Lovisa Adelaïde Ehrnrooth 6. osa 

Suomalaisen naisasialiikkeen järjestäytymisestä vuonna 1884 lähtien Lovisa Adelaïde Ehrnrooth seisoi Sven Dufvan lailla uhmakkaana sillalla valmiina ylivoimaiseksi tuntuvaa vihollista vastaan taistellen lehtikirjoituksillaan. Omalla esimerkillään hän osoitti naisten pystyvän matkustamaan maailmalla ja samoin hän rohkaisi naisia kirjoittamaan asioistaan. Tuhannen ja yhden yön tarinoiden kaikki versiot pitävät sisällään saman kehyskertomuksen. Siinä prinsessa Šeherazade kertoo henkensä pitimiksi tarinoitaan julmalle Šahryãr-kuninkaalle, jotta tämä ei surmaisi Šeherazadea, kuten hän on surmannut kaikki muut nuoret vaimonsa hääyötä seuranneena aamuna. Šeherazaden taktiikka on jättää jokainen tarina kesken jännittävimmässä kohdassa, jotta kuninkaan mielenkiinto säilyisi seuraavaan yöhön saakka.

Tuhannen ja yhden yön tarinat kuvaavat aikansa muslimimaailman elämää etenkin Egyptissä mamelukkien aikana. Kauppiasluokan eettiset arvot tulevat tarinoissa selkeästi esille. Tarinat ovat usein leikillisiä ja seksuaalisia, ja niissä nautitaan erilaisia päihdyttäviä aineita. Euroopassa näistä saduista toimitettiin lapsille sopivia versioita, joista seksiä ja väkivaltaa oli poistettu. Ensimmäisen kerran satukokoelman kirjana mainitsi 1100-luvun puolivälissä Kairolainen juutalainen lääkäri ja kirjakauppias. Lovisa Adelaïde Ehrnrooth mainitsee omissa kirjoituksissaan Tuhannen ja yhden yön tarinat erääksi kiinnostuksensa kohteeksi tutkiessaan Orienttia. Näin Ehrnrooth kirjoittaa haaremista teksteissään: ”Rakkaus, äitiyden ilo, mitä ne ovat näille hunnutetuille naisraukoille? Heillä ei ole mitään oikeutta henkilöönsä, joka ostetaan ja myydään eniten tarjoavalle, tai lapsiinsa. Eunukin tai kilpailijan ilmoituksesta voidaan vaimoa ja äitiä rankaista ruumiillisesti mitä pöyristyttävimmällä tavalla, ilman minkäänlaisia ihmisoikeuksia tai mahdollisuutta vetoomukseen… Nämä eivät suinkaan ole aina tyytyväisiä kohtaloonsa, joksi sitä kutsutaan.”

Lovisa Adelaïde Ehrnroothille haaremit eivät edustaneet eksotiikkaa tai erotiikkaa. Suljetuissa laitoksissa pidettävät naiset olivat hänen mielestään orjia, joilla ei ollut mitään oikeutta omaan kehoonsa eikä lapsiinsa. Nämä naiset haaremissa olivat täysin toisten mielivallan ja väkivallan uhkan alaisina jatkuvasti. Lovisa Adelaïde Ehrnrooth oli silti hyvin utelias, vaikka hän jyrkästi tuomitsi naisten kohtelun haaremissa. Ehrnroothkin halusi kurkistaa hunnun alle ja näin hän kuvailee kokemuksiaan: ”Yhdessä puutarhan kulmista piilotteli tiheän vehreyden seassa Haaremin ikkunattomat muurit. Me hiivimme sen ympärillä kuin kissa kuuman puuron, sanoinkuvaamattoman uteliaina ja halukkaina saada luoda sisään pieniä tiedustelevia silmäyksiä. Mutta me jouduimme häirityiksi, kun mustanruskea Kerberos turbaanissaan ja piippu suussaan yhtäkkiä ilmestyi. Hän murisi ja elehti kädellään, mikä teki meidät tietoisiksi siitä, että ovi lammastaloon pidettäisiin hermeettisesti suljettuna ulkopuolisilta, vaikka he näyttäisivät niin viattomilta kuin me.”

Ehrnrooth kauhisteli samoin musliminaisten eristämistä kokonaan uskonnon ulkopuolelle: ”Kunniallisen vaimon ja äidin elämä on vankeus, jonka katkaisee kuolema. Sitä ei seuraa parempi elämä palkintona hyvyydestä. Mohamed on kiistänyt naiselta sielun, ja kaunis Houris ottaa hänen paikkansa haudan takana paratiisissa, joka houkuttelee muhamettilaisia tottelemaan ankarasti Koraanin käskyjä.” Ehrnroothia vihastutti uskonharjoittamisen kieltäminen naisilta. Näin hän kirjoitti siitä: ”Emme ole myöskään nähneet vilaustakaan mistään naishahmosta. Heidän läsnäolonsa ei ole sopivaa Jumalan talossa ja on epävarmaa kerrotaanko näille tyttöraukoille mitään jumalkäsitteestä. Mihin ihmeeseen he tarvitsisivat sitä, kun heidät on vain luotu miehen vuoksi eikä heillä ole sieluakaan?”

Lovisa Adelaïde Ehrnrooth tutki arabinaisten asemaa vertaillen hänen omiin käsityksiinsä naisasiasta. Haaremin asukkaita Ehrnrooth vertaa länsimaiseen naiseen ja vaatii hänellekin samanlaisia länsimaalaisia oikeuksia. Vain länsimainen, emansipoitunut ja kristitty nainen edustaa Ehrnroothille vapaan naisen ideaalia, jota muidenkin kulttuurien tuli tavoitella. Samoja aivoituksia toistettiin myös muiden naismatkakirjoittajien teksteissä. Naismatkaajat kuvasivat itsensä yksilöllisenä ja emansipoituneena naisena, mutta paikalliset naiset nähtiin poikkeuksetta alistettuna ihmismassana.

Lovisa Adelaïde Ehrnrooth ei tähdennä teksteissään pyrkimystä ymmärtää vieraita kulttuureita, kuten toimi esimerkiksi tutkimusmatkailija ja itämaisten kielten professori, Georg August Wallin (s. 24.10.1811 Sund, Ahvenanmaa ja k. 23.10.1852 Helsinki), joka opiskeltuaan arabian kieltä Pietarissa teki kolme pitkää matkaa Arabian niemimaalle. Wallinin vanhemmat olivat henkikirjoittaja Israel Wallin ja Saltvikin kirkkoherran tytär Johanna Maria Ahrenberg. Georg Wallin kävi Turun katedraalikoulua ja muutti Turun palon jälkeen koulun mukana Raumalle. Seuraavana vuonna hän erosi kuitenkin koulusta ja opiskeli ylioppilaaksi yksityisesti. Hän kirjoittautui vuonna 1829 opiskelijaksi Helsingin yliopistoon.

Wallin suoritti vuonna 1836 filosofian kandidaatin tutkinnon pääaineenaan klassiset kielet (kreikka ja latina) ja itämainen kirjallisuus. Samana vuonna Wallin pääsi yliopiston kirjastoon ylimääräiseksi amanuenssiksi. Professori Gabriel Geitlinin johdolla Wallin syventyi tutkimaan itämaisia kieliä, varsinkin persiaa ja arabiaa. Wallin totesi vieraiden kielten opiskelun, kuten saksan, ranskan, englannin ja venäjän olevan helppoa hänelle. Varsinkin kielten taitaminen käytännössä osoittautui Wallinille helpoksi. Vuonna 1839 tohtorinväitöskirjassaan, De Praecipua inter hodiernam Arabun linguam et antiquam differentia, Wallin käsitteli klassisen ja nykyisen arabian pääasiallisia eroavaisuuksia. Pian väittelyn ja väitöskirjan julkaisemisen jälkeen Wallin nimitettiin Helsingin yliopiston itämaisen kirjallisuuden dosentiksi.

Wallin jatkoi itämaisten kielten opiskelua Pietarissa vuonna 1840. Wallinin mukaan Helsingin Kallion kaupunginosassa on nimetty katu. Helsingin yliopisto julisti haettavaksi vuonna 1841 matka-apurahan nuorille tiedemiehille. Wallin laati matkasuunnitelman, joka aikalaisten kertoman mukaan oli ”merkillisimpiä ja rohkeimpia mitä Suomen mies on milloinkaan laatinut”. Hän ilmoitti matkustavansa Egyptiin sekä Arabiaan ja matka jatkuisi edelleen tataariheimojen luokse, jos varat riittäisivät. Matkasuunnitelma hyväksyttiin ja Wallin sai matka-apurahansa. Wallin myös valmistautui matkaansa huolellisesti; hän opiskeli mm. lääketiedettä ja harjoitti lääkärintointa myös käytännössä. Matkasuunnitelmiin näet kuului hänen esiintymisensä kiertävänä lääkärinä.

Perusteellisten matkavalmistelujen jälkeen Wallin lähti Helsingistä matkaan 28.7.1843. Matka alkoi purjelaivalla Saksaan ja jatkui sieltä Pariisiin. Opiskeltuaan Pariisissa Wallin jatkoi matkaansa Marseillen kautta Istanbuliin ja sieltä Aleksandriaan sekä Kairoon. Hän opiskeli ihmisten tapoja ja perehtyi islamin uskontoon, sen ongelmiin ja opinkappaleisiin. Kaikkiaan Wallin vietti matkalla lähes kuusi vuotta. Matkalla hän tutki perusteellisesti muinaisen Egyptin arkeologisia jäänteitä. Wallin teki kaikkiaan kolme tutkimusmatkaa, joista yhden Arabiaan, toisen Palestiinaan ja Syyriaan sekä kolmannen Mesopotamiaan ja Persiaan. Wallin palasi Suomeen 15.6.1850. Samalla tarkastettiin hänen yliopistollinen väitöskirjansa. Vuonna 1851 Wallin nimitettiin itämaisen kirjallisuuden professorin virkaan. Hän julkaisi myös pienen arabian kielioppia koskevan teoksen.

Lovisa Adelaïde Ehrnrooth korosti mielellään epäkohtia sekä naisten kohtaamaa epätasa-arvoa niissä maissa, joihin naisemansipaatio ei ollut vielä ennättänyt rantautua. Ehrnroothin kuvatessa arabikotia hän nimitti paikallisia ”suuriksi lapsiksi”. Monet muutkin tuon ajan matkakirjoittajat asettivat itsensä eurooppalaisina ylempään asemaan suhteessa paikallisiin asukkaisiin. Länsimaiset kohteliaisuussäännöt eivät yltäneet arabeihin. Lovisa Adelaïde Ehrnrooth tarkkaili matkoillaan erityisesti oman sukupuolensa edustajia. Matkoillaan hän kuvaan paikallisia miehiä yksilöinä hyvin vähän. Miehet Pohjois-Afrikassa ja Lähi-Idässä ovat Ehrnroothille lähinnä värikästä, monikulttuurista joukkoa toreilla, basaareissa, laivoissa ja kahviloissa.

Lovisa Adelaïde Ehrnrooth arvosteli voimallisesti sekä islaminuskon naisia koskevia määräyksiä ja säädöksiä että haaremien naisvankeutta. Siitä huolimatta Ehrnrooth näki näissä naisissa välähdyksiä Kauko-Idän mystiikasta: ”Näiden monenlaisten, sanoinkuvaamattomien pukujen keskellä liikkui arkoja salaisuuksia tummansinisissä, vaaleansinisissä, valkoisissa, tulipunaisissa, vihreissä, violeteissa, appelsiinin- tai sitruunankeltaisissa haïkeissa tai kangaskappaleissa, jotka peittivät heidät päästä varpaisiin, jolloin ei koskaan nenänpää, mutta usein pari sädehtiviä silmiä loistivat ulos kuin säteet hermeettisestä kuorestaan.”

 

Tarmo Peltokoski.

Vaasassa vuonna 2000 syntyneen kapellimestari Tarmo Peltokosken instrumentti on piano, jota hän on opiskellut Sibelius-Akatemiassa lehtori Antti Hannu Hotin (s. 12.10.1952 Virolahti ja k. 3.7.2021 Porvoo) ohjauksessa. Tarmo Peltokosken pianonsoitto on katsottu monissa kilpailuissa palkitsemisen arvoiseksi ja Peltokoski on myös soittanut pianosolistina monien merkittävien suomalaisten orkestereiden kanssa. Pianonsoiton lisäksi Tarmo Peltokoski on opiskellut vielä säveltämistä ja sovittamista ja hän nauttii erityisesti musiikkikomedioista sekä improvisaatiosta.

Jorma Panula.

Tarmo Peltokoski kohtasi Vaasassa mestarikurssia pitäneen kapellimestari Jorma Juhani Panulan (s. 10.8.1930 Kauhajoki) 14 vuoden iässä. Jorma Panula tunnetaan paitsi säveltäjänä ja sovittajana myös varsinkin urastaan Sibelius-Akatemian orkesterinjohdon opettajana. Jorma Panula valmistui Sibelius-Akatemiasta kanttori-urkuriksi vuonna 1950 ja sen jälkeen kapellimestariksi vuonna 1953 opettajanaan Leo Funtek (s. 21.8.1885 Ljubljana, Itävalta-Unkari ja k. 13.1.1965 Helsinki). Panulan oppia ovat saaneet monet kansainvälistä uraa luoneet kapellimestarit, kuten Jukka-Pekka Saraste, Esa-Pekka Salonen, Osmo Vänskä, Sakari Oramo, Susanna Mälkki ja Mikko Franck.

Kapellimestari Jorma Panula vakuuttui Tarmo Peltokosken musiikillisista kyvyistä ja Panula kehotti Peltokoskea osallistumaan omille mestarikursseilleen muuallakin Suomessa. Tarmo Peltokoski innostui Jorma Panulan rohkaisuista niin kovasti musiikista, että hän on sittemmin jättänyt opiskelunsa sekä lukiossa että Sibelius-Akatemian kapellimestariluokalla kesken erilaisten houkuttelevien työtarjousten vuoksi. Sibelius-Akatemiassa Tarmo Peltokoskea ovat opettaneet mm. Sakari Oramo, Hannu Lintu, Jukka-Pekka Saraste ja Esa-Pekka Salonen. Jo 11-vuotiaana Tarmo Peltokoski ihastui säveltäjä Richard Wagnerin musiikkiin ja hänen unelmansa on johtaa Wagnerin kokonaisvaltaisia oopperoita.

Ensimmäisiä töitään kapellimestarina Tarmo Peltokoskella oli vuonna 2019 Manilassa, Filippiineillä. Kohteen valintaan saattoi vaikuttaa se, että Tarmo Peltokosken äiti on kotoisin Filippiineiltä. Peltokoski nimitettiin tammikuussa 2022 Deutsche Kammerphilharmonie Bremenin päävierailijaksi sekä toukokuussa 2022 Latvian kansallisorkesterin ylikapellimestariksi ja taiteelliseksi johtajaksi. Tarmo Peltokoski on tehnyt hyvin menestyksekkäitä konsertteja Hr-Sinfonieorchesterin, Orchestre Philharmonique de Radio Francen ja Rotterdamin filharmonikkojen orkesterin kanssa. Kesällä 2022 Tarmo Peltokoski esiintyi Rheingaun musiikkifestivaaleilla, Schleswig-Holsteinin musiikkifestivaaleilla, Beethovenfestissä Bonnissa ja Musikfestissä Bremenissä. Ensimmäisen Wagner Ring-vierailunsa Peltokoski suoritti Eurajoki Bel Canto-festivaaleilla elokuussa 2022.

Tarmo Peltokoski johtaa kaudella 2022/2023 ensimmäisen kerran Hongkongin filharmonista orkesteria, Toronton sinfonista orkesteria, Hallé-orkesteria, Rundfunk-Sinfonieorchester Berliniä, Konzerthausorchester Berliniä, San Diego Symphony-orkesteria, Göteborgin sinfoniaorkesteria ja Düsseldorfer Symphonikia. Peltokoski palaa myös Eurajoki Bel Canto-festivaalille johtamaan Richard Wagnerin Tristan ja Isolden-oopperan. Tarmo Peltokoski on tehnyt yhteistyötä mm. Yuja Wangin, Asmik Grigorianin, Matthias Goernen, Julia Fischerin, Jan Lisieckin, Patricia Kopatchinskajan, Golda Schultzin, Martin Fröstin, Chen Reissin, Janine Jansenin ja Sol Gabettan kanssa. Vuonna 2022 Tarmo Peltokoski voitti Lotto-palkinnon Rheingaun musiikkifestivaaleilla.

Keväällä 2022 läntisen maailman orkesterit alkoivat katkoa sidoksiaan Venäjän presidentti Putinin tulijaan ja ystävään, kapellimestari Gergijeviin. Näin toimittiin myös Rotterdamin filharmonikoissa, joka alkoi etsiä uutta kapellimestaria toukokuun vapautuneelle viikolle. Viikolle saatiin vierailevaksi nuori ja nouseva suomalainen kapellimestari, Tarmo Peltokoski. Peltokoskelle tarjoutui mahdollisuus johtaa Rotterdamissa peräti neljä konserttia. Jo toisen konsertin väliajalla Rotterdamin orkesterin johtaja yllätti Tarmo Peltokosken tarjoamalla hänelle orkesterin päävierailijan pestiä. Puhumatta ensin managerinsa kanssa Peltokoski ei uskaltanut heti sanoa tarjoukseen mitään. Peltokoski lupasi Rotterdamin orkesterin johtajalle palaavansa kysymykseen.

Tanja Dorin.

Päävierailijan tehtävä sinfoniaorkesterin kapellimestarille merkitsee säännöllisiä töitä orkesterin edessä. Päävierailija on mukana kehittämässä, muovaamassa ja rakentamassa orkesterin musiikillista identiteettiä. Siinä molemmat osapuolet sitoutuvat tekemään yhteistyötä ja parhaimmillaan se avaa mahdollisuuksia musiikillisten visioiden toteuttamiselle. Keskusteltuaan managerinsa kanssa Tarmo Peltokoski kiteytti saamansa työtarjouksen näin: ”Kummisetä-elokuvaa lainatakseni, se oli tarjous, josta ei voinut kieltäytyä!” Peltokoski palasi syyskuun puolivälissä Rotterdamin orkesteria johtamaan ja samalla vierailulla julkistettiin tieto Tarmo Peltokosken vuonna 2023 alkavasta päävierailijan nimityksestä.

Ilja Musin.

Tugan Sohijev.

Kapellimestari Tarmo Peltokosken managerointia hoitaa Tanja Dorin tammikuussa 2016 perustama agentuuritoimisto. Dorin Music-agentuurilla on tällä hetkellä toimistot sekä Saksan Hannoverissa että Yhdysvaltojen New Yorkissa. Joulukuussa 2022 julkaistiin tieto, että kapellimestari Tarmo Peltokoski on valittu Orchestre National du Capitole de Toulousen musiikkijohtajaksi 1.9.2024 alkaen. Sopimus on kestoltaan viisivuotinen kestäen elokuulle 2029 saakka. Peltokoski omistaa Toulousen orkesterille sopimuksen mukaan 12-14 viikkoa kautensa aikana. Tarmo Peltokoski seuraa kapellimestarina venäläistä Tugan Taimurazovitš Sohijevia (s. 1977), joka sai oppinsa Pietarin konservatoriossa Ilja Aleksandrovitš Musinin (1904-1999) ja Leonid Ovšijevitš Kortšmarin ohjauksessa ja opiskeli lisäksi jonkin aikaa Juri Temirkanovin johdolla. Tugan Sohijev voitti vuonna 2000 Prokofjev-kapellimestarikilpailun Pietarissa. Toulousen orkesteri vaati häneltä Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan tuomitsemista, johon hän ei katsonut voivansa suostua, koska se tietäisi pahimmillaan Venäjällä 15 vuoden vankeusrangaistusta. Johdettuaan lähes kymmenen vuotta Bolšoi-teatterin orkesteria ylikapellimestarina Sohijev ilmoitti 6.3.2022 jättävänsä sekä Bolšoi-teatterin että Toulousen orkesterin ylikapellimestarin tehtävät.

 

Sir John Burdon-Sanderson.

Alexander Fleming ei kuitenkaan ollut lainkaan ensimmäinen ihminen, joka on oivaltanut homeiden antibioottisen vaikutuksen. Vanhoista ajoista on tietysti puutteelliset ja huonosti dokumentoidut tiedot olemassa, mutta silti homeita on käytetty tulehdusten hoitoon ainakin tuhansia vuosia. Englantilainen fysiologi Sir John Scott Burdon-Sanderson (s. 21.12.1828 ja k. 23.11.1905)) esitti jo vuonna 1970, että home estää kasvatusliemessä bakteerien kasvua. Vuonna 1871 englantilainen lääkäri ja antiseptiikan uranuurtaja Joseph Lister (s. 5.4.1827 ja k. 10.2.1912) oli todella lähellä Penicillium glaugum-homeen tuottamien antibioottisten aineiden löytämistä, mutta hänen työsarkansa jäi valitettavasti kesken. Hän raportoi löydöistään kuitenkin Royal Societylle.

Ernest Duchesne.

Ranskalainen lääkäri Ernest Duchesne (s. 30.5.1874 Pariisi ja k. 12.4.1912) paljasti 23-vuotiaana väitöskirjassaan vuonna 1897, että homeilla on kyky heikentää bakteereita. Väitöskirjansa loppupäätelmänä hän esitti, että tietyt homeet, kuten esimerkiksi sinihomejuuston tekemisessä käytettävä Penicillium glaucum, pystyvät estämään bakteerien aiheuttamaa sairautta, kun niitä siirretään bakteerien kanssa yhtä aikaa koe-eläimeen. Hänen väitöskirjansa loppuu sanoihin: ”Sen vuoksi voidaan toivoa, että jatkamalla homeiden ja bakteerien biologisen kilpailun tutkimista... saatamme löytää asioita, jotka ovat käytettävissä ja sovellettavissa ehkäisevään hygieniaan ja terapiaan.”

Myös italialainen lääkäri Bartolomeo Gosio (s. 17.3.1863 ja k. 13.4.1944) tutki uteliaana maissin pilaantumista homeiden vaikutuksesta ja vuonna 1893 hän eristi Penicillium-homeen tuottaman yhdisteen, mykofenolihapon, joka tuhosi pernaruttobakteereita. Tutkimus johti lopulta siihen, että mykofenolihappoa alettiin käyttää – ei suinkaan antibioottina vaan – psoriaasin hoidossa sekä immuunijärjestelmän toimintaa hillitsevänä aineena elinsiirtoja tehtäessä. Samoin belgialainen mikrobiologi André Gratia (s. 1893 ja k. 1950) oivalsi, että mikrobit voivat tuhota toisia mikrobeja. Hän altisti ilmalle viljelymaljoja, joissa oli tapettuja streptokokkeja agariin sekoitettuna. Ilmasta tulleet mikrobit kasvoivat kasvustoksi, mutta sen ympärillä olleet streptokokkisolut taas hajosivat.

Penisilliinin saattaminen lääkkeeksi ihmisille oli aluksi sangen haastavaa sen hajoavuuden vuoksi ja siksi, että sitä pystyttiin alkuun viljelemään vain pieniä määriä. Lopulta ensimmäiset kokeet penisilliinillä ihmisille tehtiin helmikuussa 1941. Lääkettä oli aluksi niin vähän, että sitä piti uuttaa takaisin potilaiden virtsasta. Lääkekokeet ihmisillä olivat hyvin vakuuttavia, mutta lääkkeen laajempi käyttö olisi vaatinut paljon suurempia määriä penisilliiniä. Englantilaiset lääkeyhtiöt eivät sodan vuoksi pystyneet aloittamaan penisilliinin valmistusta. Florey ja Heatley matkustivat silloin Yhdysvaltoihin ja he saivat Yhdysvaltojen hallituksen kiinnostumaan tästä hankkeesta. Yhdysvalloissa löydettiin Penicillium-lajike, jonka penisilliinin tuotanto oli peräti kuusinkertainen Flemingin kantaan verrattuna. Hometta ruokittiin maissisiirapilla, jota syntyi maissitärkkelyksen valmistuksen sivutuotteena ja se oli myös hyvin edullista. Yhdysvalloissa tuotettiin vuoteen 1943 mennessä tarpeeksi penisilliiniä koko liittoutuneiden asevoimien tarpeeseen.

René Jules Dubos.

Kaikkiin bakteereiden aiheuttamiin vaivoihin penisilliini ei kuitenkaan purrut. Penissilliini ei esimerkiksi vaikuttanut gramnegatiivisiin bakteereihin eikä tuberkuloosia levittäviin mykobakteereihin. Penisilliini keksintönä kuitenkin onneksi herätti useiden tutkijoiden mielenkiinnon etsiä samantapaisia aineita muista mikrobeista. Rockefeller-instituutissa Yhdysvalloissa työskenteli ranskalainen mikrobiologi ja filosofi René Jules Dubos (s. 20.2.1901ja k. 20.2.1982), joka voitti Pulitzer-palkinnon teoksellaan, So Human An Animal, ja joka lanseerasi sanonnan: ’Ajattele maailmanlaajuisesti, toimi paikallisesti’. Hän syntyi Saint-Brice-sous-Forêtissa, Ranskassa ja varttui Hénonvillessä Pariisin pohjoispuolella. Hänen vanhempansa olivat lihakauppiaita. Hän suoritti lukion ja Pariisin kansallisen agronomian instituutin – hän valmistui agronomiksi vuonna 1921 – ja sai työpaikan Roomasta kansainvälisestä maanviljelysinstituutista (Istituto internazionale d’agricultura). 

Selman Abraham Waksman.

Roomassa Dubos’n haltuun joutui venäläisen mikrobiologi Sergei Vinogradskin kirjoittama artikkeli, jossa kehotettiin tutkimaan mikrobeja niiden aidoissa elinympäristöissä niiden keskeneräisessä kilpailutilanteessa. Artikkelin vuoksi René Dubos pohti vakavasti bakteriologiksi ryhtymistä, vaikka opiskeluaikana ei suuremmin innostunut mikrobiologiasta. Hän opiskeli bakteriologiaa Rooman yliopistossa ja säästi rahaa Yhdysvaltoihin muuttoa varten. Vuonna 1924 Dubos tapasi Roomassa Selman Abraham Waksmanin (s. 22.7.1888 ja k. 16.8.1973), joka oli New Jerseyn Rutgersin yliopiston bakteriologi. Dubos sai stipendin ja pääsi Waksmanin oppilaaksi Yhdysvaltoihin. Kolmen vuoden kuluessa Dubos väitteli tohtoriksi (1927) selluloosaa hajottavista maaperäbakteereista. Bakteereita tappavien mikrobien etsiminen maaperästä oli täysin uutta. Siihen asti kuuluisat auktoriteetit, kuten Robert Koch (s. 11.12.1843 ja k. 27.5.1910) ja Joseph Lister, olivat pitäneet maaperää ja muuta ei-steriiliä ainesta hyvin vaarallisena saasteena, jota piti kaikin keinoin välttää. Lopulta sattumalta Dubos päätyi Rockefeller-instituuttiin New Yorkiin puoleksi vuosisadaksi.

Aivan ensimmäisiä työtehtäviä Rockefeller-instituutissa hänellä oli löytää maaperäbakteeri, joka pystyisi hajottamaan keuhkokuumeen aiheuttavan pneumokokkibakteerin limakapselin. Hän tuli sellaisen bakteerin löytäneeksi ja Dubos kykeni eristämään myös limakapselia hajottavan entsyymin. Entsyymivalmiste ruiskutettiin koe-eläimiin, kuten apinoihin ja kaniineihin, ja se suojasi koe-eläimet pneumokokki-infektiolta. Samoihin aikoihin markkinoille ilmestyi sulfalääkkeet, jotka tekivät Dubos’n löydöksen tarpeettomaksi. Vasta myöhemmin niille löytyi käyttöä. Tappavaa ainetta tuottavaa mikrobia etsiessään Dubos löysi Bacillus brevis (nyk. Brevibacillus brevis) grampositiivisen bakteerin, joka tuottaa useita erilaisia vahingollisia myrkkyjä. Yhden näistä Dobos’n nimesi tyrotrisiiniksi. Vasta myöhemmin havaittiin tyrotrisiinin sisältävän kahta päälajia bakteereita tappavia molekyylejä: tyrosidiineja ja gramisidiineja. Molemmat ovat ihmisille ja eläimille myrkyllisiä, joten niitä voi käyttää vain pinnallisten tulehdusten hoitoon. Nykyään tiedetään neljää eri tyrosidiinia, jotka ovat yhdeksän aminohapon muodostamia suljettuja ketjuja eli rengasmaisia peptidimolekyylejä. Gramisidiinit ovat yhtä lukuun ottamatta suoria 15 aminohapon muodostamia ketjuja.

Nämä Dubos’n tutkimukset innostivat myös Floreyta ja Chainia tutkimaan yhä vain parempia keinoja penisilliinin tuottamiseksi. Myös bakteriologi Selman Waksman perehtyi streptomysiinitutkimuksiin. Vuonna 1942 – ennen kuin antibiootit olivat aivan yleisessä käytössä – René Dubos varoitti, että bakteeriresistenssiä on odotettavissa. Suurimman osan työelämästään Dubos omisti mikrobisairauksien empiiriseen tutkimiseen ja ihmisten hyvinvointiin vaikuttavien ympäristö- ja sosiaalisten tekijöiden analysointiin. Hänen uraauurtava tutkimuksensa johti tärkeimpien antibioottien löytämiseen. Hän teki tutkimuksen lisäksi paljon kirjoituksia eri aiheista, kuten esimerkiksi tuberkuloosi, keuhkokuume ja hankitun immuniteetin mekanismit, luonnollinen alttius ja vastustuskyky infektiolle. Dubos jakoi vuonna 1948 Albert Lasker Basic Medical Research Award-palkinnon Selman Waksmanin kanssa. René Dubos toimi kansallisen tiedeakatemian jäsenenä Journal of Experimental Medicine-lehden toimittajana vuosina 1946-1972.

Myöhempinä vuosina René Dubos tutki ympäristön vuorovaikutusta sekä ihmiskunnan fyysistä, henkistä kehitystä. Hän toimi myös Science Servicen – joka tunnetaan nyt nimellä Society for Science & the Public – johtokunnassa vuosina 1949-1952. Lukuvuosina 1963-1964 ja 1964-1965 Dubos oli Wesleyanin yliopiston syventävien opintojen keskuksen stipendiaatti. Hän toimi René Dubos Center for Human Environmentin, voittoa tavoittelemattoman koulutus- ja tutkimusorganisaation, joka oli omistettu hänen kunniakseen vuonna 1980, luottamushenkilöiden puheenjohtajana. William ja Ruth Eblen perustaman keskuksen tehtävänä on ”auttaa suurta yleisöä ja päätöksentekijöitä muotoilemaan poliitikkoja ympäristöongelmien ratkaisemiseksi ja ympäristöarvojen luomiseksi”. René Dubos pysyi aktiivisesti mukana keskuksessa kuolemaansa saakka eli vuoteen 1982. Vuonna 1979 René Dubos ehdotti, että ekologisen tietoisuuden tulisi alkaa kotona. Hän kehotti luomaan maailmanjärjestyksen, jossa ”luonnolliset ja sosiaaliset yksiköt ylläpitävät tai saavat takaisin identiteettinsä, mutta ovat vuorovaikutuksessa keskenään rikkaan viestintäjärjestelmän kautta”. 1980-luvulla René Dubos piti kiinni ajatuksistaan paikallisesta toiminnasta ja koki, että ympäristöön liittyviä kysymyksiä on käsiteltävä niiden ”ainutlaatuisissa fyysisissä, ilmastollisissa ja kulttuurisissa yhteyksissä”. Dubos'n lähestymistapa joustavan ja rakentavan suhteen rakentamiseen ihmisten ja maapallon välille resonoi edelleen.

Lovisa Adelaïde Ehrnrooth 5. osa

Huolimatta siitä, että Lovisa Adelaïde Ehrnroothin kierrosmatka kristinuskon pyhimmillä paikoilla oli hänelle varmasti pysäyttävä ja mieltä kuohuttava kokemus, hän kuitenkin sai kirjoitettua omista kokemuksistaan sangen kevyesti ja humoristisesti. Arvostelijat laittoivat tämän asian myös merkille ja hän sai tästä asiasta palautetta kirjansa arvosteluissa. Jotkut syyttivät häntä siitä, että hän ei suhtautunut Vanhan Testamentin tapahtumapaikkoihin niiden vaatimalla arvokkuudella. Huumori on toisaalta saattanut olla Lovisa Adelaïde Ehrnroothin tapa piilottaa omat uskonnolliset ja henkilökohtaiset kokemuksensa seuraajiltaan.

Lovisa Adelaïde Ehrnrooth ja Rose Marie Boije saivat kaukaisissa maissa matkoillaan tutustua maihin, joissa naisten oikeudet liikkua vapaasti olivat hyvin rajallisia. Turkin, Egyptin tai Algerian kaltaisissa maissa elämäntapaa rajoittaneet säädökset eivät päteneet naismatkustajiin. Ainakin jossakin suhteessa sukupuolta, rotua tai säätyä koskevat kirjoitetut tai kirjoittamattomat säädökset jopa lisäsivät länsimaisten naisten vapautta näissä kohdemaissa. Ensisijaisesti matkustavat naiset olivat länsimaisia, paikallisyhteisön ulkopuolisia, valkoisia turisteja, ja vasta toissijaisesti naisia, joiden toimintaa täyty rajoittaa määräyksillä. Naisturistit pystyivät liikkumaan vapaasti kaduilla ja tarkkailemaan ihmisten toimintaa siellä, mennä kahviloihin ja katsella ihmisiä ympärillään. Turistina naiset olivat selvästi vähemmän oman sukupuolensa edustajia, kuin omassa arkitodellisuudessaan.

Omaa sukupuoltaan Lovisa Adelaïde Ehrnrooth korosti hyvin vähän omissa kirjoituksissaan ja silloinkin kun sitä tapahtui, se oli lähinnä tyylikeino korostaa neuvottomuutta jossakin tietyssä tilanteessa. Näin saattoi käydä esimerkiksi Egyptin Aleksandrian sataman kaaoksessa, jossa matkustavat naiset kokivat itsensä hyvin avuttomiksi. Tästä Lovisa Adelaïde Ehrnrooth itse kirjasi seuraavasti: ”Miten onnelliseksi tunsimmekaan itsemme, me kaksi naisparkaa, kun saatoimme seisoa Cookin lippumme nostettuna korkeuksiin ja antaa merkin sijainnistamme rannalla odottavalle Cookin tulkille.”

