Aristoteles (3. osa)

Filosofi Aristoteles opetti ihmisten olevan järjellisiä, uteliaita, tiedonhaluisia ja oppivaisia eläimiä, jotka lähestyvät omaa ihanteellista ja omalle lajilleen tyypillistä olemusta hankkiessaan teoreettista tieteellistä tietoa maailmasta sekä käytännöllistä moraalista tietoa oikeasta ja väärästä. Filosofia ja kaikki tutkimus saa Aristoteleen mukaan alkunsa ihmettelystä ja tämän vuoksi ihmiset pyrkivät selittämään kokemiaan asioita ja etenevät yhä uusiin ongelmiin. Aristoteles tutki itse sekä filosofian perustavia kysymyksiä, että pyrki hahmottelemaan eri aloja käsittelevän tiedon pääpiirteet. Hän uskoi, että havainto- ja ymmärryskykymme voi saada suoran kuvan maailmasta. Hän itse eteni vastaavasti kaikilla tutkimuksen aloilla nykyaikaisen luonnontieteilijän tavoin, tehden tarkkoja havantoja, käyttäen järkeään yrittäessään selittää niitä, ja ongelmia tavatessaan pyrkien selvittäämään, mitä muut ovat kirjoittaneet samoista asioista.

Aristoteles.

Aristoteleen kirjoittamiin teoksiin tutustumista vaikeuttaa mutkikkaita lauserakenteita ja teknistä oppisanastoa viljelevä kirjoitustyyli sekä se, että Aristoteleen filosofia muodostaa melko hankalan teoreettisen systeemin, joka perustuu muutamien hyvin täsmällisesti määriteltyjen peruskäsitteiden varaan. Ilmeisesti meille säilyneet Aristoteleen teokset ovat luentomuistiinpanojen kokoelmia, joita ei koskaan ollut tarkoitettu julkaistavaksi. Antiikin ajan kommentaarit tiesivät muitakin Aristoteleen kirjoituksia ja he ylistivät näiden selväsanaisuutta sekä tyylikkyyttä. Nämä teokset ovat ilmeisesti kaikki valitettavasti tuhoutuneet. Teoksissaan Aristoteles pyrki etenemään erilaisista havainnoista sekä edeltäjien käsityksistä kohti asioiden tieteellisempää ymmärtämistä. Metafysiikassa ja luonnontieteissä Aristoteles oli erityisesti innokas syiden etsijä, joka halusi löytää kaikille havaitsemilleen asioille selityksen. Hän halusi löytää sellaisia selittäviä tekijöitä, jotka selittäisivät varsin tyhjentävästi tutkitun ilmiön tai määrittäisivät tutkitun lajin olemukselliset piirteet.

Klassisen jaottelun mukaan Aristoteleen filosofia voidaan jakaa kahteen osaan, teoreettiseen ja käytännölliseen filosofiaan. Hänen teoreettiseen filosofiaan kuuluvat fysiikka ja metafysiikka sekä niiden työkaluna toimiva logiikka, ja käytännölliseen filosofiaan kuuluvat etiikka, politiikka sekä estetiikka – kuten retoriikka ja poetiikka. Aristoteles laski tieteenaloihin näiden kahden lisäksi myös tuotannolliset tieteet tai taidot, kuten lääketiede, laivanrakennus sekä musiikki ja muut taiteet.

Aristoteleen filosofia pohjautui hyvin vahvasti häntä edeltäneiden kreikkalaisten filosofien ajatustyöhön. Aristoteleen työn merkittävimpiä saavutuksia oli hänen aikansa Kreikan tieteen systematisointi sekä erittäin systemaattinen esittäminen ja laajentaminen lähes kaikille osa-alueille. Toisin kuin omia edeltäjiään – varsinkin Platonia – Aristotelesta voidaan pitää jos ei modernina niin ainakin oman aikansa empiristinä, hänen voidaan katsoa laskeneen perustan sille, mistä vuosisatoja myöhemmin kehittyi tieteellinen menetelmä. Aristoteles kuitenkaan pelkästään katsonut, että tiedon saaminen olisi mahdollista vain havaintokokemuksen avulla; sen lisäksi tarvitaan myös järjen yleistävän ja selityksiä käsittävän kyvyn käyttöä.

Aristoteles tunnetaan logiikan isänä ja samoin hänen teoksensa muodostavat koko länsimaisen logiikan ja tieteenteorian perustan. Aristoteleen logiikan pääteoksesta käytetään nimitystä Organon, sillä sen osa-alueiden hallitsemisen katsotaan antavan filosofille tarvittavat ajattelun välineet kaikkien muiden asioiden käsittelyyn, sekä tieteessä että yleensäkin kaikessa järkevässä ajattelussa ja väittelyissä. Aristoteleen kehittämää deduktiivista logiikkaa kutsutaan syllogistiikaksi. Deduktiivinen päättely eli validi päättely on päättelytapa, jossa toisista premisseistä seuraa välttämättä tosi johtopäätös. Joskus deduktiivinen päättely määritellään esittämällä, että päättely etenee johtamalla yleistyksestä yksittäistapausta koskeva johtopäätös. Klassinen esimerkki loogisesta päättelystä eli syllogismista olisi:

Premissi 1: Kaikki ihmiset ovat kuolevaisia.

Premissi 2: Sokrates on ihminen.

Johtopäätös: Sokrates on kuolevainen.

Suoranaisesti logiikan alan kirjoitusten lisäksi Organon sisältää analytiikkaan ja dialektiikkaan liittyviä kirjoituksia teoksissa Ensimmäinen analytiikka ja Tulkinnasta, jotka ovat osa kokoelmaa. Dialektiikka (kreik. διαλεκτική τέχνη, dialektikē tekhnē) on antiikin kreikkalaisten kehittämä ja filosofien käyttämä keskustelumuoto. Dialektiikan avulla on mahdollista väittelyssä keksiä vakuuttavia argumentteja sekä toisaalta arvioida vastustajan väittämiä sekä tunnistaa tämän tekemät virhepäätelmät. Sana dialektiikka on etymologisesti muodostettu kreikankielen verbistä dialegesthai, joka tarkoittaa ’keskustella’. Nykyään useat katsovat, ettei Aristoteleen järjestelmällä ole juuri muuta kuin historiallista arvoa, koska propositio- ja predikaattilogiikka ovat syrjäyttäneet sen. Aristoteelinen logiikka kehittyi myöhemmin perinteiseksi logiikaksi eli termilogiikaksi.

Aristoteles kehitteli logiikkansa hyvin todennäköisesti Akatemiassa saamiensa kokemusten perusteella. Platon ennätti jo kehittää Sokrateen menetelmää dialektiseksi filosofiaksi, jossa totuus pyritään saamaan selville kysymysten ja vastausten avulla. Aristoteles jatkoi Platonin työtä ja periaatteena hänellä oli se, että logiikan avulla väittelijä (alkujaan sokraattiseen keskusteluun osallistuva) voi puolustaa sekä kritisoida erilaisia väittämiä pelkästään niiden loogisen totuusarvon perusteella, välittämättä siitä, mitä mieltä itse on kyseisistä väittämistä. Hellenistisellä aikakaudella aristoteelinen logiikka jäi stoalaisen logiikan varjoon, mutta se sai valta-aseman myöhäisantiikin aikana.

Loogisuusperiaate on filosofiassa kantavia periaatteita; katsotaanpa hieman, kuinka se toimisi. Koherenssi- tai rationaalisuusperiaate vaatii, että maailmankatsomuksen tulee olla sisäisesti ristiriidaton ja johdonmukainen. Ensimmäinen loogisuuden sääntö on identtisyyden periaate: lause on identtinen itsensä kanssa eli toisin sanottuna tietyssä asiayhteydessä väitteellä tulee olla vain yksi tarkoitus. Jos väite voi merkitä kaikkea tai mitä tahansa, niin se ei enää merkitse mitään.

Toinen logiikan perussääntö on kielletyn ristiriidan periaate. Sen mukaan kaksi vastakkaista väittämää eivät voi samanaikaisesti olla tosia. Jos jotakin on olemassa, se on olemassa jokaiselle; se ei voi olla olemassa vain toiselle ja toiselle ei olisi olemassa. Tämä edellä mainittu on kielletyn ristiriidan periaatteen kieltämistä. Jos jotakin on olemassa, hän/se on olemassa jokaiselle ja tämä olemassaolo ei ole riippuvainen kenenkään uskosta siihen asiaan.

Kolmas sääntö on kolmannen poissuljetun periaate. Koska mikään väite ei samanaikaisesti voi olla tosi ja epätosi, niin jokainen väite on joko tosi tai epätosi. Ei voi olla kolmenlaisia väitteitä, jotka olisivat samanaikaisesti sekä tosia että epätosia tai jotain siltä väliltä.

Näitä periaatteita noudattava puhe on johdonmukaista, sisäisesti ristiriidatonta, loogista ja rationaalista puhetta. Näiden periaatteiden valossa oikeus punnitsee todistajanlausunnon luotettavuuden. Jos aviopuoliso kertoo olleensa ylitöissä koko illan ja hän myöhemmin väittää olleensa samana iltana kavereiden kanssa keilaamassa, niin meillä on looginen syy olettaa, että toinen selityksistä on valheellinen tai mahdollisesti kumpikaan väite ei ole tosi. Totuus ei siis voi olla itsensä kanssa ristiriidassa, ja totuudenmukainen maailmankatsomus on sisäisesti ristiriidaton maailmankatsomus. Valheen voimme aina erottaa siitä, että se on ristiriidassa totuuden kanssa, mutta jos totuus on itsensä kanssa ristiriidassa, niin meille ei jää enää mitään tapaa erottaa totuutta valheesta.

Logiikkaa ei voi sitoa kansaan tai kulttuuriin siten, että olisi erikseen olemassa esimerkiksi kiinalainen, intialainen tai länsimainen logiikka. Kuitenkin on olemassa kulttuuriin ja kansallisiin uskontoihin sidottuja maailmankatsomuksia, jotka eivät tunnusta minkään logiikan merkitystä. Yksi niistä maailmankatsomuksista on hindulaisuudesta kohoava panteistinen monismi. Sanoilla, käsitteillä, määritelmillä ja niiden johdonmukaisuudella ei ole hindulaisuudessa juuri mitään merkitystä. Hindujen itsensä sanoilla ilmaistun opin perusteella sanoilla ilmaistut opit ja dogmit ovat tyystin merkityksettömiä. Koska hindujen uskonkappaleilla ei ole heidän omien uskonkappaleiden mukaan totuudesta välittävää tai ilmaisevaa merkitystä, niin on aivan yhdentekevää, ovatko ne ristiriitaisia vai eivät. Varmasti kukaan hindu ei ole joskus sanonut mitään sellaista, jota joku toinen hindu ei olisi jo toisaalla kumonnut.