Seleeni ja ubikinoni

Seleenin (lat. selenium) kemiallinen merkki on Se ja seleenin löysi vuonna 1817 ruotsalainen kemisti, Jöns Jacob Berzelius (s. 20.8.1779 Väversunda ja k. 7.8.1848 Tukholma). Berzelius löysi seleenin lisäksi myös piin, toriumin ja ceriumin. Seleenin nimi tulee kreikan sanasta selene, joka merkitsee kuuta. Luonnossa seleeniä esiintyy varsinkin sulfidimalmeissa kuten rikki- ja kuparikiisussa. Seleeni on samoin kivennäisaine, ja se on mukana E-vitamiinin kanssa solun mitokondrioissa tapahtuvassa aerobisessa hapetuksessa eli hengitysketjussa. Mangaani ja seleeni toimivat antagonistuparina hengitysketjussa vaadittavan ubikinonin muodostuksessa E- ja B12-vitamiinien ohella. Seleeni vaikuttaa DNA- ja RNA-reaktioissa ja erikoistuneissa kudoksissa, kuten esim. aivoissa, sydämessä ja kiveksissä. Veren punasoluissa seleeni on glutatiooniperoksidaasientsyymin aineosa. Seleeni vähentää monien aineiden, kuten kadmiumin, elohopean, lyijyn ja arseenin, myrkyllisyyttä. Seleeni on ihmiselle ja eläimelle täysin välttämätön hivenaine, jota tarvitaan kuitenkin hyvin pieniä määriä.

Seleeni lienee entsyymissä välttämätön osanen, jota tarvitaan prostaglandiinien – kudoshormoneihin lukeutuvat tyydyttymättömät rasvahapot - tuotannossa. Nämä prostaglandiinit säätelevät meidän verenpainetta ja niiden vajaus voi lisätä verisuonten kalkkeutumista sekä veritulpan riskiä. Aikoinaan havaittiin, että Suomen maaperässä seleeniä on vähän ja sen vuoksi sen saanti on turhan vähäistä maassamme. Maa- ja metsätalousministeriö määräsi lannoitteisiin lisättäväksi seleeniä; ainakin Kemiran Y-lannoite sisältää natriumselenaattia, joka pidättyy maahan helposti ja kasvit saavat helposti seleenin siitä käyttöönsä. Seleeniä saadaan mm. lihasta, viljasta ja juustosta. Luomuviljelyssä ei käytetä seleenipitoista väkilannoitetta ja silloin on mahdollista, että yksipuolinen luomuravinto aiheuttaa seleenivajeen. Kiinassa on alueita, joissa seleeniä on niin vähän maaperässä, että se aiheuttaa Kashin-Beckin-sairautena (endeeminen kardiomyopatia) tunnettua puutostilaa. Ruoka-aineista selvästi eniten seleeniä sisältää parapähkinä, jopa 1 917 µg/100 g. Yksi kolmen gramman painoinen pähkinä sisältää seleeniä noin 58 µg. Seleenin turvallisen saannin yläraja on 300 µg/vrk saavutetaan jo viidellä pähkinällä. Liian suuri seleenin vuorokausiannostus aiheuttaa myrkytystilan, jonka oireita ovat esim. pahoinvointi, väsymys, hiusten lähtö, iho-oireet, kynsivauriot, hampaiden irtoaminen ja hermostomuutokset.

Seleenin biologiseen toimintaan lukeutuu lisäksi lihasten ja erythrosyyttien toiminnan ylläpito, sperman liikuntakyvyn ja elinvoiman säilyttäminen, kreatiinin – veren kreatiniinipitoisuutta voidaan käyttää hyväksi munuaisten toiminnan tutkimisessa - toiminnan ylläpito, kaihin ja hyperkeratoosin – ihon sarveiskerroksen paksuuntuminen - ehkäiseminen, haiman toimintakyvyn edistäminen sekä immuuniglobuliinivasta-aineiden muodostumisen kiihottaminen. Yhdysvaltojen eräissä osavaltioissa jo 1970-luvulla havaittiin, että verenpainetaudit ja sydäninfarktit lisääntyivät maaperän ja ravinnon seleenipitoisuuden köyhtyessä. Tutkimuksissa on huomattu, että hiirillä tehdyissä kokeissa rintasyövän riski on merkittävästi pienentynyt, kun seleeni määrää on lisätty noin kaksinkertaiseksi eli 0,3 mg:aan päivässä. On myös huomattu seleenin edullinen vaikutus paksunsuolen, haiman, peräsuolen, keuhkojen, sukuelinten, ihon, rauhas- ja erityiselinten syöpien sekä leukemian hoidossa. Samansuuntaisesti vaikuttaa myös arseeni, mutta taas liian suuri sinkin saanti selvästi estää seleenin edullista tehoa. Syöpäpotilailla on yleensä hyvin alhainen veren seleenipitoisuus, ja mitä alhaisempi seleenipitoisuus on, sitä enemmän potilaalla on myös syöpäkasvaimia, ja metastaaseja sekä lyhyempi elinikä. Seleenillä on kyetty ehkäistä jonkin verran kaikkia syöpiä, mutta varsinkin paksunsuolensyöpää jopa yli 50 prosenttia. Suomessa on huomattu seleenin puutosalueilla vallitsevan 6-kertaisen syöpäriskin.

Seleenin merkitystä vanhenemisilmiöitä hidastavana tekijänä ei tule väheksyä. Seleeni estää haitallisia vapaita radikaaleja muodostamasta virhekytkentöjen ketjureaktioita solujen DNA- ja RNA-toimintoihin. Koska vapaat radikaalit ovat myös osatekijöinä säteilyvaarassa, on eläinkokeissa todettu seleenin vähentäneen merkittävästi säteilyvaaralle altistumista. Tutkimuksissa on havaittu seleenin ehkäisevän alkoholistien maksakirroosia, karvanlähtöä, ihotulehduksia, nivelreumaa sekä nostavan muutamassa kuukaudessa vanhusten mielialaa depressiosta. Tämän lisäksi seleeni vahvistaa kilpirauhasen hormonitoimintaa, ylläpitää maksan normaalia toimintaa ja parantaa näkökykyä. Naisille seleeni on tärkeä raskauden kestäessä synnynnäisten sidekudostumien ehkäisyksi ja miehille seleeni on olennaista siementen muodostumiseksi. Yhdysvalloissa on tutkimuksissa havaittu, että seleenin puutteella voi olla yhteys synnynnäisiin rauhas- ja keuhkosairauksiin (cystic fibrosis) ja muina osatekijöinä on todettu olleen mm. runsaan tyydyttymättömättömien rasvahappojen (öljyjen) käyttö sekä E-vitamiinivajaus. Selvästi edullisiin hoitotuloksiin on päästy muuttamalla ruokavaliota ja antamalla lisäksi seleeniä ja muutamia muita kivennäisaineita ja vitamiineja.

Jo 1970-luvulla laitettiin merkille, että aasialaiset naiset sairastuvat harvemmin rintasyöpään, kuin amerikkalaiset sisarensa, koska aasialaisten ravinto pitää sisällään seleeniä 2-4 kertaa enemmän kuin amerikkalaisten. Samoin aasialaisten ravinto sisältää vähemmän tyydyttymättömiä rasvahappoja, joilla on haitallinen peroksidivaikutus. Missourin yliopistossa vuonna 1978 R. J. Shamberger esitti tutkimuksissaan, että seleeni ja antioksidanttien, kuten E- ja C-vitamiinien on havaittu ehkäisevän syöpää, koska ne estävät tyydyttymättömien rasvahappojen muuttumista syöpää aiheuttavaksi malonialdehydeksi. Ikäjakauma huomioiden suoritetuissa laskelmissa niillä alueilla, joilla ihmisten veren seleenipitoisuus on korkea, esiintyy yleensä vähemmän syöpää ja varsinkin ruoansulatuskanavan syöpiä, kuin niillä alueilla joissa vallitsee alhainen veren seleenipitoisuus. Seleeni ja E-vitamiinilääkitystä käytetään siksi myös ihmisten hoidossa. Seleeni heikentää tulehdusta aiheuttavien ns. sytokiinien vaikutusta, ja tämä on tärkeä asia kaikkien kroonisten tautien ehkäisyssä ja vastustuksessa. Suomessa esim. kirurgian erikoislääkäri Kaarlo Jaakkola on hoitanut sydänpotilaita seleenillä ja E-vitamiinien antamisella.

Suomalainen saa keskimäärin ravinnossaan 30 µg seleeniä päivässä, mutta englantilainen veljensä nauttii 60 µg, japanilainen 90 µg ja kanadalainen 200 µg seleeniä päivässä. Runsaampi seleenin saanti Englannissa muodostuu viljasta sekä lihasta, Japanissa myös viljasta, mutta aivan erityisesti kalasta ja Kanadassa hyvin suuresta määrästä viljaa ja lisäksi eläinkunnan tuotteista. Suomalaisten viljasta saama seleeni on vain 1/40 määrästä, mitä kanadalaiset saavat omasta viljastaan. Mikäli haluat lisätä ravinnossasi seleenin määrää kannattaa käyttää mustekalaa, silliä, haukea, särkeä, tonnikalaa tai muita meren kaloja, valkosipulia, palkokasveja, seesamin siemeniä, parsaa, vehnänalkioita, kaalirapia ja vehnäleseitä. Seleenin puutosalueilla kananmunien ja maidon osuus seleenilähteenä on suurempi kuin viljan. Kalan ja kananmunien ohella suomalaisessa ruokavaliossa sienet ja poronliha sisältävät luonnostaan seleeniä. Ravinnossa seleeni yleensä esiintyy erilaisina yhdisteinä, kuten esim. selenometioniinina, selenokysteiininä, seleniittinä ja selenaattina. Liikaseleeni on aistittavissa valkosipulin tuoksuna hengityksessä, virtsassa ja hiessä.

Seleenillä ja ubikinonilla on yksi yhteinen piirre: ravintotekijöinä molemmat tarvitaan optimaalisen solutoiminnan turvaamiseksi. Koentsyymi Q-10 eli ubikinoni on vitamiinin kaltainen antioksidanttinen aine, jota esiintyy koko kehossamme. Ubikinoni on oranssi jauhe; se on mauton ja hajuton. Ubikinoni on rasvaliukoinen ja se liukenee erittäin hyvin dodekaaniin, kloroformiin ja bentseeniin. Ubikinoni voi hajota hapen, UV-säteilyn tai korkean lämpötilan vaikutuksesta. Ubikinoni on välttämätön osa adenosiinitrifosfaatin (ATP) tuottoa mitokondrioissa; niissä ubikinoni on osa elektroninsiirtoketjua. Ubikinoni osallistuu solun energia-aineenvaihduntaan ja sitä on erityisen paljon energiaa käyttävissä elimissä, kuten maksassa, sydämessä, munuaisissa, haimassa ja keskushermostossa. Ubikinonia käytetään siksi sydän- ja verisuonisairauksien tukihoidossa, sydämen vajaatoiminnassa (CHF), korkeassa verenpaineessa ja rintakivuissa (angina pectoris).

Vuonna 2016 ruotsalaistutkimuksessa (Alehagen 2016) osoitettiin seleenin ja ubikinonin yhteisvaikutuksella voitavan ehkäistä ikääntyneiden sydänkuolemia. Tutkimuksessa seurattiin potilaita viiden vuoden ajan ja he, joilla oli runsaasti ubikinonia ja seleeniä veressä koitui vähemmän sydänkuolemia kuin verrokkiryhmässä, joka ei saanut näitä aineita. Mitä pienempi seerumin seleenipitoisuus oli tutkimuksen alussa, sitä selkeämpi oli vaikutus sydänkuolemien estämisessä. Useat sydänlääkärit suosittelevat ubikinonia sydämen vajaatoiminnan hoitoon. Seleeni mahdollisesti avustaa ubikinonia muuntautumaan tehokkaaseen aktiivimuotoon. Ubikinoni puolestaan tukee seleeniproteiinien tehostettua toimintaa.

 

Royal Festival Hall sijaitsee Lontoon Southbank Centerissä, Thames-joen etelärannalla, lähellä Hungerford Bridgeä, Lontoon Lambethin kaupunginosassa. Konserttisali vetää noin 2 700 ihmistä tilaisuuksiinsa ja sali tunnetaan Lontoon philharmonikkojen orkesterin kotisalina. Royal Festival Hall rakennettiin London County Councilille ja konserttitalon avajaisia vietettiin 3.5.1951. Rakennuksen pääarkkitehti oli skotlantilainen Sir Robert Hogg Matthew (s. 12.12.1906 ja k. 2.6.1975) apunaan arkkitehti Sir John Leslie Martin (s. 17.8.1908 Manchester ja k. 28.7.2000 Manchester). Talon suunnittelu alkoi jo vuonna 1948. Alunperin konserttisalissa oli 2 901 istumapaikkaa. Talon peruskiven muurasi pääministeri Clement Richard Attlee (s. 3.1.1883 ja k. 8.10.1967) vuonna 1949. Talon ensimmäinen johtaja oli Mr. Bean, joka oli aikaisemmin johtanut Charles Hallén toukokuussa 1857 perustamaa Hallé Orchestraa. Rakennusta on remontoitu useaan otteeseen. Vuonna 1951 rakennuksen budjetti oli 2 miljoonaa puntaa, mutta viimeisemmän korjauksen kustannukset vuonna 2007 olivat jo 111 miljoonaa puntaa.

Royal Festival Hall.

