Tampereen Seudun Invalidit ry - terveitten ehdoilla (2. osa) 

Kuninkaankatu 36:sta tuli varsin keskeinen paikka. Siihen avattiin yhdistyksen oma toimisto, jota aluksi hoiti Jussi Santala ja hänen sairastumisensa jälkeen Lempi Turunen. Myöhemmin kiinteistöön siirtyi asumaan perheineen Eino Sandell - todellinen joka-paikan-höylä.

Vuoden lopulla maalle koittivat YH:n - Ylimääräinen kertausharjoitus -ajat. Kolmastoista lokakuuta miehet kutsuttiin aseisiin, 30. marraskuuta Suomi joutui sotaan ja kesti sitä 105 päivää. Sosiaaliselle tutkimustoimistolle koittivat taas laskennan ajat - invalidien lukumäärä kasvoi räjähdysmäisesti.

"...sanoisin, että suomalaista yhteiskuntaa kasvatettiin rajusti silloin talvisotavuonna. Mehän olimme olleet sellaisia laitapuolen lapsia eikä meihin osattu oikein asennoitua. Sota, niin kamalalta kuin se tuntuu sanoakin, oli meitin pelastuksemme. Ihmisille kasvoi silloin jonkinlainen yhteisvastuun henki niin kuin se paljon puhuttu talvisodan henki olisi jatkunut. Ja on huomattava, että se lääkinnällinenkin puoli kehittyi huimasti. Ortopedinen ja kirurginen tekniikka kehittyi, sillä kysymyksessähän oli kansakunnan nuoriso, parhaassa iässä oleva nuoriso, minkä kansakunta oli rajoillensa lähettänyt ja mekin saimme siitä osamme, vaikka ne sotia edeltäneet vuodet olivatkin meille varsin kylmäkiskoisia. Tää on totuus ja sen sietää tänään sanoa…"

Sota kaikkine rajoituksineen koski kipeästi invalideja ja rajoitti varsinkin vaikeavammaisten liikkumista. Heitä jopa kiellettiin liikkumasta talvisin jäisillä kaduilla, joiden hoitoon ei liiennyt sen paremmin miehiä kuin varojakaan. Tämä ei kuitenkaan estänyt johtokunnan jäseniä. "Potkukelkalla silloin liikuttiin ja mielestäni se on käypä kalu vieläkin - varsinkin näin vanhalle ihmiselle, mutta milläs nyt kadulle menet, kun niitä nyt hiekotetaan... Auteron Einarilla oli semmoinen vesikelkka, jolla hän liikkui ja kalaakin kauppas ja siinä oli tavallista pitemmät jalat ja potkukelkalla Sandellin Einokin liikkui silloin sotavuosina. Mutta kun se oli ykskätinen, se vääntyi jotenkin vinoksi ja sen lapset valittelivat, etteivät he osaa isän kelkalla potkitella, kun se aina menee seinään..."

Tampereen seudun invalidit ottivat huoltonsa piiriin myös talvisodan invalidit: sairaaloista vapautuneille sotainvalideille jaettiin raha- ym. avustuksia omien tuen tarpeessa olevien jäsenten tavoin. Järjestettiin erilaisia ammattikursseja, kuten huonekalujen värjäys-, maalaus- ja kiilloituskursseja. Yhdistyksen vuosikertomus vuodelta 1940 toteaakin "uusien invalidien hyväksi toimitun täydellä höyryllä ja saatu aikaan sellaista, mitä ensin pidettiin satuna. Invalidien ammattiopetus on saanut tarpeellisen huomion, heistä tulee kelloseppiä, puuseppiä, maalareita, talonmiehiä, konttoristeja ym. Invalidisäätiön suuren huoltolaitoksen rakennustyöt aloitettiin 4. tammikuuta 1941 ja liiton oman ammattioppilaitoksen rakentaminen aloitetaan pian. Vuosien 1939—40 sota tuotti 5.000 invalidia lisää ja heidät on sijoitettava ensi tilassa..." Yhdistys perustikin oman työnvälitystoimiston, jonka asiamiehenä oli Einari Autero ja useita työpaikkoja saatiinkin hankituksi, mutta koska Tampereen Aseveliyhdistys teki samaa työtä, katsottiin rinnakkainen toiminta tarpeettomaksi ja työnvälitys siirrettiin yksinomaan Aseveliyhdistykselle. Vuoden 1940 vuosikertomus toteaa edelleen "vv. 1939-40 sodan invalidien avustamiseen on yhdistys käyttänyt 8.200 mk, invalidien kursseihin 8.479:80 mk, siviili-invalidien avustamiseen 5.200 mk sekä lainoina työ- ja liikkumavälineiden hankintaan 7.994:35 mk. Tätä lainarahastoa olisi syytä lisätä ja saada liiton tukea, mitä liitto on luvannutkin, sillä on hyvin tärkeätä, että invalidien oma-alotteisuus

saadaan kehittymään mahdollisimman pitkälle. Yhdistys on myöskin saanut lahjoituksena Tampereen puhelinosuuskunnalta puhelimen käyttöoikeuden kuluneeksi vuodeksi, minkä toivotaan myös jatkuvan. Tampereen Systemalta on saatu käytetty kirjoituskone." "..minä olen monta kertaa noin leikkimielessä sanonut, ettei tätä yhdistystä enää tarvita, kun verotuskin on nyt järjestetty niin, ettei sinne joka vuosi tarvitse tehdä tositteita siitä invaliditeetistä. Se oli vallan kauhea homma kirjoittaa jäljennöksiä noista lääkärintodistuksista ja kun ei niitä kirjoituskoneitakaan aina ollut, niin sitä joutui kirjoittamaan käsin. Mutta sitten tuli hieman parannusta, kun suunniteltiin valmis kaavake, johon tärkeimmät asiat kirjoitettiin ja verolautakunta uskoi... nythän ne tiedot ovat siellä valmiina ja ennakolta verokirjaan merkittynä. Mutta ennen kirjoitettiin käsin paljon ja tulee mieleen, miten joillakin oli kaunis käsiala, niinkun tuolla Lauhakarin Irmalla - kyllä sen pöytäkirjoja kelpasi katsella."

Herääminen invalidien asiassa aiheutti huolestumista eräissä yhdistyksen johtokunnan jäsenissä ja he epäilivät mentävän jopa "länkien edellä, koska johtokunnan kokouspöytäkirjassa huhtikuulta 1940 on maininta: "että Suomen Siviili- ja asevelvollisuusinvalidien liiton toiminta on osoittautunut ulospäin nähden yksistään Sotainvalidien hyväksi. Asiasta syntyneen keskustelun johdosta päätettiin lähettää liitolle kirjelmä, missä tiedustellaan liiton aikomuksia ja suunnitelmia siviili-invalidien hyväksi."

Sota sotki jälleen kaikki suunnitelmat: vuoden 1941 toimintakertomus toteaa toimitun vilkkaasti, joskin eri tehtäviin valituilla on liian suuri työtaakka kaikkien tehtävien kaatuessa yksien ja samojen niskaan... harmina kaiken lisäksi on vuorotyöt. Opintokerhokin on sodan takia jouduttu lopettamaan ja se muutettiin seurustelukerhoksi, missä kerhon jäsenet esittivät omaa ohjelmaansa.

Vappuna 1941 perustettiin Lempi Saarisen aloitteesta Invalidinaisten Oppilasompelimo, jonka johtajana hän ensin toimi, hänen sairautensa johdosta tehtävään valittiin Ida Koskinen. Keräyksellä oli saatu rahaa 12.000 mk, millä summalla voitiin ostaa 2 ompelukonetta. Liitto suostui maksamaan puolet johtajan palkasta. Ompelimolla riitti heti töitä eikä se rasittanut yhdistyksen taloutta. Ompelimon toimintaa päätettiin laajentaa seuraavana vuonna hankkimalla uusia ompelukoneita.

"Tulin syyskuun puolivälissä 1941 oppilasompelimoon ja liityin saman tien yhdistyksen jäseneksi. Olin vasta 17-vuotias ja sisareni minut sinne ompelimoon oli ilmoittanut. Se ompelimo oli siellä yhdistyksen oman huoneuston yhteydessä sellaisessa takahuoneessa. Puheenjohtajana oli silloin Emil Lahti, joka oli oikolukijana Kansan Lehdessä ja yötyössä. Hän oli kookas mies ja toinen hiha roikkui tyhjänä ja minä olin tuttava tän Mimmi Lahden kanssa, he kun asuivat siellä pihanperällä olevassa huoneustossa ja minä poikkesin siellä usein kun oli jotain harmia ja tunsin maalaistyttönä itseni yksinäiseksi kaupungissa ja me sanoimme tätä Mimmi Lahtea Äidiksi, sitä hän oli meille ompelimon tytöille ja me menimme sinne surujamme valittamaan. Muistan, miten hän nosti aina sormensa suulleen, kun mies oli nukkumassa ja me puhuttiin vallan sipiä. Että ei se ollut pelkkää kylmää yhdistystoimintaa, kyllä siinä oli semmoista lämpöäkin mukana…"

Emil Lahden jälkeen puheenjohtajaksi tuli Matti Kuivanen, jota on luonnehdittu tiukaksi ja tarkaksi talouden mieheksi - takana päin puhuttiin Kuiva-Matista... "..ei pidä alkuunkaan paikkaansa. Matti oli kaikkea muuta kuin kuiva. Hänellä vaan oli semmoinen linja ja hän oli yhdistystoiminnassa sen verran kouliintunut, että kokousten pito sujui kuin tanssi - piti vaan saada ajallansa suu auki eikä sitten jälkeen päin kiukutella, jos jotain aikoi esittää kokouksessa. Ja kun tilien piti täsmätä, niin tottakai Matti vaati, että ne myös täsmäsivät... Matti oli vaatturimestari ja Viinikan poikia, toinen jalka sillai lyhee, kaisse synnynnäistä oli... Mutta kuiva - ehei sinne päinkään. Kun tulit Matin lähemmin tunteen, niin siinä oli varsinainen vitsiniekka, ei vaan päästänyt lähelleen sano... Muistan miten kokousten jälkeen ja kutsuilla nauroin kipparassa niitä juttujansa. Että muistikin…"

Yhdistyksen perustamisesta lähtien nousi jatkuvasti esiin oman kesänviettopaikan saaminen, jonne voitaisiin tehdä retkiä, kokoontua yhteisiin illanviettoihin, saunoa ja uida suvisen luonnon keskellä. Toistuvista yrityksistä huolimatta sellaista ei ollut näköpiirissä. Lopulta yhdistyksen jäsen Lauri Wahlman tarjosi omaa kesäpaikkaansa yhdistyksen käyttöön.

"Ensimmäinen kesäpaikka oli siä Ylöjärven Vahannassa sen Wahlmannin huvila. Oli yks huone vaan ja keittiö ja sauna, muttei siellä oikein voinut yöpyä, kuorma-autolla sinne joka tapauksessa mentiin ja muistan miten kerran yks putos auton lavalta, kun sinne hinattiin, muttei siinä mitenkään sattunut. Siihen aikaan sai viä viedä väkee kuorma-auton lavalla, oli semmoiset lankut laidasta laitaan istuimina... Nythän semmoinen on vallan kiellettyä..." "2--ei siellä Vahannassa oltu kuin pari kesää, mutta sitten tuli tää Keijärvi. Siellä oli tän kauppias Reijo Salmisen huvila, jonka saimme maksutta käyttöömme ja sen Salmisen veli oli ittekkin invaliidi. Siä me maattiin kaikki siskonpetillä ja minä vallankin vietin siellä perheeni kanssa kesälomat vv. 1944-46. Siellä oli rauhallista viikolla, kun muut oli työssä ja toimessa, mutta sunnuntaisin sinne väki kokoontu ja kesällä neljäkymmentäviisi meillä oli siä liiton ensimmäiset uintikilpailut, kun meillä oli kesäjuhlat ja vieraina oli Lahden ja Helsinkin yhdistykset. Se Lahti muistaakseni voitti...”