Insuliiniresistenssi

Insuliiniresistenssi juontaa juurensa hiilihydraateista. Insuliinin heikentynyttä vaikutusta kudoksissa kutsutaan insuliiniresistenssiksi. Insuliinihormoni varastoi energiaa. Insuliinia tuottavat haiman Langerhansin-saarekkeissa sijaitsevat beetasolut. Anabolisena hormonina insuliini kasvattaa lihasten sijasta vain läskiä eli kaikki ylimääräinen hiilihydraatti kertyy kehoon rasvana. Hiilihydraatit varastoituvat myös maksaan ja lihaksiin glykogeenina. Insuliinin vaikutus soluihin normaalissa aineenvaihdunnassa kestää vain hetken aikaa. Jos vaikutus on pitkäkestoista, se muodostuu haitalliseksi ja se ei ole hyväksi soluille. Elimistön näkökulmasta aivan kaikki hiilihydraatit tarkoittavat samaa asiaa. Hiilihydraattien laadulla ei ole merkitystä, koska imeytyvän hiilihydraatin määrä ratkaisee insuliinin erittymisen. Glycemic load, glykeeminen kuorma tai pelkästään sokerilasti ovat niitä termejä, joita käytetään hiilihydraattimäärästä. Insuliinia tarvitaan aina sitä enemmän, mitä enemmän tuota sokerilastia on olemassa.

Kun ruokavaliossa vähennetään tai kokonaan vältetään kaikkia nopeasti verensokeria kohottavia ruoka-aineita, kuten esim. näkyvää sokeria, tärkkelystä, piilosokeria, puhdistettuja ja puhdistamattomia viljoja, perunaa, runsassokerisilla hedelmillä, ja vaihdettaisiin ne proteiineja ja hyviä rasvoja sisältäviin ruoka-aineisiin, kuten esim. kala, liha, pähkinät, siemenet sekä vähän tärkkelystä sisältäviin vihanneksiin, kuten kurkku, tomaatti, kaali ja salaatit, ei haiman tarvitsisi erittää niin paljon insuliinia ja niin usein. Insuliini on hormoni, joka liikaa erittyessään aiheuttaa kroonista matala-asteista tulehdusta ja siten aiheuttaa soluvaurioita elimistössämme. Suomen virallisia ravitsemussuosituksia orjallisesti noudattamalla me sokeroimme itsemme sairaiksi ja lisääntyvää kansantautia sairastavat diabeetikot pidetään varmasti myös jatkossa diabeetikkoina. Vaikka tutkimuksissa on sokerin ja sokeristuvien ruoka-aineiden käytön olevan kiistattomasti useiden terveysongelmien ja lisääntyvän liikapainon taustalla, ei nämä seikat näy meidän virallisissa ravitsemussuosituksissa millään tavalla.

Virallisissa ravitsemussuosituksissa keikkuu sitkeästi vuodesta toiseen peruna. Perunan tärkkelys muuttuu lopuksi sokeriksi ja näin se on melko ravintoköyhää syötävää meille. Usean kansalaisen liikapaino saataisiin helpommin kuriin, jos verensokeri säilyisi tasaisena ja perunan sijasta syötäisiinkin vihanneksia tai muusin tilalla parsamuhennusta. Meille joka puolella tarjottava nykyaikainen ruoka sisältää paljon sokeria ja tärkkelystä. Tavallinen, puhdas sokeri ns. ruokosokeri (sakkaroosi) muodostuu kahdesta molekyylistä; toinen on glukoosi ja toinen on fruktoosi. Pulla on melkein pelkästään ketjuuntunutta glukoosia eli tärkkelystä. Pullasta ei nykyaikainen leipä eroa juuri paljoakaan. Leivästä glukoosi imeytyy jopa nopeammin verenkiertoon kuin puhtaasta sokerista. Vaalea ja tumma leivät eivät eroa valitettavasti toisistaan. Edes täysjyvävilja ei hidasta imeytymisnopeutta. Puhtaan sokerin fruktoosi hidastaa sokerin glukoosin imeytymistä.

Elimistöämme ei ole luotu käsittelemään niin valtavaa glukoosi määrää, jota nykyään monet sille tarjoavat. Ihmiskeho on rakennettu käsittelemään merkittävästi pienempää sokerilastia. Kehomme kestää kyllä hetkellisesti kovaa kuormitusta, mutta kuormituksen jatkuessa ongelmat alkavat muodostua ja elimistömme solujen vastustuksesta tulee krooninen tila. Pelkästään glukoosikuormitus ei johda tähän ilmiöön, vaan mukana seuraavat fruktoosi ja linolihappo nopeuttavat kroonisen resistenssin syntymistä. Hyvin pitkäaikainen hiilihydraattien ja sokeripitoisen ravinnon käyttäminen johtaa vääjäämättä lisääntyneeseen insuliinin eritykseen. Elimistön solut tulevat vähitellen vastustuskykyisiksi insuliinia kohtaan. Nyt onkin kierre jo valmis, kun insuliinia pumpataan lisää verenkiertoon sokeritasapainon säilymiseksi. Yksinkertaistaen voidaan sanoa, että insuliiniresistenssi on tila, missä kehon insuliinin määrä on kohonnut pysyvästi. Vuosiakin insuliiniresistenssi voi pysyä näkymättömänä, koska monilla siitä kärsivistä on aivan normaali verensokeri, mutta veren insuliinitaso on noussut. Kamelin selkä katkeaa jossakin vaiheessa aivan varmasti ja sen seurauksena tulee erilaisia sairauksia, joista yksi tunnetuimpia on esim. diabetes.

Useat lääketeollisuuden valmistamat lääkkeet, kuten esim. statiinit, lisäävät insuliiniresistenssiä, mutta tästä asiasta huonosti kerrotaan lääkkeiden käyttäjille. Sydänlääkkeinä käytettävät statiinit siten siis kasvattavat sairastumisriskiä, kun ne edesauttavat sairastumista insuliiniresistenssiin, joka ajan myötä lisää jälleen riskiä sydänsairauteen. Toinen hyvin paljon käytetty lääke – kortisoni, jonka yhdysvaltalainen kemisti Edward Calvin Kendall löysi vuonna 1950 ja sai löydöllään samana vuonna Nobelin lääketieteen palkinnon -lisää myös insuliiniresistenssiä. Muita insuliiniresistenssiä lisääviä lääkkeitä ovat beetasalpaajat eli sydänlääkkeet, diureetit eli nesteenpoistolääkkeet sekä antipsykoottiset lääkkeet, jotka heikentävät neuroneiden välistä liikennettä. Lääkkeiden valmistus on hyvää liiketoimintaa lääketeollisuudelle, mutta lääkkeitä käyttävät potilaat eivät välttämättä näistä hoidoista hyödy mitään.

Sokerirasituskokeella voidaan mitata sokerin lisäksi myös insuliinin eritystä. Välttämättä sillä ei saada sen enempää informaatiota, kuin insuliinin paastoarvolla. Suomen suositus insuliinin raja-arvoiksi ovat 2-20 mU/L, mutta se on aivan liian korkea raja-arvoiksi. Sen tulisi olla alle 5 mU/L tai vielä parempi olisi 3 mU/L. Homeostatic Model Assessment eli HOMA on menetelmä, joka pystyy arvioimaan insuliiniresistenssin määrää ja beetasolujen toimintaa. HOMA-IR = Glukoosi x Insuliini/22,5 HOMA-IR mittaa insuliiniresistenssiä ja sen normaali arvon vaihteluväli on 0,5-1,4:n välillä. Jos arvo on alle 1, se tarkoittaa, ettei ole insuliiniresistenssiä. Arvon ollessa 1,9 merkitsee jo selvästi orastavaa insuliiniresistenssiä ja 2,9 olisi merkki jo vakavasta insuliiniresistenssistä. Arvot saattavat kuitenkin heitellä sukupuolen ja iän myötä, joten aivan luotettava tapa tämäkään ei ole mittaamiseen.

Kaikkein tärkein ja luotettavin tapa mitata insuliiniresistenssiä ovat veren rasva-arvot. Triglyseridien ja HDL-kolesterolin suhde (TG/HDL) kertoo hyvin paljon insuliiniresistenssistä. Tämän suhdearvon tulisi olla 0,85 tai alle. Insuliiniresistenssi nostaa triglyseridejä ja laskee HDL-kolesterolia sekä siten samalla lisää pienirakkulaista LDL-kolesterolia. Sinänsä tämä LDL-kolesteroli ei ole mitenkään haitallista. LDL-kolesteroli täytyy jakaa kahteen ryhmään. Ryhmä A muodostaa isorakkulainen muoto ja ryhmän B muodostaa pienirakkulainen muoto. A ryhmä ei ole haitallinen, mutta B ryhmä voi muodostua haitalliseksi, jos pienirakkulainen LDL-kolesteroli hapettuu ja muuttuu oxLDL muodoksi. Sydäntaudin riskiä lisää, kun triglyseridit kohoavat, HDL-taso laskee ja LDL-B tasot nousevat. Nämä riskitekijät eivät lisäänny syömällä voita tai muita rasvoja, sillä todellinen syy onkin insuliiniresistenssi. Veren rasvat vain kertovat insuliinin aineenvaihdunnasta, johon rasvat kyllä reagoivat. Runsas hiilihydraattien käyttö ja vähäinen rasvan saanti vähentää kolesterolia valtimon seinämien sisältä pois kuljettavien HDL-hiukkasten määrää. HDL-hiukkasten määrä taas nousee, kun ravinnon hiilihydraatteja korvataan hyvänlaatuisilla rasvoilla. Nykylääketiede hoitaa steroideihin kuuluvaa kolesterolia siis aivan väärin. Statiinit kyllä laskevat LDL-kolesterolia, mutta statiinit laskevat pääasiassa LDL-A muotoa. Statiinit eivät vaikuta muihin rasva-arvoihin ja sen lisäksi ne lisäävät insuliiniresistenssiä.

Kolesteroli ei ole rasva, vaan vahamainen aine, alkoholi, joka ei liukene vereen. Kyse on siis kolesterolin veressä kuljettavista lipoproteiineista. Ne ovat eräänlaisia rakkuloita, jotka kuljettavat veressä kolesterolin lisäksi erilaisia veteen liukenemattomia rasvoja, antioksidantteja, vitamiineja ja useita muita aineita. LDL lipoproteiini kuljettaa kolesterolia ja muita aineita maksasta verenkierron välityksellä joka puolelle elimistöä. HDL taas tuo aineita takaisin maksan käsittelyyn.

Gary Taubes – kirjoitti vuonna 2007 kirjan Good Calories, Bad Calories – julkaisi mielenkiintoisen artikkelin vuonna 2011 New York Timesissa otsakkeella: Onko sokeri myrkyllistä? Artikkelissaan Taubes tarkasteli sokerin historiallista roolia ravinnossamme ja elämässämme sekä valotti aivan viimeisintä tieteellistä tietoa sokerista ja sen vaikutuksista elimistöömme. Artikkelissaan hän nosti erityisesti esille Kalifornian yliopiston San Franciscon lääketieteellisessä tiedekunnassa (UCSF) lasten liikalihavuutta ja neuroendokriniologiaa tutkivan lääkärin, Robert H. Lustingin (s. 1957) tekemän työn. Lasten hormonaalisiin häiriöihin erikoistunut lääkäri, Robert Lusting, pitää sokeria toksiinina eli myrkkynä. Robert H. Lusting tuli tunnetuksi vuonna 2009, kun hänen lääketieteellinen luentonsa: ”Sugar: The Bitter Truth” tuli hyvin suosituksi You Tubessa. Helmikuuhun 2017 mennessä tätä videota oli katsottu lähes seitsemän miljoonaa kertaa You Tubessa ja se on siellä vieläkin katsottavissa. Lääkäri Robert H. Lusting ei niinkään vatvo ravintomme tyhjiä kaloreita. Hän näkee sokerin varsinaisena haasteena sen ainutkertaisuuden vuoksi ja varsinkin sen vuoksi, miten ihmisen aineenvaihdunta käsittelee erilaisia sokereita.

Lääkäri Robert H. Lusting.

Fraasi, jota Robert H. Lusting toistaa mielellään kuuluu: ”Isokalorinen, muttei isometabolinen”. Hän on myös kirjoittanut (The toxic truth about suger, Nature 2012 Feb.) näin: ”Varhaisessa lajihistoriassamme sokeria oli saatavilla vain joidenkin kuukausien ajan (sadonkorjuuaikaan) tai sitten mehiläisten vartioimassa hunajassa. Viime vuosina sokeria on alettu lisätä miltei kaikkiin teollisesti tuotettuihin ruokiin, ja valinnanvaraa on yhä enemmän. Luonto teki sokerin saannista vaikeaa; ihminen teki siitä helppoa.” Sata kaloria saatuna perunan sisältämästä glukoosista käsitellään eri tavoin ja vaikutuksin, kuin jos söisi sadan kalorin edestä glukoosia ja fruktoosia. Se johtuu siis tästä: Maksa käsittelee fruktoosisokerin. Muista hiilihydraateista ja tärkkelyksistä saatu glukoosi on sitä vastoin jokaisen solun vastuulla. Kun molempia sokereita eli fruktoosia ja glukoosia saadaan yhtä aikaan, maksan täytyy työskennellä kiivaammin kuin jos saman kalorimäärän saisi ainoastaan glukoosissa. Koville maksa joutuu lisäksi siksi, että se joutuu käsittelemään virvokkeissa ja mehuissa saatua sokeria nestemäisessä muodossa. Nestemäisen sokerin juominen ei ole sama kuin saman sokerimäärän nauttiminen esim. tuoreista omenoista. Vaikka fruktoosi on makein kaikista luonnollisista hiilihydraateista, sillä on kuitenkin kaikista luonnollisista hiilihydraateista alhaisin glykeeminen indeksi. Syy on yksinkertainen; maksa käsittelee siitä suurimman osan, joten fruktoosi ei vaikuta välittömästi verensokerin ja insuliinin tasoon – päinvastoin kuin sokeri, jonka sisältämä glukoosi menee aineenvaihduntaan ja nostaa verensokeria välittömästi. Onneksemme hedelmien nauttimisesta ei suuremmaksi osaksi koidu kuitenkaan haittoja, sillä useimmat hedelmät sisältävät vain murto-osan teollisesti valmistettujen ruokien sisältämästä fruktoosista.

Miten hedelmäsokeri, pöytäsokeri, glukoosia ja fruktoosia sisältävä maissisiirappi ja muut sokerit eroavat toisistaan? Fruktoosi esiintyy luontaisesti hedelmissä ja hunajassa. Samoin kuin glukoosi, fruktoosi on monosakkaridi, kun taas pöytäsokeri tai sukroosi – se valkoinen, prosessoitu jauhe, jota laitamme esim. kahviimme – on yhdistelmä glukoosia ja fruktoosia. Se on näin ollen disakkaridi (kaksi molekyyliä toisiinsa liittyneenä). Uudesta-Guineasta peräisin oleva sokeriruoko on sokerin raaka-aine ja sitä on viljelty jo tuhansien vuosien ajan. Maissisiirappi – käytetään esim. virvoitusjuomissa, mehuissa ja teollisesti valmistetussa ruoissa – on toinen fruktoosipohjainen molekyyliseos; fruktoosia siinä on 55 prosenttia, glukoosia 42 prosenttia ja 3 prosenttia muita hiilihydraatteja. Markkinoille maissisiirappi ilmestyi vuonna 1978. Se oli edullinen korvike käytettäväksi juomissa ja ruoissa pöytäsokerille.

Hiilihydraatit ovat yksinkertaisesti pitkiä sokerimolekyylien ketjuja. Siten ne eroavat esim. rasvoista (rasvahappoketjuista) ja DNA:sta. Kaikki hiilihydraatit eivät ole yhdenveroisia, eikä elimistömme niitä myöskään sellaisina kohtele. Merkittävin erottava tekijä on se, kuinka paljon tietty hiilihydraatti kohottaa verensokeriarvoja ja sitä kautta insuliinia. Hiilihydraatteja ja erityisesti yksinään esiintyvää glukoosia runsaasti sisältävät ruoat saavat haiman tuottamaan lisää insuliinia, jotta sokeri varastoituisi soluihin. Ruoansulatusprosessin aikana hiilihydraatit hajoavat ja vapautuvat sokereina verenkiertoon ja jälleen haiman on tuotettava yhä vain lisää insuliinia. Ajan myötä kohonnut verensokeri saa haiman tuottamaan aikaisempaa suuremman määrän insuliinia.

Aineenvaihdunnan kannalta fruktoosi on kovin ongelmallinen aine, koska se rasvoittaa maksaa ja on syy sisäelinrasvan syntyyn. Fruktoosi on hyvin makeaa ja antaa sokerille sen varsinaisen makeuden. Kehomme ei pysty fruktoosia hyödyntämään sellaisenaan, vaan sen on käsiteltävä se ensin maksassa. Käsittelyn lopputuloksena syntyy rasvaa. Fruktoosin ei pitäisi kuulua ruokavalioon, sillä se on myrkyllinen aine, jota elimistömmekin vieroksuu. Todennäköisesti fruktoosi on syy myös suolistovaivoihin. Sen ansiosta huonot bakteerit lisääntyvät suolistossa. Tämä taas voi johtaa ns. vuotavaan suoli-oireeseen, jolloin vääriä aineita pääsee verenkiertomme kautta elimistöömme. Fruktoosi on syy syöpään varsinkin haimasyöpäpotilailla. Kehossa fruktoosi synnyttää haitallisia AGE-yhdisteitä (Advanced Glycation Endproducts) proteiinin ja monityydyttämättömien rasvojen kanssa seitsemän kertaa tehokkaammin kuin glukoosi. AGE-yhdisteet lisäävät kehon tulehdusta ja elimistön hapettumiskierrettä. Se myös nopeuttaa kehon ikääntymisprosesseja kymmenen kertaa tehokkaammin, kuin glukoosi.

Aamusokereiden kohonneisiin arvoihin fruktoosi on yksi merkittävimmistä syistä, jonka maksasolun insuliiniresistenssi aiheuttaa. Maksan insuliiniresistenssi tuhoaa nerokkaan sokerin säätelymekanismin, jonka tarkoitus on tuottaa sokeria ainoastaan silloin, kun verensokeri putoaa liikaa. Insuliiniresistenssi koskee kaikkia soluja, mutta maksan insuliiniresistenssi aiheuttaa säätelemättömän sokerin tuoton, joka näkyy veren sokeritasojen vaihteluna. Näitä meillä yritetään hoitaa tasapainoon lääkkeillä, mutta silloin ei hoideta itse asiassa vaivan syytä, vaan seurausta. Hämmästyttävää kyllä, viralliset suositukset ovat kehottaneet diabeetikkoja syömään fruktoosia terveyssokerina. Fruktoosi aktivoi tulehdusta aiheuttavan ICAM-1-molekyylin verisuonten endoteelissä (cellula endothelialis), joka jatkuessaan ilmenee verisuonivauriona, johon kolesterolilla ei ole mitään ansiota.

Fruktoosi sekoittaa aivoissa ruokahalunsääntelyn ja eläinkokeissa sen on todettu heikentävän muistia. Fruktoosin aiheuttamat vaivat vain suurenivat teollisuuden tuodessa markkinoille fruktoosisiirapin. Se on paljon makeampaa kuin tavallinen sokeri ja siinä glukoosiin verrattuna huomattavasti enemmän fruktoosia. Se on myös huomattavasti halvempaa valmistaa, kuin tavallinen sokeri ja lisäksi sitä valmistetaan geenimanipuloidusta maissista. Fruktoosin saantia kannattaa rajoittaa; virallinen suositus fruktoosin suhteen on 25 grammaa päivässä, mutta se on aivan liian suuri annostus päivässä. Korkeintaan 15 grammaa päivässä on huomattavasti parempi annosmäärä. Fruktoosia on runsaasti mm. seuraavissa ruoka-aineissa: hunaja fruktoosisiirappi, sokeri, kuivatut hedelmät, useat grillikastikkeet, aamiaismurot, hedelmämehut, virvoitusjuomat sekä useat hedelmät.

Lääketieteen tohtori Louis Camille Maillard.

Biokemiallinen käsite, glykaatio, tarkoittaa sokerimolekyylien sitoutumista proteiineihin, rasvoihin ja aminohappoihin. Tätä sokerimolekyylien spontaania kiinnittymistä kuulee kutsuttavan toisinaan myös Maillardin reaktioksi. Jo vuonna 1912 Louis Camille Maillard (s. 4.2.1878 Poin-á-Mousson ja k. 12.5.1936 Pariisi) kuvasi tämän reaktion ensimmäisenä, vaikka diabeteksen ja ikääntymisen tutkijat kiinnittivät siihen huomionsa vasta 1980-luvulla. Maillard teki merkittävää työtä mm. munuaistutkijana. Maillard-reaktiosta hän sai useita palkintoja, mm. Ranskan lääketieteen akatemian palkinnon vuonna 1914. Louis Maillard väitteli filosofian maisteriksi vuonna 1897 ja lääketieteen tohtoriksi vuonna 1903. Sen jälkeen hän työskenteli Nancyn yliopiston lääketieteen korkeakoulun kemian osastolla. Vuonna 1914 Maillard muutti Pariisiin, jossa hän työskenteli biologisen ryhmän johtajana Pariisin yliopiston kemiallisessa laboratoriossa. Hänet nimitettiin vuonna 1919 biologisen ja lääketieteellisen kemian professoriksi farmasian osastolle Algerian Benyoucef Benkheddan yliopistoon.

Vähähiilihydraattisessa ruokavaliossa luonnostaan vältetään ruoka-aineita, joilla on glykeeminen indeksi tai suuri glykeeminen rasitus. Glykeeminen indeksi ilmaisee, millä nopeudella ruoka-aineet imeytyvät verenkiertoon ja glykeeminen kuorma ilmoittaa, kuinka paljon jokin ruoka-aine lisää verensokerin määrää ja insuliinin eritystä. Glykeeminen kuorma saadaan kertomalla ruoka-aineen insuliinin eritystä stimuloivien hiilihydraattien grammamäärä glykeemisellä indeksillä. Puhdas hedelmäsokeri imeytyy verenkiertoomme huomattavasti hitaammin kuin peruna, joka imeytyy verenkiertoomme jopa puhdasta sokeriakin nopeammin. Peruna ja varsinkin perunamuusin glykeeminen kuorma on kehoamme äärimmilleen kuormittavaa, koska sen insuliinin määrää lisäävä vaikutus on dramaattista. Kesän uusien perunoiden glykeeminen indeksi ja glykeeminen kuorma ovat selvästi pienempiä kuin talven yli syötävien lajikkeiden.

Hiilihydraattien imeytymiseen vaikuttaa ratkaisevasti ruoka-aineen sisältämä liukenemattoman ja liukenevan kuidun sekä rasvan määrä. Kuten jo tiedämme, imeytymiseen vaikuttaa olennaisesti myös se, kuinka paljon ruoka-aineessa on glukoosia ja fruktoosia. Mitä enemmän hiilihydraattipitoinen ravinto sisältää kuitua ja rasvaa, sitä hitaammin se imeytyy verenkiertoon ja sitä vähemmän se stimuloi insuliinin eritystä. Mitä enemmän hiilihydraatti sisältää glukoosia, sitä sukkelammin se imeytyy verenkiertoon. Mitä enemmän hiilihydraatti sisältää fruktoosia, sitä heikommin se taas imeytyy verenkiertoon, sillä fruktoosin täytyy ensin maksassa muuttua glukoosiksi ennen kuin se voi imeytyä verenkiertoon. Siksi fruktoosin verensokeria lisäävä vaikutus on merkittävästi vähäisempi kuin glukoosilla.

Voit syödä tietysti myös keskivertoa suuremman glykeemisen kuorman ruoka-aineita, kunhan sisällytät hyviä rasvoja tai lihaa sekä rasvaisia maitotaloustuotteita nauttimaasi ruokaan, jolloin verensokerin ja insuliinin määrä pysyy paljon maltillisempana. Jos himoitset esim. ruisleipää, huolehdi siitä, että laitat tämän ruisleivän päälle reilusti voita ja rasvaista juustoa. Samalla happo-emästasapainon kannalta saman leivän päälle kannattaa laittaa myös vihanneksia tai valmistaa runsasemäksinen, vähäglykeemisen kuorman juoma/pirtelö.

Glykaatioprosessin limitoiminen tai vähintään hidastaminen täytyy olla aina tavoitteena. Tämä tavoite ei kyllä onnistu niin kauan kuin ruokavaliomme sisältää paljon hiilihydraatteja, jotka nopeuttavat glykaatiota. Varsinkin sokerit ovat nopeita glykaation stimuloijia, koska ne kiinnittyvät helposti elimistön proteiineihin. Kun proteiinit glykosoituvat, seurauksena on kaksi tärkeää reaktiota. Ensiksi proteiinien toimintakyky laskee merkittävästi. Toiseksi sokereihin yhdistyneiden proteiinien on viheliäisenä tapana yhdistyä toisiin vahingoittuneisiin proteiineihin ja muodostaa ristisidoksia, jotka edelleen vain heikentävät proteiinien toimintakykyä. Vaarallisin vaikutus tässä prosessissa on kuitenkin se, että glykosoiduttuaan proteiini tuottaa paljon enemmän vapaita radikaaleja ja matala-asteista tulehdusta. Tämän seurauksena syntyy kudosvaurioita, jotka vaurioittavat rasvoja, toisia proteiineja sekä DNA:ta. Vaikka proteiinien glykaatio on aivan normaali osa aineenvaihduntaa, liian kiihkeänä se aiheuttaa meille turhan monia vakavia ongelmia. Korkea glykaatiotaso liittyy esim. kognitiivisen suorituskyvyn heikkenemiseen sekä munuaissairauksiin, diabetekseen, verisuonitauteihin ja vanhenemiseen.

 

Kananmuna on ollut turhaan ja täysin suotta kaltoinkohdeltu ravinto viime vuosina. Kananmunan saamaa huonoa mainetta on siksi syytä puhdistaa ja sen arvoa kohentaa. Eläinkunnan rasvojen eli tyydyttyneiden rasvojen ja kolesterolin yhteys seerumin kolesteroliin ja sepelvaltimotaudin riskiin on näytetty lukemattomissa tutkimuksissa maailmalla täysin vääräksi luuloksi. On tieteellisesti todistettu, että aikaisemmin luultu ruoasta saamamme kolesteroli muuttuisi saman tien veren kolesteroliksi, se ajatus on ollut yksiselitteisen virheellisen. Tutkijat ovat myös kokeissaan kananmunan saannin ja seerumin kolesterolin suhteesta huomanneet, että vähän tai ei lainkaan kananmunia syövillä on seerumin kolesteroli sama kuin kananmunia runsaasti syövillä. Yli 80 prosenttia seerumin kolesterolista on siis maksan tuottamaa kolesterolia. Vaikka toisin usein virheellisesti luullaan, ravinnon sisältämä kolesteroli todella vähentää elimistön kolesterolituotantoa.

”Harhakäsitys, jonka mukaan kananmunat häiritsevät veren kolesterolitasapainoa ja ovat siten sydämelle haitaksi, on edelleen yleinen, ja se vaikuttaa monien terveydenhuollon ammattilaisten käsityksiin. Myytti elää, vaikka on vahvaa näyttöä siitä, että kolesterolia runsaasti sisältävien ruokien vaikutus veren kolesteroliin on vähäinen ja kliinisesti vähämerkityksinen.” Näin kirjoittivat Britannian ravintojärjestön tutkijat taitavasti artikkelissaan: ”Eggs and Dietary Cholesterol – Dispelling the Myth”. 1970-luvulla alkoi höpötys ja väärä tiedotus Yhdysvalloissa voimaperäisesti kananmunien mollaamiseksi niiden vaarallisuudesta. Edelleenkin nämä virheväittämät tuntuvat elävän sitkeästi ihmisissä, koska niitä kuulee vähän väliä. Kuitenkin tutkimusten valossa kananmuna – ja aivan erityisesti kananmunan sisältämä keltuainen – saattaa olla maailman parasta ruokaa. Connecticutin yliopistossa vuonna 2013 tehdyn tutkimuksen mukaan vähähiilihydraattista ruokavaliota noudattavilla sekä paljon kananmunia joka päivä syövillä oli parempi insuliiniherkkyys ja kaikilla mahdollisilla mittareilla mitattuna pienempi sydän- ja verisuonitaudin riski. Terveellisen kolesterolin ohella kokonaiset kananmunat sisältävät kaikkia kehomme tarvitsemia aminohappoja, vitamiineja, antioksidantteja sekä mineraaleja. Yhdessä kananmunassa on kuitenkin vain 70 kaloria.

