sunnuntai 15. marraskuuta 2026

 Sotasyyllisyysoikeudenkäynti Suomessa 1945-1946 (13. osa)

Eirik Hornborg (s. 29.9.1879 Helsinki ja k. 29.12.1965 Helsinki).
Ville Pessi.
Mauri Ryömä.

Historioitsija Eirik Hornborg aloitti helmikuun alussa 1945 johtamalla komiteaa, jonka tehtävä oli selvittää sotasyyllisiä vuodesta 1938 lähtien. Komitea ei voinut edes harkita tutkivansa Neuvostoliiton osuutta kriittisesti. SKDL:ssä havaittiin, että Juho Kusti Paasikivi tahtoi voittaa vain aikaa. Puolue lisäsi kierroksia, kun hallitusneuvotteluiden jälkeen sotasyyllistenyyskysymys oli painamassa uudelleen taka-alalle. Ville Pessi (s. 24.3.1902 Kaukola ja k. 6.11.1983 Vantaa) SKP:ssa neuvoi väkeään: ”Virkamieskunnan puhdistamisessa ei saa liikaa tuijottaa siihen, mitä kukin on ollut ennen. Tärkeintä on mitä he ovat tänään.” Ville Pessi ehdotti, että enää ei aseteta komiteoita: ”Tavallinen maallikko voi laatia muutamassa päivässä syytekirjelmän, jonka perusteella nämä henkilöt voidaan tuomita maamme lakien mukaan verrattain pitkiksi ajoiksi kuritushuoneeseen.” Mauri Ryömä (s. 30.10.1911 Helsinki ja k. 28.11.1958 Helsinki) hyökkäsi Eirik Hornborgia vastaan. Mauri Ryhmä vaatii nopeita toimenpiteitä, eikä komitean töitä pitänyt jäädä odottamaan turhaan.

Urho Kekkonen.
Reinhold Svento.
Juho Kusti Paasikivi.

Väinö Tanneria ja Toivo Kivimäkeä vastaan komitea ei löytänyt mitään raskauttavaa. Kuitenkin Väinö Tanner haluttiin osoittaa syylliseksi. Urho Kekkonen, Yrjö Leino, Mauno Pekkala ja Reinhold Konstantin Svento (vuoteen 1938 Sventorzetski, s. 24.7.1881 Pietari ja k. 30.3.1971 Lappeenranta) poikkesivat Naantalin Kultarannassa tapaamassa presidentti Juho Kusti Paasikiveä 11.7.1945. Oikeusministeri Urho Kekkosen mielestä Rippentrop-sopimusta solmittaessa ”myös Tannerin syyllisyys olisi osoitettavissa”. Tämän Urho Kekkonen teki siitä huolimatta, vaikka hän tiesi, että Väinö Tanner ja koko SDPN hallitusryhmän olivat vastustaneet sopimusta. Kekkosen mukaan rikokseksi riitti, että sosiaalidemokraatit eivät lähteneet jatkosodan hallituksesta, toisin kuin Moskovasta oli toivottu. RKP sai kunnian olla aloitteentekijänä. Poliittinen ilmapiiri oli niin tulehtunut, että puolueessa pohdittiin välikysymystä. RKP:n mielestä ”asiaa ei saa hoitaa torikokouksissa vaan valtiollisissa vastuunalaisia elimissä”.

Väinö Tanner.
Toivo Kivimäki.

Välirauhansopimuksen 13. artiklan tulkinta muodostui lopulta aivan toiseksi, kuin mitä se oli alunperin tarkoitettu. Lontoossa 8.81945 liittoutuneet tekivät sopimuksen, jossa määriteltiin termi ”sotarikos” – war crimes Britannian, Ranskan, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kesken. Agreement concerning the prosecution and punishment of the major war criminals of European Axis ja sopimukseen liittyvä muotosäännös – Charter of International Military Tribunal – 6. kohdas mukaan on erotettava toisistaan a) rikokset rauhaa vastaan (crimes against peace) ja b) sotarikokset. Ensimmäisiin luettiin hyökkäyssotien suunnittelu, valmistelu, aloittaminen ja käynti tai sodat, jotka olivat ristiriidassa kansainvälisten sopimusten kanssa, taikka osallistuminen sellaista sotaa koskevaan yhteiseen suunnitelmaan tai salahankkeeseen. Sotarikoksia sen sijaan olivat teot, joihin sisältyi sodan lakien tai tapojen rikkominen: ”War crimes, namely, violations of the laws of customs of war.” Tätä artiklaa ei olisi pitänyt voida käyttää Suomen sodanaikaisia johtomiehiä vastaan.

Risto Ryti.

Potsdamin kokoukseen valmistautuessa Washingtonissa laadittiin valmis ehdotus ohjeeksi miehitysjoukkojen komentajille sotarikollisten tunnistamiseksi ja pidättämiseksi. Ohjeissa määriteltiin, millaisissa asemissa sodassa toimineet henkilöt olisi katsottava sotarikollisiksi. Tämä ohje rinnasti Saksan liittolaisten, kanssasotilaiden ja satelliittivaltioiden johtohenkilöt Saksan johtajiin. Tämän perusteella esimerkiksi Risto Ryti tai marsalkka Mannerheim olisivat voineet joutua Nürnbergissä syytteeseen.

Carl Gustaf Emil Mannerheim.

Urho Castrénin hallituksessa oli kaksi rauhanopposition ministeriä, Eero Wuori ja Karl-August Fagerholm. Hallitus ei saanut heidän mielestään aikaan luottamuksellisia suhteita valvontakomissiooon ja hallitus syyllistyi puolustamaan sotapolitiikkaa, erityisesti Ribbentrop -sopimusta. Hertta Kuusinen teki aloitteen kolmen suurimman puolueen liitosta, joka laati Urho Kekkosen kanssa tarkoitusta varten julistuksen. Julistuksessa vaadittiin hyvien idän suhteiden vaaliminen ja fasistisen ainesten kitkeminen valtion koneistosta pois. Samoin tässä julkilausumassa vaadittiin, että ”sota-ajan politiikka oli tutkittava ja siitä oli tehtävä johtopäätökset.”


Uuden hallituksen pääministeriksi tuli Juho Kusti Paasikivi ja oikeusministerinä hallituksessa jatkoi Urho Kekkonen. SKDL sai hallitukseen viisi ministeriä, joista kolme loikkasi SDP:sta. Sisäministeriksi nousi Yrjö Leino, minkä vuoksi isänmaallisessa kansanosassa se aiheutti pelkoa. Carl Gustaf Emil Mannerheim oli presidentti ja valvontakomission luottamus Suomen poliittisiin päättäjiin alkoi parantua. Kuutoset tekivät 23.1.1945 hallitukselle välikysymyksen Helsingissä: ”Aikooko hallitus ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin, että selvyys saataisiin vuonna 1941 toimineen tasavallan presidentin sekä vuosina 1939 ja 1941 toimineiden valtioneuvoston jäsenten ja mahdollisesti muiden korkeissa vastuunalaisissa valtion viroissa ja toimissa olleiden henkilöiden syyllisyydestä sanottuina vuosina puhjenneisiin sotiin ja että syyllisiksi havaitut saataisiin teoistansa vastuuseen?”


Välikysymyksen tekeminen oli harkittu toimi, johon oli kätketty samoin uhkavaatimus. Suomen täytyi noudattaa välirauhansopimusta tinkimättä ja rauhansopimus myös velvoitti aloittamaan välittömästi oikeusprosessin sotasyyllisiä vastaan. Suomen sotasyyllisiä ei kohdeltu enää epäiltynä vaan heidät leimattiin nyt jo syyllisiksi. Suomessa poliitikot haluttiin vaihtoon ja tärkeintä oli kuitenkin Väinö Tannerin syrjäyttäminen.

Kaarlo Juho Ståhlberg.

Eduskunnassa välikysymykseen annettiin vastaus viikkoa myöhemmin. Vastaus perustui pääosin Kaarlo Juho Ståhlbergin näkemykseen. Vastauksessa todettiin, ettei Suomen perustuslaki tuntenut sotasyyllisyyttä. Sodan aloittaminen voisi Ståhlbergin mukaan olla rikos vain silloin, kun siihen liittyy laissa oleva rikolliseksi määritetty teko. Presidentti tekee tällaisen rikoksen syyllistyessään valtio- tai maanpetokseen sekä ministeri myötävaikuttamalla virkatoimissaan sodan käynnistymiseen ilmeisen laittomalla tavalla tai käyttämällä omaa asemaansa muuten maan vahingoksi.


