Babi Yar

Dina Pronicheva todistaa Kiovan oikeudenkäynnissä vuonna 1946.

Varmasti yksi kaikkein kuuluisimmista 29.-30.9.1941 Babi Yarin juutalaisten, romanien ja neuvostoliittolaisten sotavankien valtavasta saksalaisten suorittamasta joukkomurhasta Kiovan lähellä Ukrainassa hengissä selviytynyt todistaja oli Dina (Vera) Mironovna Pronicheva (s. 7.1.1911 ja k. 1977). Hän syntyi Tšernihvissä ja oli juutalainen, joka työskenteli vuonna 1941 nukketeatterissa ja asui oman anoppinsa luona. Saksalaiset saapuivat Kiovaan 19.9.1941. Kun Kiovassa syttyi tulipaloja 24. ja 25.9.1941 ja liikkeellä oli huhuja juutalaisten vastanneen tulipaloista, alkoivat saksalaiset julmasti ”metsästää juutalaisia”. Saksalaiset sotilaat kulkivat yöllä asunnosta toiseen etsiessään juutalaisia. Saksalainen komentaja antoi 28.9.1941 käskyn juutalaisille ottaa mukaansa lämpimiä vaatteita ja arvoesineitä, ja kokoontua ampumisen uhalla Degtiarev-kadulle seuraavana päivänä klo 8. Käskyn mukaan sama kohtalo odottaisi myös juutalaisten tyhjilleen jättämiä asuntoja ryösteleviä kansalaisia.

Babi Yar Kiovassa syksyllä 1941.

Tuohon aikaan juutalaisia oli Kiovassa noin 175 000 henkeä. Juutalaisista useimmat uskoivat tämän määräyksen tarkoittavan, että heidät kuljetetaan työleireille tai uudelleenasutettaviksi toisaalle. Babi Yar mainitaan historiallisissa kirjoituksissa ensimmäisen kerran vuonna 1401, jolloin ”baba” (vanha nainen) myi paikan. Turkkilaista alkuperää oleva sana ”yar” tarkoittaa rotkoa. Paikalla on vuosisatojen vieriessä ollut ainakin sotilasleirejä ja ainakin kaksi hautausmaata. Kenraalimajuri Kurt Eberhard (s. 12.9.1874 ja k. 8.9.1947), SS-komentaja Friedrich Jeckeln (s. 2.2.1895 ja k. 3.2.1946) ja Emil Otto Rasch (s. 7.12.1891 ja k. 1.11.1948) sekä saksalainen komentaja Paul Blobel (s. 13.8.1894 ja k. 7.6.1951) olivat henkilökohtaisesti vastuussa Babi Yarin joukkoteloituksista syksyllä 1941. Pelkästään 29. ja 30. syyskuuta tapettiin juutalaisia Babi Yarissa 33 771 ihmistä. Samaan paikkaan surmattiin myöhemmin myös romaneja ja neuvostoliittolaisia sotavankeja. Myöhemmin tarkentuneiden tietojen mukaan Babi Yarissa telotettiin noin 100 000 – 150 000 ihmistä, joista ainakin 70 000 oli juutalaisia.

Teloitettujen juutalaisten muistomerkki Babi Yarissa.

Käytännössä joukkomurhan toteutti SS-Einsatzgruppe C, jotka saivat apua muilta saksalaisjoukoilta ja ukrainan poliiseilta. Ukrainalaisten nationalistien osuudesta joukkoteloitukseen kiistellään vielä tänäkin päivänä. Babi Yarin rotkolle tuodut juutalaiset jonottivat jonoissa ja heidät käskettiin riisuutua alasti. Jokainen arvoesine ja vaatekappale kerättiin omaan kasaansa ja ihmiset määrättiin makaamaan alastomina rotkon pohjalle kymmenen hengen ryhmissä. Sen jälkeen saksalaiset sotilaat tulivat kävellen heidän päälleen ja ampuivat konetuliasein telottaen vankeja niskaan. Rotko oli noin 150 metriä pitkä ja 30 metriä leveä sekä yli 15 metriä syvä. Kun rotkon pohja oli täynnä näin teloitettuja ruumiita, tulivat seuraavat uhrit rotkoon makaamaan edellisten teloitettujen päälle ja sama teloitus jatkui näin, kunnes rotko lopulta täyttyi ihmisten ruumiista. Sen jälkeen rotkossa olleet vainajat peitettiin hiekan alle.

Runoilija ja toisinajattelija Jevgeni Aleksandrovitš Jevtušenko.

Maailmankuulu runoilija ja Neuvostoliiton arvostelija, Jevgeni Aleksandrovitš Jevtušenko (s. 18.7.1932 Irkutsk, Neuvostoliitto ja k. 1.4.2017 Tulsa, Yhdysvallat) julkaisi venäjänkielellä syyskuussa 1961 runon, Babi Yar, Literaturnaja Gazetassa. Virallisesti runo julkaistiin vasta vuonna 1984; teoksen – runo oli mukana Jevtušenkon teoksessa, Runoja, Kirjayhtymä 1984 - suomennuksesta vastasi tuolloin runoilija ja suomentaja Pentti Juhani Saaritsa (s. 29.12.1941 Helsinki). Pentti Saaritsa on nauttinut valtion taiteilijaeläkettä vuodesta 2005 saakka. Runoilija Jevtušenko ehdotti pianisti ja säveltäjä Dmitri Dmitrijevitš Šostakovitšille (s. 25.9.1906 ja k. 9.8.1975) oman runonsa säveltämistä.

Säveltäjä Dmitri Šostakovitš.

Säveltäjä Dmitri Šostakovitš sai 20.7.1962 valmiiksi viisiosaisen ja tunnin mittaisen teoksensa bassosolistille, mieskuorolle ja suurelle orkesterille, sinfonia nro 13 b-molli op. 113. Teosta on sittemmin luonnehdittu kuorosinfoniaksi, laulusarjaksi tai kantaatiksi. Sinfonia oli alkujaan tarkoitettu yksiosaiseksi laulusinfoniseksi runoksi. Šostakovitš löysi toukokuun loppuun mennessä kolme muuta Jevtušenkon runoa, jonka johdosta säveltäjä laajensi sävelteoksensa moniosaiseksi kuorosinfoniaksi. Šostakovitš pyysi runoilijalta vielä 4. osan, Pelot, teokseensa tilauksena. Sairaalahoidon aikana säveltäjä Šostakovitš sävelsi teoksensa kuudessa viikossa. Sinfonia tunnetaan myös yleisesti lempinimellä Babi Yar. Ensimmäisen kerran sinfonia esitettiin Moskovassa 18.12.1962. Teoksen julkaisemisessa oli suuria vaikeuksia, kun säveltäjää uhkailtiin ja painostettiin. Kolme bassosolistia kieltäytyi esittämästä uhkailun vuoksi bassosooloa. Myös kuoro uhkasi poistua ensiesityksestä. Kotiuduttuaan sairaalasta säveltäjä matkusti heti yöjunalla Kiovaan näyttääkseen sävellystään bassolaulaja Boris Gmiyiryalle (s. 23.8.1903 ja k. 9.8.1969 Kiova). Kiovasta säveltäjä matkusti Leningradiin viemään partituurin kapellimestari Jevgeni Aleksandrovitš Mravinskille (s. 4.6.1903 ja k. 19.1.1988).

