Sotasyyllisyysoikeudenkäynti Suomessa 1945-1946 (14. osa)
”Suomen vapausradio” näki paljon vaivaa todistaakseen presidentti C. G. E. Mannerheimin kuuluvan sotasyyllisten joukkoon. Pastori Antti Kukkosta ja Carl Henrik Wolter Ramsayta vapausradio ei kuitenkaan laskenut sotasyyllisiin. Vasta myöhemmin heidät nostettiin syytettyjen joukkoon. Myöskään ministeri Mauno Pekkalaa ei nimetty sotasyylliseksi; Pekkala oli Jukka Rangellin hallituksen valtiovarainministerinä jatkosodan aikana, mutta hän loikkasi sittemmin SKDL:n joukkoihin. Vapausradio toi kuuluville vaatimuksen kansantuomioistuimesta, jonka ei tarvitsisi välittää Suomen laista. Tämä ehdotus ei kylläkään edistynyt perustuslakivaliokuntaa edemmäksi.
Vain kaksi viikkoa uuden eduskunnan kokoonnuttua vaatimus aloitteen muodossa esitettiin eduskunnalle. Esityksen oli allekirjoittanut Karl Harald Wiik. Aloitteeseen oli leivottu sisälle ajatus sotasyyllisten omaisuuden menetyksestä valtiolle. Yhdeksän SKDL:n kansanedustajaa kannatti sotasyyllisten omaisuuden menetystä valtiolle. Moskovasta ”Suomen vapausradio” toisti jokaisessa lähetyksessään Väinö Tannerin solvaamista sotasyylliseksi. Väinö Tanner oli ”pettänyt työväen asian” kamppailussa kommunismia vastaan. Tähän Tannerin moitekuoroon liittyi myös Dagens Nyheter.
Avainpaikoilla istuvia henkilöitä alettiin puhdistaa. Kuutosten välikysymykseen vastatessaan tammikuussa hallitus vaati vain syrjään vetäytymistä syytetyiltä poliittisesta toiminnasta. Useat ihmiset luopuivat asemastaan, sillä he halusivat lieventää tulehtunutta tilannetta. Yleiradion pääjohtaja Jalmar Voldemar Vakio (vuoteen 1935 Hjalmar Woldemar Walldén, s. 23.9.1897 Helsinki ja k. 9.12.1954) luopui tammikuussa paikastaan. Kesällä 1945 paikkansa jättivät puolustusvoimien komentaja kenraali Axel Erik Heinrichs (s. 21.7.1890 Helsinki ja k. 16.11.1965 Helsinki), kouluhallituksen pääjohtaja Lauri Arvi Pellervo Poijärvi (vuoteen 1906 Boijer, s. 25.8.1900 Helsinki ja k. 2.8.1986 Helsinki), yliopiston rehtori Rolf Herman Nevanlinna (ent. Neovius, s. 22.10.1895 Joensuu ja k. 28.5.1980 Helsinki) sekä vankeinhoitolaitoksen ylijohtaja Armas Pietari Arvelo (vuoteen 1906 Achrén, s. 29.6.1886 Uskela ja k. 13.10.1966 Helsinki).
Jukka Rangell ja Risto Ryti palasivat takaisin Suomen Pankin johtokuntaan, Ryti myös pankin pääjohtajaksi. Ruotsalainen Dagens Nyheter julkaisi pääkirjoituksessaan toukokuussa vaatimuksen siitä, että molempien olisi syytä erota paikoiltaan. SKDL lisäsi löylyä väitteellään, että Suomella on huonot finanssisuhteet niin kauan kuin Risto Ryti ja Jukka Rangell istuisivat Suomen Pankissa. Oli tietysti sanomattakin selvää, että sellaisessa tilanteessa talouselämämme joutuisi kärsimään kansainvälistä rahoituksen puutetta.
Kesäkuussa 1945 oikeusministeri Urho Kekkonen hyökkäsi Maalaisliiton puoluekokouksessa Ribbentrop -sopimuksen kannattajia, oman puolueensa jäseniä vastaan. Urko Kekkonen muotoili: ”Se sopimus merkitsi valtion kaappausta. Sopimus ei ollut ainoastaan lainvastainen toimenpide, vaan myöskin virhe - - siinä valossa on katsottava niitä, jotka tekivät tuon tuhoisan sopimuksen. Ministeri Urho Kekkonen kutsui Maalaisliiton puheenjohtaja Viljami Kalliokosken työhuoneeseensa ja hän uhkaili Kalliokoskea: ”Kuinkas täällä tällaiset miehet ovat puoluekokousta johtamassa, kun Balkanilla sellaiset on jo ammuttu - - Minä annan hurjan heilua. ” Kyynel silmissä Viljami Kalliokalliokoski muisteli vielä vuosikymmeniä myöhemmin Urho Kekkosen raakaa kielenkäyttöä ja sen jälkeistä Maalaisliiton puheenjohtajan vaalia. Viljami Kalliokoski joutui puheenjohtajan paikalta sivuun ja uudeksi puheenjohtajaksi valittiin nuori Vieno Johannes Sukselainen (vuoteen 1928 Saari, s. 12.10.1906 Paimio ja k. 6.4.1995 Espoo).
Kotikommuniaistit järjestivät joukkokokouksia, joissa sotasyyllisiä vaadittiin vietävän tuomittaviksi, mutta nämä eivät tuottaneet haluttuja tuloksia. Andrei Ždanov puolestaan vaati: ”Massojen painetta tässä asiassa ei suinkaan tule pidätellä - - Kaikkein vaikeimmin voitettavien henkilöiden piiritys alkaa oikealla tavalla välittömästi Vapaassa Sanassa ja SNS:n lehdissä melkein.” Maaliskuun lopulla eduskunta oli antanut asetuksen sotarikosten rankaisemisesta. Asetuksessa sotarikosten käsite määriteltiin mahdollisimman ahtaasti, mikä aiheutti poliitikkojen sulkemisen 13. artiklan ulkopuolelle. Kesäkuussa 1945 tilanne muuttui, kun 55 kansanedustajaa esitti hallitukselle jälleen välikysymyksen. Sisäministeri Yrjö Leino vaikersi Andrei Ždanoville: ”Kaikkein vaikeinta hallituksessa on Paasikiven saaminen sotasyyllisten rankaisemisen taakse - - Hän ylläpitää edelleenkin hyviä suhteita Linkomiehen ja Kivimäkeen.
Osoittautui selväksi myös, että sotapolitiikasta syytetyt eivät olleet lainkaan niin nöyriä kuin valvontakomissio tai Urho Kekkonen olisivat odottaneet. Kenraalieversti Andrei Ždanov kirjasi Josif Stalinille menevään raporttiinsa: ”Esimerkiksi Viljami Kalliokoski asettui uudestaan Maalaisliiton puheenjohtajakandidaatiksi. Kekkosen mukaan Kalliokoski luopui ehdokkuudestaan vasta, kun hän uhkasi tätä sillä, että joutuu oikeusvastuuseen sotasyyllisenä.”
Eduskunnan välikysymystä oikeusministeri Urho Kekkonen piti myöhemmin eräänlaisena ennaltaehkäisevänä toimenpiteenä, sillä kommunistien järjestämät torikokoukset olivat viemässä asian hallituksen käsistä. Näin saatiin Suomen hallitus myöntämään, että oli tarpeellista selvittää sotaan syyllistyneet. Tosin eduskunnan välikysymys ei ratkaissut minkälaisia menettelyihin hallitus alkaisi.
Ministeri Urho Kekkonen kyllä ymmärsi, että Eirik Hornborgin komitean raportti vain vesitti mahdollisuuden oikeudelliseen arviointiin kuin lopulta perustelisi sotasyyllisten tuomitsemisen oikeudessa. Näin ollen tasavallan entistä presidenttiä olisi mahdoton saada oikeudelliseen vastuuseen maanpetoksesta. Sota-ajan hallitusjäseniä voitaisiin ainoastaan syyttää valtakunnanoikeudessa hallitusmuodon 42. pykälän perusteella virkavirheestä, josta lankeavat tuomiot olisivat kuitenkin lieviä.
Kenraalieversti Andrei Ždanovin raportit arkistossa paljastavat valvontakomission puheenjohtajan varsin epätietoiseksi siitä, mihin äärivasemmiston toiminta sotasyyllisyysasiassa voisi lopulta johtaa. Ainakin asian edistäminen voimassa olevan lainsäädännön turvin näytti olevan täydellisesti umpikujassa. Lopulta asia johtaisi oikeusministeri Urho Kekkosen poliittiseen tappioon sekä valvontakomissio päätyisi vain naurunalaiseksi asiassaan. Siksipä Urho Kekkonen pyysi Andrei Ždanovilta henkilökohtaista audienssia, joka onnistuikin 24.7.1945. Miesten keskustelu olikin ratkaisevan tärkeä tulevaisuuden kannalta. Tästä keskustelusta löytyy molempien herrojen laatimat raportit, vaikka niiden sisällöissä on tiettyjä eroavaisuuksia. Urho Kekkosen muistiinpanoissa Andrei Ždanov painotti keskustelun luottamuksellisuutta sekä epävirallista luonnetta.
Ei löydy mitään todisteita siitä, että Ždanov olisi saanut Moskovasta määräyksen aloittaa Suomen hallituksen kanssa virallinen keskustelu juuri sotasyyllisyydestä. Koska asia oli siinä määrin ongelmallinen, täytyi Andrei Ždanovin koko ajan tähdentää Urho Kekkoselle ja Juho Kusti Paasikivelle toimivansa tässä asiassa pelkästään ”vain epävirallisesti”. Hän halusi ehdottomasti suojata selustansa Moskovaa kohtaan, koska häntä oli syytetty aikaisemmin ”yksityisyritteliäisyydestä”.
Kenraalieversti Andrei Ždanovin muistio Urho Kekkosen tapaamisesta jakautui kahteen osaan: Kekkosen selostukseen sekä sotasyyllisyyskysymyksestä Urho Kekkosen esityksen pohjalta tehtyihin johtopäätöksiin. Urho Kekkosen arvio tilanteesta oli, että ”Suomen hallitus on umpikujassa sotasyyllisyyskysymyksen ratkaisemiseksi ja sen enemmistö ei kannata sotasyyllisten ankaria tuomioita.” Andrei Ždanov kirjoittaa raportissaan: ”Herra Kekkonen ilmaisee kiitollisuutensa siitä, että sai mahdollisuuden keskustella herra Ždanovin kanssa”. Urho Kekkonen oli kenraalieversti raportin mukaan pyytänyt itse tätä tapaamista. Urho Kekkonen taas kirjasi muistioonsa, että hänet kutsuttiin tähän tapaamiseen paikalle. Kuitenkin molemmilla osapuolilla oli intressit virkistää liian paikalleen jumittunut tilanne. Urho Kekkosella oli mukanaan molempien todistuksen mukaan jo valmis toimintasuunnitelma, jonka hän välttämättä halusi esitellä kenraalieversti Andrei Ždanoville.
Oikeusministeri Urho Kekkosen muistiosta saa sellaisen käsityksen, että tähän olisi vain esitellyt hallituksen linjauksia asiassa sekä jopa jakanut itsekin hallituksen enemmistön mielipiteen 13. artiklan tulkinnasta. Oikeusministeri Urho Kekkosen mielestä ajatus taannehtivasta laista ja sen valmistelusta syntyi valvontakomission puheenjohtaja kenraalieversti Andrei Ždanovin ehdotuksesta.

















Ei kommentteja:
Lähetä kommentti