävelmiin Erkon tekstejä, ensimmäiset teokset ovat
jo vuodelta 1871. Hagforsin isä oli kanttori ja Erikistäkin tuli ensin
lääketieteen ja kirurgian tohtori, ennen kuin omistautui kokonaan musiikille
ensin opiskeltuaan Berliinissä ja Dresdenissä musiikinopetusta.
Samassa
seminaarissa ovat oppia saaneet myös Lauri Kivekäs, Yrjö K. Yrjö-Koskinen, J.
R. Danielson-Kalmari ja Jaakko Häkli. Jyväskylän seminaarista Erkko valmistui
vuonna 1872 ja lähti ensitöikseen Johannekseen Rokkalan lasitehtaan kouluun
opettamaan vuosiksi 1872-73. Vuonna 1874 Erkko siirtyi Viipuriin perustetun
Adam Wilken-kansakouluun opettamaan ja koulun rehtoriksi paremman palkan turvin
vuosiksi 1874 -1885, vaikka koulun kirjoissa hänet tunnettiin vuoteen 1892
asti. Adam Wilke – alkuperäiseltä nimeltään Aatu Kiiski – palveli ensin
kauppias Hackmanilla puotiapulaisena ja puukhollarina eli kirjanpitäjänä. Wilke
oli kirjailija ja valistusmies Jaakko Juteinin (s. 14.7.1781 ja k. 20.6.1855) ystävä
ja yksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustajista. Opettaja-aikoinaan J.
H. Erkko eli vaatimatonta ”vanhanpojan” elämää. Viipurissa Erkon kotina oli
Wilken koulun yhteydessä keittiö ja kamari, jotka olivat hyvinkin alkeellisesti
kalustetut. Koulu muutettua Pantsarlahdenkadulle hän sai asunnokseen
luokkahuoneen kyljestä piskuisen kamarin, jota kalustivat puusohva, räsymatot
ja papereita pursuva työpöytä. Erkko touhusi Viipurissa suomalaisuusaatteen ja
kielen puolesta innokkaasti ja perusti koulun yhteyteen kirjaston saaden tähän
kirjastoon hankittua myös keskeiset suomenkieliset teokset.
Runoista
saatujen tulojen karttuessa alkoi Erkko myös uumoilla omasta kodista maaseudun
rauhassa. Näin J. H. Erkko kirjoitti nuoremmalle veljelleen, Ruutolle,
lokakuussa 1882: ”Olen aikonut erota nykyisestä elinkeinostani ja antautua
kokonaan kirjalliselle työlle. Niin arveluttavalta kuin se voipikin näyttää,
olen sen tepposen aikonut tehdä jo ensi keväänä. Jos yksinäisenä elän, kuten
näyttää, ei ole välttämätöntä, että pysyn nykyisessä asemassani, jossa ei
tulevaisuuteni ole yhtään paremmin tuettu kuin asuessani maalaismökissä ja
eläessäni yksin aatteilleni.” Vaikka maalaiselämä kutsui Erkkoa puoleensa, oli
hengenviljelyn sara hänelle huomattavasti läheisempi kuin varsinainen
maanviljely. Onnekseen Erkko sai ostettua – taloudellisista vaikeuksista
huolimatta – sopivasti Vuorimäen tilan Kurkijoelta alkuvuonna 1889. Tila
toimisi turvapaikkana, jos ”kynä kuivuu ja leipä loppuu”, kuvasi hän tilanteen
veli Eerolle kirjeitse. Erkko kaipasi selvästi itselleen perhettä ja se näkyy
mm. hänen kirjeestään Ruuto-veljelle kesällä 1885: ”Olen kummasti rauhaton, en
saa tilojani missään. Senvuoksi en pysty vakavaan työhönkään. Minä tiedän, mitä
kaipaan, vaan en löydä sitä – kotia!” Ruuton jo kuoltua kolme vuotta myöhemmin
Erkko kirjoitti: ”Tämä talvi tuntuu edessäni synkältä kuin kuolema ja minun
kodittomuuteni tekee mieleni vielä synkemmäksi. Näin yksinkö minä vaellan
hautaan asti?”
Henkilökohtaisen
talouden haasteista piittaamatta J. H. Erkko otti leipätyöstään pitkiäkin
virkavapaita 1880-luvulla ja käytti niitä mm. matkusteluun Euroopassa. 1880-luvun
lopulla Erkko oli kihloissa berliiniläisen taidemaalari Berthe Gottschalkin
kanssa ja tämän kihlauksen purkautuminen oli kova pala Erkolle. Wilken koulun
lakkauttamiseen päättyi käytännössä myös Erkon opettajanura ja hän sai siitä
vaatimattoman eläkkeen itselleen. 1890-luvulla hän toimi ensin nuorempana
kunnallisneuvosmiehenä Käkisalmella, kunnes siirtyi Tampereelle
viinakontrollööriksi eli polttimoiden ja vähittäiskaupan alkoholitarkastajaksi.
Vuoksi-lehden avustavana kirjoittajana mm. Santeri Alkion, K. J. Ståhlbergin ja
Jonas Castrénin kanssa. Ajan oloon Erkko pitkästyi virkamiehenä touhuamiseen,
mutta kirjoittaminen kiehtoi aina vain enemmän. Viipurin aikaiset ystävät –
Juho Lallukka, Jaakko Häkli ja K. A. Castrén - olivat edesauttamassa Erkon
keskittymistä kirjallisiin töihin takaamalla hänelle säännölliset tuet
kuukausittain elämänsä loppuun asti. Asuinsijan etsiskely jatkui yhtä
levottomana ja näinä aikoina Erkko viettikin aikaansa useaan otteeseen mm.
Kustaa-veljen tilalla Kärkölän Vähä-Sattialassa. Lallukka, Häkli, J. H. Erkko
ja J. A. Lyly – Viipurin Sanomien päätoimittaja – olivat kaikki tukemassa
työväenliikettä kannattamalla yleistä äänioikeutta. Heitä ohjasi myös toimiin
suomen sivistyksen ja kielen asia sekä raittiusaate, jota vastaan he rakensivat
perustuslaillista rintamaa sortovuosien venäläispolitiikkaa vasten.
Helsingistä
Eero-veljeltään Erkko kyseli tammikuussa 1894: ”Ja sitten on minulla sisäinen
tyydytys siitä, että elän todella omalle kutsumukselleni. Mutta mihin nyt
neuvot minut asettamaan pääasemani ja kirjastoni? Etkö luulisi minun menestyvän
H:ssä laitakaupungissa, 2 kammaria ja kyökki (jos vaimon ottaisin). Tai olisiko
Hämeenlinna tai maaseutu edullisempi?” No, vaimon ottaminen takelteli varmasti
ainakin osittain kirjailijan epätodellisten haaveiden vuoksi. Lopulta yksi
neiti suostui Erkon kosintaan, vauraan juutalaispankkiirin tytär Jenny
Mendelsohn, mutta sitten Erkko ei enää ollutkaan tytöstä kiinnostunut. J. H.
Erkko keskittyikin tämän jälkeen oman kodin etsintään itselleen, mutta
levottomuus vei hänet jälleen 1890-luvun loppuvuosiksi ulkomaille vaeltamaan.
Sortokausi toi Erkon takaisin Suomeen kesäksi 1899. Kauppiaan ja hyvän
ystävänsä, Jaakko Häklin, kanssa Erkko
teki vuonna 1900 matkan Palestiinaan asti ja elokuussa 1901 matkalta palattuaan
löytyi mökki järven rannalta Tuusulasta, Tuomalan kylästä.
Syksyllä 1901
heti Tuusulaan tulonsa jälkeen Erkko alkoi suunnitella omaa taloa, vaikka
Eero-veli suositteli tilan etsimistä lähiseudulta Erkon sisarusten yhteiseen
tarpeeseen. Tämä hanke ei kuitenkaan koskaan toteutunut. Erkko oli näihin
aikoihin ihastunut Klaavon talon tyttäreen Thyra Nyqvistiin, joka vielä kävi
viimeistä luokkaa koulua Helsingissä. Kun Erkko Viipurissa poiketessaan ylpeänä
näytti kihlattunsa kuvaa Lallukoille ja Jaakko Häklille, tokaisi Maria
Lallukka: ”Liian nuorihan se on sinulle!” Ja niin taas kävi nytkin; Thyra
palautti joulukuussa kihlat Erkolle takaisin.