Tampere Filharmonian ja vuonna 1905 perustetun Göteborgin sinfoniaorkesterin ylikapellimestari Santtu-Matias Rouvali (s. 5.11.1985 Lahti) aloitti ylistävien arvostelujen ympäröimänä Lontoon Philharmonisen orkesterin johtajankautensa Royal Festival Hallissa ylikapellimestari Esa-Pekka Salosen (s. 30.6.1958 Helsinki) seuraajana torstaina 30.9.2021. Santtu-Matias Rouvali on toiminut Lontoon Philharmonia-orkesterin päävierailijana vuodesta 2017 alkaen. Rouvali on saanut viisivuotisen sopimuksen orkesterin kanssa. Hän työskentelee orkesterin kanssa kymmenen viikkoa vuodessa ja on mukana äänityksissä sekä orkesterin kiertueilla Britanniassa ja ulkomailla. Vielä tämän vuoden joulukuussa Rouvali nousee mm. viulisti Pekka Kuusiston kanssa Royal Festival Hallin lavalle esittämään Sibeliuksen viulukonserton. Toukokuussa 2022 Lontoon Philharmonia-orkesteri vierailee Suomessa sekä Musiikkitalossa että Tampere-talossa konsertoimassa Santtu-Matias Rouvalin johdolla. 4.11.2021 ylikapellimestari Santtu-Matias Rouvali johtaa Lontoon Philharmonia-orkesteria sen kotisalissa ja ohjelmassa on tuolloin Straussin neljä viimeistä kappaletta – solistina sopraano Miah Persson – sekä Wagnerin Sormus (arr. Maazel).

Vuonna 1785 John Walterin perustama The Timesin kriitikko Rebecca Franks kirjoitti Santtu-Matias Rouvalin ensimmäisestä virallisesta konsertista orkesterin ylikapellimestarina, että se oli kuin uuden ajan auringonnousu. ”Rouvalin on vielä näytettävä, että hän osaa tehdä myös hienovaraisia konsertteja tällaisen ylellisyyden lisäksi. Mutta ilman epäilystäkään voi sanoa, että alku oli kunnianhimoinen menestys”, lehdessä mainitaan. Rebecca Franks antoi viisi tähteä saksalaisen säveltäjä Richard Georg Straussin (s. 11.6.1864 München ja k. 8.9.1949 Garmisch-Partenkirchen) musiikista koostuneelle konsertille. Soittajia oli esiintymislavalla reilut sata henkeä ja konsertti alkoi Straussin teoksella Also Sprach Zarathustra, Op. 30, jota seurasi Straussin Alpine Symphony, Op. 64.

The Times-lehden mukaan ylikapellimestari Santtu-Matias Rouvali teki konserttiin dramaattisen sisääntulon. ”Suosionosoituksia seurasi pitkä tauko ennen kuin Santtu-Matias Rouvali nousi lavalle. Onko hänellä ramppikuume?, lähellä istuva yleisö alkoi kysellä. Kun suomalainen kapellimestari lopulta ilmestyi, hän näytti rennolta ja keskittyneeltä. Hän tervehti yleisöä omaperäisellä tahtipuikon heilautuksella ja kääntyi orkesterin puoleen.” Kriitikko huomioi, että Santtu-Matias Rouvalin balettimainen liikehdintä toi Straussiin viehkeyttä ja joustavuutta. Kaikki tuntui luontevalta.

Slippedisc-sivustolla - aikaisemmin The New York Times-lehteen sekä The Times- ja Financial Times-lehtiin kirjoittanut – kriitikko Alistair Macaulay kuvailee, että Santtu-Matias Rouvalin tyyliä luonnehtii sekä täsmällisyys että pursuilevuus. Hänen mukaansa ensin huomio kiinnittyy energisyyteen, vilkkuviin silmiin, kiharapehkoon ja näyttäviin eleisiin kunnes huomiotaherättävä taiteellisuus paljastuu.

Barry Millington arvio pari kertaa viikossa ilmestyvässä Evening Standard-ilmaislehdessä, että orkesterin ensimmäinen konsertti uuden ylikapellimestarin johdolla oli voitto. Barry Millington antoi arviossaan myös täydet viisi tähteä konsertille. ”Rouvalin energinen johtamistyyli toi esiin kappaleiden dynaamisuuden ja teki samalla oikeutta niiden filosofiselle taustalle”, kirjoitti Barry Millington arviossaan.

Aikoinaan Daily Telegraphin ja London Evening Standardin musiikki- ja kulttuuriasioiden kommentaattorina toiminut Norman Lebrecht (s. 11.7.1948 Lontoo) suomii The Critic-kuukausijulkaisussa nykyisiä kapellimestareitamme. Hän muistuttaa, että saksalaissyntyisellä kapellimestarilla, Bruno Walterilla (s. 15.9.1876 Berliini ja k. 17.2.1862 Beverly Hills, Yhdysvallat) oli tapana sanoa, että kapellimestarit eivät synny, ne on tehtävä. Norman Lebrecht uskoo, että kuusi alle 40-vuotiasta nykykapellimestaria tulevat vielä lunastamaan paikkansa jatkossa huippukapellimestareiden joukossa. Hänen mukaansa he ovat: Alpesh Chauhan, 28, Mirga Gražinyé-Tyla, 35, Elim Chan, 35, Santtu-Matias Rouvali, 35, Klaus Mäkelä, 25 ja Lahev Shani, 32, joka toimii Israelin filharmonikkojen johtajana intialaisen kapellimestari Zubin Mehtan (s. 29.4.1936) jälkeen.

Santtu-Matias Rouvalin ansioksi Norman Lebrecht katsoo, että Rouvali on yksi harvoista kapellimestareista, joka pystyy muuttamaan orkesterin sointia vain astumalla harjoitushuoneeseen. Pariisin Orchestrea ja Oslon filharmonikkoja johtava Klaus Mäkelä levyttää Sibeliuksen seitsemän sinfoniaa Decca-levy-yhtiölle. Norman Lebrecht kysyy: ”Liikaa, liian aikaisin?” Mäkelä poseeraa muotokuvissa hänen mukaansa kaksirivisissä puvuissa näyttääkseen enemmän aikuiselta. Muutoin meille jää vain paljon piirteittömiä suomalaisia kapellimestareita, hampaattomia nuoria naisia ja peukaloituja kilpailun voittajia.

Vuonna 1821 perustettu brittiläinen sanomalehti, The Guardian, antoi omassa arviossaan torstain konsertille neljä tähteä. Lehden kriitikko Tim Ashley nimesi kapellimestari Santtu-Matias Rouvalin hienoksi ”straussiaaniksi” sekä huolelliseksi sointivärien ja detaljien huomioijaksi. Kuitenkin joistakin tempovalinnoista kriitikko Tim Ashley oli eri mieltä. Parhaimmillaan hänen mielestään musiikin tekemisessä oli myös ”vastustamatonta kiihkoa”.

 

Tampereen tuomiokirkon urkuri Esa Toivola.

Keskiviikkona 13.10.2021 klo 19 vuonna 1907 valmistuneessa Tampereen tuomiokirkossa kajahti paikalla oleville kuultavaksi urkukonsertti, Osaavat kädet, auttavat kädet. Konsertin urkuri, Esa Toivola (s. 1976), kertoi valinneensa tähän urkukonserttiin kappaleita, jotka korostavat tuomiokirkon urkujen soinnin värikkyyttä ja onnistuneen kirkon urkujen peruskorjauksen myötä lisääntyneitä mahdollisuuksia. Urkukonsertilla kunnioitettiin Tampereen tuomiokirkon pääurkujen peruskorjausremonttia, joka vaati monipuolista ja poikkeuksellista kädentaitojen hallintaa. Tuomiokirkon keskiviikkoisessa konsertissa urkujenrakentaja, Urkurakentamo Veikko Virtanen Oy:n toimitusjohtaja Heikki Autio kertoi hyvin vaativasta ja noin vuoden päivät kestäneestä sekä noin 250 000 euroa maksaneen urkuremontin eri vaiheista kuvin ja sanoin. Yli 5 000 urkupilliä, kolme sormiota ja jalkio sekä lähes 70 äänikertaisissa uruissa ilmeni hiljan valmistuneessa remontissa yllättäviäkin käänteitä, kun puretuissa uruissa havaittiin oletettua enemmän huonokuntoisia osia. Urkupillistöäkin haastavampana Heikki Autio piti kuitenkin soittopöydän kunnostusta. Pneumaattisesti (paineilmalla) toimivissa uruissa on lukemattomasti pieniä osia – esim. tuhansia nahasta tehtyjä palkeita -, jotka piti kaikki kunnostaa yksi kerrallaan käsin. Nahasta ja luista keitettyä liimaa kului restauroinnin aikana paljon.

Tampereen tuomiokirkon pääurut korjattavana.

Tuomiokirkon urkujen suunnittelija Kangasalan Urkutehtaalle vuonna 1929 oli Tampereen vanhan kirkon urkuri Aarne Wegelius (s. 29.4.1891 Tampere ja k 14.7.1957), joka ennätti hoitaa virkaansa Tampereella yli 40 vuotta. Vuoden 1929 urkuremontissa jätettiin alkuperäisestä saksalaisesta Walckerin urkutehtaan uruista jäljelle vielä 44 äänikertaa. Alkuperäiset Walcker-urut tuomiokirkkoon pystytti Juho Albanus Jurva (s. 9.6.1865 Turtola ja k. 4.7.1926 Yhdysvallat), joka oli oppinsa urkuammattilaiseksi saanut Bror Axel Thulén Kangasalan Urkutehtaalla (vuosina 1881-1886) ja Walckerin urkurakentamossa Saksassa (vuosina 1887-1893).

Tuomiokirkon urkukonsertin käsiohjelman tuotolla autetaan seurakuntien ruokapankin kautta vähävaraisia tamperelaisperheitä. Urkukonsertin yhteydessä jaettiin vuonna 1985 perustetun Riutun säätiön kädentaitajapalkinto urkujenrakentaja Heikki Autiolle. Palkinto on suuruudeltaan 5 000 euroa ja palkintoa on jaettu vuodesta 1990 lähtien. Tämän lisäksi Riutun säätiö jakoi kolme tunnustuspalkintoa erityisistä ansioista kädentaitojen ammateissa toimiville. Tunnustuspalkinnon suuruus on 500 euroa ja sen saivat kelloseppä Ville Santaharju (Pori), veneenrakentaja Miikka Karisjoki (Luvia) ja uistinrakentaja Lari Haapkari (Ylöjärvi).

Tamperelainen lapseton kelloseppäpariskunta Auno (1913-2002) ja Mauri (1917-1992) Riuttu menestyivät liiketoimissaan hyvin. Heidän jäädessä eläkkeelle 1980-luvun alussa oli kertakäyttökulttuuri valtaamassa yleisesti alaa erityisesti kellomaailmassa. Riutun pariskunta oli huolissaan käsityöammattien katoamisesta ja he halusivat perustaa säätiön, joka tukee käsityöalojen koulutusta ja ammattitaitoa. Säätiö toteuttaa tarkoitustaan tukemalla taloudellisesti käsityö- ja taideteollisiin ammatteihin valmistuvien ja näissä ammateissa jo toimivien henkilöiden opintoja, työharjoittelua ja opintomatkoja sekä osallistumalla näihin ammatteihin liittyvän perinteen ja ammattitaidon tallentamisesta, tutkimisesta, julkaisemisesta ja opettamisesta aiheutuviin kustannuksiin.

Ennen Riuttu säätiön palkintojen jakamista ja urkurakentaja Heikki Aution esitelmää urkuri Esa Toivola soitti Hermann Schroederin (1904-1984) Kleine Präludien und Intermezzi, nro 6, op. 9/6. Varsinainen urkukonsertti käynnistyi Johann Sebastian Bachin (1685-1750) Preludilla G-duuri, BWV 541/1. Johann Sebastian Bachin Preludissa kuultiin tuomiokirkon pääurkujen vanhimpia, vuoden 1907 Walcker-Jurva-uruista peräisin olevia äänikertoja. Urkumusiikki jatkui englantilaisen urkurin ja säveltäjän, ”englannin Mozart”, Samuel Wesleyn (s. 24.2.1766 ja 11.10.1837) kappaleella Air. Urkukonsertin vanhempaa sävelantia edusti vielä Lyypekin Marian kirkon urkuri ja säveltäjä Dietrich Buxtehuden (1637-1707) Canzona G-duuri, BuxBWV 170.

Beirutissa syntyneen libanonilaisurkuri, säveltäjä ja improvisoijan, Naji Subhy Paul Irénée Hakimin (s. 31.10.1955) yhdeksänosaisella sarjalla Suite Norvégienne syvennyttiin urkukonsertissa säveltäjän tulisella ja rytmikkäällä sävelkielellä tutkimaan norjalaista kansanmusiikkia ja virsiä. Teoksen osat ovat: 1.) Langeleik, 2.) Dype, stille, sterke, milde, 3.) Kråkevisa, 4.) Mitt hjerte alltid vanker, 5.) Bånsull i vals, 6.) Håvard Hedde, 7.) Byssan lull, 8.) Litle fuglen ja 9.) Kjerringa med staven. Osista 3. on lastenlaulu, 5. ja 7. kehtolauluja ja 2.,4. ja 8. hengellisiä lauluja. Ensimmäinen ja viimeinen sävelteoksen osa ovat meneviä kansantansseja. Säveltäjä Hakim opiskeli ranskalaisen säveltäjän ja urkurin, Jean François-Hyacinthe Langlais’n (s. 15.2.1907 ja k. 8.5.1991) ohjauksessa ja seurasi Oliver Eugéne Prosper Charles Messiaenia (s. 10.12.1908 ja k. 27.4.1992) Èglise de la Sainte-Trinitén urkurina Pariisissa.

