Seuraava lyhyt tarina on analogia 9.11.1938 natsi-Saksan ns. Kristalliyön – joka johti ”Lasinsirujen viikkoon” - tapahtumien ja Aleksandrian tapahtumien kanssa vuonna 38 Egyptissä. Saksassa nämä korskeat Lappimme kaskeajat tuhosivat yli 1300 synagogaa ja n. 7000 liikettä ja kotia sekä useita hautausmaita. Loppunäytöksessä yli 30 000 juutalaista vietiin tapahtuman seurauksena keskitysleireihin, joita natsit pitivät yllä täysin käsittämättömän määrän; 42 500 kpl:ta. Lukiessa saattaa miettiä, että oppiiko ihminen koskaan mitään historiastaan. Vai päteekö vanha viisaus: Kehuessaan viisaita olevansa, ovat he tyhmiksi tulleet!?

 

 

 Kaupunki Välimeren rannalla ja Niilin suistossa, Aleksandria, on tänään Egyptin toiseksi suurin kaupunki Kairon jälkeen, mutta aikanaan suuruutensa päivinä se tunnettiin maailman suurimpana kaupunkina. Rooman valtakunnan alaisuudessa se oli toiseksi suurin kaupunki Rooman jälkeen ja kaupungin perusti Aleksanteri Suuri tammikuussa 331 ennen ajanlaskumme alkua. Kaupunki sijaitsee Niili-joen suurimman suuhaaran niemimaalla ja sinne valmistui aikanaan neljä satamaa. Bibliotheca Alexandrina vetää puoleensa edelleenkin tähän kaupunkiin suuria määriä ihmisiä vuosittain tutustumaan. Kaupungissa on hyvin pitkään vaikuttanut merkittävä juutalainen asujaimisto – rohkeimmat arviot veikkaavat, että 40 % kaupungin väestöstä olisi ollut juutalaisia - ja Ptolemaioksen hallituskaudella kaupunki jaettiin selkeästi osiin kreikkalaisten, juutalaisten ja egyptiläisten asuttamiksi alueiksi. Suuren sataman välittömässä läheisyydessä esim. sijaitsi Rakotis-niminen juutalainen kaupunginosa.

 Ensimmäiset Ptolemaiokset suosivat mieluusti tieteitä ja taiteita; kaupungissa kohtasivat ja sekoittuivat hellenistiset ja itämaiset perinteet iloisesti rakennustaiteessa, runoudessa, kuvanveistossa, tieteellisessä tutkimuksessa ja kuvataiteessa. Kaupungin kirjastoon koottiin ainutlaatuinen kirjakäärökokoelma eri puolilta maailmaa, joka valitettavasti on sittemmin tuhoutunut. Täällä tiedemiehet saivat tehtäväkseen Vanhasta Testamentista kreikankielisen käännöksen, Septuagintan. Nykyisten museoidemme esikuva, museion perustettiin tänne lähelle hallituspalatsia. Historioitsijoista Maneton tutki Egyptin historiaa, Eukleides teki geometrian oppikirjan ja Eratostenes oli tähtitieteilijä.

 

 

 Vuonna 80 ennen ajanlaskun alkua kaupunki siirtyi Rooman valtakunnan alaisuuteen virallisesti. Kuitenkaan juutalaisten ja muun väestön kesken vallinnut levollinen tilanne Rooman kaupungissa ei välttämättä vallinnut Rooman provinsseissa ja näin väestöryhmien kesken esiintyi juutalaisvihaa ajoittain väkivallaksi purkautuneena. Vaikka Aleksandrian juutalaiset eivät olleet Kreikan kansalaisia, heillä oli jo pitkään ollut oma itsehallinto, politeuma, jonka Rooman hallitsijat myös vahvistivat. Asuinalueensa juutalaiset saivat kaupugissa valita vapaasti, vaikka valtaosa heistä asuttikin lähinnä kahta kaupungin viidestä kaupunginosasta. Ennen roomalaiskautta ei kuitenkaan väestöjen kesken esiintynyt väkivaltaisia yhteenottoja.

 Vuonna 38 tapahtui tässä suhteessa muutos, kun juutalaisia vastaan alkoi mellakoita Aleksandriassa. Maan johtavan eliitin muodostivat kreikkalaiset Ptolemaiosten aikoihin, mutta vallan siirryttyä johtopaikan ottivat roomalaiset kreikkalaisten jäädessä oppositioon. Kun kreikkalaisia hiersi tapahtunut, täytyi turhautumia välillä purkaa, ja tulilinjalle joutuivat juutalaiset, kun roomalaisia vastaan kreikkalaiset eivät tohtineet nousta. Aleksandrian vauraat juutalaiset olisivat halunneet tasa-arvoiseen asemaan verotuksellisesti kreikkalaisten kanssa ja kreikkalaiset taas pitivät juutalaisia roomalaisten suosikkeina. Juutalaiset uskaltautuivat jopa vaatimaan itselleen Kreikan kansallisoikeuksia. Samaan aikaan 30-luvulla kaupunkiin syntyi äärinationalistinen liike, joka kapinoi Rooman hallintoa vastaan ja vastusti juutalaisten tasa-arvopyrkimyksiä. Kaupungissa hiersi tilannetta lisäksi se, että juutalaiset koettiin kilpailijoiksi varsinkin kaupallisissa ammateissa ja maaseudulla mm. vuokraviljelijöinä. Juutalaisia syrjittiin heidän varallisuudestaan huolimatta; vauraita kadehdittiin sekä heidän yhteiskunnallista nousua estettiin ja köyhien taas katsottiin joutuneen osaansa todisteena kavalasta menneisyydestä.

 Kirjallinen propaganda alkoi myös nousta esille erityisesti kahden historiallisen henkilön toimesta. Egyptin historiikin kirjoittaja – historiasta on säilynyt jälkipolville vain katkelmia - Khairemon, jota epäiltiin joko egyptiläiseksi papiksi tai stoalaiseksi filosofiksi. Khairemon kuvaa historiassaan – aivan kuten historioitsija Manethonkin – että juutalaiset joutuivat Egyptistä karkotetuiksi saastuneisuutensa vuoksi. Toinen merkittävä propagandan levittäjä ja antisemiittinen kirjoittaja oli poliitikko, opettaja ja kirjailija Apion, hänkin Khairemonin aikalainen. Kärkevänä kirjoittajana Apion joutui juutalaisen historioitsija Josephuksen vastakirjoittelun kohteeksi kirjoituksineen. Josephus otti tehtäväkseen kumota Apionin esittämiä väitteitä juutalaisista ja hänen ansiostaan meille on säilynyt katkelmia Apionin laatimasta Egyptin historiasta, joista kirjoituksista huokuu katkera viha juutalaisia ja juutalaisuutta kohtaan. Apion esittää juutalaisten joutuneen saastuneisuutensa takia karkotetuiksi Egyptistä, aivan kuten Khairemonkin väitti. Apion myös pilkkaa juutalaisten uskonnollisia tapoja naurettaviksi.

 Apion siteeraa Mnaseas Pataralaisen väitettä, että Jerusalemin temppelistä olisi löydetty kultainen aasin pää. Täysin estoitta Apion myös levittää väitteitä, että juutalaisten uskonnollisissa menoissa palvottiin aasia ja uhrattiin ihmisiä sekä jopa harjoitettiin ihmissyöntiä. Hän väittää juutalaisten vannoneen uhritoimitustensa aikana vihavalan kaikkia ”ulkopuolisia” kohtaan. Vihavalassa huomioitiin erityisesti kreikkalaiset. Apion nosti kirjoituksissaan myös esiin juutalaisten salaliiton muuta maailmaa kohtaan. Apion löysi kirjoituksiinsa aihetta juutalaisten omasta historiasta; hänen mukaansa juutalaisilla oli väärät uskonnolliset seremoniat ja täysin epäoikeudenmukaiset lait käytössä. Näitä hän perusteli juutalaisten mitättömällä menneisyydellä. Hänelle juutalaiset olivat ulkopuolisia kansankiihottajia ja heidän vaatimustaan oikeuksiensa laajentamisesta ei näin ollen tulisi edes ottaa käsittelyyn.

 

 

 Herodes Suuren pojanpoika Agrippa joutui Aleksandriassa innostuneiden juutalaisten juhlinnan kohteeksi, kun hän oli palaamassa Roomasta Palestiinaan Aleksandrian kautta vuonna 38. Juhlinnasta ärsyyntyneet kaupungin kreikkalaiset ottivat mielenvikaisen ja pukivat hänet kuninkaaksi sekä kantoivat häntä kulkueessa pitkin Aleksandriaa. Näin he pilkkasivat kulkueessaan juutalaisten lisäksi myös keisari Tiberiusta ja Agrippaa. Rooman paikallinen käskynhaltija Flaccius ei kuitenkaan tehnyt elettäkään estääkseen tapahtumia tai rangaistakseen tekijöitä ja näin kansallismieliset kreikkalaiset yltyivät hyökkäämään juutalaisia kohtaan yhä voimakkaammin. Nyt juutalaisten synagogia poltettiin ja hajotettiin maan tasalle. Juutalaisten uskontoa ja kansalaisoikeuksia kohtaan hyökättiin.

 Mellakoitsijoiden painostuksesta Flaccius otti pois juutalaisilta heidän erityisoikeutensa asua kaupungissa vieraina ja nyt lain mukaan juutalaiset olisi ollut mahdollista vaikka karkottaa kaupungista. Tähän ei kuitenkaan ryhdytty. Juutalaiset eivät jatkossa kuitenkaan saaneet asua vapaasti kaupungissa, vaan heille osoitettiin yksi kaupunginosa, Delta, asuttavaksi. Tästä juutalaisten kaupunginosasta vastaavasti kaikki muut muuttivat pois ja syntyi ensimmäinen juutalaisghetto kaupunkiin. Mellakoivat kreikkalaiset pahoinpitelivät ja tappoivat juutalaisia julmasti, ryöstivät heidän asuntoja ja kauppoja sekä ajoivat heidät ghettoonsa. Kreikkalaiset myös vahtivat, että juutalaiset pysyivät omalla alueellaan ja ulkopuolelle eksyneiden kävi huonosti. Gheton lisäksi kieleen löysi myös toinen uusi sana tiensä; pogromi. Vasta 1800-luvun Venäjällä saimme tuta kuinka sana kuvasi osuvasti vimmaista väkijoukkoa polttamassa, ryöstämässä ja tappamassa.

 

 

 Syksyn ja uuden käskynhaltijan myötä tilanne kaupungissa näennäisesti rauhoittui ainakin keisari Caligulan hallituskauden ajaksi. Lopullisempi rauhoittaminen jäi keisari Claudiuksen tehtäväksi; hän palautti juutalaisten erioikeudet takaisin. Claudiuksen antama edikti lähetettiin myös Syyrian Antiokiaan tiedoksi, ja joitakin kuukausia myöhemmin keisarin uusi julistus asiasta lähetettiin koko valtakuntaan. Tästä voisi nokkelasti päätellä, että vastaavanlaisia ongelmia on ollut valtakunnassa myös muuallakin. Julistuksessaan keisari vaati juutalaisilta vastavuoroisesti kunnioitusta ja suvaitsevuutta. Tätäkin tietysti antisemitistit käyttivät myöhemmin todisteena juutalaisten suvaitsemattomuudesta. Keisarin puututtua julistuksillaan tilanteeseen rauhoittui Aleksandrian kaupunki mellakoista. Jännittynyt tilanne jäi kuitenkin kreikkalaisten ja juutalaisten välille edelleenkin olemaan.

Finlaysonin kirkko

 

 Puuvillatehtaalla toimi oma saarnaaja vuodesta 1846 ja tehtaan kirkko valmistui vuonna 1879.

 

Tampereen ensimmäinen kaupunginarkkitehti Frans Ludvig Calonius (s. 19.11.1833 Porvoo ja k. 8.12.1903 Tampere) suunnitteli patruuna Wilhelm von Nottbeckin pyynnöstä hartaustilaksi tehtaansa työntekijöille Finlaysonin kirkon. Calonius oli arkkitehdin oppinsa saanut Tukholman taideakatemiassa ja ylioppilaaksi hän ryhtyi Porvoossa vuonna 1854. Tampereella Calonius laati asemakaavat Tammelan, Kyttälän ja Amurin kaupunginosiin ja hänen suunnittelemistaan rakennuksista tunnetuimmat lienevät nykyinen pääministerin virka-asunto Kesäranta Helsingin Meilahdessa – jonka Calonius suunnitteli alkujaan omaksi kesähuvilakseen -, Albergan kartanon päärakennus Espoossa, Plevnan kutomorakennuksen julkisivut Finlaysonin tehtaan alueella Tampereella, Aleksanterin koulu Tampereella, Selinin talo Tampereella, Sandbergin talo Tampereella sekä luterilainen rukoushuone Tampereella osoitteessa Satakunnankatu 11.

 

 

 Sini Tuomisalo säesti lauluansa uruilla, pianolla ja harmonikalla.

Finlaysonin kirkolla ei siis ole mitään varsinaista tekemistä koneteknikko James Finlaysonin kanssa. Finlayson tosin sai perustaa senaatin ja osittain Tampereen kaupungin armollisella avustuksella tehtaansa Tampereen Tammerkosken rantaan vuonna 1820, mutta jo vuonna 1836 James Finlayson myi liiketoimintansa Pietariin liikemies Carl Samuel Nottbeckille ja hovineuvos Georg Adolf Rauchille. James Finlayson oli sen verran pelimies, että hän laati kauppakirjansa vaalien nimensä säilymisen kaupungin historiassa lähtemättömästi. James Finlayson asui puolisonsa kanssa vanhassa kruunun viinanpolttimossa, joka saneerattiin heille asunnoksi ja kotinsa yhteyteen Finlaysonit lapsettomina perustivat myös orpokodin. Tätä puurakennusta kosken rannalla ei enää ole olemassa, vaan suunnilleen samoilla sijoilla sijaitsee patruuna Wilhelm von Nottbeckin yhden pojan Aleksander von Nottbeckin omaksi kodikseen rakennuttama Aleksanterin palatsi – jälleen historiallisista tosiasioista huolimatta – joka tunnetaan tänään Finlaysonin palatsina.

 

 

Finlaysonin kirkon urkufasadi.

Finlaysonin kirkko valmistui käyttöönsä vuonna 1879 ja Tampereen evankelis-luterilaiselle seurakunnalle yhtiö lahjoitti kirkon tontteineen vastikkeettomasti vuonna 1981. Yksilaivainen kirkko on tyyliltään goottilainen ja se muurattiin punaisista tiilistä. Kirkon urut sekä saarnatuoli sijaitsevat alttarin takana ja kirkossa ei ole alttaritaulua ensinkään. Urkurakentamo William Hill & Son sommitteli urut jo 1850-luvulla ja Finlaysonin kirkkoon vuonna 1879 ne tuotiin Pietarista. Kirkossa on istumapaikat 280 ihmiselle ja vuosien 2007 - 2008 remontin yhteydessä kirkko sai naapuritontilta lisätilaa, johon valmistettiin lasikäytävällä kirkkoon yhdistetty sakasti. Nykyään tämä kirkko toimii lastenkirkkona ja erittäin suosittuna vihkikirkkona hääparien keskuudessa.

 

 

Finlaysonin kirkon urut, saarnatuoli ja alttari.

Tiistaina 15.9.2015 oli Finlaysonin kirkossa klo 19 Hiljainen tienoo 2015-kirkkokonsertti, jossa porilainen mezzosopraano Sini Tuomisalo saapui Reposaaresta vieraaksemme tihkusateiseen iltaamme. Sini säesti itseään konsertin alkuosan kirkon uruilla seitsemän laulua verran, josta siirtyi kolmen laulun ajaksi harmonikalla säestämät laulut Sateenkaarenpää (säv. Heikki Piha ja san. Juha Vainio), Hiljainen tienoo (ukrainalainen kansanlaulu, suom. san. Paavo Kiiski) sekä Olen kuullut, on kaupunki tuolla (venäläinen kansasävelmä, suom. san. Vali Kunnas). Loput yhdeksän käsiohjelman laulua kuultiin pianon säestyksellä. Laulukielinä Sinillä oli italian lisäksi myös venäjä ja suomi. Virallinen konserttiohjelma päättyi suomalaiseen kansanlauluun Tääl' yksinäni laulelen, jonka jälkeen Sini heltyi vielä säälittävän harvalukuisen yleisen edessä ylimääräisiin numeroihin; näistä ensimmäinen oli Hiljainen tienoo (suomeksi) ja toinen sävellys oli Toni Edelmannin, jonka Sini lauloi venäjäksi.

 

Sini Tuomisalo kertoo konserttiohjelmasta.

 

Konsertista kannattaa nostaa esille muutama harvemmin kuultu teos; Toivo Kärjen sävellys tuntemattoman tekijän sanoin, Me armahdusta tarvitsemme kaikki ja kesäkuussa 2013 edesmennyt säveltäjä Otto Henrik Donnerin sävellys Aale Tynnin sanoihin, Tuutulaulu. Lääkäri Heikki Pihan sävellys armeijakaverinsa Juha Vainion sanoihin, Sateenkaarenpää, on myös todella harvoin esillä. Pauli Salosen sommittelemiin sanoihin teki aikanaan säveltäjä Toivo Kärki laulun Kesyt Linnut, joka on myös harvemmin kuultua Kärkeä ja joka kirkkokonsertin loppupuolella kajahti Finlaysonin kirkossa antaen näytteen sen usein kehutusta akustiikasta.

 

Sini Tuomisalo konserttinsa jälkitunnelmissa.

 Säveltäjä Yrjö Hjelt Musiikkitalossa 18.9.2015.

 

Helsingin kaupunginorkesterin konserttiin Musiikkitaloon kerääntyi merkittävä joukko musiikinnälkäisiä ihmisiä nautiskelemaan säveltäjien Carl Nielsen ja Yrjö Hjeltin musiikista perjantaina 18.9.2015 klo 19.

 Helios-alkusoitto on saanut nimensä Kreikan mytologian auringon jumalasta. Carl Nielsen työskenteli viulistina Det Kongelige Kapel-orkesterissa hankkiakseen perheelleen elantoa. Vuonna 1891 Nielsen oli avioitunut kuvanveistäjä Annie-Marie Brodersenin kanssa ja perheessä oli kolme lasta. Ensimmäisellä sinfoniallaan Nielsen nousi kuuluisaksi heti ensiesityksessä 14.3.1894. Vuosi 1902 toi ensiesitykseen Nielseniltä kaksikin teosta: oopperan Saul ja David ja toisen sinfonian Neljä temperamenttia. Vuonna 1903 Carl Nielsen solmi kustannussopimuksen Wilhelm Hansenin kanssa ja hänen taloudellinen tilanne muuttui edullisemmaksi. Samoihin aikoihin Nielsenin kuvanveistäjävaimolle myönnettiin apuraha. Taiteilijapariskunta matkusti pian Kreikkaan, jossa Annie-Marie tutki antiikin veistoksia ja Carl syventyi musiikin säveltämiseen merelle näköalan avaavassa työhuoneessaan.

 Säveltäjä Carl Nielsen.

Lopulta Helios-alkusoitto op. 17 tuli valmiiksi huhtikuussa 1903 ja sen kantaesityksen johti Johan Svendsen saman vuoden lokakuussa Kööpenhaminassa. Nykyään tämä alkusoitto on Carl Nielsenin yksi suosituimmista orkesterikappaleista. Orkesteripartituuriin säveltäjä kirjalsi teoksen sisältöä valaisevan tekstin: ”Hiljaisuus ja pimeys – aurinko nousee, laulaa ylistystään – tekee kultaisen vaelluksensa – ja vaipuu hiljaa mereen.”

 Nielsenin neljäs sinfonia kantaesitettiin helmikuussa 1916 Kööpenhaminassa säveltäjän toimiessa kapellimestarina ja teos oli jo tuolloin saanut lisänimen, Sammumaton. Keväällä 1914 säveltäjä Nielsen kirjoitti omalle vaimolleen näin: ”Minulla on idea uuteen sävellykseen jolla ei ole ohjelmaa mutta joka pyrkisi ilmaisemaan sitä, mitä me ymmärrämme elämänvoimalla tai ilmaisulla elämä, t.s. kaikki se mikä liikkuu, haluaa elää.” Säveltäjällä kesti teoksen synnyttämisen kanssa aikaa pari vuotta ja sen aikana ehti syttyä ensimmäinen maailmansota, oma avioliittokriisi ja kiireet kapellimestarina myös vaikeuttivat työtä.

 

Säveltäjä Carl Nielsen perheineen.

 

Neljäs sinfonia koostuu neljästä tauotta soitettavasta osasta. Ensimmäisessä osassa, Allegro, vaihtelevat vuoron toiveikkaat ja väkivaltaiset tunteet. Toinen osa, Poco allegretto on välisoitto, jota seuraa kiihkeä Poco adagio quasi andante. Viimeinen osa, Allegro lähtee energisesti liikkeelle, mutta vajoaa toistuvasti ristiriitoihin. Tässä osassa on myös kuuluisa patarumpujen kaksintaistelu. Säveltäjä kuvasi teoksensa musiikin sammumattomaksi ja lannistumattomaksi elämänhalun ilmaukseksi, jossa järjestys ja kaaos kamppailevat keskenään. Säveltäjä laittoi eri sävellajit kuvaamaan eri rooleja; d-molli vastaa repivää ja E-duuri rakentavaa musiikillista voimaa.

 

Yrjö Hjelt muistetaan loistavana sovittajana ja monien hienojen orkesterisovitusten laatijana. Helsingin kaupunginorkesterin käsiohjelmassa Yrjö Hjelt kuvailee tuoreen teoksensa - Konsertto fagotille ja kamariorkesterille - syntyä seuraavasti: ”1980-luvun alussa perustimme ystävieni kanssa trion, johon kuuluivat huilu, fagotti ja oma instrumenttini kitara. Noin kymmenen vuoden ajan Trio Elite toimi minulle arvokkaana sävellys- ja sovituslaboratoriona, ja etenkin fagottiin syntyi erityinen suhde, mikä on näkynyt ja kuulunut myöhemmissä töissäni. 

 Tavatessamme ensimmäisen kerran syksyllä kaksi vuotta sitten Mikko-Pekka Svala ehdotti yhteistyötä. Ajatukselle lämpeni myös Helsingin kaupunginorkesteri, joka antoi siunauksensa fagottikonsertolle. Partituurin kirjoittaminen alkoi keväällä 2015. Sitä edelsi pohjustava työ materiaalin ja muodon kanssa, etenkin syventyminen symmetrisiin all-interval-riveihin tuli vaikuttamaan teokseen ratkaisevasti.

 Idea teoksen muodosta oli alun perin abstrakti, mutta jossakin vaiheessa huomasin muihin asioihin liittyvien pohdiskelujen ja kokemusten ohjaavan muotoa ja dramaturgiaa siinä määrin, että puhuminen ohjelmallisuudesta on perusteltua, kuten osien nimistäkin voi aavistaa. Ohjelmallisuus heijastelee myös itse työskentelyprosessin vaiheita, sen haasteita, sen tuottamaa iloa ja vapautumisen tunnetta.

 Osat seuraavat toisiaan välittömästi. Toisen osan alku on selvästi kuultavissa, mutta ylimenot osien 2.-3. sekä 3.-4. välillä voivat olla vaikeammin havaittavia samanlaisen materiaalin levittäytyessä kummallekin puolelle.

 Ensimmäinen osa, Solitude, tarkastelee erilaisia yksinäisyyden tuntoja ja ilmenemismuotoja; ei niinkään yksin olemisen auvoisuutta kuin yhteyden puutetta, uhmaa ja alistumista. Toista osaa, Confusion, hallitsee hämmennys, väkinäisetkin yritykset kontaktiin vaihtelevalla menestyksellä, ja kuten aiemminkin, uhma ja alistuminen. Mutta myös yhteys ja yhteisyys löytyvät.

 Kolmas osa, Emergence, ottaa etäisyyttä, perspektiivi muuttuu, asiat tulevat ymmärrettäviksi ja saavat uuden merkityksen, saavutetaan rauha ja tasapaino. Neljännessä osassa, Revival & Purification, elpyminen palauttaa ilon ja tuo puhdistuksen.”

 

Fagotisti Mikko-Pekka Svala.

Konsertin fagottisolistina soitti Helsingin kaupunginorkesterin vuorotteleva äänenjohtaja Mikko-Pekka Svala, joka aloitti pianonsoittajana musiikkiopintonsa. Svala opiskeli alkuun  Länsi-Pohjan musiikkiopistossa Jari Laakson ohjauksessa ja siirtyi peruskoulun jälkeen Turkuun Jarmo Korhosen oppilaaksi. Svala on tehnyt työtä mm. Malmön oopperaorkesterissa, Berliinin radion sinfoniaorkesterissa, Tampere Filharmoniassa ja Avantissa. Solistina Svala on esiintynyt Helsingin kaupunginorkesterissa, Turun filharmonisessa orkesterissa, Radion sinfoniaorkesterissa, Kemin kaupunginorkesterissa ja Malmön musiikkikorkeakoulun orkesterissa. Vuonna 2003 hän sai toisen palkinnon ja erikoispalkinnon Crusell-fagottikilpailussa parhaasta Eero Hämeenniemen Alberobello-teoksen esityksestä.

 Svala tilasi fagottikonserton säveltäjä Yrjö Hjeltiltä. ”Useissa moderneissa konsertoissa fagotti joutuu taistelemaan suuren orkesterin massaa vastaan eikä fagotti pysty käyttämään koko soitinpalettiaan. Hjeltin Tango fagottiseptetolle nauttii soittajien keskuudessa kulttimaineesta. Hjelt ymmärtää soitinta hyvin, ja halusin tilata nimenomaan häneltä konserton pienelle orkesterille ja fagotille. Nautin 'basistin' roolista. Siitä, että olen osana ainutlaatuista orkesterikoneistoa ja rakentamassa soinnille pohjaa. Vaikka soitankin nyt konserton soolo-osuuden, se ei sulje pois työskentelyn sosiaalista piirrettä. Fagotille ei ole niin paljon ohjelmistoa, että itsensä voisi elättää vain solistina, ja vaikka sitä mahdollisuutta tarjottaisiinkin, en lähtisi orkesterista soolouralle.” Svala on soittanut Helsingin kaupunginorkesterissa vuodesta 2008 lähtien.

Perjantain konsertin johti ruotsalainen kapellimestari Johannes Gustavsson (s. 23-8-1975 Trollhättan), jonka oma instrumentti on alttoviulu. Kapellimestaririksi hän on opiskellut Lars Anders Tomterin, Ole Kristian Ruudin ja Olav Anton Thommesenin ohjauksessa Norjan musiikkikorkeakoulussa. Sittemmin hän on täydentänyt opintojaan Jorma Panulan ja Simon Streatfeildin kursseilla. Vuonna 2004 Johannes Gustavsson voitti Georg Solti-kilpailussa toisen palkinnon ja vuonna 2008 Arturo Toscanini-kilpailussa hän sai yleisöpalkinnon. Hän on myös saanut Herbert Blomstedt-kapellimestaripalkinnon Ruotsin kuninkaalliselta musiikkiakatemialta.

Pienikokoisemmat sinfoniettat ja kamariorkesterin ovat Gustavssonin mieleistä työsarkaa. Vakituiseen hänet nähdään vierailijana Keski-Pohjanmaan kamariorkesterissa ja Västerås Sinfoniettan päävierailijana. Nykyään hän toimii Oulun Sinfonian ja Wermlandin oopperan ylikapellimestarina ja Sundsvallin Nordic Chamber Orchestran taiteellisena johtajana. Vierailevana kapellimestarina hänet nähdään usein Ruotsin radion orkesterissa,   kuninkaallisessa oopperassa, Göteborgin oopperassa ja sinfoniaorkesterissa sekä Oslon filharmonikoissa. Hän johtaa mielellään pohjoismaista musiikkia konserteissaan.

 Rondo Classic-lehdelle Gustavsson kuvaili tekemisiään vuonna 2013 näin: ”Näen heti orkesterista, onko sitä kohdeltu hyvin. Sen aistii, onko siellä hyvä itsetunto, tiimihenki ja tervettä kanssakäymistä, jossa palautetta annetaan ja kuunnellaan hyvällä. Itse olen tottunut kamarillisempaan musisointiin, koska opiskellessani Oslossa soitimme orkesterissa usein ilman kapellimestaria. Kapellimestari ei saa passivoida soittajia määräilemällä.”

Seitsemän veljeksen ensimmäisiä painoksia.

”Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjoisella rinteellä, liki Toukolan kylää. Sen läheisin ympäristö on kivinen tanner, mutta alempana alkaa pellot, joissa, ennen kuin talo oli häviöön mennyt, aaltoili teräinen vilja. Peltojen alla on niitty, apilaäyräinen, halki-leikkaama monipolvisen ojan; ja runsaasti antoi se heinää, ennen kuin joutui laitumeksi kylän karjalle. Muutoin on talolla avaria metsiä, soita ja erämaita, jotka, tämän tilusten ensimmäisen perustajan oivallisen toiminnan kautta, olivat langenneet sille osaksi jo ison jaon käydessä entisinä aikoina. Silloinpa Jukolan isäntä, pitäen enemmän huolta jälkeentulevainsa eduista kuin omasta parhaastansa, otti vastaan osaksensa kulon polttaman metsän ja sai sillä keinolla seitsemän vertaa enemmän kuin toiset naapurinsa. Mutta kaikki kulovalkean jäljet olivat jo kadonneet hänen piiristänsä ja tuuhea metsä kasvanut sijaan. – Ja tämä on niiden seitsemän veljen koto, joiden elämänvaiheita tässä nyt käyn kertoilemaan.

Veljesten nimet vanhimmasta nuorimpaan ovat: Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero. Ovat heistä Tuomas ja Aapo kaksoispari ja samoin Timo ja Lauri. Juhanin, vanhimman veljen, ikä on kaksikymmentä ja viisi vuotta, mutta Eero, nuorin heistä, on tuskin nähnyt kahdeksantoista auringon kierrosta. Ruumiin vartalo heillä on tukeva ja harteva, pituus kohtalainen, paitsi Eeron, joka vielä on kovin lyhyt. Pisin heistä kaikista on Aapo, ehkä ei suinkaan hartevin. Tämä jälkimmäinen etu ja kunnia on Tuomaan, joka oikein on kuuluisa hartioittensa levyyden tähden. Omituisuus, joka heitä kaikkia yhteisesti merkitsee, on heidän ruskea ihonsa ja kankea, hampun-karvainen tukkansa, jonka karkeus etenkin Juhanilla on silmään pistävä.

 

Heidän isänsä, joka oli ankaran innokas metsämies, kohtasi hänen parhaassa iässään äkisti surma, kun hän tappeli äkeän karhun kanssa. Molemmat silloin, niin metsän kontio kuin mies, löydettiin kuolleina, toinen toisensa rinnalla maaten verisellä tantereella. Pahoin oli mies haavoitettu, mutta pedonkin sekä kurkku että kylki nähtiin puukon viiltämänä ja hänen rintansa kiväärin tuiman luodin lävistämänä. Niin lopetti päivänsä roteva mies, joka oli kaatanut enemmän kuin viisikymmentä karhua. – Mutta näiden metsäretkiensä kautta löi hän laimin työn ja toimen talossansa, joka vähitellen, ilman esimiehen johtoa, joutui rappiolle. Eivät kyenneet hänen poikansakaan kyntöön ja kylvöön; sillä olivatpa he perineet isältänsä saman voimallisen innon metsäotusten pyyntöön. He rakentelivat satimia, loukkuja, ansaita ja teerentarhoja surmaksi linnuille ja jäniksille. Niin viettivät he poikuutensa ajat, kunnes rupesivat käsittelemään tuliluikkua ja rohkenivat lähestyä otsoa korvessa.

Äiti kyllä koetti sekä nuhteilla että kurilla saattaa heitä työhön ja ahkeruuteen, mutta heidän uppiniskaisuutensa oli jäykkä vastaus kaikille hänen yrityksillensä. Oli hän muutoin kelpo vaimo; tunnettu oli hänen suora ja vilpitön, ehkä hieman jyrkkä mielensä. Kelpo mies oli myös hänen veljensä, poikien oiva eno, joka nuoruudessaan oli uljaana merimiehenä purjehtinut kaukaiset meret, nähnyt monta kansaa ja kaupunkia; mutta näkönsäpä kadotti hän viimein, käyden umpisokeaksi, ja vietti ikänsä pimeät päivät Jukolan talossa. Hän silloin usein, veistellen tunteensa viittauksen mukaan kauhoja, lusikoita, kirvesvarsia, kurikkoja ja muita huoneessa tarpeellisia kaluja, kertoili sisarensa pojille tarinoita ja merkillisiä asioita sekä omasta maasta että vieraista valtakunnista, kertoili myös ihmeitä ja tapauksia raamatusta. Näitä hänen jutelmiansa kuuntelivat pojat kaikella hartaudella ja painoivat lujasti muistoonsa. Mutta yhtä mieluisasti eivät he kuulleetkaan äitinsä käskyjä ja nuhteita, vaan olivatpa kovakorvaisia vallan, huolimatta monestakin pieksiäis-löylystä. Useinpa kyllä, huomatessaan selkäsaunan lähestyvän, vilkasi veliparvi karkutielle, saattaen tämän kautta sekä äitillensä että muille murhetta ja kiusaa, ja sillä omaa asiaansa pahentaen.”

Tässä talossa syntyi Nurmijärvellä Alexis Stenvall 10.10.1834.

Näinhän tunnemme Suomen kansalliskirjailija Alexis Stenvallin eli Aleksis Kiven pääteoksen – Seitsemän veljestä - lähtevän liikkeelle ja vievän imussaan. Teos näki päivänvalon vuonna 1870, kun se julkaistiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran voimakkaalla tuella, vaikka kirjailija ja suomen kielen professori August Ahlqvist (s. 7.8.1826 Kuopiossa ja k. 20.11.1889 Helsingissä) oli kirjallista teosta raskaasti arvioinut omassa kritiikissään. Kansalliskirjailijamme taas näki päivänvalonsa 10.10.1834 Nurmijärvellä Palojoen kylässä räätäli Erik Johan Stenvallin ja Anna-Kristiina Hambergin neljäntenä poikana; perheeseen syntyi vielä 13-vuotiaana nuorukaisena kuollut tytär, Agnes, vuonna 1838. Helsinkiin täytyi muuttaa koulun perässä 12-vuotiaana, mutta varojen niukkuus teki säännöllisen koulunkäynnin kirjailijallemme käytännössä mahdottomaksi ja koulusivistys oli katkolla vuonna 1852 hänen jättäessään koulun kolmanteen luokkaan. Yksityisesti hän kuitenkin jaksoi opiskella ja pääsi ylioppilaaksi syksyllä 1857.

Charlotta Lönnqvist.

 Siuntion Sjundbyn kartanon linna.

Vuodesta 1858 lähtien Stenvall vietti päiviään veljensä Juhani Stenvallin Siuntiosta vuokraamalla Purnuksen tilalla. Vuonna 1863 kirjailija Stenvall asettui Siuntiossa jahtivouti Kareliuksen mökkiin asumaan ja vieraili vakituisesti jo aiemmin tutustumansa Charlotta Lönnqvistin luona ruokailemassa. Pitokokki Lönnqvist (s. 4.2.1815 Siuntiossa) oli Uudenmaan rakuunarykmentissä palvelleen Jonas Lönnqvistin ja Maria Forsströmin toinen lapsi, mutta peri vanhemmiltaan – vanhempi veli katosi – Bruses-nimisen sotilastorpan Siuntiosta Sjundbyn kartanon mailta. Kesästä 1864 aina maaliskuuhun 1871 asti kirjailija Stenvall asui täällä Siuntiossa Lönnqvistin sotilastorpalla ja täällä hän loi myös keskeisen kirjallisen tuotantonsa. Hänen suosituin näytelmänsä, Nummisuutarit, julkaistiin vuonna 1865 ja kaikkiaan näytelmiä hän ennätti kirjoittaa viisitoista kappaletta. Laulun sanoiksikin hänet runonsa taipuivat, muistele vaikkapa sellaisia runoja kuin Sydämeni laulu, Onnelliset, Metsämiehen laulu, Keinu, Oravan laulu, Seitsemän miehen voima ja Mitä minä huolin.

 

Charlotta Lönnqvistin motivaatiota ottaa kirjailija Stenvall elätettäväkseen on arveltu joko täysin pyyteettömäksi tai toisen arvion mukaan Lönnqvist auttoi kirjailijaa Adlercreutzien toivomusten mukaisesti. Charlotta Lönnqvist sai toimeentulonsa järjestämällä pitokokinpalveluita häissä ja hautajaisissa Siuntiossa ja lähialueilla. Vakiasiakkaina hänellä olivat Sjundbyn kartanon Adlercreutzit sekä Raalan ja Espoon kartanot. Satunnaisia lisätuloja Lönnqvist sai myös sudenpyynnillä. Olivatpa kirjailijan ja hänen mesenaattinsa välit mitä hyvänsä, tunnusti kirjailija kuitenkin siltavouti Robert Kareliukselle Lönnqvistin olevan liian vanha vaimoihmiseksi. Varsinkin kovina nälkävuosina 1867-68 Lönnqvistin torpassa majoitettiin monia muitakin ankarien olojen uhreja ja osittain tämän vuoksi Lönnqvist ajautui itse taloudellisiin vaikeuksiin. Fanjunkarsin torppa oli jo menossa pakkohuutokauppaan, kun kirjailija Stenvall tuli Seitsemästä veljeksestä saamallaan 700 markan tekijäpalkkiolla pelastamaan mesenaattiaan. Lisäksi tarvittiin vielä velkaa, jota takasi professori Thiodolf Rein kirjailijamme pyynnöstä.

Kansalliskirjailijamme viimeinen asuinsija Tuusulan Syvälahdessa.

Tänne päättyi A. Stenvallin elämä 31.12.1872 klo 4 aamulla.

Pahasti alkoholisoitunut kirjailija Stenvall pääsi Lapinlahden mielisairaalaan hoitoon vuonna 1871, josta kotiutui veljensä Albertin luokse Tuusulan Syvälahden torppaan. Kesällä 1872 Charlotta Lönnqvist kävi häntä siellä viimeisen kerran katsomassa. Tässä vaatimattomassa mökissä kansalliskirjailijamme elämä päättyi 31.12.1872 klo 4 aamuyöllä 38 vuoden iässä. Kirjailija lepää Tuusulan hautausmaalla ja Charlotta Lönnqvist sai kirjailijan kuoltua J. V. Snellmanin pyynnöstä valtion eläkkeen itselleen. Lönnqvist kuoli Siuntiossa 27.4.1891 ja hänet on haudattu perheen sukuhautaan Siuntion kirkon hautausmaalle.

Kansalliskirjailijamme hautamuistomerkki Tuusulan hautausmaalla.

 

 

Reposaaren satamassa varsin usein vierailleet norjalaiset merimiehet olivat tämän kirkon pystyttämisessä avainasemassa. Kirkko valmistui Reposaareen vuonna 1876 Tukholmasta tulleiden piirustuksien mukaisesti, mutta kirkon suunnittelija ei ole kylläkään tiedossa. Vaikka kulkuyhteydet mantereen ja Reposaaren välillä olivat haasteelliset, 250 henkeä vetävä kirkko kuului kuitenkin Porin kaupunkiseurakuntaan. Kirkon pystyttämiseksi järjestettiin aikanaan myös rahankeräys. Kahdeksankulmainen kellotapuli ja kuusikulmainen kirkko muistuttavat tyyliltään norjalaisia tunturikirkkoja. Alusta asti kirkko oli melko vaatimaton lautarakennus, jota voitiin käyttää vain kesäaikoihin, mutta vuonna 1902 kirkko ehostettiin talvikäyttöiseen kuntoon. Vuosi 1906 toi mukanaan korjauksen, jossa kirkon saarnatuoli sijoitettiin alttarin yläpuolelta nykyiselle paikalleen. Alttaritaulun maalasi Felix Frang ja taulu aihe on "Jeesus herättää nukkuvat opetuslapset pettäjän lähestyessä Getsemanessa".

Seuraavan kerran tätä kirkkoa korjailtiin vuonna 1928, nyt kirkko sai lehterinsä ja maalauksen sisältä päin. Lennart Segerstråle sai tehtäväksi maalata kirkon kattoon neljä suurikokoista teosta: "Jumalan liitto Noan kanssa", "Jesus pelastaa uppoavan Pietarin", "Jeesus asettaa myrskyn" ja "Meri antaa ne kuolleet, jotka siinä ovat". Hän suunnitteli myös kirkon katto- ja seinävalaisimet sekä alttarikaiteen ja saarnatuolin koristekuviot. Kauppaneuvos Otto Werner Hacklin (s. 5.8.1880 Pori, Reposaari ja k. 5.11.1958 Cardiff, Iso Britannia) mahdollisti lahjoituksellaan kirkon urkujen hankinnan. Vuonna 1940 Kangasalan urkutehdas valmisti 11-äänikertaiset urut Reposaaren kirkkoon. Wäinö Aaltonen suunnitteli vuonna 1926 uponneen torpedovene S2:n muistomerkin kirkkopihalle. Vuonna 1956 valmistui pengertie mantereelta monien pienten saarien kautta Reposaareen.

Hacklin aloitti laivanhuolinta-alalla veljensä kanssa vuonna 1905 palattuaan Yhdysvalloista Suomeen ja laivanvarustajana ura alkoi vuonna 1915. Vuosina 1916-32 hänellä oli lähinnä kaljaaseja 13 kpl:ta liikennöimässä Itämerellä ja Englantiin asti. Suomesta vietiin etupäässä selluloosaa, puutavaraa ja paperia, ja paluulasteina tuotiin lähinnä kivihiiltä. Vuonna 1925 Hacklin osti konkurssipesältä vuonna 1916 perustetun Reposaaren Moottoritehdas Oy:n konepajan ja telakan, jossa alkuun korjailtiin varustaja Hacklinin omia aluksia. Myöhemmin vuosina 1946-1952 telakalla tehtiin proomuja Neuvostoliittoon sotakorvauksina. Reposaaren Konepaja Oy:ksi muuttunut yhtiö työllisti parhaimmillaan 300 henkilöä ja laivoja rakennettiin vuoteen 1975 asti. Hacklinin yhtiö teki myös polttoaine- ja puutavarakauppaa, maatiekuljetuksia sekä lentorahtihuolintaa. Kauppaneuvoksen arvonimen hän sai vuonna 1931 ja vuodesta 1921 Hacklin toimi Porin  kaupunginvaltuuston jäsenenä. Vuosina 1926-58 Hacklin toimi Tanskan varakonsulina ja vuonna 1956 hän perusti Werner Hacklin säätiön, joka tukee apurahoilla kotimaisia kohteita. Kauppaneuvos Hacklin on haudattu Reposaaren hautausmaahan.

Entinen tehtaanisäntä Gustaf Tigerstedt anoi vuonna 1871 Turun ja Porin läänin kuvernööriltä lupaa perustaa höyrysahalaitosta Reposaaren kaakkoisrannalla oleville Alholman saarille, joihin hän oli jo solminut Porin kaupungin kanssa vuokrasopimuksen 50 vuodeksi vuoden 1872 alusta alkaen. 11.10.1871 kuvernöörinvirasto teki myönteisen päätöksen hankkeelle ja senaatti vahvisti päätöksen 1.3.1872. Tigerstedt ei ennättänyt alkaa sahahankkeen toteutusta, kun tukholmalainen tukkukauppias ja puutavaraliikkeen harjoittaja J. E. Francken huomasi myös Reposaaren oivan sijainnin puutavaran jalostus- ja vientitarkoituksiin. Reposaareen voitiin uittaa miltei koko vuoden puuta, koska sen satama jäätyi vain aniharvoin ja sahalta johti jo valmis rautatie Mäntyluotoon. Nyt alkoi kova vääntö sahan tulevaisuudesta ja 28.7.1872 Francken sai ostettua senaatin lupakirjan Tigerstedtilta. Tukkukauppias Francken perusti välittömästi Räfsö Ångsågs Aktiebolag-osakeyhtiön sahaustoimintaa varten. Yhtiön säännöt vahvistettiin 27.8.1872 ja uusi höyrysaha siirtyi tämän osakeyhtiön omistukseen 25.11.1873. Osake-enemmistö - 1 500 osakkeesta 1 407 - oli Francken omistuksessa ja pieni osuus oli mm. porilaisilla liikemiehillä, jotta yhtiö saatiin perustettua Suomeen. Alunperin saha oli kolmeraaminen ja muutostöiden yhteydessä sahasta tehtiin kuusiraaminen vuosina 1874-75, mutta tämän saha kohtaloksi koitui kuitenkin perusteellinen tulipalo 16.2.1901. Välittömästi palaneen sahan tilalle alkoi uuden pystytys ja uusi saha oli jo käytössä saman vuoden heinäkuussa.

Francken kauppahuoneen ansiosta Reposaaren sahayhtiöllä oli erinomaiset suhteet isoihin eurooppalaisiin ostajiin sekä kattava ja pitkäaikainen asiamiesverkosto olemassa. Pääkonttori sijaitsi Tukholmassa ja sieltä hoidettiin tuotteiden markkinointia. Sivukonttorit sijaitsivat Reposaaressa ja Tampereella. Sahayhtiön toimitusjohtajana oli vuoden 1917 loppuun asti Adam Haeggström toimipaikkanaan Reposaaren konttori. Tampereen konttorin johtaja oli Albert Håkanzon ja saattaa olla jopa mahdollista, että Alfred Kordelin (s. 6.11.1868 Rauma ja k. 7.11.1917 Lammi) - merkittävä liikemies, jonka omaisuudella perustettiin myöhemmin hänen nimeään kantava säätiö - tutustui Albertiin jo Tampereen vuosinaan. Sahayhtiön suuret ja arvokkaat metsävarat joka tapauksessa herättivät Alfred Kordelinin huomion; jo alkuvuosistaan lähtien yhtiö oli määrätietoisesti hankkinut metsäomaisuutta eri puolilta maatamme, mutta lähinnä kuitenkin Kokemäenjoen vesistöalueelta ja Keski-Suomesta. Metsäomaisuutta oli kertynyt noin 18 000 hehtaaria ja yhtiöllä oli 43 maatilaa hallussaan.

 

Sahayhtiö vuokrasi Porin kaupungilta vuonna 1911 Kappelinsaaren lautatarhakseen ja näin yhtiö Reposaaressa hallinnoi 70 hehtaari vesialueita ja 40 hehtaaria maata. Yhtiö omisti myös muitakin sahoja. Siuron aseman kupeessa sijainnut saha Kuloveden saarella oli peräisin vuodelta 1897, mutta tämä saha tuli tiensä päähän vuonna 1905. Merikarvialta sahayhtiö hankki Yläsahan kaksi- ja kolmiraamiset sahat J. W. Norrgårdilta vuonna 1908 laajoine metsävaroineen. Poomarkun kirkolla yhtiöllä oli myös yksiraaminen saha. Kordelin oli aikanaan ajautunut yhtiön kanssa tekemisiin myydessään Mommilan kartanon puutavaraa tälle yhtiölle. Sahayhtiön maatiloja hoiti Albert Engman, joka myöhemmin toimi myös yhtiön rahastonhoitajana. Tampereen konttorin johtaja Håkanzon järjesteli yhtiön puutavaran ostot, hakkuut, ajot ja uitot. Yhdessä W. Rosenlew & Co Oy:n ja A. Ahlström Oy:n kanssa Reposaaren saha olivat osakkaana Kokemäen Lauttausyhtiön osakkaana. Reposaaren saha oli myös osakkaan vuonna 1916 perustetussa Björneborgs Peppersbruk Ab:ssa, jonka osake-enemmistön omisti W. Rosenlew & Co Oy. Sahayhtiöllä oli 20.3.1916 perustettu sisaryhtiö, Räfsö Ångsågs Rederi Ab. Enimmillään Reposaaren saha työllisti noin 550 työntekijää ja toinen iso työnantaja Reposaaressa oli 1900-luvun alussa toimintansa aloittanut Reposaaren Konepaja. Nämä edellä mainitut yhtiöt saivat idyllisen kalastajakylän muuttumaan toimintansa ansiosta teollisuustaajamaksi.

 

Kordelin oli vuodesta 1916 alkaen omistanut Reposaaren sahayhtiöstä yhden osakkeen ja kun hän aloitti neuvottelut yhtiön ostamisesta, oli hän luvannut myös ottaa sahayhtiön Tampereen konttorin johtajan Albert Håkanzonin yhtiökumppanikseen viidenneksen osuudella pääomasta. Rahoitus oli tähän osakkuuteen tarkoitus hoitaa Alfred Kordelinin takaamilla lainoilla. Ruotsista katseltiin hermostuneena Suomen epävakaita oloja keväällä 1917 ja höyrysahan omistajat olivat jo valmiita luopumaan sahaustoiminnasta Suomessa. Alfred Kordelin jopa itse matkusti Tukholmaan neuvottelemaan Reposaaren sahayhtiön ostamisesta, mutta varsinaisena neuvottelijanaan hän käytti asianajajaa ja Suomen tulevaa presidenttiä, Risto Rytiä, Kordelinin monien liiketoimien luottomiestä.

Melkoinen onnenkantamoinen oli myös se tosiseikka, että myyjätaho lopulta hyväksyi kauppahinnan suorittamisen Suomen markkoina. 2.6.1917 Helsingissä kirjoitettiin alustava sopimus alle ja lopullinen kauppakirja allekirjoitettiin Helsingissä 6.6.1917 ja kauppahinnaksi sovittiin 20 miljoonaa markkaa (14,4 miljoonaa kruunua). Näin Kordelin sai ostettua Reposaaren sahayhtiön erittäin edullisin ehdoin, koska Suomen markan kurssi heikkeni erittäin nopeasti tuona aikana. Kordelin oli vielä neuvottelujen loppusuoralla epäröinyt kauppaa, mutta myyjä ja Risto Ryti painostivat häneltä nopeaa ratkaisua. Kaupassa Kordelinin omistukseen siirtyi 1 500 osakkeesta 996 osaketta ja sahayhtiön hallussa oli 500 osaketta sekä yksityisillä neljä osaketta. Alfred Kordelin ennätti omistaa Reposaaren sahayhtiön noin viisi kuukautta ennen yllättävää ja väkivaltaista kuolemaansa marraskuun 7. päivänä 1917, hieman ennen Suomen itsenäistymistä. Pesänselvitysmiehet myivät Reposaaren Höyrysaha Oy:n 8.7.1918 helsinkiläisille suurliikemiehille K. E. Kontrolle ja Juho Kuosmaselle kaikkiaan 30 753 000 markalla.

 J. H. Erkko

Juhana Heikki (Johan Henrik) Erkko syntyi Orimattilassa 16.1.1849 vanhempiensa Maria Kyöstilän ja Juhani Eerikinpoika Eerakkalan suureen lapsikatraaseen. Perhe eli maanviljelyllä Eerakkalan tilan synkissä ja niukoissa oloissa hyvin vaatimattomasti ja lasten koulunkäynti oli myös hyvin sattumanvaraista. Erkon veljessarjasta ponnahti tietoisuuteemme kuitenkin merkittäviä vaikuttajia maamme kulttuurielämään; J. H. Erkko runoilijana ja opettajana, Eero Erkko lehtimiehenä ja esim. Hilda, joka toimi myös kansankynttilänä eli opettajana. Lapsista nuorin, Elias tai Ruuto (Ruudi), oli lahjakkuus, joka kuitenkin kuoli sangen nuorena tuberkuloosiin. Perheen lapsista Kustaa jatkoi maanviljelijänä myöhemmin Kärkölän Vähä-Santialassa.

Varhaisnuoruutensa kesät vierähtivät Erkolla paimenessa ja sittemmin hänelle huonommin sopivissa ja liian raskaissa maatöissä. Oman kuvauksen mukaan hän oli ”taipuvainen haaveksimiseen ja, niin kuin senluontoiset lapset aina ovat, myöskin kömpelö.” Hän joutui työskennellessään rekionnettomuuteen, josta toipuminen vei pitkän tovin ja jätti kauaskantoiset jälkensä häneen. Vuonna 1866 Erkko lähti Orimattilasta Jyväskylän seminaariin mukanaan ”vähän kuivaa leipää, juustoa, voita, pieni säkillinen puurojauhoja, pari kynttilää ja 40 markkaa rahaa”.

 Erik August Hagfors.

Opiskelu Jyväskylän seminaarissa oli köyhää ja vaatimatonta aikaa, mutta onnekseen hän sai seminaarissa suomen kieltä ja piirustusta opettaneesta Edla Soldanista – Venny Soldan-Brofeldtin täti - innokkaan tukijan pyrkimyksissään. Edla Soldan antoi Erkolle paitsi taloudellista tukea, oli samalla myös Erkon runouden ensimmäisiä ymmärtäjiä ja ohjaajia. Juuri runous oli jo tuolloin Erkolle suuri innoituksen aihe. Suomen musiikinopetuksen ja kuorolaulun isä Erik August Hagfors (s. 28.9.1827 Inkoo ja k. 11.2.1913 Jyväskylä) vaikutti myös seminaarissa 30 vuoden ajan musiikinopettajana ja hän on säveltänyt ja sovittanut vanhoihin kansansävelmiin Erkon tekstejä, ensimmäiset teokset ovat jo vuodelta 1871. Hagforsin isä oli kanttori ja Erikistäkin tuli ensin lääketieteen ja kirurgian tohtori, ennen kuin omistautui kokonaan musiikille ensin opiskeltuaan Berliinissä ja Dresdenissä musiikinopetusta.

Samassa seminaarissa ovat oppia saaneet myös Lauri Kivekäs, Yrjö K. Yrjö-Koskinen, J. R. Danielson-Kalmari ja Jaakko Häkli. Jyväskylän seminaarista Erkko valmistui vuonna 1872 ja lähti ensitöikseen Johannekseen Rokkalan lasitehtaan kouluun opettamaan vuosiksi 1872-73. Vuonna 1874 Erkko siirtyi Viipuriin perustetun Adam Wilken-kansakouluun opettamaan ja koulun rehtoriksi paremman palkan turvin vuosiksi 1874 -1885, vaikka koulun kirjoissa hänet tunnettiin vuoteen 1892 asti. Adam Wilke – alkuperäiseltä nimeltään Aatu Kiiski – palveli ensin kauppias Hackmanilla puotiapulaisena ja puukhollarina eli kirjanpitäjänä. Wilke oli kirjailija ja valistusmies Jaakko Juteinin (s. 14.7.1781 ja k. 20.6.1855) ystävä ja yksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustajista. Opettaja-aikoinaan J. H. Erkko eli vaatimatonta ”vanhanpojan” elämää. Viipurissa Erkon kotina oli Wilken koulun yhteydessä keittiö ja kamari, jotka olivat hyvinkin alkeellisesti kalustetut. Koulu muutettua Pantsarlahdenkadulle hän sai asunnokseen luokkahuoneen kyljestä piskuisen kamarin, jota kalustivat puusohva, räsymatot ja papereita pursuva työpöytä. Erkko touhusi Viipurissa suomalaisuusaatteen ja kielen puolesta innokkaasti ja perusti koulun yhteyteen kirjaston saaden tähän kirjastoon hankittua myös keskeiset suomenkieliset teokset.

 Vuoksi-lehti.

Runoista saatujen tulojen karttuessa alkoi Erkko myös uumoilla omasta kodista maaseudun rauhassa. Näin J. H. Erkko kirjoitti nuoremmalle veljelleen, Ruutolle, lokakuussa 1882: ”Olen aikonut erota nykyisestä elinkeinostani ja antautua kokonaan kirjalliselle työlle. Niin arveluttavalta kuin se voipikin näyttää, olen sen tepposen aikonut tehdä jo ensi keväänä. Jos yksinäisenä elän, kuten näyttää, ei ole välttämätöntä, että pysyn nykyisessä asemassani, jossa ei tulevaisuuteni ole yhtään paremmin tuettu kuin asuessani maalaismökissä ja eläessäni yksin aatteilleni.” Vaikka maalaiselämä kutsui Erkkoa puoleensa, oli hengenviljelyn sara hänelle huomattavasti läheisempi kuin varsinainen maanviljely. Onnekseen Erkko sai ostettua – taloudellisista vaikeuksista huolimatta – sopivasti Vuorimäen tilan Kurkijoelta alkuvuonna 1889. Tila toimisi turvapaikkana, jos ”kynä kuivuu ja leipä loppuu”, kuvasi hän tilanteen veli Eerolle kirjeitse. Erkko kaipasi selvästi itselleen perhettä ja se näkyy mm. hänen kirjeestään Ruuto-veljelle kesällä 1885: ”Olen kummasti rauhaton, en saa tilojani missään. Senvuoksi en pysty vakavaan työhönkään. Minä tiedän, mitä kaipaan, vaan en löydä sitä – kotia!” Ruuton jo kuoltua kolme vuotta myöhemmin Erkko kirjoitti: ”Tämä talvi tuntuu edessäni synkältä kuin kuolema ja minun kodittomuuteni tekee mieleni vielä synkemmäksi. Näin yksinkö minä vaellan hautaan asti?”

 Kauppias ja mesenaatti Juho Lallukka.

Henkilökohtaisen talouden haasteista piittaamatta J. H. Erkko otti leipätyöstään pitkiäkin virkavapaita 1880-luvulla ja käytti niitä mm. matkusteluun Euroopassa. 1880-luvun lopulla Erkko oli kihloissa berliiniläisen taidemaalari Berthe Gottschalkin kanssa ja tämän kihlauksen purkautuminen oli kova pala Erkolle. Wilken koulun lakkauttamiseen päättyi käytännössä myös Erkon opettajanura ja hän sai siitä vaatimattoman eläkkeen itselleen. 1890-luvulla hän toimi ensin nuorempana kunnallisneuvosmiehenä Käkisalmella, kunnes siirtyi Tampereelle viinakontrollööriksi eli polttimoiden ja vähittäiskaupan alkoholitarkastajaksi. Vuoksi-lehden avustavana kirjoittajana mm. Santeri Alkion, K. J. Ståhlbergin ja Jonas Castrénin kanssa. Ajan oloon Erkko pitkästyi virkamiehenä touhuamiseen, mutta kirjoittaminen kiehtoi aina vain enemmän. Viipurin aikaiset ystävät – Juho Lallukka, Jaakko Häkli ja K. A. Castrén - olivat edesauttamassa Erkon keskittymistä kirjallisiin töihin takaamalla hänelle säännölliset tuet kuukausittain elämänsä loppuun asti. Asuinsijan etsiskely jatkui yhtä levottomana ja näinä aikoina Erkko viettikin aikaansa useaan otteeseen mm. Kustaa-veljen tilalla Kärkölän Vähä-Sattialassa. Lallukka, Häkli, J. H. Erkko ja J. A. Lyly – Viipurin Sanomien päätoimittaja – olivat kaikki tukemassa työväenliikettä kannattamalla yleistä äänioikeutta. Heitä ohjasi myös toimiin suomen sivistyksen ja kielen asia sekä raittiusaate, jota vastaan he rakensivat perustuslaillista rintamaa sortovuosien venäläispolitiikkaa vasten.

 Kauppias ja valtiopäivämies Jaakko Häkli.

Helsingistä Eero-veljeltään Erkko kyseli tammikuussa 1894: ”Ja sitten on minulla sisäinen tyydytys siitä, että elän todella omalle kutsumukselleni. Mutta mihin nyt neuvot minut asettamaan pääasemani ja kirjastoni? Etkö luulisi minun menestyvän H:ssä laitakaupungissa, 2 kammaria ja kyökki (jos vaimon ottaisin). Tai olisiko Hämeenlinna tai maaseutu edullisempi?” No, vaimon ottaminen takelteli varmasti ainakin osittain kirjailijan epätodellisten haaveiden vuoksi. Lopulta yksi neiti suostui Erkon kosintaan, vauraan juutalaispankkiirin tytär Jenny Mendelsohn, mutta sitten Erkko ei enää ollutkaan tytöstä kiinnostunut. J. H. Erkko keskittyikin tämän jälkeen oman kodin etsintään itselleen, mutta levottomuus vei hänet jälleen 1890-luvun loppuvuosiksi ulkomaille vaeltamaan. Sortokausi toi Erkon takaisin Suomeen kesäksi 1899. Kauppiaan ja hyvän ystävänsä,  Jaakko Häklin, kanssa Erkko teki vuonna 1900 matkan Palestiinaan asti ja elokuussa 1901 matkalta palattuaan löytyi mökki järven rannalta Tuusulasta, Tuomalan kylästä.   

 Erkkola Tuusulassa.

Syksyllä 1901 heti Tuusulaan tulonsa jälkeen Erkko alkoi suunnitella omaa taloa, vaikka Eero-veli suositteli tilan etsimistä lähiseudulta Erkon sisarusten yhteiseen tarpeeseen. Tämä hanke ei kuitenkaan koskaan toteutunut. Erkko oli näihin aikoihin ihastunut Klaavon talon tyttäreen Thyra Nyqvistiin, joka vielä kävi viimeistä luokkaa koulua Helsingissä. Kun Erkko Viipurissa poiketessaan ylpeänä näytti kihlattunsa kuvaa Lallukoille ja Jaakko Häklille, tokaisi Maria Lallukka: ”Liian nuorihan se on sinulle!” Ja niin taas kävi nytkin; Thyra palautti joulukuussa kihlat Erkolle takaisin.

Alkujaan Erkko etsi itselleen valmista taloa, mutta ystävät olivat hänen rakennushankettaan täysin tukemassa. Alina Häkli arveli: ”Kummallista kun et sinä onnistu löytämään itsellesi sopivata huvilata? Jos kerran ostat niin osta että siinä on maata puutarhaksi ja hyvä uimaranta. Saathan sinä rahoja täältä meiltä.” Viipurista Erkko sai merkittävästi apua hankkeeseen; Juho Lallukka auttoi kustannusarviossa sekä töiden organisoinnissa ja liikemiesystävät Häkli ja Lallukka antoivat säännöllisen kuukausitulon lisäksi Erkolle taloa varten lainaa, kumpikin 2 000 markkaa. Ilkka Pesonen, ystävä hänkin, lainasi ilmeisesti 1 000 markkaa. Hankkeen kokonaiskustannukset olivat kuitenkin jotakin muuta. Tuusulan taiteilijaystävät – Juhani Aho, Pekka Halonen, Eero Järnefelt – ja toimitusjohtaja K. A. Brander ja kustantaja Alvar Renqvist vetosivat taiteiden ystäviin, jotta saatiin myytyä lippuja Erkon Kansallisteatteriin kirjoittamaan Pohjolan häiden esitykseen korotetulla hinnalla, ja näistä kertyvillä tuotoilla kartutettiin Erkon rakennushanketta. Kansallisteatterin vihkiäisjuhlaan kirjoitetusta Pohjolan häät-näytelmästä Erkko sai myös rakentamiseen merkittävän palkkion.

Erkko siis osti ruukuntekijä Johan Grönroosilta alun perin Pekkalan talon maista Oksala-nimisen mäkituvan aivan Tuusulan Rantatien varresta, kolmesataa metriä järvestä. Vajaan puolen hehtaarin tontti on pienen matkan päässä Aleksis Kiven Syvälahden kuolinmökistä. Pekka Halosen taiteilija-ateljee lähistöllä valmistui samoihin aikoihin ja Erkko sai Halosen veljeksiltä (Pekka ja Antti) paljon apua oman kotinsa rakentamiseen. Haloset suunnittelivat Erkonkin talon, joka käytännössä on kuin pienennetty versio Halosenniemestä. Antti Halonen toimi hankkeen rakennusmestarina ja ainakin osittain myös samat työmiehet toimivat kummankin talon työmailla. Erkkola syntyi pikkumökin ympärille, kun kamarin ja keittiön jatkeena valmistui suuri pirtti. Joulukuussa 1901 oli työt edenneet jo toiseen kerrokseen ja koko talven Erkko asuikin rakennuksensa alakerrassa, kylläkin uupuneena ja sairaalloisena. Hirret Erkkolaan tulivat Konginkankaalta ja rakennustavaraa toimitti H. G. Brander. Puuseppä E. J. Sandberg teki Halosenniemen ja Erkkolan ikkunan- ja ovenkarmit. Talo on noin 300 m2 kokoinen käsittäen kahdeksan huonetta ja Erkkolan kummallakin puolella oli lasikuisti sekä yläkertaan valmistui luhtimainen, avoin parveke. Lattiat olivat käsittelemätöntä lautaa ja hirret piiluun lyöty sisältä. Pirttiä koristi ilmeisesti Pekka Halosen suunnittelema vihreä takka, jonka reunan syvennyksessä on pieni Runonlaulaja-veistos.

Hyvä ystävä ja mesenaatti sekä tukkukauppias Jaakko Häkli menehtyi keväällä 1902. Erkkolan ollessa vielä keskentekoinen lähti Erkko kesällä 1902 Sveitsiin, mistä syksyllä palasi jälleen Tuusulaan miettien: ”Siit’ asti kuin 22/9 astuin kotiin, on tämä keskentekoinen koti minun kaiken huoleni ja huomioni niellyt… Minusta tuntuu kuin ei oikealla runoilijaluonteella sittenkään pitäisi olla mitään kotihuolia – varsinkin, jollei niitä ole rakkaus keventämässä.” Tukijoilleen ja ystävilleen ehkä vähän yllätyksenäkin tuli, että Erkkolan valmistuttua yritti Erkko ilmeisesti useampaan kertaan myydä taloaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Näin runoilija Erkko taipui lopullisesti jäämään taloonsa ja teetti Erkkolaan vielä jotakin parannuksia, kuten lisäuunin Turun kaakelitehtaalta. Taloon tuotiin myös keväällä 1904 vesijohto ja vesi saatiin näin pumpattua alakerran keittiöstä suoraan yläkerran kylpyhuoneeseen. Terveydentilansa vuoksi – reumaattiset kivut ja katarri – Erkko jo tuossa vaiheessa vältti saunankäyttöä.

J. H. Erkko ennätti asua Erkkolassa hieman vajaa viisi vuotta. Keväällä 1903 Erkko tapasi Naantalin saaristossa nuoren ylioppilasneidon, Anni Nyyssösen, joka jäi Erkon viimeiseksi ihastukseksi suhteen kestäessä pari vuotta eli melkein Erkon kuolemaan asti. Syksyllä 1905 Erkko vielä kirjoitti Helsingin Kaiussa julkaistussa Luonnonmaassa kaipauksella Annistaan:

Suojakin honkapuinen

Kangasta kaunistaa,

Lattia elfenluinen

Askelta kaihoaa.

Täyttynee kun kerran kaiho, Kaksin kasvaa työstä laiho. –

Minä vain Anniani kaipaan.

Kun lokakuussa 1901 Kustaa-veli kuoli, jäi Erkolle hänen tyttärensä, Ainin (s. 1887), huoltajuus. Vähä-Sattialan tila myytiin huutokaupalla Erkkolan rakentamisen aikoihin ja Aini asusti setänsä luona Erkkolassa, jossa elämä soljui yleensä verkkaan ja hissukseen Erkon kirjoitustöiden vuoksi. Aini asui myös opiskellessaan Helsingissä Eero ja Maissi Erkon taloudessa, vaikka koki Maissin melko ankaraksi. Ainin kohtaloksi tuli ihastua itseään 16 vuotta iäkkäämpään metsähoitaja Michael Rafael Emil von Hartmaniin, ja suku ei pitänyt tämän metsänhoitajan epäilyttävästä maineesta. Kesällä 1905 Aini lähetettiin Tallinnaan saksalaiseen perheeseen kieltä oppimaan, mutta myös Hartmanin ulottumattomiin. Tyttö uhkasi menevänsä naimisiin, jos ei muuten niin tullessaan 21-vuotiaana täysi-ikäiseksi. Eeron perheen kanssa Aini kävi Erkkolassa ilmeisesti viimeisen kerran helmikuussa 1906. Hyvin pian setänsä kuoleman jälkeen Aini avioitui Hartmanin kanssa marraskuussa 1906 ja avioliitto oli lapseton päättyen Sodankylässä Hartmanin kuolemaan vuonna 1927. Mitään varsinaista erakkoelämää Erkkolassa ei kuitenkaan eletty, sillä perusluonteeltaan Erkko oli ihmisystävällinen ja viihtyi kyllä seurassakin. Erkkolassa vieraili mielellään hänen ystäviä, kuten Santeri Ivalo perheineen. Tuusulan taiteilijayhteisöstä ehkä kaikkein läheisimmät ystävät löytyivät hänen naapureistaan: Pekka Halonen ja Juhani Aho.

 J. H. Erkon hautamuistomerkki Hietaniemen hautausmaalla Helsingissä.

Senaatti myönsi Erkolle keväällä 1905 2 200 markan eläkkeen jo aikaisemmin saadun 800 markan eläkkeen lisäksi elinajaksi. Keisari jätti tämän päätöksen kuitenkin huomiotta, jota kovasti ihmeteltiin. Eläkettä esitettiin toistamiseen hänelle syksyllä 1906, mutta Erkko sai sen vasta viikkoa ennen kuolemaansa. Santeri Ivalon perhe asui Erkkolassa Erkon luona helmikuusta huhtikuuhun vuonna 1906 ja samassa huhtikuussa Erkko sai halvauksen joutuen sairaalahoitoon Helsinkiin. Hän kuitenkin toipui vielä tästä koettelemuksesta, mutta elokuussa kunto laski jälleen huonommaksi. Erkko toimitettiin kurkkuleikkaukseen, jonka jälkeen hän ei enää toipunut. Viimeisestä muistikirjasta löytyy maininta: ”Jumala, sinä olet iskenyt pitkät kyntesi minuun.” Erkko kuoli Eiran sairaalassa 16.11.1906.

Hautajaiset järjestettiin 19.11.1906. Arkkua kantoivat Pekka Halonen, Juhani Aho, Eino Leino, Eero Erkko, Oskar Merikanto ja Juho Lallukka. Erkko laskettiin Hietaniemen hautausmaan uuden puolen multiin Helsingissä valtavan yleisöjoukon saattaessa taiteilija Erkkoa viimeisellä matkalla.