Alkujaan
Erkko etsi itselleen valmista taloa, mutta ystävät olivat hänen
rakennushankettaan täysin tukemassa. Alina Häkli arveli: ”Kummallista kun et
sinä onnistu löytämään itsellesi sopivata huvilata? Jos kerran ostat niin osta
että siinä on maata puutarhaksi ja hyvä uimaranta. Saathan sinä rahoja täältä
meiltä.” Viipurista Erkko sai merkittävästi apua hankkeeseen; Juho Lallukka
auttoi kustannusarviossa sekä töiden organisoinnissa ja liikemiesystävät Häkli
ja Lallukka antoivat säännöllisen kuukausitulon lisäksi Erkolle taloa varten
lainaa, kumpikin 2 000 markkaa. Ilkka Pesonen, ystävä hänkin, lainasi
ilmeisesti 1 000 markkaa. Hankkeen kokonaiskustannukset olivat kuitenkin
jotakin muuta. Tuusulan taiteilijaystävät – Juhani Aho, Pekka Halonen, Eero
Järnefelt – ja toimitusjohtaja K. A. Brander ja kustantaja Alvar Renqvist
vetosivat taiteiden ystäviin, jotta saatiin myytyä lippuja Erkon
Kansallisteatteriin kirjoittamaan Pohjolan häiden esitykseen korotetulla
hinnalla, ja näistä kertyvillä tuotoilla kartutettiin Erkon rakennushanketta. Kansallisteatterin
vihkiäisjuhlaan kirjoitetusta Pohjolan häät-näytelmästä Erkko sai myös
rakentamiseen merkittävän palkkion.
Erkko siis
osti ruukuntekijä Johan Grönroosilta alun perin Pekkalan talon maista Oksala-nimisen
mäkituvan aivan Tuusulan Rantatien varresta, kolmesataa metriä järvestä. Vajaan
puolen hehtaarin tontti on pienen matkan päässä Aleksis Kiven Syvälahden kuolinmökistä.
Pekka Halosen taiteilija-ateljee lähistöllä valmistui samoihin aikoihin ja Erkko
sai Halosen veljeksiltä (Pekka ja Antti) paljon apua oman kotinsa
rakentamiseen. Haloset suunnittelivat Erkonkin talon, joka käytännössä on kuin pienennetty
versio Halosenniemestä. Antti Halonen toimi hankkeen rakennusmestarina ja
ainakin osittain myös samat työmiehet toimivat kummankin talon työmailla.
Erkkola syntyi pikkumökin ympärille, kun kamarin ja keittiön jatkeena valmistui
suuri pirtti. Joulukuussa 1901 oli työt edenneet jo toiseen kerrokseen ja koko
talven Erkko asuikin rakennuksensa alakerrassa, kylläkin uupuneena ja
sairaalloisena. Hirret Erkkolaan tulivat Konginkankaalta ja rakennustavaraa
toimitti H. G. Brander. Puuseppä E. J. Sandberg teki Halosenniemen ja Erkkolan
ikkunan- ja ovenkarmit. Talo on noin 300 m2 kokoinen käsittäen kahdeksan
huonetta ja Erkkolan kummallakin puolella oli lasikuisti sekä yläkertaan
valmistui luhtimainen, avoin parveke. Lattiat olivat käsittelemätöntä lautaa ja
hirret piiluun lyöty sisältä. Pirttiä koristi ilmeisesti Pekka Halosen
suunnittelema vihreä takka, jonka reunan syvennyksessä on pieni
Runonlaulaja-veistos.
Hyvä ystävä
ja mesenaatti sekä tukkukauppias Jaakko Häkli menehtyi keväällä 1902. Erkkolan
ollessa vielä keskentekoinen lähti Erkko kesällä 1902 Sveitsiin, mistä syksyllä
palasi jälleen Tuusulaan miettien: ”Siit’ asti kuin 22/9 astuin kotiin, on tämä
keskentekoinen koti minun kaiken huoleni ja huomioni niellyt… Minusta tuntuu
kuin ei oikealla runoilijaluonteella sittenkään pitäisi olla mitään kotihuolia
– varsinkin, jollei niitä ole rakkaus keventämässä.” Tukijoilleen ja
ystävilleen ehkä vähän yllätyksenäkin tuli, että Erkkolan valmistuttua yritti Erkko ilmeisesti
useampaan kertaan myydä taloaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Näin runoilija Erkko
taipui lopullisesti jäämään taloonsa ja teetti Erkkolaan vielä jotakin
parannuksia, kuten lisäuunin Turun kaakelitehtaalta. Taloon tuotiin myös
keväällä 1904 vesijohto ja vesi saatiin näin pumpattua alakerran keittiöstä
suoraan yläkerran kylpyhuoneeseen. Terveydentilansa vuoksi – reumaattiset kivut
ja katarri – Erkko jo tuossa vaiheessa vältti saunankäyttöä.
J. H. Erkko
ennätti asua Erkkolassa hieman vajaa viisi vuotta. Keväällä 1903 Erkko tapasi
Naantalin saaristossa nuoren ylioppilasneidon, Anni Nyyssösen, joka jäi Erkon
viimeiseksi ihastukseksi suhteen kestäessä pari vuotta eli melkein Erkon
kuolemaan asti. Syksyllä 1905 Erkko vielä kirjoitti Helsingin Kaiussa
julkaistussa Luonnonmaassa kaipauksella Annistaan:
Suojakin
honkapuinen
Kangasta
kaunistaa,
Lattia
elfenluinen
Askelta kaihoaa.
Täyttynee kun
kerran kaiho, Kaksin kasvaa työstä laiho. –
Minä vain
Anniani kaipaan.
Kun
lokakuussa 1901 Kustaa-veli kuoli, jäi Erkolle hänen tyttärensä, Ainin (s.
1887), huoltajuus. Vähä-Sattialan tila myytiin huutokaupalla Erkkolan
rakentamisen aikoihin ja Aini asusti setänsä luona Erkkolassa, jossa elämä
soljui yleensä verkkaan ja hissukseen Erkon kirjoitustöiden vuoksi. Aini asui
myös opiskellessaan Helsingissä Eero ja Maissi Erkon taloudessa, vaikka koki
Maissin melko ankaraksi. Ainin kohtaloksi tuli ihastua itseään 16 vuotta
iäkkäämpään metsähoitaja Michael Rafael Emil von Hartmaniin, ja suku ei pitänyt
tämän metsänhoitajan epäilyttävästä maineesta. Kesällä 1905 Aini lähetettiin
Tallinnaan saksalaiseen perheeseen kieltä oppimaan, mutta myös Hartmanin
ulottumattomiin. Tyttö uhkasi menevänsä naimisiin, jos ei muuten niin
tullessaan 21-vuotiaana täysi-ikäiseksi. Eeron perheen kanssa Aini kävi
Erkkolassa ilmeisesti viimeisen kerran helmikuussa 1906. Hyvin pian setänsä
kuoleman jälkeen Aini avioitui Hartmanin kanssa marraskuussa 1906 ja avioliitto
oli lapseton päättyen Sodankylässä Hartmanin kuolemaan vuonna 1927. Mitään
varsinaista erakkoelämää Erkkolassa ei kuitenkaan eletty, sillä
perusluonteeltaan Erkko oli ihmisystävällinen ja viihtyi kyllä seurassakin.
Erkkolassa vieraili mielellään hänen ystäviä, kuten Santeri Ivalo perheineen.
Tuusulan taiteilijayhteisöstä ehkä kaikkein läheisimmät ystävät löytyivät hänen
naapureistaan: Pekka Halonen ja Juhani Aho.
Senaatti
myönsi Erkolle keväällä 1905 2 200 markan eläkkeen jo aikaisemmin saadun
800 markan eläkkeen lisäksi elinajaksi. Keisari jätti tämän päätöksen kuitenkin
huomiotta, jota kovasti ihmeteltiin. Eläkettä esitettiin toistamiseen hänelle
syksyllä 1906, mutta Erkko sai sen vasta viikkoa ennen kuolemaansa. Santeri
Ivalon perhe asui Erkkolassa Erkon luona helmikuusta huhtikuuhun vuonna 1906 ja
samassa huhtikuussa Erkko sai halvauksen joutuen sairaalahoitoon Helsinkiin.
Hän kuitenkin toipui vielä tästä koettelemuksesta, mutta elokuussa kunto laski
jälleen huonommaksi. Erkko toimitettiin kurkkuleikkaukseen, jonka jälkeen hän
ei enää toipunut. Viimeisestä muistikirjasta löytyy maininta: ”Jumala, sinä
olet iskenyt pitkät kyntesi minuun.” Erkko kuoli Eiran sairaalassa 16.11.1906.
Hautajaiset
järjestettiin 19.11.1906. Arkkua kantoivat Pekka Halonen, Juhani Aho, Eino
Leino, Eero Erkko, Oskar Merikanto ja Juho Lallukka. Erkko laskettiin
Hietaniemen hautausmaan uuden puolen multiin Helsingissä valtavan yleisöjoukon
saattaessa taiteilija Erkkoa viimeisellä matkalla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)



