Urkuri Esa Toivolan urkukonsertin tuomiokirkossa päätti lopulta Andreas Petersenin urkusovitus Ludwig van Beethovenin Kohtalon Sinfonian nro 5 kaikille tutusta ensimmäisestä osasta, Allegro con brio, op. 67/I. Mutta ennen konsertin loppuhuipennusta urkuri Esa Toivola tulkitsi vielä Sigrid Karg-Elertin Cathedral Windows (op. 106) sarjasta osat Kyrie ja Ave Maria sekä urkuri ja säveltäjä Félix-Alexandre Guilmant (s. 12.3.1837 ja k. 29.3.1911) innosti Esa Toivolan esittelemään uusittujen urkujen kieliäänikertojen mahdollisuuksia Scherzolla, Urkusonaatista nro 5, op. 80. Suomalaista urkumusiikkia keskiviikon urkukonsertissa tuomiokirkossa edusti Väinö Raution (1891-1945) Legenda, op. 20 No. 1, joka on urkumusiikkia 1920-luvulta.

 

Säveltäjä Toivo Kärki.

Metro-Tytöt levyttivät pelkästään säveltäjä Toivo Kärjen originaalisävellyksiä vuosina 1952-1958 peräti 48 kappaletta. Vuoden 1953 sävelsatoa oli Toivo Kärjen tango Reino Helismaan sanoihin, Hiljainen kylätie, jonka ilmeisesti työpari Kärki-Helismaa omistivat sodissa kaatuneiden ystävien muistolle ja autioituvalle maaseudulle. Tällä hienolla tangolla keinahti käyntiin torstaina 14.10.2021 klo 19 Tampere-talossa Suuri suomalainen tangokirja vol. 4 – Naisen kosketus-konsertti, jossa Riku Niemi Orkesteri tarjoili tuuhean annoksen tangoja solistinaan Heidi Pakarinen, Arja Koriseva, Soulsisters ja helmenä pohjalla Eila Pienimäki. Hiukan yli kolmekymmentä prosenttia konsertin sävellyksistä oli säveltäjämestari ja sovittaja Toivo Kärjen kynästä lähteneitä lauluja. Hiljaisen kylätien estradilla lauloivat RNO:n säestyksellä vuonna 2007 perustettu tyttötrio Soulsisters – Anna, Pi ja Heidi.

Kapellimestari Riku-Jussi Niemi on syntynyt 24.11.1967 Turussa.

Samalta levytysvuodelta (1953) Soulsisters tulkitsi vielä Toivo Kärjen tangosävellyksen sanoittajamestari Reino Helismaan herkkään sanoitukseen, Muista minua. Sujuvasti tyttötrio Soulsisters käsitteli laulustemmoilla kolmantena Kärjen tangona Metro-Tyttöjen originaalilevytyksistä tangon, Rakas, kärsi ja unhoita. Ajallisesti laulu vie vuoteen 1955, jolloin Toivo Kärki lopetti käytännössä keikoilla käynnin juhannuksena. Kaikki tuona kyseisenä vuonna sävelletyt Kärjen laulut saivat sanoituksen Reino Helismaalta, paitsi tämä yksi laulu, jonka sanoitti Kemistä Haukiputaalle muuttanut Veikko Enckell (1922-2000). Veikko Enckell opiskeli musiikkia Oulussa ja hänen pääsoittimensa oli viulu. Häneltä tiedetään syntyneen kaikkiaan viisi sävellystä ja yksitoista sanoitusta, joista sanoituksista kolme hän on tehnyt Toivo Kärjen lauluihin vuosina 1955-1970. Pöytälaatikkoon häneltä on tiettävästi jäänyt sekä sanoituksia että sävellyksiä, jotka odottavat vielä julkaisuaan.

Kapellimestari Riku Niemi kutsui lavalle seuraavaksi Seinäjoen Tangomarkkinoiden vuoden 2013 Tangokuningattaren, Heidi Pakarisen (s. 25.2.1976 Siilinjärvi). Heidi Pakarisen osaksi jäi tulkita salin konserttiväelle tässä yhteydessä kaksi tangoa; Yön kuningatar ja Soi maininki hiljainen. Yön kuningatar on Mika Toivosen sävellys ja Jorma Toiviaisen sanoitus vuodelta 2009, jolloin Eija Kantola (s. 6.3.1966 Pori) tangon myös lauloi levylle. Vuodesta 1974 Tampereella elänyt säveltäjä Fridrich Bruk (s. 18.9.1937 Harkova, Ukraina) ennätti tehdä viiden laulun verran yhteistyötä sanoittaja ja kansakoulunopettaja Juha Harri Vainion (s. 10.5.1938 Kotka ja k. 29.10.1990 Gryon, Sveitsi) kanssa. Bruk kävi tarjoamassa lauluaan (Soi maininki hiljainen) tuottaja, sovittaja, säveltäjä ja kapellimestari Jaakko Elias Salolle (s. 22.2.1930 Viipuri ja k. 13.6.2002 Helsinki) ja pian laulu löysi tiensä Jaakon sovittamana Eino Grönin laulamalle levylle.

Vielä ennen väliaikaa kapellimestari Riku Niemi vapautti neljä laulun ajaksi Arja Korisevan Tampere-talon suuren salin lavalle laulamaan laulut: Siks oon mä suruinen, Kultaiset korvarenkaat, Rannalla ja Pieni sydän. Säveltäjä Toivo Kärjen hämmästyttävän laajasta säveltuotannosta Riku Niemi oli nostanut esiin täysin ansiokkaasti Kärjen sota-aikaista musiikkia, laulun Siks oon mä suruinen. Tämä laulu on sotarintamalla ilmeisesti sävelletty – kuten säveltäjä Toivo Kärjellä oli tapana, vain kynää ja paperia hyväksi käyttäen – jo keväällä 1943. Toivo Kärki oli saanut sanoittaja Kerttu Mustoselta kahdeksan laulusanoitusta – joihin myöhemmin vielä lisättiin kaksi laulua – sotarintamalle sävellettäväksi. Kaikki kymmenen kappaletta levytettiin 4.3.1944 Niilo Saarikon uudelle Isku-levymerkille Rytmin Niittykadun studiossa. Levylle laulut lauloi Olavi Virta ja orkesteria johti Harry Bergström.

Sanoittaja Kerttu Mustonen.

Sanoittaja Kerttu Mustonen teki päivätyötä metsäyhtiön kirjanpitäjänä. Nurmeksesta kotoisin oleva Mustonen teki Toivo Kärjelle vuosina 1939-1949 kaikkiaan 55 levytettyä sanoitusta, joista Toivo Kärjen jäämistössä on vielä kaksi kaksi sanoitusta esittämättömänä. Naimaton Mustonen soitti viulua. Itse hän kertoi vuonna 1941 tekemisistään näin: ”Hauskempaa iltatyötä tuskin tiedän. Oikein hekumoitsen kun levittelen eteeni uusia nuotteja. Soitan ne sitten viululla pari kertaa läpi – ja sitten alkaa sanojen nikartelu. Idean teksteihin saan melkein aina sävelestä. Toisinaan sanat syntyvät hyvin helposti, toisinaan taas ne voivat olla suurenkin työn takana. Usein on sattunut, että jo sävelestä kuulen iskelmän nimen – siis pääidean. Yleensä tekstejä tehdessäni koetan pitää pääasiana sitä, että saisin ne syntymään hyvälle kielelle – mikäli siinä onnistun on eri asia. Suomen kieli on taipuisa, sanarikas. Löytyy suunnattomat määrät kauniita sanoja, jotka jo lausuttuina kaiullisesti ovat musiikkia. Jos onnistun tällaisia sanoja käyttelemään sopivissa paikoissa musiikin kanssa on iloni kaksinkertainen.”

Säveltäjä ja orkesterinjohtaja Albert Victor Young.

Kultaiset korvarenkaat (Golden Earrings) on viulisti, säveltäjä, sovittaja ja kapellimestari Albert Victor Youngin (s. 8.8.1900 Chicago ja k. 10.11.1956 Palm Springs) musiikkia samannimisestä Mitchell Leisenin ohjaamasta elokuvasta vuodelta 1947. Victor Young teki musiikkia yli 300 elokuvaan. Tunnusmelodian tunnetuin laulaja lienee Peggy Lee – oikealta nimeltään Norma Deloris Egstrom – (s. 26.5.1920 ja k. 21.1.2002). Suomenkieliset sanat lauluun on tehnyt Anja Eskonmaa, ja tätä nimeä pidetään taiteilijanimenä, jonka takana olevaa henkilöä ei tunneta. Suomessa laulun esittivät levylle seuraavat laulajat: Kalevi Touru (1957), Eila Pellinen (1963), Eino Grön (1970), Taisto Tammi (1976), Erkki Junkkarinen (1978) ja Arja Koriseva (1989).

Rannalla-tango on muusikko Vesa Jarmo Tuomen (s. 24.10.1946) sävellys Tuula Heikkilän sanoihin. Sävelmän lauloi levylle Arja Koriseva vuonna 1990. Vesa Tuomi opetti 39 vuoden ajan Tampereen konservatoriossa musiikin teoriaa ja säveltapailua. Tällä kappaleella Vesa Tuomi voitti Seinäjoen Tangomarkkinoiden sävellyskilpailun vuonna 1989. Tangokonsertin alkupuoliskon päätti talvisodassa kadonneen Valto Veikko Tynnilän (s. 19.1.1904 ja k. 16.2.1940) sävellys ja ”Tatu” Taavetti Pekkarisen (s. 6.12.1892 ja k. 4.7.1951) sanoitus, Pieni sydän.

Toinen puoliaika Tampere-talon suuressa salissa aloitettiin Unto Uuno Monosen (s. 23.10.1930 Muolaa ja k. 28.6.1968 Somero) Lapin tangolla, jonka sovituksen oli laatinut muusikko, tuottaja, säveltäjä ja sovittaja Paul Mikael ”Nacke” Johansson (s. 26.6.1932 Turku ja k. 14.10.2007 Finström, Ahvenanmaa). Lapin tangon lauloi aikoinaan levylle laulaja Tamara Lund (s. 6.1.1941 Turku ja k. 21.7.2005 Turku). Torstain tangokonsertissa laulun sai laulettavakseen Heidi Pakarinen. Pakarinen jatkoi vielä esitystään kahdella muullakin tangolla: Nuoruustango ja Kotkan ruusu. Säveltäjä Kaj Oskar Chydenius (s. 16.10.1939 Kuusankoski) sävelsi Nuoruustangon, johon Anu Kaipainen teki sanat. Laulu sai ensiesityksensä Joensuun kaupunginteatterin näytelmässä Tangokuningas vuonna 1970. Sittemmin laulu löysi tiensä myös Peter von Baghin elokuvaan, jossa sen lauloi tamperelainen Kirsi ”Kiti” Neuvonen (s. 1950).

Teatterikapellimestari ja säveltäjä Helvi Aallotar Mäkinen.

Seuraavaksi Heidi Pakarinen sukelsi laululla teatterimusiikin ja musikaalin maailmaan, josta esitti tulkintansa teatterikapellimestari ja pianisti Helvi Aallotar Mäkisen tangosta (s. 24.10.1902), Kotkan Ruusu. Säveltäjä Helvi Mäkinen on toiminut vuosina 1927-1929 Tampereen Teatterin ja vuosina 1936-1957 Tampereen Työväen Teatterin kapellimestarina sekä johtanut Tampereen kaupunginorkesterin konsertteja ja Tampereen Oopperan esityksiä. Mäkinen toimi samoin pianonsoitonopettajan Tampereen musiikkiopistossa vuodesta 1927 lähtien ja Aamulehden sekä Kansan Lehden musiikkiarvostelijana. Menestyttyään Tampereella ja Turussa musiikkirevyiden säveltäjänä, Helvi Mäkiseltä tilattiin Kotkaan myös revyytä, jonka nimeksi suunniteltiin Kotkan laulua. Aluksi Helvi kieltäytyi työkiireisiin vedoten, mutta taipui sitten kuitenkin säveltäen täysimittaisen revyyn musiikin, 20 laulua. Näiden laulujen joukossa oli laulu, Kotkan Ruusu, joka kertoo Rosa Mäkisestä. Kymenlaaksolainen Kotkan kauppakamarin palveluksessa toiminut varatuomari, mutta Tampereella 20.4.1903 syntynyt innostunut teatteri-ihminen, Leo Otto Anttila, sanoitti Kotkan lauluun yhden ainoan kappaleen, Kotkan Ruusun. Laulusta on sittemmin muodostunut Kotkan kaupungille ja varsinkin sen satamalle varsinainen mainoslaulu. Kotkan laulu-revyytä esitettiin sodan aikana Kotkassa, mutta sittemmin se on tyystin unohtunut. Ainoastaan tango Kotkan Ruusu on jäänyt tästä revyystä elämään omaa elämäänsä.

Viipurissa 13.11.1902 syntyi varakkaaseen juutalaiseen perheeseen ainoa tytär, Rosalia (Rosa Ruiza Leah) Mäkinen os. Gurovitch. Perheen isä oli venäjänjuutalainen Benjamin Gurovitch, joka tuli sotilaana Suomeen ja äiti, Bertha Gurovitch, oli kotoisin Turusta. Rosa Gurovitch rakastui 17-vuotiaana intohimoisesti viipurilaisen poliisiin, Lauri Mäkiseen ja pari sai vielä yhdessä aviottoman lapsen, Noran. Täysi-ikäiseksi tultuaan Rosa avioitui Lauri Mäkisen kanssa, mutta menetti oman tyttärensä tämän ollessa 3-vuotias Eero Hirvimaan vanhemmille kasvatettavaksi. Koska poliisi Lauri Mäkinen ei ollut juutalaisia, oli avioliitto hänen ja Rosan välillä niin iso häpeä Rosan vanhemmille, että Rosan äiti Bertha meni ja hirtti itsensä. Gurovitchin perhe hylkäsi myös Rosan tämän mennessä naimisiin Lauri Mäkisen kanssa. Kun Nora-tytär otettiin Rosalta huostaan, hän erosi myös miehestään ja ajautui alkoholin kanssa ongelmiin. Alkuun Rosa teki ompelutöitä sekä opetti kieliä. Hänen kotikielensä oli venäjä ja suomen ja ruotsin lisäksi hän puhui myös englantia ja saksaa.

Vuonna 1940 Rosa Mäkinen tuli Kotkaan ja perusti Kantasataman kupeeseen osoitteessa Satamakatu 9 sijaitsevaan Tukkukauppiaantaloon parturiliikkeen. Tukkukauppiaantalon suunnitteli arkkitehti Vilho Penttilä (s. 6.10.1868 Suursaari ja k. 12.2.1918 Kauniainen) ja jugendtalo valmistui vuonna 1912. Perimätiedon mukaan parturiliikkeensä takahuoneessa Rosa harjoitti myös kurtisaanin ammattia. Seireenin tavoin kutsuen merimiehiä Rosa päivysti aikalaisten mukaan Tukkukauppiaantalon porttikäytävässä. Rosa Mäkinen oli Kotkassa hyvin värikäs persoona ja hänet tunnettiin kaupungissa hyvin. Rosa Mäkinen kuoli Kotkassa 3.1.1966 ja hänet on haudattu Helsinkiin juutalaiselle hautausmaalle.

Säveltämäänsä laulua, Kotkan ruusu, Helvi Mäkinen muisteli haastattelussa vuonna 1972 näin: "Kumma kun se nyt tuolla lailla putkahti. Johan minä olin sen unohtanutkin. Ei sitä silloin yhtä rallia kauan muisteltu, kun päivästä päivään ja vuodesta vuoteen teki työkseen musiikkia teatterin tarpeisiin. Toisaalta menestyksen ymmärränkin. Jaakko Salon sovitus on hyvä, paljon parempi siitä on tehty kuin se minun alkuperäiseni. Ja Räsäsen Pauli laulaa sen hyvin."

Soulsisters sai vielä kahden laulun verran tilaa konsertissa. Harvinainen Harmony Sistersin levylle laulama tango Fallande snö oli näistä jälkimmäinen ja sitä edelsi Kaarlo Kullervo Linnan (s. 24.11.1911 Helsinki ja k. 19.10.1987 Helsinki) sävellys Unikuva. Sanat tangoon teki Tapio Kullervo Lahtinen (s. 18.7.1922 Helsinki ja k. 24.7.1996 Tampere). Lahtinen piiloutui koko tuotannollaan salanimien taakse; hän käytti salanimiä Kullervo, Hilma Järvi, Ilpo Kallio, Pirkko Mäki, Pentti Rautio ja Juhani Sälö. Osittain tähän saattoi olla syynä se, että Lahtinen oli luonteeltaan hiljainen ja ujo, jopa arka. Lahtisen innoitti sanoittajaksi hänen sodanaikainen muusikkoystävänsä, Karl Klaus Salmi (s. 3.12.1908 Helsinki ja k. 10.7.1987 Kuopio), joka valitteli tuolloin, ettei hyviin ulkomaisiin kappaleisiin ollut suomenkielisiä sanoja.

Paul "Nacke" Johansson.

Arja Koriseva piipahti lavalla vielä kolmen laulun ajan. Tuhon tietä kuljen (I’m a fool to want you) oli näistä ensimmäinen. Laulun takaa löytyvät tekijät Jack Wolf, Joel Herron ja Frank Sinatra. Solja Tuuli eli sanoittaja Niilo Sauvo Pellervo Puhtila (s. 27.4.1928 Helsinki ja k. 2.11.2014 Helsinki) teki lauluun suomalaiset sanat. Arjan toisena lauluna oli Toivo Kärjen Eron hetki on kaunis, jonka sanat sommitteli nimimerkki H. Neva eli sanoittaja Aune Helena Eeva (s. 13.10.1923 Metsäpirtti ja k. 24.3.1960 Helsinki). Salanimien varjossa Helena Eeva teki kaikkiaan yli 150 sanoitusta, joista merkittävän osan Toivo Kärjen sävellyksiin. Helena Eevan käyttämiä salanimiä olivat Arvi Tarvainen, Helen Neva, A. Kojo, L. Suolakivi, Asser Tervasmäki, Tjärbacka ja Aarne Torniainen. Kolmas laulu oli Astor Pantaleón Piazzollan (s. 11.3.1921 ja k. 4.7.1992) säveltuotannosta laulu Maria de Buenos Aires.

Sanoittaja Aune Helena Eeva.

Viimeiseksi konsertin laulajaksi Riku Niemi talutti lavalle laulaja Eila Pienimäen (s. 18.2.1939 Töysä). Pienimäen tie levytysstudioihin aukesi vuonna 1958 saavutetulla kilpailuvoitolla. Vuonna 1959 Eila Pienimäki levytti Toivo Kärjen ja Reino Helismaan laulun, Vanhan veräjän luona. Konsertissa Eila Pienimäki lauloi ensin Toivo Kärjen ja Reino Helismaan tangon vuodelta 1960, Tulenliekki. Pienimäki on sen vielä vuosina 1990 ja 2006 laulanut uudestaan levyille. Konsertin päätti säveltäjä Toivo Kärjen laulu, Älä mene pois, Reino Helismaan sanoihin. Eila Pienimäki lauloi laulun levylle vuonna 1961. Kapellimestari Riku Niemi hihkaisi yleisölle vielä Eila Pienimäkeä pois taluttaessaan lavalta: ”Muistakaa vaihtaa talvirenkaat ajoissa!”

 

Kiinteistöosakeyhtiö Klio.

Liikemies ja Töölön sokeritehtaan isännöitsijä Georg Gottfried Federley (s. 22.6.1850 ja k. 1.8.1920) oli senaattori, Vaasan ja Kuopion läänien kuvernööri, Berndt Federleyn (s. 22.12.1799 Sund ja k. 13.1.1863 Helsinki) ja Hedvig Fredrika Aurora Richterin (s. 10.1.1813 Turku ja k. 31.7.1893 Helsinki) poika. Georg Federleyn hyvä ystävä ja liikemiestuttava oli rautakauppias, suurlahjoittaja ja moninkertainen valtiopäivämies Karl Herman Renlund (s. 1850 Kokkola ja k. 18.2.1908), jonka vanhemmat olivat perämies Petter Renlund (Räihä) ja Brita Maria Skoglund. Ala- ja yläalkeiskoulut Kokkolassa käytyään Karl Renlund siirtyi vuonna 1864 Helsinkiin G. A. Herlinin rautakauppaan kauppapalvelijaksi. Neljä vuotta toimittuaan Stockmannin rautakaupassa hän siirtyi vuonna 1874 samana vuotena perustetun Parviainen & Winterin palvelukseen kauppamatkustajaksi. Tukkukauppias Anders (Antti) Parviaisen (s. 29.12.1848 ja k. lokakuussa 1887) vanhempi veli oli Jyväskylässä vaikuttanut kauppias ja teollisuusmies Johan Parviainen (s. 12.3.1834 Kiihtelysvaara ja k. 8.1.1900). Karl Renlund oli A. Parviainen & Co:n osakkaana vuosina 1878-1884, jolloin Renlund otti yrityksen jakauduttua sen rautakaupan hallintaansa.

Töölön sokeritehtaan isännöitsijä Georg Federley.

Karl Renlund toimi itsenäisenä rautakauppiaana Mikonkadulla Helsingissä vuosina 1884-1905. Vuonna 1905 rautakauppa muuttui K. H. Renlund Oy-nimiseksi osakeyhtiöksi, jonka toimitusjohtajana Karl Renlund toimi vuodet 1905-1908. Renlundin rautakauppa kasvoi Suomen suurimmaksi rautakaupaksi. Vuonna 1959 Renlundin rautakauppa siirtyi Keskusosuusliike OTK:n omistukseen ja Eka-yhtymän konkurssin yhteydessä vuonna 1993 Renlund siirtyi Keskolle. Karl Renlund oli samoin useissa suomalaisissa yrityksissä osakkaan, esim. Suomen Höyrylaiva Oy, Paraisten Kalkkivuori Oy ja metalliteollisuusyritys Oy Ferraria. Karl Renlund takasi Karl Fazerille 250 000 markan lainan tämän aloittaessa konditoriotaan Kluuvikatu 3:ssa Helsingissä. Laina tulikin maksettua parin vuoden kuluttua. Karl Renlund osallistui valtiopäiville porvarissäädyn Helsingin edustajana vuonna 1888 ja myöhemmin useita kertoja Kokkolan edustajana. Valtiopäivämies Karl Renlund lahjoitti 500 000 markkaa testamentissaan K. H. Renluns Stiftelse för Finlands praktiskt geologiska undersökning-nimisen säätiön perustamiseen. K. H. Renlundin säätiö – nimi muutettu vuonna 1990 – tukee geologian tutkimusta Suomessa. Karl Renlund lahjoitti taidekokoelmansa Kokkolan kaupungille, ja Kokkolaan perustettiin Renlundin lahjoitusvaroin mm. lastenkoti ja lastentarhoja. Karl Renlundin testamenttilahjoituksella perustettiin Brita Maria Renlundin muistosäätiö, joka huolehtii mm. Kokkolan ruotsinkielisten lasten kouluruokailusta. Karl Renlundin taidekokoelma sijaitsee nykyään vuonna 1813 rakennetussa Roosin talossa, K. H. Renlundin taidemuseossa Kokkolassa.

Rautakauppias ja valtiopäivämies Karl Herman Renlund.

Georg Federley ja Karl Renlund perustivat yhdessä insinööri Werner Hultin kanssa kiinteistöosakeyhtiön – Fastighets Aktiebolaget Klio - Helsingissä 21.11.1903. Kiinteistöosakeyhtiön vanhin asiakirja yhtiön arkistossa on Polón & Georg Wasastjernan arkkitehtitoimiston laatima uuden talon kannattavuusarvio, jonka on allekirjoittanut Werner Polón 4.11.1903. Samassa kokouksessaan perustajat yhdessä laativat kiinteistöosakeyhtiö Kliolle yhtiöjärjestyksen ja anoivat sitten Keisarilliselta Senaatilta yhtiöjärjestyksen vahvistamista. Klio (Kleio) oli kreikkalaisessa mytologiassa historian ja sankarirunouden muusa eli runotar, joka kuvataan usein pergamenttikäärön ja kirjojen kanssa. Klio oli Makedonian kuninkaan Pieroksen kanssa yksi poika, Hyakinthos. Kiinteistöosakeyhtiön osakepääoma, 200 000 markkaa, jaettiin kahteensataan tuhannen markan osakkeeseen, joka olisi mahdollista korottaa tarvittaessa kaksinkertaiseksi. Kiinteistöosakeyhtiö Klion yhtiöjärjestysehdotus piti sisällään viisitoista pykälää, joissa mm. tarkoin määriteltiin osakkeiden osto- ja maksutavat, hallituksen sekä isännöitsijän velvollisuudet ja oikeudet, tilintarkastus ja tilinpäätös sekä yhtiökokouksista ilmoittaminen. Keisarillinen Senaatti vahvisti Kiinteistöyhtiö Klion yhtiöjärjestyksen pari kuukautta myöhemmin, 22.1.1904.

Uusi kiinteistöosakeyhtiö rakennutti kivitalon Annankadun ja Antinkadun (nyk. Lönnrotinkadun) kulmaukseen, Kampin kaupungisosassa sijaitsevaan Paratiisilinnun kortteliin eli kortteliin nro 66 tontille nro 4. Asuintalon suunnitteli arkkitehti Georg Axel Wasastjerna (s. 23.4.1865 Hämeenlinna ja k. 1.12.1915 Helsinki). Uuden talon rakennustöiden ollessa vielä käynnissä kesäkuussa 1904 Helsingissä tapahtui kummia, kun aktivisti Eugen Schauman (s. 10.5.1875 Harkova ja k. 16.6.1904 Helsinki) ampui kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin (s. 27.1.1839 Strelna ja k. 17.6.1904 Helsinki) venäläistämispolitiikan eli sortokauden aikana. Seuraavana vuonna taas vaikutti maassamme suurlakko. Rakennustyö saatiin onneksi valmiiksi ennen kuin yhteiskunta lamaantui suurlakon vuoksi. Rakennuksen lopputarkastus tosin onnistui vasta suurlakon päätyttyä. Huomauttamistakin lopputarkastuksessa löytyi: läikkiä rappauksessa ja värivirheitä kylpyhuoneiden laatoissa. Yhdestä asunnosta puuttui kynnys, toisen asunnon ruokasalista soittokello. Kolmannen asunnon herrainhuoneessa notkui parketti, ja neljännessä asunnossa parveke keräsi kosteutta.

Kiinteistöyhtiö Klion uusi asuintalo rakennettiin puutalojen paikalle niin sanottuun Paratiisilinnun kortteliin, jossa on asunut esimerkiksi filosofi Johan Vilhelm Snellman (s. 12.5.1805 Tukholma ja k. 4.7.1881 Kirkkonummi). Sittemmin tässä samassa korttelissa toimi vuonna 1886 perustettu Suomalainen yhteiskoulu. Sivistystyötä naapurissa harjoittaa yhä Ressun lukio eli entinen Helsingin suomalainen reaalilyseo. Tästä johtuen korttelia onkin kutsuttu koulujen ja suurmiesten kortteliksi.

Kiinteistöyhtiö Klion uusi asuinkerrostalo puolestaan sai lempinimekseen ”apteekkareiden talo”. Tämä johtuu ensimmäisistä uuden talon asukkaista, joista monet olivat apteekkareita. Yksi oli taloyhtiön nykyisen hallituksen puheenjohtajan Sebastian Björksténin isoisän isä Richard Björkstén (s. 5.1.1872 Lappeenranta ja k. 17.1.1968 Helsinki). Richard Björkstén alkoi apteekkialan jo vuonna 1889, mutta suoritti farmaseuttitutkinnon vuonna 1892 ja valmistui proviisoriksi vuonna 1898. Hän työskenteli Karhulassa apteekissa vuoteen 1900 saakka ja oli Yliopiston Apteekin vuokraaja vuoteen 1910 asti. Kemian assistenttina Björkstén toimi syksyllä 1910 lyhyen aikaa ja sen jälkeen vuosina 1911-1917 lääkintöhallituksen apteekkitarkastajana. Saatuaan uuden XIV eli Kallion apteekin apteekkioikeudet Helsingissä vuonna 1915 Richard Björkstén avasi oman apteekin Kolmannelle Linjalle vuonna 1918. Apteekkari Richard Björkstén osti joskus 1900-luvun alkupuolella uudesta talosta asuntoja, joissa asuu täällä nyt jo suvun viidettä sukupolvea. Talon pohjakerroksessa oli tilat muun muassa maito- ja siirtomaatavarakaupoille. Kiinteistöön kuului myös rohdosvarasto, renkitupa ja talli. Talon nykyisen hallituksen puheenjohtaja, Sebastian Björksténin serkkujen isoisä piti talossa lääkärin vastaanottoa.

Varakkaalle väestölle rakennetut talon asunnot edustivat oman aikansa ylellisyyttä. Jokaiseen asuintalon huoneistoon asennettiin parkettilattioiden lisäksi kaakeliuunit, vesijohdot, vessat, kylpyhuoneet, vedenlämmittimet, käsienpesualtaat ja pisuaarit. Keittiöihin tuli kaasuliedet, tiskipöydät ja astiakaapit. Talon suojeltua porrashuonetta koristivat Victor Långin lasimaalaukset. Asuinkerroksiin pääsee ajamalla ruotsalaisella Graham Brothersin valmistamalla hissillä, joka on tiettävästi Suomen vanhin henkilöhissi. Hissien tuotanto alkoi Graham Brothersilla vuonna 1887, vaikka itse yritys oli perustettu jo vuonna 1860. Suomalainen hissiyhtiö Kone Oy asensi ensimmäiset omat hissinsä Helsinkiin vasta vuonna 1918. Koneen edeltäjä oli vuonna 1905 perustettu Koneliike Tarmo, joka osti, myi ja korjasi käytettyjä koneita. Ab Gottfr. Strömberg Oy osti yrityksen vuonna 1910 ja siitä muodostettiin osakeyhtiö Kone Oy. Kone Oy toi maahan Graham Brothersin hissejä ennen omaa tuotantoaan. Vuonna 1924 insinööri ja teollisuusmies Bror Harald Herlin (s. 30.8.1874 Helsinki ja k. 25.7.1941) osti Kone Oy:n ja siitä lähtien yritys on ollut Herlinin suvun omistuksessa.

Aina elämä talon naapureiden kanssa ei ollut helppoa. Kiinteistöosakeyhtiössä on käyty riitoja, joita on ratkottu aina tuomioistuimissa asti. Korkeimman hallinto-oikeuden esimerkkitapauksissa on jopa viitattu kiinteistöyhtiö Klioon. Sodista ”apteekkarien” talo selviytyi aluksi vähäisin vaurioin, kunnes jatkosodan pommituksissa 21. maaliskuuta 1943 talon kaakkoiskulman torni sai osuman ja tuhoutui ensimmäisestä kerroksesta kattoon asti. Kun eräässä talon asunnossa tehtiin muutama vuosi sitten peruskorjausta, maalipinnan alta paljastui sodanaikaisia palojälkiä tiilistä. Rakenteita oli korjattu mm. rautatiekiskoilla.

Lääkäri Elias Lönnrotin muistomerkki Lönnrotin puistossa.

”Apteekkarien” talon huonekorkeus on melkein neljä metriä. Talon valmistumisen aikoihin asuntoihin kantautui kadulta hevosten kavioiden kopse. Taloa vastapäätä tien toisella puolella on yhä vehreä Vanha kirkkopuisto ja arkkitehti Johan Carl Ludvig Engelin (s. 3.7.1778 Berliini ja k. 14.5.1840 Helsinki) suunnittelema kantakaupungin vanha kirkko, joka vihittiin käyttöön 17.12.1826. Vanha kirkkopuistikko on entinen hautausmaa, johon isovihan aikoihin syksyllä 1710 haudattiin toista tuhatta ruttoon kuollutta puiston Annankadun puoleiseen osaan; tämän vuoksi sitä kutsuttiin myös ”ruttopuistoksi”. Toisella vierustalla on Lönnrotin puistikko, jossa sijaitsee Kalevalan isän, kielentutkija ja lääkäri Elias Lönnrotin (s. 9.4.1802 Sammatti ja k. 19.3.1884 Sammatti) muistomerkki.

David Emanuel Daniel Europaeus 

David Emanuel Daniel Europaeus.

Seuraava tarinani originelli päähenkilö ja kaukainen sukulaiseni on David Emanuel Daniel Europaeus (s. 1.12.1820 Savitaipale ja k. 15.10.1884 Pietari). David Europaeuksen isä, Peter Adolf Europaeus (s. 31.7.1753 Uusikirkko ja k. 11.6.1825 Savitaipale) oli rehtori ja Savitaipaleen kirkkoherra sekä innokas kielitieteen ja kirjallisuuden harrastaja. Peter Europaeus oli yli kahdenkymmenen vuoden ajan kirjeenvaihdossa Turun akatemian professori, Henrik Gabriel Porthanin (s. 8.11.1739 Viitasaari ja k. 16.3.1804 Turku) kanssa. Peter Europaeus oli avioliitossa vuosina 1784-1803 Eva Kristina Platanin kanssa ja Evan kuoltua avioitui vuonna 1806 Sofia Peijon kanssa. Sofia Peijo oli pappilan entinen karjapiika, joka oli savitaipaleista sukua ja syntyisin Heitunlahden Peijolta. Tästä toisesta avioliitosta syntyi kolme poikaa: Turun ja Porin lääninkanslian venäjän kielen kääntäjä Emil Europaeus (s. 1807), alikapteeni Nils Vilhelm Europaeus (1810-1858) sekä kielitieteilijä David Emanuel Daniel Europaeus (1820-1884). Epäsäätyinen syntyperä oli syynä siihen, että David Europaeus jäi aikansa varsinaisen sivistyneistön ulkopuolelle, mutta papin poikana hän kuitenkin raivasi tiensä käyden ensin Käkisalmen piirikoulua ja Viipurin lukiota, ja pääsi ylioppilaaksi Helsingissä vuonna 1844.

Professori Henrik Gabriel Porthan.

Eurooppalainen, niin kuin Europaeus-nimi ilmeisesti tarkoittaa, on vanhaa itäsuomalaista herrassukua, jonka esi-isät noin pari sataa vuotta aikaisemmin olivat aitokarjalaisista talonpojista säätyläisluokkaan nousseita. Suvun kantatila on Muolaan Äyräpää, jossa nimi on sittemmin vaihtunut latinalaiseen muotoon, Europaeus. Omilta vanhemmiltaan David Europaeus lienee perinyt tärkeimmät luonteenpiirteensä ja merkittävimmät taipumuksensa; äidin maidosta hän kaiketi imi raukeamattoman rakkautensa synnyinmaansa kieleen ja kansallisuuteen. Isän perintönä taas lienevät olleet hänen opilliset harrastuksensa. Tiedetään pastori-isän olleen varsin oppineen miehen, varsinkin kielten parissa, ja ihmisenäkin eronneen monin tavoin muista, varsinkin papeista. Pojasta kerrotaan kehittyneen oikein aitokarjalainen ”äkräpää”. Tallella on vielä Davidin kuvaus isänsä tekemästä venäläisestä sanastosta ja puheenparsista vuosilta 1785-1788 todistamassa tekijänsä venäjänkielen taitoa, joka tuohon aikaan ei ollut perin tavallista Vanhan Suomen papistonkaan keskuudessa.

Olkkolan Hovi, Savitaipale.

David Europaeus toisti monasti eläessään sitä, että parhaimmat yleiset tietonsa hänellä oli isältä saatuja. Isänsä kuolemasta Daniel Europaeus kirjoitti pari päivää sen tapahduttua ystävälleen Reinholmille näin: ”Vasikkata navettaan ajaessansa nukahti nurmikolle viimeiseen uneensa.” Aivan varmaa tietoa ei ole säilynyt, missä leski lapsineen sen jälkeen asui. Mahdollisuuksia on lähinnä kaksi; joko Olkkolassa, jonka kirkkoherra omisti tai Peijon talossa. Peter Europaeuksen äidin isä, rovasti Peter Heintz oli aikoinaan saanut molemmat talot kuningas Fredrikiltä. Seuraava sitaatti on A. Forsmannin kirjasta:

”Tahdon kertoa muutamia kuulemiani piirteitä, jotka ovat omansa valaisemaan arvoisan provastiherran luonnetta, samalla kun ne jo esikuvallisesti mielestäni viittaavat pojankin ominaisuuksiin. Provasti Europaeus, ollen itsekin oppinut ja tiedonharras mies, tahtoi seurakuntalaisissaankin kartuttaa oppia ja sivistystä. Lukusijoilla hän ei rajoittanut toimintaansa ainoastaan uskonnolliseen opetukseen, vaan tilaisuutta hyväkseen käyttäen hän lisäksi opasti sanankuulijoitaan monenmoisiin maallisiinkin tietoihin. Niinpä kerrotaan hänen semmoisissa tilaisuuksissa koettaneen heihin istuttaa ensimmäisiä tiedonalkeita historian ja maantieteen alalta. Hänen myötävaikutuksellaan, jos kohta hallituksen kehotuksesta, saatiin seurakuntaan pitäjänkoulu jo v. 1805. Täten kohotti hän seurakuntalaistensa yleistä sivistystä sillä menestyksellä, että Savitaipalaisia pidettiin hänen aikanaan monessa suhteessa etevämpinä ja edistyneempinä kuin naapurikuntain asukkaita.

Merkitsevämpää laatua on seuraavassa kerrottava juttu. Kun vv:n 1788-90:n sodassa Savitaipaleessa, joka silloin oli osaksi venäläistä, osaksi ruotsalaista aluetta, syntyi kahakka Venäläisten ja Ruotsalaisten välillä, oli pitäjässä oleskeleva Europaeus seurannut milloin Venäläisten, milloin Ruotsalaisten joukkoja, nähdäkseen taistelun vaiheita. Pian levisi kuitenkin huhu, että hän oli ollut liian ystävällisissä väleissä Ruotsalaisten kanssa ja jollakin tapaa edistänyt heidän yrityksiään, josta syystä hän, ennen kuin sota vielä oli päättynyt, haastettiin kuulusteltavaksi venäläisen hallituksen eteen Viipuriin. Siihen aikaan käyttivät herrasmiehet yleensä niin kutsuttua kankipalmikkoa, mutta Europaeus ei ollut milloinkaan suostunut tähän tukka-asuun, vaan aina käyttänyt lyhyttä leikkatukkaa, samoin kuin hän ei milloinkaan muulloin kuin kirkossa käyttänyt pappiskauhtanaa. Niin nytkin. Hänen tultuaan venäläisen hallituskunnan virkahuoneistoon, olivat alemmat virkamiehet heti moittien osoitelleet hänen päätänsä, sanoen: ”Was ist das für ein Kopf?” (mikä pää se on?), johon kanteenalainen oli vastannut: ”Das ist ein Menschenkopf!” (se on ihmispää). Ja niin meni Europaeus hallitussaliin vaateparsi ja hiusparsi epäasuisena. Ryhdyttiin sitten itse pääasiaan ja tutkittiin häntä ristiin rastiin tehdyillä kysymyksillä, mutta Europaeusta ei saatu syynalaiseksi mihinkään rikollisiin tekoihin; päinvastoin oli kuvernöörin tunnustettava hänen uskollisuutensa hallitusta kohtaan. Ja niin loppui tutkinto. Mutta Europaeus ei pitänyt kiirettä poistumisellaan oikeuden edestä. Vihdoin oikeuden esimies kysyi, mitä hän tahtoi. Europaeus kumarsi nöyrästi ja sanoi: ”Teidän ylhäisyytenne! Minä olen puoltanut Venäjän asiaa ja ottanut taisteluun osaa. Savitaipaleen kahakassa minä seisoin juuri saman kiven takana sen ja sen kenraalin kanssa. Hän sai ritarimerkin. Minäkin pyytäisin semmoisen. - Tarina ei tiedä kertoa, mimmoisen lähdön pilkkakirves sai.”

Johan Vilhelm Snellman.

Ylioppilaaksi tultuaan David Europaeus antautui innolla uusien kansallisten aatteiden vietäväksi, joita tuolloin yliopistomaailmassa oli viritellyt etupäässä kirjailija, filosofi ja sanomalehtimies Johan Vilhelm Snellman (s. 12.5.1806 Tukholma ja k. 4.7.1881 Kirkkonummi). Hänestä tuli harras osanottaja niihin isänmaallisiin rientoihin, jotka hallitsivat maatamme tuolloin. Omista nuoruusvuosistaan David Europaeus itse kirjoitti näin: ”Ensimmäisen nuoruuden aikana minä en taitanut muuta kuin suomen kieltä. Kuin se onkin minun oikea äidin kieleni. Sillä kielellä minä opin lukemaan ja kuin minun isä vainajani jälkeensä jättämät suomalaiset kirjat enimmät olivat jumalisia ja minulla oli hyvä halu kaiken luvun perään, niin se ei ollut outoa, jos se minussa vaikutti syvän jumalisuuden tunnon, varsinkin kuin minun äiti vainajani vakaiset muistutukset ja opetukset minuun teroittivat samaa tuntoa. Erinomaisella halulla minä luin hyviä ja opettavaisia kertomuksia, ja kuin minä kahdentoista vuoden ijällä sain lukeakseni yhtä hyvää ruotsalaista kirjaa, jossa muun liikuttavan kertomuksen myötä yhdessä kohti myöskin oli puhe yhden lähetyssaarnaajan paljon siunausta tuottavasta vaikutuksesta kurjain pakanain seassa, niin tämä niin vaikutti minuun ylöspäin pyrkivälle mielelleni, että minä sain palavan halun itsekin kerran mennä ja ruveta pakanoille Jumalan sanaa ja parannusta opettamaan. Mutta tunteissani lapsellisen ymmärrykseni vajavaisuuden, minä kuitenkin tein sen päätöksen näistä ajatuksistani, että jos minä jälestäpäin näkisinkin tämän lähetyssaarnaajan tarkoitukseni vähemmin soveliaaksi itselleni, niin minä kuitenkin tahdon välttämättömästi päättää elämäni tarkoituksen Jumalan korkeimman totuuden perään hakemiseksi ja palvelemiseksi. Ja niinpä nyt ovatkin tärkeämmät vaikutuksen tarkoitukset tehneet tämän ensin mainitun tarkoituksen minulle vähemmän sopuisaksi.”

Lääkäri Elias Lönnrot.

Elias Lönnrot oli vuonna 1835 julkaissut Kalevalan ensimmäiset painoksen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tukemana. Kansanrunouden keräily heräsi uudestaan henkiin, kun havaittiin, että vielä oli paljon ammentamatta aineistoa Karjalan laulumailla. Tuohon aikaan Elias Lönnrot kokosi suurta sanakirjaansa. Hän kirjoitti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle ja ehdotti, että ylioppilas David Europaeus lähtisi sanakirjan aineksia kokoamaan Venäjän Karjalasta ja Aunuksesta. Seura suostui pyyntöön ja myönsi matkaa varten puolensataa ruplaa varoja. David Europaeus teki kaikkiaan seitsemän runonkeruumatkaa Karjalaan, Vianan Karjalaan, Inkeriin ja Viroon vuosina 1845-1854. Näillä matkoillaan hän keräsi runosäkeitä jopa enemmän kuin Elias Lönnrot oli kerännyt. Koska tekemistä matkoilla Europaeuksella oli paljon, hän näyttää kuitenkin liikkuneen ripeästi paikasta toiseen etupäässä jalan. Keräystyön hän teki kuitenkin huolellisesti joka paikassa. 20.5.1846 Ilomantsista lähetetty kirjoitus kuvasi Maamiehen Ystävä-lehdessä David Europaeuksen kulkutapaa näin: ”Oppivainen Europaeus matkusti meidän kauttamme Arkangelin puolelta Suojärvelle. Hän käy Walkian meren ja Ladogan väliä, niinkuin kahden kylän väliä, ja pitäen lääninsä vielä vähänä, toivoo päästä suurempia saloja mittelemään.”

Ensimmäiselle runonkeräysmatkalleen David Europaeus lähti keväällä 1845 ja palasi saman vuoden lokakuussa reissultaan. Marraskuussa 1845 hän lähti jo toiselle matkalleen Kajaanista kulkemaan Venäjän Karjalassa pohjoiseen ja itään. Tältä toiselta matkaltaan hän palasi hieman etuajassa kevättalvella 1846. Vielä samana keväänä Europaeus aloitti kolmannen Karjalan retkensä, jonka määränpää oli Aunuksenmaa ja sen lisäksi laajat alueet Laatokan pohjoispuolen pitäjissä. Kahden viimeisimmän matkan tulokset olivat hyvin merkittäviä. Megrijärvellä Europaeus sai yhdeltä henkilöltä, Simana Sissoselta, kerättyä talteen 60 runoa. 

Sissolan pihapiiriä Ilomantsin Mekrijärvellä.

Näin David Emanuel Daniel Europaeus kuvailee ensimmäistä runonkeruumatkaansa itse: ”Lähdettyäni keväellä 1845 Kajaanista, al'oin minä Tohtor Lönnrotin neuvon jälkeen, vasta Ilomantsin rajalla hakea runoja. Koitereen järven yli tulin Ilomantsiin ja itään päin matkustain tulin Wenäen rajan yli Lupasalmen kylään. Sieltä matkustin etelään päin Himolan kautta Kuutamolahteen, ja sieltä takaisin Suomen puolelle Megrin Liuvusvaaran, Kuolismaan ja muiden kylien kautta Megrijärven kylään. Tässä kylässä tapasin vasta kunnon laulajan Simana Sissosen. Muutamia olin edellisissäkin kylissä laulattanut, mutta saalis oli vähä, johon tottumattomuuteni ja rahvaan pelko oli syynä. Vasta Sissoselta sain kelpolailla runoja, sillä häntä parempaa, eikä vertaistakaan löytynyt sen jälkeen, paitsi hänen sisärtänsä Irinaa Weitsyrjässä likeellä Korpiselkää, jonka luona kävin tänä vuonna toukokuun alussa, ja joka niinkuin Simanakin, lauloi minulle lähille 70 runoa.

Megrijärvestä tulin Ilomantsin kirkolle ja sieltä Yläjärven kylän kautta Suojärvelle, jossa taas oli parempi saalis. Sieltä menin uudelleen rajan yli Wenäen puolelle, ja tulin Weskelyksen kirkolle, joka on Hautavaaran kylän vastassa. Ehkä minä rajan takana kävelin monessa kylässä, niin tapasin kuitenkin vaan muutamia, jotka osasivat vähän laulaa. Päläjärven kylässä Mundjärven pitäjässä tapasin Suomen miehen, joka jo toistakymmentä vuotta oli siellä asunut, ja jonka avulla minä sain joukon sanoja, kuuluvia Wepsän murteesen.”

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura käynnisti jälleen uusia runonkeräysmatkoja, joista seuraavalle matkalle Europaeuksen kanssa osallistui hänen ystävänsä ja työkumppaninsa, Henrik August Reinholm. Matkalla koluttiin Etelä-Karjalaa ja Inkeriä. Tämän matkan ystävykset tekivät heinäkuusta 1847 lähtien ja palasivat takaisin saman vuoden lokakuussa. Kaverukset saivat kolmen kuukauden aikana kerättyä yli tuhat runoa, joita sittemmin käytettiin Uudessa Kalevalassa. Tänä päivänä saattaa tuntua aika omituiselta, että Europaeus ja Reinholm palauttivat Helsingin ja Viipurin Kirjallisuuden Seuroilta saamista rahoistaan 50 hopearuplaa eli neljännen osan ja ehdottivat, että näillä rahoilla lähetettäisiin kerääjä Laatokan läntisille rantamaille, jotka olivat havainneet antoisiksi laulumaiksi. Seuraavana vuonna Reinholm erään ystävänsä kanssa toteuttikin sellaisen matkan.

Henrik August Reinholm.

Henrik August Reinholm oli filosofian tohtori, pappi ja kansantieteilijä. Henrik Reinholmin vanhemmat olivat tilanomistaja, lääninviskaali Henrik Gudmund Reinholm ja Agata Nordlund. Hän opiskeli Turun katedraalikoulussa ja kävi Turun lukion päästen ylioppilaaksi vuonna 1837. Reinholm aloitti opinnot Helsingin yliopistossa vuonna 1837 ja koki tuolloin opiskellessaan voimakkaan kansallisen heräämisen. Henrik Reinholm valmistui filosofian kandidaatiksi ja maisteriksi vuonna 1844, lisensiaatiksi vuonna 1853 ja tohtoriksi vuonna 1857. Henrik Reinholm väitteli vuonna 1853 aiheesta Om Finska Folkens fordna hedniska dop och dopnamn. Samana vuonna Reinholm toimi Viaporin seurakunnan kirkkoherrana ja vankilapastorina, jota virkaa hän hoiti vuodesta 1856 lähtien. Henrik August Reinholmin tallentamaa kansanperinnettä julkaistiin mm. Elias Lönnrotin Uudessa Kalevalassa ja Zachris Topeliuksen teoksessa Finland framställdt i teckningar. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa säilytetään noin tuhat Henrik Reinholmin keräämää kalevalamittaista runoa. Reinholm keräsi myös työ- ja asuinpaikkansa Viaporin historiaa.

Keväällä 1848 David Europaeus lähti jälleen yksikseen kulkemaan ja keräämään runoja, tällä kertaa Tverin karjalaisalueelta. Tämän matkan runosaalis oli tosin luultua köyhempi, joten hän palasi pian sieltä ja jatkoi jälleen hyvällä menestyksellä runojen keräämistä Inkerinmaalla. Yksin Europaeus sai kerättyä noin 2 860 runoa ja näiden runojen joukossa oli Kullervo-sarjan runot. Jyskyjärvellä Europaeus toisella runonkeruumatkalla joutui kohtaamaan Venäjän viranomaisen, joka vaati saada nähdä hänen passinsa. Europaeus oli matkan vuoksi luovuttanut passinsa Pietariin, mutta viranomainen epäili Europaeuksen selitystä. Hän pidätti Europaeuksen ja toimitti runonkerääjän kruununkyydillä Kemin linnaan tutkittavaksi. Sieltä Europaeus sitten vapautettiin kuitenkin pian ja hän pyysi saada kruununkyydin takaisin, mutta siihen ei enää suostuttu.

Inkerinmaalla David Europaeus sattui kerran Liissilän kylään venäjänuskoisten inkerikkojen pariin runoja keräämään. Kyläläiset suhtautuivat suurella epäluulolla matkamieheen ja kun tämä muistiinpanojaan varten kaivoi esiin mustepullon, alkoivat paikalliset epäillä hänen myrkyttävän kylän kaivon musteella. Europaeusta epäiltiin myös koleran levittäjäksi, koska tauti silloin levisi myös Karjalassa. Varmuuden vuoksi Europaeuksen oli juotava mustepullosta, jotta kyläläiset uskoivat, ettei hän ollut myrkyttämässä ketään. Tämän jälkeen Europaeus keräsi tavaransa ja poistui kylästä, mutta tarina ei kerro saiko hän musteen juomisesta minkälaisia seurauksia.

Johan Vilhelm Snellman kirjoitti vuonna 1846 sanomalehti Saimassa seuraavasti: ”Kuvitelkaa, että näette noin kaksikymmenvuotiaan miehen, ruumiinrakenteeltaan hennon kuin viisitoistavuotias poika, mutta liian varhaisten ja rasittavien lukutöiden jo kyyryyn painaman. Näette hänen hiihtävän läpi metsien ja lumilakeuksien. Kun hän vihdoin pääsee puoliksi luonnontilassa elävien heimojen teltoille tai kodille, ei hän etsi lepoa vaan – työtä. Siinä kuva, joka jonkin verran poikkeaa siitä ’nuoren Suomen’ kuvasta, jonka Ruotsin päivälehtikirjurit ovat suvainneet piirtää tästä ’hajuvedellä valellusta sukupolvesta’.”

Lönnrotin kirjeenvaihto on avain hänen tuntemuksiinsa. Hän ei päässyt irti lääkärin työstään muutoin kuin virkavapauden aikana. Kajaanin vuosinaan Lönnrot teki runonkeruumatkat Karjalaan, Pohjoisen naapurin alueelle, Kuolan niemimaalle ja Viroon. Karjalassa hän keräsi runoja mm. Vuonnisen kylässä Otrei Maliselta ja Vaassila Kieleväiseltä sekä latvajäveläiseltä Arhippa Perttuselta. Kalewala taikka Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinoisista ajoista ilmestyi kahdessa osassa vuosina 1835-1836. Lönnrot jatkoi yhä edelleen runonkeräysmatkojaan ja Kanteletar ilmestyi kirjana vuonna 1840. Kalevalan toinen, täydennetty painos, ilmestyi vuonna 1849. David Europaeuksen kolmen ensimmäisen runonkeruumatkan tulokset ovat huomattavin lisäaineisto Uudessa Kalevalassa. Lisäksi Kullervo-runot ovat Kalevalassa mukana Europaeuksen vaikutuksesta, joka toi ne mukanaan neljänneltä runonkeruumatkaltaan. Elias Lönnrot otti myös huomioon joitakin David Europaeuksen tekemiä ehdotuksia Kalevalan yksityiskohtien, sisällön ja rakenteen suhteen.

David Europaeus toimitti Ruotsalais-suomalaisen Sanakirjan vuosina 1852-1853, joka viitoitti tietä monille tuleville sanakirjoille. Sanakirjansa esipuheessa Europaeus kirjoitti : ”Semmoiselle kielelle, kuin suomenkieli, joka juuri on muokattavana viljelysmaaksi tieteellisesti sivistyneelle ajatukselle, niin sanakirja, se se on oleva se vara-aitta, jonka hyvin varustetusta ja hyvin hoidetusta sisällyksestä odotetut kultaiset sadot riippuvat enemmän kuin mistään muusta. Mitä huolellisemmin tämä vara-aitta varustetaan puhtaalla ja ytimekkäällä viljalla, sitä voimallisemmin se on kohottava työntekijöitä esille tuomaan tätä viljaa ja hengenvainiolla antava sen kasvaa ja varttua mitä runsaimmiksi ja uhkeimmiksi sadoiksi. Mutta jos näitä varoja kootaan huolimattomin käsin, mikä muu saattaa silloin olla seurauksena, kuin se, että turmiollisen rikkaruohon siementä tulee jalon viljan mukana; ja jos sitä on kylvämässä käsi, joka ei taida eikä tahdo erottaa halpaa hyvästä, on rikkaruoho kasvava yhdessä viljan kanssa ja nopeasti leviämistään leviävä. Ajatukseni todemmastaan ei ole se, että leväperäisesti tehty suomalainen sanakirja vaikuttaisi haitallisesti ainoastaan Suomen kirjakielen tulevaan ulkoasuun. Kielen huolimattomuus vaikuttaa varmaankin haitallisesti itse kirjallisuudenkin sisälliseen laatuun. Kaltainen aina liittyy kaltaiseen. Kehno edistää kehnoa, samoin kuin hyvä hyvää. Mutta ei milloinkaan kehno kehno niin läheisesti liity ihmishenkeen, kuin asuessaan itse siinä kielessä, jonka kautta jonkun kansansa yksilön on saatettava sekä itselleen että muille ajatuksensa ilmi.”

Karl August Engelbrekt Ahlqvist.

Vuonna 1847 David Europaeus oli mukana perustamassa Suometar-lehteä. Lehti ilmestyi Helsingissä vuosina 1847-1866 ja se oli ainakin aluksi suunnattu aatteellisena sanomalehtenä sivistyneistölle. Lehden perustivat runoilija ja kielitieteilijä Karl August Engelbrekt Ahlqvist (s. 7.8.1826 Kuopio ja k. 20.11.1889 Helsinki), toimittaja, runoilija ja kääntäjä Paavo Tikkanen (s. 2.3.1823 Kiuruvesi ja k. 7.11.1873 Helsinki), kirjailija ja pappi Anders Warelius (s. 14.7.1821 Tyrvää ja k. 16.1.1904 Loimaa) sekä David Europaeus. Lehden pääaiheita olivat Suomen kieltä ja kirjallisuutta käsittelevien aiheiden ohella matkakuvaukset sekä tiedot suomalaisten muinaishistoriasta. Suometar julkaisi myös vuonna 1847 lisälehteä, johon oli käännetty ranskalaisen kirjailijan Honoré de Balzacin (s. 20.5.1799 Tours ja k. 18.8.1850 Pariisi) kaunokirjallisia kirjoituksia jatkokertomuksina. Vuosina 1856-1857 lehden liitteenä jaettiin lisäksi Lasten Suometarta, jota pidetään ensimmäisenä suomenkielisenä lasten ja nuorten lehtenä maassamme. 1850-luvulla Suomettaren levikki kasvoi niin suureksi, että sitä julkaistiin väliaikaisesti kuutena päivänä viikossa. 1860-luvulla taas lehden levikki laski ja Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen (vuoteen 1882 Georg Zacharias Forsman, s. 10.12.1830 Vaasa ja k. 13.11.1903) johtamat ”jungfennomaanit” irtautuivat lehden varovaisesta suomalaisuuslinjasta ja perustivat sille kilpailijaksi Helsingin Uutiset. Suometar jouduttiin lakkauttamaan vuonna 1866 tilaajien vähyyden ja kasvaneiden velkojen vuoksi.

Toimittaja Paavo Tikkanen.

Pappi Anders Warelius.

David Europaeus kuului Suomettaren toimituskuntaan vuosina 1847-1850. Vielä paljon myöhemminkin hän julkaisi lehdessä – samoin kuin monissa muissakin lehdissä – omia kirjoituksiaan. Kaikissa näissä kirjoituksissa välittyy innokas rakkaus Suomen kansaan ja sen kieleen sekä näiden molempien luonnollisia oikeuksia kohtaan syvä kunnioitus. Toisinaan hän oli kirjoituksissaan niin ylitsevuotavainen, että lehdet jättivät hänen kirjoituksiaan jopa julkaisematta. Näistä erimielisyyksistä saattoi koitua pitkäaikaisia näkemyseroja puolin ja toisin. Vuodesta 1857 lähtien David Europaeus yritti viisikertaa julkaista omaa lehteä, Kansakunnan Lehti-nimisenä Helsingissä, mutta vasta vuonna 1863 sensuuriolot muuttuivat sen verran vapaammiksi, että lehti sallittiin. Lehden ensimmäinen numero ilmestyi 15.10.1863 ja siinä Europaeus kirjoittaa näin: ”Se on kansakunnat, joiden jo luonnon vaatimuksesta pitää olemaan kaikkein suurimman valtamahdin kannattajina kaikissa maissa. Hallitsiat ovat kansakuntain pääpalveliat eikä kansakunnat hallitsiain palvelioita. Kansakunnillakin on palveltavaa ja niiden tulee palvella itseänsä yhteisesti, ja se on tämän yhteisen palveluksensa pääkäyttäjänä ja esimiehenä kuin kansakuntain tulee ja pitää kannattaman hallitsiaansa. Ja semmoisen kannatuskunnan kämmenillä kannatettuna hallitsialla luonnollisin ja suurin voima onkin.” David Europaeuksen kirjoituksissa oli samoin yhteiskunnallinen ulottuvuus. Kansanvalistajana ja toimittajana hän johdonmukaisesti vastusti kaikenlaista sortoa ja byrokratiaa sekä kehitteli usein omaperäisiä ajatuksia kansan sivistystason nostamiseksi.

Kansakunnan Lehden tilaajakunta jäi alusta lähtien mitättömän pieneksi, varmaan monestakin syystä. Toiset epäilivät varmaan Europaeuksen kykyä toimittaa lehteä, toisia taas häiritsi hänen malttamattomuus, kun hän hyökkäsi todellisia ja luultuja vastustajiansa vastaan. Jotkut häiriintyivät varmasti siitä, että Europaeus nosti liikaa heidän mielestään itseään ja saavutuksiaan esille. Lopulta lehden viimeinen numero ilmestyi maaliskuussa 1864. Lehteä ilmestyi kahdeksan numeroa; neljä numeroa kumpanakin vuotena. David Europaeus valitti, että häntä vainottiin ja syyksi hän uskoi sen, ”että hän Tammikuun-valiokunnan jäsenten eteen oli asettanut sen tuuman, jonka kautta se kiivaan kiinteä Suomen kielen asema silloin toki jalalle saatiin”. Europaeus oli näet eräässä valiokunnan jäsenille lähettämässään kirjeessä ehdottanut, ”että valiokunta ottaisi Keisarilliselta Majesteetilta alamaisuudessa anoakseen erinäistä istuntokuntaa eli komiteaa ymmärtävistä ja taitavista miehistä määrättäväksi, jotka sitten ottaisivat huoleksensa koko tämän Suomen kielen asian tutkimisen ja järjestämisen kaiken sen mukaan, mitä sen tarpeet mahdollisuuden mukaan vaativat.” Valiokunnan jäsenet lopetettuaan työnsä kokoontuivat yksityisesti keskustelemaan suomenkielen asemasta ja päättivät silloin keisarille esitettäväksi tehdä anomuksen kielikomitean asettamisesta. Kuinka paljon tähän päätökseen vaikutti Europaeuksen kirje, ei ole tiedossa. David Europaeus kyllä useammassa lehtensä numerossa otti asiasta kuitenkin kunnian itselleen.

Helsingissä julkaistiin vuonna 1862 David Europaeuksen kirja, Kirjoituksia Suomen kansan tärkeimmistä asioista, joka sisälsi enimmäkseen hänen jo julkaistuja tai julkaisematta jääneitä sanomalehtikirjoituksia vuosien varrelta. Europaeuksen jäämistöstä on löytynyt myös käsikirjoitus, Suomalaisten kirjoitusmiesten ohjekirja, sekä siihen liittyvä Suomalaisen oikeinkirjoituksen oppikirja; molemmat teokset Europaeus kirjoitti talonpoikaisia kirjoittajia silmällä pitäen, joiden lehtikirjoituksia siihen aikaan yhä taajemmin alkoi esiintyä suomenkielisissä sanomalehdissä. Pieni kokoelma täydensi Europaeuksen kirjoituksia: Suomalaisia kihlakunnan käräjäin pöytäkirjoja. Uusi Suometar julkaisi ensimmäisessä numerossaan Europaeuksesta seuraavaa:

”Vuonna 1858 lähetti ylioppilas D. E. D. Europaeus Mikkelin läänin kuvernöörinvirastoon erään kirjoituksen, jonka alle oli kirjoittanut joukko Rantasalmi-, Kerimäki-, Juva-, ja Leppävirtalaisia ja jossa he pyytävät lupaa saada pitää pitäjänkokouksia eräästä heille tärkeästä asiasta. Tämä sivistyshistoriallisessakin suhteessa huomattava asiakirja tavataan Rantasalmen pitäjänkokouksien pöytäkirjassa. Kirjoituksen tarkoitus oli: ’että anottaisiin korkealta Esivallalta täydellinen vakuutus sen päälle, ettei suurista viinaränneistä eikä mistään muualtakaan viinaa millään oikeudella päästettäisi sen talonpoikain poisheitetyn viinan siaan sisään tunkeutumaan, josta viimeinen villitys voisi tulla paljoa pahemmaksi kuin ensimmäinen on ollunnakaan. Että kuitenkin tämän vakuutuksen kautta esivallan ja virkamiesten vaivoja ei tarvittaisi lisätä, mutta vakuutus vierasta ja luvatonta viinaa vastaan kuitenkin saataisiin kyllin lujennetuksi, niin allekirjoitetut siihenkin suostuvat, että heille sekä kaikille viinan poisheittäneille talonpojille olisi esivallalta anottava semmoinen oikeus ja päälle pano, että he samoilla eduilla ja saman lain järjestyksessä, kuin ruununpalveliat viinan turmeluksen perinpohjin poishävittämiseksi maakunnasta saisivat ottaa kaiken luvattoman ja vieraan viinan ja luvattoman viinapannun pois ja estää kaiken luvattoman viinan polttamisenkin.'

Tämän asian paremmaksi voittamiseksi ja suuremman ylösvalistuksen saamiseksi kansalle allekirjoitetut suostuivat siihen lupaukseen, että niinpian kuin korkea esivalta semmoisen vakuutuksen heille viinan turmeluksen pois hävittämiseksi antaisi, niin he Rantasalmille asettavat kansan omaehtoisen ylösvalistus- ja maanviljelyskoulun varaksi rupeaisivat vuosittain maksamaan vähintäkin kolmannen osan sitä kohtaloa, mikä ennen on vuosittain taloa kohti viinaan menetetty, ja että myöskin se Ruunulta ylösanottu viinan vero samalle koululle sitten vielä aina tulisi vuosittain juoksemaan ja että vielä kaikki viinapannut rahaksi pantaisiin ja annettaisiin koulun perustuskassaksi, jonka mukaan voisi tapahtua, että semmoinen koulu yleistä laskua myöten pitäisi tuleman saamaan vuosittain 2,750 ruplaa hopeassa ja perustuksessa sen sivussa 700 ruplaa kaikki kuin löytöisenä paljaan viinan turmeluksen tieltä saatua rahaa. Myöskin maakaupan ja erittäinkin maan pienimpiin osiin jakamisen ja kaupitsemisen vapauttamista suostuttiin esivallalta anomaan, kuin kuitenkin maa se meidän oikea elatusäitimme onkin, ja sen jakamisen ja kaupitsemisen esteet tilallisille ja tilattomille monesta syystä ovatkin suurimmiksi köyhyyden tuottajiksi luettavatkin.”

Pöytäkirjaan merkittiin muistutukseksi, että Mikkelin läänin kuvernöörinvirasto, joka anomuksen oli lähettänyt käsiteltäväksi pitäjänkokouksessa 26.6.1858, oli tähän anomukseen merkinnyt hyväksyvän välipäätöksen. Asia oli käsiteltävänä Rantasalmen pitäjänkokouksessa 19.9.1858 ja ylioppilas Europaeus kuului olleen paikalla läsnä myös itse. Pitäjänkokouksessa, jossa viina-asiaa käsiteltiin, oli esillä myös kysymys kolmen uuden ”kansan koulun” perustamisesta. Kipeään kohtaan oli osuttu, kun viinan kirousta tahdottiin ehkäistä ja pimeyttä poistaa. Kokouksessa oli paljon väkeä ja siitä muodostui myrskyinen kokous. Ehdotus ei saanut tarvittavaa kannatusta, sillä monet herrasmiehet ja talopojat vastustivat esitystä. Talopojat ilmoittivat suoraan: ”Viekää tuo peura ulos!” Peura tarkoittivat anomuksen laatijaa, Europaeusta.

Ehdotus oli sittemmin monta kertaa esillä useissa pitäjänkokouksissa, mutta itse asian käsittelyä aina lykättiin muiden kiireellisten asioiden tai ajan vähyyden vuoksi tuonnemmaksi. Vaikka viina-asia ei tuolloin edistynyt, ajanoloon Rantasalmen kouluolot kohenivat uusien koulujen myötä. David Europaeus oli tässäkin asiassa kylvänyt hyvän siemenen.

David Europaeuksen patsas Savitaipaleen kirkon lähellä.

David Europaeus julkaisi myös runokirjoja, kuten Pieni runon-seppo (Viipuri 1847) ja Karjalan kevätkäkönen (Helsinki: Frenckell 1854). Ne sisälsivät valikoiman vanhoja kansanrunoja, edellisessä mm. joukko Europaeuksen omia Inkeristä keräämiään runoja ikäänkuin tuomisiksi hänen runonkeruumatkoiltaan. Samoin teos piti sisällään ”Johdatuksia Runon tekoon”, joka ohjeisti tuleville runosepoille alan hienouksia. Runo-opissaan Europaeus innokkaasti puolustaa maallista runoutta, jota yksipuolinen hengellisyys pyrki sortamaan sekä huomauttaa, mikä arvo ja merkitys kansallisella runoudella on kansanhengen kauniimpana ilmaisumuotona. Tähän samaiseen vihkoon kuului myös soitannollinen liite, jossa oli kymmenen eri runosävelmää. David Europaeus keksi suomenkieleen myös melkoisen joukon uusia sanoja, kuten eduskunta, enemmistö, esitelmä, harrastus, huvila, tasa-arvo, toimeentulo, vety, kertosäe, suorasanainen, säännöllisyys, mietintö, keräilijä, varasto, tilavuus, kunta, mielikuvitus, johtaja, ilmansuunta, virkavalta, väitöskirja, valokuvaaja, kaunokirjallisuus, pätevä, viehättävä, miehittää, osoite, äänenkannattaja, yhdyssana, sananmukainen, sinutella ja valtava. Näitä hänen kehittelemiään sanoja on kielessämme tänäänkin käytössä yli kaksisataa sanaa.

Europaeus koki kansanrunojen kerääjänä ja sen hyvin tuntevana, miten Elias Lönnrot oli tehnyt työnsä. David Europaeus olisi itse pitänyt kansalliseepoksen lähempänä alkuperäisiä runoja. Hän lopulta ehdotti Lönnrotille, että hänen keräämät kansanrunot täytyisi julkaista sellaisenaan, mutta näinhän ei tietenkään käynyt. Tämä Europaeuksen ehdotus – kuten moni muukin hänen ehdotuksensa, kuten esim. Inkerin runojen järjestelmällinen keräys – on vasta myöhemmin saanut vastakaikua ja järkeviksi havaittuna toteutettu muiden toimesta. David Europaeus käyttäytyi esiintyessään erikoisesti ja riitaisasti, ajautui vähitellen yhä yksinäisemmäksi. Europaeus irtautui kansanrunoudesta myös vähitellen ja alkoi kestittyä kieli- ja muinaistieteisiin. Hän teki tutkimusmatkat Kuolan niemimaalle vuonna 1856 ja Novgorodin Valkeajärvelle vuonna 1868, joissa hän etsi suomalaisasutuksen mahdollisia jäänteitä; David Europaeus löysi mm. karjalaisen Vieljärven kylän Venäjän Lapista. Vielä 1870-luvulla David Europaeus teki seitsemän muinaistieteellistä kaivausmatkaa Aunuksen, Tverin ja Novgorodin alueille. Hän tahtoi todistaa, että Pohjois-Skandinaviassa, Suomessa, Pohjois- ja Sisä-Venäjällä on muinoin asunut pitkänä katkeamattomana sarjana ugrilainen väestö, joka on paikkojennimiin ja hautamuistoihin jättänyt siellä jälkiä. Toiseksi hän tahtoi näyttää, että suomalais-ugrilaiset kansat ovat paljon lähemmässä sukulaisuudessa intialais-eurooppalaisten kuin turkkilais-mongolilaisten kansojen kanssa.

David Europaeus uskoi, että suomalais-ugrilaisten paikannimien selvittäminen ja kraniologia eli pääkallojen tutkiminen ja mittaaminen selventävät heidän asutushistoriaa sekä sanaston ja taivutusmuotojen vertailu kielten suhteita. Omia tutkimustuloksia Europaeus julkaisi esim. kirjoissaan Tietoja suomalais-ungarilaisten kansojen muinaisista olopaikoista (1868-1870) ja Die Stammverwandtschaft der meisten Sprachen der alten und australischen Welt (1870). Europaeuksen mukaan pitkäkalloiset suomalais-ugrilaiset olivat muinoin asuneet laajasti Pohjois-Euroopassa, ostjakkien ja vogulien eli hantien ja mansien Europaeus näki tulleen Suomeen lännestä ja eläneen täällä. David Europaeus osoitti lukusanoja vertailemalla, että suomalais-ugrilaisten kielten lähimmät sukulaiset ovatkin indoeurooppalaisia kieliä. Aikaisemmin Europaeus oli näistä tutkimuksistaan jakanut tietoja Mehiläisessä ja Suomettaressa ja vuonna 1874 hän Venäläisen muinaistieteellisen seuran kustannuksella oli julkaissut venäjänkielisen tutkimuksen nimeltä, Ugrilaiskansasta, joka on elänyt Sisä- ja Pohjois-Venäjällä, Suomessa ja Skandinavian pohjoisosissa ennen nykyisten asukasten sinne-tuloa. Tähän teokseen liittyy eräs venäjänkielinen kartta suomalais-ugrilaisten kansain muinaisista asuinsijoista Skandinaviassa, Suomessa ja Venäjällä, jonka hän samoihin aikoihin julkaisi.

Maailman kieltenkehto oli hänen ymmärryksensä mukaan Afrikassa. Tämän kaltaiset käsitykset olivat pahasti ristiriidassa silloin vallitsevien käsitysten kanssa ja siksi Europaeusta ei otettu lainkaan vakavasti. Häntä kutsuttiin yleisesti pilkkanimellä Indo-Europaeus-Afrikanus.

Paljon myöhemmin on huomattu, että David Europaeus oli tutkijana hyvin lukenut ja kansainvälinen henkilö; hyvin monet hänen tutkimusmenetelmänsä perustuivat ajankohtaisiin Eurooppalaisiin virtauksiin. Toisaalta voidaan sanoa, että hänen koulutuksensa puute johti tutkimuksen epätasaisuuteen. Mielikuvitukselliset asiat saattoivat sekoittua valtaviin oivalluksiin. Europaeus esitteli kuitenkin ensimmäisenä suomalais-ugrilaisten kielten sukupuun. David Europaeusta voidaan hyvällä syyllä pitää suomalaisen nimistöntutkimuksen uranuurtajana ja ensimmäisenä vertailevan menetelmän käyttäjänä maassamme.

Useat David Europaeuksen toteuttamat pioneerihankkeet eivät koskaan saaneet ansaitsemaansa huomiota hänen aikanaan. Esimerkkinä tästä olkoon vaikka teos, Suomalaisten puustavein äännöskuvat ylös-ajatellunna D. E. D. Europaeus, ensimmäinen foneettinen äännekuvasto maassamme, jonka Europaeus suunnitteli kuuromykkien opetusta edistämään. Europaeus lienee itse ollut ainoa, joka kokeili omaa teostaan käytännön työssä. Kuitenkin seuraava yritys kuuromykkien auttamiseksi onnistui vasta runsaat sata vuotta myöhemmin. Krimin sodan eli itämaisen sodan aikana David Europaeus matkusti Skandinaviaan ja Saksaan levittämään rauhan asiaa, mutta tässäkään hankkeessa ei onni ollut myötä hänelle. Hän palasi matkaltaan passittomana, rahattomana, sekavasti puhuvana saarnamiehenä, joka vankilan kautta lähetettiin poliisin avustuksella Suomeen. Suomessa hänet katsottiin tämän jälkeen mieleltään järkkyneeksi.

Aikalaiset pitivät David Europaeuksen hankkeita usein vähintään epäilyttävinä. Monien mielestä hän oli liian paljon yhteydessä Pietariin. Itse Europaeus on kuvannut omaa elämäänsä lähetystehtäväksi ja ainakin toisinaan hän koki itsensä vainon kohteeksi. Koko elämänsä ajan David Europaeus teki vain tilapäisiä töitä. Alkuun niukoilla matkastipendeillä runoja keräten, kotiopettajana, kuuromykkäkoulun opettajana, oikeuden pöytäkirjojen suomentajana, Pietarin käsityöläisten huoneiston hoitajana ja tutkimusapulaisena erilaisissa hankkeissa. Kaiken aikaa hän kyllä etsi pysyvämpää työpaikkaa, mutta ne menivät häneltä aina ohitse muille. Europaeus kulki kirjaimellisesti ryysyissä ja Savitaipaleelta pois lähdettyään hänellä ei ollut omaa kotia koskaan. Milloinkaan Europaeus ei mennyt avioon, eikä hänellä ollut lapsia. Hänen irtolaisuutensa oli kuitenkin vain ulkoista, sillä hänen sisäinen kotinsa oli suomalaisuuden asian edistäminen, jolle hän myös elämänsä omisti.

Lääkäri Matti Äyräpää.

Lääkäri Matti Äyräpää (vuoteen 1876 asti Europaeus, s. 11.4.1852 Liperi ja k. 15.10.1928 Helsinki) on muistellut Kalevalaseuran vuosikirjassa nro 2 Taneli Europaeuksen lähtöä viimeiselle matkalle. Keväällä 1884 ”Sipi” tuli Matin luokse niin sairaan näköisenä, että Matti päätti lähettää David Europaeuksen Kirkkonummelle rauhalliseen paikkaan lepäämään ja saamaan ravitsevaa ruokaa. Lepotauon aikana Matti Äyräpää peri Taneli Europaeuksen kirjasaatavia 600 markan edestä. Kun Europaeus kuuli rahaa olevan tulossa, hän ei kehotuksista huolimatta malttanut enää pysyä maaseudulla. ”Jo seuraavana päivänä ukko kuitenkin istuutui maidonkuljettajan viereen ja tuli Helsinkiin. Kun hän ilmestyi huoneeseeni, hämmästyin nähdessäni entisen Sipi Europaeuksen terveyttä uhkuvana miehenä. Lihomistaan hän selitti innostuneilla sanoilla: ”Ajatteleppas, kolme kertaa päivässä ruokaa ja kahdesti kahvia!”

Matti Äyräpää yritti taivuttaa Sipiä palaamaan vielä maalle, mutta tämä ei millään malttanut, olihan Pietarissa vielä kirjastoja tutkimatta ja tietoja hakematta. Pietarissa odotti myös pantattu turkki, jonka Europaeus aikoi myydä rahoittaakseen tutkimuksiaan. Matkavalmisteluihin kuluu kuitenkin niin paljon rahaa, että Sipi joutuu nolona pyytämään sukulaispojalta vielä 10 penniä, että saisi laivassa ostaa aamukahvin. Matti Äyräpää antoi miehelle liikenevät rahansa, joitain kymmeniä markkoja ja pyysi häntä olemaan rasittamatta liikaa itseään.

Muutaman kuukauden perästä lokakuussa tuli sitten ilmoitus, että Taneli Europaeus oli kuollut. ”Arvattavasti hän oli saanut vakavan langettavataudin (=epilepsia) kohtauksen, liiallisesti rasitettuaan itseään”.

Kuvassa vasemmalla on David Emanuel Daniel Europaeuksen hautamuistomerkki.

Lopuksi vielä sitaatti A. Forsmannin kirjasta vuodelta 1896: ”’Kirjava tikka metsässä, ihmisen ikä kirjavampi.’ Jos kestään käypi sitä sanominen, niin Europaeuksesta, jonka elämä jos jonakin; yhtäläinen ainoastaan siinä, että köyhyys ei hänestä milloinkaan luopunut, samoin kuin ei hänkään luopunut niistä yksipuolisista aatteistaan, joita ajaakseen hän oli vapaaehtoisesti valinnut kärsijän osan. Kautta koko hänen ikänsä nämä kaksi seikkaa, toinen harmaja ja synkkä, toinen valoisa ja ilava, painoivat leveät, yksitoikkoiset juovansa hänen elämäänsä. Moisen tavattoman miehen kuolemakaan ei voinut olla varsin samanlaatuinen kuin arkipäiväisien hyvästöläisten. Omituista siinä on se, että hän, kuten vielä kaikki muistavat, kahdesti haudattiin. Hän kuoli Pietarissa viimeistä kertaa oleskellessaan Ohdan sairaalassa 15 p. Lokakuuta 1884 ja haudattiin, niinkuin tuhannet muutkin köyhät, jotka mainitussa sairashuoneessa heittivät henkensä, yksinkertaisilla menoilla Pargalan hautausmaahan. Siellä hän jo oli joitakin aikoja maannut, kun jotkut hänen Pietarissa olevista suomalaisista tuttavistaan saivat kuulla, että hän oli kuollut ja sinne haudattu. He kirjoittivat siitä Helsinkiin vainajan sukulaisille, kysyen, eikö olisi syytä toimittaa hartaan suomalaisen maalliset jäännökset kotimaan multiin kätkettäväksi. Täällä asia sai Europaeuksen ystävissä yleistä kannatusta. Kerättiin siksi paljon varoja, että saatiin hänen ruumiinsa tänne, jossa se sitten samojen henkilöiden huolesta haudattiin vanhaan hautausmaahan kaikilla niillä juhlallisuuksilla, joita meillä käytetään kuuluisia kansalaisia saatettaessa heidän viimeiseen lepokammioonsa. Julius Krohn, joka jo hänkin lepää samassa kalmistossa, piti hänen haudallaan kauniin muistopuheen. Sittemmin kerättiin ylioppilaskunnan ja vainajan tuttavien keskuudessa rahoja, joilla hänen haudalleen myöhemmin on pystytetty mustaksi hiottu uljas kivipatsas. Siinä luetaan paitsi hänen nimeään sanat: ’Kullervo-runoston pelastajalle pystytti Savo-Karjalainen osakunta.’”