Kaarlo Juho Ståhllberg osoitti näin Juho Kusti Paasikiven pyynnöstä juridiset rajat, milloin edes voitiin puhua Suomessa sotasyyllisyydestä. Näin haluttiin torpata kaikki turha keskustelu asian ympärillä. Ståhlbergilla oli taitavan lakimiehen ja tasavallan ensimmäisen presidentin nuhteeton maine ja siksi hänen lausuntonsa antoi hallitukselle hyvän selustan. Paasikivi elettiin toivoa siitä, että kansainvälinen kehitys johtaisi asian pitkittyessä lopulta jopa sotasyyllisyysasian lopulliseen unohdukseen. Vain muutamaa viikkoa myöhemmin Karl Harald Wiik (s. 13.4.1883 Helsinki ja k. 29.6.1946 Helsinki) sekä Ville Pessi toistivat jälleen kysymyksensä. Tällä kertaa he myös esittivät tarkemman ehdotuksen kansantuomioistuimen kokoonpanosta. Heidän mielestään oli tärkeä löytää sopivat tuomarit, koska ”tuomarikunta oli niin taantumuksellista”. Kysyjät esittivät, että juridisen koulutuksen sijasta paljon tärkeämpää oli tuomareiden ”oikeamielisyys ja kansanvaltainen ajatustapa”, sillä varsinkin ”näyttöjen osalta tarvittiin joustoa”.


Pääministeri Paasikivi yritti monin eri tavoin hidastaa ja jarruttaa asian etenemistä. Joka välissä Paasikivi mielellään suositti syytettyjen väistymisestä vapaaehtoisesti pois näkyviltä paikoilta. Hän toivoi viimeiseen asti että neuvostoliittolaiset muilta kiireiltään eivät jaksaisi loputtomiin jahdata näitä sotasyyllisiä. Hänen pettymyksensä oli suuri kun neuvostoliittolaiset kuitenkin jaksoivat jahdata sotasyyllisiä; kenraalieversti Andrei Ždanoville jahdista muodostui myös arvovaltakysymys.

Andrei Ždanov.

Vapaa Sana -lehti uhosi pääkirjoituksessa 26.6.1945 – Ryti-Ribbentrop -sopimuksen vuosipäivänä – mellakoilla ja väkivaltaisuuksilla. Mikäli rankaisua ei ”ymmärretä tehdä laillisessa ja demokratian periaatteita vastaavassa muodossa, on katastrofi, jännityksen väkivaltainen laukeaminen välttämätön, vaikka valitettava seuraus anteeksiantamattomasta leväperäisyysydestä.” Lehden artikkelissa kuvailtiin Rytiä, Rangellia, Linkomiestä ja Tanneria oman pesän likaajiksi, syypäiksi murhiin ja muihin rikoksiin ja ihmeteltiin samalla, miten ”he voivat kunniallisena kansalaisina liikkua keskuudessamme”.

Erik von Frenckell.

Lehden mukaan ohjelma oli kirkas; sotasyyllisten etsiminen ja heidän osoittaminen sormella. Edellä mainittujen neljän henkilön lisäksi toisinaan nousi syyllisten joukkoon myös ministerit Aaltonen, Lehtonen, Salovaara, Horelli, Reinikka sekä Kalliokoski. Samoin puolustusministeri Karl Rudolf Walden (s. 1.12.1878 Helsinki ja k. 25.10.1946 Sysmä) edusti ilmeistä syyllistä, aivan samoin Toivo Kivimäki, jota kohtaan viha vain yltyi. Helsingin kaupunginjohtaja Erik von Frenckell (s. 18.11.1887 Helsinki ja k. 13.9.1977 Espoo) oli kielitaitoisena ja sangen edustavana ihmisenä myös joutumassa syytettyjen penkille ainakin lehtikirjoituksen mukaan. Presidentti C. G. E. Mannerheimin nimeä ei tuolloin lehden kirjoituksissa syytettynä esiintynyt.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti