Tampereen Seudun Invalidit - terveitten ehdoilla (14. osa) 

Joukkoliikenne kaikille kamppanja käynnistyi Tampereella näyttävästi 3. maaliskuuta 1981 kaupunginvaltuuston istuntosalissa. Läsnä oli lähes satahenkinen kutsuvierasjoukko, joka koostui Tampereen kunnallis-, elinkeinoelämän ym. päättäjistä. Tilaisuuden avasi puheenjohtaja Matti Kallio toteamalla kampanjan soveltuvan erittäin hyvin par’aikaa vietettävään Vammaisten vuoteen, sillä joukkoliikenne on eräs osa-alue, jonka puitteissa vuoden tunnuslause ""Täysi osallistuminen ja tasa-arvo” ei toistaiseksi toteudu.

Invalidiliiton tiedotusosaston päällikkö Mauno Arjavirta luonnehti puheessaan joukkoliikenteen tärkeyttä, sillä kysymyksessä on varsin suuri väestöryhmä. Kampanja tähtääkin liikuntaesteisten mahdollisuuksien parantamiseen, koska kaikki edistävät toimenpiteet näkyvät sekä turvallisuudessa että suorityskyvyssä ja tekevät joukkoliikenteen entistä joustavammaksi.

Tiedotustilaisuuden jälkeen kutsuvieraat saivat havainto-opetusta bussiin noususta. Kaupunginjohtaja Paavo Lehtinen, apulaiskaupunginjohtaja Seppo Suuripää, kaupunginhallituksen puheenjohtaja Aarvo Sipilä ja sosiaalilautakunnan puheenjohtaja Mikko Hakala saivat kukin asettua vammaisen osaan. Tarvittiin kolme miestä ennen kuin Lehtinen nostettiin virastotalon eteen pysäköityyn kaupungin liikennelaitoksen bussiin, muut kompastelivat kainalosauvoineen ja keppeineen perässä. Kukin totesi osansa vähintäänkin vaivalloiseksi.

Bussi siirtyi Tampereen rautatieasemalle laituriin I varatun VR:n vaunun viereen. Vuorossa olivat nyt apulaisasemapäällikkö K. Maijala pyörätuolissa, kaupunginvaltuutettu Seppo Salminen, kansanedustaja Pentti Lahti-Nuuttila ja kaupunginhallituksen jäsen Taavi Lintunen vammaisvälineiden käyttäjinä. Vaikeudet olivat vielä suuremmat kuin bussiin noustaessa. Pyörätuoli ei edes mahtunut vaunun ovesta sisään ja nousu laituritasolta vaunuun porttaitten korkeuden vuoksi vuorostaan tuotti vaikeuksia sauvojen käyttäjille.

Kumpikin havaintoesitys osoitti kouriintuntuvasti jokaiselle sen tosiasian, että joukkoliikenteen suunnittelukin on tapahtunut täysin terveitten ehdoilla. Ongelma ei ole yksi suomalaisten: YK:n Vammaisten vuonna -81 laskettiin maailmassa olevan noin 500 milj. liikuntavammaista – Suomessa heidän lukunsa on noin 470 000.

Juhliakseen 100.000:nen puhelinliitynnän kytkentää Tampereen Puhelinosuuskunta päätti lahjoittaa kolme puhelinosaketta eri järjestöille edelleen toimitettavaksi. Tampereen seudun invalideille osoitettiin yksi ja se luovutettiin 16. lokakuuta 1981 vesilahtelaiselle 74-vuotiaalle Klaara Lehtimäelle, joka lapsena sairastetun polion vuoksi vietti päiviään pyörätuolissa. Puhelimen luovuttivat puheenjohtaja Matti Kallio ja toimistonhoitaja Hilkka Salokorpi. Puhelinta seurasi lahjakirja, jonka mukaan puhelinlaitos tuo korvauksetta puhelinlinjan perille ja ensimmäiset 1.000 sykäystä ovat maksuttomia. Jos Klaara Lehtimäki luopuu puhelimesta, se palautuu Tampereen seudun invalideille edelleen luovutettavaksi.

”...puhelinosuuskuntahan on ollut suopea yhdistykselle ja se antoi meidän numeromme tämän 26098 aina vuodeksi kerrallaan maksutta käyttöömme, mutta sitten kävi niin, että vanhat kirjat yli neljänkymmenen vuoden takaa katosivat eikä kukaan tiennyt asian todellista laitaa ja puhelinosuuskunnasta alettiin karhuta meiltä vuokraa ja Hilkka hätääntyi, että mitäs nyt tehdään, mutta minä olin onneksi tietoinen asiasta ja vastasin sinne, että ette te voi periä vuokraa omasta puhelimestanne ja jos peritte niin maksakaa itte ittellenne! Se numero nimittäin on lahjoitettu yhdistyksen käyttöön aina vuodeksi kerrallaan…”

Vuonna 1982 Tampereen kaupungin johdossa tapahtui vaihdos: sosiaalineuvos Paavo Lehtinen siirtyi eläkkeelle yli 20 vuoden palvelun jälkeen ja hänen jälkeensä apulaiskaupunginjohtajaksi tuli Aarvo Sipilä, jolla kaupunginhallituksen puheenjohtaja oli ollut näköalapaikka myös Tampereen seudun invalidien toimistoon. Tervehtiessään yhdistystä TSI-lehden sivuilla joulukuussa 1982 Arvo Sipilä toteaa mm: ”Tuntemukseni ja kokemukseni pohjalta olen voinut todeta sen suuriarvoisen työn, mitä Tampereen seudun invalidit ovat tehneet. Vaikka lakisääteisesti onkin pystytty turvaamaan perustarpeet, tarvitaan edelleenkin vapaaehtoisuuteen perustuvaa yhdistystoimintaa, joka monella tavalla täydentää sitä työtä, joka tapahtuu virallisten organisaatioitten kautta. Varsin tärkeä merkitys on sillä, että tämän toiminnan myötä tavataan tovereita samojen pulmakysymysten merkeissä, mikä nykyisenä aikana – jolloinka niin vähän kiinnittää huomiota lähimmäiseen – on varsin merkittävä seikka…”

Koko kahdeksankymmentälukua sävyttää Tampereen seudun invalidien toiminnassa voimakas laajentuminen yhteiskuntaan päin. Puheenjohtaja Matti Kallion mukaan nousu tavallaan alkoi Hervannan palvelutalosta – sen rakennustyömaan alkupaukku oli nollapiste, jonka vaikutukset säteilevät vieläkin kaikkiin suuntiin. Puheenjohtaja Kallio siteeraa professori Aimo O. Aaltosen sanoja yhdistyksen 45-vuotisjuhlassa: ”Vammaistyö on osallistumista kaikkeen toimintaan inhimillisen elämän alueella. Vammaisyhdistykset eivät ole pakopaikkoja jäsenilleen, vaan yleisen osallistumisen välikappaleita.”

Miten oikeassa professori Aaltonen oli – se nähtiin kevään 1982 presidentinvaaleissa. Invalidiliitto osallistui sekin vaaleihin: kaikissa valtakunnan lehdissä komeili valokuva, jossa kaikki kahdeksan presidenttiehdokasta kannattelevat liiton vaalikeräystunnusta – Terve! Anna tukesi vammaisten vaalikeräykseen. Kiitos!

Ainakin tuon kuvan ottamishetkellä liitto oli päässyt julkisuudessa pisimmälle, mihin valtakunnassa yleensä päästään ja suomalaisessa yhteiskunnassa oli eletty huikea kaari tämän kirjan alkulehdillä kuvatusta ”kontrahdista” huhtikuun 29:ltä päivältä 1862, jolla ”tytär Kreeta myytiin 1 ruplasta ja poika Jakki 13 ruplasta 30 kopeekasta” ja kysymyksessä oli alin tarjous! Satakaksikymmentä vuotta kesti päästä pimennosta aurinkoon!

Lapsivammaiset ovat kautta aikojen olleet niin Invalidiliiton kuin sen jäsenjärjestöjen toiminnan kohteena. Heille on tarjottu varsin monimuotoista kuntoutus-, sopeutusvalmennus-, leiri- ym. toimintaa, jossa lasten vanhemmillakin on mahdollisuus olla mukana. Kansainvälisen lasten vuoden 1979 tavoitteiden mukaisesti liitto laati oman lapsipoliittisen ohjelmansa, jolla liiton ja sen jäsenyhdistyksen tehtäväksi jäi vammaisten lasten vanhempien toimikuntien perustaminen eri puolille maata. Lokakuulla 1982 Tampereen seudun invalidit kutsui ympäristönsä vammaisten lasten vanhemmat yhteiseen neuvonpitoon.

Tilaisuuden oli suunnitellut erityinen työryhmä ja paikalla saapui lähes 50 henkilöä. Invalidiliiton osastosihteeri Elisabet Palmgren alusti tilaisuuden toteamalla mm. liiton toimivan kaikenikäisten vammaisten oikeuksien ja etujen puolustajana. ”Vaikka lapset eivät voi päätösvaltaisina osallistua järjestötyöhön, niin silti tahdomme edistää myös vammaisten lasten asioita. Niiden hoitaminen on erityisen tärkeää, koska hoidon, huollon, kuntoutuksen, opetuksen ja kasvatuksen laiminlyönnit ja puutteet aiheuttavat kehitysikäiselle lapselle korjaamattomia vahinkoja. Vammaisen lapsen ongelmien moninaisuudesta ja laaja-alaisuudesta johtuen hänen vanhempansa tarvitsevat runsaasti eri alojen tietoja ja yhteistyötä.”

Vilkkaan keskustelun jälkeen päätettiin perustaa vammaisten lasten vanhempien toimikunta, johon nimettiin Merja Nieminen, Tiina Silvasti-Rajala, Leena Ilveskoski, Ossi Kuronen ja Laila Sipiläinen. Yhdistyksen johtokunta nimitti myöhemmin kokouksessaan toimikuntaan Ensio Jortikan ja sihteeriksi Hilkka Salokorven. Vuoden 1982 aikana perustettiin yhdistyksen toimiston yhteyteen Hämeen läänin kuntoutusohjaajan toimi, josta 7. joulukuuta lähtien on hoitanut lääkintävoimistelija Raija Pettersson Kangasalta.

Vuoden 1983 alussa – yhdistyksen 45-vuotisjuhlien kunniaksi – Invalidiliitto myönsi vuoden 1987 retkeilypäivät Tampereelle ja järjestelyt pyörähtivät heti käyntiin. Koska kyseisenä vuonna yhdistys täyttää 50 vuotta, retkeilypäivien tasokin pyritään saamaan sen mukaiseksi.

”… meillähän on aina ollut ohjelmassa kerätä rahaa yhdistykselle. Milloin on myyty liiton arpoja, milloin omia ja askartelukerhossa on tehty kaikenlaista pientä. Meillä on siellä kerhohuoneella varattu paikka askartelua varten. Teemme ja myyjäisissä sitten myymme: leluja, ompeluksia, korujakin aina muotivirtauksen mukaan, olkitöitä, punontatöitä lastuista, rottingista koppia ja sen sellaista. Mutta jos jäsenten keski-ikä yhdistyksessä alkaa olla kuusikymmentä vuotta, se aktiivisuus jää monessa suhteessa. Se tahtoo muuttua pelkäksi osallistumiseksi. Eläkkeelle jäätyäni menin kerran kerhohuoneelle ja minä aivan järkytyin, miten paljon siellä oli väkeä, kaikki tuolit täynnä ja minulle sanottiin, jotta tervetuloo vaan eläkeläisten kerhoon, mutta minä olin jo työni puolesta kurkkuani myöten täynnä eläkeläisiä ja minä sanoin, etteikö teillä ole mitään muuta harrastusta kuin tietokilpailu. Toista kertaa en sinne mene ja bingon takia minä näen vallan punaista, mutta kai se näin muissakin yhdistyksissä ja onhan minullakin paheeni – minä pelaan canastaa...”