Sotasyyllisyysoikeudenkäynti Suomessa 1945-1946 (3. osa)
Maltillinen, mutta puolueensa vasempaan laitaan sijoittunut Otto Kuusinen valittiin SDP:n puheenjohtajaksi vuonna 1911. Puheenjohtajan ominaisuudessa Otto Kuusinen osallistui marraskuussa 1912 Toisen internationaaliin Baselin konferenssiin. SDP:n puoluekokouksessa vuonna 1913 Otto Kuusinen kieltäytyi jatkamasta puheenjohtajana, vaikka hänen olisi haluttu jatkavan. Hän pysyi poissa puoluetoiminnasta kesään 1917 saakka syyttäen SDP:tä revisionismista. Kuusinen toimi Suomen sisällissodassa vuonna 1918 kansanvaltuuskunnan valistusasiain valtuutettuna ja hän oli yksi punaisten keskeisistä johtohenkilöistä. Otto Kuusinen oli kääntynyt vallankumouksen kannattajaksi loppuvuodesta 1917, mutta hän ei kuulunut sen aktiivisimpiin ajajiin esimerkiksi SDP:n marraskuun edustajakokouksessa. Puoluetoimikunnassa 25.1.1918 hän äänesti vallankumouksen aloittamisen puolesta. Helmikuussa ilmestyi Otto Kuusisen pääosin laatima punaisen Suomen perustuslakiehdotus.
Sisällissodan käännyttyä tappiolliseksi Otto Kuusinen pakeni tuhansien muiden mukana Neuvostoliittoon. Sisällissodan jälkeen Otto Kuusinen aloitti voimakkaan itsekritiikin ja julkaisi jo kesällä 1918 usealle eri kielelle käännetyn pamfletin, Suomen vallankumous, itsekritiikkiä, jossa vanhaa sosiaalidemokraattista työväenliikettä arvosteltiin ankarasti. Otto Kuusinen kääntyikin nopeasti bolševikiksi ja hän oli perustamassa Suomalaisten kommunistista puoluetta Moskovassa syksyllä 1918. Otto Kuusisen vaikutuksesta SKP suuntautui uuden aseellisen kumouksen valmisteluun Suomessa. Hän kuitenkin tuli toisiin aatoksiin seuraavina vuosina ja hän kritisoi tätä puolueen alun ”äkkijyrkkää” vaihetta.
SKP:n toiminnan käynnistäminen Suomessa osoittautui ongelmalliseksi ja puolue päätti lähettää johtoaan Suomeen valmistelemaan työväenliikkeen uutta nousua. Otto Kuusinen (salanimellä Otto Willebrand) ja hänen toverinsa Jukka Lehtosaari (salanimellä Bruno Saaristo) siirtyivät rajan yli Suomeen 27.5.1919. Otto Kuusinen pyrki Suomessa luomaan yhteyksiä työväestöön ja hän oli taustalla Suomen sosialistista työväenpuoluetta (SSTP) perustettaessa. Kuusinen esimerkiksi laati uuden puolueen ohjelman. Hän kirjoitti Suomen sosiaalidemokraattisen nuorisoliiton (SSN) uudelleen perustamaan Sosialistiseen aikakausilehteen nimimerkillä Usko Sotamies.
Otto Kuusinen oli yksi harvoista 1930-luvun Josif Stalinin hallinnon vainoista ja puhdistuksista hengissä selvinneistä johtavista suomalaiskommunisteista. Monet hänen entiset toverinsa menettivät henkensä ”kansanvihollisina”. Ollessaan osallisena tapahtumiin Otto Kuusinen puolusti tehtyjä ratkaisuja, mutta esimerkiksi vuonna 1938 hän yritti vedota joidenkin SKP:n jäsenten puolesta. Vuoden 1937 jälkeen SKP oli jonkinlaisessa halvaustilassa, eikä Otto Kuusinenkaan pystynyt käytännössä vaikuttamaan tapahtumiin.
Urho Kekkonen kirjoitti Suomen Kuvalehden juhannusnumeroon vuonna 1942 nimimerkillään Pekka Peitsi otsikolla Ei kuku meidän käki ryssälle: ”Kuta tehokkaampi on ryssää koskeva hävitys ja tuho, sitä turvallisemmin tuntein voimme ottaa tulevaisuutemme vastaan. Jos jatkuva taistelu vielä aiheuttaa sanokaamme kymmenen miljoonan venäläisen liianaikaisen poismenon, saattaa se suorastaan merkitä meille vuosikymmenien rauhaa.”
Juho Kusti Paasikivi taas luonnosteli Suomen Yleisradion pyynnöstä radioon puheen Leningradin valloituksen johdosta: ”Viesti on tuonut tiedon, että Saksan mahtava sotilaallinen voima on valloittanut Pietarin. Tuo meidän rajamme vieressä oleva Venäjän entinen loistava pääkaupunki on kukistunut, ensi kerran historiansa aikana. Tämä sanoma, vaikkakin odotettu, on omiaan sykähdyttämään jokaisen suomalaisen mieltä. - - Historian Kostotar on nopeasti nostanut miekkansa ja iskenyt meidän puolestamme.” Paasikiveltä tilattua puheluonnosta ei koskaan pidetty, sillä Leningrad jäi saksalaisilta miehittämättä. Juho Kusti Paasikivi suuttui aina, kun tähän puheluonnokseen myöhemminkin viitattiin.
Winston Churchill Yousuf Karshin kuvaamana.
Kolme vuotta aikaisemmin Winston Churchill oli puheessaan alahuoneessa kehunut Suomea: ”Vain Suomi – kuolemanvaarassa oleva, mainio suorastaan ylevä Suomi – osoittaa, mitä vapaat miehet pystyvät tekemään - - jäljelle jäänyttä sivistynyttä ihmiskuntaa ei voisi kohdata sen surullisempi näky kuin jos tämä loistava pohjoinen rotu lopuksi murrettaisiin ja tavattoman ylivoiman pakottamana joutuisi kuolemaakin pahempaan orjuuteen.”
