keskiviikko 16. heinäkuuta 2025

 Frans Oskar Merikanto (6. osa)

Frans Oskar Merikanto.
Helsingin Vanha kirkko.

Lorenz Nikolai Achté (s. 25.5.1835 Pori ja k. 18.4.1900 Helsinki) oli suomalainen laulaja, säveltäjä, orkesterinjohtaja ja musiikinopettaja. Lorenz Nikolai Achté polveutui itämerenmaakuntalaisesta von Acht -suvusta. Hänen vanhempansa olivat majuri Nikolai von Acht ja Sofie Charlotte Gottleben sekä aviopuolisonsa vuodesta 1875 oopperalaulajatar ja laulunopettaja Emmy Ackté (o.s. Strömer, 14.11.1850 Oulu ja k. 2.12.1924 Helsinki). Laulajattaret Irma Tervani-Wiecke (s. 4.6.1887 Helsinki ja k.29.10.1936 Berliini) ja Aino Ackté (s. 23.4.1876 Helsinki ja k. 6.8.1944 Nummela, Vihti) olivat heidän tyttäriään. Aino Acktén tytär oli näyttelijä ja teatterinjohtaja Glory Leppänen (o.s. Renvall, s. 28.11.1901 Pariisi ja k. 26.10.1979 Helsinki).

Lorenz Achté.

Lorenz Achté valmistui ylioppilaaksi vuonna 1856 ja hän opiskeli lyhyen aikaa Helsingin yliopistossa, joskin hän suoritti musiikkiopintoja pääosin Saksassa. Hän kuului yhdessä puolisonsa kanssa Suomalaisen Teatterin oopperaosaston ensimmäisiin taiteilijoihin. Lorenz Achté perusti 1880-luvulla Helsingin lukkari- ja urkurikoulun (nyk. Sibelius-Akatemian kirkkomusiikkiosaston), jonka johdossa hän toimi vuosina 1882-1900. Helsingin Vanhan kirkon kanttorina Lorenz Achté toimi vuosina 1881-1900. Lorenz Achté sävelsi mm. sinfonian osan ja konserttialkusoiton orkesterille, alkusoiton näytelmään Regina von Emmeritz, Psalmin 84 kuorolle, mieskuorolauluja sekä Turun marssin ja Hämäläisten marssin pianolle. Hän julkaisi 63 koraalin kokoelman vuonna 1882, koraalikirjan vuonna 1890 ja teoksen Musiikin ensimmäiset alkeet. Lorenz Achté piti sävellyskonsertin vuonna 1890 Helsingissä. Lorenz Nikolai Achté on haudattu Helsingin Hietaniemen hautausmaalle.

Aino Ackté.
Irma Tervani-Wiecke.

Opiskellessaan Tukholmassa urkuri Lauri Hämäläinen oli oppinut ruotsinkielen hyvin ja hän pystyi siksi liikkumaan suvereenisti molempien kieliryhmien parissa. Vanhan kirkon kanttori Lorenz Nikolai Achtén kanssa Hämäläinen esitteli Frans Oskar Merikantoa kaupungin seurapiireille. Monissa illanvietoissa Merikanto kulki jo aikalaisten todistusten mukaan kuin kala vedessä keskustellen kahdella kielellä sujuvasti. Myös Lorenz Achtén perheeseen Frans Oskar Merikannolla oli läheiset suhteet. Achté ja Hämäläinen toimivat kumpikin Vanhassa kirkossa ja Merikantokin sijaisti Lauri Hämäläistä kolmena kesänä, jolloin hän oppi tuntemaan hyvin myös Lorenz Achtén. Frans Oskar Merikanto tuli myöhemmin myös urkujensoiton opettajaksi Lorenz Achtén perustamaan lukkari- ja urkurikouluun. Kun Aino Ackté aloitti laulajattaren uransa jo 17 vuoden iässä, oli Frans Oskar Merikanto hänen itseoikeutettu säestäjänsä konserteissa.


Frans Oskar Merikanto ilmoitti omasta ensikonsertistaan Uuden Suomettaren etusivulla 23.1.1887. Yksipalstainen, mutta sopivan väljä ilmoitus kertoi: ”Sunnuntaina 30. p. Tammikuuta 1887 k:lo 5 j.p.p. antaa allekirjoittanut Neiti Lilli Kurikan, hra Lindforsin, violoncelli-soittajan hra Köhlerin ja hra A. Jungin suosiollisella avustuksella Kansan-Konsertin Ylioppilastalossa. Lähemmin vastedes. Oskar Merikanto.”


Lehdessä Frans Oskar Merikannon ilmoitus toistui vielä lauantaina 29.1. sekä sunnuntaina 30.1. samansisältöisenä, mutta nyt oli mukaan liitetty myös konsertin ohjelma: ”1. Haydn: Trio V (1:nen satsi)) pianolla, viululla ja violoncellilla (hrat Jung, Köhler ja allekirj.) 2. Lauska: Sonate brillante (allekirj.) 3. a) Laethen: Keinu b) Marchesi: Barcarole (neiti Lilli Kurikka) 4. Rode: Konsertti viululla (hra Jung) 5. Haydn: Trio 1 (3:s satsi) (hrat Jung, Köhler ja allekirj.) 6. Lausuntoa (hra Lindfors) 7. a) Spohr:: ’Die Rose’, romance. b) Popper: Gavotte N:o 2 (hra Köhler) 8. a) Jung: Romance b) Jung: Polonaise 9. a) Schubert-Liszt: Serenade de Shakespeare b) Merikanto: Valse brillante (allekirj.)”



Lehden toimitus lisäsi seuraavalla sivulla seuraavaa: ”Kansankonsertin antaa tänään Ylioppilastalossa nuori, 18-vuotias pianonsoittaja Oskar Merikanto, joka aikoo piakkoin lähteä opintomatkalle ulkomaille. Avullisina konsertissa on muutamia tunnettuja taiteilijoita, ja ohjelmassa on myöskin eräs hra Merikannon oma sävellys.” Koska Uusi Suometar ei ilmestynyt maanantaisin, oli tiistain lehdessä Merikannon konsertin nimettömällä arvostelijalla reipusti aikaa laatia konserttiarvionsa. Arvionsa hän kirjasi näillä sanoilla: ”Herra Oskar Merikannon konsertti oli koonnut ylioppilastalon juhlasaliin niin täyteen kuin sinne suinkin mahtuu. Tämä yleisön huomio oli erittäin ilahduttava ja sangen paikallansa. Onhan se kuin kevään lämmin säde nuorelle oraalle. Taiteilijataimi saa siitä uutta virkeyttä, uutta eloa. Ja tämä taiteilijataimi osoitti puheenalaisessa tilaisuudessa, jossa hän ensi kertaa itsenäisesti astui julkisuuden eteen, että hänellä on varsin lupaavat lahjat soitantoon.


Tekniikassa hän on ehtinyt niin kauas, että sitä hänen oloihinsa nähden täytyy kummastella. Itse esitys on vielä kapaloonsa kätketty, itsenäinen käsitys vielä puuttuu, mutta saattaako sitä vaatiakaan? Mutta konsertinpitäjän oma Valse brilliante, joka kyllä oli sekä ’Valse’ että ’brilliante’ oli musiikillisesti köyhä ja laiha ja muistutti liian paljo Tekla Badasczewskaa ja senkin semmoisia sävelseppiä. Panemme jyrkän vastalauseemme sitä vastaan, että niin hyvillä soitannollisilla lahjoilla varustettu nuorukainen tuhlaa aikaansa semmoisiin sepustuksiin. Ne vain häiritsevät vakavaa ahkeroimista todellisen taiteen piiriin pääsemään. Toivomme, ettei se aika ole kaukana, jolloin puheenalainen taiteenharjoittaja itsekin huomaa tuollaisten teosten oikean arvon sekä näiden sanojen totuuden.”


Hra Jungin osaksi jäi saada arvioijan mukaan liian vaativa tehtävä Roden konsertossa, mutta myös Lilli Kurikan osuutta moitittiin. Arvioja jatkoi: ”Yleisö palkitsi vilkkailla mieltymyksen osoituksilla kaikkia, ja etupäässä konsertin pitäjää, joka lopuksi soitti oman tekemänsä muodostelman kansanlaulusta ’Tuoll’ on mun kultani’. Tämä miellytti myös suuresti yleisöä, mutta meihin se teki saman vaikutuksen kuin jos näkisimme kainon, yksinkertaisen maalaistytön pitseihin ja hetaleihin puettuna työnnettävän keskelle hienoa herraseuraa.”



Uusi Suometar oli tuolloin ainoa suomenkielinen Helsingissä ilmestyvä sanomalehti ja ruotsinkielisiä lehtiä kaupungissa ilmestyi neljä: Finland, Hufvudstadsbladet, Helsingfors Dagblad sekä Nya Pressen. Ruotsinkielisten fennomaanien sanomalehti Finland julkaisi oma arvionsa Merikannon konsertista: ”Konsertti oli enemmän kuin tavallisen mielenkiintoinen sen vuoksi, että konsertin antaja oli varaton nuorukainen kansan parista, joka synnynnäisten, runsaiden lahjojensa ansiosta miltei omakätisesti oli päässyt näin pitkälle pianistina.” Arvostelu myönsi pianistin suuret lahjat sekä helpon tuntuisen tekniikan ja ”terveen musikaalisen maun", mutta Valse brillianten lehti katsoi mitättömäksi: ”Ei mitään varsinaista arvoa.”


Frans Oskar Merikanto kirjoitti 28.6.1895 Liisalleen: ”Eilen ilmestyi painosta valssini, nimeltä I sommarkväll. Huomisen P-lehdessä pitäisi olla siitä Sibeliuksen arvostelu.” Tämä arvostelu, jonka tyylistä päätellen muistiin kirjoitti joku muu kuin Sibelius, meni näin: ”Merikannon uusi valssi I sommarkväll on ilmestynyt Axel E. Lindgrenin kustannuksella ja maksaa 1:50. Siitä lausuu eräs toinen etevä säveltäjämme [arvatenkin Sibelius] seuraavaa: Tämä valssi on erinomaisen miellyttävä ja etevä sekä muodon että sisällön puolesta. Johdatus heti ilmaisee, mihin säveltäjä jo pyrkii. Tässä valssissa on omituinen intohimo vallalla. Se on ihan kuin meidän taivas ja tuntuu niin harmaalta, mutta jossa kuvastuu tuo harmaa valo, joka syntyy mustassa silmässä rakastetun rinnalla. Kaikkien pitäisi ostaa se, sillä se on lyhin tie päästäkseen rakastettunsa suosioon ja aikeensa perille. Tämän valssin on herra Merikanto säveltänyt jo 15 vuoden vanhana, vaikka se nyt vasta on tullut painetuksi. Nimi sillä oli alkujaan ranskalainen, uuden nimen on sille kustantaja antanut.”

Kangasalan urkutehdas.

Kesäillan valssista muodostui aikain saatossa hyvin suosittu sovittajien suosima teos. Frans Oskar Merikanto olisi tienannut tällä teoksellaan sievoisia summia rahaa, jos aikanaan tekijänoikeusasiat olisivat olleet järjestyksessä. Merikanto tuntui kuitenkin itse häpeilleen valssia usein. Lopulta hän tuskastui valssiin tyystin. Lääkäri Eva Debora Tulenheimo (o.s. Héman, s. 3.5.1885 Lammi ja k. 5.8.1977 Helsinki) paljasti vuonna 1968 lehtihaastattelussa tämän: ”Vaikka Merikanto oli aina valmis soittamaan ja ilahduttamaan ystäviään omilla sävellyksillään, oli kuitenkin muuan kappale, jota hän ei sietänyt kuulla saati halunnut soittaa. Se oli hänen oma sävellyksensä, Kesäillan valssi, Sommarkvällen. ’Älkää vain pyytäkö minua soittamaan Sommarkvälleniä’ hän sanoi. Se johtui siitä, että kun tästä valssista lyhyessä ajassa tuli niin tavattoman suosittu, hakattiin ja rimputettiin sitä joka paikassa. Varsinkin ikkunoiden ollessa auki kesäisessä Helsingissä se kaikui kaduille eri puolilla kaupunkia. ’Kaikki fröökynät soittivat sitä, kun se on niin helppo’, harmitteli Merikanto.” Eva Tulenheimon aviopuoliso oli Kangasalan urkutehtaan johtaja, insinööri ja urkujenrakentaja Martti Akseli Tulenheimo (vuoteen 1906 Thulé, s. 20.3.1883 Kangasala ja k. 18.10.1945 Kangasala). Vuonna 1916 Martti Tulenheimo kirjoitti yhdessä Frans Oskar Merikannon kanssa kirjan, Urut, niiden rakenne ja huolto.

maanantai 14. heinäkuuta 2025

Platan-suvun ja Olkkolan hovin tarinaa (2. osa) 

Lääkäri Erik Platanin talo Lappeenrannan Koulukatu 33:ssa.

Tämä kaupungin rakennustoimiston rakennusmestari Väinö Häkkisen suunnittelema Platanien talo valmistui Lappeenrantaan vuonna 1928 tohtori Erik Aleksander Platanin (s. 19.8.1884 Pietari ja k. 12.1.1971) perheen asunnoksi ja yksityispraktiikan vastaanottotiloiksi. Tuolloin talo sijaitsi Lappeenrannan kaupungin laidalla, kulmatontilla, joka rajoittui toisaalta silloiseen Kuninkaankatuun ja toisaalta ruohottuneeseen aukeaan, joka ulottui aina 1926 rakennetulle vesitornille saakka. Käsityökoulu sijoittui keskustan puoleiselle tontille ja kadun vastapuolella oli myös puurakennuksia. Kymmenen vuotta aikaisemmin, syksyllä 1919 oli tohtori Erik Platan saanut Lappeenrannasta vakinaisen sotilaslääkärin paikan ja muuttanut perheineen pysyvästi kaupunkiin. Tässä rakennuttamassaan talossa Erik ja Klara Anna Platan (s. 13.1.1886 Pietari ja k. 2.5.1971 Lappeenranta) asuivat elämänsä loppuun, vuoteen 1971, saakka.

Erik Platanin perhe.

Lappeenrannan kaupunki lunasti talon perikunnalta ja se on ollut sekä terveystoimen että Eksoten käytössä, kunnes vuoden 2014 alussa kotihoitokeskus muutti pois ja talo jätettiin tyhjilleen. Ainoastaan Anni Swanin puistoksi nimitettyä pihaa käytetään nykyisin autojen pysäköintiin.


Erik Platan oli syntynyt ja kasvanut Pietarissa. Hänen isänsä juuret olivat Savitaipaleella (tiettävästi 1700-luvulta alkaen kirkon palvelijoita) ja äiti kuului Baltiasta kotoisin olevaan, Pietarissa asuvaan Martensien sukuun. Myös Klara, Erik Platanin vaimo, kuului tähän sukuun. Valmistuttuaan ylioppilaaksi vuonna 1903 Pietarissa Erik opiskeli - yhdessä Klaran veljen, Boris Constantin Kazhdan’in (s. 22.2.1884 Pietari ja k. 1966) kanssa - lääkäriksi Saksassa ja Itävallassa erikoistuen gynekologiaan. Pariskunnan esikoinen, Andreas Valentin, syntyi Münchenissä 1.4.1911 ja kuoli 13.7.2007. Vuosina 1912-1918 tri Platan työskenteli Pietarissa suuren sairaalan synnytysosastolla.



Venäjän maaliskuussa 1917 tapahtuneen vallankumouksen jälkeen Pietarissa oli levotonta aikaa ja myös suuri pula elintarvikkeista, jolloin Erik lähetti nyt jo kolmilapsisen perheensä kesäksi Savitaipaleelle omien sukulaistensa hoiviin. Mutta oleskelu Suomessa jäi pysyväsi, koska paluu Pietariin ei ollut mahdollista. Tohtori Erik Platan itse pääsi pakenemaan Suomeen vasta seuraavana vuonna mukanaan vain viulunsa ja lääkärinlaukkunsa. Vaikka he olivat Suomen suurruhtinaskunnan alamaisia, olivat he yhtäkkiä pakolaisia, emigrantteja, niinkuin bolsevikkivallankumouksen jaloista poispaenneita kutsuttiin. Lisää sukulaisia pakeni Suomeen, kaiken omaisuuden jättäen, tuoden mukanaan vain mikä kantaen oli mahdollista. Sieltä tulivat sisaret Elin ja Maja, veli Walli vaimoineen, heidän äitinsä Johanna Platan (s. 5.8.1862 Pietari ja k. 11.5.1943 Lappeenranta) ystävättärensä Olga Pyken’in kanssa. Kaikki eivät kuitenkaan päässeet ja niin perheet joutuivat hajalleen. Lähes kaikki kuuluivat jonkin aikaa tohtori Erik Platanin ruokakuntaan; äiti ystävättärineen kuolemaansa, vuonna 1943, saakka.


Perheen ensimmäinen asunto Lappeenrannassa oli Isolla Kirkkokadulla, rva Dahlin vuokraama pieni omakotitalo. Syksyllä 1920 muutettiin Rantakadulle (nyk. Ainonkatu) Kaukaan omistamaan suureen taloon ja puutarhaan omenapuineen. Siellä asuttiin niin kauan kuin tohtori hoiti myös Kankaan lääkärintointaan vuosina 1920-1923. Sen jälkeen muutettiin jo Kuninkaankadulle (nyk. Koulukatu), Jarvan talon yläkertaan. Siellä perheen lapsiluku täyttyi kuuteen, ja näin ruokakuntaan kuului jo yli kymmenen henkeä.


Kaikki koettivat kykyjensä mukaan auttaa suurperheen ylläpidossa. Perheen elämä olikin hyvin luovaa. Johanna Platan sekä Olga Pykén tekivät käsittämättömän hienoja käsitöitä, he valmistivat myös erilaisiin taiteellisiin produktioihin pukuja. Tohtori Erik Platanin sisaret, Elin ja Maja, loivat tanssiesityksiä ja niiden pukuihin tarvittaessa myös maalattiin kankaita käsin, niitä kirjailtiin helmiin ja luotiin applikaatioita. Osa näistä puvuista on yhä tallella – tosin kunnostusta vailla. Täällä käden taidot eivät rajoittuneet ideoiden toteuttamiseen. Pukuja vuokrattiin myös naamiaistarkoituksiin. Myöhemmin myös perheen tyttäret osallistuivat esityksiin. Jo Pietarissa asuttaessa oli perheillä ollut tapana järjestää produktioita, näytelmiä…


Myös musiikki kuului olennaisesti elämään ja yhdessä musisoitiin usein. Tohtori Erik Platan itse soitti viulua ja myös korvakuulolta pianolla mitä tahansa; esiintyipä hän kerran kirkossa pidetyssä hyväntekeväisyyskonsertissakin – vaikkei juuri välittänyt ylimääräisestä huomiosta. Hänen äitinsä, Johanna, säesti usein, vaikka myös veli (Waldemar – soittaa kuvassa) oli erittäin lahjakas. Tohtori Platanin äiti, ystävättärensä kanssa, perusti myös taloon saksankielisen (musiikki-)leikkikoulun jatkaen siten kansainvälistä elämäntapaa. (Pietarissa Johanna Platan oli ollut tyttökoulun johtajatar.


Vihdoin keväällä 1928 päästiin muuttamaan juuri valmistuneeseen omaan taloon Koulukatu 33:ssa, jossa perhe vakiinnutti asemansa Lappeenrannassa. Uuden talon yläkerrassa jatkoivat Johanna Platan ja Olga Pykén leikkikoulun pitämistä ja luova elämä jatkui edelleen. Lapsia kävi muutenkin talossa sillä tohtori Erik Platan osasi käsitellä heitä erinomaisesti ja saikin siksi hyvän lastenlääkärin maineen itselleen. Hän oli aina hyvin tunnollinen ja ystävällinen ja kaikille potilailleen antautuva.


Erik Platan oli aloittanut opiskelunsa Pietarissa tähtäimessään koneinsinöörin ura, kunnes levottomuudet ja tuleva appi saivat hänet muuttamaan suunnitelmiaan ja lähtemään Saksaan lääketiedettä opiskelemaan. Erilaiset kojeet ja koneet jäivät hänelle kuitenkin harrastukseksi. Hän rakensi mm. höyrykoneen ja pienen höyryveturin, joka kaikkien lasten iloksi kulki ympäri huonetta. Paljon ihmeellistä syntyi hänen ’rumppel-kammeriksi’ kutsutussa pienessä työhuoneessa, joka sijaitsi keittiön takana. Talossa asuville lapsenlapsilleen hän teki myös vesimyllyn 1940-luvun lopulla.


Platanin tontille rakennettiin myös autotalli huoltomonttuineen vuonna 1930. Se avautui Hämäläistenkadulle (nyk. Anni Swanin katu) ja oli kaunis erillinen rakennus, joka noudatti päärakennuksen tyyliä. Valitettavasti kaupunki on purkanut tämän rakennuksen. Ennen autojen aikaa Erik Platanilla oli moottoripyöriä käytössään, myös sivuvaunullinen. Myöhemmin hänellä oli Citroën merkkisiä autoja yksi toisensa perään. Viimeisin niistä tunnettiin 1970-luvulla jopa Euroopassa saakka. Hän luonnollisesti huolsi omat autonsa aina itse, ja autot olivatkin aina esimerkillisessä kunnossa.


Tohtori Erik Platanin rakkain harrastus oli kuitenkin radioiden rakentaminen ja käytössä oli aina viimeisintä tekniikkaa edustavat itsetehdyt vastaanottimet hienoine radiokaappeineen. Uutisia kuunneltiin intensiivisesti ja sota-aikana erityisesti. Paitsi lääkärin tointa Lappeenrannan Ratsuväkirykmentissä ja muissa joukko-osastoissa, Erik Platan hoiti myös väliaikaisesti useita muita tehtäviä, kuten vt. kaupunginlääkärin toimia vuosina 1947-1952 ja Konnunsuon vankilan lääkärin tehtävää. Näiden töidensä lisäksi hän piti koko ajan pystyssä yksityispraktiikkaa Koulukatu 33:ssa. Täältä käsin tri Platan teki pääasiallisen elämäntyönsä sota-aikoja lukuun ottamatta, jolloin perhe oli suurelta osin hajallaan osallistuessaan kukin tahoillaan sotaponnisteluihin. Mutta mukaan mahtuu myös evakko-aikaa. Jatkosodan jälkeen huutavan asuntopulan vuoksi taloon otettiin asumaan myös vieraita asunnontarvitsijoita, käytäntö, mikä jatkui vielä 1960-luvulla.


Lääkäri Erik Platanin talon keskuslämmitys toimi puilla ja koksilla, lämpökattila sijaitsi kellarissa pesutuvan vieressä. Pesutuvassa oli mm. suuri muuripata veden ja pyykin keittämistä varten ja käsikäyttöinen mankeli. Kylpyamme sijaitsi ylemmässä kerroksessa ja vesi ammetta varten lämmitettiin erikseen kylpyhuoneessa sijaitsevassa uunissa. Kellarin ikkunat ovat jotakuinkin maan tasalla ja pannuhuoneeseen tarvittavat polttoaineet heiteltiin ja lapioitiin ikkunasta sisälle. Nykyisin kellarissa sijaitsee saunomistilat ja sinne on myös tehty suora sisäänkäynti ulkoa.



Suuri kulmatontti jakautui siis ikään kuin kolmeen osaan; ylä- ja alapihaan sekä autotallin takaiseen hyötyviljelyosaan. Yläpihaa kiersi alussa lauta-aita, jonka myöhemmin kätki syreenipensasto. Kadulta pihalle pääsi portista Kuninkaankadulle. Talon vierustalla oli kukkapenkki jokavuotisine daalioineen, ja vastapuolella kivikkokasveja, sinisiä skilloja ja 1950-luvulla istutetut lehtikuuset, jotka voivat hyvin. Autotallin luona oli hevoskastanjapuu. Syreeniaita oli kukkiessaan suurenmoinen elämys myös ohikulkijoille. Nykyisin aita on valitettavasti leikattu alas. Tohtorinna, Klara Platan, piti erityisesti huolta puutarhasta, mikä olikin varsinainen keidas rakentuen tohtorin rakentaman suihkulähteen ympärille, jota kukkapenkit ympäröivät ruusuineen.


Erityisesti teeruusut olivat ylpeydenaihe kukoistaessaan. Talo oli pihan puolelta villiviinin peitossa. Varsinainen kasvimaa oli autotallin takana ja siellä oli samoin pula-aikana 1940-luvun jälkipuoliskolla jonkinlainen kanala ja jopa angorakanille koppi. Nykyään ei puutarhasta ole jäljellä kuin suuret puut. Paratiisiomenapuu tuottaa yhä hedelmiä, hevoskastanja puretun autotallin kupeessa voi vielä hyvin.

Samu Heino Platanin talossa.

Lääkäri Erik Platanin talo Lappeenrannan Koulukatu 33:ssa muutettiin terveyskeskukseksi vuonna 1974; talo toimi vuoteen 2013 saakka terveystoimen käytössä. Platanin talon osti viime vuonna imatralainen yrittäjä, Samu Heino, reilulla 95 000 eurolla. Heino pitää Lappeenrannassa ravintolaa, jonka toiminnan hän aikoo remontin valmistuttua siirtää Platanin taloon. Hänellä on myös hotellitoimintaa Ruokolahdella. Itse Samu Heino asuu sekä työskentelee osittain Helsingissä. Platanin talon remonttibudjettiin Heino on alustavasti varannut 50 000 euroa. Heino haluaa talon yläkertaan kolme hotellihuonetta. Talon ulkopuolelle tulisi terassi, josta voisi nähdä sopivasti jopa Saimaalle saakka. Talon julkisivun väri vaihtuisi roosaksi, jos suunnitelmat toteutuvat.

Lappeenrannan kaupunginarkkitehti Maarit Pimiä.

Erik Platanin talo on Lappeenrannan kaupungin näkemyksen mukaan rakennustaiteellisesti ja historiallisesti sekä kaupunkikuvan kannalta sen verran arvokas, ettei sitä sallita purkaa. Rakennus on nyt suojeltu ja siksi tarvitaan luvat sen korjauksiin ja muutostöihin. Kaupunginarkkitehti Maarit Pimiä kertoo, että taloa saa ja täytyykin korjata, mutta rakennuksen arvot täytyy korjaus- ja muutostöissä ottaa huomioon. Varsinkin talon julkisivussa täytyy käyttää mahdollisimman alkuperäisiä tai niitä vastaavia materiaaleja. Ikkunoiden korjauksessa täytyy samoin noudattaa suojelumääräyksiä. Lääkäri Erik Platanin talo edustaa tyylisuunnaltaan 1920-luvun klassismia.


 Platan-suvun ja Olkkolan hovin tarinaa

David Platan nuorempi.

Savitaipaleen lukkari Andreas Platanin veli, Elias Platan toimi lukkarina Suomenniemellä. Heidän isänsä oli Turun suomalaisen seurakunnan lukkari Johannes Platanus. Johannes Platanuksen isä oli samoin lukkari Micael Lukasson Turussa. Anders Platanin seitsemästä lapsesta vanhin, David Platan (1714-1787), toimi Savitaipaleen kappalaisena sekä omisti Tuhosniemen tilan Suomenniemellä. David Platanin kolmas lapsi, David Platan nuorempi (1753-1807), oli Savitaipaleen kappalainen ja Joutsenon kirkkoherra vuosina 1802-1807. Hänen aviopuolisonsa oli Savitaipaleen kirkkoherran, Carl Henrik Winterin (s. 29.9.1716 Kides ja k. 25.5.1794 Savitaipale) tytär, Ulrika Winter (1767-1807).

Olkkolan hovi Savitaipaleella.

David Platanin kuudes lapsi, Eva Kristina Platan (s. 22.2.1760 Savitaipale ja k. 15.6.1803 Savitaipale) avioitui Savitaipaleen kirkkoherra Peter Adolf Europaeuksen (s. 31.7.1753 Uusikirkko ja k. 11.6.1825 Savitaipale) kanssa. Peter Europaeus toimi Savitaipaleen kirkkoherrana vuosina 1795-1825. Myöhemmin Peter Europaeus toimi lääninrovastina vuodesta 1804 ja hän peri omalta äidiltään, Beata Katariina Heintziukselta Olkkolan kartanon. Peter Adolf kävi Viipurin katedraalikoulua sekä Porvoon lukiota ja pääsi ylioppilaaksi Turussa vuonna 1771. Hänet vihittiin papiksi Haminan hiippakunnassa vuonna 1777. Peter Europaeus oli Haminan tuomiorovastin apulaisena Vehkalahden suomalaisessa seurakunnassa vuodesta 1777, Viipurin katedraalikoulun kieltenopettajana vuodesta 1781, Haminan triviaalikoulun rehtorina vuodesta 1785 ja Haminan normaalikoulun opettajana vuodesta 1788. Hänestä tuli arkkidiakoni ja saksalaisen seurakunnan pappi vuonna 1790 ja hän oli samalla Haminan tuomiokirkon taloudenhoitaja ja hän toimi tuomiokapitulin jäsenenä vuodesta 1784.


Peter Europaeus harrasti kielitiedettä ja kirjallisuutta. Hän oli yli 20 vuoden ajan kirjeenvaihdossa Turun akatemian professori Henrik Gabriel Porthanin (s. 8.11.1739 Viitasaari ja k. 16.3.1804 Turku) kanssa. Peter Adolf Europaeus oli avioliitossa vuosina 1784-1803 Eva Kristina Platanin kanssa ja vuodesta 1806 Sofia Peijon (k. 1850) kanssa. Peterin poikia olivat Turun ja Porin lääninkanslian venäjänkielen kääntäjä Emil Europaeus (s. 1807), alikapteeni Nils Vilhelm Europaeus (1810-1858) ja kielentutkija David Emanuel Daniel Europaeus (1820-1884). Hänen tyttärensä, Charlotta Europaeus (1794-1858) oli Suomen ensimmäinen naispuolinen kansanrunouden kerääjä.

Pastori Peter Platan.

David Platanilla ja Ulrika Winterillä oli 13 lasta; vanhin heidän lapsistaan oli Peter Platan (s. 16.1.1786 Savitaipale ja k. 20.1.1870 Savitaipale). Peter opiskeli Porvoon lukiossa 28.5.1802-6.2.1804 ja pääsi ylioppilaaksi 9.3.1804 Turussa. Peter Platan vihittiin papiksi Haminan hiippakunnassa 13.1.1806. Hän toimi pappina Joutsenossa, Haminassa, Savitaipaleella, Taipalsaaressa sekä Luumäellä. Peter Platan nimitettiin Jaakkiman kappalaiseksi vuonna 1830. Hän sai itselleen viransijaisen Jaakkimaan vuonna 1859 ja muutti itse asumaan Savitaipaleen Olkkolan kartanoon, jonka omisti.


Peter Platanin aviopuoliso oli hänen serkkunsa Anna Elisabet Europaeus (s. 1.8.1796 Savitaipale ja k. 4.2.1883 Savitaipale). Jaakkiman seurakunnassa 40 vuotta kappalaisena toiminut Peter Platan (1787-1870) omisti Olkkolan kartanon Savitaipaleella. Peter Platanin nuorin tytär Johanna Amalia Kustava Platan (s. 29.6.1841 Vaara, Jaakkima ja k. 21.11.1921 Peltoinlahti, Savitaipale) avioitui lääninsairaalan taloudenhoitaja Henrik Alexander Edvard Fagerströmin (s. 9.1.1824 Terriniemi, Orimattila ja k. 5.1.1894 Savitaipale) kanssa. Näin Olkkolan kartano siirtyi Fagerholmien sukuun Edvard Fagerströmin ostaessa kartanon huutokaupassa 17.10.1883.


Ruotsin kuningas Kaarle XI antoi perustamiskirjan Olkkolan hoville vuonna 1688. Savitaipaleen kirkkoherra Michael Heintzius (s. 1652 Peltoinlahti, Savitaipale ja k. 1.5.1718 Savitaipale) anoi kuninkaalta perustamislupaa itselleen ja myös sen sai. Kirkkoherran poika Petter Heintzius (s. 1699 Savitaipale ja k. 11.3.1777 Savitaipale) jatkoi isänsä työtä kirkkoherrana Savitaipaleella. Hänen aviopuolisonsa oli Beata Katarina Heintzius (k. 7.2.1785), jonka Peter Europaeus peri Olkkolan muodossa. Olkkolan tila oli tuottoisa; vuonna 1873 siihen kuului kaksi myllyä ja oma sahalaitos Uuhijoella. Nykyinen kartanon päärakennus on vuodelta 1906 ja rakennuksessa hyödynnettiin Myrskylän pitäjän pappilan piirustuksia. Olkkolan kartanolla oli maita aikoinaan 700 hehtaaria.

Kuningas Kaarle XI (s. 24.11.1655 ja k. 5.4.1697).

Kuningas Kaarle XI antoi Tukholmassa 19.7.1688 seuraavan julistukse tiedoksi: ”Kaarle, Jumalan armosta Ruotsin, Götan ja Vendein kuningas, Suomen suuriruhtinas y.m y.m.

Teemme tiettäväksi, sittenkuin Savitaipaleen kirkkoherra arvoisa ja oppinut Herra Mikael Heintzius alamaisesti on antanut tiedoksi, kuinka hän sekä esi-isänsä yhteensä viidenkymmenen vuoden ajan ovat maksaneet veroa pienestä, Lappeen kihlakunnassa Savitaipaleen pitäjän Peltoinlahden kylässä sijaitsevasta 1/12 veron tilasta ja että ei hänen ainoastaan sen viljelemisen vaan myös sen laillisten huoneiden rakentamiseen on suurin kustannuksin täytynyt tuoda toisten maalta hirsiä hankkiakseen siten kuolemansa jälkeen vaimolleen ja lapsilleen pysyvän olinpaikan ollen vero mainitusta tilasta nykyään annettu erään samaan kylään kuuluvan ratsutilan augmentiksi, lisäksi on hän maksettavaa veroa vastaan ottanut viljeltäväkseen niinikään 1/12 veron suuruisen autiotilan samasta kylästä, saaden sotilastoimikunnan vakuutuksen sitä koskematta omistaa niin kauan kuin siitä ulosteot maksetaan, ollen mainittu toimikunta, kun tila sijaitsee edellisen kanssa samassa kylässä ja niiden tilukset ovat niin toisiinsa sekaantuneet, ettei niitä vahinkoa tuottamatta voi erottaa, ne yhdistänyt yhdeksi tilaksi, hänen nyt alamaisesti anottua, että Me perinnöllisellä omistusoikeudella mainitun 1/6 veron suuruisen tilan hänelle armossa antaisimme, niin olemme Me edellä mainittuihin syihin ja vaikutteihin katsoen armossa tähän alamaiseen anomukseen antaneet suostumuksemme ja myönnytyksemme samalla kun me tällä avoimella kirjeellä suomme ja sallimme hänen kirkkoherra Mikael Heintziuksen pitää, viljellä ja omistaa mainittuja kahta, mutta toimikunnan sittemmin yhdeksi yhdistämiä kruununtiloja Viipurin lääniin kuuluvassa Savitaipaleen pitäjän Peltoinlahden kylässä suuruudeltaan 1/6 veroa, hän itse, vaimonsa, lapsensa ja niiden jälkeläiset perintöoikeudella niinkauvan kuin he haluavat ja voivat siitä menevät ulosteot suorittaa sekä täyttää sille asetetun rusthollivelvollisuuden. Antaaksemme tämän asianomaisen tietoon, olemme sen omakätisesti allekirjoittaneet ja kuninkaallisella sinetillämme vahvistaneet.”

Hugo Platan.
Maria Sofia Holmberg.

Pastori Peter Platanin vanhin poika, Aleksander Adolf Platan (s. 21.6.1819 Savitaipale ja k. 15.6.1854 Paigjärvi, Jaakkima) toimi lukkarina samaan aikaan Jaakkimassa, jolloin hänen isänsä oli Jaakkiman kappalainen. Aleksander avioitui 12 vuotta nuoremman ja Pietarissa asuvan Maria Sofia Holmbergin (s. 24.12.1831 Husula, Kivennapa ja k. 25.11.1888 Pietari) kanssa. Heidän avioliitostaan syntyi poika, Hugo Platan (s. 21.1.1854 Paigjärvi ja k. 22.9.1902 Pietari), joka teki työuran Nobelin kirjanpitäjänä. Hugo jäi isänsä kuollessa lavantautiin jo puolen vuoden ikäisenä isättömäksi. Johanna-leski muutti Pietariin ja hänet vihittiin siellä avioliittoon 1.11.1856 työnjohtaja Kristian Waljakan kanssa. Johanna jäi toisesta miehestäänkin leskeksi ja Hugo oli jälleen yhdeksänvuotiaana isätön. Tädit hoitivat usein Hugoa Savitaipaleen Olkkolan kartanossa.



Pietarin vuosista on melko vaikea saada selkoa, mutta Hugo Platan on koko ajan kirjoilla Pietarissa Pyhän Marian seurakunnassa, sekä samanaikaisesti hän on henkikirjoilla Savitaipaleella. Hugo mainitaan vuoteen 1879 saakka Olkkolan väkeen kuuluvaksi ja vielä vuonna 1882 hän on pappilan asukkaiden joukossa. Voimme kuitenkin olettaa hänen asuvan pääasiassa Pietarissa, sillä hän Pietarissa rippikoulunsakin. Maria-äiti ja Hugo tutustuvat kaupungissa virolaiseen Pärnusta kotoisin olevaan Martensin perheeseen ja lopulta Hugo avioituu Johanna Maria Rosentahlin (1862-1943) kanssa. Johanna on Alide Olympia Martensin (s. 12.9.1828 Audern, Livland) tytär. Theresa Martens, Aliden serkku, avioituu sotilaslääkäri Mikael Kashdanin (Cache d’Oint, 1838-1918) kanssa. Kyseessä on lääkintäkenraali Kashdanin toinen avioliitto. Siten sukulais- ja ystäväpiiri vähitellen laajenee, varsinkin kun perheissä on paljon lapsia ja lukuisia avioliittoja perustetaan.


Hugo Platanin yhteys Savitaipaleen sukulaisiin säilyy, siis Fagerströmin perheeseen. Olkkolan kartanon tarmokas emäntä, Amalia Fagerström, haluaa pitää yhteyttä jatkuvasti orpopoikaan, joka poikasen vietti paljon aikaa Olkkolassa. On hyvinkin mahdollista, että Hugo Platan vieraili monasti Savitaipaleella sekä käytti siellä myös sukulaisiaan ja ystäviään. Tähän myös viittaa sekin, että Aleksanteri Martens rakennutti itselleen huvilan Paimensaaren rantaan. Hugo Platan työskenteli kirjanpitäjänä Nobelin yrityksen toimistossa Pietarissa. Hugo ja Johanna Maria Platanin perheeseen syntyi neljä lasta: Erik Aleksander (1884-1971), Elin Maria (1886-1967), Maria Sofia (1888-1967) ja Karl Waldemar (1890-1944). Kun Hugo-isä kuoli melko nuorena, vain 48-vuotiaana, jäi Johanna Maria Platan neljän lapsen kanssa, joista vanhin oli 18-vuotias Erik ja nuorin 12-vuotias Waldemar.

sunnuntai 13. heinäkuuta 2025

Frans Oskar Merikanto (5. osa) 



Karl Ekman oli pitkään Suomen arvostetuin konserttipianisti ja sangen etevä orkesterisolisti, joka aloitti ensimmäisenä Suomessa modernin pianotekniikan opetuksen. Hän avioitui vuonna 1895 juutalaiseen perheeseen syntyneen sopraano-äänialaisen lied-, oratorio- ja oopperalaulaja Ida Paulina Morduchin (s. 22.4.1875 Helsinki ja k. 14.4.1942 Helsinki) kanssa. He tekivät yhdessä lukuisia kiertueita kotimaassaan ja ulkomailla. Skandinavian lisäksi he esiintyivät aina Espanjassa ja Portugalissa saakka. Sibelius omisti Ida Ekmanille useita laulujaan ja katsoi Ekmanin olevan suomalaisista laulajista ainoa, joka kykeni todella sisäistämään hänen musiikkinsa. Karl Ekman sovitti ja julkaisi kansanlauluja pianolle, viululle, lauluäänelle, sekakuorolle, mieskuorolle ja jousiorkesterille. Hän keräsi kansanlauluja ja kansanrunoja varsinkin Ahvenanmaalta. Lisäksi hän sovitti Bachin sävellyksiä pianolle, mm. 31 preludia ja fuugaa. Hän myös soitinsi orkesterille piano- ja urkusävellyksiä, joiden joukossa oli Sibeliuksenkin pianokappaleita.

Ida Paulina Ekman.

Erään kerran Karl Ekman soitti kamarimusiikkikonsertin Johan Christian Julius Sibeliuksen (s. 8.12.1865 Hämeenlinna ja k. 20.9.1957 Järvenpää) kanssa. Tämä konsertti soitettiin kesällä 1891 Tammisaaressa. Molemmat taiteilijat olivat rahapulassa ja sen vuoksi he päättivät antaa konsertin. Kamarikonsertin ohjelmaan kuului mm. kantaesityksenä Sibeliuksen Romanssi viululle ja pianolle, opus 2. Yleisöä oli konserttipaikalla paljon ja konsertin jälkeen pidetty karonkka ei ollut halpa eikä ikävä, tiesi taiteilija Karl Ekman kerta jälkeenpäin. Karl ja Ida Ekmanin poika oli historioitsija, tietokirjailija, toimittaja ja kääntäjä sekä filosofian tohtori Karl Ekman (s. 29.9.1895 Bratislava, Itävalta-Unkari ja k. 5.7.1962 Helsinki).

Sigrid Ingeborg Sundgren.

Toinen Busonin merkittävistä oppilaista oli pianisti Sigrid Ingeborg Sundgren (s. 17.6.1878 Helsinki ja k. 14.9.1953). Hän opiskeli Helsingin musiikkiopistossa pianonsoittoa vuosina 1886-1894 mm. William Dayasin johdolla ja Berliinissä vuosina 1894-1897 Ferruccio Busonin johdolla. Vuonna 1898 hän avioitui sellisti-kapellimestari Georg Lennart Schnéevoigtin (s. 8.11.1872 Viipuri ja k. 28.11.1947 Malmö, Ruotsi) kanssa he esittivät yhdessä kamari- ja orkesterimusiikkia paljon. Georg Schnéevoigtin isä oli saksalaissyntyinen ja Suomeen muuttanut Kapellimestari Ernst Bernhard Schnéevoigt ja äiti Rosa Fredrika Willandt. Georg kävi Tampereen suomalaista lyseota ja opiskeli vuodesta 1887 alkaen sellonsoittoa Helsingin filharmonisen seuran orkesterikoulussa ja Keski-Euroopassa mm Sonderhausenissa ja Leipzigissa vuosina 1895-1898.

Georg Lennart Schnéevoigt.

Hänet kiinnitettiin vuonna 1895 Helsingin filharmonisen seuran ensimmäiseksi soolosellistiksi ja vuonna 1906 hän sai kapellimestarin viran Münchenissä. Vuonna 1912 hän perusti Helsingin sinfoniaorkesterin Robert Kajanuksen johtaman Helsingin kaupunginorkesterin rinnalle. Miesten keskinäiset suhteet eivät olleet parhaat mahdolliset ja orkestereiden välille syntyi kiivas kilpailu. Vuonna 1914 orkesterit kuitenkin yhdistettiin Helsingin kaupunginorkesteriksi, jota sekä Kajanus ja Schnéevoigt johtivat.

Robert Kajanus.

Georg Schnéevoigt johti samoin lukuisia muitakin orkestereita: Kaim-orkesteria nykyinen Münchenin filharmoninen orkesteri) vuosina 1906-1924, Oslon filharmonikkoja vuosina 1919-1927, Sydneyn sinfoniaorkesteria ja Australian radio-orkesteria, Los Angelesin filharmonikkoja vuosina 1927-1029, Malmön sinfoniaorkesteria vuosina 1931-1947 sekä Kajanuksen kauden jälkeen Helsingin kaupunginorkesteria vuodet 1932-1941. Vuosina 1929-1931 hän toimi Riian Kansallisoopperan johtajana. Georg Schnéevoigt tunnettiin erityisesti Pjotr Iljitš Tšaikovskin (s. 7.5.1840 Votlinsk ja k. 6.11.1893 Pietari), Johannes Brahmsin (s. 7.5.1833 Hampuri ja k. 3.4.1897 Wien) ja Sibeliuksen musiikin tulkitsija ja hän teki Suomessa tunnetuksi Joseph Anton Brucknerin (s. 4.9.1824 Ansfelden, Itävalta-Unkari ja k. 11.10.1896 Wien) ja Gustav Mahlerin (s. 7.7.1860 Kaliště, Bööm ja k. 18.5.1911 Wien, Itävalta-Unkari) musiikkia. Hän sai professorin arvonimen vuonna 1919.

Armas Järnefelt.

Kolmas huomattava Busonin suomalainen oppilas oli säveltäjä ja kapellimestari Edvard Armas Järnefelt (s. 14.8.1869 Viipuri ja k. 23.6.1958 Tukholma, Ruotsi). Järnefeltin vanhemmat olivat Viipurin läänin kuvernööri, kenraali August Alexander Järnefelt (s. 2.4.1833 Tohmajärvi ja k. 15.4.1896 Helsinki) ja Elisabeth Järnefelt (o.s. Clodt von Jürgensburg, s. 11.1.1839 Pietari ja k. 3.2.1929 Helsinki). Armas Järnefelt valmistui ylioppilaaksi Kuopion lyseosta vuonna 1887 ja opiskeltuaan tovin lakia Helsingin yliopistossa hän siirtyi harjoittamaan opintojaan ensin Martin Wegeliuksen johtamassa Helsingin musiikkiopistossa ja sitten ulkomailla Pariisissa ja Berliinissä.


Järnefelt kiinnitettiin vuonna 1896 kapellimestariksi Magdeburgin oopperaan ja vuonna 1897 vastaavaan toimeen Ddüsseldorfin kaupunginteatteriin. Hän palasi vuoden kuluttua Suomeen ja hän toimi Viipurin orkesterin johtajana vuosina 1898-1903. Aarmas Järnefelt elvytti vuosina 1904-1906 suomalaista oopperaharrastusta Maikki Järnefeltin kanssa toimeenpanemillaan Wagner-näytännöillä, jotka pidettiin Suomen Kansallisteatterissa. Talvikauden vuosina 1905-1906 Armas Järnefelt toimi kapellimestarina Tukholman oopperassa ja vuosina 1906-1907 hän johti Helsingin musiikkiopistoa.


Armas Järnefeltin musiikinopettajia olivat mm. säveltäjä Ferruccio Busoni Helsingissä ja ranskalainen säveltäjä Jules Émile Frédéric Massenet (s. 12.5.1842 Montaud, Saint Étienne ja k. 13.8.1912 Pariisi) Pariisissa. Järnefeltillä oli läheiset välit Sibeliukseen, sillä hänen sisarensa, Aino, oli Sibeliuksen aviopuoliso. Armas Järnefelt työskenteli Kuninkaallisen oopperan kapellimestarina vuosina 1907-1932. Vuonna 1911 hänet nimitettiin hovikapellimestariksi ja vuonna 1923 hän sai ensimmäisen hovikapellimestarin arvon. Hän oli vuodesta 1908 alkaen Ruotsin musiikkiakatemian jäsen. Oopperatoimensa ohella Järnefelt johti Ruotsissa myös sinfonia- ja oratoriokonsertteja. Järnefelt sai Ruotsin kansalaisuuden vuonna 1909. Vuosina 1932-1937 Armas Järnefelt oli Suomalaisen Oopperan taiteellinen johtaja ja kapellimestari. Hänen johtaminaan ja ohjaaminaan esitettiin mm. Richard Wagnerin Parsifal sekä Nibelungin sormus -tetralogian osat Siegfried ja Jumalten tuho. Armas Järnefelt sai professorin arvon vuonna 1940 ja hänet vihittiin filosofian kunniatohtoriksi vuonna 1957. Järnefeltin ensimmäinen aviopuoliso oli vuosina 1893-1908 sopraano Maikki Järnefelt ja vuodesta 1910 oopperalaulaja, mezzosopraano Olivia Edström (s. 18.3.1876 ja k. 24.6.1971).


Ferruccio Busoni viipyi Helsingissä vain kahden lukuvuoden ajan, mutta hän ennätti kiintyä kaupunkiin vahvasti. Riiassa konsertoidessaan 9.11.1912 hän kirjoitti Gerdalle siitä, kuinka hän ikkunasta ulos katsoessaan lumen peittämää maisemaa hänelle syntyi ”vaikutelma, että kysymyksessä oli epätarkka, mutta silti ilmeinen jäljennös minun aikojeni Helsingistä. Ja hetken aikaa tuntui siltä kuin välissä ei olisi ollutkaan noita 23 vuotta.” Busoni palasi Helsinkiin konsertoimaan neljä kertaa: 1891, 1895, 1898 ja 1912. Hän tarjosi tämän lisäksi aina kodistaan majoituspaikkaa suomalaisille ystäville heidän vieraillessa Berliinissä.



Ferruccio Busonin ja Frans Oskar Merikannon tapaamisesta ei ole tallella yhtään säilynyttä dokumenttia, mutta voisi pitää melko varmana, että he tunsivat kuitenkin toisensa. Helsingin Filharmonisen orkesterin konserttimestari, Carl Adolph Wilhelm ”Willy” Burmester (s. 16.3.1869 Hampuri ja k. 16.1.1933 Hampuri), jota pidettiin merkittävimpänä saksalaisena viulutaiteilijana Joseph Joachimin jälkeen, soitti Robert Kajanuksen orkesterin konserttimestarina vuosina 1892-1895. Sibelius omisti viulukonserttonsa alunperin Burmesterille. Aikataulut vain eivät kuitenkaan sopineet siten, että Burmester olisi soittanut ensiesityksessä, joten konserton esitti ensin Helsingin konservatorion viulunsoitonopettaja Viktor Nováček. Sibelius korjasi sävellystä ja tarjosi konserttoaan uudestaan Burmeisterin soitettavaksi. Kun esitysajankohta ei vieläkään soveltunut, solistiksi konserttoon tuli Berliinin kuninkaallisen Hoviorkesterin (nyk. Staatskapelle Berlin) konserttimestari Karel Haliř. Burmester loukkaantui syvästi ja ilmoitti, että ei tule koskaan soittamaan konserttoa. Siksi Sibelius omisti viulukonserttonsa unkarilaiselle viulistille, silloiselle ihmelapselle, Franz von Vecsey (alk. Ferenc Vecseylle, s. 23.3.1893 ja k. 5.4.1935), joka debytoi jo 10-vuotiaana julkisesti.



Willy Burmester kirjoitti muistelmissaan Helsingin illanvietoista näin: ”… niinpä kuuntelimme todelliseen taiteeseen syvälle uponneina Alfred Reisenauerin nerokasta soittoa. Hetken lumouksen satuttamana hän loihti sisimpäämme kerrassaan suurenmoisen Mozart-sonaatin tai antoi Schumannin ’Karnevaalin’ ja Lisztin rapsodioiden pauhata villinä. Ne olivat elämyksiä, joita ei unohda ja jotka kohottivat meidät innoituksen hetkinä arkipäivän yläpuolelle. Ja todella erinomaisia kuulijoita tuo Lisztin oppilas ja Jumalan armoittama taiteilija olikin valinnut: Kajanuksen, tuon henkevän ihmisen ja muusikon, nerokkaan, höyrypäisen Jean Sibeliuksen, kuuluisan maalarin Gallénin, syvimmästä henkisyydestä ammentavan Adolf Paulin (joka on kirjoittanut tunnetun romaanin ’Die Tänzerin Barberina’ ja paljon muita merkittäviä teoksia), erinomaiset muusikot Merikannon, Armas Järnefeltin ja vielä muitakin henkisesti arvokkaita nuoria miehiä.”

perjantai 11. heinäkuuta 2025

Frans Oskar Merikanto (4. osa) 

Frans Oskar Merikanto.

Ferruccio Busoni oli Sibeliuksen elinikäinen ystävä ja tämän musiikin puolestapuhuja. Busoni muutti vuonna 1894 Berliiniin, jossa hän esiintyi pianistina sekä kapellimestarina, ja toimi samoin mm. Claudio Arraun, Egon Petrin ja Kurt Weilin opettajana. Ensimmäisen maailmansodan aikana Busoni asui Bolognassa ja Zürichissä. Vuonna 1920 Busoni palasi jälleen Berliiniin asumaan.

Ferruccio Busoni.

Ferruccio Busoni sovitti pianolle paljon musiikin mestarin, Johann Sebastian Bachin, teoksia. Busonin oma pianokonserttonsa on konserttikirjallisuuden järkälemäinen teos; sen kesto on jo 70-80 minuuttia ja siinä on mukana kuoro. Tämän lisäksi Ferruccio Busoni sävelsi oopperoita. Busoni sävelsi vuonna 1916 oopperaansa Tohtori Faustus, joka kuitenkin jäi auttamattomasti kesken hänen kuoltuaan krooniseen nefriittiin (munuaistulehdus) vuonna 1924. Oopperan viimeisteli myöhemmin Philipp Jarnach. Busoni julkaisi myös musiikkia käsitteleviä esseitä kokoelmissaan Entwurf einer neuen Ästhetik der Tonkunst (1907) ja Von der Einheit der Musik (1923). Busonin pianosovituksilla Johann Sebastian Bachin urkuteoksista oli valtavan suuri vaikutus 1800-luvun ja 1900-luvun Bachin musiikin suosion nousulle yli sata vuotta kestäneestä unohduksesta. Vaikka Busoni tunnetaan aikanaan parhaiten juuri virtuoosisena pianistina ja Bachin sekä Lisztin sovittajana, hän seisoi Schönbergin ja Stravinskyn musiikin rinnalla eräänä 1900-luvun muokkaavimmista henkilöistä.

Kurt Weill.

Kurt Weill kirjoitti Busonin kuoleman jälkeen: ”Emme menettäneet ihmistä, vaan arvon”. Weill kutsui opettajaansa ”tulevaisuuden hengelliseksi eurooppalaiseksi”. Busoni ei ollut kovinkaan ihastunut Helsinkiin, tuolloin noin 30 000 ihmisen pikkukaupunkiin. 25.9.1888 eli melko pian kaupunkiin saapumisen jälkeen Busoni kirjoitti pianisti Egon Petrin vanhemmille näin: ”Keskimäärin minulla on täällä päivittäin neljä tuntia opetusta musiikkiopistossa. Cramerin etydejä ja Clementin sonaatteja! Se on kauheaa… Minua vaivaa ajatus, että voin itse taantua täällä tai menettää mittapuut, joilla arvioin kaikkea sitä, mitä on saatu aikaan.”

Martin Wegelius.

Busoni selvästi kärsi Helsingin provinsiaalisuudesta. Martin Wegelius koetti saada Busonin seuraajaksi mm. saksalaista säveltäjä, urkuri, pianisti ja pedagogi Johann Baptist Joseph Maximilian ”Max” Regeriä (s. 19.3.1873 Brand ja k. 11.5.1916), mutta tämä yritys kariutui pahasti. Reger opiskeli musiikkia Münchenissä ja Wiesbadenissa musiikintutkija, pedagogi ja säveltäjä Karl Wilhelm Julius Hugo Riemanin (s. 18.7.1849 Gross-Mehlra bei Sondershausen ja k. 10.7.1919 Leipzig, Saksa) ohjauksessa. Vuonna 1901 Reger muutti Müncheniin, jossa hän opetti urkujen soittoa ja sävellystä. Vuodesta 1907 lähtien hän työskenteli Leipzigissa. Reger johti orkesteria Meiningenissä vuodesta 1911 siihen asti, kun hän muutti Jenaan vuonna 1914. Reger kuoli sydäninfarktiin Leipzigissa vuonna 1916.

Max Reger.

Ferruccio Busoni kuvailee Helsinkiä äidilleen 20-sivuisessa kirjeessä mm. seuraavasti: ”Täältä on lyhyt matka Pietariin niin kuin Triestestä on Graziin, ja Pietariin pääsee sekä maitse että meritse. Venäjän lisäksi myös Persiaan pääsee helposti, ja sieltä saamme tuoreita rypäleitä viikottain. Maaperän muodot ovat täällä mitä mielenkiintoisimmat; kaikkialla kohoavat vaikuttavat graniittilohkareet, myös keskellä kaupunkia, rikkoen talojen muodostaman yksitoikkoisen, kovan linjan. Nämä kalliolohkareet ovat toisinaa yhtä korkeita kuin talot… Kaupungin sijainti ei voisi olla upeampi. Se on pienellä niemellä ja kolmelta puolelta meren ympäröimä. Meri on aina läsnä; vain pienen pieni kannas liittää kaupungin mantereeseen. Saaret, luodot ja graniittilohkareet ympäröivät kaupungin sataman siten, että syntyy vaikutelma järvestä. Saaret ovat asuttuja, niissä kasvaa metsää; niillä kohoavat vauraiden helsinkiläisten ihastuttavat, paratiisimaiset huvilat, joissa minulla on jo ollut tilaisuus vierailla ja joita olen saanut ihastella… Itse kaupunki on siisti, vauras ja sivistynyt mitä moderneimmassa mielessä. Esimerkiksi hotellit ovat Keski-Euroopan pääkaupunkien tasoa, puhelin yleisempi kuin missään muualla.


Helsingissä suurin osa taloista on rakennettu kokonaan puusta (venäläinen tapa); useimmiten niissä on vain korkea pohjakerros, jota asuu yksi perhe… Itse asun nykyaikaisessa kivitalossa, jossa on viisi kerrosta ja viisi sisäänkäyntiä; sisällä on suuri käytävä, joka on katon korkuinen ja katettu lasilla; sisällä on varastoja, kahvila ja oluttupa, mukavuuksia, joista minulle on varmasti iloa talvella. Sitä paitsi minun ei tarvitse kuin ylittää katu ja olen perillä musiikkiopistossa.


Syön eräässä hotellissa, ja totta puhuen aivan loisteliaasti. Kahden ja puolen frangin maksusta saan nauttia seuraavista antimista: voileipäpöytä, keitto, kaksi paistia lisäkkeineen, jälkiruoka, kahvi. Voileipäpöydän muodostaa valikoima pöydälle asetettuja ruokia, joista seuraavat herättävät eniten ruokahalua, ovat eniten appetisant seuraavassa järjestyksessä: kinkku, kieli, juusto, silakat, laatikot, juurekset, savustetut kalat ja muut ’delicatesses’ sekä kolme erilaista ’schnaps’ ruokahalun kiihottamiseksi. Pöydästä voi noukkia lautaselleen mitä ikinä haluaa ja niin paljon kuin lystää kolikkoakaan maksamatta. Tällainen tapa on vallalla Venäjällä, Suomessa ja Ruotsissa.”


Helsingissä Ferruccio Busonin ei todellakaan voinut väittää elelevän nuukasti ja hän osasi ottaa iloista irti elämässään, ainakin materialistisessa mielessä. Häntä pidettiin aikanaan henkevän ja varsin leikkisän miehen maineessa. Mutta Helsingin musiikkielämä jätti toivomisen varaa Busonin mielestä: ”On yhtä totta, ettei täkäläinen musiikkielämä tyydytä vaatimuksiani. Minun pitäisi olla maassa, jossa on ylitettävä se, minkä on hionut huippuunsa; minun ei pitäisi olla maassa, jossa on vielä paljon työtä tehtävänä, jotta se yltää muiden maiden tasolle. Tiedän, että minulle tuottaisi suurta tyydytystä uudistaa, koulia makua, organisoida orkesterikonsertteja jne. musiikillisesti jälkijättöisessä maassa, mutta tämä velvollisuus ja ilo koskee minun tapauksessani vain Italiaa. Myöhemmin varmaankin omistan suuren osan elämästäni uuden musiikillisen aikakauden luomiseen isänmaassani yhdessä muiden kanssa…


Minulle tuottaisi iloa, jos olisit luonani, seuraisit vieressä touhujani, edistymistäni niin taiteessa kuin uralla, saisit maistaa herkullisia ruokia ja ihailla ympärillä avautuvia hienoja maisemia. Tämä yksinäisyys, vaikka sen tunnit jatkuvasti keskeyttävätkin, on hirvittävää: iltaisin, kun olen lopettanut työnteon, minun on pakko olla tekemättä mitään tunnin tai kahden, ja noina hetkinä tunnen mitä suurinta tyhjyyttä.”

Armas Järnefelt.

Johan Sibeliuksesta ja Ferruccio Busonista tuli elinikäiset ystävykset Helsingissä. Samoin kävi myös Armas Järnefeltin ja Ferruccio Busonin kanssa. Yksinäisyyttä karkottaakseen Busoni koetti hukuttaa itsensä kovaan työhön, mutta todellisuudessa Busoni tarvitsi myös kipeästi lisätuloja elääkseen niin mukavasti kuin se vain olisi Helsingissä mahdollista. Näin Busoni itse kertoo: ”Minulla on täällä hirveästi erilaisia töitä, ja pelkäänpä pahoin, että hommia on niin paljon, että ennen pitkään näännyn… Viikottain 18 opetustuntia opistossa, lisäksi 12 yksityisoppilasta. Kahden viikon välein konsertteja ja uusia kappaleita opeteltavana, kirjeenvaihtoa saksalaisten editoreiden kanssa, oikaisuvedoksia – ja, mikä kaikkein tärkeintä, sävellystyötä, jota en tahdo laiminlyödä, jota yritän olla laiminlyömättä. Se on minulle kaikki kaikessa, olemassaoloni perimmäinen tarkoitus; ilman sitä kaikki tähänastiset saavutukseni eivät merkitse suhteellisesti ottaen mitään.”

Ida ja Karl Ekman.

Helsingissä Busonilla oli kolme oppilasta, jotka myöhemmässä vaiheessa saivat nimeä. Karl Ludvig Ekmania (s. 18.12.1869 Turku ja k. 4.2.1947 Helsinki) pidettiin hienostuneena pianistina. Hän oli myös kapellimestari, opettaja sekä arvostelija, joka sai professorin arvonimen vuonna 1929. Ekmanin vanhemmat olivat kanttori Berndt Ludvig Ekman ja Charlotta Nyström. Karl Ekman kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1889 ja opiskeli saksaa ja estetiikkaa Helsingin yliopistossa vuosina 1889-1892. Pianonsoittoa ja musiikkia hän opiskeli ensin Turussa Vivika Ekmanin opissa. Helsingin musiikkiopistossa hän opiskeli vuosina 1889-1892 opettajinaan Ferruccio Busoni, William Dayas, Richard Faltin vanhempi ja Martin Wegelius. Lisäoppia hän sai vuosina 1892-1895 Berliinistä sekä pianonsoittoon että sävellykseen opettajinaan Hans Barth ja Albert Becker sekä Wienistä Alfred Grünfeldin johdolla. Myöhemmin hän opiskeli vielä Pariisissa ja Roomassa.


Työuransa Karl Ekman aloitti Helsingin musiikkiopistossa pianonsoitonopettajana vuonna 1895 ja opiston johtajana hän toimi vuosina 1907-1912. Vuosina 1912-1920 Ekman johti Turun soitannallisen seuran orkesteria ja vuosina 1920-1930 hän oli Hufvudstadsbladetin musiikkiarvostelija. Pääkaupungissa Karl Ekman johti sinfoniakonsertteja ja järjesti monena vuonna kamarimusiikkisarjan. Hän toimi myös Ruotsalaisen teatterin kapellimestarina.

 Frans Oskar Merikanto (3. osa)



Kuinka Merikannosta tuli suvun uusi sukunimi vuonna 1882? Tämä kävi aika kivuttomasti, sillä Frans Oskarin isoisän talon nimi oli Kanto, joten isoisä oli Kannon isäntä; hänen isänsä oli tullut Helsinkiin meritse. Helsinki oli Frans Oskarin lapsuudessa pääsääntöisesti ruotsinkielinen kaupunki ja musikaalinen poika oppi ruotsinkielen luultavasti omilta leikkikavereiltaan. Fazerin kauppaneuvos ja suomalaisen musiikkielämän iso vaikuttaja Roger Gustaf Lindberg (s. 20.9.1915 Helsinki ja k. 14.11.2003 Helsinki) paljasti muinoin oman äitinsä kertoneen, että Oskar Merikannon ruotsinkieli oli ”absolut perfekt”. Roger Lindberg oli musiikkikauppiaan ja diplomaatti Konrad Georg Fazerin (s. 30.4.1864 Helsinki ja k. 7.10.1940 Helsinki) tyttärenpoika.

Kauppaneuvos Roger Lindberg.
Konrad Georg Fazer.

Konrad Fazer perusti yhdessä apteekkari Robert Emil Westerlundin (1859-1922) kanssa uuden – Helsingfors nya musikhandel - musiikkikaupan vuonna 1897 ostamalla musiikkikaupan Anna Melanilta; musiikkiliike oli perustettu Helsingin Aleksanterinkadulle vuonna 1884. Tämä yritys aloitti Fredrik Paciuksen (s. 19.3.1809 Hampuri ja k. 8.1.1891 Helsinki) ja Johan Christian Julius Sibeliuksen (s. 8.12.1865 Hämeenlinna ja k. 20.9.1957 Järvenpää) tuotannon kustantamisen. Konrad Fazerin siirryttyä diplomaatiksi Wieniin hänen poikansa pääkonsuli ja toimitusjohtaja Johan Georg Fazer (s. 14.8.1889 ja k. 4.5.1935) muutti musiikkiliikkeen nimeksi vuonna 1919 Oy Fazerin musiikkikauppa.

Robert Emil Westerlund.

On myös tietoa siitä, että Lauri Hämäläinen olisi kuljettanut mukanaan oppilastaan Frans Oskar Merikantoa Helsingin monissa konserteissa 1870-luvulla. Näytelmäkirjailija ja teatterinjohtaja Kaarlo Juhana Bergbom (s. 2.10.1843 Viipuri ja k. 17.1.1906 Helsinki) järjesti juuri tällä samaisella vuosikymmenellä sarjan oopperaesityksiä Suomalaisessa Teatterissa. Toisena kapellimestarina näissä oopperaesityksissä johti säveltäjä Martin Wegelius (s. 10.11.184 Helsinki ja k. 22.3.1906 Helsinki). Mitään historiallista näyttöä siitä, että Merikanto olisi juuri näitä oopperaesityksiä kokemassa ei kylläkään löydy.

Martin Wegelius.

Musiikkimies Wegelius syntyi helsinkiläiseen pietistihenkiseen virkamieskotiin. Hänen isänsä oli yliopiston kamreeri Adolf Wilhelm Wegelius (s. 9.3.1799 Turku ja k. 23.9.1888 Pohja) ja äitinsä Sofia Charlotta Fredrika Wendell. Martin Wegelius valmistui ylioppilaaksi vuonna 1864 sekä filosofian maisteriksi vuonna 1869. Wegeliuksen ensimmäinen pianonsoiton opettaja oli säveltäjä, kuoronjohtaja, viulisti ja urkuri Selim Gabriel Linsén (s. 22.7.1838 Helsinki ja k. 5.4.1914 Porvoo). Myöhemmin Martin Wegeliuksen opetuksesta vastasivat ruotsalainen Joseph Philip Jacobsson (s. 8.10.1830 Tukholma ja k. 22.5.1886 Trondheim) ja saksalainen Emil Zech (s. 1824 ja k. 14.11.1900 Wiesbaden). Martin Wegeliuksen valmistuttua filosofian maisteriksi hän jatkoi musiikin opiskelua valtion myöntämän stipendin turvin Leipzigin konservatoriossa, Wienissä ja Münchenissä.

Helsingin musiikkiopisto toimi tässä rakennuksessa.

Helsingin Musiikkiopiston ansiokkaana perustajana vuonna 1882, Sibeliuksen opettajana ja Akadeemisen laulukunnan pitkäaikaisena johtajana Martin Wegelius oli hyvin merkittävä musiikkihenkilö kaupungissa. Martin Wegeliuksen muita oppilaita olivat mm. Edvard Armas Järnefelt (s. 14.8.1869 Viipuri ja k. 23.6.1958 Tukholma), Toivo Timoteus Kuula (s. 7.7.1883 Alavus ja k. 18.5.1918 Viipuri), Erik ”Erkki” Gustaf Oskarsson Melartin (s. 7.2.1875 Käkisalmi ja k. 14.2.1937 Helsinki) ja Selim Gustaf Adolf Palmgren (s. 16.2.1878 Pori ja k. 13.12.1851 Helsinki). Vuonna 1939 Helsingin Musiikkiopiston nimi muuttui Sibelius-Akatemiaksi. Martin Wegelius pyrki saamaan opistoonsa mahdollisimman kansainvälisiä vaikutteita ja muokkasi niistä omaperäisen kokonaisuuden. Hän kutsui opistonsa opettajiksi tunnettuja nuoria ulkomaisia kykyjä, mm. italialais-saksalaisen Dante Michelangelo Benvenuto Ferruccio Busonin (s. 1.4.1866 Empoli, Italia ja k. 27.7.1924 Berliini, Saksa). Opetustyönsä ohessa Martin Wegelius toimi musiikkikriitikkona Helsinfors Dagbladissa, konserttipianistina ja Suomalaisen Oopperan kapellimestarina.


Martin Wegelius julkaisi useita pitkään käytössä olleita oppikirjoja sekä omaa opistoaan että kansa- ja oppikoulujen musiikkiopetusta varten. Niitä olivat mm. yleisen musiikkiopin oppikirja Lärobok i allmän musiklära och analys I-II (1888-1889), säveltapailun oppikirja Lärobok och läsebok i tonträffning (1893), sointuopin oppikirja Kurs i homofon sats (1897) sekä musiikkihistorian oppikirja Den västerländska musikens historia (1893). Kaikki edellä mainitut kirjat ilmestyivät myös suomeksi. Martin Wegelius sai valtion taiteilijaeläkkeen vuonna 1902 ja hänet kutsuttiin Ruotsin kuninkaallisen musiikkiakatemian jäseneksi vuonna 1904. Wegelius valmisteli laajaa tutkielmaa suuresti ihailemastaan säveltäjä Wilhelm Richard Wagnerista (s. 22.5.1813 Leipzig, Saksa ja k. 13.2.1883 Venetsia, Italia), mutta ei ehtinyt saada sitä valmiiksi ennen kuolemaansa.


Jälkikäteen on spekuloitu sillä ajatuksella, että olisiko Frans Oskar Merikannosta tullut vieläkin suurempi ja isompiin muotoihin keskittynyt säveltäjä, jos hän olisi saanut Martin Wegeliuksen omaksi opettajakseen Helsingin Musiikkiopistossa. Varmasti Martin Wegelius olisi juuri teorian opettajana ollut Lauri Hämäläistä pätevämpi opettaja. Jos Merikanto olisi opiskellut musiikkia Helsingin Musiikkiopistossa, olisi Merikannon urkujensoiton opettajana varmasti ollut säveltäjä, urkuri, kapellimestari ja musiikkipedagogi Friedrich Richard Faltin (s. 5.1.1835 Danzig ja k. 1.6.1918 Helsinki), jolla oli vielä Martin Wegeliustakin järeämpi musiikkikoulutus Leipzigistä hankittu. Faltin toimi Nikolain kirkon – nykyisen Senaatintorin tuomiokirkon – urkurina vuosina 1868-1913 ja hän aloitti Helsingin Musiikkiopiston opettajana vuonna 1882. Mm. Ilmari Krohn oli Richard Faltinin oppilaana.

Friedrich Richard Faltin.

Friedrich Richard Faltin oli kauppiaan poika, joka aloitti musiikkiopintonsa Saksassa jo seitsemänvuotiaana. Kymnaasiopintojensa jälkeen hän opiskeli Ddessaussa tunnetun teoreetikon, säveltäjän ja kapellimestari Friedrich Schneiderin ohjauksessa. Schneiderin kuoltua Faltin siirtyi Leipzigin konservatorioon oppilaaksi vuonna 1854. Siellä hänen pääaineenaan olivat musiikinteorian eri haarat sekä pianon- ja urkujensoitto. Hän päätti opintonsa Leipzigin konservatoriossa vuonna 1856, jolloin hän siirtyi Suomeen. Aluksi hän toimi Viipurissa saksankielisessä Behmin koulussa, mutta vuonna 1869 hän muutti Helsinkiin ollen ensin lyhyen aikaa Ruotsalaisen Teatterin kapellimestarina. Faltin valittiin toukokuussa 1871 Nikolainkirkon (nykyisen Helsingin tuomiokirkon) urkuriksi ja vuonna 1868 kuolleen Rudolf Lagin seuraajaksi yli 40 vuoden ajaksi, vuoteen 1913 saakka. Vuosina 1870-1879 Faltin toimi samoin Suomalaisen Oopperan kapellimestarina, vuosina 1871-1896 musiikinopettajana Helsingin yliopistossa ja vuodesta 1882 urkujensoiton opettajana Helsingin musiikkiopistossa.


Faltinen oppilaita olivat useat myöhemmin hyvin tunnetuiksi tulleet suomalaiset musiikkimiehet, kuten mm. Martin Wegelius, Robert Kajanus, Johan Sibelius ja Ilmari Krohn. Faltin olisi toivonut Sibeliuksesta työnsä jatkajaa Helsingin yliopistossa, mutta virkaan nimitettiin Robert Kajanus, Sibeliuksen ainainen kilpailija. Hänelle myönnettiin professorin arvonimi vuonna 1896.


Faltin perusti Helsinkiin vuonna 1870 pianoliikkeen, jonka hän myi vuonna 1896 apteekkari Robert Emil Westerlundille. Westerlund laajensi liikkeen toimintaa tuntuvasti ja muodosti siitä osakeyhtiön vuonna 1908. Oy Westerlund Ab:sta kehittyi vuosien mittaan suuryhtiö, johon kuuluivat nuotti- ja soitinkauppa, musiikkikustantamo, konserttitoimisto ja pianotehdas. Sillä oli sivuliikkeet Suomen suurimmissa kaupungeissa. Viimeisinä vuosinaan nimellä Oy Westerlund & Pukkila Ab toiminut yhtiö siirtyi vuonna 1971 Musiikki-Fazerin omistukseen.


Friedrich Richard Faltinin ruotsinkielinen elämäkerta, Richard Faltin och hans samtid, ilmestyi joulun alla 1934 Faltinin syntymän satavuotispäiväksi. Karl Flodin aloitti elämäkerran kirjoittamisen ja hänen kuoltuaan työn vei päätökseen säveltäjä Otto Ehrström. Teos perustui Faltinin tyttären, senaattorinrouva Lisbeth Hjeltin huolellisesti järjestämään runsaaseen aineistoon. Faltinin aviopuoliso vuodesta 1863 oli Olga Alina Holstius (1843-1901). Heidän poikansa oli kirurgian kehittäjänä tunnettu Richard Faltin (1867-1952). Faltin sävelsi kuoro- ja yksinlauluja sekä kirkkomusiikkia, mm. alkusoitton kirkkovuoden alussa laulettavaan Georg Joseph Voglerin Hoosianna-hymniin. Hänen vuonna 1871 toimittamansa Rudolf Lagilta alun perin kesken jäänyt koraalikirja oli käytössä Suomen evankelisluterilaisen kirkon suomenkielisissä seurakunnissa vuoteen 1943 saakka, ruotsinkielisissä vieläkin pitempään. Vuoden 1986 virsikirjassa Faltinin sävellyksiä ovat virret 126, 275 ja 363.

Ferruccio Busoni.

Säveltäjä, pianisti, pianopedagogi, kapellimestari ja esseisti Dante Michelangelo Benvenuto Ferruccio Busonin (s. 1.4.1866 Empoli, Italia ja k. 27.7.1924 Berliini, Saksa) isä oli klarinetisti ja äiti pianisti. Martin Wegelius sai hämmästyttävällä tavalla kutsuttua Busonin vuosiksi 1888-1890 opettajaksi Helsingin musiikkiopistoon, joka oli nykyisen Taideyliopisto Sibelius-Akatemian edeltäjä. Helsingistä Busoni löysi aviopuolisonsa, pianisti Gerda Sjöstrandin (s. 29.12.1862 ja k. 3.8.1956). Heille syntyi kaksi poikaa, kuvanveistäjä Carlo Busoni (s. 24.5.1892 Boston, Yhdysvallat ja k. 9.8.1976) ja kuvataiteilija sekä kirjailija Rafael Busoni (s. 1.2.1900 Berliini, Saksa ja k. 17.3.1962 New York, Yhdysvallat).