Tampereen Seudun Invalidit ry - terveitten ehdolla (3. osa) 

"...juu ja minä emännöittin tän Lahren Mimmin kanssa ja voi hyvänen aika, olihan se joskus rähjäämistä niiren tavaroitten kanssa kun pirettiin niitä iltamia joskus maaseurullakin, mutta kun jälkeen päin aattelee, niin toisaalta se oli oikein hauskaa aikaa, kun oli nuori ja terve ja lapsetkin oli jo semmosia, että ne oli aina mukana. Joskus saatiin semmosia verovapaita tansseja, muistan semmosenkin invalitipäivän juhlan ja se raha oli tarpeen ja sillon se oli lujassa. Kun me oltiin siä Salmisen Reijon huvilalla, niin se oli kauheen kivaa aikaa ja siä oli paljon väkee ja sitä ruokaakaan ei tahtonu saara ja me hamstrattiin sinne kaikenlaista ja Tampereen Meijeriliikkeestä haettiin tonkalla ja kottikärryillä piimää ja joppia ja lykättiin sitten perille autolta. Keitettiin siä ruokaa ja hyvää ruokaa ja sakki kävi sitten halusta sen ruoan kimppuun. Aina keitettiin joku perunakeitto päivällä ja iltapäivällä siittä kuoritusta mairosta velli ja meillä oli semmonen suurhamstraaja, joka toi lihaa ja ne kävi sitten Helsinkiä myöten hihihii syömässä kun meillä sai niin hyvää ruokaa. Yhtä mittaa tekivät sieltä matkoja tänne Tampereelle viä sotien jälkeenkin."

Toinen maailmansota toi suomalaiseen yhteiskuntaan 57.000 invalidia lisää. Heitä varten perustettiin v. 1940 Sotainvalidien Veljesliitto, jonka päätehtävänä on paitsi lääkinnällistä ja sosiaalista huoltoa sotainvalidien rahallisten korvausten määrittäminen ja sitä tukevien lainkohtien ajaminen.

Kuten aiemmin on jo mainittu, Tampereen seudun invalidit ryhtyivät ajamaan myös talvisodan invalidien asiaa. Helsinkiin ja muuallekin maahan perustettiin "Vuosien 1939-—40 sodan invalidit", joka toimi liiton alaisuudessa, mutta jonka toiminta myöhemmin lakkasi.

"..minun mielestäni tähän eroon on vaikuttanut voimakkaasti se, että yleinen mielipide on ollut paljon enemmän sodassa vammautuneitten kuin meidän rehvelien puolella ja kyllä siellä veljesliitossa tämä heti tajuttiin - onhan tämä elinkorko, joka sotainvalideille maksetaan vammasta riippuen tuntematon meille siviili-invalideille. En kuitenkaan halua tällä arvostella veljesliiton toimintaa, vaikka 35 hieman katkeruutta tunnen, kun se pyörittää miljoonia ja tukijoita riittää ja meille tulee, sanoisinko rippeitä. Mutta sitä ei käy kieltäminen, etteikö tässä maassa tapahtunut melkoisen voimakas silmienpesu asenteissa vammaisiin kun nää sodat oli sodittu…"

”...sotainvalidit ja niiden johtoporras oli koolla vuonna 1947 ja meidän puolelta oli tää Kalervo ja silloin oli tarkoitus, että niin sotakuin siviili-invaliditkin toimisivat yhteisen liiton puitteissa kuten Saksassakin, mutta sitten tuli taas este siinä että veljesliiton johtoporras halusi pitää mukana tämän sankarimyytin, jota siviilipuolella ei hyväksytty. Kyllä minun mielestäni sellainen henkilö, joka luovassa työssä on menettänyt terveytensä tai muuten sairastunut, on sankari siinä kuin se, joka väkisin on viety sotaan. Kaikki ne on tehneet työtä tämän yhteiskunnan hyväksi. Tämä johti silloin siihen eriytymiseen ja se sankarimyytti lienee vahva vieläkin. Ei Kalervo voinut sellaiseen mukaan lähteä, kun halusi siviili-invalidien puolta pitää…"

Suomen siviili- ja asevelvollisuusinvalidien liiton juhlajulkaisu "Kolme vuosikymmentä vammaisten yhteistyötä” tarkastelee kehitystä seuraavasti:

"Samanaikaisesti kun pyrittiin vaikuttamaan invalidihuoltoa koskevan lainsäädännön syntymiseen, ryhdyttiin käytännöllisiin toimenpiteisiin sotavammaisten huoltamiseksi, kouluttamiseksi ja työhönsijoittamiseksi. Lyhytaikaisista ammattikursseista kasvoi erityisoppilaitoksissa tapahtuva invalidien ammattikoulutus. Sotainvalidien työhönsijoittaminen laajeni eri puolilla maata sijaitseviksi, järjestöjen hoidossa oleviksi invalidien työnvälistystoimistoiksi, joiden työ on sittemmin siirtynyt valtiovallan haltuun. Lääkinnällistä kuntoutusta harjoittavien kuntouttamislaitoksen rakentamiselle ei sota sen sijaan ollut lähimpänä syynä, vaan sen aiheuttivat polioepidemiat. Lähtökohtana tässäkin on tietyllä tavalla katastrofaalinen tilanne, jota invalidien liitto ei katsonut voivansa seurata sivusta.

Perustamisestaan lähtien liitto onkin kiinnittänyt kasvavassa määrin huomiota myös invalidien neuvontaan ja opastukseen invaliditeetin aiheuttamissa pulmissa sekä avustus- ja järjestötoimintaan. Lainsäädännön alueella sai vuonna 1942 annettu laki sotainvalidien työhuollosta jatkokseen vuonna 1946 annetun invalidihuoltolain, joka eräin muutoksin on edelleen invalidihuollon runkona. Se sisältää lääkintähuollon, koulutuksen ja työhuollon antamisen invalideille heidän saattamisekseen toiminta- ja työkykyisiksi. Lainsäädännön ytimenä on kuntoutuksen ajatus ja on syytä mainita, että laki edellyttää huoltojärjestöjen osuutta kuntoutuksessa. Invalidien liiton toiminnan kasvun yhteydessä voi puhua voimakkaasta ekspansiosta. Siihen ei ole kuitenkaan vaikuttanut yksinomaan sotainvalidien kuntoutustarpeen polttavuus, vaan myös invalidien asian tuleminen tätä tietä koko kansan asiaksi. Niin ikään se asiantuntemus ja -harrastus, jonka invalidit toivat mukanaan tämän huollon alueelle, on vaikuttanut samaan suuntaan. On syytä myös painottaa perustetun liiton johtoon tulleen ja sen toimintaa yli kahden vuosikymmenen ajan johtaneen sosiaalineuvos Eino K. Kalervon henkilökohtaista osuutta liiton toiminnan kasvussa. Hänen läpi vaikeuksien tunkeutuvalla tarmokkuudellaan ja vaikutuskyvyllään on huomattavat ansionsa liiton toiminnan nopeassa laajenemisessa."

Tukena työssään Kalervolla oli liiton lakimieheksi jo marraskuulla 1938 nimetty Helsingin kaupungin huoltolautakunnan asiamies, lainopin kand. Aarre Simonen - sittemmin lisensiaatti ja moninkertainen ministeri. Tampereen seudun invalidien kymmenes toimintavuosi toi uskoa tulevaisuuteen. Vuoden 1947 alusta voimaantullut Invalidihuoltolaki soi siviili-invalideillekin oikeuden saada valtion kustannuksella lääkinnällistä huoltoa ja ammattikoulutusta. Se toi myös yhdistyksen piiriin lisää uusia jäseniä, joiden usko yhdistystoimintaan aiemmin oli ollut heikkoa. Yhdistyksellä oli jo valmiutta ohjata heitä lakisääteisen invalidihuollon piiriin, mikä tehtävä jäi yhdistykselle pysyväiseksi. Yhdistyksen ensimmäistä kymmenvuotiskautta voi hyvällä syyllä sanoa työn ja taistelun vuosikymmeneksi. Jää oli jo murrettu -huomispäivän näkymät olivat huomattavasti valoisammat kuin alkaessa. Yhdistyksen liiketoimikin oli menestynyt. Oppilasompelimossa oli parhaillaan kymmenen työntekijää - heistä 8 kurssinkäynyttä ja 2 oppilasta. Yhdistykselle oli perustettu myös uusi liiketoimi Invalidien Jalkine Oy, joka osti Tampereen Soleo -nimisen liikkeen ja jatkoi sen toimintaa Pyynikintorin varrella.

"...sen jalkinekorjaamon taustoja en nyt tarkkaan muista, mutta yhdistyshän oli jo useampana vuonna hankkinut invalidisuutareille kansanhuollosta pohjanahkaa ym. ja kaisse Wahlmanin Lauri oli se, joka rupes siitä puhuun, kun hän siinä liikkeessä johtajanakin oli. Mutta ei se toiminut kuin nelisen vuotta, nääs kun päästiin tästä säännöstelystä ja sodasta eroon, rupes tavaraa oleen, niin ihmiset aina vähemmän toivat kenkiään korjattavaksi. Tehtaat kun paino uusia, mutta eivätpä paina nekään enää... Meinaan monta kenkätehdasta on lopettanut Tampereella ja monta suutaria mittaa katuja..." "On kaksi nimeä, jotka on syytä mainita tämän oppilasompelimon yhteydessä. Ne ovat Elvi Aho ja Toini Leppänen. Kumpikin oli tarmokkaita ja taitavia ja ompelimossa tehtiin hyvää työtä. Se oli hyvässä maineessa, mutta hyväkään johtaja ei voinut mitään sille, kun valmisvaateteollisuus alkoi ajaa ohi. Se rupes kituun ja loppuaikoina piti panna tyttöjä jo pakkolomalle, mutta sen kymmenen vuoden aikana, mitä se oli, se koulutti ammattiin kymmeniä invalidityttöjä, jotka joko hakeutuivat teollisuuden palvelukseen tai jatkoivat itsenäisinä yrittäjinä. Moni jatkoi opintojaan vielä liiton laitoksissa tai ammattienedistämisoppilaitoksen kursseilla. Kyllä kumpikin yritys täytti sen reiän, mitä varten ne Tampereen seudun invalideille perustettiin…"

Yhdistys juhli 10-vuotistaivaltaan Invalidipäivän merkeissä Marianpäivänä 1947 Tampereen kaupungintalon juhlasalissa. Päivien tunnuslauseena oli "Rakenna kanssamme. Juhlapuhujana oli Aarre Simonen, joka puheessaan korosti omatoimisuuden merkitystä yhdistystoiminnassa. Kutsuvieraiden joukossa oli yhdistystä perustamassa ollut huoltotoimen johtaja Emil Viljanen sekä tuomiorovasti K. H. Seppälä, joka lahjoitti yhdistykselle rahasumman toiminnan tukemiseksi. Yhdistyksen puheenjohtaja Matti Kuivanen esitteli yhdistystä samana päivänä Yleisradion Tampereen paikallislähetyksessä.