Winston Churchill lupasi Neuvostoliiton Lontoon -lähettiläälle julistavansa Suomelle sodan heti, kun suomalaiset sotilaat tulisivat vanhalle rajalle ja jatkaisivat etenemistään edelleen itään. Kun saksalaiset ja suomalaiset alkoivat lähestyä Leningradin kaupunkia, vaati Josif Stalin Winston Churchillia lunastamaan antamansa lupauksen. Marraskuussa 1941 Winston Churchill esitti Suomelle vaatimuksen lopettaa sotatoimet Neuvostoliittoa vastaan. Sotamarsalkka Carl Gustaf Emil Mannerhein kieltäytyi vaatimuksesta ja pääministeri Winston Churchill julisti virallisesti sodan Suomelle 6.12.1941. Tasavallan presidentti Risto Ryti oli 6.12.1941 pitämässä puhetta Aseveliliiton itsenäisyyspäiväjuhlassa Helsingin Messuhallissa, kun päämisteri Jukka Rangellin sihteeri Lauri Adolf Puntila (s. 24.8.1907 Hattula ja k. 24.5.1988 Helsinki) toi hänelle paperilapulle kirjoitetun uutisen Britannian sodanjulistuksesta. Kohtelias sodanjulistus oli muotoiltu näin: ”I am deeply grieved at what I see coming, namely that we shall be forced in few days out of loyalty to our Ally Russia to declare war upon Finland.”
Maalaisliiton kansanedutaja Urho Kekkonen toimi 1941 sisäasiainministeriön alaisen Siirtoväen huollon keskuksen johtajana; hän vastasi talvisodassa kotinsa menettäneiden satojentuhansien karjalaisten evakkojen eli siirtoväen asuttamisesta, toimeentulosta ja korvauksista. Vaikka Kekkonen oli sivussa ulkopolitiikasta – Kekkonen oli pudotettu vuonna 1940 eduskunnan ulkoasiainvaliokunnasta – hän oli hyvin informoitu Suomen asioista. Urho Kekkonen oli jätetty Risto Rytin hallituksesta sivuun, sillä Kekkonen vastusti vuonna 1940 talvisodan Moskovan rauhansopimusta; näin hän oli hetkellisesti syrjässä ulkopolitiikasta. Sotasensuurin vallitessa Urho Kekkonen sai kuitenkin ulkoministeriön laatiman sanomalehtikatsauksen sekä poliittiset katsaukset. Samoin Kekkonen sai käsiinsä maalaisliittolaisen ystävänsä Kaarlo Henrik Hillilän (s. 27.5.1902 Oulu ja k. 14.5.1965 Helsinki) kautta Saksasta saatua tietoa. Kekkosen lähipiiriin kuului myös Aaro Antti Pakaslahti (s. 7.6.1903 Oulu ja k. 20.5.1969 Madrid, Espanja), joka toimi ulkoministeriön kansliapäällikkönä.
Urho Kekkonen, Kustaa Gideon Vilkuna (s. 26.10.1902 Nivala ja k 6.4.1980 Kirkkonummi), Kaarlo Hillilä ja Paavo Erkki Säippä (s. 1.10.1902 Ylitornio ja k. 14.12.1991 Kauniainen) vetäytyivät marraskuussa 1941 Rovaniemelle pohtimaan uutisia sotarintamalta. Kolme päivää miehet ryyppäsivät ja tulivat pohdinnoissaan siihen johtopäätökseen, että Saksa tulisi häviämään lopulta sodan ja suomalaisten olisi hyvä hankkiutua väleihin vihollisensa, Neuvostoliiton, kanssa. Näissä pohdinnoissa synnytettiin Suomelle aivan uusi linja. Krapulan hellitettyä Urho Kekkonen oli saanut itselleen valtavasti virtaa. Tämän jälkeen Urho Kekkosen toiminnassa ja ajattelussa tapahtui valtaisa muutos. Hän ei enää halunnut valloittaa Itä-Karjalaa eikä vastustaa talvisodan rauhaa. Hän halusi unohtaa kouluajat Kajaanissa, missä hän oli värvännyt jääkäreitä ja vapaaehtoisia Aunuksen retkelle. Samoin unholaan jouti sisällisodan valkoisen teloitusryhmän jäsen vuodelta 1918, joka oli mukana Mannerheimin voitonparaatissa Helsingissä. Menneisyyteen jäivät Etsivän keskuspoliisin päivät kovaotteisena kuulustelijana sekä kommunisteja vankilaan järjestävänä sisäministerinä.
Menneisyytensä vuoksi Urho Kekkonen oli parhaiten Suomessa tietoinen vasemmistolaisten poliitikkojen toiminnasta sekä henkilösuhteista. Nyt Kekkonen alkoi suhtautua kärkevästi Väinö Tanneriin ja Kekkonen alkoi pitää kirjaa Tannerin mielipiteistä, joilla hän halusi todistaa, että Tanner oli sotapolitiikan ja saksalaisyhteistyön vankkumaton kannattaja. Urho Kekkonen alkoi veljeillä Väinö Tannerin arvostelijoiden ja vastustajien kanssa SDP:ssä. Parhaiten Kekkosta auttoi entinen punamultahallituksen ministerikollega, SDP:n kansanedustaja Jaakko William Keto (s. 19.12.1884 Laihia ja k. 21.10.1947 Kööpenhamina). Tätä materiaalia Urho Kekkonen keräsi järjestelmällisesti myöhempää käyttöä varten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti