Montesquieu ja vallan kolmijako-oppi

Juristi Charles-Louis de Secondat, La Bréden ja Montesquieun paroni (s. 18.1.1689 Le Bréde ja k. 10.2.1755 Pariisi) oli kuuluisa filosofi sekä valistuksen ajan kirjailija varallisuutensa turvin. Montesquieun tutuimmat teokset ovat Persialaisia kirjeitä (1721) sekä De I’Esprit des Lois (Lakien henki, 1748), jälkimmäistä pidetään yleisesti hänen pääteoksenaan. Ennen kaikkea tässä teoksessaan Montesquieu esittelee vallan kolmijako-oppinsa, jolla oli erittäin suuri merkitys länsimaisten demokratioiden hallitusmuotojen kehitykselle. Vallanjako-oppi on valtioteoria, jonka mukaan toimeenpano-, lainsäädäntö- ja tuomiovalta kuuluvat eri toimielimille. Samaa asiaa olivat jo aikaisemmin hahmotelleet renessanssi ajan filosofi Niccoló di Bernardo dei Machiavelli (s. 3.5.1469 Firenze ja k. 21.6.1527 Firenze), filosofi John Locke (s. 29.8.1632 Wrington, Sommerset, Englanti ja k. 28.10.1704 Essex, Englanti) ja yhteiskuntatieteilijä James Harrington (s. 3.1.1611 ja k. 11.9.1677). Laajassa teoksessaan Montesquieu käsitteli myös useita lainsäädännön aloja sekä vertaili eri maissa eri aikakausina voimassa olleita lakeja. Hän piti vallan keskittymistä kaikkein pahimpana kansalaisten vapautta uhkaavana asiana.

Montesquieu.

Montesquieun pääteos sai laajaa huomiota sekä arvostusta Euroopassa ja Englannin siirtokunnissa Amerikan mantereella. Kuitenkin lähinnä katolisissa maissa kirja herätti myös vastustusta. Arvostelijoiden mielestä hän halusi heikentää uskonnon asemaa ja luonnollista lakia. Luonnonoikeusajattelu perustuu ajatukseen lainsäätäjää, tuomioistuimia ja kansalaisia velvoittavasta oikeasta oikeudesta eli ehdottomasta uskonnollisesta tai yhteisöllisestä oikeudenmukaisuudesta, jota vasten lainsäädäntö ja yksittäisiä tuomioistuinratkaisuja tulee kriittisesti arvioida. Katolinen kirkko Ranskassa kielsi Lakien hengen sekä muitakin teoksia ja nämä teokset asetettiin katolisen kirkon kiellettyjen teosten listalle.

Montesquieu oli aatelissäätyyn kuuluvana oppineena toiminut mm. merkittävissä toimissa tuomioistuinlaitoksessa; hän tosin luopui vielä nuorena tuomarin tehtävistä. Montesquieu kuului Ranskassa niin kutsuttuun viitan aateliin (noblesse de robe), jota kuninkaat palkitsivat ruhtinaallisesti. Muiden ajattelijoiden tavoin hän oli aikansa lapsi ja siksi myös sidottu oman aikansa yhteiskunnallisiin arvoihin sekä todellisuuteen. Montesquieun kirjoitusten ymmärtämiseksi on tärkeää tutustua samoin hänen muuhun kirjalliseen tuotantoonsa. Hän kirjoitti salanimen suojassa persialaiskirjeissään (1721) ironisesti Ranskan yhteiskunnan epäkohdista sekä yhteiskunnan ulkomaalaisille tarkkailijoille oudoista tavoista.

Länsimaisten demokratioiden hallitusmuodot perustuvat ainakin osittain vallan kolmijako-opille. Vuonna 1919 Suomen hallitusmuodossa vallan kolmijako-oppi otettiin itsenäistymisen jälkeen käyttöön, mutta sen alkuperäisestä muodosta luovuttiin ajan kuluessa kytkemällä liian läheisesti lainsäädäntövalta ja toimeenpanovalta turhan kiinteästi toisiinsa. Täydellistä vallan kolmijakoa noudattavissa maissa kaikki kolme vallankäytön elementtiä ovat toisistaan riippumattomia, jolloin jokaisella taholla on aivan oma tehtävänsä. Suomen sovellus vallan kolmijaosta tapahtuu näin: lainsäädäntövaltaa käyttää eduskunta, toimeenpanovaltaa käyttävät presidentti sekä valtioneuvosto ja tuomiovaltaa käyttävät riippumattomat tuomioistuimet. Suomessa vain tämä vallan kolmijako ei toteudu puhtaasti, sillä samat henkilöt voivat olla säätämässä ja toimeenpanemassa lakeja. Hallitusvalta on laitettu osittain riippuvaiseksi lainsäädäntövallasta, sillä hallituksen on nautittava eduskunnan luottamusta. Tämä periaate tunnetaan parlamentarismina. Parlamentarismissa lainsäädäntö- ja toimeenpanovalta ovat yleensä kytkettyjä toisiinsa, koska toimeenpanevan elimen pitää nauttia lakia säätävän elimen luottamusta. Parlamentti voi siis erottaa hallituksen antamalla tälle epäluottamuslauseen.

Suomen perustuslaissa on vahvistettu vallan kolmijako. Perustuslain 3 § mukaan lainsäädäntövaltaa käyttää eduskunta. Hallitusvaltaa, eli toimeenpanovaltaa käyttää tasavallan presidentti sekä valtioneuvosto, jonka jäsenten tulee nauttia eduskunnan luottamusta. Tuomiovaltaa käyttävät riippumattomat tuomioistuimet, ylimpinä tuomioistuimina korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus. Perustuslain 27 § mukaan kansanedustajana eivät voi olla valtioneuvoston oikeuskansleri, eduskunnan oikeusasiamies, korkeimman oikeuden tai korkeimman hallito-oikeuden jäsen eikä valtakunnansyyttäjä. Siten Suomen perustuslaki estää henkilöä toimimasta samanaikaisesti lainsäädäntövallan edustajana (kansanedustajana) ja tuomiovallan edustajana (korkeimman oikeuden tuomari), jotta lainsäädäntö- ja tuomiovalta eivät sekottuisi keskenään.

Valtioneuvostolle (hallitus) delegoitua omaa lainsäädäntövaltaa se käyttää politiikassa eduskunnan toiminnan ohjailuun tukeutumalla päätöksenteossaan hallitusohjelmaan sekä omien eduskuntaryhmiensä koheesioon (puoluekuri). Vuonna 2000 oikeuskanslerille tehtiin kantelu, jonka mukaan ”poliittisissa eduskuntaryhmissä käytössä oleva puoluekuri ja sen noudattamatta jättämisestä koituvat seuraamukset ovat valtiosäännön vastaista toimintaa”. Apulaisoikeuskansleri on todennut ratkaisussaan, että ”kansanedustajan riippumattomuudesta säädetään valtiopäiväjärjestyksen (7/1928) 11 §:ssä. Uuden 1.3.2000 voimaan tulevan perustuslain (731/1999) 29 §:ään sisältyy vastaavanlainen säännös.Sen mukaan kansanedustaja on velvollinen toimiessaan noudattamaan oikeutta ja totuutta. Hän on siis velvollinen noudattamaan perustuslakia, eivätkä häntä sido muut määräykset. Säännös on otettu asiallisesti sellaisenaan valtiopäiväjärjestyksen 11 §:stä.

Eduskuntaryhmien asemaa ei ole oikeudellisesti säännelty. Niiden tosiasiallinen merkitys on suuri kansanedustajien eduskuntatyön organisoinnin kannalta. Kansanedustajista koostuvat eduskuntaryhmät ovat oikeudelliselta kannalta tarkasteltuna lähinnä puolueiden piirissä toimivia epävirallisia yhteisöjä. Ne ovat hyväksyneet sääntöjä jäseniään varten. Edellisessä kappaleessa selostetut säännökset estävät kuitenkin luomasta edustajaan kohdistuvalle puoluekurille oikeudellisia pakotteita. Jos eduskuntaryhmä soveltaa jäseneensä puolue- eli ryhmäkuria, kysymys ei ole sellaisesta viranomais- tai muusta menettelystä, jonka valvonta kuuluisi oikeuskanslerin toimivaltaan.”

Montesquen mielestä ”hallitusvalta pitää rakentaa siten, että yhdenkään ihmisen ei tarvitse pelätä toista”, ja tämä periaate sekä hänen esittämänsä tarkka vallan ositus ja osien tasapainotus vaikutti myöhemmin ratkaisevasti Yhdysvaltain perustuslakiin ja sen isään, James Madisoniin (s. 16.3.1751 Port Conway, Virginia ja k. 28.6.1836 Montpelier, Virginia). Kirjassa on omistettu neljä lukua Englannin ja sen vapauden turvaavan vallanjaon käsittelemiseen. Montesquieu oli myös huolissaan siitä, että Ranskassa monarkin valtaa rajoittava aatelin voima oli katoamassa.

Montesquieu ei ollut puhdasverinen liberaali. Silti hänen vallan kolmijako-opistaan tuli osa liberalismin ydintä. Hän katsoi, että kaupankäynnillä oli ”taipumus parantaa ihmiset uskonnollisesta, etnisestä ja valtiollisesta kiihkoilusta. Se opetti heidät vihaamaan sotia ja nauttimaan kansallisuuksien ja yksilöiden eroavuuksista.” Montesquieu puolsi lakien hengessä perustuslaillisuutta, vallanjakoa, orjuuden lakkauttamista, ihmisoikeuksia sekä laillisuusperiaatetta.

Kuitenkin toisaalta Montesquieulla oli useita myöhempien valistusajattelijoiden näkemyksiä konservatiivisempia kantoja. Hän esimerkiksi hyväksyi perinnöllisen vallan ja ensiksi syntyneen lapsen etuokeudet (esikoisoikeuden). Hänestä nainen saattoi johtaa hallitusta muttei perhettä.

Montesquieun vallan kolmijako-oppi on vaikuttanut lukuisten modernien länsimaisten valtioiden valtiosääntöihin, joskin sen sovellukset vaihtelevat valtiokohtaisesti. Samalla Montesquieun kolmijako-oppi on menettänyt paljon sen alkuperäisestä puhtaudestaan. Esimerkiksi 1900-luvulla ja erityisesti toisen maailmansodan jälkeen länsimaisten valtioiden hallitukset laajensivat toimeenpanovaltaansa osallistumalla lukuisiin yhteiskunnallisen- ja taloudellisen elämän osa-alueisiin. Vallan kolmijakoteoria ei suinkaan kerro valtioelinten sisäisistä valtasuhteista, vaan se on enemmänkin kuvaus kokonaisuudesta.