Muistellaanpa yhdessä vielä, mikä tehtävä kolesterolilla on. Kolesteroli on D-vitamiinin esiaste. Kolesteroli on itse asiassa maksassa syntyvä steroideihin kuuluva tyydyttymätön, rengasrakenteinen, veteen liukenematon ja kiteinen alkoholi - ei suinkaan rasva - joka muodostuu elimistöä suojaavaksi antioksidantiksi. Se siis torjuu tehokkaasti tulehdusta sekä härskiintymistä kehossamme. Kolesteroli on monien hormonien esiaste, kuten esim. testosteronin. Se toimii myös soluvaurioiden korjaajana ja kolesteroli toimii hermoston ja solukalvojen merkittävänä rakennusaineena. Kolesteroli on kehon kaikkien kudosten toiminnalle välttämätön aine, jota esiintyy runsaasti varsinkin äidinmaidossa, rasvakudoksessa, aivoissa sekä hermostossa.

Oma elimistömme tuottaa tarpeellista kolesterolia tarpeeseen joka päivä noin kaksi kiloa. Ruoasta saatu kolesteroli on siis vain noin 20 prosenttia kolesterolin kokonaismäärästä. Elimistömme valmistaa kolesterolia siis neljä kertaa enemmän, kuin mitä saamme nauttimastamme ravinnosta. Kehomme tarvitsee kuitenkin välttämättä kaiken ruoasta saamansa kolesterolin. Kehon oma kolesterolin tuotantoprosessi on niin monimutkainen, biologinen prosessi, että se kuormittaa kovin maksaa. Ravinnon kautta saatu kolesteroli on siksi tärkeää, sillä elimistömme käyttää siitä hyödykseen kaiken, minkä se suinkin vain kykenee.

Tiedätkö mitä tapahtuu, kun alamme rajoittaa kolesterolin saantia? Meidän kehomme siirtyy hälytystilaan, joka ennakoi kriisiä. Maksa tulkitsee signaalin ja alkaa tuottaa HMG-CoA-reduktaasiksi kutsuttua entsyymiä, joka puutteen korvaamiseksi alkaa käyttää ravinnon sisältämiä hiilihydraatteja tuottaakseen lisää kolesterolia. Kolesterolilääkkeinä käytetyillä statiineilla estetään juuri tämän saman entsyymin syntymistä. Nyt jo valistunut lukija ymmärtääkin, kuinka tässä käy ja mikä on sen seuraus. Kun tarpeellisen kolesterolin saanti elimistössämme vähenee samaa vauhtia kuin hiilihydraattien saanti kasvaa, elimistömme alkaa takuulla tuottaa liian suurta määrää kolesterolia. Tämän voit toki estää hankkimalla ravinnostasi riittävästi kolesterolia ja pidättäytyä hiilihydraateista.

Sepelvaltimotaudin muodostumisen kannalta kolesterolilla ei ole suurtakaan roolia. Yli puolella sydänkohtauspotilaista on täysin normaali kolesterolitaso. Väite, jonka mukaan kolesterolitason lasku alentaisi sydänkohtauksien riskiä, on näytetty maailmalla useissa eri tutkimuksissa vääräksi moneen kertaan. Asiat, jotka sitten kyllä vaikuttavat riskitekijöinä sydänkohtauksiin, ovat alkoholin liikakulutus, tupakointi, liikunnan puute, ylipaino sekä runsas hiilihydraattinen ruokavalio. Noin neljäkymmentävuotta sitten hyväksyttiin kolesterolitasoksi vähintään 6,1 mmol/l ja riskitekijöinä pidettiin vielä tupakointia sekä ylipainoa. Vuonna 1984 määritelmää muutettiin siten, että kaikki, joilla oli kolesterolitaso 6,5,mmol/l ilman muita riskitekijöitä, olivat potentionaalisia uhreja. Nykyään tasoa on laskettu jo 5,0 mmol/l, kun statiineita aletaan syöttämään lääkäreiden määräyksestä. Jos olet saanut sydänkohtauksen, on käytännöllisesti aivan varmaa, että lääkäri syöttää sinulle käypähoito-ohjeistuksen mukaisesti – joita sanelevat lääketeollisuuden edustajat - statiineita ja neuvoo rasvattomalle ruokavaliolle.

Mutkat on vedetty tosi suoriksi niissä kolesterolihöpötyksissä, joita meille ”virallisesti” kerrotaan LDL-kolesterolin ”vaarallisuudesta”. Ihmisellä on löydetty seitsemää erilaista kokoa olevaa LDL-kolesterolimolekyyliä. LDL-kolesterolimolekyylit viidestä seitsemään eivät ole lainkaan haitallisia, mutta pienimmät LDL-kolesterolimolekyylipartikkelit saattavat olla haitallisia silloin, kun ne ovat sokeroituneet sd-LDL tai hapettuneet ox-LDL muotoon. Kalaöljyt (omega-3-rasvahapot) torppaavat tehokkaasti LDL-kolesterolipartikkelien muuttumista meille haitalliseen ja valtimoita tulehduttavaan muotoon. Terveydenhuollon laboratorioissa yleensä lipidipaketissa mitataan vain kokonaiskolesteroli, HDL-kolesteroli ja triglyserolit; LDL saadaan selville jonkinlaisena jakojäännöksenä eli ns. Friedewaldin-kaavalla, joka sisältää kaikki LDL:n partikkelikoot. Kaikkein merkityksellisin tieto näistä meille on triglyserolien suhde HDL-kolesteroliin eli TG:HDL. Tämä suhdeluku tulisi olla 0,85 tai alhaisempi, jotta asiat olisivat kunnossa.

Tanskalaiset tiedemiehet osoittivat jo 1970-luvun alussa eskimoille tehdyissä tutkimuksissaan, että kalaöljy ehkäisee ja suojelee sydän- ja verisuonitaudeilta. Sen jälkeen on kattavasti julkaistu samanlaisia tuloksia monissa tutkimuksissa. Kalaöljy hidastaa jo alkaneen valtimotaudin etenemistä. Suurina annoksina EPA – eikosapentaeenihappo - voi jopa pehmentää kovettuneita valtimoita sekä ehkäistä rytmihäiriöitä sydämessä. Suositeltava määrä EPA:a ennaltaehkäisevässä tarkoituksessa on vähintään 500 mg päivässä ja taudin hoitoon taas suositellaan vähintään 1 000-1 500 mg päiväannosta. Jos triglyserolien kohonneita arvoja halutaan alentaa, on suositeltavaa käyttää EPA:a 2-4 grammaa päivässä.

Omega-3-indeksissä jo yhden prosenttiyksikön nousu vähentää sydäninfarktin saaneilla potilailla hengenvaarallisten rytmihäiriöiden ja kammiovärinöiden riskin alle puoleen. Maailmalla arvostettu Lancet-tiedelehti julkaisi maailman suurimman kalaöljytutkimuksen (JELIS) tulokset. Sen mukaan 1800 mg/vuorokausi kalaöljyä riittää vähentämään sepelvaltimotaudista aiheutuneita rintakipuja (angina pectoris) 24 prosentilla sekä kliinisiä sydänkohtauksia 19 prosentilla. Tutkimuksen mukaan EPA-rasvahappo ehkäisi 20 prosenttia aivohalvausten uusiutumista sekä 53 prosenttia uusien sepelvaltimotautien ilmaantumista.

Kun artikkelini aluksi puolustin kananmunan terveellisyyttä, niin katsotaanpa vielä lopuksi voin hyviä rasvoja. Omega-7 eli palmitoleiinihappo on meidän hyvinvoinnille tärkeä rasva. Tämä rasva nostaa HDL-kolesterolia ja laskee LDL-kolesterolia sekä verensokeria. Omega-7-rasvahappo lisää insuliiniherkkyyttä, vähentää ruokahalua ja estää tulehdusta. Omega-7-rasvahappoja saat parhaiten mm. näistä: kerma, tyrnimarja, juusto (varsinkin cheddar), oliiviöljy, avokado, silli, anjovis, kalaöljy, makadamiapähkinä ja vapaasti laiduntavan lehmän maitorasva sekä sian ihra. Vaikka toisin uskotellaan, niin eläinrasvoista kuitenkin suurin osa on pehmeää rasvaa. Kuten esim. huomataan:

Nauta: 37 prosenttia tyydyttynyttä rasvaa, 61 prosenttia tyydyttymätöntä rasvaa, oleiinihappoa 48 prosenttia 48 prosenttia ja palmitoleiinihappoa 11 prosenttia.

Siipikarja: 29 prosenttia tyydyttynyttä rasvaa, 65 prosenttia tyydyttymätöntä rasvaa, 37 prosenttia oleiinihappoa, 20 prosenttia linolihappoa, 6 prosenttia palmitoleiinihappoa.

Sianliha: 40 prosenttia tyydyttynyttä rasvaa, 67 prosenttia tyydyttymätöntä rasvaa, 37 prosenttia oleiinihappoa ja 4 prosenttia palmitoleiinihappoa.

Voi: 61 prosenttia tyydyttynyttä rasvaa, 12 prosenttia lyhytketjuisia kuten lauriinihappoa ja voihappoa sekä kapriinihappoa, 33 prosenttia tyydyttymätöntä rasvaa, 28 prosenttia oleiinihappoa ja 3 prosenttia palmitoliinihappoa.

Lohi: 20 prosenttia tyydyttynyttä rasvaa, 80 prosenttia tyydyttymätöntä rasvaa, 18 prosenttia oleiinihappoa, 5 prosenttia palmitoliinihappoa ja loput eri omega-rasvoja.

Voissa on keskipitkäketjuisia rasvahappoja (MCFA) kuten lauriinihappoa 4 prosenttia, voihappoa 3-4 prosenttia, kapriinihappoa 3 prosenttia ja kapryylihappoa 2 prosenttia. Samat rasvat löytyvät myös kookosrasvassa. Terveysrasvaksi voisi kutsua voihappoa, sillä se esim. suojaa aivoja, suojaa suolistoa, poistaa ahdistusta, aktivoi geenejä, estää syöpää, lievittää allergiaoireita, tasaa verensokeria, suojaa maksaa, sydäntä ja haimaa, lisää dopamiinia aivoissa ja punaisia verisoluja ja auttaa painonpudotuksessa. Voihapon sulamispiste on -7,9 ºC. Voihappo tuoksuu ja maistuu happamalta voilta. Voihappoa esiintyy eläinrasvoissa ja erityisen paljon juuri märehtijöiden maidossa sekä juustossa, kuten esim. parmesaanijuustossa. Käymistuotteena voihappoa muodostuu ihmisellä paksusuolessa, kun imeytymätön ravintokuitu hajoaa bakteeritoiminnan tuloksena.

Lauriinihappo (dodekaanihappo) taas on mahtava ja tehokas luonnon antibiootti ilman mitään sivuvaikutuksia. Lauriinihapon sulamispiste on 43,2-44,0 ºC. Se on tärkeä rasvahappo kookosöljyssä – kylmäpuristetussa neitsytkookosöljyssä on 47 prosenttia lauriinihappoa tyydyttyneestä rasvan osuudesta - ja äidinmaidossa. Lauriinihappo vaikuttaa taudinaiheuttajiin kuten viruksiin, bakteereihin ja sieniin. Lauriinihappo edistää vastustuskykyä, hoivaa mm. suolisto- ja muita tulehduksia. Se kohottaa kokonaiskolesterolia, mutta HDL-kolesterolia kohottavaa ominaisuutta pidetään erittäin hyvänä ominaisuutena. Joissakin tutkimuksissa on näytetty, että keskipitkiin rasvahappoihin luettava lauriinihappo voi edistää rasvanpolttoa ja kilpirauhasen toimintaa. Lauriinihappo tehoaa mm. jopa antibioottiresistettiin stafylokokkeihin kuuluvaan kokkibakteeri, Staphylococcus aureukseen, joka esiintyy yleisesti ihmisten ja eläinten iholla ja limakalvoilla. Bakteeri aiheuttaa erilaisia infektioita lievistä ihoinfektioista aina hengenvaarallisiin tauteihin, kuten keuhkokuumeeseen, endokardiittiin (sydämen sisäkalvon tulehdus), bakteremiaan (veressä havaittava bakteerikylvö) ja osteomyeliittiin (luutulehdus).

Kapriinihappo, jota on maitorasvoissa, on samoin tehokas antibiootti. Se auttaa mm. rasvanpoltossa. Sen sulamispiste on -3,9 ºC ja kiehumispiste on 205 ºC. Luonnossa sitä esiintyy melko vähän, mutta pieniä määriä kapriinihappoa löytyy kookosrasvasta ja maitotuotteista. Maitorasvoista löytyy vielä tehokas aine, kapryylihappo (oktaanihappo), - löytyy mm. vuohenmaidosta - antibiootti sekin kuten edelliset. Lisäksi kapryylihappo stimuloi immuunijärjestelmää; se tehoaa varsinkin Crohnin tautiin, kohentaa suoliston tilaa ja toimii hiivatulehduksia vastaan. Kapryylihapon sulamispiste on 16,3-16,7 ºC ja kiehumispiste on 239 ºC. MCT-öljyn tavoin kapryylihappo toimii kehossa termogeenina eli se lämmittää elimistöä sisältäpäin. Kapryylihappo on koostumukseltaan keskipitkä rasvahappo ja se toimii hieman toisin, kuin muut perinteiset öljyt ja rasvat; se imeytyy heti ja palaa maksassa vapauttaen energiaa kehon käyttöön.

 

Ischian tuliperäinen saari Napolinlahdella.

Napolinlahden pohjoispäässä, noin 25 kilometrin päässä Napolista sijaitsee Ischian tuliperäinen saari. Ischian saari on idästä länteen noin kymmenen kilometriä pitkä ja pohjois-eteläsuunnassa saarelle tulee leveyttä seitsemän kilometriä. Monte Epomeon on saaren korkein huippu ja se sijaitsee 789 metrin korkeudessa. Saaren pääkaupungin nimi on myös Ischia ja saarella asuu vakituisesti noin 50 000 asukasta, mutta kesäaikana väkiluku voi nelinkertaistua. Lauttamatka mantereelta saarelle kestää vain 45 minuuttia. Miljoonia turisteja saarelle vuosittain houkuttelee manner-Italiaa miellyttävämpi ilmasto, kuumien lähteiden ympärille rakennetut terveyskylpylät, vihreä luonto sekä kauniit maisemat. Saari tunnettiin antiikin aikana Ainaria-nimellä. Saarella sijaitsi tuolloin Pithekussain kaupunki, joka oli kreikkalaisten varhaisin tunnettu kauppa-asema Italiassa. Kaupunki on perustettu noin 770 eaa. Kaupungista löydetystä Nestorin maljasta on havaittu piirtokirjoitusta, jossa esiintyy ensikertaa kreikkalaisen kirjaimiston käyttöä. Tämä tuliperäinen saari kärsi antiikin aikana usein maanjäristyksistä ja vulkaanisesta toiminnasta.

Procida Napolinlahdella on pienen pieni saari, joka vuonna 2022 on Italian Kulttuurikaupunki.

Ischian saarta pienempi saari, Procida, tuliperäinen saari Napolinlahden poispäässä, sijaitsee vajaan tunnin katamaraani- tai lauttamatkan päässä Napolin kaupungista. Samoin Ischian saarelta kulkee lautta Procidan pääsatamaan, Marina Grandeen. Saari on vain noin neljä kilometriä pitkä ja kaksi kilometriä leveä. Tämänkin saaren asuttivat alun perin kreikkalaiset, jotka muuttivat saarelle Cumasta. Saarelaisia joutuivat jatkuvasti saraseenien – islamilaisten – vaivaamiksi ja perustivat siksi saaren korkeimmalle kohdalle Terra Muratan kylän kohdalle linnoituksen. Täältä saaren korkeimmalta kohdalta on upeat maisemat Napolinlahdelle ja Marina Corricellan kalasatamaan. Tässä saaren vanhimmassa osassa sijaitsevat mm. 1000-luvulla rakennettu Abbazia di San Michele Arcangelon luostari sekä 1500-luvulla rakennettu ja nykyään autioitunut linna, Palazzo D’Avalos. Tämä linna on joskus historiassaan toiminut myös vankilana. Lähellä sijaitsee myös entinen luostari, Santa Margherita Nuove, jossa nykyään järjestetään näyttelyitä ja kulttuuritapahtumia. 1800-luvun alussa englantilaiset sotajoukot pitivät saarta tukikohtanaan taistellessaan viereisellä Ischian saarella olleita ranskalaisia vastaan.

Naapurisaariensa Ischian ja Caprin varjoon jäävä Napolinlahdella sijaitseva pikkuinen Procidan saari on saanut Italian Kulttuurikaupunki-tittelin vuodeksi 2022. Vuodesta 2015 lähtien Italian kulttuuri- ja turismiministeriön seitsemän asiantuntijan muodostama raati on myöntänyt vuodeksi kulttuurikaupunkiarvon italialaiselle kaupungille. Kulttuurikaupunkiarvon myöntäminen tietää myös rahaa sen kulttuuriin ja turismin kehittämiseen. Koska Procidan saari on niin pieni, on täysin mahdollista tutustua saaren antimiin kävelemällä. Vaihtoehtoisesti saaren tutustumiseen voi tietysti käyttää myös vuokraamosta pyörää tai sähköpyörää, skootteria tai kulkea pikkubusseilla sekä mikrotakseilla. Ainoan ongelman muodostaa kulkemiselle saaren kapeat kadut, joilla ei juuri tunneta jalkakäytäviä. Ollakseen näinkin pieni saari, siellä asuu vakituisesti kuitenkin yli 10 000 asukasta.

Procidan pittoreski saari ei ole turisteille mikään varsinainen rantalomakohde, mutta miljoonakaupunki Napolin – Italian kolmanneksi suurin kaupunki Rooman ja Milanon jälkeen ja Campanian pääkaupunki - asukkaiden suosiossa se kuitenkin on lomakohteena. Pieneltä saarelta löytyy useita rantoja, joissa voi vilvoitella vesien äärellä. Suosituin ranta, noin kilometrin pituinen Ciraccielon ranta, sijaitsee saaren länsipuolella, lähellä Chiaoiellan satamaa. Saaren itäpuolella sijaitsee Chiaian ranta, jonne pääsee joko vesiteitse tai jalan portaita pitkin. Elokuvia harrastaville ihmisille Procidan saari näyttäytyy myös saarella heinäkuussa järjestettävän elokuvafestivaalin muodossa. Procidan piskuisella saarella on myös kuvattu monia elokuvia, kuten esim. Anthony Minghellan ohjaama The Talented Mr. Ripley (1999) ja Michael Radfordin ohjaama Il Postino (1994). Il Postinon kuvauspaikkana toimi pieni Pozzo Vecchion tuliperäinen ja tummahiekkainen ranta, joka tunnetaan nykyisin Postinon ratana.

Nähdä Napoli ja nuolla.

Neapolis eli Napoli oli alkujaan kreikkalainen siirtokunta, jonka perustivat lähellä sijainneen Kymen siirtokunnan asukkaat noin vuonna 470 eaa. Vuonna 326 eaa. siirtyi samnilaisten valta Napolissa Rooman vallaksi, mutta tuolloinkin Napolissa säilyi kreikan kieli ja kreikkalaiset tavat muita kreikkalaiskaupunkeja pitempään. Paikallisia nähtävyyksiä ovat esim. Dioskuurien temppelin jäänteet ja Crypta Neapolitana, roomalaisten ajalla rakennettu tunneli. Keisari Augustuksen arkkitehti, Cocceius Auctus, suunnitteli tämän tunnelin, joka valmistui noin vuonna 37 eaa. Goottien ja vandaalien valtakausista Napoli selvisi kuivin jaloin. Itäroomalainen sotapäällikkö Flavius Belisarius valtasi Napolin kaupungin Itä-Roomalle eli Bysantin valtakunnalle piirityksen jälkeen vuonna 536. Ostrogoottien kuningas, Totila, valtasi Napolin takaisin gooteille vuonna 542. Sotapäällikkö Narses vuorostaan valtasi Napolin takaisin Bysantille ja kaupunki säilyi Ravennan eksarkaatin hallussa, mutta omien herttuaidensa hallitsemana ainakin 700-luvulle saakka. Napoli oli itsenäinen Napolin herttuakunta vuosien 840-1137 välisenä aikana. Normannit valtasivat kaupungin vuonna 1137.

Napolin tuomiokirkko rakennettiin vuosia 1294-1323.

Myöhemmin Napolin kaupunkia hallitsivat Anjoun herttuat eli Angevinit vuosina 1266-1442, Aregonit vuosina 1442-1501, ranskalaiset vuosina 1501-1504 ja Habsburgit vuoteen 1713 saakka. Vuodesta 1284 Napolin kaupunki oli Napolin kuningaskunnan keskus. Wienin kongressissa Napoli tuli Molempain Sisilian kuningaskunnan pääkaupunki. Tämän asemansa kaupunki menetti kuitenkin Italian yhdistymisen myötä 1800-luvulla. Lokakuussa 1922 Benito Mussolinin johtamat fasistit aloittivat marssinsa Roomaan Napolista, jonka johdosta kuningas Viktor Emanuel III nimitti Benito Mussolinin Italian pääministeriksi ja näin fasistit pääsivät valtaan Italiassa. Perimätiedon mukaan pizza on lähtöisin Napolista. Asukkaiden mukaan Napolin kaupungin kahvi ja jäätelö ovat maailman parhaita. Napoli on tunnettu myös pastaruoistaan, joista esim. spaghetti con sugo di pomodoro – spagetti tomaattikastikkeessa – valmistuu Campanian rinteillä kypsyneistä San Marzano-tomaateista. Napolin kaupunki on yksi mafian keskeisiä toimintaympäristöjä; Camorra on Italian vanhin järjestäytyneen rikollisuuden syndikaatti.

Camorran käyntikortti.

Napolin kaupungin lähellä sijaitsevat Pompejin ja Herculaneumin kaupungit sekä Vesuvius-tulivuori. Napolinlahdella sijaitsevat mm. 17 000 asukkaan Sorrennon kaupunki sekä 80 000 asukkaan Pozzuolin kaupunki, joka sijaitseen tuliperäisellä maalla ja sen lisäksi on kärsinyt mm. maanjäristyksistä useita kertoja. Muinaiset kreikkalaiset perustivat Pozzuolin kaupungin vuonna 530 eaa. nimellä Dikaiarkheia. Vuonna 194 eaa. Kaupungista tuli roomalainen kolonia ja sen nimeksi vaihtui Puteoli. Puteoli oli ajanlaskun alkuvaiheessa Rooman tärkein satamakaupunki ja pääkaupunkia varten tarkoitetut viljakuljetukset kulkivat kaupungin kautta. Kaupunkiin valmistui mm. amfiteatteri, joka on Italian kolmanneksi suurin Rooman ja Capuan amfiteattereiden jälkeen.

Pozzuolin amfiteatteri.

Napolinlahden suulla – Napolista lounaaseen - on Caprin saari, jossa asustaa 14 000 asukasta. Saaren pääkaupunki on myös nimeltään Capri ja saaren toinen kaupunki on nimeltään Anacapri. Caprin saaren pinta-ala on 10,4 km² ja saaren korkein kohta on 589 metrin korkuinen Monte Solaro. Caprin saaren matkailukohteita ovat varmasti Villa Jovis, Rooman keisari Tiberiuksen itselleen rakennuttama huvila saaren itäosassa, josta on enää jäljellä rauniot. Muita nähtävyyksiä ovat esim. Villa San Michele, Augustuksen puutarha sekä Grotta Azzurra, Sininen luola.

Caprin saari.

Caprillakin ensimmäiset tunnetut asukkaat olivat kreikkalaisia, jotka rakensivat sinne jo linnoituksia 800-luvulla eaa. Rooman keisari Tiberius vietti hallintokautensa loppuosan Caprilla hillitöntä elämäänsä. Rooman keisari Marcus Aurelius Commodus Antonius karkotti oman siskonsa Caprin saarelle. Ranskalaiset hallitsivat Caprin saarta ja vahvistivat saaren linnoituksia keisari Napoleonin kaatumiseen saakka. Venäjän-Japanin sodan jälkeen venäläisiä intellektuelleja alkoi asettua Caprin saarelle, heidän joukossa esim. kirjailija Maksim Gorki (s. 28.3.1868 Nižni Novgorod ja k. 18.6.1936 Moskova), vallankumousjohtaja Vladimir Iljitš Lenin (alk. Vladimir Iljitš Uljanov, s. 22.4.1870 Simbirsk ja k. 21.1.1924 Gorkin kylä lähellä Moskovaa) ja kirjailija Leo Tolstoi (s. 9.9.1828 Jasnaja Poljana ja k. 20.11.1910 Astapovo). Ruotsalainen lääkäri ja filantrooppi, Axel Martin Fredrik Munthe (s. 31.10.1857 Oskarshamn ja k. 11.2.1949 Tukholma) asui myös pitkään Caprin saarella; hänet muistetaan parhaiten osittain omaelämänkerrallisesta romaanistaan Huvila meren rannalla. Munthe oli kansainvälinen ihminen, joka osasi useita kieliä, kuten esim. ruotsia, englantia, ranskaa, italiaa ja saksaa. Lapsuutensa ja nuoruutensa hän eli Ruotsissa, mutta muutti 18-vuotiaana Ranskaan, jossa hän opiskeli lääkäriksi.

Lääkäri Axel Munthe on kuvassa vasemmalla.

 

Alexander Graham Bell.

Skotlantilainen keksijä ja tiedemies, Alexander Graham Bell (s. 3.3.1847 Edinburg, Skotlanti ja k. 2.8.1922 Nova Scotia, Kanada) tunnetaan parhaiten puhelimen keksijänä, vaikka italialainen keksijä, Antonio Santi Giuseppe Meucci (s. 13.4.1808 San Frediano ja k. 18.10.1889), kehitteli puhelintekniikkaa jo ennen Alexander Graham Belliä. Antonio Meucci opiskeli mekaniikkaa Firenzen Akatemiassa. Hän lähti vaimonsa kanssa vuonna 1835 Kuubaan, josta he muuttivat vuonna 1850 New Yorkiin, missä Meucci asui loppuikänsä. Ensimmäisen puhelimensa Antonio Meucci rakensi vuonna 1854; puhelimella hän piti yhteyttä alakerran verstaalta liikuntakyvyttömään vaimoonsa. Taloudellisten olosuhteidensa vuoksi Meuccilla ei ollut mahdollisuutta hankkia uudelle keksinnölleen patenttia, vaan hän myi keksintönsä oikeudet muille. Yhdysvaltain edustajainhuone hyväksyi 11.6.2002 julkilausuman, jonka mukaan Antonio Meuccin keksinnön merkitys puhelimen kehittämisessä tulisi yleisesti tunnustaa.

Skotlantilainen Bellin suku oli kolmen sukupolven ajan tutkinut ihmisääntä. Isoisä Alexander Bell (s. 3.3.1790 Fife, Skotlanti ja k. 23.4.1865 St. Pancras, Pohjois-Lontoo)) oli etevä Shakespearen runojen lausuja sekä änkyttäjien opettaja. Isoisän kerrottiin olleen esikuvana George Bernard Shaw’n näytelmälle Pygmalion, josta sittemmin tehtiin musikaali My Fair Lady. Alexander Graham Bellin isä, Alexander Melville Bell (s. 1.3.1819 ja k.7.8.1905), oli fysiologisen fonetiikan opettaja Lontoon yliopistossa. Hän kehitti lisäksi kuuromykkien kielen, ”visible speech”, jossa kirjoitettu koodi esitti kurkun, kielen ja huulien asennot puheen aikana. Alkujaan tämä oli tarkoitettu vieraskielisten sanojen ääntämyksen avuksi, mutta osoittautui verrattomaksi avuksi kuurojen puheopetuksessa. Alexander Melville Bell opiskeli alkuun isänsä avustajana. Myöhemmin hän luennoi Edinburgin ja Lontoon yliopistoissa. Hän avioitui Eliza Grace Symondsin (s. 21.9.1809 Alverstock) kanssa vuonna 1844. Toisen kerran hän oli naimisissa Harriet G. Shibleyn kanssa. Vuodesta 1971 eteenpäin Alexander Melville Bell alkoi itse opettamaan kehittämäänsä menetelmää monissa kuurojen kouluissa Uudessa Englannissa sekä lopulta avasi myös oman koulunsa Bostonissa.

Wheatstone oli kehittänyt mekaanisen puhekoneen. Kone pystyi matkimaan joitakin ihmisääniä. Alexander Bell näki Lontoossa vuonna 1863 koneen esittelyn ja ryhtyi veljensä kanssa väsäämään omaa puhekonettaan. Kurkkutorvi valmistettiin pellistä ja kumista tehtiin kurkunpää. Hampaat, leuka, nielu ja nenäontelo tehtiin guttaperkasta. Huulet ja posket tehtiin kumista. Pumpulilla täytetystä kumista valmistettiin kitalaki. Kaikkein tärkein oli kuitenkin kuudesta osasta valmistettu kumipäällysteinen puinen kieli, jota vipusysteemi ohjasi. Bell käytti keuhkoina omiaan. Erilaisia kielen asentoja testaamalla laitteesta alkoi tulla ihmisääniä.

Alexander Bell teki ennen puhelimen keksintää kokeita ”harmonisella lennättimellä”, joka toimi vastaavasti kuin Philipp Reisin telefoni; äänivärähtely katkoi sähkövirtaa ja johdon päässä sähkövirta muuttui jälleen ääneksi. Resonanssissa olevien äänirautojen avulla eritaajuiset äänet eroteltiin vastaanottimessa. Siten toivottiin samassa johdossa kyettävän lähettää samanaikaisesti useita sanomia. Alexander Graham Bellillä oli nuorempi ja vanhempi veli, jotka molemmat kuolivat tuberkuloosiin. Alexander Melville Bellin äiti ja puoliso olivat kuuroja. Bellin perhe muutti myöhemmin Kanadaan ja otti sittemmin Yhdysvaltojen kansalaisuuden. Bellin perhe osti maatilan Brantfordista, Ontariosta. Alexander Melville on puolisonsa kanssa haudattu Kanadan Nova Scotiaan.

Alexander Bell muutti Bostoniin ja lokakuussa 1872 avasi ”Äänen fysiologian ja mekaanisen puheen koulun” siellä. Hän työskenteli myös koulunsa opettajana. Bellin kuuluisin oppilas oli kuurosokea kirjailija, aktivisti ja luennoitsija, Helen Adams Keller (s. 27.6.1880 Tuscumbia, Alabama, Yhdysvallat ja k. 1.6.1968 Westport, Connecticut, Yhdysvallat). Bostonissa Bell korvasi ääniraudat viritetyillä teräsliuskoilla, koska niiden värähtelyliike oli voimakkaampaa. Kilpajuoksu lennättimen ympärillä kävi kuumana keksijöiden joukossa, monet olivat mukana kehittämässä sitä. Alexander Bell sai vuonna 1873 äänifysiologian professuurin Bostonin yliopistossa. Bell sai kuitenkin Yhdysvaltojen kansalaisuuden vasta yhdeksän vuotta myöhemmin. Alexander Bell teki talvella 1873-1874 harmonisen lennättimen kokeita, mutta samanaikaisesti hän tutki puheen äänivärähtelyä. Bell kokeili phonoautograph-nimisellä kojeella, jolla äänivärähtely saatiin näkyviin. Laite käänsi Alexander Bellin ajattelemaan, että metallikalvo pystyisi muuttamaan myös puheen sähkövärähtelyn muotoon. Näin hänelle alkoi vähitellen selvitä puhelimen idea kesällä 1874. Hän tiesi puheen monimutkaiseksi äänivärähtelyksi. Jos äänivärähtely pystyttäisiin muuntamaan sähköisiksi, ne kyettäisiin siirtää paikasta toiseen ja muuttaa ääneksi takaisin. Philipp Reisin katkotun virran periaate ei toiminut kyllin hyvin.

Kilpailu puhelimen patenttioikeuksista oli kovaa. Western Union Companyn johtaja, Orton, oli tehnyt sopimuksen keksijä Thomas Alva Edison (s. 11.2.1847 Milan, Ohio ja k. 18.10.1931 West Orange, New Jersey) ja sähköinsinööri Elisha Gray (s. 2.8.1835 ja k. 21.1.1901) kanssa. Alexander Bell esitteli oman versionsa puhelimen toiminnasta ja sai taloudellista tukea kahdelta varakkaalta mieheltä, Gardiner Hubbardilta ja Thomas Sandersilta. Molempien miesten lapset olivat Bellin oppilaita kuurojen koulussa ja lakimies Gardiner Hubbard oli myös Bellin tulevan vaimon isä. Molemmat miehet tarjoutuivat lokakuussa 1874 kustantamaan Alexander Bellin harmonisen lennättimen kehitystyön sitä varten perustettavan yhtiön osakkeita vastaan. Puhelin ei kiinnostanut miehiä. Alexander Bell koki mekaniikan taitonsa vajavaisiksi ja hän pyysi avukseen mekaanikko Thomas Watsonin. Kuurojen opetuksen jälkeen iltapuhteina miehet rakensivat ja kokeilivat harmonisella lennättimellä. Laite ei kuitenkaan toiminut toivotulla tavalla. Alexander Bell haki maaliskuussa 1875 patenttia harmonisen lennättimen suunnitelmalleen.

Alexander Bellin harmonisesta lennättimestä ei koskaan muodostunut kaupallista laitetta. Kesäkuussa 1875 syntyi kuitenkin sattumalta puhelimen syntyyn johtanut keksintö. Harmonisen lennättimen teräsliuskoja viritettiin ruuveilla, jotka olivat toisinaan liian kireällä, jolloin liuska juuttui kiinni eikä katkonut sähkövirtaa. Watson erään kerran näpäytteli kiinni jäänyttä liuskaa ja katkomisen sijasta se indusoi virran sähkömagneetin kelaan, jolloin Bell kuuli johdon päässä erilaisen äänen. Bell oivalsi, että hänellä oli nyt keino muuttaa puheen äänivärähtely sähkövärähtelyksi. Vielä samana iltana hän piirsi puhelimesta kaavion, jossa oli ohueen kalvoon kiinnitetty teräskieli. Ääni liikutti kalvoa ja liike siirtyi teräskielen liikkeeksi, joka indusoi sähkömagneetin avulla teräskieltä ja siihen kiinnitettyä kalvoa. Bell antoi sen Watsonin valmistettavaksi uutta koetta varten. Puhelin sitoi nyt koko Alexander Bellin mielenkiinnon, vaikka rahoittavat miehet olivat vaatineet hänen omistavan aikaansa harmoniselle lennättimelle. Bell jatkoi kokeitaan jättäen jopa opetustyönsä, jonka vuoksi rahoitustilanne alkoi olla melko huono.

14.2.1876 aamulla Alexander Bell patenttihakemuksensa Washingtonin patenttitoimiston virkailijalle. Samana päivänä myös sähköinsinööri Elisha Grayn lakimies jätti patenttihakemuksen ”puhuvaan telefoniin”. Alexander Bell sai 3.3.1876 omalla keksinnöllään patentin. Lopulta yli 600 oikeudenkäyntiä käytiin sittemmin patentin mitätöimiseksi. Alexander Bell perusti Telephone Company-yhtiön vuonna 1877. Vuonna 1881 Alexander Bell oli mukana kehittämässä metallinpaljastinta. Bell teki myös ilmailun parissa kokeita leijoilla sekä ilmaa raskaammilla lentokoneilla. Lentokoneiden suunnittelun hän aloitti vuonna 1891. Hän perusti vuonna 1907 Aerial Experiment Association (AEA)-järjestön.

 

Opettaja Philipp Reis.

Saksalainen opettaja Philipp Reis (1834-1874) oli puhelimen esiversion kehittelijä ja rakentaja. Hän valmisti Frankfurtissa sähkömagnetismiin perustuvan kojeen, jolla hän pystyi siirtämään ääniä lankaa pitkin. Tätä ennen yhdysvaltalainen Charles G. Page (1812-1868) oli ennättänyt havaita, että rautatangon pituus muuttuu hiukan, kun sen ympärillä olevaan kelaan tuodaan sähkövirta. Katkomalla sähkövirtaa nopeasti rautatangosta kuuluu ääni, joka vastaa katkomistaajuutta. Vastaavanlainen ilmiö muistetaan esim. loisteputkivalaisimen huminasta, kun vaihtovirta kulkee sen rautasydämen kuristimen kautta.

Vuonna 1861 Philipp Reis sai Frankfurtin tiedemiesten mielenkiinnon osakseen esitellessään kaupungissa laitteensa, jota hän itse kutsui nimellä Telefon. Laitteessa oli lähetyspäässä puinen laatikko, jossa oli korvaa matkiva torvi ja tärykalvon virkaa toimittava platinakalvo, jossa oli pieni vasara. Sähköjohto toimitti kuulohermon asemaa. Philipp Reisin pitämän esitelmän aiheena oli ”Galvaanisen virran avulla liikkuva kaukoääni”. Kun korvan aukosta tuli ääntä puulaatikkoon, platinakalvo alkoi täristä ja kalvoon nojaavan vasaran kärki katkoi sähkövirtaa äänen tahdissa. Virta ohjattiin lankaa pitkin vastaanottopäässä olevaan kelaan ja sen sisällä oleva rautapuikko toisti äänen ja ympärillä oleva kaikulaatikko vahvisti hieman ääntä.

Reisin alkeellinen puhelinlaite toisti sangen hyvin puhtaita ääniä, kuten esim. viulunsoittoa, mutta puhe ei toistunut yhtä laadukkaasti. Philipp Reis pystyi telefoonillaan siirtämään ääntä jopa sadan metrin päähän, mutta sen kantavammaksi hän ei laitettaan enää pystynyt kehittämään. Hän kuvasi mainoksessaan vuonna 1863 omaa telefoniaan laitteena, jolla voisi tehdä mielenkiintoisia äänikokeita kahden etäällä olevan aseman välillä. Leikkikalu, jonka pirteät pojat voisi itse rakentaa. Telefonia sai tilata frankfurtilaisen mekaanikon välityksellä kahdeksan tai kahdentoista taalerin kappalehintaan; hinta määräytyi ulkokuoren mukaan. Jokaisessa telefonissa oli Philipp Reisin nimikirjoitus, järjestysnumero ja valmistusvuosi. Reisin selostus julkaistiin saksalaisessa aikakauslehdessä otsikolla: ”Leikkikalu, jonka pirteät pojat voisi itse rakentaa”. Varmaankin tämän kirjoituksen vuoksi professori Poggendorff ei hyväksynyt Philipp Reisin laatimaa artikkelia tieteelliseen aikakauslehteensä, Annalen der Physik.

Alexander Graham Bell.

Philipp Reis kuoli vuonna 1874 vain 40-vuotiaana ehtimättä nähdä Alexander Bellin puhelinta laisinkaan. Hänen oma keksintönsä oli jäänyt vain askeleen päähän Bellin puhelimesta. Vuonna 1881 Bellin puhelinpatentista kiisteltiin Massachusettsin oikeusistuimessa. Oikeus päätti tuolloin, että Philipp Reisin laite ei ollut tarpeeksi toimiva, jotta se olisi estänyt Bellin patentin hyväksymisen puhelimelle. Jos Philipp Reis oli huolellisemmin dokumentoinut keksintönsä olisi hyvinkin voinut käydä niin, että Alexander Bellin patentti puhelimelle olisi voinut jäädä saamatta. Philipp Reis ei ollut ilmeisesti edes ensimmäinen, joka kehitteli ajatuksen värähtelevästä kalvosta tai äänen tahdissa katkottavasta sähkövirrasta. Myöhemmin selvisi nimittäin, että ranskalaisessa lehdessä, L’Illustration, oli jo vuonna 1854 artikkeli, jossa kerrottiin sähkövirran siirtämisestä samalla periaatteella. Artikkelin kirjoittaja oli Charles Borseul (1829-1912). Näin artikkelissa todetaan:

”Olen kysynyt itseltäni voisiko puhetta siirtää sähköisesti – lyhyesti sanottuna, se mitä puhutaan Wienissä kuullaan Pariisissa. Tämä on mahdollista seuraavasti… Olettakaamme, että mies puhuu liikkuvaan levyyn, joka on riittävän taipuva, että mitään ei menetetä äänen värähtelystä; että levy vuoronperään katkoo ja kytkee paristosta tulevaa virtaa; matkan päässä on toinen levy, joka samanaikaisesti värähtelee samalla lailla…”

Lehtikirjoituksesta ei mitenkään selviä, että kyseistä laitetta olisi koskaan rakennettu valmiiksi asti, joten siksi Philipp Reis on saanut kunnian keksinnöllään. Philipp Reis olisi kyennyt suhteellisen helposti kehittelemään omaa keksintöään. Esimerkiksi irlantilainen instrumenttiseppä, Stephen Mitchell Yeates (1832-1901) hieman myöhemmin lisäsi kalvon ja kosketuskärjen väliin haponsekaista vettä. Näin virta ei katkeillut vaan myötäili entistä paremmin puheen värähtelyä. Yeates samoin paranteli Philipp Reisin vastaanottolaatikkoa, ja siksi on esitetty väite, että hänellä olisi ollut jo vuonna 1865 ensimmäinen toimiva puhelin.

 

Markiisi Marchese Guglielmo Giovanni Maria Marconi.

Italialainen markiisi Marchese Guglielmo Giovanni Maria Marconi (s. 25.4.1874 ja k. 20.7.1937) oli fyysikko, keksijä ja liikemies, joka ensimmäisenä keksi langattoman lennättimen eli radion. Radio kehitteli useat keksijät eripuolilla maailmaa, mutta markiisi Marconin 2.7.1897 hyväksytty brittipatentti ”Improvements in transmitting electrical impulses and signals and in apparatus there-for” pidetään ensimmäisenä radiopatenttina; tämän vuoksi Guglielmo Marconia pidetään radion keksijänä. Radiolähetyksiä oli kuitenkin kaikki radion ominaisuudet täyttävillä laitteilla lähetetty ennen jo ennen Marconin patenttia ja siksi radion keksijä on edelleen kiistanalainen asia. Guglielmo Marconi sai yhdessä saksalaisen keksijän ja fyysikon, Karl Ferdinand Braunin (s. 6.6.1850 ja k. 20.4.1918) kanssa Nobelin fysiikanpalkinnon vuonna 1909 ”ansioistaan langattoman lennättimen kehittämisestä”. Vuonna 1918 Guglielmo Marconi sai The Franklin Institute Awardsin vuosittain myöntämän Benjamin Franklin-mitalin ansioistaan.

Guglielmo Marconi syntyi Palazzo Marescalchissa (nyk. Palazzo Orlandini), Bolognassa, Italian kuningaskunnassa vuonna 1874. Marconin isä oli italialainen maanomistaja, Giuseppe Marconi (s. 1823 ja k. 28.3.1904) ja äiti oli Irlannin Dublinissa sijainneen viskitislaamon, Jamesonin perustajan tytär, Annie Jameson. Giuseppe Marconin isä huolehti silkkiperhosten toukkien kasvattamisesta ja Giuseppe sai huolehtia Villa Griffonelle-tilan maista Pontecchiossa, yksitoista kilometriä Bolognasta. Giuseppe kohtasi Bolognassa tulevan vaimonsa, joka saapui Italiaan opiskelemaan laulamista, sillä häntä oli kielletty laulamasta lontoolaisessa oopperatalossa. Parin ongelmaksi muodostui se, että Giuseppe oli leski ja 17 vuotta Annieta vanhempi, joten Jamesonin vanhemmat eivät hyväksyneet parin suhdetta. Pari piti salassa kuitenkin yhteyttä kirjeenvaihdon avulla ja lopulta he avioituivat Ranskassa Annien tullessa täysi-ikäiseksi toukokuussa 1864. Vuoden päästä tästä syntyi parille ensimmäinen lapsi, Alfonso, Villa Griffonessa ja yhdeksän vuotta myöhemmin Guglielmo Bolognassa.

Professori Augusto Righi.

Guglielmo Marconi aloitti opiskelun 12-vuotiaana julkisessa koulussa Firenzessä. Hänen opiskelunsa ei sujunut erityisen hyvissä merkeissä, koska häntä kiusattiin koulussa bolognalais-irlantilaisen aksentin vuoksi. Seuraavana vuonna perhe kuitenkin muutti Toscanan Livornoon, Välimeren rannalle. Aikaisemmin Guglielmo Marconi oli suunnitellut uraa merivoimissa, mutta ei läpäissyt merisotakoulun pääsykoetta. Epäonnea hän koki myös Bolognan yliopiston sisäänpääsykokeissa. Livornon teknillisen instituutin opinnot eivät nekään olleet kovin hedelmällisiä ja Marconi ei koskaan suorittanut korkeamman asteen koulutusta. Marconin naapurissa asui Bolognan yliopiston fysiikan professori Augusto Righi (1850-1920), joka päästi Marconin – Annie-äidin nimenomaisesta pyynnöstä - kuuntelemaan sähkömagnetiikan luentoja ja avustamaan kokeiden teossa. Kiinnostusta lisäsi myös professori Vincenzo Rosalta saatu yksityisopetus fysiikasta. Nuoruudestaan lähtien hän oli kiinnostunut tieteellisten välineiden suunnittelemisesta sekä mekaanisten kojeiden purkamisesta ja uudelleen kokoamisesta. Giuseppe-isä ei pitänyt yhtään poikansa harrastuksista ja halusi poikansa viettävän enemmän aikaansa hyödyllisempien harrastusten parissa. Pitääkseen välit isäänsä kunnossa Marconi harrasti elektroniikkaa salaisessa paikassa tilan puutarhassa. Marconin suhteet omaan äitiinsä olivat paremmat ja äiti tuki poikaansa tämän harrastuksissa. Marconin muita harrastuksia olivat pianonsoitto ja taimenten kalastus.

Heinrich Rudolf Hertz.

Lomamatkalla Alpeilla velipuolensa Luigin kanssa ollessaan Guglielmo Marconi luki saksalaisen Heinrich Rudolf Hertzin (s. 22.2.1857 Hampuri ja k. 1.1.1894 Bonn) artikkelin, jossa tämä todisti sähkömagneettisen säteilyn olemassaolon. Hertz oli havainnut vuonna 1888 ensimmäisenä sähkömagneettisen säteilyn olemassaolon. Kun Hertz oli kuollut, Liverpoolin yliopiston fysiikan professori Sir Oliver Joseph Lodge (s. 12.6.1851 ja k. 22.8.1940) esitti kesäkuussa Royal Institutionissa muistoluennon, jossa esitteli Hertzin aaltojen heijastuksen, taittumisen ja polarisoitumisen demonstraatioina. Lodge käytti ilmaisijana Branlyn kohereeria ja peiligalvanometriä; lähetin oli laatikon sisällä ja kohereerin säteilyä keräävän kuparisylinterin sisällä. Lodgen kokeessa lähetin ja vastaanotin olivat eri huoneissa. Vastaanottopiirissä oli kytkettynä soittokello, jonka kohereeri laittoi soimaan heti, kun signaali saapui vastaanottimeen. Sir Oliver Lodgen luento julkaistiin ja se levisi laajalle maailmalle. Yhdysvaltain patettivirasto myönsi vuonna 1898 Sir Oliver Lodgelle ”syntonisen” eli virityspatentin.

Professori Sir Oliver Oliver Lodge.

Marconi oivalsi heti, että tämän säteilyn avulla voitaisiin lähettää ja vastaanottaa viestejä langattomasti. Hän innostui isänsä tilalla Villa Griffonissa Bolognassa tekemään kokeita vuonna 1894 parannetulla versiolla Hertzin rakentamasta koneesta. Professori Righi huomasi myös Hertzin kokeiden merkityksen ja hän auttoi Marconia alkuun lähettimen ja vastaanottimen valmistuksessa. Ensimmäiset signaalit siirtyivät vain muutamia metrejä, mutta hän pidensi vähitellen matkan 2,5 kilometriin vuonna 1895. Talon läheisen kukkulan taakse – jonka taakse ei ollut näköyhteyttä – Marconilla oli ensin tavoite saada langaton yhteys. Hertzin vertikaalinen dipoli oli hänellä ensimmäisenä antenina; siinä pystysuunnassa olevien metallitankojen ylä- ja alapäähän oli kiinnitetty metallilevyt, sylinterit tai kuutiot. Kukkulan taakse yhteys syntyi vasta, kun Marconi oli haudannut alemman levyn maahan, jolloin antenni muodostui dipolin sijasta monopoliksi. Dipolin toinen haara oli nyt käytännössä maajohto. Yhteysetäisyys kasvoi suunnilleen verrannollisena antennin korkeuden neliöön. Tämä oivallus paransi ratkaisevalla tavalla Marconin laitteen yhteyksiä. Vuonna 1896 Marconi sai signaalin havaittua jo 13 kilometrin päästä. Marconi tarjosi keksintöään Italian hallitukselle, mutta hallitus ei ollut kiinnostunut keksinnöstä. Tämän jälkeen Marconi demonstroi laitettaan Britannian postilaitokselle; Lontooseen Marconi saapui äitinsä kanssa helmikuussa 1896. Yli-insinööri William Preece Posti- ja lennätinlaitokselta vakuuttui Marconin laitteesta. Professori Lodge oli katkera, kun kotimaiset tiedemiehet sivuutettiin nuoren italialaisen rinnalta. Marconi ylsi kuitenkin jo tuolloin huomattavasti pitempiin yhteyksiin, kuin muut kilpailijat.

Yli-insinööri William Preece.

William Preece ymmärsi, että Marconin kojeella pystyi olemaan yhteydessä mm. majakoihin sekä rannikon lähellä seilaaviin laivoihin. Marconi sai keksinnöllään merkittävää julkisuutta Englannissa. Marconi joutui anomaan itselleen patentin, sillä Englannin hallitus ei suostunut ostamaan hänen keksintöään. Marconi lähetti ensimmäiset radiolähetykset veden yli Etelä-Walesista Lavernock Pointista Flatholmin saarelle. Vuonna 1898 Marconi lähetti veden yli Ballycastlesta, Irlannista, radiolähetyksen Rathlinin saarelle. Marconi vastaanotti 12.12.1901 kolme pistettä (Morse-koodin S-kirjain) St. John’sissa Newfoundlandissa. Patentti myönnettiin hänelle 2.7.1897. Marconi perusti sittemmin oman yhtiön heinäkuussa 1897, The Wireless Telegraph and Signal Co. Ltd, nimi muuttui pian muotoon Marconi Wireless Telegraph. Seuraavana vuonna yritys aloitti radiotehtaan Chelmsfordiin, Englantiin, työllistäen 50 ihmistä. Marconin patentti ei kuitenkaan suojannut uusia ideoita. Näin professori Sir Oliver Lodge sai samana vuonna patentoiduksi lähettimen ja vastaanottimen viritysmenetelmänsä. Tämä viritysmenetelmä muodostui melko pian niin tärkeäksi radiotekniikan kehittymisen kannalta, että Marconin oli myöhemmin pakko lunastaa tämä patentti itselleen.

Useilta laivayhtiöiltä, jotka lennätintä olisivat kipeästi tarvinneet, puuttui koulutettu työvoima. Tämän vuoksi Marconin yhtiön tuotteita meni aluksi vähäisiä määriä lähinnä buurisotaan tilattuihin laitteisiin. Marconi oivalsi kuitenkin pian tarjota vuokrata lennättimiä laivoille ja operaattori seurasi sopimuksen mukana. Nyt laivoihin alkoi ilmestyä Marconin langattomia kipinälennättimiä. Marconi aloitti myös vakuutusyhtiö Lloydsin kanssa yhteistyön, joka käytännössä takasi hänelle monipoliaseman meritietoliikenteeseen; sopimus sisälsi kiellon olla vaihtamatta muiden yhtiöiden laitteiden kanssa sanomia. Jo vuonna 1902 lopulla 70 laivaa ja 25 rannikkoasemaa käytti Marconin laitteita. Tämä kielto purkautui vasta kansainvälisellä sopimuksella Saksan ja Yhdysvaltojen painostuksella kymmenen vuoden neuvottelujen tuloksena. Englanti alistui purkuun vasta Titanicin uppoamisen jälkeen vuonna 1912.

Guglielmo Marconi oli naimisissa kaksi kertaa ja hänellä oli poika ja kolme tytärtä. Marconi kuoli Roomassa 20.7.1937. Hänet on haudattu Firenzen kaupunkiin Santa Croce-kirkkoon samaan riviin, kuin tähtitieteilijä, filosofi ja fyysikko Galileo Galilei (s. 15.2.1564 Pisa ja k. 8.1.1642 Arcetri, Toscana) ja fyysikko Enrico Fermi (s. 29.9.1901 ja k. 28.11.1954), joka sai Nobelin fysiikanpalkinnon vuonna 1938. Elämänsä loppupuolella Guglielmo Marconi puolusti aktiivisesti Italian fasisteja ja kuului myös itse Italian fasistipuolueeseen.

 

Metsän poika tahdon olla, sankar’ jylhän Kuusiston

Säveltäjä, pianisti, urkuri, kuoronjohtaja, musiikkikirjoittaja ja Yleisradion musiikkipäällikkö, Taneli Kuusistolla, oli myös lukuisia luottamus- ja asiantuntijatehtäviä. Hän toimi mm. Sibelius-Akatemia kirkkomusiikkiosaston opettajana ja johtajana sekä Sibelius-Akatemian vararehtorina ja rehtorina.

Taneli Kuusisto syntyi 19.6.1905 Helsingissä kuusilapsisen sisarussarjan neljäntenä lapsena. Isä, Antti William Kuusisto (s. 10.10.1875 Ullava ja k. 16.3.1947 Helsinki) oli kappalainen ja kansakoulunopettaja. Antti Kuusiston isä taas oli director cantus Etelä-Pohjanmaalta, Antti Annanpoika Granholm ja hänen puolisonsa Johanna Lovisa Granholm. Taneli Kuusisto muisteli oman isänsä lukeutuneen hyvien messupappien joukkoon, joka toivoi kotonaan saavan kuulla paljon laulua ja soittoa. Kaikki Kuusiston perheen lapset saivat ikäjärjestyksessä nauttia soitonohjauksesta nuoruudessaan. Äitiään, Helmi Åkermania, Taneli Kuusisto muisti vain hämärästi, mutta tiesi hänen kuuluneen musikaalisesti lahjakkaaseen Voipion suureen sisarusparveen. Äiti soitti viulua ja pianoa sekä lauloi. Äiti kuoli vuonna 1920. Lapsuuden kodissa isän sisar, Saimi-täti, toimi perheenemäntänä. Vuonna 1931 isä-Antti avioitui Siiri Kaarina Järnefeltin kanssa.

Taneli Kuusisto aloitti 8-vuotiaana pianotunnit Joensuusta vuonna 1903 Helsinkiin muuttaneen Greta Nevanlinnan ohjauksessa. Hieman myöhemmin Taneli Kuusisto alkoi soittaa myös viulua, mutta perheen muuttaessa Helsingistä maaseudulle, se soitin sai myös jäädä. Taneli Kuusiston perhe muutti Salon lähellä sijaitsevaan Uskelaan vuonna 1915, kun Taneli oli 10-vuotias. Antti Kuusisto toimi Uskalan kirkkoherrana vuodet 1916-1920 ja myöhemmin vielä Savonlinna-Säämingin tuomiorovastina vuosina 1920-1925. Vuodesta 1926 eteenpäin hän toimi Helsingin pohjoisen seurakunnan kirkkoherrana. Taneli Kuusisto opiskeli Salon Yhteiskoulussa ja säesti koulussa sekä Uskelan kirkossa tarvittaessa. 12-vuotiaana Taneli Kuusisto vuonna 1917 merkitsi nuottipaperille ensimmäisen sävellyksensä, Vallankumouksen.

Taneli Kuusiston isoveli, Paavo Kuusisto (s. 4.10.1900 Helsinki ja k. 30.11.1981) oli perheen musiikkimies ja Tanelin suuri esikuva. Paavo Kuusisto oli aloittanut musiikkiopintonsa jo 5-vuotiaana ja kehittynyt vuosien myötä melko taitavaksi pianistiksi. Myöhemmin aikuisena hän ajautui lääkärin ammattiin. Paavo Kuusistolla oli kuitenkin hyvin laaja ja monipuolinen soitto-ohjelmisto, joka käsitti pianokirjallisuutta Johan Sebastian Bachista aina Arnold Schönbergiin, puhumattakaan Debussystä, Sibeliuksesta tai Palmgrenista. Paavo Kuusiston soittoon liittyi myös taipumuksia säveltämiseen ja näistä Taneli Kuusisto sai vahvoja vaikutteita vastaanottavassa iässä. Siitä alkaen oli musiikki myös vahvasti Tanelin Kuusiston elämässä mukana.

Taneli Kuusiston tullessa lukioikään perhe muutti isän työ perässä Savoon, Säämingin Pihlajaniemen pappilaan. Taneli Kuusisto kävi täällä Savonlinnan lyseota ja asui viikot Savonlinnassa äidin sukulaisten luona majoittuen. Tohtori Hällströmin perheessä harrastettiin kamarimusisointia. Taneli Kuusiston serkku, Jorma Hällström – myöhemmin Helasvuo – oli lahjakas sellisti ja myös Tanelin nuorin veli, Viljo, soitti selloa. Päiviö-veli soitti pianoa ja Taneli tarttuikin sitten itse alttoviuluun sekä johti myös lyseon orkesteria. Sävellystyönsä Tauno Kuusisto aloitti modernistina. Hyvin varhain hän jo perehtyi sellaisten säveltäjien musiikkiin, kuin Debussy, Ravel, Musorgski, Skrjabin, Reger ja Schönberg. Runoilija Eino Leinon runon Nocturne Taneli Kuusisto sävelsi abiturienttikesänä 1922 ja lähetti sävellyksensä Nuoren Voiman Liitolle.

Taneli Kuusisto kirjoitti ylioppilaaksi Savonlinnan lyseosta keväällä 1923. Saman vuoden syksyllä Taneli Kuusisto matkusti Helsinkiin ja alkoi opiskella sekä yliopistossa että konservatoriossa, joka myöhemmin oli Sibelius-Akatemia. Taneli Kuusisto sai konservatoriossa piano-opettajakseen Egbert Grapen. Vielä myöhemmin Kuusistoa opettivat säveltäjä ja professori Toivo Ilmari Hannikainen (s. 19.10.1892 Jyväskylä ja k. 25.7.1955 Kuhmoinen) ja pianopedagogi Johanna Eunika Ingeborg Hymander (s. 14.1.1865 Helsinki ja k. 19.9.1938). Säveltäjä Arvo Laitinen opetti Taneli Kuusistolle musiikinteoriaa. Helsingin yliopistolla Kuusisto kuunteli professori Ilmari Krohnin ja musiikintutkija, kapellimestari Toivo Haapasen, luentoja sekä soitti Akateemisessa Orkesterissa. Tuomiorovasti Antti Kuusistolla oli Taneli-poikansa ammatin suhteet aivan omat toiveensa. Isän vuoksi Tanelin Kuusiston uranvalinta oli melko vaikeata. Hän ilmoitti isälleen aloittavansa opiskella musiikin ohella myös teologiaa. Teologia kuitenkin jäi ja hän ehti ensimmäisenä syksynä suorittaa vain kreikan alkeiskurssin.

Konservatorion rehtorin, Erkki Melartinin ohjauksessa Taneli Kuusisto tutustui soinnutukseen ja kontrapunktiin. Kuusisto rohkaistui vasta toisena opiskeluvuotenaan näyttämään Melartinille omia sävellyksiään. Melartin oli itse opiskellut Helsingin Musiikkiopistossa säveltäjä Martin Wegeliuksen (s. 10.11.1846 Helsinki ja k. 22.3.1906 Helsinki) johdolla vuosina 1892-1899 ja jatkanut musiikkiopintojaan Wienissä itävaltalaisen säveltäjä Robert Fuchsin (s. 15.2.1847 Frauental an der Laßnitz ja k. 19.2.1927 Wien) kanssa. Säveltäjäuran ohella Melartin teki erittäin merkittävän uran myös musiikkipedagogina. Melartin perusti vuonna 1909 Viipurin orkesterikoulun, jonka johtajana ja opettajana hän toimi vuoteen 1911 asti. Vuonna 1911 Melartin valittiin Helsingin Musiikkiopiston johtajaksi. Melartinin aikana musiikkiopiston toiminta kasvoi ja monipuolistui. Hänen johdollaan musiikkiopisto organisoitiin konservatorioksi vuonna 1924 ja oman talon se sai eduskuntatalon naapuriin vuonna 1931. Erkki Melartin erosi konservatorion johtajan paikalta vuonna 1936 terveydellisistä syistä.

Taneli Kuusiston lempisäveltäjäksi oli noussut Skrjabin, minkä paljasti selkeästi hänen ensimmäinen opuksensa, Kuusi lyijykynäpiirrosta pianolle. Nuori Kuusisto kirjoitti keväällä 1925 radikaalimman teoksensa, Quartettino jousille Op. 2, joka ei sittemmin kelvannut oppinäytteisiin. Vielä vuonna 1945 Kuusisto muisteli tämän teoksensa olevan esittämättä. Tämän teoksen esikuvana Kuusistolla oli viisi vuotta vanhemman säveltäjä ja akateemikko Uuno Kalervo Klamin (s. 20.9.1900 Virolahti ja k. 29.5.1961 Virolahti) Kääpiötragedia. Quartettinosta Taneli Kuusisto on kertonut, että se on hänen modernistinen pääteoksensa, johon hän vuodatti vahvan annoksen vaellusvuosiensa pessimismiä.

Noin vuoden 1925 paikkeilla Taneli Kuusisto aloitti kauaskantoisen uransa musiikkikirjoittajana. Kuusisto avusti mm. nuorten, eurooppalaisista elämänvirtauksista kiinnostuneiden taiteilijoiden Tulenkantajat-lehteä ja kirjoitti uuden musiikin kehityksestä ja orastavasta radikalismista. Äkkijyrkimmätkään musiikki-ilmiöt eivät jättäneet häntä sanattomiksi. Samalla kuitenkin vuosien myötä hänen oma käsitys myös jalostui. Hänen tunteensa modernismia kohtaan samoin jäähtyi merkittävästi, mutta Kuusisto ei ummistanut silmiään kaikille uuden musiikin ilmiöille. Taneli Kuusisto matkusti vuonna 1928 Helsingin Sanomien musiikkiarvostelijana Suomen Laulun Euroopan kiertueelle, jonka matkan aikana hän tutustui kuoron sopraanolaulaja, hammaslääkäri Taimi Helmi Kyllikki Waltoseen (1901-2000). Vuonna 1929 Taneli ja Kyllikki menivät naimisiin.

Kyllikki Kuusisto lauloi mielellään aviomiehensä säveltämiä lauluja. Seuraavat vuodet Taneli Kuusisto sävelsikin varsinkin yksinlauluja; Kyllikki Kuusisto on myöhemmin esittänyt radiossa lähes koko miehensä laulutuotannon. Vuonna 1932 Taneli Kuusisto omisti vaimolleen, Kyllikki Kuusistolle, Einari Vuorelan runoihin sävelletyn laulusarjan, Keväästä kesään. Taneli Kuusisto hakeutui perheen perustamisen jälkeen ansiotyöhön toimien mm. Töölön kirkon ylimääräisenä kanttoriurkurina. Näin myös säveltämiselle jäi myös vähemmän aikaa. Kuusiston perheeseen syntyi Helsingissä esikoistytär 3.2.1931, Helmi Irma ”Irmeli” Kaarina (myöhemmin Niemi, k. 27.5.2008 Sauvo), josta sittemmin tuli suomalaisen teatterin- ja kirjallisuudentutkija, opetusministeriön kulttuuripolitiikan osaston ylijohtaja sekä kirjallisuustieteen professori Turun yliopistossa. Vuonna 1953 Irmeli avioitui lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi vuonna 1958 väitelleen Mikko Ilmari Niemen (s. 13.9.1929 Turku ja k. 8.1.1999 Sauvo) kanssa.

Professori ja urkutaiteilija Elis Mårtenson.

Samoin vuonna 1931 Taneli Kuusisto suoritti kirkkomusiikkiopiston päästötodistuksen ja sai urkuri Elis Hjalmar Mårtensonin (s. 8.6.1890 Inkoo ja k. 4.6.1957 Helsinki) ohjauksessa urkudiplomin. Elis Mårtenson oli kotoisin Inkoosta, paikkakunnan lukkarin, Fredrik Emil Mårtensonin (s. 1.4.1852), poika ja perheen sukujuuret olivat Korppoosta, jossa 6.6.1849 syntyi Eliksen äiti, Selma Augusta Gyllenfors. Elis Mårtenson opiskeli urkujensoittoa Helsingin Musiikkiopistossa vuosina 1911-1915 Frans Oskar Merikannon (vuoteen 1882 Mattsson, s. 5.8.1868 Helsinki ja k. 17.2.1924 Oitti) ohjauksessa ja suoritti urkudiplominsa jo vuonna 1914 sekä antoi ensikonserttinsa vuonna 1915. Elis teki rikastuttavia opintomatkoja ensin Saksan Leipzigin konservatorioon, jossa häntä vuosina 1919-1920 ohjasi Tuomaskirkon kanttori Karl Straube (s. 6.1.1873 Berliini ja k. 27.4.1950 Leipzig). Elis innostui vielä tekemään toisen opintomatkan Ranskaan ja Saksaan vuonna 1931 ja kolmannen reissun opinhakuun vuonna 1933 Saksaan ja Ruotsiin. Elis Mårtenson avioitui lyyrisen sopraanon ja laulunopettaja Eini Maria Stenfeldtin (s. 6.10.1897 Sortavala) – Sortavalan satakielen – kanssa.

Eini ja Elis Mårtenson olivat ahkeria konsertoijia 1920-luvulla, parisuhteensa alkuaikoina. Erinomaisena pianistina Eliksen tehtäväksi lankesi usein myös muidenkin laulajien säestyksiä; sellaisia olivat esim. Marian Anderson ja Bronislav Huberman. Vuodesta 1922 lähtien Elis toimi Helsingin eteläisen ruotsalaisseurakunnan urkurina ensin Johanneksen kirkossa ja sitten Mikael Agricolan kirkossa. Vuodesta 1920 alkaen Elis Mårtenson opetti urkujensoittoa Helsingin Konservatoriossa vuoteen 1939 asti. Vuodesta 1933 hän toimi opetustehtävissä Helsingin kirkkomusiikkiin keskittyneessä opistossa ja vuodet 1939-1957 hän hoiti Sibelius-Akatemiassa Suomen ensimmäistä urkutaiteen professuuria menestyksellisesti.

Professori Enzio Forsblom.

Mårtenson on kouluttanut tähän maahan uskomattoman joukon osaavia urkureita ja esiintyviä taiteilijoita, kuten esim. Antti Koskinen (kanttoriurkuri, laulaja ja laulupedagogi, ensikonsertti 1943 ja lauludiplomi 1946, Suomalaisen oopperan solisti 1945-48, kanttoriurkuri Pasilan kirkossa 1945-57, kanttori Helsingin Vanhassa kirkossa 1957-67 sekä Helsingin tuomiokirkossa 1967-70, director cantus 1960, Pro Finlandia 1969), Enzio Forsblom (urkujensoiton diplomi ja ensikonsertti 1948, urkurina Helsingin eri seurakunnissa vuodet 1949-1969, Sibelius-Akatemian urkujensoiton professori vuodet 1969-1986, director musices 1959, Pro Finlandia 1966, suunnitellut yli kahdetkymmenet urut), Tapani Valsta (urkudiplomi 1946 ja pianodiplomi 1947, ensikonsertit uruilla 1946 ja pianolla 1948, 1949 voitti toisen Maj Lind-pianokilpailun, Radio-orkesterin pianisti 1953-59, monien solistien säestäjä, Helsingin tuomikirkkoseurakunnan urkuri vuodesta 1955, director musices 1956, Sibelius-Akatemian pianonsoiton opettaja 1959-61, lehtori 1961-67, professori 1967-85) ja Tauno Äikää (urkudiplomi 1950 ja pianodiplomi 1951, Kuopion maaseurakunnan urkuri 1942-51, urkuri Lahdessa 1951-58, Johanneksen kirkon urkuri Helsingissä 1958-82, Sibelius-Akatemia opettaja 1958 lähtien, lehtori 1966-83, ahkera esiintyjä ja konsertoija, käytetty urkusuunnittelija, director musices 1952 ja professori 1974, valtion säveltaiteilijan ja kirkon musiikkipalkinnot 1984).

Seuraihmisenä Elis Mårtenson tiedettiin kovin hauskaksi ja hyvin vieraanvaraiseksi ihmiseksi; tässä kaksikielisessä kulttuurikodissa vierailivat silloiset kulttuurielämän vaikuttajat, kuten esim. Erik Bergman, Erik Cronvall, Harald Andersén, Nils-Eric Fougstedt, Taneli Kuusisto, Tauno ja Ilmari Hannikainen, Ernst Linko, Janne Raitio, Armas Maasalo, Paavo Raussi sekä Sulot Saarits ja Salonen. Elis Mårtenson muistetaan paitsi taitavana muusikkona ja opettajana myös aktiivisena kalastajana, metsästäjänä, etevänä väittelijänä, erinomaisena šakinpelurina sekä yhdeksännen asteen vapaamuurarina.

Huhtikuussa 1933 Taneli Kuusisto järjesti ensimmäisen laulu- ja kamarimusiikista koostetun sävellyskonserttinsa. Kuusiston perheen toinen lapsi, säveltäjä Ilkka Taneli Kuusisto, syntyi 26.4.1933 Helsingissä. Ilkka Kuusisto valmistui kanttori-urkuriksi vuonna 1954 ja musiikinopettajaksi Sibelius-Akatemiasta vuonna 1958. Sävellystä Ilkka Kuusistolle opettivat mm. säveltäjä Aarre Merikanto (s. 29.6.1893 Helsinki ja k. 28.9.1958 Helsinki) ja kapellimestari ja säveltäjä Nils-Eric Fougstedt (s. 24.5.1910 Raisio ja k. 12.4.1961 Helsinki). Vuonna 1992 Ilkka Kuusistolle myönnettiin professorin arvonimi. Ilkka Kuusisto on toiminut mm. urkurina, kapellimestarina, säveltäjänä, Yleisradion tv-ohjaajana ja radiopersoonana, Musiikkikustantamo Fazerin johtajana ja Suomen Kansallisoopperan johtajana. Ilkka Kuusiston ja hänen toisen puolisonsa, Marja-Liisa Hännisen, poikia ovat viulisti, säveltäjä ja kapellimestari Jaakko Ilkka Kuusisto (s. 17.1.1974 Helsinki) ja viulisti Pekka Taneli Kuusisto (s. 7.10.1976 Espoo).

Taneli Kuusisto vietti kolme kuukautta keväällä 1934 Pariisissa liikemies ja mesenaatti Alfred Kordelinin (s. 6.11.1868 Rauma ja k. 7.11.1917 Hausjärvi) säätiön myöntämän apurahan turvin. Alfred Kordelin oli kouluja käymätön, köyhä merimiehen Fredrik Kordelinin ja Amalia Lindlöfin poika, joka veljensä kanssa Raumalla perusti kauppapuoteja. Puotinsa hän sai velkojen vuoksi vararikkoon, mutta akordin avulla selvisi veloistaan. Tampereelle muutettuaan Kordelin aloitti todellisen liikemiehen uran menestyksellisesti. Vuonna 1899 Kordelin muutti Tampereelle ja sijoitti varojaan teollisuuteen hankkimalla mm. ensin Suomen Trikoon kangasvaraston tehtaan ollessa likvidin rahan tarpeessa ja lopulta koko tehtaan vuonna 1903. Samoin hän osti konkurssipesistä mm. maatiloja ja kartanoita, jotka monet hän myi melko nopeasti suurilla voitoilla. Voittojaan Kordelin sijoitti mm. kutoma- ja metalliteollisuuteen, jotka kasvattivat hänen varallisuuttaan. Lisäksi hän sijoitti varojaan kauppaan, laivanvarustukseen ja muuhun teollisuuteen. Suurimmat voittonsa hän teki kuitenkin sijoittamalla kartanoihin ja maatiloihin. Hän hankki omistukseensa mm. Mommilan kartanon – jossa asui itse – ja marsalkka Mannerheimin veljeltä Jokioisten kartanon sekä Reposaaren höyrysahan. Alfred Kordelinille myönnettiin vuonna 1913 maatalousneuvoksen arvonimi. Tuleva tasavallan presidentti Risto Heikki Ryti (s. 3.2.1889 Huittinen ja k. 25.10.1956 Helsinki) aloitti vuonna 1910 Kordelinin lakimiehenä ja neuvonantajana. Risto Rytillä oli lakitoimisto Raumalla ja Kordelin sekä Ryti tekivät läheistä yhteistyötä. Kordelin oli perheetön ja ennätti rakennuttaa Naantalin Kultarannan itselleen kesäasunnoksi; siellä hän ennätti viettää vain yhden kesän. Venäläinen matruusi tappoi Kordelinin Mommilan kartanon lähellä 7.11.1917. Alfred Kordelin testamenttasi omaisuutensa tiedettä, kirjallisuutta, taidetta ja kansansivistystyötä edistäviin tarkoituksiin. Hänen omaisuutensa turvin perustettiin Kordelinin nimeä kantava suomenkielinen kulttuurirahasto tieteen ja kulttuurin edistämiseksi. Ensimmäiset apurahansa Alfred Kordelinin säätiö jakoi vuonna 1920.

Kuusisto opiskeli Pariisissa sekä soitinnusta venälaisen Wladimir Pohlin oppilaana että urkujensoittoa itseoppineen Notre-Damen urkurin Léonce de Saint-Martinin (s. 31.10.1886 Albi, Ranska ja k. 10.6.1954 Pariisi) ohjauksessa. Ulkomailla vietetyn ajan vuoksi Taneli Kuusiston sävellystyyli muuttui. Aina selvemmin hän alkoi vannoa absoluuttisen ja lineaarisen musiikin nimiin. Tämä tyyli löi leimansa suurimpaan osaan Kuusiston sävellystuotantoa. Vanhat säveltäjämestarit – suurimpana heistä Johann Sebastian Bach (s. 21.3.1685 Eisenach ja k. 28.7.1750 Leipzig) – nousivat nyt Taneli Kuusiston arvomaailmassa hyvin merkittävään asemaan. Uudemmista säveltäjistä mm. belgialainen urkuri ja urkujensoiton professori César-Auguste-Jean-Guillaume-Hubert Franck (s. 10.12.1822 ja k. 8.11.1890) sekä suomalainen kapellimestari ja säveltäjä Leevi Antti Madetoja (s. 17.2.1887 Oulu ja k. 6.10.1947 Helsinki) kuuluivat myös Kuusiston arvostamiin säveltaiteilijoihin. Taneli Kuusisto soitti syksyllä 1934 urkuensikonserttinsa ja seuraavana vuonna hän suoritti sävellysdiplominsa.

Säveltäjä Taneli Kuusisto valmistui filosofian maisteriksi vuonna 1936 ja samana vuonna hän sai työpaikan kymmenen vuotta toimineessa Suomen Yleisradiossa. Kuusistosta tuli Yleisradion musiikkipäällikön, opettajansa ja ystävänsä, kapellimestari ja musiikintutkija Toivo Elias Haapasen (s. 15.5.1889 Karvia ja k. 22.7.1950 Asikkala) apulainen. Toivo Haapanen opiskeli ylioppilaaksi kirjoitettuaan viulunsoittoa ja musiikin teoriaa Helsingin filharmonisen seuran orkesterikoulussa vuosina 1907-1911. Haapanen valmistui filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta vuonna 1918 ja väitteli tohtoriksi vuonna 1925. Toivo Haapanen toimi Radion sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina vuosina 1929-1950 ja oli lisäksi Yleisradion musiikkipäällikkö vuoteen 1946 saakka. Tämän ohella Haapanen toimi Helsingin yliopiston dosenttina sekä myöhemmin ylimääräisenä professorina vuosina 1946-1950. Toivo Haapasen kapellimestarikaudella Radion sinfoniaorkesteri sai lähes nykyiset mittasuhteet, lisäksi radion musiikkitoiminta vakiintui hänen musiikkipäällikkökaudellaan. Kapellimestarina Haapanen edisti merkittävästi suomalaisen musiikin esilletuloa vierailuillaan mm. Pohjoismaissa, Baltian maissa, Saksassa, Puolassa, Unkarissa ja Italiassa. Toivo Haapanen toimi Iltalehden musiikkiarvostelijana vuosina 1919-1929. Suomen Säveltaiteilijain liiton puheenjohtajana Toivo Haapanen toimi vuosina 1936-1940 ja valtion säveltoimikunnan puheenjohtajana vuosina 1943-1950. Haapanen kuului Musiikin Tietokirjan toimituskuntaan vuonna 1948. Toivo Haapasen sisar oli kirjailija, kirjallisuustutkija ja suomentaja sekä filosofian kunniatohtori, Tyyni Maria Tuulio (vuosina 1917-1933 Tallgren, s. 28.8.1892 Karvia ja k. 9.6.1991 Helsinki) ja poika, viulisti ja viulunsoiton opettaja Tuomas Jaakko Haapanen (s. 29.12.1924 Helsinki).

Kuusiston perheen kolmas lapsi, Anja syntyi vuonna 1937 ja samana kesänä Taneli Kuusisto teki opintomatkan Saksan Leipzigiin. Leipzigissa hän opiskeli urkujensoittoa Günter Ramin (s. 15.10.1898 Karlsruhe ja k. 27.2.1956) ohjauksessa. Günter Ramin oli Karl Strauben jälkeen Leipzigin Tuomaskirkon urkurina. Hänen kuuluisia urkuoppilaitaan olivat mm. Christoph Albrecht (s. 4.1.1930 ja k. 24.9.2016), Karl Richter (s. 15.10.1926 ja k. 15.2.1981), Hanns-Martin Schneidt (s. 6.12.1930 ja k. 28.5.2018) ja Helmut Walcha (s. 27.10.1907 ja k. 11.8.1991). Kuusisto myös suoritti Leipzigin konservatorion kontrapunktinopettajalle, itävaltalaiselle säveltäjä Johann Nepomuk Davidille (s. 30.11.1895 ja k. 22.12.1977) fuugakurssin.

Vuonna 1931 julkaistu kokoelma Uni ja kuolema sisälsi kirjailija ja runoilija Frans Uuno Kailaksen (alk. Salonen, s. 29.3.1901 Heinola ja k. 22.3.1933 Nizza, Ranska) vuonna 1930 itsenäisyyspäiväksi kirjoittaman kolmiosaisen isänmaallis-uskonnollisen runon, Suomalainen rukous. Yleisradion toimittaja, kirjailija ja kääntäjä Olavi ”Olli” Nuorto (aik. Sirén, s. 26.1.1907 Vesanto ja k. 2.1.1963, käytti salanimiä Presto Asra ja O. Ukkonen) tarjosi Taneli Kuusistolle sävellettäväksi Suomalaisen rukouksen käytettäväksi isänmaallisessa kuulokuvaelmassa. Kuusisto sävelsi runon vuonna 1939 ja se nousi heti hänen tunnetuimmaksi ja rakastetuimmaksi sävellyksekseen. Teos teki voimakkaan vaikutuksen marraskuussa 1939 Messuhallissa pidetyssä reserviläisten omaisten ja evakuoitujen hyväksi pidetyssä juhlassa. Kun radiossa maaliskuussa 1940 talvisodan jälkeen kerrottiin Moskovan rauhasta, soitettiin ilmoituksen jälkeen Suomalainen rukous. Virreksi 584 Suomalainen rukous raivasi tiensä vuoden 1986 virsikirjanuudistuksessa. Sodan aikana Taneli Kuusisto oli kaksi kuukautta asepalveluksessa ja lopun aikaa hän oli nostomiehenä, jolloin hänellä oli mahdollisuus myös säveltää. Uudemmissa sävellyksissään hän ei enää pelännyt suomalaista mollia eikä romantiikkaa.

Säveltäjä Taneli Kuusisto sai vakituisen työpaikan vuoden 1942 alussa Töölön seurakunnan urkurina. Samassa yhteydessä Kuusisto alkoi johtaa myös Suomalaisen Oopperan kuoroa ja sanoutui nyt irti vielä Yleisradion palveluksesta. Yleisradio vei Kuusiston kaiken liikenevän ajan ja voimat. Töölön kirkon urkurin toimesta muodostui Taneli Kuusistolle elämän kiintopiste. Kuusisto viihtyi Töölön kirkon urkurina aina vuoteen 1964 asti, jolloin hän oli jo ollut monia vuosia myös Sibelius-Akatemian rehtorina. Toisen sävellyskonserttinsa Taneli Kuusisto vuonna 1942 omisti kirkkomusiikille. Kolmas Kuusiston sävellyskonsertti vuonna 1944 oli omistettu sota-aikana syntyneille sävellyksille. Sävellyskonsertin ohjelmassa oli mm. Kuusiston ensimmäinen suuri orkesteriteos, Päiviö-veljen muistoksi sävelletty sinfoninen balladi, Laatokka. Luutnantti Päiviö Kuusisto oli kaatunut Laatokan Petäjäsaarella talvisodan viimeisellä viikolla.

Vielä neljäskin lapsi syntyi Kuusiston perheeseen vuonna 1945, Tuulikki (myöhemmin Närhinsalo). Samana vuonna Taneli Kuusisto otti Helsinkiin evakoidun kuoron, Viipurin Lauluveikon, johtajan tehtävät vastaan. Työt Sibelius-Akatemiassa vähitellen muodostuivat yhä aikaavievemmiksi Kuusistolle. Hän opetti kirkkomusiikkiosastolla liturgista urkujensoittoa vuosina 1948-1957 ja toimi kirkkomusiikkiosaston johtajana vuosina 1955-1957 sekä Sibelius-Akatemian vararehtorina vuosina 1956-1959. Sibelius-Akatemian rehtoriksi Taneli Kuusisto valittiin vuonna 1959. Rehtorina Taneli Kuusisto kehitti erittäin määrätietoisesti suomalaista musiikkikoulutusta ja soitonopetusta eteenpäin. Korkeakoulun ohjesääntö ja opinto- ja tutkintosäännöt uudistettiin perusteellisesti. Tutkintojärjestelmä ulotettiin koskemaan koko maan musiikkioppilaitosverkostoa. Lopulta vuonna 1966 Sibelius-Akatemia muuttui valtion ylläpitämäksi musiikkikorkeakouluksi. Säveltäjä Taneli Kuusisto jäi hyvin ansaitulle eläkkeelle rehtorin tehtävistään vuonna 1971. Taneli Kuusisto kuoli 82-vuotiaana 30.3.1988 Helsingissä.