Frans Oskar Merikanto (4. osa)
Ferruccio Busoni oli Sibeliuksen elinikäinen ystävä ja tämän musiikin puolestapuhuja. Busoni muutti vuonna 1894 Berliiniin, jossa hän esiintyi pianistina sekä kapellimestarina, ja toimi samoin mm. Claudio Arraun, Egon Petrin ja Kurt Weilin opettajana. Ensimmäisen maailmansodan aikana Busoni asui Bolognassa ja Zürichissä. Vuonna 1920 Busoni palasi jälleen Berliiniin asumaan.
Ferruccio Busoni sovitti pianolle paljon musiikin mestarin, Johann Sebastian Bachin, teoksia. Busonin oma pianokonserttonsa on konserttikirjallisuuden järkälemäinen teos; sen kesto on jo 70-80 minuuttia ja siinä on mukana kuoro. Tämän lisäksi Ferruccio Busoni sävelsi oopperoita. Busoni sävelsi vuonna 1916 oopperaansa Tohtori Faustus, joka kuitenkin jäi auttamattomasti kesken hänen kuoltuaan krooniseen nefriittiin (munuaistulehdus) vuonna 1924. Oopperan viimeisteli myöhemmin Philipp Jarnach. Busoni julkaisi myös musiikkia käsitteleviä esseitä kokoelmissaan Entwurf einer neuen Ästhetik der Tonkunst (1907) ja Von der Einheit der Musik (1923). Busonin pianosovituksilla Johann Sebastian Bachin urkuteoksista oli valtavan suuri vaikutus 1800-luvun ja 1900-luvun Bachin musiikin suosion nousulle yli sata vuotta kestäneestä unohduksesta. Vaikka Busoni tunnetaan aikanaan parhaiten juuri virtuoosisena pianistina ja Bachin sekä Lisztin sovittajana, hän seisoi Schönbergin ja Stravinskyn musiikin rinnalla eräänä 1900-luvun muokkaavimmista henkilöistä.
Kurt Weill kirjoitti Busonin kuoleman jälkeen: ”Emme menettäneet ihmistä, vaan arvon”. Weill kutsui opettajaansa ”tulevaisuuden hengelliseksi eurooppalaiseksi”. Busoni ei ollut kovinkaan ihastunut Helsinkiin, tuolloin noin 30 000 ihmisen pikkukaupunkiin. 25.9.1888 eli melko pian kaupunkiin saapumisen jälkeen Busoni kirjoitti pianisti Egon Petrin vanhemmille näin: ”Keskimäärin minulla on täällä päivittäin neljä tuntia opetusta musiikkiopistossa. Cramerin etydejä ja Clementin sonaatteja! Se on kauheaa… Minua vaivaa ajatus, että voin itse taantua täällä tai menettää mittapuut, joilla arvioin kaikkea sitä, mitä on saatu aikaan.”
Busoni selvästi kärsi Helsingin provinsiaalisuudesta. Martin Wegelius koetti saada Busonin seuraajaksi mm. saksalaista säveltäjä, urkuri, pianisti ja pedagogi Johann Baptist Joseph Maximilian ”Max” Regeriä (s. 19.3.1873 Brand ja k. 11.5.1916), mutta tämä yritys kariutui pahasti. Reger opiskeli musiikkia Münchenissä ja Wiesbadenissa musiikintutkija, pedagogi ja säveltäjä Karl Wilhelm Julius Hugo Riemanin (s. 18.7.1849 Gross-Mehlra bei Sondershausen ja k. 10.7.1919 Leipzig, Saksa) ohjauksessa. Vuonna 1901 Reger muutti Müncheniin, jossa hän opetti urkujen soittoa ja sävellystä. Vuodesta 1907 lähtien hän työskenteli Leipzigissa. Reger johti orkesteria Meiningenissä vuodesta 1911 siihen asti, kun hän muutti Jenaan vuonna 1914. Reger kuoli sydäninfarktiin Leipzigissa vuonna 1916.
Ferruccio Busoni kuvailee Helsinkiä äidilleen 20-sivuisessa kirjeessä mm. seuraavasti: ”Täältä on lyhyt matka Pietariin niin kuin Triestestä on Graziin, ja Pietariin pääsee sekä maitse että meritse. Venäjän lisäksi myös Persiaan pääsee helposti, ja sieltä saamme tuoreita rypäleitä viikottain. Maaperän muodot ovat täällä mitä mielenkiintoisimmat; kaikkialla kohoavat vaikuttavat graniittilohkareet, myös keskellä kaupunkia, rikkoen talojen muodostaman yksitoikkoisen, kovan linjan. Nämä kalliolohkareet ovat toisinaa yhtä korkeita kuin talot… Kaupungin sijainti ei voisi olla upeampi. Se on pienellä niemellä ja kolmelta puolelta meren ympäröimä. Meri on aina läsnä; vain pienen pieni kannas liittää kaupungin mantereeseen. Saaret, luodot ja graniittilohkareet ympäröivät kaupungin sataman siten, että syntyy vaikutelma järvestä. Saaret ovat asuttuja, niissä kasvaa metsää; niillä kohoavat vauraiden helsinkiläisten ihastuttavat, paratiisimaiset huvilat, joissa minulla on jo ollut tilaisuus vierailla ja joita olen saanut ihastella… Itse kaupunki on siisti, vauras ja sivistynyt mitä moderneimmassa mielessä. Esimerkiksi hotellit ovat Keski-Euroopan pääkaupunkien tasoa, puhelin yleisempi kuin missään muualla.
Helsingissä suurin osa taloista on rakennettu kokonaan puusta (venäläinen tapa); useimmiten niissä on vain korkea pohjakerros, jota asuu yksi perhe… Itse asun nykyaikaisessa kivitalossa, jossa on viisi kerrosta ja viisi sisäänkäyntiä; sisällä on suuri käytävä, joka on katon korkuinen ja katettu lasilla; sisällä on varastoja, kahvila ja oluttupa, mukavuuksia, joista minulle on varmasti iloa talvella. Sitä paitsi minun ei tarvitse kuin ylittää katu ja olen perillä musiikkiopistossa.
Syön eräässä hotellissa, ja totta puhuen aivan loisteliaasti. Kahden ja puolen frangin maksusta saan nauttia seuraavista antimista: voileipäpöytä, keitto, kaksi paistia lisäkkeineen, jälkiruoka, kahvi. Voileipäpöydän muodostaa valikoima pöydälle asetettuja ruokia, joista seuraavat herättävät eniten ruokahalua, ovat eniten appetisant seuraavassa järjestyksessä: kinkku, kieli, juusto, silakat, laatikot, juurekset, savustetut kalat ja muut ’delicatesses’ sekä kolme erilaista ’schnaps’ ruokahalun kiihottamiseksi. Pöydästä voi noukkia lautaselleen mitä ikinä haluaa ja niin paljon kuin lystää kolikkoakaan maksamatta. Tällainen tapa on vallalla Venäjällä, Suomessa ja Ruotsissa.”
Helsingissä Ferruccio Busonin ei todellakaan voinut väittää elelevän nuukasti ja hän osasi ottaa iloista irti elämässään, ainakin materialistisessa mielessä. Häntä pidettiin aikanaan henkevän ja varsin leikkisän miehen maineessa. Mutta Helsingin musiikkielämä jätti toivomisen varaa Busonin mielestä: ”On yhtä totta, ettei täkäläinen musiikkielämä tyydytä vaatimuksiani. Minun pitäisi olla maassa, jossa on ylitettävä se, minkä on hionut huippuunsa; minun ei pitäisi olla maassa, jossa on vielä paljon työtä tehtävänä, jotta se yltää muiden maiden tasolle. Tiedän, että minulle tuottaisi suurta tyydytystä uudistaa, koulia makua, organisoida orkesterikonsertteja jne. musiikillisesti jälkijättöisessä maassa, mutta tämä velvollisuus ja ilo koskee minun tapauksessani vain Italiaa. Myöhemmin varmaankin omistan suuren osan elämästäni uuden musiikillisen aikakauden luomiseen isänmaassani yhdessä muiden kanssa…
Minulle tuottaisi iloa, jos olisit luonani, seuraisit vieressä touhujani, edistymistäni niin taiteessa kuin uralla, saisit maistaa herkullisia ruokia ja ihailla ympärillä avautuvia hienoja maisemia. Tämä yksinäisyys, vaikka sen tunnit jatkuvasti keskeyttävätkin, on hirvittävää: iltaisin, kun olen lopettanut työnteon, minun on pakko olla tekemättä mitään tunnin tai kahden, ja noina hetkinä tunnen mitä suurinta tyhjyyttä.”
Johan Sibeliuksesta ja Ferruccio Busonista tuli elinikäiset ystävykset Helsingissä. Samoin kävi myös Armas Järnefeltin ja Ferruccio Busonin kanssa. Yksinäisyyttä karkottaakseen Busoni koetti hukuttaa itsensä kovaan työhön, mutta todellisuudessa Busoni tarvitsi myös kipeästi lisätuloja elääkseen niin mukavasti kuin se vain olisi Helsingissä mahdollista. Näin Busoni itse kertoo: ”Minulla on täällä hirveästi erilaisia töitä, ja pelkäänpä pahoin, että hommia on niin paljon, että ennen pitkään näännyn… Viikottain 18 opetustuntia opistossa, lisäksi 12 yksityisoppilasta. Kahden viikon välein konsertteja ja uusia kappaleita opeteltavana, kirjeenvaihtoa saksalaisten editoreiden kanssa, oikaisuvedoksia – ja, mikä kaikkein tärkeintä, sävellystyötä, jota en tahdo laiminlyödä, jota yritän olla laiminlyömättä. Se on minulle kaikki kaikessa, olemassaoloni perimmäinen tarkoitus; ilman sitä kaikki tähänastiset saavutukseni eivät merkitse suhteellisesti ottaen mitään.”
Helsingissä Busonilla oli kolme oppilasta, jotka myöhemmässä vaiheessa saivat nimeä. Karl Ludvig Ekmania (s. 18.12.1869 Turku ja k. 4.2.1947 Helsinki) pidettiin hienostuneena pianistina. Hän oli myös kapellimestari, opettaja sekä arvostelija, joka sai professorin arvonimen vuonna 1929. Ekmanin vanhemmat olivat kanttori Berndt Ludvig Ekman ja Charlotta Nyström. Karl Ekman kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1889 ja opiskeli saksaa ja estetiikkaa Helsingin yliopistossa vuosina 1889-1892. Pianonsoittoa ja musiikkia hän opiskeli ensin Turussa Vivika Ekmanin opissa. Helsingin musiikkiopistossa hän opiskeli vuosina 1889-1892 opettajinaan Ferruccio Busoni, William Dayas, Richard Faltin vanhempi ja Martin Wegelius. Lisäoppia hän sai vuosina 1892-1895 Berliinistä sekä pianonsoittoon että sävellykseen opettajinaan Hans Barth ja Albert Becker sekä Wienistä Alfred Grünfeldin johdolla. Myöhemmin hän opiskeli vielä Pariisissa ja Roomassa.
Työuransa Karl Ekman aloitti Helsingin musiikkiopistossa pianonsoitonopettajana vuonna 1895 ja opiston johtajana hän toimi vuosina 1907-1912. Vuosina 1912-1920 Ekman johti Turun soitannallisen seuran orkesteria ja vuosina 1920-1930 hän oli Hufvudstadsbladetin musiikkiarvostelija. Pääkaupungissa Karl Ekman johti sinfoniakonsertteja ja järjesti monena vuonna kamarimusiikkisarjan. Hän toimi myös Ruotsalaisen teatterin kapellimestarina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti