Sotasyyllisyysoikeudenkäynti Suomessa 1945-1946 (10. osa)
Arvo Tuominen tuomittiin toimintansa vuoksi Tammisaaressa sijaitsevaan pakkotyölaitokseen vuosiksi 1922-1926 ja Turun Lääninvankilaan vuosiksi 1928-1933. Kommunisti Armas Äikäs (s. 14.3.1904 Pyhäjärvi Vpl ja k. 20.11.1965 Helsinki) syytti Arvo Tuomista ”heikkoluonteiseksi raukaksi”, joka yritti miellyttää vankilan viranomaisia ja sai siksi lempeämpää kohtelua vankilassa. Äikiän mukaan kommunisteihin kohdistui vankilassa poliittisia sortotoimia, mutta Arvo Tuominen puolusti myöhemmin viranomaisia sanoen vankilan oloja hyviksi.
Arvo Tuominen sanoi suomalaisten sopeutuneen huonosti Neuvostoliittoon, he eivät opetelleet venäjän kieltä, vaan halusivat työskennellä vain Karjalan neuvostotasavallassa, jota Arvo Tuominen kuvaili ”pienois-Suomeksi”. Arvo Tuomisen mukaan suomalaiset kommunistitkin olivat hieman eristyksissä muista ja odottivat vain Suomen kapitalismin kriisiä ja uutta vallankumousta. Tämä ei kuitenkaan ollut kaikkien kokemus, sillä esimerkiksi Otto Wille Kuusinen toimi nimenomaan kansainvälisessä ilmapiirissä Kommunistisessa internationaalissa. Arvo Tuominen suhtautuikin hyvin lämpimästi Neuvosto-Karjalan erääseen merkittävistä johtajista, Edvard Gyllingiin, jota alettiin Neuvostoliitossa syyttää nationalismista.
Elokuussa 1937 Arvo Tuominen lähetettiin hoitamaan SKP:n Tukholman toimistoa. Hänen apulaisenaan toimistossa oli Irja Onerva Strand (o.s. Nousiainen, ent. Huttari, s. 4.11.1909 Helsinki ja k. 13.2.1995 Farsta, Ruotsi). SKP::n keskuskomitean jäsen Toivo Karvonen (s. 15.6.1906 ja k. 28.10.1988), joka johti kommunistien toimintaa Suomessa yhdessä Toivo Hjalmar Långströmin (s. 12.5.1889 Helsinki ja k. 30.9.1983 Helsinki) kanssa, matkusti Tukholmaan tapaamaan Arvo Tuomista vuonna 1938. Arvo Tuominen kertoi hänelle aikovansa ilmoittautua Tukholmassa poliisille ja hän oli saanut takeita siitä, että hän voisi jatkaa oleskelua Ruotsissa laillisesti. Toivo Karvonen epäili, ettei Arvo Tuominen ollut keskustellut asiasta puolueen kanssa, mutta Arvo Tuominen perusteli olevansa sairas ja liian rasittunut piileskelemään. Toivo Karvonen kertoi, että Arvo Tuomisen ystävä Tauno Heikki Taivainen (s. 17.1.1908 Ruokolahti ja k. 21.2.1971 Helsinki) oli paljastanut Etsivän keskuspoliisin soluttautujaksi. Arvo Tuominen kuitenkin puolusti tiukasti Taivaista, mikä sai Karvosen epäilykset heräämään myös Arvo Tuomista kohtaan.
Talvisodan sytyttyä Arvo Tuominen kirjoitti Tukholmassa pitkän kirjeen otsikolla ”Avoin kirje suomalaisille työläistovereille”, jossa hän hyökkäsi Neuvostoliittoa ja SKP:n linjaa vastaan. Arvo Tuominen omaksuikin hyvin nopeasti tannerilaisen SDP:n suhtautumisen asiaan ja hän esitti Saksan ja Neuvostoliiton elokuun lopulla 1939 solmiman keskinäisen hyökkäämättömyyssopimuksen olevan todiste Neuvostoliiton imperialismista. Muistelmissaan Arvo Tuominen ylvästelee, että hänen ansiostaan Hella Wuolijoki sai yhteyden Aleksandra Kollontaihin, mitä on syytä epäillä.
Vuonna 1941 Arvo Tuominen palasi Suomen ennen jatkosotaa ja alkoi yhteistyöhön Suomen viranomaisten kanssa. Hän vietti muutaman viikon Mikkelissä Päämajan poliittisena neuvonantajana, minkä jälkeen hän sai vapaasti matkustaa Helsinkiin ja ryhtyä toimimaan SDP:n puoluetoimiston palveluksessa. Hän kiersi puhumassa ja organisoimassa neuvostovastaista propagandaa. Vuonna 1944 Arvo Tuominen matkusti taas Ruotsiin, mutta hän palasi Suomeen ns. vaaran vuosien jälkeen. Hän esiintyi sittemmin julkisuudessa kommunismin tuntijana.
Varsinkin Neuvostoliiton valvontakomissin jäsenten vaateet ja käskyt olivat loppuun asti harkitsemattomia ja kiireellä annettuja. Niissä Suomen armeijaa velvoitettiin luopumaan aseistaan, mutta samaan aikaan saksalaisia piti kuitenkin ajaa Lapista pois maamme rajojen ulkopuolelle. Kenraalieversti Andrei Ždanov puhui heti Helsinkiin tultuaan sotakorvausten maksuista sekä samoin sotaan syyllisistä. Omille joukoilleen hän paljasti, että Suomessa ei pidä tuudittautua siihen käsitykseen, että ongelman ratkaisu sujuisi vain tavanomaisiin sotarikollisiin keskittymällä. 20.10.1944 valvontakomissiolle toimitettiin Ribbentrop -sopimusta käsittelevä muistio, jossa korostettiin Risto Rytin pysyneen toimivaltansa rajoissa toimiessaan hyvässä uskossa ainoana päämääränään suomalaisten etu. Risto Rytin kirje tulkittiin Moskovassa samaistumiseksi Saksan sotapolitiikkaan sekä osallistumiseksi Saksan sotarikoksiin.
Andrei Ždanov otti asian esille ensimmäisen kerran puhuessaan Juho Kusti Paasikiven kanssa marraskuun 1944 lopulla. Ždanov syytti Suomen hallitusta vastahakoisuudesta hoitaa sotakorvauksia, mutta samalla hän uhkaavasti muistutti maassamme yhä esiintyvästä sotapuolueesta. Suomessa oli edelleen vapaalla jalalla Väinö Tannerin kaltaisia sotaan syyllisiä. Moskovassa ”Suomen vapausradio” jo kesällä 1944 oli hyökännyt jatkosodan hallitusta vastaan ja nimennyt tilanteeseen syyllisinä Risto Rytin, Edwin Linkomiehen, Johan Wilhelm Rangellin (s. 25.10.1894 Hauho ja k. 12.3.1982 Helsinki), Henrik Ramsayn, Väinö Tannerin ja Rolf Johan Wittigin (s. 30.9.1879 Viipuri ja k. 11.10.1944 Porvoo). Käsikirjoituksen takana piileskeli todennäköisesti Otto Wille Kuusinen. Syksyn myötä Pravda -lehti nosti samaa asiaa esille toistuvasti.
13. joulukuuta 1944 ministeri Yrjö Leino kertoi kenraalieversti Andrei Ždanoville saaneensa ministeri Kaarlo Hillilältä kutsun tulla hänen kotiinsa keskustelemaan hallituksen politiikan harjoittamisesta. Heidän joukkoon liittyivät Hillilän kotona ministerit Urho Kekonen ja Sakari Tuomioja ja keskusteluissa kolmikko oli ollut sitä mieltä, että välirauhansopimuksen toteuttaminen ei sujunut riittävän ripeästi. Sakari Tuomioja, Kaarlo Hillilä ja Urho Kekkonen kertoivat Yrjö Leinolle aikovansa olla nyt aktiivisia asiassa. Ministeri Yrjö Leino paljasti Ždanoville, että kyseisillä ministereillä oli omissa puolueidensa eduskuntaryhmissä merkittävästi vaikutusvaltaa, jotta he siellä saavat myös kannatusta tarpeeksi asialle. Yrjö Leino jatkoi: ”Puhutaan esimerkiksi, että heidän taakseen menevät sellaiset vaikuttavat maalaisliittolaiset, kuten Juhana Niukkanen (s. 27.7.1888 Kirvu ja k. 17.5.1954 Helsinki) ja Juhannes Koivisto (ent. Keski-Koivisto, s. 15.3.1885 Kurikka ja k. 13.10.1975 Kurikka). Puolueen puheenjohtaja Viljami Kalliokoskesta (s. 15.5.1894 Halsua ja k. 20.1.1978 Kokkola) voi sanoa, että hänen ajatuksensa ovat keskittyneet tällä hetkellä siihen, laitetaanko hänet itsensä vai eikö laiteta sotarikollisten joukkoon.”
Kenraalieversti Andrei Ždanov tiedusteli ministeri Yrjö Leinon mielipidettä Kekkosen, Hillilän ja Tuomiojan luotettavuudesta. Yrjö Leino kummasteli lähinnä Sakari Tuomiojan osuutta kolmikosta. Leino sanansa seuraavasti: ”Tämä nuori ihminen oli aikaisemmin meidän silmissämme tunnettu taantumuksellinen. Kuitenkin minusta tuntuu, että Hillilä, Kekkonen ja Tuomioja vakavasti haluavat rauhansopimusta noudatettavan nopeammin ja vilpittömämmin kuin nyt tapahtuu.” Sakari Tuomiojan uskottavuutta lisäsi hänen anoppinsa Hella Wuolijoen toiminta.
Andrei Ždanov kertoi olleensa todella tyytyväinen seikkaan, että kommunistinen puolue oli arvostellut hyvin terävästi Väinö Tanneria sekä tannerilaisuutta lehdissä. Ždanov tähdensi: ”Kritiikkiä pitää jatkaa. Tanneria täytyy haukkua ja hänet pitää paljastaa, vaikkakin häntä ei saa vain haukkua, vaan lisäksi tulee myös selvittää monia kysymyksiä, joista suomalaiset eivät ole selvillä.” Yrjö Leino sanoi Ždanoville ihastuneena, että Urho Kekkonen, Sakari Tuomioja ja Kaarle Hillilä ovat vieneet voiton valvontakomission tarvitsematta alkaa minkäänlaisiin toimenpiteisiin tai ulkoiseen painostukseen.
Marraskuussa 1944 perustettu rauhansopimuksen 13. artiklan mukaisia sotarikoksia tutkivan sotavankileirien tutkimuskeskuksen itsenäinen toiminta oli päätetty lopettaa. Urho Kekkonen sai tahtonsa lävitse, kun kaikki 13. artiklan piiriin luettavat sotarikosasiat siirrettiin Urho Kekkosen johtamaan oikeusministeriöön ”fasistisen Antti Agathon Tulenheimon (vuoteen 1906 Thulé, s. 4.12.1879 Kangasala ja k. 3.9.1952 Helsinki) johtamalta komissiolta”, kuten Andrei Ždanov kirjasi muistiin.
Yrjö Leino kertoi vielä Kaarlo Hillilän ehdottaneet, että kommunistinen puolue järjestäisi kymmenhenkisen joukon osallistumaan fasististen päähenkilöiden pidätykseen. Puolueen keskuskomitea oli valmis suostumaan ehdotukseen, jos se saisi pidätykseen aseet ja valtuudet. Ensin oli tietysti kysyttävä kenraalieversti Andrei Ždanovin mielipide asiaan. Andrei Ždanovin kielteinen asenne asiaan oli kotikommunisteillemme valtava pettymys.
Yrjö Leino kertoi Andrei Ždanovin jäljiltä säilyneen muistion mukaan seuraavaa: ”Näin voidaan sanoa, että Kekkonen, Hillilä ja Tuomioja olivat täyttäneet lupauksensa, jotka he tekivät meidän epävirallisessa keskustelussamme.” Siksi ministeri Yrjö Leino rohkeni esittää Andrei Ždanoville, että Uurho Kekkosesta on tehtävä seuraava pääministeri. Tämä siksi, että ”hän toimisi paljon tarmokkaammin eteen tulevissa asioissa” kuin esimerkiksi Juho Kusti Paasikivi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti