Frans Oskar Merikanto (6. osa)
Lorenz Nikolai Achté (s. 25.5.1835 Pori ja k. 18.4.1900 Helsinki) oli suomalainen laulaja, säveltäjä, orkesterinjohtaja ja musiikinopettaja. Lorenz Nikolai Achté polveutui itämerenmaakuntalaisesta von Acht -suvusta. Hänen vanhempansa olivat majuri Nikolai von Acht ja Sofie Charlotte Gottleben sekä aviopuolisonsa vuodesta 1875 oopperalaulajatar ja laulunopettaja Emmy Ackté (o.s. Strömer, 14.11.1850 Oulu ja k. 2.12.1924 Helsinki). Laulajattaret Irma Tervani-Wiecke (s. 4.6.1887 Helsinki ja k.29.10.1936 Berliini) ja Aino Ackté (s. 23.4.1876 Helsinki ja k. 6.8.1944 Nummela, Vihti) olivat heidän tyttäriään. Aino Acktén tytär oli näyttelijä ja teatterinjohtaja Glory Leppänen (o.s. Renvall, s. 28.11.1901 Pariisi ja k. 26.10.1979 Helsinki).
Lorenz Achté valmistui ylioppilaaksi vuonna 1856 ja hän opiskeli lyhyen aikaa Helsingin yliopistossa, joskin hän suoritti musiikkiopintoja pääosin Saksassa. Hän kuului yhdessä puolisonsa kanssa Suomalaisen Teatterin oopperaosaston ensimmäisiin taiteilijoihin. Lorenz Achté perusti 1880-luvulla Helsingin lukkari- ja urkurikoulun (nyk. Sibelius-Akatemian kirkkomusiikkiosaston), jonka johdossa hän toimi vuosina 1882-1900. Helsingin Vanhan kirkon kanttorina Lorenz Achté toimi vuosina 1881-1900. Lorenz Achté sävelsi mm. sinfonian osan ja konserttialkusoiton orkesterille, alkusoiton näytelmään Regina von Emmeritz, Psalmin 84 kuorolle, mieskuorolauluja sekä Turun marssin ja Hämäläisten marssin pianolle. Hän julkaisi 63 koraalin kokoelman vuonna 1882, koraalikirjan vuonna 1890 ja teoksen Musiikin ensimmäiset alkeet. Lorenz Achté piti sävellyskonsertin vuonna 1890 Helsingissä. Lorenz Nikolai Achté on haudattu Helsingin Hietaniemen hautausmaalle.
Opiskellessaan Tukholmassa urkuri Lauri Hämäläinen oli oppinut ruotsinkielen hyvin ja hän pystyi siksi liikkumaan suvereenisti molempien kieliryhmien parissa. Vanhan kirkon kanttori Lorenz Nikolai Achtén kanssa Hämäläinen esitteli Frans Oskar Merikantoa kaupungin seurapiireille. Monissa illanvietoissa Merikanto kulki jo aikalaisten todistusten mukaan kuin kala vedessä keskustellen kahdella kielellä sujuvasti. Myös Lorenz Achtén perheeseen Frans Oskar Merikannolla oli läheiset suhteet. Achté ja Hämäläinen toimivat kumpikin Vanhassa kirkossa ja Merikantokin sijaisti Lauri Hämäläistä kolmena kesänä, jolloin hän oppi tuntemaan hyvin myös Lorenz Achtén. Frans Oskar Merikanto tuli myöhemmin myös urkujensoiton opettajaksi Lorenz Achtén perustamaan lukkari- ja urkurikouluun. Kun Aino Ackté aloitti laulajattaren uransa jo 17 vuoden iässä, oli Frans Oskar Merikanto hänen itseoikeutettu säestäjänsä konserteissa.
Frans Oskar Merikanto ilmoitti omasta ensikonsertistaan Uuden Suomettaren etusivulla 23.1.1887. Yksipalstainen, mutta sopivan väljä ilmoitus kertoi: ”Sunnuntaina 30. p. Tammikuuta 1887 k:lo 5 j.p.p. antaa allekirjoittanut Neiti Lilli Kurikan, hra Lindforsin, violoncelli-soittajan hra Köhlerin ja hra A. Jungin suosiollisella avustuksella Kansan-Konsertin Ylioppilastalossa. Lähemmin vastedes. Oskar Merikanto.”
Lehdessä Frans Oskar Merikannon ilmoitus toistui vielä lauantaina 29.1. sekä sunnuntaina 30.1. samansisältöisenä, mutta nyt oli mukaan liitetty myös konsertin ohjelma: ”1. Haydn: Trio V (1:nen satsi)) pianolla, viululla ja violoncellilla (hrat Jung, Köhler ja allekirj.) 2. Lauska: Sonate brillante (allekirj.) 3. a) Laethen: Keinu b) Marchesi: Barcarole (neiti Lilli Kurikka) 4. Rode: Konsertti viululla (hra Jung) 5. Haydn: Trio 1 (3:s satsi) (hrat Jung, Köhler ja allekirj.) 6. Lausuntoa (hra Lindfors) 7. a) Spohr:: ’Die Rose’, romance. b) Popper: Gavotte N:o 2 (hra Köhler) 8. a) Jung: Romance b) Jung: Polonaise 9. a) Schubert-Liszt: Serenade de Shakespeare b) Merikanto: Valse brillante (allekirj.)”
Lehden toimitus lisäsi seuraavalla sivulla seuraavaa: ”Kansankonsertin antaa tänään Ylioppilastalossa nuori, 18-vuotias pianonsoittaja Oskar Merikanto, joka aikoo piakkoin lähteä opintomatkalle ulkomaille. Avullisina konsertissa on muutamia tunnettuja taiteilijoita, ja ohjelmassa on myöskin eräs hra Merikannon oma sävellys.” Koska Uusi Suometar ei ilmestynyt maanantaisin, oli tiistain lehdessä Merikannon konsertin nimettömällä arvostelijalla reipusti aikaa laatia konserttiarvionsa. Arvionsa hän kirjasi näillä sanoilla: ”Herra Oskar Merikannon konsertti oli koonnut ylioppilastalon juhlasaliin niin täyteen kuin sinne suinkin mahtuu. Tämä yleisön huomio oli erittäin ilahduttava ja sangen paikallansa. Onhan se kuin kevään lämmin säde nuorelle oraalle. Taiteilijataimi saa siitä uutta virkeyttä, uutta eloa. Ja tämä taiteilijataimi osoitti puheenalaisessa tilaisuudessa, jossa hän ensi kertaa itsenäisesti astui julkisuuden eteen, että hänellä on varsin lupaavat lahjat soitantoon.
Tekniikassa hän on ehtinyt niin kauas, että sitä hänen oloihinsa nähden täytyy kummastella. Itse esitys on vielä kapaloonsa kätketty, itsenäinen käsitys vielä puuttuu, mutta saattaako sitä vaatiakaan? Mutta konsertinpitäjän oma Valse brilliante, joka kyllä oli sekä ’Valse’ että ’brilliante’ oli musiikillisesti köyhä ja laiha ja muistutti liian paljo Tekla Badasczewskaa ja senkin semmoisia sävelseppiä. Panemme jyrkän vastalauseemme sitä vastaan, että niin hyvillä soitannollisilla lahjoilla varustettu nuorukainen tuhlaa aikaansa semmoisiin sepustuksiin. Ne vain häiritsevät vakavaa ahkeroimista todellisen taiteen piiriin pääsemään. Toivomme, ettei se aika ole kaukana, jolloin puheenalainen taiteenharjoittaja itsekin huomaa tuollaisten teosten oikean arvon sekä näiden sanojen totuuden.”
Hra Jungin osaksi jäi saada arvioijan mukaan liian vaativa tehtävä Roden konsertossa, mutta myös Lilli Kurikan osuutta moitittiin. Arvioja jatkoi: ”Yleisö palkitsi vilkkailla mieltymyksen osoituksilla kaikkia, ja etupäässä konsertin pitäjää, joka lopuksi soitti oman tekemänsä muodostelman kansanlaulusta ’Tuoll’ on mun kultani’. Tämä miellytti myös suuresti yleisöä, mutta meihin se teki saman vaikutuksen kuin jos näkisimme kainon, yksinkertaisen maalaistytön pitseihin ja hetaleihin puettuna työnnettävän keskelle hienoa herraseuraa.”
Uusi Suometar oli tuolloin ainoa suomenkielinen Helsingissä ilmestyvä sanomalehti ja ruotsinkielisiä lehtiä kaupungissa ilmestyi neljä: Finland, Hufvudstadsbladet, Helsingfors Dagblad sekä Nya Pressen. Ruotsinkielisten fennomaanien sanomalehti Finland julkaisi oma arvionsa Merikannon konsertista: ”Konsertti oli enemmän kuin tavallisen mielenkiintoinen sen vuoksi, että konsertin antaja oli varaton nuorukainen kansan parista, joka synnynnäisten, runsaiden lahjojensa ansiosta miltei omakätisesti oli päässyt näin pitkälle pianistina.” Arvostelu myönsi pianistin suuret lahjat sekä helpon tuntuisen tekniikan ja ”terveen musikaalisen maun", mutta Valse brillianten lehti katsoi mitättömäksi: ”Ei mitään varsinaista arvoa.”
Frans Oskar Merikanto kirjoitti 28.6.1895 Liisalleen: ”Eilen ilmestyi painosta valssini, nimeltä I sommarkväll. Huomisen P-lehdessä pitäisi olla siitä Sibeliuksen arvostelu.” Tämä arvostelu, jonka tyylistä päätellen muistiin kirjoitti joku muu kuin Sibelius, meni näin: ”Merikannon uusi valssi I sommarkväll on ilmestynyt Axel E. Lindgrenin kustannuksella ja maksaa 1:50. Siitä lausuu eräs toinen etevä säveltäjämme [arvatenkin Sibelius] seuraavaa: Tämä valssi on erinomaisen miellyttävä ja etevä sekä muodon että sisällön puolesta. Johdatus heti ilmaisee, mihin säveltäjä jo pyrkii. Tässä valssissa on omituinen intohimo vallalla. Se on ihan kuin meidän taivas ja tuntuu niin harmaalta, mutta jossa kuvastuu tuo harmaa valo, joka syntyy mustassa silmässä rakastetun rinnalla. Kaikkien pitäisi ostaa se, sillä se on lyhin tie päästäkseen rakastettunsa suosioon ja aikeensa perille. Tämän valssin on herra Merikanto säveltänyt jo 15 vuoden vanhana, vaikka se nyt vasta on tullut painetuksi. Nimi sillä oli alkujaan ranskalainen, uuden nimen on sille kustantaja antanut.”
Kesäillan valssista muodostui aikain saatossa hyvin suosittu sovittajien suosima teos. Frans Oskar Merikanto olisi tienannut tällä teoksellaan sievoisia summia rahaa, jos aikanaan tekijänoikeusasiat olisivat olleet järjestyksessä. Merikanto tuntui kuitenkin itse häpeilleen valssia usein. Lopulta hän tuskastui valssiin tyystin. Lääkäri Eva Debora Tulenheimo (o.s. Héman, s. 3.5.1885 Lammi ja k. 5.8.1977 Helsinki) paljasti vuonna 1968 lehtihaastattelussa tämän: ”Vaikka Merikanto oli aina valmis soittamaan ja ilahduttamaan ystäviään omilla sävellyksillään, oli kuitenkin muuan kappale, jota hän ei sietänyt kuulla saati halunnut soittaa. Se oli hänen oma sävellyksensä, Kesäillan valssi, Sommarkvällen. ’Älkää vain pyytäkö minua soittamaan Sommarkvälleniä’ hän sanoi. Se johtui siitä, että kun tästä valssista lyhyessä ajassa tuli niin tavattoman suosittu, hakattiin ja rimputettiin sitä joka paikassa. Varsinkin ikkunoiden ollessa auki kesäisessä Helsingissä se kaikui kaduille eri puolilla kaupunkia. ’Kaikki fröökynät soittivat sitä, kun se on niin helppo’, harmitteli Merikanto.” Eva Tulenheimon aviopuoliso oli Kangasalan urkutehtaan johtaja, insinööri ja urkujenrakentaja Martti Akseli Tulenheimo (vuoteen 1906 Thulé, s. 20.3.1883 Kangasala ja k. 18.10.1945 Kangasala). Vuonna 1916 Martti Tulenheimo kirjoitti yhdessä Frans Oskar Merikannon kanssa kirjan, Urut, niiden rakenne ja huolto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti