Humanisti Helena Kekkonen
Pulmu Helena Kekkonen (o.s. Nousiainen, s. 11.6.1926 Leppävirta ja k. 13.5.2014 Helsinki) oli tunnettu humanisti ja pasifisti sekä kansainvälisestikin tunnustettu rauhankasvatuksen uranuurtaja. Helena Kekkoselle ojennettiin vuonna 1981 ensimmäinen Unescon perustama rauhankasvatuspalkinto työstään. Hän syntyi Leppävirralla pappisperheeseen vielä aikakautena, jolloin sisällissota ja sen monet seuraukset varjostivat tulevaisuutta. Jo hyvin nuorena hän alkoi pohtia sodan ja rauhan kysymyksiä sekä sodan vaikutuksia yleensä ihmisiin.
Helena Kekkonen opiskeli Teknillisessä korkeakoulussa ja valmistui sieltä diplomi-insinööriksi vuonna 1951 pääaineenaan kemia. Opiskelunsa jälkeen hän toimi Teknillisessä korkeakoulussa assistenttina sekä suoritti tekniikan lisensiaatin tutkinnon vuonna 1957. Hän oli kiinnostunut yhteiskunnallisista kysymyksistä ja vähitellen hän hakeutui opetustyön piiriin. Hän aloitti vuonna 1960 Helsingin kaupungin vasta perustamassa laboratoriokoulussa ensimmäisenä rehtorina. Rehtorina hän toimi kaikkiaan 14 vuoden ajan. Opetustyössään Helena Kekkonen toteutti menestyksellä ajatustaan uudenlaisesta oppilaitoksesta, jossa opettajat sekä oppilaat tavoittelisivat tasa-arvoisina ja yhdessä henkistä kasvua sekä perehtyisivät ammatillisen osaamisen lisäksi myös yhteiskunnallisiin asioihin. Helena Kekkonen opiskeli aikuiskasvatusta Tampereen yliopistossa kehittääkseen omaa toimintaansa.
Helena Kekkosen elämä sai aivan uuden suunnan, kun hän Sörnäisten keskusvankilassa toteuttamansa opetuskokeilun jälkeen alkoi viikonloppuisin opettaa kemiaa Sörkän vankilan vangeille. Hän kiinnostui mm. Paulo Freiren kehittämästä sorrettujen pedagogiikasta ja dialogisesta oppimisesta, joka korostaa sitä, että vain toimimalla yhdessä ihmisten kanssa voi saavuttaa jotakin heidän kannaltaan autenttista. Paulo Reglus Neves Freire (s. 19.9.1921 Recife ja k. 2.5.1997 São Paulo) oli brasilialaissyntyinen kasvatusfilosofi, jota pidetään 1900-luvun vaikutusvaltaisimpien kasvatusteoreetikoiden joukkoon kuuluvana. Paulo Freiren ajattelu tunnistetaan samoin kasvatustieteiden lähialueilla kuten sosiologiassa, politiikan tutkimuksessa sekä teologiassa. Paulo Freirellä oli samoin laajaa koulutus- ja yhteiskuntapoliittista vaikutusta ympäri maailman. Paulo Freiren kaikkein tunnetuin teos on Sorrettujen pedagogiikka, joka on käännetty lukuisille kielille. Teoksessaan Paulo Freire esittää teoriansa dialogisesta pedagogiikasta, jossa samanaikaisesti opitaan lukemista ja kirjoittamista sekä yhteiskunnallista tiedostamista. Paulo Freire korostaa teoksessaan kasvatuksen poliittista merkitystä toimiessa yhteiskunnallista sortoa vastaan. Paulo Freiren mielestä on sorrettujen tehtävä vapauttaa itsensä sorrettujen kahleista sekä samalla vapauttaa sortajansa ikeestä.
Paulo Freire esitti dialogisen oppimisen vastakohtana tallentavalle oppimiselle. Dialoginen oppiminen perustuu oppilaiden keskinäiseen luottamukseen ja oppiloiden kokemusten tietoiseen pohdintaan. Paulo Freire kertoi uransa aikana kokeilleensa monia kommunikaation tapoja ja hylänneensä niistä useimmat. Yksi lähtökohta on kuitenkin pysynyt ennallaan: luottamus siihen, että vain toimimalla yhdessä ihmisten kanssa voi saavuttaa jotain heidän kannaltaan autenttista. Näin Freire itse kertoo: ”Milloinkaan en ole uskonut kulttuurin demokratisoimisen tarkkoittaneen kulttuurin vulgarisoimista tai sen pelkkää siirtämistä ihmisille suoraan opettajainhuoneesta.” 1970-luvulla Paulo Freireä luettiin ja opiskeltiin yhteiskunta- ja kasvatustieteissä. Hänen pääteoksensa, Sorrettujen pedagogiikka, julkaistiin suomeksi kuitenkin vasta vuonna 2005. Kahta vuotta myöhemmin perustettiin Tampereelle pohjoismaiden ensimmäinen Paulo Freire -tutkimuskeskus osana maailmanlaajuista Paulo Freire -keskusten verkostoa.
Vuonna 1974 Helena Kekkonen päätti luopua rehtorin toimestaan ja hän aloitti vapaaehtoisen työn päätoimisena opettajana vankilassa. Vangit valitsivat itse kurssiensa ja opintopiiriensä aiheet, jotka koskivat sekä yleismaailmallisia että omiin kokemuksiin liittyviä kysymyksiä. Kolmannen opetusvuoden jälkeen Kekkonen joutui kuitenkin lopettamaan opetuksensa varsinkin vanginvartijoiden vastustuksen vuoksi; opetus vankiloissa oli ilmeisesti liian uutta ja Helena Kekkonen oli ahkerasti puhunut ja kirjoittanut vankeinhoidon epäkohdista.
Helena Kekkonen siirtyi vuonna 1974 Vapaan sivistystyön yhteisjärjestön (VSY) pääsihteeriksi (1974-1986) sekä vielä myöhemmin Rauhankasvatusinstituutin (RKI) pääsihteeriksi (1986-1990) keskittyen rauhankasvatus- ja kehitysyhteistyöhön. Tätä toimintaansa hän jatkoi aktiivisesti koko loppuelämänsä. Kekkonen toimi kansainvälisten sekä kotimaisten järjestöjen tehtävissä ja kehitysyhteistyön koordinaattorina, hän kirjoitti julkaisuja ja kiersi monissa tapahtumissa, oppilaitoksissa sekä järjestöissä puhumassa rauhan, kansainvälisyyden ja eettisen kasvatuksen aiheista. Poikkeuksellisen innostavana puhujana hän onnistui usein saamaan oppilaat kiinnostumaan kehitysyhteistyöasioista ja heidät tekemään taksvärkkejä hankkeiden taloudelliseksi tukemiseksi. Vapaan sivistystyön yhteisjärjestön pääsihteerinä hän mm. oli aktiivisesti perustamassa kansainvälistä Peace Education Network -järjestöä ja hän käynnisti aikuiskasvattajien vuotuisen Meeting in Finland -tapahtuman, jonka hän järjesti neljätoista kertaa ja laajensi tämän tapahtuman länsieurooppalaisesta tapahtumasta maailmanlaajuiseksi. Tutustuttuaan Etelä-Afrikan rotusortoa vastustavaan liikkeeseen Helena Kekkonen käynnisti Eristetään Etelä-Afrikka -kampanjan (EELAK) Suomessa ja hän toimi sen ensimmäisenä puheenjohtajana vuosina 1984-1987.
Helena Kekkosen julkaisutoiminta käsittää seitsemän kirjaa, satoja artikkeleita kotimaisiin ja ulkomaisiin julkaisuihin sekä kymmeniä opetusmonisteita. Kekkonen toimitti rauhaa, aikuiskasvatusta ja kehitysyhteistyötä käsitteleviä lehtiä, kuten Rauhankirje, Peace letter, Kasvatus rauhaa palvelemaan ja Toivon työtä vuosikymmenten ajan ja hän valmisti yhdessä aviomiehensä, Risto Kekkosen, kanssa kahdeksan rauhankasvatusfilmiä. Hänestä tuli Oulun yliopiston kunniatohtori kasvatustieteellisen tiedekunnan promootiossa vuonna 1989 sekä Helsingin yliopiston kunniatohtori filosofisen tiedekunnan promootiossa vuonna 2007.
Helena Kekkosen rauhankasvatusfilosofia kehittyi hänen varsin pitkän uransa aikana sekä kokemusten myötä. Tukipilareiksi ajattelulleen hän itse mainitsi englantilaisen matemaatikko, filosofi ja loogikko Bertrand Arthur William Russellin (s. 18.5.1872 Trellech ja k. 2.2.1970 Penrhyndeudraeth) kirjoitukset, saksalais-amerikkalainen psykoanalyyttisen opin kehittäjä, humanistifilosofi ja kirjailija Erich Frommin (s. 23.3.1900 Frankfurt am Main, Saksa ja k. 18.3.1980 Locarno, Sveitsi) kirjat sekä kokemuksensa kasvatuksen kentältä. Bertrand Russell tunnettiin eräänä aikansa suurimmista intellektuelleista. Russell popularisoi filosofiaa monilla teoksillaan ja hän oli suosittu kommentaattori erilaisissa kysymyksissä. Russell oli samoin yhteiskunnallinen ajattelija, joka kirjoitti useita poliittisia teoksia ja hän toimi mm. ydinsotaa sekä imperialismia vastaan.
Helena Kekkonen koki, että sotien estäminen ja rauhantilan saavuttaminen maailmassa on mahdollista, mutta sellainen edellyttää sekä uskoa ja toivoa että kansainvälistä solidaarisuutta ja globaalien kehitysongelmien ratkaisemista. Luottamus ja tuki YK:lle siinä tarkoituksessa kuuluu kaikkeen rauhantyöhön. Hän korosti kuitenkin voimakkaasti jokaisen yksilön velvollisuuksia ja vastuuta. Rauhan rakentaminen on eettinen tehtävä ja velvoite. Jokaisen panos on merkittävä ja yksilöiden kautta sekä yhdessä toimimalla on mahdollista kuitenkin muuttaa maailmaa. Rauhankasvatuksen pohjana hänen mielestään ovat etiikka, universaalit arvot ja ihmiselämän syvällinen kunnioittaminen. Kasvatuksen tulee tukea ihmisen kokonaisvaltaista eettistä kasvua. Keskeisiä kasvatustavoitteita ovat kriittisyys, kommunikaatiotaitojen ja sosiaalisuuden kehittäminen, solidaarisuus ja auttamisenhalu. Rauhankasvatuksen pitäisi painottua empaattiseen ajatteluun ja sitä kautta toisten ihmisten ja kulttuurien ymmärtämiseen. Hän kritisoi koulutusjärjestelmää erityisesti liiallisesta kilpailun korostamisesta.
Siitä huolimatta, että Helena Kekkonen kehitti monitahoisesti ja syvällisesti rauhankasvatusfilosofiaansa, hän piti välttämättömänä, että ei keskitytä vain teorioihin vaan kasvatus ohjaa ja johtaa aktiiviseen käytännön toimintaan. Hän arvosteli jossakin määrin rauhantutkimusta liiasta teoreettisuudesta sekä rauhanjärjestöjä kapea-alaisuudesta. Rauhankasvatuksen menetelmissään hän yhdisti monipuolisesti tiedon, taiteen, yhteistyön, empatian ja vastuullisen toiminnan harjoittelun. Elämän mielekkyys syntyy eettisen kamppailun kautta ja vastuuseen kasvamisesta. Tämä merkitsee tiedon hankintaa yhteiskunnan ja maailman tilasta sekä tiedon sisäistämistä niin, että syntyy halu ja kyky maailman muuttamiseen. Pelkkä tieto ei riitä; taiteella on suuri merkitys tiedon syventämisessä ja väkivaltakulttuurin purkamisessa. Kasvatusprosessin tulee näkyä itse kunkin arkielämässä ja käytännön toiminnassa.
Ehdottomana pasifistina Helena Kekkonen piti samoin sotilaallista puolustusta esteenä maailman rauhalle, sillä se perustuu väärään ihmiskäsitykseen ja viholliskuviin, joiden ylläpitäminen on kulttuurisen väkivallan muoto. Puolustuksen ja turvallisuuden varjolla suoritetaan rikoksia ihmisyyttä vastaan. Sodissa kärsivät eniten siviilit eli ne, joita ”puolustetaan”. Helena Kekkonen ehdotti, että varustelumenoista kartutettaisiin vähitellen kehitysrahasto globaalien kehitystavoitteiden toteuttamiseksi. Helena Kekkosen ja hänen aviopuolisonsa rauhanaktivisti, diplomi-insinööri Risto Kekkosen (s. 26.7.1925 Kisko ja k. 7.10.2016 Helsinki) poika on Helsingin yliopiston oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden emeritusprofessori Jukka Tapani Kekkonen (s. 12.10.1953 Helsinki).