Lovisa Adelaïde Ehrnrooth tähdensi kirjoituksissaan sukupuoltaan vain silloin, kun hän halusi tuoda esille omaa erilaisuuttaan suhteessa arabeihin tai esitteli poikkeavia sääntöjä länsimaisten ja paikallisten naisten välillä. Näinkin Lovisa Adelaïde Ehrnrooth kirjoittaa matkastaan: ”Palatsista saatoimme tehdä lyhyen kävelyn suureen moskeijaan, jonka etupiha oli koristeltu arabeilla, jotka toimittivat hartaudenharjoituksiaan, mumisten ja kumartaen otsa lattiassa. He eivät antaneet sisään astumisemme häiritä itseään eivätkä vilkaisseetkaan meihin. Kaksi vaaleaa, hunnutonta naista kulkivat heidän pyhien mattojensa yli, joille koskaan ei saisi astua muhamettilaisnaisen jalka!”

Turismin yhä lisääntyessä niin Algeriassa kuin varsinkin Intiassa ja Egyptissä niin sitä karkeampina ilmenivät sen lieveilmiöt; Intiassa turistien sallittiin astella kengät jaloissa Amritsarin pyhässä temppelissä ja naisturistit saivat Algeriassa vierailla moskeijan rukousmatoilla. Näissä joustoissa oli itseasiassa kyse suorastaan rahanhimosta, sillä runsas turismi tuotti näille alueille huomattavia summia tuloja. Rahan vuoksi turistien sallittiin rikkoa paikallisia uskonnollisia sääntöjä. Suoranaisena seurauksena näistä sääntöjen rikkomisesta esimerkiksi Egyptissä oli monenlaisten pienesineiden varastaminen sekä piirtely ja kirjoittelu muinaismuistoesineisiin. Tämän sai karvaasti kokea mm. Kheopsin suuri pyramidi.

Vaikka vaaleahipiäiset suomalaisnaiset saivat moskeijoissa kulkea vapaasti mattojen päällä, tätä samaa oikeutta ei suinkaan suotu naisille, jotka harjoittivat samaa uskontoa eli olivat muslimeja. Täysin uutta oli myös se, että Lovisa Adelaïde Ehrnrooth kirjassaan kertoo lähteneensä paikallisesta arabikodista vierailun jälkeen yksin, ilman saattajaa hotellilleen. Perheen arabiäiti ei voinut lähteä häntä saattamaan, sillä arabinaisen ei ollut soveliasta poistua kotoaan ilman miestään. Ainoastaa emansipoituneet ja rohkeat matkanaiset pystyivät suoriutumaan tästä kävelymatkasta puutarhojen siimeksessä kohti majapaikkaansa.

Lovisa Adelaïde Ehrnrooth tähdentää matkakertomuksissaan omaa ja matkakaverinsa kielitaitoja. He hallitsivat englannin lisäksi saksaa, ranskaa ja venäjää. Ehrnrooth oli samoin hyvin valmistautunut matkoilleen lukemalla laajasti mm. historiaa. Matkustaessaan esimerkiksi Kreikan saaristossa hän kirjoitti viittauksia kirjassaan moniin Homeroksen seikkailuihin ja Ateenassa sama asia toistui antiikin jumaltarinoihin. Koraanin tuntemus ilmeni Ehrnroothin kirjoituksista Egyptistä ja Algeriasta. Etukäteen hän oli huolellisesti tutkinut matkakohteensa ja tämän hän koki jopa velvollisuudekseen matkustajana. Kirjassaan Ehrnrooth käsittelee huolellisesti historiallisia tapahtumia ja matkakohteita, vaikka kirjoituksen paino onkin varsinaisesti tunnelmien ja paikallisten ihmisten kuvailussa. Kirjoissaan ja kirjeissään Lovisa Adelaïde Ehrnrooth myös rakensi omaa kuvaansa maailmanmatkaajana. Kuten muillakin eurooppalaisilla matkustajilla, myös Lovisa Adelaïde Ehrnroothin ja Rose Marie Boijen matkatavaroiden joukossa oli Baedeckerin matkaoppaat.

Omaa erilaisuuttaan naisena arjessa ja matkoilla korostivat useat muutkin matkakirjailijat, kuten Jäämerellä 1930-luvulla seikkaillut suomalainen Irja Spira-Hautala (s. 4.11.1900 Kokkola ja k. 26.8.2001 Pori). Näistä seikkailuista Irja Spira-Hautala kirjoittaa rehevästi kirjassaan, Terveisiä meriltä: seikkailumatkan kokemuksia (Karisto 1930). Irja Spira-Hautala oli Pariisissa asunut toimittaja, kustantaja ja kääntäjä, joka teki monia opintomatkoja Euroopassa. Spiran vanhemmat olivat liikemies ja kustantaja Antti Hautala (s. 6.9.1872 Nivala ja k. 28.12.1956 Helsinki) ja Hilda Sihlman. Irja Spira-Hautala pääsi ylioppilaaksi vuonna 1919. Hän toimi joidenkin suomalaisten lehtien Pariisin kirjeenvaihtajana ja edusti myös suomalaisia kustannusliikkeitä Ranskassa. Irja Spira-Hautala oli Editions Nord-Sudin pääosakas ja toimitusjohtaja vuodesta 1949 alkaen ja hän perusti myös lehtitoimiston Pariisiin vuonna 1949. Vuosina 1920-1925 Irja Spira oli avioliitossa Saksassa sotilasoppinsa saaneen jääkärimajuri Väinö Lieskan kanssa, joka ennätti taistella neljässä sodassa.

Lovisa Adelaïde Ehrnrooth ei malta olla kirjoissaan kehumatta omia laajoja verkostojaan ja taitojaan luoda uusia suhteita matkoillaan tarvittaessa. Hänen verkostonsa sangen laajat ja myös kunniakkaat; hänen tuttavapiiriin suositusten avustamina kuuluivat mm. paroni Armfelt ja sotaministeri Miljutin. Uusia suhteita Lovisa Adelaïde Ehrnrooth loi esimerkiksi Jerikossa, jossa tutuksi tuli nuori ranskalainen, kreivi de Cossé-Brissac. Lovisa Adelaïde Ehrnrooth ja Rose Marie Boije viettivät kreivin kanssa Jerikossa miellyttävän illan ja kreivi oli tyytyväinen saadessaan matkallaan sivistyneitä keskustelukumppaneita, joiden kanssa pystyi keskustelemaan politiikasta, musiikista, teatterista ja päivän tapahtumistakin.

Näiden tarinoiden valossa voisi kuvitella Lovisa Adelaïde Ehrnroothin halunneen näyttäytyä matkakirjoissaan omille lukijoilleen hyvin kielitaitoisena maailmanmatkaajana sekä hyvin rohkeana uusien asioiden kokijana ja sangen sivistyneenä keskustelukumppanina. Vielä 1800-luvulla oli tilanne yleisesti sellainen, että naismatkustajat maailmalla olivat hyvin harvinaisia. Suurimmalle osalle ihmisiä tällainen matkailu ei ollut edes mahdollista. Erittäin poikkeuksellista oli Lovisa Adelaïde Ehrnroothin tapauksessa myös hänen ikänsä; molempien matkojensa aikoihin hän oli jo yli 50-vuotias. Tämä lienee yksi syy, miksi hän halusi korostaa kirjoissaan omaa vahvuuttaan matkustamiseen ja havaintojen tekemiseen matkoillaan.

Matkatessaan maailmalla Lovisa Adelaïde Ehrnrooth oli hyvin itsenäinen eikä paljoa välittänyt muiden ihmisten mielipiteistä kun toteutti omia aivoituksiaan. Häntä eivät liiemmin houkutelleet matkoillaan ”kaiken maailman taiteellisuus tai tieteelliset vaatimukset”, vaan mielihyvä oli hänen yllyttimensä uteliaisuuteen. Ehrnrooth ei kovasti ollut järjestötoiminnasta kiinnostunut, vaan enemmänkin keskittyi vaikuttamaan mielipiteisiin omalla toiminnallaan. Hän oli jo omilla lehtikirjoituksillaan naisasialiikkeessä asettanut itsensä etulinjaan muiden solvattavaksi ja pilkattavaksi.

Nyt matkoillaan hän saattoi samoin toimia turismin eturintamassa rohkaisten varsinkin naisia omilla esimerkeillään. Omalla toiminnallaan hän todisti olevansa hyvin rohkea ihminen sekä hauska ja sivistynyt matkakirjoittaja. Kaukomailla matkustellessa hän ei koskaan hukannut ajatusta naisasiasta, vaan aina tilaisuuden tullen nosti ne esille kirjoituksissaan. Orientti oli hänelle loistava tilaisuus verhoilla naisasialiikkeen ideoita ajatuksina matkakirjoituksiinsa. Hän ei myöskään voinut tätä kiusausta vastustaa. Hän myös halusi miesmatkaajien lailla saada omille edesottamuksilleen ja kyvyilleen tunnustusta. 

Lovisa Adelaïde Ehrnrooth 4. osa  

Lovisa Adelaïde Ehrnroothin matkakertomuksista selkeästi huokuu eurooppalinen näkökulma asioiden tarkasteluun sekä vankka erilaisuuden kokemus. Ehrnrooth vei kirjoituksissaan omat lukijansa kauas toiseen maailmaan kaikilla aisteilla; arabimaiden äänet, tuoksut, basaarien ihmeet, mitä erilaisimmat ihmiset ja kansakunnat kuvaillaan hänen kirjoituksissaan. Outojen kulttuurien havainnoinnin ohessa varsikin hänen toinen matkakirjansa käsittelee Raamatun kertomusten tapahtumapaikkoja. Hänen kirjoitustensa sävystä paljastuu myös se, että hän nauttii turismista. Hän ei hakenut matkoiltaa uutta innostusta tai tutkinut syvällisesti asioita ja taiteita, vaan hän tyydytti matkoillaan omaa kaukokaipuutaan sekä uteliaisuuttaan. Näitä itse kokemiaan tapahtumia hän halusi myös kirjoissaan jakaa lukijakunnalleen.

Algeria ja Egypti olivat siirtomaavallan alaisia valtioita siihen aikaan, kun Lovisa Adelaïde Ehrnrooth matkusti näissä paikoissa; samoin näissä em. valtioissa oli vallalla näkyvästi siirtomaaisäntien kulttuuri. Algerin pääkaupunki esimerkiksi jakautui selvästi arabikaupunkiin ja ranskalaiseen kaupunkiin. Vuosien vieriessä näistä ja siirtomaavallan voimistuessa vain ranskalainen kaupunginosa kasvoi. Neiti Ehrnroothin matkan aikoihin nämä kaupungin erot olivat selvästi vielä nähtävissä ja näiden kulttuurien eroja oli samoin hyvin helppo havainnoida. Loviisa Adelaïde Ehrnroothin kirjoituksista ei jää mitenkään epäselväksi, kumpi puoli näistä edusti hänelle tulevaisuutta ja kumpi henki mennyttä aikaa. Annetaanpa Ehrnroothin sommitella itse kirjoituksensa:

”Arabikaupunki voi olla miten lähellä tahansa – vain askel, voisi sanoa, ranskalaisesta kaupunginosasta. Raja, joka on vedetty näiden välille, erottaa ne niin absoluuttisesti kuin mahdollista ja tulee sen tekemään niin kauan kuin islam ja kristinusko seisovat vastakkain kuin viholliset, ilman mahdollisuutta sovintoon. Alhaalla meren rannalla on kehitys: länsimaat, realismi ja sen pyrkimys sivistykseen. Kasbahin juurella pysähtyneisyys: itämaiden tuhatvuotinen, liikkumaton unimaailma!”

Siitä huolimatta, että Lovisa Adelaïde Ehrnrooth suomi raskaalla kädellä arabimaailman pysähtyneisyyttä kirjoituksissaan, tunsi hän myös pettymystä joutuessaan luopumaan tuhatvuotisesta unimaailmasta: ”Algerissa me aioimme rauhallisesti asettua asumaan ja jälleen ympäröidä itsemme eurooppalaisilla, mukavilla elämäntavoilla. Mutta me molemmat tunsimme ikävän, kaihon, jota emme voineet tukahduttaa. Suru siitä, että todennäköisesti ainiaaksi sanoimme hyvästit palmuille, majesteettiselle kultaiselle aavikolle ja ikuisesti sinisen taivaan alueelle.”

Kaltaistensa matkakirjailijoiden tavoin Lovisa Adelaïde Ehrnrooth kuvailee paikkojen lisäksi myös kirjoissaan matkoillaan kohtaamiaan ihmisiä. Tuon ajan tyyli suomalaisessa matkakirjallisuudessa oli melko negatiivinen sävy, kun kerrottiin vieraista ja oudoista kulttuureista. Kunnioitus oli yleensä sitä vähäisempää, mitä kaukaisemmasta kulttuurista oli kyse. Samoin Lovisa Adelaïde Ehrnrooth nosti esiin negatiivisia asioita vieraista kulttuureista; Ehrnroothin mielestä Bônen torilla oleskelleet arabit olivat likaisia, köyhiä ja sanoinkuvaamattoman ryysyisiä. Hän saattoi kuvata myös arabien positiivisia puolia kertoessaan heidän tyynestä arvokkuudestaan, runollisuudesta ja kunnioittavasta käyttäytymisestä. Hän ei koskaan kirjoituksissaan arvostele ranskalaisten siirtomaaisäntien tekemisiä Algeriassa, sillä hänelle Ranska omalla läsnäolollaan maassa edusti vain kehitystä sekä edistystä.

Lovisa Adelaïde Ehrnrooth koki valtavana vääryytenä juutalaisten kohtelun; kuinka heiltä kiellettiin oikeus heidän ikiaikaiseen, luvattuun maahan. Samalla Ehrnrooth koki juutalaiset kansana yleisesti epämiellyttäväksi. Juutalaisten maaillisia rikkauksia eivät peilanneet heidän Algeriassa sijainneet rähjäiset asuinalueensa: ”Hirvittävän likaisista, ahtaista, surkeasti rakennetuista, pahanhajuisista kujista ei voisi ikinä uneksiakaan, että asukkailla lienee esineitä suurien summien arvosta. Tunkkaisten muurien sisään on kuitenkin kerääntynyt massoittain rikkauksia.”

Kovin mairittelevia eivät olleet myöskään Ehrnroothin kuvailut Afrikan alkuperäiskansoista: ”Neekerittäret ja muut mustanruskeat noita-akat koristivat uskomattoman rumuutensa kamalilla turbaaneilla, ruohonvihreän, keltaisen ja tulenpunaisen väreissä.”

Lovisa Adelaïde Ehrnrooth suoritti kirjoituksissaan vertailua lännen ja idän, etelän ja lännen sekä keskustan ja periferian kanssa. Tämän asian mentaalinen puoli oli ehkä siinä, että Lovisa Adelaïde Ehrnrooth edusti itse matkustajaa, joka tuli periferiasta, itäisestä ja pohjoisesta sekä pienestä Suomesta. Jerusalemissa ollessaan hän kirjoitti tekstiä, josta selkeästi huokuu hänen näkökulmansa omista lähtökohdistaan ja toisaalta oleskelu historiallisessa kaupungissa, joka oli keskiajalle asti koko maailman keskus. Tässä jälleen ote Lovisa Adelaïde Ehrnroothin kirjoituksesta Jerusalemissa: ”Pilarien välissä olivat marmoritaulut, joihin oli hakattu 32 kielellä ’Isä Meidän’. Etsin kaikkien näiden kielien ja monien erilaisten kirjoitusmerkkien ja aakkosten seasta meidän suomen kieltämme. Se puuttui! Poloinen rakas, pieni Suomi, sinun kätketty ja unohdettu olemassaolosi pyytää niin vähän ulkona suuressa maailmassa, jossa kielesi on ja tulee jäämään huomiotta.”

Damaskoksessa odotti jälleen yllätys Ehrnroothia; monet naiset ja miehet pukeutuivat traditionaalisten asujen sijaan täysin viimeisen muodin mukaisiin pariisilaisvaatteisiin. Kaupungissa oli Italian tyyliä jäljittelevä kauppakatu, corso, jolla säätyläiset käyskentelivät promenadillaan. Syvemmältä kaupungista löytyi toki vielä vanha Orienttikin, missä tavallisesti myös eurooppalaiset naiset hunnuttivat itsensä. Vaikka kaupunki kuului 1800-luvun jälkipuoliskolla Turkille, oli Britannialla ja Ranskalla kaupungissa merkittävästi vaikutusvaltaa. Ranskalaisten ja brittien oleskelu kaupungissa perustui näiden maiden antamaan sotilaalliseen tukeen Turkille vuonna 1840, kun Turkki valloitti kaupungin Egyptiltä. Eurooppalainen kulttuuri asettui vähitellen kaupunkiin suurvaltapolitiikan mukana ja samoin länsimaiset investoinnit talouteen tekivät kaupungista hiljalleen eurooppalaista. Satunnainen matkailijakin saattoi huomata helposti tämän kehityksen kaupungissa.

Lovisa Adelaïde Ehrnroothille oli paljon helpompaa ja verrattain paljon tutumpaa käydä Raamatun kertomusten syntysijoilla, Betlehemissä ja Jerusalemissa, jotka hän tunsi jo paremmin oman kulttuurinsa kautta. Varsinkin vierailu Jerusalemissa oli Loviisa Adelaïde Ehrnroothille pysähdyttävä ja syvällinen kokemus, jota oli hyvin vaikea kuvailla: ”En yritä kuvailla niitä vaikutelmia, joita vaeltelu täällä herätti: todellisuus, kohdattuna kiirastorstain yönä ja pitkänä perjantaina – kertomukset, joita jo lapsena luki raamatustaan, syvällä hartaudella ja liikutuksen vallassa, seisovat nyt todellisina, elävinä edessämme, historiallisina, eli kiistämättöminä faktoina ja omilla jaloillamme seisoimme niillä paikoilla, missä ne tapahtuivat.”

Kristinuskon syntysijat edustivat pyhintä ja tutuinta antia kaukana vierailla mailla Ehrnroothille. Tämän saman kokemuksen Raamatun kertomusten parissa jakoivat epäilemättä lukemattomat protestanttiset pyhiinvaeltajat, jotka matkustivat mm. Thomas Cook & Sonin matkoilla Palestiinaan. Loviisa Adelaïde Ehrnroothin oli hyvin vaikea sopeutua siihen, että hänen uskontokuntansa pyhät alueet eivät enää olleet kristittyjen hallussa, sillä sekä Betlehem että Jerusalen kuuluivat Turkille. Hiljennytäänpä lukemaa, mitä Ehrnrooth tästä sanaili: ”Minut valtasi säistämätön käsitys harmista ja haluttomuudesta nähdessäni nämä turbaaneihin verhoutuneet, raa’at vahdit, vartiossa itsensä Pyhän haudan eteisaulassa. Täällä istuvat ”hundturkit” velttoina, chiboukit suussaan pehmeillä matoilla, itämaiseen tapaan ristityin säärin ja juovat kahvia, heitellen ylimielisiä ja pilkallisia katseita kohti sisään- ja uloskulkevia pyhiinvaeltajien tunteellisia eleitä ja ristinmerkkejä, kätkien halveksuntansa ”giaurnien” surkeiden jumalkuvien palvontaa kohtaan.”

Turkkilaiset vartijat Pyhän haudan kirkossa edustivat Lovisa Adelaïde Ehrnroothille täysin vierasta ja outoa maailmaa. Vartijat joivat turkkilaista kahvia, istuivat itämaiseen tyyliin jalat ristissä ja polttivat vielä perinteistä piippua. Tämä kaikki sai Ehrnroothin tunteet kuohahtamaan vieraalla maalla. Hänen sanavalinnoistaan kuvauksessa huokuu syvä halveksunta vartijoita kohtaan; ”hundturk” viittaa legendaan ihmisiä syövistä, koirapäisistä hirviöistä, jotka kertoman mukaan elivät Lähi-Idän alueella. ”Giaur” taas oli kristittyjen pilkkanimi, jota turkkilaiset käyttivät mielellään. Kumpikin termi oli Pohjoismaissa yleinen 1800-luvun turkkilaisvihan- ja pelon aikana. Ehrnrooth itse tunnusti pahan mielensä nousseen refleksinomaisesti turkkilaisten läsnäolon vuoksi. Häntä loukkasi se, että turkkilaiset vartijat ylenkatsoivat ja pilkkasivat hänelle tärkeää kristinuskoa. Näin Ehrnrooth sai oikeutettua omat epäluulonsa ja katkeruutensa vieraita kulttuureita kohtaan.

 

Sir Alexander Fleming.

Skotlantilainen lääkäri ja mikrobiologi, Sir Alexander Fleming, tunnetaan varmasti parhaiten maailman ensimmäisen tehokkaan antibioottiaineen löytäjänä. Tämän aineen hän sittemmin nimesi penisilliiniksi. Löytö tapahtui vuonna 1928 ja tästä löydöstä Fleming sai myöhemmin Nobelin lääketieteen palkinnon, jonka hän jakoi yhdessä Howard Floreyn ja Ernst Boris Chainin kanssa. Alexander Fleming eristi myös ensimmäisenä Lysotsyymin vuonna 1921. Lysotsyymi on mm. kyynelnesteessä, syljessä, hiessä sekä nenän että suolen limakalvoilla esiintyvä entsyymi, joka pystyy hajottamaan prokaryoottien solukalvossa olevia polysakkarideja.

Alexander Fleming noutaa Nobelin-lääketieteen palkintoaan 1945.

Alexander Fleming syntyi 6.8.1881 Lochfieldin tilalla lähellä Darvelia, Ayrshiressä, Skotlannissa. Alexander oli kolmas maanviljelijä Hugh Flemingin (1816-1888) ja Grace Stirling Mortonin (1848-1928) neljästä lapsesta. Hugh Flemingillä oli neljä elossa olevaa lasta hänen ensimmäisestä avioliitosta. Hugh Fleming oli 59-vuotias mennessään toiseen avioliittoon Gracen kanssa. Isän kuollessa vuonna 1888, Alexander Fleming oli vain seitsemän vuotias. Alexander Fleming kävi kouluja Loudoun Moor Schoolia ja Darvel Schoolia, ja sai kaksivuotisen stipendin Kilmarnock Academyyn ennen muuttoaan Lontooseen. Lontoossa hän opiskeli Royal Polytechnic Institutionissa.

Alexander Fleming laboratoriossaan. 

Alexander Fleming työskenteli aluksi neljän vuoden ajan merenkulkutoimistossa. Kaksikymmenvuotiaana Fleming peri rahaa sedältään, John Flemingiltä. Alexander Flemingin vanhempi veli, Tom Fleming oli jo lääkäri ja hän ehdotti veljelleen samaa ammatinvalintaa. Vuonna 1903 Alexander Fleming ilmoittautui St. Mary’s Hospital Medical Schooliin Paddingtonissa ja hän MBBS-tutkinnon suoritetuksi erinomaisin arvosanoin vuonna 1906. Vuonna 1908 Fleming suoritti kandidaatin tutkinnon bakteriologiassa. Vuoteen 1914 saakka Fleming toimi luennoitsijana St. Mary’s Hospital Medical Schoolissa. Ensimmäisen maailmansodan aikana Alexander Fleming hoiti lääkärinä englantilaisia joukkoja Boulognessa. Fleming etsi antiseptisia aineita haavatulehdusten hoitoon. Sodan jälkeen Alexander Fleming liittyi St. Mary’s Hospitalin tutkimusosastoon, jossa hän pääsi rokotehoidon ja immunologian edelläkävijän, Sir Almroth Wrightin apulaisbakteriologiksi vuonna 1918. Vuonna 1928 Fleming valittiin Lontoon yliopiston bakteriologian professoriksi. Alexander Fleming sai vuonna 1951 nimityksen Edinburghin yliopiston rehtoriksi kolmen vuoden ajaksi.

Palvellessaan luutnanttina armeijan lääketieteellisissä joukoissa Fleming todisti useiden sotilaiden kuoleman johtuneen haavojen aiheuttamasta sepsiksestä eli verenmyrkytyksestä. Hän havaitsi, että tuolloin tartunnan saaneiden haavojen hoitoon käytettiin antiseptisiä aineita, jotka vain pahensivat vammoja. Vuonna 1917 Alexander Fleming selitti lääketieteellisessä The Lancet-lehdessä oivallista koetta, jossa hän todisti, miksi antiseptiset aineet tappoivat enemmän sotilaita kuin itse infektio sodan aikana. Sir Almroth Wright tuli Alexander Flemingin havaintoja, mutta silti armeijan lääkärit jatkoivat sodan aikana antiseptisten aineiden käyttöä. Vuonna 1917 Alexander Fleming ylennettiin kapteeniksi.

St. Mary’s Hospitalissa Lontoossa työskennellessään skotlantilainen lääkäri, Alexander Fleming löysi täysin sattumalta kokeessaan antibakteerista ainetta ensimmäisen kerran 3.9.1928 omassa laboratoriossaan. Fleming oli viettänyt perheensä kanssa elokuussa lomaa maalaiskodissaan The Dhoonissa Barton Millsissä, Suffoikissa. Lomalla ollessaan Alexander Fleming oli nimitetty bakteriologian professoriksi St. Mary’s Hospital Medical Schooliin 1.9.1928. Fleming oli jättänyt bakteeriviljelyitä työhuoneeseensa lomansa ajaksi. Laboratoriossa käydessään syyskuun alussa hän huomasi viljelmän, jonka kansi oli auki ja siinä kasvoi sinivihreää hometta. Saastuneessa levyssä muotin ympärillä elävät bakteerit eivät kasvaneet, kun taas kauempana olevat bakteerit kasvoivat normaalisti; home siis tappoi bakteerit.

Antibiootit löytyivät homeen avulla.

Alexander Fleming lähti jatkamaan lomaansa ja palasi laboratorioon jälleen syyskuun lopulla. Tällä kertaa hän toisti havaintonsa ja sai kasvatettua viljelmiinsä samaa homepesäkettä neljän päivän kuluttua uudelleen. Näin Alexander Fleming kirjoitti itse havainnostaan: ”Kun heräsin aamunkoiton jälkeen 28.9.1928, en todellakaan aikonut mullistaa kaikkea lääketiedettä löytämällä maailman ensimmäisen antibiootin tai bakteerien tappajan. Mutta oletan, että juuri niin tein.”

Fleming päätteli, että homeesta vapautui bakteerikasvua estävää ainetta ja Fleming tuotti muotista viljelyliemen ja konsetroi sen jälkeen antibakteerisen komponentin. Hän testasi tätä eri bakteereja vastaan ja huomasi melko pian, että home voisi tappaa vain tiettyjä bakteereja. Hyvin helposti home tehosi mm. Staphylococcus, Streptococcus ja diphteria bacillus (Corynebacterium diphtheriae) bakteereihin, mutta ei tehonnut lavantautibakteeriin (Salmonella typhimurium) ja influenssa bacillukseen (Haemophilus influenzae). Fleming valmisti suuren viljelymenetelmän, josta hän pystyi saamaan suuria määriä hometta kerralla. Löytämälleen aineelle hän keksi 7.3.1929 nimeksi penisilliini. Koska Alexander Flemingillä ei ollut kemian koulutusta, hän jätti kemialliset työt Craddockille sekä tammikuussa 1929 värväämälleen Frederick Ridleylle.

Alexander Flemingin löytöä ei heti pidetty kovin tärkeänä löydöksenä. Flemingin kollegat suhtautuivat löytöön melko välinpitämättömästi. Hän kertoi löydöstään 13.2.1929 lääketieteellisen tutkimusklubin edustalla saamatta esitykselleen kuitenkaan suurempaa mielenkiintoa. 10.5.1929 Fleming raportoi löydöstään British Journal of Experimental Pathplogy-lehdelle ja raportti julkaistiin seuraavan kuukauden numerossa. Nyt heräsi vihdoin mielenkiinto Flemingin keksintöä kohtaan.

Saksalainen kemisti, Ernst Boris Chain, liittyi vuonna 1939 Oxfordin yliopiston Sir William Dunnin patologiakouluun tutkimaan antibiootteja. Tutkijaryhmää koulussa johti australialainen tiedemies, farmakologi ja patologi Howard Walter Florey (s. 24.9.1898 ja k. 21.2.1968). Chainin lisäksi Florey kokosi tutkimusryhmäänsä seuraavat tutkijat: Mary Ethel Florey, Edward Abraham, Arthur Duncan Gardner, Norman Heatley, Margaret Jennings, J. Orr-Ewing ja G. Sanders. Howard Florey hankki myös Rockefeller-säätiöltä antibioottien tutkimiseen 25 000 dollaria tutkimusapurahaa.

Oxfordin tutkimustiimi valmisti ruskeata jauhetta, uutetta, joka liukeni vapaasti veteen. Sangen pian he havaitsivat, että jauhe ei ollut tehokas vain in vitro bakteeriviljelmissä, vaan myös in vivo hiirien bakteeri-infektioita vastaan. Tutkimusryhmä injektoi 5.5.1939 kahdeksan hiiren ryhmän virulentilla Staphylococcus aureus-kannalla ja neljä näistä hiiristä injektoitiin myös penissilliiniliuoksella. Yhden päivän kuluttua kaikki penisilliiniä saamattomat hiiret kuolivat ja penisilliiniä saaneet hiiret selvisivät hengissä kokeilusta. Tutkimusryhmän havainnoista julkaistiin kirjoitus The Lancet-lehdessä vuonna 1940.

Sheffieldin kuninkaallisen sairaalan patologi ja Alexander Flemingin entinen oppilas, Cecil George Paine oli ensimmäinen, joka käytti penisilliiniä menestykkäästi lääketieteelliseen hoitoon. Kun Paine kuuli penisilliinistä, hän pyysi saada ainetta itseltään Flemingiltä ja piti sitä kasvamassa lihaliemessä. Paine yritti ensin hoitaa sykoosia eli karvatupen tulehdusta penisilliinillä, mutta hoito epäonnistui luultavasti siksi, että lääke ei tunkeutunut tarpeeksi syvälle. Seuraavaksi hän siirtyi hoitamaan vauvojen genokokki-infektiota eli Oftalmia neonatorumia ja hän saavutti 25.11.1930 neljän potilaan tervehtymisen silmäinfektiosta.

Lääkkeeksi penissilliini hyväksyttiin virallisesti vuonna 1940, mutta samana vuonna myös selvisi, että bakteereissa esiintyy entsyymiä, joka tuhoaa penisilliiniä. Tämän asian uskottiin olevan ainakin osasyy siihen, että penisilliini ei tehoa kaikkiin bakteereihin. Penisilliinin käytön lisääntyessä alkoi ilmetä myös vastustuskykyisiä bakteerikantoja yhä vain enemmän. Alexander Fleming varoitti lääkäreitä kirjoittamasta penisilliini-reseptejä liian kevein perustein, jotta lääke ei tulisi resistenssiksi bakteereille. Nobel-luennossaan hän mainitsi mm. näin: ”Voi tulla aika, jolloin penisilliiniä voi ostaa kuka tahansa kaupoista. Sitten on vaara, että tietämätön mies voi helposti aliarvioida itsensä ja alistamalla mikrobinsa ei-tappaville määrille lääkettä tee niistä vastustuskykyisiä.”

Vuonna 1942 löydettiin penisilliinille resistenttejä Staphylococcus aureus-kantoja sairaaloissa ja kaupungeissa. Vuonna 1945 vastustuskyky osoitettiin johtuvan penisillaasi-entsyymistä, joka hajottaa penisilliiniä. Aluksi tämä havainto ei herättänyt suurta huomiota, koska vastustuskyky saatiin selätettyä lisäämällä lääkkeen annostusta potilailla. Lisäksi penisilliiniä pidettiin varsin turvallisena ja halpana lääkkeenä. Jo vuonna 1947 kuitenkin sairaaloissa eristetyistä Staphylococcus aureus-bakteereista suurin osa oli vastustuskykyisiä sekä penisilliinille että myös streptomysiinille, tetrasykliinille, erytromysiinille ja kolmelle muulle bakteerilääkkeelle. Nämä kyseiset bakteerikannat lienevät olleet ensimmäisiä tiedettyjä moniresistenteistä (MDR, multi drug resistance) bakteereista.

Massatuotannon alettua maailmassa valmistettiin 1940-luvulta aina 1900-luvun lopulle miljoonia tonneja erilaisia antibiootteja, joita käytettiin mm. lääkkeinä eri tauteihin ja eläinrehun lisäaineena. Jo 1960-luvun lopulla yhdysvaltalaisissa sairaaloissa ja yhdyskunnassa tavatuista Staphylococcus aureus-kannoista 80 prosenttia oli vastustuskykyisiä penisilliineille. Tuolloin lääketeollisuus reagoi tilanteeseen kehittämällä erilaisia kemiallisesti muunneltuja penisilliinejä, kuten esimerkiksi metisilliini ja penillisiini V, joilla yritettiin voittaa aikaa lisää. Koko planeettamme on tänä päivänä täysin kyllästetty antibiooteilla. Sairaaloista, sikaloista ja kanaloista on tullut antibioottoresistenttien bakteerikantojen hautomoja; näistä ilmestyy esille aina toinen toistaan vaarallisempia superbakteereita.

Tämän tilanteen olemme itsellemme täysin omahyväisesti aiheuttaneet. Antibiootteja on maailmassa käytetty sekä aivan liikaa että samalla myös väärin perustein niin ihmisillä kuin eläimilläkin. Antibioottien väärinkäyttöä on niiden ottaminen tavalliseen vilustumiseen ja flunssaan. Samoin antibioottien syöttäminen tuotantoeläimille kasvun tehostamiseksi tai sairauksien ehkäisemiseksi on täysin edesvastuutonta. Kaikki bakteerit sairaaloiden ja kanaloiden ympäristöissä altistuvat, eivät vain ne bakteerit, joiden aiheuttamiin infektioihin hoito kohdistetaan. Näin synnytetään valintapaineita ja ne bakteerit, jotka pystyvät tavalla tai toisella säilymään hengissä antibioottien kohtaamisesta, jäävät jäljelle ja lisääntyvät; muiden kohtalona on kuolla.