Tampereen Seudun Invalidit ry - terveitten ehdoilla

Vuosi 1938 oli monessakin suhteessa tärkeä. Kuusi yhdistyksen jäsentä oli perustamassa valtakunnallista Suomen Invalidiyhdistysten Keskusliittoa 16. tammikuuta Helsingissä seitsemän muun yhdistyksen edustajien kanssa. Liitto ei tosin saanut nimelleen hyväksyntää kyseisessä muodossa rekisteritoimistossa ja lopulliseksi nimeksi tuli Suomen Siviilija Asevelvollisuusinvalidien liitto.

Karl-August Fagerholm.

Kokouksessa kutsuvieraana ollut silloinen sosiaaliministeri K. A. Fagerholm huomautti puheessaan enteellisesti: "Kuta voimakkaampi on invalidien omakohtainen yritteliäisyys, josta liiton perustaminen on osoituksena, sitä suuremmat ovat heidän mahdollisuutensa selviytyä olemassaolon taistelusta muiden rinnalla."

Tampereen Raajarikkoyhdistyksen virallisena kokousedustajana Einari Autero kuului siihen lähetystöön, joka vieraili Tasavallan Presidentin linnassa. Kyösti ja Kaisa Kallio ottivat lähetystön ystävällisesti vastaan Kaisa Kallion lupautuessa liiton suojelijaksi. Liiton puheenjohtajaksi valittiin jo perustavan kokouksen puheenjohtajana ollut Eino K. Kalervo, joka jo edellissyksynä vieraili alustajana Tampereella. Toiminnanjohtaja - sosiaalineuvos vuodesta 1950 - Kalervo oli liiton palveluksessa toukokuulle 1961 — kuolemaansa saakka.

Eino Kullervo Kalervo syntyi Helsingissä 1907 ja oli nuoruudessaan lupaava nyrkkeilijä - kaksinkertainen TUL:n mestari. Marssihiertymä sotaväkiaikana aiheutti halvauksen ja urheilu-uran katkeamisen. Kalervo opiskeli Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa vv. 1930–33 ja toimi OTK:lla konttoristina. Hän oli myös perustamassa Helsingin invalidien yhdistystä Raajarikkoisten Työkotiyhdistyksen raunioille ja toimi Helsingin yhdistyksen puheenjohtajana 20 vuotta. Eino K. Kalervon tuntevat sanovat hänen olleen lujaiskuisen miehen niin kehässä kuin sen ulkopuolellakin. Hän vaati itseltään ja alaisiltaan paljon. Hänellä oli myös selkeä näkemys invalidin asemasta tulevaisuuden suomalaisessa yhteiskunnassa: "Invalidien on omalla työllään osoitettava kykenevänsä yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi ja sitä varten on ruumiillisesti vajaakykyisille varattava mahdollisuus hankkia sopiva ammatti."

Liiton johdossa Kalervon lähes neljännesvuosisadan kestänyt työ tuotti tuloksia: hänen aikanaan invalidien asemaa helpottava lainsäädäntö muotoutui, invalidien ammattioppilaitoksia perustettiin sekä niiden toimintaa laajennettiin. Yhteydet pohjoismaisiin veljesjärjestöihin myös solmittiin. "... kun puhutaan tästä Tampereen seudun invalideista ja mitä se on saanut aikaan, niin missään nimessä ei saa unohtaa Neuvosta ja Neuvoksen aikaa. Tarkotan tällä Kalervoa ja sitä aikaa, minkä hän oli liiton johdossa. Kehitys oli silloin vallan huikeaa, silloin nousi liitolle näitä oppilaitoksia kuin sieniä sateella — nää viisi laitosta sillon rakennettiin. Simonen oli liiton lakimiehenä, tää Aarre Simonen ja taisi olla valtiovarainministerinäkin... oli ja ne oli miltei kuin isä ja poika ja siihen aikaan kun Simonen oli valtiovarainministerinä, rahaa saatiin tähän liiton sosiaaliseen toimintaan ja Kalervo oli niin rohkee mies, että se uskalsi ottaa rahaa, mistä vain ikinä sai... Siellä liittovaltuustossa joskus epäiltiin, että mitähän tästä lopuksi tulee. Mutta kyllä Kalervo oli kauaskantoinen mies ja hänen aikanaan tämä liitto lähti oikeille raiteilleen ja kehitys siellä on ollut päätähuimaavaa…"

Toinen toimintavuosi oli yhditykselle paljonkin opettavainen. Toiminta selkiintyi ja liittokokouksen päätöksen mukaisesti alettiin kerätä tietoja invalideista, yhdistyksen toimisto majaili Jussi Santalan "luona” ja oli avoinna kahtena päivänä viikossa. Tampereen kaupungin puoleen käännyttiin kirjelmällä, missä korostettiin invalidien vaikeaa työnsaantia yksityisellä sektorilla ja toivottiin invalidien sijoittamista soveliaisiin töihin kaupungin työmaille. Yhdistyksen talous kohentui keräysten ja arpajaisten myötä ja Tampereen kaupungin avustus nousi 5.000 markkaan. Liiton keräys tuotti 7.000 markkaa ja tuloja saatiin myös Suomen Invalidi -lehden myynnistä, millä samalla saatiin valistusta suurelle yleisölle. Koska varsinkin vaikeavammaisten pääsy yhdistyksen kokouksiin ja majoittumiseen Tampereella tuotti vaikeuksia, yritettiin tilannetta keventää pyytämällä linjaliikennöitsijöiltä vapaalippuja ja yhdistyksen jäsenet lupautuivat majoittamaan pitkämatkalaisia.

”...jotkut liikennöitsijät olivat myötämielisiä näihin vapaalippuihin nähden mutteivät suinkaan kaikki. Minä ainakin arkailin käyttää oikeuttani, varsinkin sota-aikana, kun bussit olivat täynnä. Tampereen kaupungiltahan meillä oli sellainen kortti, jossa oli punainen viiva kortin poikki ja leima ja se oikeutti nousemaan autoon ohi jonojen. Silloinhan kulkuneuvoja oli vähän, kun autot oli viety sinne jonnekin..." ...minulle ittelleni on sattunut, että miehet ovat huudelleet kaikenlaista hävytöntä, kun ovat nähneet invalidinaisen liikkumassa kadulla. Ei nyt enää, mutta silloin ennen sotaa ja jälkeenkin. Kerrankin kun olin nousemassa autoon kortillani, niin yks mies rupes huutaan, että tällä kirjalla - tais olla joku jäsenkirja tai vallan viinakortti - että tällä kirjallahan se oikeus pitäisi olla eikä tommosilla hempoilla, mutta mää siihen sanoa livautin, ettei tätä korttia annetakkan semmottille, jolla on päässä vamma, tää on tarkotettu jalkainvalideille..." Yhdistyksen puheenjohtajana oli vv. 1938—41 Kansan Lehden oikolukija Emil "Eemeli" Lahti, jonka ansiota paljolti on, että Asunto Oy Kuninkaankatu 36:ssa oleva kiinteistö hankittiin yhdistykselle. Lahti itse asui samassa kiinteistössä.

"Muistan varsin hyvin, kun Eemeli ehdotti maaliskuulla kolmekymmentäyhdeksän, että ostettaisiin yhdistykselle oma huoneusto Kuninkaankadulta. Se oli toinen yleinen kokous sinä vuonna, koska ensimmäisessä oli se nimenmuutosasia, tää yhdistyksen nimi muutettiin... Joka tapauksessa Eemeli puhui siitä huoneustosta ja muistan sen niin hyvin, kun se meni äänestykseen ja olin siellä ääntenlaskijana. Sen hinta oli muistaakseni 90.000 markkaa, mutta sitä pidettiin kovana. Pantiin toi Santalan Jussi ja Turusen Lempi tiedusteleen Helsinkistä, josko sieltä saataisiin rahaa, mutta siittä hinnasta piti tinkiä. Se kokous oli Taiston talolla ja senkin muistan, että 41-7 vastaan se kauppa hyväksyttiin tehtäväksi. Olihan siellä semmosia yksinkertasia, jotka vastustivat ja sanoivat, ettei semmosta huoneustoo osteta, eivät he rupee sitä yhdistykselle maksaan. Eivät käsittäneet sitä, että yhdistys tarvitsee tilat, missä kerhot toimivat, mihkä keräännytään yhteisiin tilaisuuksiin ja mitä voi vuokrata muille. Näinhän oli tapahtuva... Mun mielestäni sen huoneuston osto oli niitä parhaita kauppoja, mitä sillon ennen sotia tehtiin. Nythän se on kuten hienosti sanotaan, vallan ydinkeskustaa"

Helsingistä saatiin rahaa: Suomen siviili- ja asevelvollisuusinvalidien liitto myönsi yhdistykselle 45.000 markan halpakorkoisen lainan ja Tampereen kaupunki tuli mukaan 10.000 markalla. Kiinteistön kauppasumma oli 65.000 markkaa. Vuoden 1939 ensimmäisessä yleisessä kokouksessa yhdistys oli muuttanut nimensä nykyiseen muotoonsa. Johtokunta oli ehdottanut nimeä Tampereen Invalidien Yhdistys r.y., mutta Jussi Santalan ehdotus yleisessä kokouksessa voitti - nimeksi tuli Tampereen Seudun Invalidit.

"..silloin kolmekymmentäluvulla käytiin keskustelua siitä, hyväksytäänkö yhdistykseen sokeitakin, mutta heillähän oli jo oma liittonsa. Kuitenkin se sana raajarikkoiset tuntui jotensakin kolkolta ja piti keksiä fiksumpi nimi... Ainahan kieli kehittyy ja sillä peitetään, kuten laulussakin sanotaan... Nyt puhutaan vammaisista, ja sen nimen alle mahdutetaan vaikka mitä…"

Vuoden 1939 alussa Sosiaalisen tutkimustoimiston tehtäväksi annettiin laatia tilasto valtakunnan invalideista, minkä perusteella harkittaisiin, mihin toimenpiteisiin valtiovallan taholta olisi ryhdyttävä invalidien toimeentulon turvaamiseksi ja parantamiseksi. Laskennan suorittaisivat kuntien viranomaiset.

Tutkimus osoitti myöhemmin, että kyseisenä vuonna maassa oli 16.415 invalidia, joista kaupungeissa oli miehiä 2.167 ja naisia 1.592 ja maaseudulla miehiä 7.737 ja naisia 4.919. Eniten invalideja oli Uudenmaan, Turun ja Porin, Viipurin ja Vaasan lääneissä. Invalideista suurin osa kuului ikäryhmään 20—29, miehistä 70,8 prosenttia ja naisista 65,7 prosenttia. Siviilisäädyltään invalideista oli naimattomia 61,1 prosenttia, leskiä ja eronneita 6,8 prosenttia.

Tilastoa arvosteltiin: tiedot puuttuivat 7 maalaiskunnasta ja 2 kauppalasta. Maalaiskunnista 14 kielsi invalidien olemassaolon kokonaisuudessaan. Moni vauraammassa asemassa oleva invalidi välttyi tilastoimiselta, koska he katsoivat asioimisen virastoissa ja laitoksissa itseään nöyryyttäväksi, vaikkakin laitoksissa toimittiin lain mukaan.

"...on eräs asia, jonka tässä yhteydessä haluaisin sanoa — tämä meidän Tampereen seudun invalidithan on ollut eräänlainen avioliittotoimisto. Sieltä minäkin mieheni löysin. Sieltä löysivät Turusen Lempi ja Saarisen Uunokin toisensa, pari tuli heistäkin ja hehän muuttivat sitten Helsinkiin, jossa ovat vallan näkyvästi toimineet Helsingin yhdistyksessä. Sandellin Einokin nauroi kerran minulle, että monetkin kahvit olen velkaa, kun niin hyvän miehen sain... Ja selvähän se oli, että kun siellä tavattiin, niin myös tultiin tutuiksi ja ajan mittaa kiinnyttiin…"