Säveltäjä Dmitri Šostakovitš paljasti säveltäjäkollega Edison Vasilievich Denisoville (s. 6.4.1929 ja k. 24.11.1996), että hän aina vihasi antisemitismiä. Musiikkitieteilijä Solomon Valkoville Šostakovitš kertoi Babi Yarista ja juutalaisten tilasta Neuvostoliitossa seuraavaa: ”Olisi hyvä, jos juutalaiset voisivat elää rauhassa ja onnellisesti Venäjällä, missä he syntyivät. Emme saa koskaan unohtaa antisemitismin vaaroja ja täytyy jatkuvasti muistuttaa muita siitä, että infektio on edelleen elossa ja kuka tietää, katoaako se koskaan. Siksi olin iloinen, kun luin Jevtušenkon Babi Yar-runon; runo yllätti minut. Se myös hämmästytti tuhansia ihmisiä. Vaikka useat olivat kuulleet Babi Yarista, tarvittiin tämä runo, jotta ihmiset havahtuisivat todella asian äärellä. Ensin saksalaiset ja sitten Ukrainan hallitus yritti tuhota Babi Yarin muiston. Jevtušenkon runon jälkeen kävi hyvin selväksi, että tapahtumaa ei koskaan unohdeta. Se on taiteen voima. Useat ihmiset tiesivät Babi Yarista ennen Jevtušenkon runoa, mutta he päättivät vaieta asiasta. Kun he lukivat runon, hiljaisuus katkesi. Taide tuhoaa hiljaisuuden.”

Kapellimestari ja viulisti John Storgårds.

Torstaina 27.4.2023 Tampere Filharmonian ystäväyhdistys Pro Orchestra ry:n nimikkokonsertissa Tampere-talon suuressa salissa esitettiin Šostakovitšin Sinfonia nro 13 b-molli op. 113 ”Babi Yar” kapellimestari John Gunnar Rafael Storgårdsin (s. 20.10.1963) johdolla. Teoksen bassosolistina toimi oopperalaulaja Mika Kares (s. 1978). Tärkeässä osassa teoksessa oli myös vuonna 1944 virolaisen säveltäjän ja kuoronjohtaja Gustav Ernesaksin (s. 12.12.1908 Harjumaa ja k. 24.1.1993) perustama Eesti Rahvusmeeskoor eli RAM, joka lienee maailman ainoa ammattimainen mieskuoro, joka harjoittelee ja esiintyy viitenä päivänä viikossa. Kuoroa johtaa ylikapellimestari ja taiteellinen johtaja Mikk Üleoja. Konsertin alkuosassa ennen väliaikaa kuultiin Arvo Pärtin (s. 1935) De Profundis mieskuorolle ja kamariorkesterille sekä Valentin Silvestrovin (s. 1937) Meta Waltz, sinfoninen runoelma Suomen ensiesityksenä.

Bassolaulaja Mika Kares.

John Storgårds opiskeli viulunsoittoa (Ester Raitio, Jouko Ignatius), sävellystä Einojuhani Rautavaaran (s. 9.10.1928 Helsinki ja k. 27.7.2016 Helsinki) ohjauksessa ja orkesterinjohtoa Sibelius-Akatemiassa. Opinnot viulunsoitossa jatkuivat Israelissa Chaim Taubin ohjauksessa. Kapellimestaridiplomin John Storgårds suoritti vuonna 1997. Vuonna 1988 Storgårds soitti ensikonserttinsa viulistina pianisti Jouko Laivuoren (s. 1959) kanssa Helsingin Temppeliaukion kirkossa. Jouko Laivuori aloitti pianonsoiton Tampereella ja suoritti Sibelius-Akatemian pianodiplomin vuonna 1984. Ensikonserttiinsa John Storgårds ei saanut Sibelius-Akatemiasta tukea ja nuorelta soitonopiskelijalta kului noin 10 000 markkaa konsertinsa järjestämiseen. Storgårds osti Lauttasaaren R-kioskilta Ässä-arvan, jolla voitti 10 000 markkaa ja sai arpajaisvoitollaan ensikonserttinsa kustannukset kuitattua.

Tampere-talon pienessä salissa viulisti John Storgårds ja pianisti Jouko Laivuori soittivat resitaalin lauantaina 29.4.2023 klo 19. Kamarikonsertin aloitti Johann Sebastian Bachin Sonaatti viululle ja cembalolle c-molli BWV 1017 ja ennen konsertin väliaikaa oli vuorossa vielä puolalaisen Witold Roman Lutoslawskin (s. 25.1.1913 ja k. 7.2.1994) Partita for Violin and Piano (1984). Väliajan jälkeen hiljennyttiin Tampere-talon pienessä salissa nauttimaan poikkeuksellisen lahjakkaan varhaisromantiikan säveltäjän, Franz Peter Schubertin (s. 31.1.1797 Himmelpfortgrund ja k. 19.11.1828 Wien) Sonatiinista a-molli D 385. Tanskalaissäveltäjä Carl August Nielsenin (s. 9.6.1865 Sortelung ja k. 3.10.1931 Kööpenhamina) Viulusonaatti nro 2 op. 35 päätti virallisen konserttiohjelman. Tämän saman teoksen John Storgårds ja Jouko Laivuori soittivat ensikonsertissaan 35 vuotta aikaisemmin Temppeliaukion kirkossa. Kaksituntisen konsertin päätteeksi John Storgårds ja Jouko Laivuori tarjosivat vielä yleisön nimenomaisesta pyynnöstä ylimääräisenä numerona pianisti ja säveltäjä Clara Josephine Schumannin (s. 13.9.1819 ja k. 20.5.1896) Romanssin teoksesta Kolme romanssia viululle ja pianolle op. 22, 1853).

 

Tiistaina 25.4.2023 vietettiin Helsingin funktionaalisessa Lasipalatsin Bio Rexissä Suomen Musiikintekijät ry:n päivää. Bio Rex avattiin Lasipalatsiin 4.2.1936 ja tämän elokuvateatterin suunnittelivat arkkitehdit Viljo Gabriel Revell (s. 25.1.1910 Vaasa ja k. 8.11.1964 Helsinki), Niilo Viljo Henrik Kokko (s. 21.1.1907 Liminka ja k. 3.9.1975) ja Heimo Ilmari Riihimäki (s. 17.1.1907 Helsinki ja k. 17.11.1962). Aikaisemmin Lasipalatsin paikalla oli Turun kasarmi, joka tuhoutui sisällissodassa vuonna 1918. Elokuvateatterissa oli alkujaan 800 paikkaa ja teatteri on tullut sangen kuuluisaksi lukemattomien elokuvien ensi-iltapaikkana Helsingissä.

Tammikuussa 1955 tuottaja ja masteri Toivo Jalmari Särkkä (alk. Toivo Hjalmar Silén, s. 20.11.1890 Mikkeli ja k. 9.2.1975 Helsinki) osti kirjailija Väinö Linnalta elokuvaoikeudet Linnan romaaniin Tuntematon sotilas. Tuottaja Särkkä lähetti näyttelijä ja ohjaaja Edvin Armas Laineen (vuoteen 1906 Bovellán, s. 13.7.1905 Iisalmi ja k. 18.11.1989 Helsinki) Väinö Linnan luokse Tampereelle ja Särkkä ohjeisti Laineen tarjoamaan elokuvaoikeudesta 500 000 markkaa. Kirjailija Väinö Linna vaati kuitenkin palkkiona miljoona markkaa; Laineen vastatarjous oli tähän 700 000 markkaa. Väinö Linna piti kuitenkin päänsä ja elokuvaoikeuksista maksettiin hänelle lopulta miljoona markkaa. Edvin Laineen ohjaaman elokuvan (Tuntematon sotilas) kuvaukset alkoivat 14.3.1955 ja päättyivät 5.12.1955. Elokuva oli ilmestyessään siihen mennessä kallein suomalainen elokuva. Elokuva Tuntematon sotilas esitettiin kutsuvierasnäytäntönä Helsingin Lasipalatsin Bio Rexissä maanantaina 19.12.1955 Väinö Linnan sodanaikaiselle yksikölle JR8:lle sekä elokuvan näyttelijöille ja tuotantohenkilökunnalle. Näytännössä oli mukana myös Suomen sotilasjohtoa ja hallituksen edustajia. Näytännön tuotto lahjoitettiin sotainvalidien hyväksi. Elokuva sai myös toisenkin kutsuvierasnäytännön, joka oli 22.12.1955. Varsinainen Tuntemattoman sotilaan teatteriensi-ilta oli perjantaina 22.12.1955 Helsingissä, Tampereella, Turussa, Oulussa, Lahdessa ja Porissa sekä Riihimäellä.

Bio Rexin värisuunnittelusta vastasi koristetaiteilija Eino Elias Kauria (vuoteen 1930 Fagerlund, s. 17.4.1903 Velkua ja k. 9.2.1997 Helsinki) ja valaisimet suunnitteli muotoilija Paavo Viljo Tynell (s. 25.1.1890 Helsinki ja k. 13.9.1973 Tuusula). Elokuvateatterin esiripun suunnittelivat tekstiilitaiteilija Aira Mailis ”Maija” Kolsi-Mäkelä (s. 4.6.1911 Lahti ja k. 16.12.1982 Lahti) ja Eino Kauria. Elokuvateatterin avajaisissa 4.2.1936 esiteltiin teatteria yleisölle ja teatterin orkesteri soitti tilaisuudessa Johan Christian Julius Sibeliuksen (s. 8.12.1865 Hämeenlinna ja k. 20.9.1957 Järvenpää) musiikkia. Avajaisissa esitettiin elokuva, Mustia Ruusuja. Teatteria vuokrasi vuonna 1912 perustettu Adams Filmi Oy. Vuosina 1986-1997 Bio Rexiä pyöritti Finnkino Oy ja vuosina 1997-2003 toiminnasta vastasi Oy Cinema Mondo LTD. Nykyään Lasipalatsin omistaa Helsingin kaupunki.

Tiistain Suomen Musiikintekijät ry:n tilaisuus alkoi Bio Rexissä klo 9.30 aamiaistarjoilulla. Aamupalan jälkeen ohjelma jatkui elokuvateatterin puolella Etkoilla klo 10, jossa oli tarjolla ajankohtaisia seminaareja mielenkiintoisista musiikkiaiheista. Seminaarit jatkuivat klo 16 saakka. Kokouspäivän kahvituokio oli tarjolla klo 16. Suomen Musiikintekijät ry:n kevätkokous alkoi elokuvateatteri Bio Rexin tiloissa klo 16.30 ja kesti klo 19 saakka. Kokouksen jälkeen oli vielä tarjolla buffet-illallinen ja musiikintekijöidenpäivän ohjelma päättyi klo 21.

 

Opettaja Herman Niemi kertoi aikanaan Kansakoulun lehdessä omasta koulunkäynnistään 1870-luvun alussa näin ikään: ”Saavuin kouluun. Koulurakennus oli avara ja komea, niinkuin ainakin semmoinen, joka on rakennettu yksinänsä suuren pitäjän tarvista tyydyttämään. Papiston ja paikkakunnan muun herrasväen toimesta oli koulu rakennuksineen saatu kuntoon. Oppilaita oli kolmenkymmenen vaiheilla poikia ja saman verran tyttöjä. Talollisten lapsia oli muutama, enemmistö oli paikkakunnan pikkuvirkamiesten ja varakasten käsityöläisperheiden.

Ei ollut vielä muissa opetusaineissa kuin uskonnossa oppikirjoja opetuksen tukena, vaan täytyi opetettavien asioiden alusta loppuun saakka kokonaan jäädä oppilaiden muistin varaan, jonka tähden kertaileminen tuntuikin asianmukaiselta. Laskennon opetuksessa oli päässälasku pääasiana ja vuoroittain annettiin aloitteleville ja kehittyneemmille sopivia esimerkkejä, ja yrittää sopi kumpia tahtoi, vaikkapa molempiakin. Maantieto antoi meille paljon hommaa. Välitöiksemme nimittäin piirtelimme ja maalailimme karttoja. Ensimmäinen oli oman pitäjän kartta, vuorineen, järvineen, kylineen, teineen. Sen jälkeen tulivat vesistöjen kartat, joiden mukaan vesistöt myös luettiin hyvin tarkkaan.

Tarkemman esityksen ansaitsee käsitöiden opetus sekä tarkoituksensa että laatunsa nähden. Erityistä käsityöhuonetta ei ollut, vaan olivat pöydät ja penkit kokoon lykättävät käsityötunneiksi. Työkalustokaan ei ollut kehuttava. Koulussa oli käytettävänä pitkät penkit ja pöydät. Opettajaa ne eivät tyydyttäneet, rohkea tuuma johtui hänen mieleensä. Hän pani oppilaat tekemään itselleen pöytiä ja tuoleja, ensin parhaimmat ja sitten huonoimpiakin perässä. Toisen kouluvuoteni lopulla jo useimmat oppilaat istuivat omilla tekemillään tuoleilla ja niin ikään omien tekemiensä pöytien ääressä.”

Vasta 1880-luvulla pääsivät tytöt oppikouluun opiskelemaan. Suomalaisten siirtolaisten pappina Alaskassa ja Pietarissa toiminut maisteri Uno Cygnaeus (s. 12.10.1810 Hämeenlinna ja k. 2.1.1888 Helsinki) lähetettiin tutustumaan Euroopan eri valtioiden kouluihin. Tältä opintomatkalta palattuaan Uno Cygnaeus ehdotti, että Suomeenkin oli perustettava kansakoulu. Kansakoulu aloitti toimintansa Suomessa vuonna 1866. Unon isä oli Hämeen läänin rahastonhoitaja Jakob Cygnaeus ja äiti Johanna Fredrika, omaa sukua Aejmelaeus. Uno Cygnaeus lukeutui tunnettuun Cygnaeusten pappissukuun, sillä hänen isoisänsä, Zacharias Cygnaeus, ja setänsä, Zacharias Cygnaeus nuorempi, olivat molemmat luterilaisen seurakunnan piispoja.

Isän kuoltua varhain Uno sai kotiopetusta triviaalikoulun opettaja, maisteri Karl August Grunériltä vuonna 1820. Syyslukukaudeksi 1821 hän pääsi Hämeenlinnan triviaalikouluun, jota myös hänen serkkunsa, Fredrik oli käynyt. Koulu sijaitsi kirkon vieressä torin varrella Hämeenlinnassa. Koulun tilanahtaus, epäsiisteys ja huonolaatuinen huoneilma aiheuttivat paljon sairauksia ja joitakin oppilaita myös menehtyi näiden syiden vuoksi. Uusi koulurakennus valmistui vuonna 1824, mutta sekin paloi vuonna 1831 Hämeenlinnaa kohdanneessa suuressa tulipalossa.

Ylioppilastutkinto oli tuohon aikaan ainoastaan suullisesti suoritettavissa ja se suoritettiin yliopistossa. Uno Cygnaeus oli viimeisiä ylioppilaita, jotka pääsivät sisään Turun yliopistoon; hän ei kuitenkaan ennättänyt aloittaa omia opintojaan, koska Turun palo syyskuun alussa 1827 tuhosi samoin Turun yliopiston täysin käyttökelvottomaksi. Tulipaloa seurasi pakollinen välivuosi ennen kuin yliopiston toiminta alkoi uudessa pääkaupungissa, Helsingissä, lokakuun alussa 1828, jolloin Cygnaeus aloitti myös opintonsa Helsingissä. Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa opiskeli tuolloin noin 200 ylioppilasta ja luentosaleja oli viisi kappaletta.

Keisarillinen Aleksanterin yliopisto oli suljettuna syyslukukauden 1831; viralliseksi syyksi mainittiin koleraepidemia, mutta myös kirkon kivittämisellä saattoi hyvinkin olla osansa sulkemispäätöksessä. Syksyllä 1831 Uno Cygnaeus avusti Hämeenlinnan lääkäriä koleraepidemian aikana. Tiedetään, että Uno Cygnaeus haaveili tuolloin lääkärin urasta ja varmasti myös suuntasi opintojaan lääkärin uraa silmälläpitäen. Hän kuului Viipurilaiseen osakuntaan, mutta osakunnissa syntyi kiistoja 1830-luvun alkupuolella, sillä ne olivat vasta muotoutumassa uudelta pohjalta. Keväällä 1836 Uno Cygnaeus suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon. Hänet promovoitiin maisteriksi ja kevään 1836 ylioppilasjuhla oli sangen merkittävä tapahtuma. Lääkäri Elias Lönnrot (s. 9.4.1802 Sammatti ja k. 19.3.1884 Sammatti) sai merkittävää huomiota juuri julkaisemallaan Kalevalan ensimmäisellä osalla.

Lukuvuoden 1836-1837 Uno Cygnaeus suoritti Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa teologian opintoja, ehkä hän opiskeli teologiaa jo aikaisemminkin. Papinura oli kuitenkin ollut mielessä jo vuodesta 1832 lähtien. Teologian opetuksen taso ei täysin tyydyttänyt häntä; ainoa professori, jota hän yliopistossa kehui oli Robert Valentin Frosterus (s. 14.2.1795 ja k. 20.5.1884 Kuopio), josta myöhemmin tuli Kuopion hiippakunnan ensimmäinen piispa vuosiksi 1851-1884. Uno Cygnaeus suoritti jumaluusopilliset opintonsa erinomaisesti ja hänet vihittiin Turussa papiksi kesäkuun puolivälissä vuonna 1837. Hänen ensimmäinen virkapaikka pappina oli Viipurissa, jossa hän toimi kaksi vuotta opettajana ja pappina. Kun kirkkoherra Carl Gustaf Ottelin (s. 1.5.1792 Elimäki ja k. 18.10.1864 Porvoo) siirtyi vuonna 1838 Porvooseen, sai Uno Cygnaeus vankilasaarnaajan viran Viipurin lääninvankilasta. Lisäksi hän opetti kevääseen 1839 saakka Ahrenbergin koulussa ja toimi virkaatekevänä kappalaisena vuonna 1838.

Kevättalvella 1839 Uno Cygnaeus sai kuulla, että venäläis-amerikkalaiseen kauppakomppaniaan – sen pääpaikka oli tuolloin Sitkan saari Alaskassa, Novo-Arkangelissa – värvätään luterilaista pappia. Virka oli määräaikainen ja kestoltaan viisi vuotta, vuodet 1840-1845. Suomalaissyntyinen Alaskan kuvernööri Arvid Adolf Etholén valitsi hänet Alaskan luterilaisen seurakunnan saarnaajan virkaan. Viipurista Cygnaeus lähti haikein mielin, sillä Viipuriin jäi romanssi piispan tyttären kanssa.

Venäläis-amerikkalainen kauppakomppania oli tuolloin toiminut noin 40 vuotta ja tuohon aikaan Sitkan saarella oli noin 400-500 asukasta. Heistä oli luterilaisia noin 150 henkilöä. Alkuasukkaiden kanssa saaren väkiluku nousi yli 1 000 henkilöön. Perille saavuttuaan Uno Cygnaeus alkoi välittömästi suunnitella kirkon rakentamista Sitkan saarelle. Laivan mukana tuotiin jo kirkon sisustukseen tarvittavia esineitä, kuten esimerkiksi B. A. Godenhjelmin maalaama alttaritaulu. Kuvernööri Etholén lahjoitti kirkkoon kuusi äänikertaa sisältävät urut, jotka valmistettiin Tartossa. Väliaikainen kirkko vihittiin käyttöön jo 23.8.1840. Seuraavana sunnuntaina kirkossa vietettiin ensimmäistä ehtoollisjumalanpalvelusta. Tallinnassa syntynyt saksalainen herra Höppner toimi urkurina ja hän oli Cygnaeuksen kuvauksen mukaan hyvin taitava muusikko; Höppner soitti kymmenmiehisen orkesterinsa kanssa – jossa oli kolme suomalaista soittajaa – myös illanvietoissa ja tanssiaisissa.

Ortodoksinen piispa hidastutti määräyksillään luterilaisen kirkon valmistumista. Kirkkorakennus ei saanut olla normaalin kirkon näköinen, eikä siihen saanut rakentaa mm. tornia. Kirkon piirustukset laadittiin siten tavallisen talon kaltaiseksi. Tien puolelta oli kulku kirkon eteiseen, josta pääsi sekä kirkkoon että seurakunnan kirjastoon oikealle. Kirkkosaliin mahtui 100 ihmistä ja kirkon toisessa päässä, takana oli sakasti sekä kahden huoneen ja keittiön pappila. Pappilaan oli oma sisäänkäyntinsä ja sieltä näkyi Tyynelle valtamerelle. Uusi luterilainen kirkko vihittiin käyttöönsä 24.8.1843. Pastori Uno Cygnaeus sai jo hyvissä ajoin vuonna 1843 tietää, että Pietarin ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra Zandt toivoi hänen viipyvän jonkin aikaa Pietarin hiippakunnassa Alaskan matkan jälkeen.

Paluumatkallaan Alaskasta pysähdyttiin Ohatskissa keskikesällä. Ohatskissa kuvernööri Etholén luovutti tehtävänsä seuraajalleen 9.7.1845. Täällä Uno Cygnaeus tapasi samoin seuraajansa Sitkan pastorina, Henrik Johannes Gabriel Plathanin (s. 15.2.1809 Saarijärvi ja k. 25.10.1887 Sortavala). Pietarin suomalais-ruotsalainen seurakunta perustettiin jo vuonna 1703 ja vuonna 1733 rakennettiin kaupunkiin Pyhän Annan kirkko seurakunnan käyttöön. Seurakunta jakautui kahtia vuonna 1745 ja suomenkieliset ja ruotsinkieliset valitsivat omat papit seurakunnilleen. Ruotsalaiselle seurakunnalle valmistui oma kirkko vuonna 1769, Pyhän Katariinan kirkko ja tällöin Pyhän Annan kirkko jäi suomalaisen seurakunnan käyttöön yksin. Vuonna 1805 valmistui suomalaiselle seurakunnalle täysin uusi kirkko, Pyhän Marian kirkko. Tästä lähtien myös tätä seurakuntaa kutsuttiin Pyhän Marian seurakunnaksi. Uno Cygnaeuksen tullessa Pietariin kaupungin asukasluku lähestyi jo puolta miljoonaa. Vuosina 1838-1857 Pietariin muutti noin 13 000 suomalaista. Uno Cygnaeuksen aikana Pietarissa oli noin 10 000 suomalaista. Seuraavaksi eniten Pietarissa oli Saksasta tulleita ihmisiä.

 

Nikola Tesla matkusti kesällä 1889 Pariisin Exposition Universelle-näyttelyyn, maailmannäyttelyyn, joka järjestettiin Pariisissa 5.5.-31.10.1889. Tunnetuin tähän näyttelyyn luotu ja yhä edelleen paikallaan seisova rakennelma on insinööri Gustave Eiffelin suunnittelema ja rakennuttama Eiffel-torni. Pariisissa Tesla kuuli saksalaisen fyysikon, Heinrich Rudolf Hertzin (s. 22.2.1857 Hampuri ja k. 1.1.1894 Bonn), vuosina 1886-1888 tekemistä tutkimuksista, jotka osoittivat sähkömagneettisen säteilyn ja radioaaltojen olemassaolon. Tesla innostui Heinrich Hertzin löydöistä ja päätti tutkia asiaa lisää tarkemmin. Hän toisti ja laajensi omia kokeitaan sekä yritti saada virtaa kehittämäänsä Ruhmkorff-kelaan nopealla vaihtovirtageneraattorilla. Pian hän huomasi, että suurtaajuusvirta ylikuumensi rautasydämen ja sulatti kelan ensiö- ja toisiokäämien välisen eristyksen. Tämän ongelman hän korjasi kehittämällä ”värähtelevän muuntajan”, jossa ensiö- ja toisiokäämien välissä oli eristävän materiaalin sijaan ilmarako ja rautasydän, joka voitiin siirtää eri asentoihin kelassa tai poistaa sieltä. Myöhemmin hän kutsui tätä korkeajännitteistä, pienvirtaista ja suurtaajuista vaihtovirtasähkön tuottajaa Teslan-kelaksi. Nikola Tesla patentoi tämän Tesla-kelansa vuonna 1891. Hänestä tuli myös Yhdysvaltojen kansalainen 30.7.1891.

Nikola Tesla testasi lähetystehon siirtoa induktiivisella ja kapasitiivisella kytkennällä käyttämällä Tesla-kelalla aikaansaatuja korkeita vaihtojännitteitä. Hän sai kokeissaan useasti Geissler-putkia ja hehkulamppuja syttymään, mutta syystä tai toisesta nämä kokeet eivät koskaan johtaneet kaupallisen tuotteen valmistumiseen. Nikola Tesla toimi American Institute of Electrical Engineerissä varapuheenjohtajana vuosina 1892-1894.

Sähköinsinööri Charles Felton Scott (s. 19.9.1864 Ateena ja k. 17.12.1944) oli Yalen yliopiston professori ja tunnetun Scott-T-muuntajan keksijä. Charles Scott valmistui Ohion osavaltion yliopistosta vuonna 1885 ja jatkoi opintojaan Johns Hopkinsin yliopistossa Baltimoressa, Marylandissa. Vuonna 1888 Scott liittyi Westinghouse Electric and Manufacturing Companyn insinöörihenkilökuntaan Pittsburghissa. Charles Scott avusti Nikola Teslaa vaihtovirta- ja oikosulkumoottoreiden parissa. Scott suoritti samoin kokeellisia suurjännitesiirtolinjatöitä Telluridessa, Coloradossa, keksijä ja sähköinsinööri Ralph Davenport Mershonin (1868-1952) kanssa. Scott oli AIEE:n puheenjohtaja ja hän sai AIEE Edison-mitalin vuonna 1929.

Sähköinsinööri ja Westinghousen pääinsinööri Benjamin Garver Lamme (s. 12.1.1864 ja k. 8.7.1924) vastasi yrityksen sähkövoimakoneiden suunnittelusta. Jo varhaisiässä hän työskenteli koneiden parissa ja kokeili ideoitaan Lammen perheen tilalla. Hän valmistui Olive Branch High Schoolista Ohiossa vuonna 1883 ja meni opiskelemaan Ohion osavaltion yliopistoon, josta valmistui insinööriksi vuonna 1888. Sekä Charles Scott että Benjamin Lamme kehittelivät Teslan oikosulkumoottoreista tehokkaampia. Benjamin Lamme otti haltuunsa Teslalle patentoidun induktiomoottorin käytännöllisen version kehittämisprojektin Westinghousen insinööriltä Charles Scottilta ja kehitti tehokkaamman häkkikäämityksen.

Westinghouse Electricin edustajat pyysivät Nikola Teslaa osallistumaan World’s Columbian Exposition-näyttelyyn Chicagossa vuonna 1893. Yrityksellä oli näyttelyn sähkörakennuksessa suuri tila sähkönäyttelylle. Westinghouse Electric oli voittanut tarjouskilpailun näyttelyn valaisusta vaihtovirralla. Tämä oli historiallinen tapahtuma Amerikan historiassa, koska näin yritys näytti amerikkalaisille monivaiheisen vaihtovirtajärjestelmän turvallisuuden, luotettavuuden ja tehokkuuden.

Niagara Falls Cataract Construction Companyn johtaja Edward Dean Adams pyysi vuonna 1893 Nikola Teslan apua putouspaikan voimalaitostyypin valinnassa. Tesla suositteli lämpimästi Adamsille kaksivaiheista järjestelmää luotettavimpana ja yritys tekikin sopimuksen Westinghouse Electricin kanssa kaksivaiheisen vaihtovirtageneraattorijärjestelmän rakentamisesta Niagaran putouksille. Edward Dean Adams auttoi Nikola Tesla Companyn perustamisessa; yritys perustettiin rahoittamaan, kehittämään ja markkinoimaan aikaisempia ja tulevia Nikola Teslan patentteja ja keksintöjä. Koska 1890-luvun puoliväli oli taloudellisesti hyvin haastavaa aikaa, uusi yritys löysi vain sangen vähän sijoittajia.

Nikola Teslan laboratorio osoitteessa South Fifth Avenue (New York, Manhattan) syttyi tuleen aamu varhaisella 13.3.1895. Tulipalo sai alkunsa rakennuksen kellarista ja se oli niin intensiivinen, että Nikola Teslan neljännen kerroksen laboratorio paloi tyystin ja romahti alas toiseen kerrokseen. Tämä em. tulipalo ei vain hidastuttanut Nikola Teslan keskeneräisiä projekteja, vaan se myös tuhosi totaalisesti Teslan varhaisia muistiinpanoja sekä tutkimusmateriaaleja, malleja ja eri näyttelyitten esittelykappaleita. ”Olen liian surullinen puhuakseni asiasta”, Tesla kommentoi tulipalon jälkeen The New York Timesille. Tämän katastrofaalisen tulipalon jälkeen Nikola Tesla muutti osoitteeseen 46 & 48 East Houston Street ja rakensi omat laboratorionsa rakennuksen kuudenteen ja seitsemänteen kerrokseen.

Nikola Tesla jatkoi tutkimuksiaan edelleen ja perusti vuonna 1899 koeaseman korkealle Colorado Springsiin. Uudella tutkimusasemallaan Tesla pystyi turvallisesti käyttämään paljon suurempia keloja, kuin New Yorkin ahtaissa laboratorioissaan. Lisäksi El Paso Power Company toimitti hänelle vaihtovirtaa ilmaiseksi. Tesla sai kokeisiinsa myös uuden rahoittajan, liikemies ja sijoittaja John Jacob Astor IV (s. 13.7.1864 ja k. 15.4.1912), joka sijoitti Nikola Teslan kokeisiin 100 000 dollaria rahaa ja tuli näin tehdessään Nikola Tesla Companyn enemmistöosakkaaksi. John Jacob Astor IV oli liikemies William Backhouse Astor Jr:n ja Caroline Webster ”Lina” Schermerhornin viisilapsisen perheen ainoa poika ja nuorin lapsi. Hän kuoli RMS Titanicin uppoamisessa varhain 15.4.1912 laivan rikkaimpana matkustajana, jonka omaisuudeksi tuolloin arvioitiin 87 miljoonaa dollaria. Astor teki miljoonaomaisuuden kiinteistöillä, kuten aikaisemmatkin Astor-sukupolvet olivat tehneet. Hän rakennutti vuonna 1897 New Yorkiin Astoria hotellin, jota pidettiin tuolloin maailman ylellisimpänä hotellina.

Nikola Tesla asui vuodesta 1900 lähtien New Yorkin Waldorf Astorissa, jonka rakennutti John Jakob Astorin serkku, asianajaja, poliitikko ja liikemies William Waldorf Astor (s. 31.3.1848 ja k. 18.10.1919). Tämä 13-kerroksinen ja 450 huoneen hotelli sijaitsi Fifth Avenuen ja 33rd Streetin kulmassa ja hotellin avajaisia vietettiin 13.3.1893. Vuonna 1922 Nikola Tesla muutti asumaan St. Regis hotelliin; aina muutaman vuoden välein hän muutti hotellista toiseen ja usein hän jätti myös maksamattomia laskuja jälkeensä. Päivittäin Nikola Tesla nähtiin läheisessä puistossa ruokkimassa kyyhkysiä. Hän hoiti myös loukkaantuneita lintuja terveeksi. Tesla itse kertoi, että eräs loukkaantunut valkoinen kyyhkynen vieraili hänen luonaan päivittäin ja hän käytti tämän linnun hoitoon varojaan yli 2 000 dollaria. Nikola Tesla avautui itse asiasta näin: ”Olen ruokkinut kyyhkysiä… Mutta siellä oli yksi, kaunis lintu, puhtaan valkoinen ja vaaleanharmaat siipien kärjet; se oli erilainen. Se oli nainen. Rakastin sitä kyyhkystä, kuten mies rakastaa naista, ja hän rakasti minua. Niin kauan kuin minulla oli hänet, elämälläni oli tarkoitus.”

Vuonna 1934 Nikola Tesla muutti asumaan Hotel New Yorkeriin. Siitä lähtien Westinghouse Electric & Manufacturing Company alkoi maksaa Teslalle 125 dollaria kuukaudessa hotellivuokran lisäksi. Tesla sai tätä ”konsulttipalkkioksi” kutsuttua palkkiota koko loppuelämänsä ajan yritykseltä. Syksyllä 1937 Tesla lähti eräänä yönä puolenyön jälkeen Hotel New Yorkerista säännölliselle kyyhkysten ruokintamatkalleen ja katua ylittäessään kaatui taksin törmäämänä katuun. Hänen selkänsä murtui pahoin ja samoin kävi kylkiluille. Hän kieltäytyi kuitenkin menemästä lääkärin hoitoon, eikä koskaan täysin toipunut tästä onnettomuudesta. Nikola Tesla löydettiin 7.1.1943 yksin 86-vuotiaana kuolleena New Yorker hotellin huoneesta 3 327. Lääkärin mukaan kuolinsyy oli sepelvaltimotukos. Valtiolliset hautajaiset pidettiin Teslalle 12.1.1943 Manhattanin Pyhän Johanneksen katedraalissa.

Nikola Teslan keksinnöille myönnettiin noin 300 patenttia maailmanlaajuisesti. 64 kg painanut ja 1,88 m pitkä Nikola Tesla tunnettiin New Yorkissa eleganttina, tyylikkäänä hahmona, joka pukeutui tyylikkäästi päivittäin. Hän oli polyglotti, joka puhui kahdeksaa eri kieltä: serbokroatiaa, tšekkiä, englantia, ranskaa, saksaa, unkaria, italiaa ja latinaa. Tesla luki paljon ja opetteli ulkoa kokonaisia kirjoja, sillä hänellä oli valokuvamuisti. Kyyhkysseikkailustaan huolimatta Nikola Tesla säilyi poikamiehenä koko elinikänsä. Keski-iässä Nikola Teslasta ja kirjailija Mark Twainista (oik. Samuel Langhorne Clemens, s. 30.11.1835 Florida, Missouri ja k. 21.4.1910 Redding Cinnecticut) tuli läheisiä ystäviä. Toisinaan Nikola Tesla saattoi olla julma ja ilmaista avoimesti inhoa ylipainoisia ihmisiä kohtaan. Hän mm. erotti oman sihteerinsä tämän painon vuoksi. Tesla oli myös nopea kommentoimaan ihmisten pukeutumista; hän määräsi monasti työntekijänsä vaihtamaan pukunsa kotonaan.

 

Nikola Tesla.

Vuonna 1933 fyysikko ja keksijä Nikola Tesla (s. 10.7.1856 ja k. 7.1.1943) tilasi Buick Arrow -auton valmistajalta ja hän muutti sen sähköautoksi ja käytti sitä Tesla-kelalla. Nikola Tesla koeajoi autoaan Niagaran putouksien lähellä ja hän saavutti autolla 100 mailin tuntinopeuden. Tyhjiöputkia käytettiin Tesla-käämin ensiökäämien ohjaamiseen, korkeataajuuden muuntamiseen tasavirtaan ja DC muuntamiseen pulsseiksi, jotka ohjaavat moottoria. Vaihtovirtamoottoreita voidaan käyttää puoliaaltovoimalla. Don Smith ja Tariel Kapanadze ovat kopioineet Nikola Teslan overunity-järjestelmät.

Nikola Teslan syntymäkoti.

Nikola Tesla syntyi serbialaiseen Smiljan kylään Likassa, joka nykyään sijaitseen Kroatian alueella. Nikola Teslan syntymän aikoihin paikka kuului kuitenkin Itävallan keisarikuntaan. Nikola Teslan isä, Milutin Tesla (1819-1879) oli serbialaisortodoksinen pappi ja Teslan äiti, Duka Mandićilla (1822-1892) suunnitteli kodinkoneita ja käsityökaluja. Teslan äidillä oli eideettinen muisti. Nikola Teslan esi-isät olivat kotoisin Länsi-Serbiasta, läheltä Montenegroa. Nikola Tesla oli perheen viidestä lapsesta neljäs. Hänellä oli kolme sisarta: Milka, Angelina ja Marica, sekä vanhempi veli, Dane, joka menehtyi ratsastusonnettomuudessa Nikolan ollessa viisivuotias. Vuonna 1862 Tesla aloitti koulunkäynnin läheisessä Gospić kaupungissa, jossa Teslan isä toimi seurakuntapappina. Vuonna 1870 Tesla aloitti lukion vuonna 1579 perustetussa Karlovacissa. Lukiossa opiskeltiin saksankielellä. Nikola Tesla osoitti koulussa suurta lahjakkuutta matematiikassa. Erityisesti Teslaa kiinnosti sähkö ja hän halusi tietää tästä aina vain enemmän.

Nikola Teslan isä, serbiortodoksipappi Milutin Tesla.

17-vuotiaana Nikola Tesla sairastui koleraan ja sairasti vuodepotilaana yhdeksän kuukauden ajan ollen ajoittain jopa kuoleman kielissä. Teslan isä toivoi pojastaan pappia, mutta lupasi pojalleen tämän toivuttua sairaudesta pääsevän parhaaseen insinöörikouluun. Nikola Tesla välttyi asepalveluksen suorittamiselta seuraavana vuonna pakenemalla Likasta kaakkoon Tomingajiin, lähelle Gračacia. Siellä hän vietti aikaansa vuorilla ja tutki luontoa sekä luki mm. Mark Twainin kirjoja.

Vuonna 1875 Nikola Tesla ilmoittautui Imperial-Royal Technical Collegeen Grazissa Millitary Frontier-stipendillä. Tesla ahkeroi opintojensa kanssa ja menestyikin hyvin; tiedekunnan dekaani kirjoitti Teslan isälle kirjeen, jossa hän ylisti poikaa. Kolmantena vuotena Nikola Tesla jätti koulunsa kuitenkin kesken ja hän lähti Grazista joulukuussa 1878. On väitetty, että hänet karkotettiin koulusta uhkapelin ja naisten vuoksi. Teslan perhe ei tiennyt Nikola Teslan olinpaikkaa ja jonkin aikkaa liikkui sellainen huhu, että Tesla olisi hukkunut läheiseen Mur-jokeen. Selvisi kuitenkin, että Tesla toimi Mariborin kaupungissa piirtäjänä ansaiten 60 florinia kuukaudessa. Milutin Tesla löysi poikansa maaliskuussa 1879 ja yritti saada hänet palaamaan kotiin ja hakemaan koulutusta Prahasta. Nikola Tesla matkusti Gospićiin myöhemmin samassa kuussa sillä hänet karkotettiin, koska hänellä ei ollut oleskelulupaa. 60-vuotiaan Milutin Tesla kuoli 17.4.1879. Nikola Tesla opetti suurta luokkaa oppilaita vanhassa koulussaan Gospićissa loppuvuoden ajan.

Nikola Teslan kaksi setää keräsivät kyllin paljon rahaa, jotta Nikola pääsi Gospićista Prahaan opiskelemaan. Tesla huomasi kuitenkin saapuneensa liian myöhään ilmoittautuakseen Charles-Ferdinandin yliopistoon Prahassa. Toisaalta Nikola Tesla ei ollut koskaan opiskellut kreikankieltä eikä taitanut tčekinkieltä, jotka molemmat olisi tarvittu tässä yliopistossa opiskelua varten välttämättömästi. Nikola Tesla kävi tästä huolimatta yliopistolla kuuntelemassa filosofian luentoja, mutta ei saanut näistä kursseista arvosanoja. Vuonna 1881 Nikola Tesla muutti Budapestiin, jossa hän työskenteli unkarilaisen keksijän, puhelinpioneeri ja puhelinkeskuksen keksijän Tivadar Puskásin (s. 17.9.1844 ja k. 16.3.1893) ohjauksessa lennätinyhtiössä. Yhtiö oli tuolloin vielä rakenteilla ja muutamassa kuukaudessa Nikola Tesla pääsi yrityksen sähköasentajaksi. Tehtävässään hän paranteli keskuslennätintoimiston laitteita ja väitti kehittäneensä puhelimeen toistimen tai vahvistimen, jota ei kuitenkaan koskaan patentoitu tai muuten kuvattu.

Tivadar Puskás järjesti vuonna 1882 Nikola Teslalle työpaikan Pariisiin Continental Edison Companylle. Aluksi Tesla asensi Pariisissa hehkulamppuja sisätiloihin Société Electrique Edisonissa Pariisin Ivry-sur-Seinen esikaupunkialueella valaistusjärjestelmän asennuksesta vastaavassa divisioonassa. Toimessaan Pariisissa Tesla sai kattavasti kokemusta sähkötekniikasta. Sangen pian myös yrityksen johto havaitsi Teslan kyvyt tekniikassa ja fysiikassa. Tesla sai suunnitella ja rakentaa parannettuja versioita generoivista dynamoista ja moottoreista. Tesla lähetittiin helposti myös muille Edisonin laitoksille Ranskassa ja Saksassa tekemään teknisten ongelmien vianmääritystä tarvittaessa.

Thomas Alva Edison.

Amerikkalaisen Thomas Alva Edisonin (s. 11.2.1847 Milan, Ohio ja k. 18.10.1931 West Orange, New  Jersey) läheinen työkaveri, Charles W. Batchelor (s. 25.12.1845 ja k. 1.1.1910) oli piirtäjä ja koneistaja, joka syntyi ja kasvoi Manchesterissa, Englannissa. Lokakuusta 1871 alkaen Batchelor työskenteli Edisonin American Telegraph Workissa. Hänestä tuli eräs Edisonin lähimmistä laboratorioassisstenteista ja liikekumppaneista 1870- ja 1880-luvuilla. Hän oli Edisonin mukana keskeisissä projekteissa lennättimen, puhelimen, fonografin ja sähkövalaistuksen synnytyksissä. Taitavana kokeilijana hän oli Edisonin ”kädet”, joka kehitteli, testasi ja paransi sveitsiläissyntyisen lukkoseppä ja koneistaja John Kruesin (s. 15.5.1843 ja k. 22.2.1899) Thomas Edisonille rakentamia malleja ja laitteita. Thomas Alva Edison nimitti Charles Batchelorin koneelliseksi avustajakseen vuonna 1873. Pariisissa Edison General Electric Companyn johtajana ollessaan Charles Batchelor tutustui ja vakuuttui Nikola Teslan kyvyistä. Kun Batchelor kutsuttiin vuonna 1884 takaisin Yhdysvaltoihin Edison Machine Worksiin hallinnoimaan, hän halusi, että Nikola Tesla tuodaan myös Amerikkaan.

Edison Machine Works, New York.

Nikola Tesla muutti kesäkuussa 1884 New Yorkiin ja aloitti työskentelyn Edison Machine Worksissa Manhattanin Lower East Siden alueella. Täälläkin hän teki työtä asennusten vianetsinnän ja generaattoreiden parantamisen eteen. Lainkaan tarkasti ei ole tiedossa mitä todellisuudessa tapahtui, mutta kuusi kuukautta työskenneltyään Edisonin konetehtaalla Nikola Tesla erosi tehtävistään 4.1.1885. Thomas Edisonilta lähdettyään Nikola Tesla työskenteli saadakseen patentoitua kaarivalaistusjärjestelmän. Tesla tutustui maaliskuussa 1885 patenttiasiamies Lemuel Wright Serrelliin (s. 21.4.1829 Camberwell, Lontoo ja k. 1.8.1886), jota myös Thomas Edison käytti patenttiasioissaan. Lemuel Serrell esitteli Nikola Teslan kahdelle tuntemalleen liikemiehelle, Robert Lanelle ja Benjamin Vailille. Nämä liikemiehet ryhtyivät rahoittamaan Nikola Teslan nimissä toimivaa Tesla Electric Light and Manufacturing Companya.

Rahojaan Teslan yritykseen sijoittaneet liikemiehet eivät kuitenkaan olleet innostuneita Nikola Teslan kehittämistä uusista vaihtomoottoreista ja sähkönsiirtolaitteista. Heitä kiehtoi enemmän perinteisempi sähkötekniikka ja lopulta he perustivat uuden sähköyhtiön ja jättäytyivät Teslan yrityksestä pois, jolloin myös Nikola Tesla jäi varattomaksi. Tesla menetti tässä yhteydessä jopa itse luomien patenttien hallinnan, sillä hän oli luovuttanut ne yritykselle vastineeksi osakkeista. Nikola Teslan oma tilanne oli sellainen, että hän joutui työskentelemään monenlaisissa sähkökorjaustöissä sekä ojankaivajana tienatakseen kaksi dollaria palkkaa päivässä.

Nikola Tesla tapasi vuoden 1886 lopussa rahoituspalveluyritys Western Unionin superintendentin, Alfred S. Brownin ja asianajaja Charles Fletcher Peckin New Yorkissa. Nämä kaksi miestä olivat hyvin kokeneita yritysten perustajia ja he pystyivät myös hyödyntämään taloudellisesti taitavasti keksintöjä ja patentteja. Sekä Brown että Peck ryhtyivät tukemaan taloudellisesti keksijä Nikola Teslaa ja perustivat huhtikuussa 1887 Tesla Electric Companyn. Nikola Tesla sai oman laboratorionsa osoitteeseen 89 Liberty Street, Manhattanille, jossa hän kehitteli ja paranteli uudentyyppisiä sähkömoottoreita, generaattoreita ja muita laitteita. Sopimukseen perustuen Nikola Tesla sai tuotettujen patenttien tuotosta 1/3:n ja Alfred Brown 1/3:n, loput 1/3 meni kehityksen rahoittamiseen.

Nikola Tesla kehitti vuonna 1887 oikosulkumoottorin, joka käytti vaihtovirralla sähköjärjestelmäformaattia, jonka edistyksellinen etu oli pitkän matkan korkeajännitesiirrossa. Tämä innovatiivinen sähkömoottori patentoitiin toukokuussa 1888. Samaan aikaan moottorin patentoinnin kanssa järjestettiin myös riippumattomia testejä, joilla varmistettiin moottorin toiminta. Sähkömoottorin eräs testaaja, fyysikko William Arnold Anthony (s. 17.11.1835 ja k. 29.5.1908) ja toimittaja sekä sähköinsinööri Thomas Commerford Martin (s. 22.7.1856 ja k. 17.5.1924) järjestivät Nikola Teslan esittelemään keksimäänsä AC-moottoriaan 16.5.1888 American Institute of Electrical Engineerissä.