Sotasyyllisyysoikeudenkäynti Suomessa 1945-1946 (4. osa)
SKDL:n Mauno Pekkala (s. 27.1.1890 Sysmä ja k. 30.6.1952 Helsinki) tapasi Tukholmassa tammikuussa 1943 amerikansuomalaisen liikemiehen ja juristin, Wilho Tikanderin (s. 20.4.1904 Biwabik, Minnesota, Yhdysvallat ja k. 16.12.1965 Chicago, Minnesota, Yhdysvallat), joka toimi jatkosodan aikana virallisesti Tukholmassa Yhdysvaltojen suurlähettilään erityisavustajana. Todellisuudessa hän oli CIA:n edeltäjän OSS:n (Office of Strategic Service) Tukholman -toimiston päällikkö. Mauno Pekkala informoi Tikanderille ”Suomen nykyisen hallituksen menettäneen sekä kansan että eduskunnan luottamuksen” ja Pekkala kertoi suomalaisten toivovan tuntuvaa muutosta nykyiseen tilaan. Mauno Pekkala myös välitti uuden yhteyden Urho Kekkosen tietoon. Urho Kekkonen ja Wilho Tikander kohtasivat Tukholmassa ensimmäisen kerran maaliskuussa 1943. Tämän jälkeenkin he vaalivat tiivistä yhteydenpitoa.
Poliitikkojen sisäpiirille sekä Suomen sodanjohdolle oli valjennut jo viimeistään vuoden 1942 lopulla, ettei Saksa tule voittamaan sotaa. Myös Neuvostoliiton Moskovassa tiedostettiin, että Suomi häviäisi sodan; toisaalla Euroopassa sotavoitto oli saavutettavissa lähinnä Yhdysvaltojen ja Britannian rinnalla. Josif Stalin ja ulkoministeri Vjatšeslav Mihailovitš Molotov (s. 9.3.1890 Kukarka, Venäjä ja k. 8.11.1986 Moskova, Neuvostoliitto) halusivat särkeä Saksan ja Suomen aseveljeyden päättymään mahdollisimman pian, joten sen vuoksi he käynnistivät laajamittaisen operaation. He halusivat murtaa Suomen poliittisen yksimielisyyden kampanjalla, jota käytännössä johdettiin Neuvostoliiton Tukholman -suurlähetystöstä. Suomalaiset välirauhan aikaiset vaikuttaja-agentit aktivoitiin uudelleen tositoimiin. Ruotsin hallitus ja ulkoministeriö halusi pyyteettömästi myös auttaa Suomea pääsemään rauhaan. Kaikki tämä sopi tietysti erinomaisesti Moskovan suunnitelmiin.
Rauhanoppositio alkoi toimia Suomessa tammikuussa 1943 ja sen toiminta perustui pitkälti siihen uskomukseen, että Saksa on häviävä sodan. Rauhanopposition toiminta sotaa käyvässä maassa on luonnollisesti maanpetoksellista toimintaa ja oppositiolla on aina tuolloin vaarana joutua vähintään vangituksi tai jopa teloitetuksi. Rauhanneuvotteluja sekä sodasta irrottautumista joudutettiin suomenruotsalaisessa Nyliberala studentförbundet -lehdessä. Rauhanliike laajeni muihinkin poliittisiin ryhmiin ja mukaan tulivat muun muassa seuraavat henkilöt: Karl-August Fagerholm (s. 31.12.1901 Siuntio ja k. 22.5.1984 Helsinki), Eero Aarne Wuori (vuoteen 1942 Vuori, s. 11.8.1900 Helsinki ja k. 12.9.1966 Helsinki), Juho Eino Kilpi (alk. Johan Eino Blomros, s. 7.6.1889 Uusikaupunki ja k. 7.6.1963 Helsinki), Åke Henrik Gartz (s. 9.6.1888 Helsinki ja k 29.11.1974), Sakari Severi Tuomioja (s. 29.8.1911 Tampere ja k. 9.9. 1964 Helsinki), Urho Kekkonen, Tor Nils Hilding Meinander (s. 4.8.1910 Tammisaari ja k. 3.7.1985 Helsinki), Ralf Johan Gustaf Törngren (s. 1.3.1899 Oulu ja k. 16.5.1961 Turku), Johan Otto Söderhjelm (s. 3.9.1898 Helsinki ja k. 28.2.1985 Helsinki), Carl Olof Frietsch (s. 24.3.1901 Praha ja k. 19.8.1973 Malles, Val Venosta, Etelä Tiroli, Italia). Arkadianmäellä eduskunnassa oppositiojoukkoon lukeutui pääosin RKP:n ja SDP:n sekä edistyspuolueen kansanedustajia.
Pääministeri Edwin Linkomiehen laajapohjaiseen hallitukseen Urho Kekkosta ei maaliskuussa 1943 tarvittu. Urho Kekkoselta ilmestyi Pekka Peitsin salanimellä kirjoitettu kirja, Kansa taistelee elämästään, keväällä 1943. Kirjassaan Peitsi puntaroi: ”Pienten kansojen osalta ulkopolitiikka ratkaisee niiden olemassaolon.” Juuri sikisi sisäpolitiikan tulisikin mukautua ”ulkopolitiikan sanelemiin tosiasioihin eikä päinvastoin”. Pekka Peitsi myös varoitti luottamasta Suomen nauttimaan kansainväliseen myötätuntoon, koska se ei takaisi maamme turvallisuutta. Nimimerkin suojassa Kekkonen vakuutti olevan itsepetosta uskoa, että joku suurvalta antaisi tukensa Suomelle ainoastaan aatteellisen hengenheimolaisuuden perusteella. Tämän lukijoilta ei voinut jäädä huomaamatta kirjoittajan epäluottamus länsimaita kohtaan.
Väinö Tanner oli toki huomannut välirauhan aikaan Urho Kekkosen kunnioituksen ja huomion häntä kohtaan. Siirtoväen huollon keskuksen päällikkönä Urho Kekkonen oli tuntenut kyllästymistä vaatimattomaan työtehtävään sekä työtehtävien vähyyteen. Kauppa- ja teollisuusministeri Väinö Tanner halusi auttaa Urho Kekkosta ja hän tarjosi tehokkaalle ja ”haukkuja pelkäämättömälle” Kekkoselle kesällä 1943 mielellään oman ministeriönsä rationalisointitehtäviä, sillä ”Kekkosta tehokkaampaa miestä siihen ei löydy”.
Kekkonen tapasi ahkerasti Wilho Tikanderia Tukholmassa. Wilho Tikander raportoi amerikkalaisille, että Urho Kekkonen on ”poliittinen opportunisti, joka vahvistaa asemiaan oman puolueensa ja sosiaalidemokraattien keskinäisten ristiriitojen kustannuksella”. Samalla Tikander piti Urho Kekkosta kovin hyödyllisenä keskustelukumppanina sekä tietolähteenä. Mitkään dokumentit eivät näyttäisi, että Väinö Tanner vielä tuolloin olisi ollut tietoinen Urho Kekkosen totaalisesta takinkäännöstä. Kekkonen nautti tässä vaiheessa vielä Väinö Tannerin luottamuksesta, mutta Tannerilla ei enää ollutkaan Urho Kekkosen luottoa. Tämä seikka selvisi Väinö Tannerille karusti vasta syksymmällä.
Neuvostoliitto oli rekrytoinut länteen paljon vakoilijoita, joista tunnetuimmat olivat Britannian eliittiin lukeutuvat ns. Cambridgen viisikko. Viisikkoon kuuluivat MI6:n (tiedustelupalvelu) vastavakoilupäällikkö Harold Adrian Russell ”Kim” Philby (s. 1.1.1912 Ambala, Punjab, Brittiläinen Intia ja k. 11.5.1988 Moskova, Neuvostoliitto), diplomaatit Donald Maclean (s. 25.5.1913 Lontoo, Iso-Britannia ja k. 11.3.1983 Moskova, Neuvostoliitto) ja Guy Burgess (s. 16.4.1911 Davonport, Iso-Britannia ja k. 30.8.1963 Moskova, Neuvostoliitto) ja taidehistorioitsija Anthony Frederick Blunt (s. 26.9.1907 Bournemouth ja k. 26.3.1983 Lontoo, Iso-Britannia). Täyttä varmutta ei viidennestä jäsenestä ole, mutta hyvin todennäköisenä kandidaattina pidetään edellisten läheistä ystävää, tiedustelu-upseeri John Cairncrossia (s. 25.7.1913 Lesmahagow, Skotlanti ja k. 8.10.1995 Herefordshire, Iso-Britannia).
Nämä edellä mainitut ystävät opiskelivat Cambridgen yliopistossa 1930-luvulla ja siellä heistä myös tuli kommunisteja. Tämä joukko vuosi saksalaisten käyttämän Enigma -koodin murtamisen sekä atomipommin kehittelyyn liittyviä salaisuuksia Neuvostoliiton Moskovaan. Donald Maclean ja Guy Burgess lopulta paljastuivat vuonna 1949 ja heidän täytyi loikata Neuvostoliittoon. Vastavakoilupäällikkö Kim Philby jatkoi edelleen vakoiluaan vuoteen 1963 saakka, jonka jälkeen myös hän loikkasi Neuvostoliittoon. John Cairncross ja Anthony Blunt saattoivat jatkaa vakoiluaan pidempään, sillä he paljastuivat vasta 1990-luvulla.
Suomessa on paljastettu, että välirauhan aikana Neuvostoliitto värväsi entisen asevelidemari Eero Aarne Wuoren (vuoteen 1942 Vuori, s. 11.8.1900 Helsinki ja k. 12.9.1966 Helsinki) asiamiehekseen. Eero Wuori paljasti Suomen hallituksesta ja eduskunnan keskusteluista tarkkoja tietoja. Tämän vuoksi neuvostoliittolaiset pysyivät asioissa hyvin perillä. Eero Wuoren vanhemmat olivat puuseppä Oskar Wuori ja Josefiina Kuntonen. Hänen aviopuolisonsa oli vuodesta 1929 Kerttu Juliana (o.s. And, 1903-1987), ja heillä oli yksi tytär. Wuori ehti käydä Helsingin normaalilyseota seitsemän luokkaa, kunnes joutui vuonna 1918 keskeyttämään koulunkäyntinsä. Hän oli ”Norssin” oppilaiden toverikunnan varapuheenjohtaja.
Eero Wuori osallistui koulupoikana Suomen sisällissotaan punaisten puolella huoltotehtävissä ja hän pakeni sen jälkeen Pietariin, jossa hän oli perustamassa Suomen Kommunistista Puoluetta (SKP). Wuori toimi upseerikurssin suoritettuaan salaisissa puoluetehtävissä Suomessa sekä Ruotsissa. Hän jäi kuitenkin kiinni komennuksellaan Suomessa 1.11.1919 ja hän sai sisällissodan aikaisista sekä SKP -toimistaan yhteensä kymmenen vuoden kuritushuonerangaistuksen, jota hän suoritti Tammisaaren ja Turun vankiloissa. Hänet tuomittiin samoin menettämään kansalaisluottamuksensa kahdeksaksi vuodeksi rangaistusaikansa ylitse. Hänet armahdettiin vuonna 1925, jolloin hän oli jo etääntynyt kommunisteista.
Eero Wuoren kanssa läheisessä yhteistyössä 1950- ja 1960-luvuilla olleen diplomaatti ja ministeri Max Jakobsonin (s. 30.9.1923 Viipuri ja k. 9.3.2013 Helsinki) mukaan nuoruuden katkerat kokemukset heijastuivat Wuoren koko loppuelämään kausittaisina masennuksina ja alkoholismeina. Vajavaiseksi jääneestä koulutaustastaan huolimatta Wuorella oli Jakobsonin mukaan laajat ja syvälliset tiedot historiasta ja politiikasta, minkä lisäksi hän puhui sujuvasti ruotsia, englantia ja venäjää. Toimiessaan suurlähettiläänä Lontoossa Wuori saattoi sanoa sikäläisille poliitikoille opiskelleensa kuusi vuotta ”Kakolan yliopistossa”.
Vankeudestaan vapauduttuaan Wuori työskenteli Viipurissa ilmestyneen sosiaalidemokraattisen Kansan Työ -lehden toimittajana vuosina 1926-1930 ja päätoimittajana vuosina 1930-1933 ja 1935-1938. Hän oli myös Suomen Sosiaalidemokraatin toimitussihteerinä vuonna 1934. Hän oli aluksi lähempänä SDP:n vasenta siipeä, mutta läheni 1930-luvun alussa mielipiteissään oikeistososiaalidemokraattien johtajaa Väinö Tanneria ja alkoi muun muassa kannattaa puolustusmäärärahojen kasvattamista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti