Tämänkertainen tarinani voisi alkaa vaikka Sveitsistä, toisaalta liikkeelle voisi lähteä myös Smålannista, Ruotsista; joka tapauksessa tarina kuljettaa lukijaansa Oulun raukoilta rajoilta meren ääreen Helsinkiin ja lopulta Kirkkonummen huvilayhteisöön 1900-luvun alkuun.

Sveitsissä syntyi 29.12.1821 Eduard Peter Fatzer (nimi muuttui vasta myöhemmin muotoon Fazer), joka jäi isän ja äidin - Johann Joachim Fatzer ja Anna Barbara Kopp - kuoltua vuonna 1840 täysin orvoksi. Eduard lähti tuolloin kotiseudultaan Romanshornista, Thurgaun kantonista  turkiskauppiaan oppiin Venäjälle, Pietariin. Näihin opintoihin kuului kisällivaellus, jonka Eduard suoritti Saksassa. Hän tutustui oppipoikana räätälimestari Ernst Flohriin, jonka muassa kulkeutui Suomen Helsinkiin 27.11.1844. Muutamassa vuodessa Eduard oli jo Suomen kansalainen ja hän sai myös turkkurinoikeudet sekä perusti turkkuriliikkeen Helsinkiin vuonna 1849. Syyskuussa 1851 Eduard ja Anna Dorothea Haunhardtin vihki Eduardin kotikunnan kirkkoherra. Vaimoksi kirkkoherra oli lämpimästi suositellut omaa tytärtään, kun Eduard oli sitä häneltä kirjeitse tiedustellut. Häitä edelsi kolmen viikon tutustuminen Lyypekin kaupungissa.

Arkkitehti Johan Carl Ludvig Engel.

Saksasta oli Helsinkiin kutsuttu vuonna 1815 arkkitehti Johan Carl Ludvig Engel (s. 3.7.1778 Berliini ja k. 14.5.1840 Helsinki), joka Helsingin uudelleenrakennuskomitean arkkitehtina ja myöhemmin Intendentinkonttorin johtajana pisti koko keskeisen kaupungin uusiksi uusklassiseen empiretyyliin. Keisarillisen yliopiston päärakennus Senaatintorin toisella laidalla vihittiin käyttöön jo vuonna 1832 ja Nikolainkirkko (nykyinen tuomiokirkko) taas vihittiin 15.2.1852 käyttöön. Saksalaissyntyinen Friedrich Pacius vastasi Helsingin yliopiston musiikinopetuksesta sekä kaupungin konserttitoiminnan edistämisestä. Tänne Helsingin ytimeen Edvard myös perusti turkisliikkeensä ja vuonna 1856 hän saattoi jo ostaa perheelle Aleksanterinkatu 38:n ja Kluuvikatu 3:n kulmasta talon 6 800 ruplalla. Perheeseen sikisi kaikkiaan neljä tytärtä ja saman verran poikalapsia, jotka lähes kaikki jättivät lähtemättömän jälkensä kulttuuri- ja talouselämän vaikuttajina Suomessa.

Toiseksi nuorin poika, Konrad Georg Fazer (1864-1940), otti alkuun isänsä turkisliikkeen hoitaakseen. Musiikki kuitenkin selvästi enemmän kiinnosti häntä taitavana viulistina ja usein hän soitti kamarimusiikkia ja tuurasi Robert Kajanuksen orkesterissa. Opintojaan suorittaessaan Pietarissa Konrad oli tutustunut nuoreen ranskalaiseen nimeltä Jeanne Barrault ja helmikuussa 1887 heidät vihittiin. Saman vuoden marraskuussa tämä perhe sai ensimmäisen lapsen, Lilla Elisabethin, Kluuvikatu 3:ssa. Pari vuotta myöhemmin Lilla sai pikkuveljen, Johan Georgen.

Friedrich Richard Faltin.

Jo seitsemänvuotiaana aloitti musiikkiopintonsa Saksassa Friedrich Richard Faltin (s. 5.1.1835 Danzig ja k. 1.6.1918 Helsinki), josta aikanaan tuli musiikkipedagogi, säveltäjä, urkuri ja kapellimestari. Hän sai opintonsa päätökseen Leipzigin konservatoriossa vuonna 1856 ja matkusti Suomeen. Aivan aluksi hän toimi Suomessa Viipurissa musiikinopettajana, kunnes vuonna 1869 muutti Helsinkiin ja ryhtyi Nikolainkirkon (nyk. Helsingin tuomiokirkon) urkuriksi vuoteen 1913 asti, yli 40 vuoden ajaksi. Faltin toimi vuosina 1870-1879 Suomalaisen Oopperan kapellimestarina, vuodet 1871-1896 vierähtivät musiikinopettajana Helsingin yliopistossa ja vuodesta 1882 hän ennätti vielä opettaa urkujensoittoa Helsingin musiikkiopistossa. Professorin arvonimi hänelle myönnettiin vuonna 1896. Richard Faltin perusti vuonna 1870 oman pianoliikkeen Helsinkiin; tämän pianoliikkeen hän myi kuitenkin vuonna 1896 oululaiselle filosofian maisterille, Robert Emil Westerlundille.

Smålannista oli vuonna 1806 muuttanut Suomeen Westerlundin suku; Emil Westerlund piti Oulun Vanhaa Apteekkia ja perheessä oli kahdeksan lasta. Emil Westerlundin isä, ruukinpatruuna Anders Westerlund oli Carl Mikael Bellmanin hyvä ystävä ja Anders kuului myös Aurora-seuraan. Tämän kulttuuriseuran perustivat Turussa Henrik Gabriel Porthan ja Johan Lilius ja tämä seura julkaisi ensimmäistä sanomalehteä Suomessa, Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo. Tämä seuran raunioille perustettiin vuonna 1790 Turun Soitannollinen Seura, Suomen vanhin sinfoniaorkesteri. Apteekkari Emil Westerlundin perheen ainut poika ja nuorin lapsista, Robert Emil Westerlund (s. 15.1.1859 Oulu ja k. 5.6.1922 Helsinki) osti isältään apteekin ja hoiti sitä tämän kuolemaan asti eli vuoteen 1896. Robert Westerlund opiskeli maisteriksi vuonna 1882 kasvitieteistä ja sai vuonna 1883 farmaseutin paperit. Vuonna 1887 hän oli jo proviisori. Robert avioitui vuonna 1884 varakkaaseen Oulun tervaporvareiden sukuun kuuluvan Helena Emilia Pentzin (1860-1910) kanssa ja he saivat yhdessä kolme poikaa: Leopold Emil (s. 25.4.1885 ja k. 1953), Gustaf Leonard (s. 6.7.1886 ja k. 28.10.1928 Helsinki) ja Karl Torsten (s. 27.7.1888 Helsinki ja k. 1953).

Robert Westerlundilla oli vahva musiikkitausta ja hän toimi jo Oulussa ollessaan sekakuoronjohtajana. Isänsä kanssa Robert järjesti Oulussa konsertteja ja olivat monin tavoin kaupungin teatteri- ja musiikkialan mahdollistajia; he saivat aikaan mm. teatterirahaston perustamisen. Robert Westerlund toimi Oulussa Richard Faltinin pianomakasiinin asiainhoitajana. Kun Robert E. Westerlund vuonna 1896 muutti Helsinkiin, hän osti professori Richard Faltinilta pianoliikkeen kaupungista.

Vuonna 1894 Konradin isä Edvard kuoli ja Konrad pääsi vaihtamaan kauan haaveilemaansa musiikkimaailmaan liiketoimintansa. Joulukuussa 1884 oli Anna Melan perustanut ensin asuntonsa yhteyteen nykyiselle Mannerheimintielle (sittemmin kaupan käydessä jo paremmin Aleksanterinkatu 11:een) musiikkiliikkeen. Hänen kuoltuaan liike jäi käytännössä Annan sisaren hoitoon (Anna testamenttasi liikkeensä sisaren alaikäisille lapsille), joka taitamattomuuttaan päätti myydä liikkeen. Vuonna 1897 lyöttäytyivät Konrad Fazer ja Robert Emil Westerlund yhteen ja ostivat tämän musiikkiliikkeen. Näin tuli perustetuksi Helsingfors Nya musikhandel, f. d. Melan, ägare Fazer & Westerlund.

Uusi musiikkikauppa lähti alusta alkaen hyvin käyntiin; nuottien kustannustoiminta oli vireää ja Suomen säveltäjistä ainakin Sibelius, Merikanto, Järnefelt, Melartin ja Palmgren saivat teoksiaan kustannettuna nuoteiksi. Ensin alkuun piano- ja laulunuotteina, sitten myös kuoroteoksia ja esim. torviseitsikoille tarjottiin uutta esitettävää. Tehtäväkentät olivat tarkoin jaettu osakkailla; Konrad hoiti soitinpuolen ja varsinaisen liiketoiminnan johdon, kun Robertille jäi kustannustoiminta. Varsin pian huomattiin Konradin työpanoksen olevan suurempi ja hän saikin näin tuloksesta kaksi kolmasosaa. Kuitenkin vuonna 1904 Westerlund päätti myydä oman osuutensa musiikkiliikkeestä Fazerille ja jatkoi oman musiikkiliikkeen nimissä liiketoimintaansa.

Ylikapellimestari ja nuottikustantaja Alexei Apostol.

Westerlundin perheen asunto Helsingissä sijaitsi Kauppatorin liepeillä, Helenankadun ja Pohjoisesplanadin kulmassa. Alkuperäinen Westerlundin musiikkimakasiini sijaitsi myös Kauppatorin laidalla osoitteessa Pohjoisesplanadi 7. R.E. Westerlund haali nopeasti hallintaansa laajan kustannusmateriaalin; hän sai ostaa mm. musiikkimajuri ja Suomen sotilassoittokunnan ensimmäisen ylikapellimestarin, musiikkikauppiaan Alexei Apostolin (s. 6.1.1866 Ateena ja k. 20.6.1927 Helsinki) - Apostol toimi jonkin aikaa myös Helsingin kaupunginorkesterin taloudenhoitajana ja apulaisjohtajana - ja Axel E. Lindebergin nuottikustantamot. Westerlundin musiikkiliikkeellä oli pian myös sivuliikkeitä Tampereella (Koskikatu 7)ja Turussa (Eerikinkatu 11). Sivuliikkeitä oli sittemmin myös Oulussa (Asemakatu 15), Jyväskylässä (Kauppakatu 25) sekä Vaasassa (Hovioikeudenpuisto 12, myöh. Vaasanpuisto 20).

Arkkitehti Eliel Saarinen.

Musiikkikustantaja Robert E. Westerlund jatkoi taloudellista tuentaa myös Helsingissä; hän oli mukana rahoittamassa säveltäjä ja kapellimestari Robert Kajanuksen (s. 2.12.1856 Helsinki ja k. 6.7.1933 Helsinki) ja Helsingin kaupunginorkesterin kiertuetta mm. Pariisin maailmannäyttelyyn vuonna 1900. Musiikki-ihmisille kokoontumispaikaksi Westerlund teetätti vaurastumisensa myötä jugendhuvilansa Hvittorpin, Kirkkonummelle. Tanskalainen säveltäjä ja kriitikko Charles Kjerulf (s. 22.3.1858 ja k. 22.8.1919) oli ensimmäinen ulkomainen vieras Westerlundin huvilassa, joka rakennettiin vuosina 1901-1904. Villa Hvittorp valmistui Gasellius-Lindgren-Saarinen-arkkitehtitoimiston suunnitelmien pohjalta; tilaus tehtiin arkkitehtitoimistolle, mutta Gottlieb Eliel Saarisen (s. 20.8.1873 Rantasalmi ja k. 1.7.1950 Bloomfield Hills, Michigan, Yhdysvallat) käden jälki näkyy huvilassa erityisen voimakkaasti. Samaan aikaan Villa Hvittorpin kanssa valmistuivat mm. suunnittelijoiden omaan käyttöön tekemä Hvitträsk Kirkkonummelle ja Suur-Merijoki Viipurin maalaiskuntaan. Villa Hvittorpin miljööstä nauttivat sangen usein myös taiteilijat, kuten Aino Achté (s. 24.4.1876 Helsinki ja k. 8.8.1944 Vihti), Robert Kajanus, Jean Sibelius (s. 8.12.1865 Hämeenlinna ja k. 20.9.1957 Ainola) ja Selim Palmgren (s. 16.2.1878 Pori ja k. 13.12.1951 Helsinki). Arkkitehti Herman Gesellius nähtiin huvilalla myös usein. Villan keskikerrokseen valmistui musiikkisali, joka varustettiin flyygelillä, takalla ja kiinteällä sohvanurkkauksella lasimaalauksineen.

Villa Hvittorpin jugendhuvila Kirkkonummella.

Alakerran ison ruokasalin eli holvihallin seinämaalaukset teki alkuaan Väinö Alfred Blomstedt (s. 1.4.1871 Savonlinna ja k. 2.2.1947 Helsinki) ja myöhemmin ne on korvattu taidemaalari Gunnar Theodor Clèmentin (s. 27.3.1907 Turku ja k. 2.11.1982) kukka-aiheisilla koristemaalauksilla. Huvila tarkoitettiin kokonaistaideteokseksi, jossa arkkitehtuuri liittyy saumattomasti taide-esineisiin ja kalusteisiin. Taiteilija Eric O. W. Ehrström (1881-1934) suunnitteli kupari- ja pronssitaonnat salin takassa, ulko-ovessa ja muissa talon yksityiskohdissa. Alakerran vuolukiviuunin suunnitteli Jarl Eklund ja sen kylkeen maalasi myöhemmin Ingeborg Bergroth linnanneitoaiheisen "Serenadin". Hvittorpin alkuperäiset maalaus- ja lasitustyöt teetettiin Salomo Wuorion liikkeellä. Lähes jokaisessa huvilan huoneessa oli alkujaan persoonalliset kaakeliuunit. Osa kaakeliuuneista purettiin vuonna 1940.

Kun katselet Villa Hvittorpia järven puolelta, voit saada vaikutuksen sen linnamaisuudesta; talossa on torni ja useita ulokkeita sekä kolme kerrosta. Talo on rakennettu rinteeseen ja rannasta pääsee siltaa pitkin yli ruopatun salmen saareen, joka on tehty varta vasten. Tässä saaressa sijaitsi alkujaan kuvanveistäjä Robert Stigellin (s. 14.5.1852 ja k. 1.12.1907 Helsinki) Haaksirikkoiset-veistos. Alkuperäinen Haaksirikkoiset-veistos nousi vuonna 1898 Helsingin Tähtitorninmäelle ja siihen liittyi paljon poliittista symboliikkaa sortovuosien vuoksi. Rannassa sillan kupeessa sijaitsee torni, jossa toimi vesi- ja sähkölaitos.

Kasvitieteilijänä Robert Emil Westerlund oli jo kiinnostunut puutarhasta, joten Hvittorp sai ympärilleen melkoisen puutarhan. Westerlund toimi useiden vuosien ajan Helsingin kaupungin puutarhalautakunnan jäsenenä. Hvittorpin puutarhasuunnittelusta oli vastuu jätetty Helsingin kaupunginpuutarhuri Svante Olssonille ja huvilan puutarhurina Westerlundin aikaan toimi Hjalmar Olsson. Huvilan massiivisissa rautaporteissa oli kukkokuviot, jotka toistuivat myös rakennuksen lasimaalauksissa. Kokonaistaideteosvaikutelmaa särki varmaankin se, että Westerlundilla oli sangen kirjava sisustusmaku ja hän keräilijänä haali huvilaansa melko kirjavaa tavaraa.

Lopulta kuitenkin taloushuolet tekivät Villa Hvittorpin ylläpidon mahdottomaksi; ensimmäinen maailmansota toi omat murheensa talouteen, eikä musiikkikauppakaan jäänyt osattomaksi taloushuolista. Westerlundin vaimon äveriäs suku Oulusta oli jo auttanut Villa Hvittorpin rahahuolissa, mutta Westerlund päätti myydä huvilansa 4.8.1914 Alexander Napoleon Brennerille

Brenner oli toiminut alkuun merimiehenä ja purjehtinut ainakin San Franciscoon ja Melbourneen asti. Sen jälkeen hän siirtyi rautateille töihin. Myöhemmin hän piti asemaravintolaa sekä Helsingissä F. Forsströmin ravintolaa osoitteessa Fabianinkatu 27. Brenner rakennutti vielä talon Helsinkiin Tähtitorninkadun ja Vuorimiehenkadun kulmaan ja tämän talon piirsi arkkitehti Carl Ricardo Björnberg (s. 9.8.1861 Pori ja k. 20.2.1917 Helsinki). Brenner myös osti Helsingin seudulla ja myi huviloita, ennen Hvittorpin hankintaa. Brennerin perheen asuntona Hvittorp toimi vuoteen 1916 asti ja 12.8.1916 Brenner myi huvilan toiselle liikemiehelle, 26-vuotiaalle Aleko Liliukselle.

Aleko Axel August Eugen Lilius (s. 2.4.1890 Pieteri ja k. 24.6.1977 Helsinki) oli elämänsä aikana monessa mukana; hän jopa tituleerasi itseään seikkailijaksi. Myöhemmin hän toimi kansainvälisestikin lehtimiehenä, kirjailijana ja valokuvaajana. Hänet muistetaan nuorenamiehenä erityisesti Uudenkaarlepyyn rautatien ostamisesta käteisellä. Kiskot hän kauppasi venäläisille ja kaluston eri rautatieyhtiöille. Hän teki samalla kulttuuriteon, sillä hän kuvasi radan kaluston tarkasti ja näitä kuvia on myöhempi historiankirjoitus pystynyt hyödyntämään. Samoin hän myi venäläisille Ruotsista hankkimansa kaksi satamajäänsärkijää. Hän varusti sota-aikana ambulanssin, josta häntä kiiteltiin. Kaupoissa hän käytti hyväkseen erinomaisia suhteita venäläisiin tahoihin. Vuonna 1911 Aleko Lilius lähti Yhdysvaltoihin. Hänellä oli myös pankki, Helsinfors Privatbanken. Vuonna 1916 Lilius oli Suomessa eniten veroja maksaneiden joukossa. Aktiivisesti Lilius oli Suomen hommaamassa ruotsalaista kuningasta ja vuonna 1917 hän sai Persian konsulin arvon. Lilius teki myös kauppaa eläimillä eläintarhoille. Liiketoimissaan hän ajautui kuitenkin konkurssiin vuonna 1919, jonka jälkeen hän ryhtyi toimittajaksi.

Liliuksen aikana Hvittorpissa vietettiin loistavaa elämää. Liliuksen perheessä oi kaksi lasta, Birgit ja Lennart, joilla oli kotieläimenä huvilalla karhunpentu. Aikaisemmista kuvista näkyy, kuinka talon etupiha on ollut järvenpuolella ja metsänpuolella oli kaksi avokuistein varustettua sisäänkäyntiä. Nämä kaksi ovea on sittemmin poistettu ja sisäänkäynnin paikkaa vaihdettu. Tämän toisen sisäänkäynnin kohdalla on puolipyöreä terassi. Järvenpuolelta talosta on purettu tornin viereinen savupiippu, torniin on tehty peltikate ja toisen kerroksen musiikkisalin ulkoparveketta ei enää ole. Aiemmin vuoraamattomat hirsiseinät saivat tässä yhteydessä vuorauksen vaakalaudoituksella. Huvilan puutarhasta Liliuksen aikana pidettiin myös hyvää huolta ja heillä oli sitä varten oma puutarhuri. Huvilan nuori isäntä harrasti itse mm. öljyvärimaalausta.

Konkurssinsa jälkeen Lilius vietti kolmekymmentä vuotta varsin värikästä elämää Yhdysvalloissa hankkien maan kansalaisuudenkin. 1950-luvulla Lilius asui Marokossa ja vuodesta 1958 hän alasi taas Helsinkiin, jossa toimi mm. maalarina. Aleko Lilius oli avioliitossa puhetekniikan  ja lausunnan opettaja Ebba Alma Naemi Liliuksen (o.s. Jacobsson, 1888-1970) kanssa, joka toimi 18 vuotta Yleisradion kuuluttajana 1920-luvulta lähtien. Aleko Lilius vietti seikkailijan elämää ainakin Afrikassa ja Aasiassa, joita hän kuvailee kirjoissaan. 1920-luvula hän matkusti mm. kielitieteilijä Rodolfo R. Schullerin (1873-1932) matkassa valokuvaajana Meksikossa.

Ebba ja Aleko Lilius myivät Villa Hvittorpin 24.11.1917 autokauppias Sergei Nikolajeff jr:lle (s. 6.5.1878 Helsinki). 4.2.1981 Nikolajeff sai lainhuudon, mutta kaupan ehdot eivät ilmeisesti toteutuneet, joten Liliukset myivät 12.6.1918 huvilansa Robert E. Westerlundin pojalle, varatuomari Gustaf Leonard Westerlundille (s. 6.7.1886 ja k. 28.10.1928 Helsinki). Gustaf oli naimisissa kunnallispoliitikko, varatuomari ja pankinjohtaja Johan Alfred Norrménin (s. 22.4.1858 Ylöjärvi ja k. 6.7.1942 Helsinki) nuoremman tyttären, Anna Margarethan (s. 25.2.1893 ja k. 29.11.1956) kanssa. Autokauppias Nikolajeff taas myi yhtiönsä vuonna 1918 ja lähti Nizzaan - hänellä oli siellä huvila, Villa Huovila - hoidattamaan terveyttään. Ranskassa hän kuolikin jo 42-vuotiaana 30.6.1920 ja hänet on haudattu Helsinkiin Hietaniemen ortodoksiselle hautausmaalle. Nikolajeffin kauppiassuku saapui Suomeen jo 1820-luvulla ja Sergei Nikolajeffin isä piti vaimonsa kanssa Helsingissä ravintola Gambrinia Fabianinkadulla. Sergei Nikolajeff toi vuosina 1906-1913 Suomeen n. 700 autoa, mikä oli yli puolet kaikista ennen ensimmäistä maailmansotaa maahantuoduista autoista. Näiden automerkkien joukossa oli mm. Opel, Adler, Oldsmobile, Benz, Minerva, Studebaker ja Mercedes-merkkisiä autoja. Nikolajeffin autoliikkeen palveluihin lukeutui myynnin ohella huolto, polttoaineen ja renkaiden myynti sekä ajo-opetus. Sergei Nikolajeff myi tosin myös venemoottoreita sekä kirjoitus- ja laskukoneita asiakkailleen ja perusti vuonna 1911 huonosti menestyneen taksiyhtiön sekä toi vuona 1910 Suomeen Ranskasta maamme ensimmäisen lentokoneen, jonka myi tamperelaiselle kuvanveistäjä Karl Adolf Aarniolle (s. 9.9.1879 Tyrvää ja k. 28.12.1918 Tyrvää).

Anna Margaretha Westerlund, myöhemmin Procopé.

Varatuomari Gustaf Westerlundin väitöskirjaa ei hyväksytty, ja hän herätti Helsingissä huomiota nuorena liikejuristina. Laivateollisuuden piirissä Gustaf Westerlund menestyi huonosti ja hän sai raha-asiansa sotkettua niin taitavasti, että Hvittorpin kanssakin tuli vaikeuksia. Samanaikaisesti Hvittorpin kanssa Gustaf Westerlund omisti myös Främnäsin eli Hulluksen tilan Masalassa. Apuun saatiin onneksi appi, Alfred Norrmén. Villa Hvittorp vaihtoi jälleen omistajaa 250 000 markalla. Samassa yhteydessä pankinjohtaja Ivar Wasastjerna sai ostaa Hvittorpista erotetun maa-alueen. Alfred Norrmén vielä painosti nuorimman tyttärensä, Anna Margarethan (s. 25.2.1893 Helsinki ja k. 29.11.1956, myöhemmin Procopé) vuonna 1926 eroamaan Gustaf Westerlundista. Gustaf jäi hoitamaan viimeisinä vuosinaan R. E. Westerlundin perustaman musiikkiliikkeen hallituksen puheenjohtajan tehtäviä.

Villa Hvittorpin uusi isäntä, Alfred Norrmén kuului aatelissukuun; hänen isänsä oli senaattori ja salaneuvos Oscar Norrmén ja äiti oli Selma Emelie Stjernvall. Alfred valmistui hovioikeuden auskultantiksi vuonna 1880 ja työskenteli asianajajana Helsingissä vuodet 1882-1890. Tämän jälkeen hän siirtyi vuonna 1862 perustetun Suomen Yhdyspankin johtokunnan jäseneksi, josta siirtyi pankin pääjohtajaksi vuonna 1907. Vuonna 1913 hän joutui eroamaan pankinjohtajan paikalta, kun ei ollut kuunnellut varoituksia ja viestejä pankin Tampereen konttorin johtajasta, Nils Idmanista.

Konttorinjohtaja Nils Idman.

Nils Idman (s. 23.9.1858 Messukylä ja k. 6.3.1944 Helsinki) teki Suomen taloushistorian suurimpiin kuuluvan kavalluksen pankista ja jäi siitä kiinni vuonna 1912. Pankin Tampereen konttoriin tehtiin yllätystarkastus ja todettiin pankin sisäisen valvonnan pettäneen täysin. Idman sai kavallettua Suomen Yhdyspankilta n. 8,6 miljoonaa markkaa, nykyrahaksi muutettuna n. 30 miljoonaa euroa. Rahasumma vastasi melkein kymmentä prosenttia Suomen suurruhtinaskunnan silloisesta budjetista. Kavaltamillaan rahoilla Idman rakennutti Tampereelle Hatanpään kartanon viereen rannan ääreen uusgoottilaisen huvilan, jonka hinnan on arvioitu olleen puolet Tampereen tuomiokirkon kustannuksista. Tapauksen vuoksi yksi pankinjohtajista teki itsemurhan. Idman sai toimistaan 10 vuotta kuritushuonetta, mutta Turun hovioikeus ja senaatti pidensivät tuomion 15 vuodeksi. Keisariperhe Romanovien 300-vuotisen vallassaolon kunniaksi annetun julistuksen ja joukkoarmahduksen vuoksi hän joutui lopulta olemaan vankilassa vain seitsemän vuotta.  

Villa Idman eli Nils Idmanin Hatanpään huvila Tampereella.

Nils Idman oli Hatanpään kartanonisännän, senaatin kamarikirjuri Karl Gustaf Idmanin ja Beata Sofia Gustava Mellinin neljänneksi vanhin lapsi, joka kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1876. Helsingin yliopistosta hän valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1880 ja maisteriksi vuonna 1882 sekä  molempien oikeuksien kandidaatiksi 1884. Idman tuli Pohjoismaiden Osakepankin Tampereen konttorin alijohtajaksi vuonna 1885 ja konttorinjohtajaksi hän pääsi vuonna 1890. Nils Idman avioitui vuonna 1887 Anna Sidonia Alfthanin kanssa.

Alfred Norrmén toimi aatelissäädyn edustajana kaikilla valtiopäivillä vuosina 1885-1905 ja vuosina 1888-1889 Helsingin kaupungin rahatoimikamarin puheenjohtajana. Hän oli Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen vuosina 1890-1918 ja valtuuston puheenjohtaja vuosina 1904-1918. Hän toimi myös Pörssiklubin ensimmäisenä hallituksen puheenjohtajan vuonna 1910 ja vuodesta 1928 lähtien kuolemaansa saakka istui Finlayson & Co:n johtokunnan puheenjohtajana; tässä toimessa hän seurasi Lielahden kartanon - nykyinen uusrenessanssityylinen päärakennus valmistui vuonna 1893 Tampereen Lielahteen - patruunaa Wilhelm Fredrik von Nottbeckia (s. 6.3.1850), joka kuoli 10.3.1928 ja tuli haudatuksi samaan hautaan poikansa kanssa Hietaniemen hautausmaalle Helsinkiin. 

Lielahden patruuna Wilhelm Fredrik von Nottbeck.

Alfred Norrmén avioitui vuonna 1884 Eliza Ida Eva Pauliina Björksténin kanssa, joka kuoli sydänvaivoihin 15.4.1928. Alfred Norrmén omisti ja asui Katajanokalla Kanavakatu 2:n kerrostalossa. Tämän näyttävän kerrostalon suunnitteli vuonna 1897 arkkitehti Carl Theodor Höijer (s. 20.2.1843 Helsinki ja k. 31.10.1910 Helsinki). Tätä aatelisresidenssiä ei enää ole, sillä talo purettiin Alvar Aallon (s. 3.2.1898 Kuortane ja k. 11.5.1976 Helsinki) suunnitteleman Enso-Gutzeitin pääkonttorin tieltä vuonna 1960. Alfred Norrmènin omistuksessa Villa Hvittorp asuinolot kohenivat. Talo sai vesijohdon ja sähkövalot, kylpyhuonetta pääsi käyttämään ympäri vuorokauden ja talossa oli myös radio. Huvilan puutarha oli Alfred Norrménin ilonaihe ja huvila sai myös tenniskentän puutarhaan. Huvila toimi perheen kesäpaikkana ja naapureiden kanssa ei juuri oltu tekemisissä. Talvisodan vuoksi perhe vietti joulun 1939 huvilalla ja meinasi paleltua talossa. Rankan talven jälkeen kypsyi Alfred Norrmén myymään Hvittorpin 21.5.1940 insinööri Alvar Urban Bergrothille 1,4 miljoonalla markalla.

Kanavakatu 2, Helsinki - Alfred Norrménin omistama kerrostalo, joka purettiin vuonna 1960.

Alvar Bergroth (s. 25.5.1874 Turku ja k. 18.5.1955 Helsinki) oli vapaamuurari ja sai omistuksensa aikana paljon tuhoa aikaan Hvittorpissa. Vuonna 1919 hän oli ostanut Kirkkonummen Evitskogissa Kurkin tilan H. V. Sandbergilta. Hvittorp toimi Bergrothien kesäasuntona ja Helsingin kaupungissa heillä oli asunto Bulevardilla. Alvar Bergroth avioitui Ingeborg Margarete Kielerin (s. 8.5.1879 Aalborg, Tanska ja k. 22.2.1919) kanssa ja heillä oli kaksi lasta: Gunvor Onse Bergroth ja Annikki Ault (o.s. Bergroth).

Sota-aikana Villa Hvittorp vuokrattiin Ruotsin suurlähetystölle. Sodan jälkeen huvilassa oli vielä tilapäisiä vuokralaisia. Alvarin tytär, Annikki (s. 12.2.1907 ja k. 17.6.2003 West Surrey, Englanti) avioitui Englantiin Robert Eaton Aultin kanssa. Hvittorp jäi heikolle hoidolle ja alkoi rapistua hiljalleen. Kun Alvar oli kuollut vuonna 1955 huvilaa tarjottiin vielä Westerlundin suvulle, mutta kauppoja ei saatu aikaan. Uusiksi omistajiksi ryhtyivät näyttelijä ja elokuvakäsikirjoittaja Mirjam Kuosmanen (Anni Mirjami Mielikki Kuosmanen-Blomberg, s. 22.2.1915 Keuruu ja k. 5.8.1963 Helsinki) ja hänen miehensä, tuottaja, elokuvaohjaaja ja -kuvaaja Erik Blomberg (s. 18.9.1913 Helsinki ja k. 12.10.1996 Kuusjoki).

Kuvassa vasemmalta Armi Kuusela, Tauno Palo, Mirjam Kuosmanen ja Veikko Itkonen.

Mirjam Kuosmasen tunnetuin elokuva oli Valkoinen Peura vuodelta 1952, joka elokuva perustui hänen omaan aiheeseen ja jonka elokuvan pääosaa hän itse näytteli. 1950-luvulla hän laati käsikirjoituksia mm. Maria Gustaava Jotunin (vuoteen 1906 Haggrén ja vuodesta 1911 Jotuni-Tarkiainen, s. 9.4.1880 Kuopio ja k. 30.9.1943 Helsinki) novelleihin perustuvaan elokuvaan Kun on tunteet. Suurimmat taiteelliset voittonsa uransa alkuaikoina hän saavutti näyttelijänä Teuvo Tulion (alkujaan Theodor Antonius Deroschinsky-Tugai, s. 23.8.1912 Pietari ja k. 8.6.2000 Helsinki) ja Nyrki Tapiovaaran (s. 10.9.1911 Helsingin mlk ja k. 29.2.1940 Tolvajärvi) ohjauksessa. Mirjam Kuosmasen ensimmäinen merkittävä elokuvarooli oli Teuvo Tulion ohjaamassa elokuvassa Laulu tulipunaisesta kukasta (Linnankoski) Annikin rooli vuonna 1938.

Elokuvaohjaaja Teuvo Tulio.

Elokuvaohjaaja Nyrki Tapiovaara.

Uransa alkupuolella Erik Blomberg toimi lähinnä kuvaajana Teuvo Tulion ja Nyrki Tapiovaaran ohjaamissa elokuvissa. 1950-luvulla hän ryhtyi ohjaamaan myös elokuvia itse. Kansainvälinen menestyskin oli elokuva vuonna 1952 Valkoinen peura, Erikin esikoisohjaus. 1960-luvulla hän kiinnostui historiallisista elokuvista, näistä esim. vuoden 1962 elokuva Hääyö. Toivo T. Kailan kanssa hän perusti tuotantoyhtiö Elosepon, joka ennätti tuottaa viisi elokuvaa, mm.  Kaksi Vihtoria (1939), Herra Lahtinen lähtee lipettiin (1939) ja Miehen tie (1940). Myöhemmin 1960-luvulla Blomberg siirtyi tekemään televisioelokuvia. Vuonna 1966 valmistuivat elokuvat Oolannin sota ja Prahan kevät.

Elokuvaohjaaja Erik Blomberg.

Aviopari Kuosmanen-Blomberg (avioituivat vuonna 1939) muuttivat jo ränsistyneeseen Hvittorpin huvilaan vuonna 1961, mutta eivät pystyneet tekemän talon kunnostamiseksi juuri mitään. Heidän asumisensa jäi talossa myös hyvin lyhytaikaiseksi, sillä he myivät huvilan Espoon seurakunnille jo 4.1.1963. Aika pian huvilasta muuton jälkeen taiteilija Mirjam Kuosmanen kuoli. Erik Blomberg vietti viimeiset elinvuotensa Kuusjoella ja avioitui vielä Marian, puolalaisen vaimonsa kanssa.

Hvittorpin ensimmäinen rakennus oli Sommervik, jonka Robert Emil Westerlund rakennutti alueelle muutama vuosi ennen varsinaista päärakennusta. Talot ovat muutaman sadan metrin päässä toisistaan. Alkuvuosina Westerlund itsekin seurasi päärakennuksen valmistumista Sommervikin huvilan ikkunasta - näköala oli vielä tuolloin niin esteetön. Gustaf ja Maggie Westerlund vuokrasivat Sommervikin Alfred ja Eliza Norrménille vuonna 1919, kun Norrmènit olivat myyneet huvilansa Tallbackan Laajasalosta pojalleen ja kaipasivat kesänviettopaikkaa. 1920-luvulla Sommerviksta tuli Hornborgin huvila, kun asianajaja Lars Hornborg vaimonsa Kertun kanssa asettuivat sinne. Avioparin erottua, huvila jäi rouva Kerttu Hornborgin sekä poikansa Rainerin ja tyttärensä Birgitin käyttöön. Birgit Hornborg viettikin huvilassa kesiään aina vuoteen 1996 asti.

Eliel Saarinen suunnitteli huvilan rantaan myös saunarakennuksen, joka sijaitsee Sommervikin rannassa pienellä kannaksella. Saunasta sadan metrin päässä sijaitsee uimahuone, joka oli aikanaan ahkerassakin käytössä. Sauna kuului pitkään Sommervikin kiinteistöön, kunnes se vaihtui Birgit Hornborgilta Kirmo ja Irja Mikkolalle. Mikkolat myivät 1.11.1974 Espoon seurakunnille tilat 5:40 ja 5:42, yhteensä 0,6015 hehtaaria, jotka alkujaan kuuluivat nekin Hvittorpin alueeseen. Tontille on rakennettu talo, joka edelleenkin sijaitsee paikallaan ränsistyneenä. Arkkitehti Kirmo Mikkola (s. 23.5.1934 ja k. 5.5.1986) rakensi vuonna 1969 modernin koesaunan vanhan jugendsaunan viereen. Koesaunaa ei enää ole, mutta vanha jugendsauna on omalla paikallaan ja Vitträskin rannassa on vielä saunan edustalla vanha kivilaiturikin.

Arkkitehti Kirmo Mikkola.

Arkkitehdit suunnittelivat myös Hvittorpin puutarhurin talon, joka tehtiin Saariselle tyypilliseen paanuseinäiseen tyyliin. Rakennus valmistui vuonna 1904 paikalleen ja se tunnettiin Olssonin huvilana, R. E. Westerlundin aikaisen puutarhurin Hjalmar Olssonin mukaan. Hirsiseinäinen talo on myöhemmin poikkilaudoitettu, mutta yläosa on jätetty alkuperäiselle paanulaudoitukselle. Taloa on myöhemmin laajennettu; alkuperäinen avokuisti on jäänyt nykyisen sisäterassin suojiin.

Westerlund aikana istutettiin Hvittorpin alueelle kaksisataa hedelmäpuuta, paljon marjapensaita, mansikkamaa, kukkaniittyjä sekä keittiöpuutarha. Alueella oli 5,5 metriä leveä ja 19 metriä pitkä viinitalo, kasvihuone sekä ruusujen ja fuksioiden talvehtimiseen tarkoitettu varasto. Hvittorpissa viljeltiin myös maata; puutarha-arkkitehti J. W. Skogström suunnitteli tiilisen kasvihuoneen ja viiniköynnöshuoneen. Puutarhan tiilinen ansarihuone on muuttunut myöhemmin saunaksi. Puutarhassa kasvatettiin vihanneksia ja huonekasveja. Vaikka huvila puutarha olivat samalla omistajalla, ne erotettiin kuitenkin vuonna 1918 ja puutarha annettiin pian vuokralle. Vuoden 1924 kauppakirjasta selviää, että Gustaf ja Maggie Westerlund luopuivat kauppapuutarhasta Oskar Mauritz Mobergin ja hänen vaimonsa hyväksi. Mobergit asennuttivat huvilaansa sähkön, koska asuivat siellä ympäri vuoden. Moberg viihtyi pitäen kauppapuutarhaansa 1950-luvulle asti. Puutarhuri Kahari vuokrasi lisäksi viereisen Wasastjernan kauppapuutarhan huolehtien molemmista. Vielä tänäänkin Hvittorpin puutarhurin talo on hyvissä voimissa ja sitä asutetaan ympärivuotisesti.

Tampereen tuomiokirkkoon - alkujaan kirkko tunnettiin Johanneksen kirkkona - urkuja alettiin suunnitella 3.11.1902 pastori Fontellin aloitteesta rakennuskomitean kokouksessa. Kokouksessa laitettiin uruille ehdoksi, että tulevien urkujen pitää olla kotimaista valmistetta. Tampereen kaupunginvaltuuston jäsen - myöhemmin myös valtuuston varapuheenjohtaja ja puheenjohtaja - sekä porvarissäädyn edustaja säätypäivillä ja Ruotsin varakonsuli Tampereella, tukkukauppias ja vuorineuvos vuodesta 1920 lähtien, Gustaf Oskar Sumelius (s. 29.5.1866 Tampere ja k. 7.3.1940 Tampere) ehdotti kuitenkin kokoukselle, että urkutarjouksia kysyttäisiin myös ulkomailta ja asiaan palattaisiin uudelleen, jahka tarjouksia olisi ensin satu. Saksalaissyntyisen urkuri, säveltäjä, musiikkipedagogi, kapellimestari sekä professori Rikhard Faltinin (s. 5.1.1835 Danzig ja k. 1.6.1918 Helsinki) suosituksesta komitea pyysi tarjoukset seuraavilta urkujenvalmistajilta: B. A. Thulé (Kangasalan urkutehdas), Lahden urkutehdas ja Walcker & Co Saksasta. Tarjousten saavuttua Rikhard Faltin puolsi lämpimästi saksalaisen Walckerin tarjousta, mutta seurakunta päätyi kuitenkin kotimaisiin urkuihin ja urut tilattiin Lahden urkutehtaalta. Lahden urkutehdas sitoutui sopimuksessa tekemään urut "urkurakennustaiteen korkeimpien vaatimusten mukaisesti" ja soittimen julkisivun kaikkiin puuosiin piti käyttää tammipuuta. Urkujen tuli olla valmiina ennen heinäkuun loppua vuonna 1905.

Professori Rikhard Faltin.

Nämä 50-äänikertaiset - kolmella sormiolla ja pedaalilla varustetut - urut eivät sitten valmistuneet asetetussa aikataulussa, mutta viivästys johtui lähinnä kirkon sisustustöiden viipymisestä. Urut olivat lopulta valmiina maaliskuussa 1906. Urkutaiteilija ja säveltäjä Frans Oskar Merikanto (vuoteen 1882 Mattsson; s. 5.8.1868 Helsinki ja k. 17.2.1924 Oitti) kommentoi Juho Albanus Jurvan (s. 9.6.1865 Turtola ja k. 4.7.1926 Amerikka) taidokasta työtä mm. seuraavasti: "Lukemattomat ja kauniit ovat ne värivivahdukset, jotka näistä suurista uruista voidaan esiinloihtia. Varsinkin kaikki pianissimo, piano ja mezzoforte- väritykset ovat herttaisen kaunissointisia. Forte ja Fortissimo on kirkas, loistelias ja majesteetillisen juhlallinen." Merikanto näki myös ongelmana, että äänikertojen viritystä ja intoneerausta on ollut mahdotonta tehdä kirkon kosteuden vuoksi. Hän uskoi, että urut olisi ollut edullisempaa asentaa kirkkoon vasta vuotta myöhemmin.

Vielä ennen Johanneksen kirkon vihkimistä Oskar Merikanto tarkasti rakennuskomitean nimenomaisesta pyynnöstä urut ja lausui arvionaan: "Että intonatsioonityö, joka vaatii ääretöntä tarkkuutta ja häiritsemätöntä hiljaisuutta, on näissä uruissa voinut täydellisesti onnistua, vaikka kirkossa on paljon muutakin työtä tehty, se on minusta aivan ihmeteltävää ja todistaa vaan työnsuorittajan, hra A. Jurvan erinomaista musikaalisen korvan ja aistin tarkkuutta ja harvinaista kykyä tällä alalla. - Sellaisia kotimaassa valmistettuja urkuja, kuin nyt puheena olevat, en ole ennen koskaan soittanut." Lausuntonsa lopuksi Merikanto vielä onnitteli Lahden urkutehdasta laatutyöstä ja Tampereen seurakuntaa uusista, harvinaisista uruista.

Säveltäjä Frans Oskar Merikanto.

Aarne Wegelius (s. 29.4.1891 Tampere ja k. 14.7.1957 Tampere), joka valmistui Helsingin urkurikoulusta vuonna 1916 ja joka opiskeli mm. Oskar Merikannon johdolla - tunnettiin myös taidoistaan urkujensuunnittelijana - lausui tuomiokirkon uruista näin: "Näissä uruissa kaikki äänikerrat olivat itsenäisiä. Urkujen pillit oli urkujen rakentaja Jurva hankkinut pääasiassa ulkomailta. Osa niistä oli Aug. Lankhuffin tehtaan valmistetta (mm. erittäin kaunis englannintorvi Cor anglais 8`), osa taas luultavasti Walckerin urkutehtaasta, jonka asiamiehenä Jurva myöhemmin jonkin aikaa toimi Suomessa. Useat huuliäänikerrat oli valmistettu kauttaaltaan hyvästä urkutinasta, suurimpiakin pillejä myöten. Niinpä julkisivuun sijoitettu 16-jalkainen prinsipaali oli kokonaisuudessaan tehty ensiluokkaisesta tinasta, mikä on suuri harvinaisuus meidän maassamme."

Matti Hannula säestää Jorma Hynnistä tuomiokirkossa 26.5.2013.

Sittemmin vuosina 1928-1929 Tampereen tuomiokirkon urkuja laajennettiin 68-änikertaisiksi ja tästä suunnitelmasta vastasivat urkurit Mauno Suomi (kirkon urkuri vuosina 1926 - 1956) ja Aarne Wegelius, Tampereen Vanhan kirkon urkuri. Varsinaisen laajennustyön suoritti Kangasalan urkutehdas. Urkujen laajennustyöstä Aarne Wegelius on kertonut seuraavaa: "Urkuihin tehtiin uudet ilmalaatikot ja suuri soittopöytä, ja urkujen sisään asennettiin kaksi uutta puhalluskonetta. Useimmat vanhat äänikerrat säilytettiin, mutta niiden äänitystä muutettiin osaksi, ja lisäksi urkuihin tuli uusia äänikertoja, niistä osa eri maista. Uusien paisutuskaappien sulkuovet sijoitettiin nyt yksinomaan etusivulle ja ne ulottuvat ylhäältä alas saakka, joten paisutuskoneet ovat tehokkaita, mihin vaikuttaa etupäässä myös se, että kaappeihin sijoitettiin paljon äänikertoja."

Kirkkoherra K. H. Seppälä astui virkaan tuomiokirkossa vuonna 1926. Hänen vanhin poikansa oli tuomiokirkon urkuri, Heikki Seppälä.

Tuomiokirkon muusikkona vuosina 1957 - 1974 toiminut diplomiurkuri, director musices Heikki Seppälä (1922-1990) kertoi, että uudistustyön yhteydessä siirtyi myös urkujen soittopöytä alemmas, kauemmas soittimesta, joka aiheutti vaikeuksia kirkkokuoron sijoittamiselle. Seppälä ei pitänyt siksi muutosta onnistuneena. Urkujen äänikertavalikoimaa hän piti hyvin orkestraalisena, tyypillisenä romanttisen kauden uruille. Professori Enzio Forsblom (s. 14.3.1920 Lohja ja k. 10.2.1996 Vantaa) - tuomiokirkon pitkäaikaisen urkurin, Matti Hannulan opettaja Sibelius-Akatemiassa - piti Tampereen tuomiokirkon urkuja maan parhaina romantiikan urkujen edustajina.

Tampereen tuomiokirkkoon saatiin uudemmat urut vuonna 1983 pohjoislehterille kirkon peruskorjauksen yhteydessä. Silloinen tuomiokirkon diplomi urkuri ja -laulaja Matti Hannula (s. 14.6.1943 Elimäki ja k. 4.6.2013 Outokumpu) laati urkujen disposition. Uruissa on 23-äänikertaa jaettuna kahdelle sormiolle ja jalkiolle. Urkuja hallitaan sekä koneisto toimii mekaanisesti ja uruissa on pillejä 1516 kappaletta. Uruissa on historiallinen viritysjärjestelmä, ns. Kirnberger III vähän muunneltuna eli urut ovat selkeästi suunniteltu barokkimusiikin soittamiseen. 65 % näistä uruista valmisti Kangasalan urkutehdas, mutta valmistuksen aikana tehdas ajautui taloudellisiin vaikeuksiin ja lopetti toimintansa. Hämeen urkutehdas lopulta viimeisteli sekä pystytti urut. Antti Alajoki ja Pekka Vuori tekivät urkujen äänitystyön. Urkujen julkisivun suunnitteli Pentti Pelto ja urut tarkasti diplomiurkuri Matti Hannula.

Kuoriurut valmistuivat tuomiokirkon pohjoislehterille vuona 1983.

Kaikkiaan Johanneksen kirkon rakentaminen kesti viisi vuotta, kolme ja puoli kuukautta. 22.4.1907 valitsi kirkonkokous kirkon tarkastukseen tarkastusvaliokunnan, johon kuuluivat arkkitehdit Wivi Lönn, Jos. Stenbäck ja B. Blom, kirkkoherra K. A. Hildén sekä tuomiorovasti Waldemar Wald, lähetyskoulunjohtaja Joos. Mustakallio, rakennusmestarit K. V. Helander, K. O. Lindroos ja Th. Schreck, puuseppä E. Enbom, opettaja J. Haavisto, muurari Gustav Nyberg, tohtori K. Jaakkola, rouva Sofi Länkelä ja tuomiorovasti Waldemar Walli, joka oli myös kokoonkutsuja. 16.5.1907 klo 13.30 oli tarkastusvaliokunnan ensimmäinen kokous Johanneksen kirkossa. Kokoukseen osallistuivat rakennuskomiteasta arkkitehdit Lambert Petterson ja Birger Federley, toimitusjohtaja A. Salakari, rakennusmestari P. Leander, talonomistaja E. Heikkilä, kirkon rakennusmestarit K. L. Hagman ja Heikki Kaartinen. Kokousta johti tuomiorovasti Walli ja sihteerinä toimi arkkitehti Toivo Paatola. Tarkastustyön lomassa lautakunta sai tuta mm. urkuri Oskar Merikannon lausuntoon uruista sekä taiteilija Akseli Gallen-Kallelan ja professori J. J. Tikkasen arvioihin kirkon maalauksista.

Klo 18 kirkon tarkastus oli suoritettu ja valiokunta kirjasi lausunnot tarkastuksen tuloksista. Rakennuslautakunta velvoitettiin tekemään vain pieniä korjauksia, ja ne rakennuslautakunta lupasi välittömästi korjattavan. Muulta osin rakennuksen todettiin noudatelleen piirustuksia, ja muutamissa kohdissa havaitut poikkeamat olivat olleet jopa parannuksia. Maalauskoristelusta vastannut valiokunnan ryhmä otti hampaisiinsa työn tuloksen, josta se lausui: "Tampereen Johanneksen kirkon maalauksia tarkastettuamme saamme antaa seuraavan lausunnon:

Kirkollisen taiteen tarkoituksena on ylentää Jumalanpalvelusta, herättää hartautta ja kohottaa uskonnollista tunnetta. Ei mielestämme ole hyväksyttävää, että lutherilaisessa kirkossa tälle näkökohdalle ei ole riittävästi arvoa annettu tässä kirkossa.

Alttaritaulun aihe on erinomainen: Ylösnousemus. Se maalaus tuntuu yleensä hyvin vastaavan kirkollisen taiteen vaatimuksia, vaikka siinä yksityiskohtia on, joista voipi olla erimieltä.

Huomiota herättää, että näin juhlallisessa temppelissä on vain yksi enkeli kuvattuna ja sekin haavoitettu ja vieläpä jäljennys aikaisemmasta maalauksesta. Vapahtajan ja enkelien kuvaus kuitenkin etupäässä olisi protestanttista kirkollista taidetta.

Vyöhyke eli friisi lehterin ympärystässä on taiteessa kyllä paljon esiintyvä kuvaus: alastomia poikia kantamassa köynnöstä. Se on aiheeltaan muodostus muinaisroomalaisesta riemuretkestä arvattavasti riemun, voiton ja kunnian kuvaus eikä myöskään siis ole kirkollista tai raamatullista, ja lutherilaisessa kirkossa tuntuu symboliikalta, vertauskuvalta, jota ei ole helppo käsittää.

Käärme kirkon katossa on vastenmielinen ja siis epäilemättä poistettava, sillä lutherilainen kirkko ei saata olla käärmeen merkin alla symboolisestikaan, ja sen sija olisi täytettävä sopivalla kirkollisella maalauksella.

Lasimaalaukset varsinkin sivuseinissä ovat hyvät ja ollen osaksi raamatullisia myös vaikuttavat.

Tyhjään alttarikaareen olisi maalattava sopiva raamatunlause tai raamatullinen maalaus täydentämään sitä kokonaisuutta, joka alttaritaulusta aiheutuu.

Muut maalaukset ovat meistä sangen tyydyttäviä, paikoin erinomaisiakin niin hyvin värien valinnassa kuin työn teossa."

Tämän lausuman vuoksi virisi vireä ja kiihkeä keskustelu, joka jakoi osallistujat selkeästi kahteen joukkoon. Keskustelua seurasi äänestys seuraavasti: maalaukset hyväksyivät Haavisto, Blom, Helander, Lindroos, Lönn, Nyberg ja Stenbäck. Maalausten poistoa vaativat Walli, Enbom, Jaakkola, Hildén, Länkelä ja Mustakallio. Maalaukset siis hyväksyttiin yhden äänen enemmistöllä. Tuomiorovasti Walli esitti tuloksesta vastalauseensa ja esitti asian jättämistä vielä seurakunnan päätettäväksi. Tähän ei kuitenkaan voitu mennä, koska rakennuskomitealla oli täysi oikeus päättää asiasta.

Arkkitehti Lars Eliel Sonck suunnitteli Tampereen Johanneksen kirkon.

Tampereen Johanneksen kirkon suunnitteli arkkitehti Lars Eliel Sonck (s. 10.8.1870 Kälviä ja k. 14.3.1956 Helsinki) ja kirkon piirustuskilpailun ohjeisiin lukeutui ehto, että kirkon rakentamiskustannukset saisivat nousta korkeintaan 600 000 markkaan. Lopullisessa selonteossa kirkon todelliset kustannukset olivat 596 370,51 markkaa. Tähän summaan täytyy lisätä kuitenkin alkuperäisestä kustannusarviosta puuttuneet graniittipylväät - alunperin ne piti muurata tiilistä - sekä "aitamuuri" ym., joten lopulta summa oli 679 981,70 mk. Irtaimistolle tuli hintaa 79 387,97 mk, joten kokonaiskustannukset olivat 759 369,67 mk.

Urkuri Frans Linnavuoren hauta Kalevankankaan hautausmaalla Tampereella.

Helluntaina 19.5.1907 järjestettiin kirkon vihkiäiset ja kirkko oli ääriään myöten täynnä juhlakansaa. Tilaisuudessa kuultiin mm. Tampereen Aleksanterin kirkon kanttori, urkuri ja säveltäjä Hjalmar Bruno Backmanin (s. 29.9.1882 Tampere ja k. 13.6.1935) säveltämä juhlakantaatti psalmiin 47 "Kaikki kansa käsiänne paukuttakaa". Backmanin tunnetuin sävellys lienee laulu Sunnuntaiaamuna. Johanneksen kirkon ensimmäisenä urkurina toimi Frans Fritiof Linnavuori (s. 13.10.1880 Ylöjärvi ja k. 12.6.1926 Tampere), joka suoritti musiikkiopintonsa Helsingin musiikkiopistossa ja Turun Lukkari- ja Urkurikoulussa. Ennen Tampereella urkurina aloittamista hän toimi kanttoriurkurina Ylöjärvellä ja Leppävirralla. Hän järjesti monia omia urkukonsertteja ja omisti Tampereella myös pianoliikkeen, Fr. Linnavuoren Pianomakasiinin. Linnavuoren tunnetuin sävellys lienee laulu V. A. Koskenniemen runoon, Minä laulan sun iltasi tähtihin.

Uskomuksia on historiamme aikana riittänyt vaikka millä mitalla. Tänään vien teidät hyvin pienelle matkalle yhteen uskomukseen, ja tarina lähtee liikkeelle 1700-luvun Saksasta, jossa 23.5.1734 syntyi Baden-Württembergissä Franz Friedrich Anton Mesmer Anton ja Maria Ursula Mesmerille. Franz Mesmer opiskeli alkuun vuonna 1551 jesuiittojen perustamassa Dillingenin yliopistossa sekä vuonna 1472 perustetussa Ingolstadtin yliopistossa. Vuonna 1759 hän siirtyi Itävallan Wienin yliopistoon opiskelemaan lääketiedettä. Tohtorinväitöskirjansa hän julkaisi vuonna 1766 nimellä De planetarum influxu in corpus humanum (On the Influence of the Planets on the Human Body). Tammikuussa 1768 Franz Mesmer avioitui varakkaan lesken, Anna Maria von Poschin kanssa. Tohtori Mesmer oli päätynyt käsitykseen, että hermostollisia sairauksia hän voisi parantaa magnetismin avulla. Mesmer perusti Wieniin oman klinikan ja loi tämän teorian pohjalta oman hypnoottisen hoitomenetelmän, jolla alkoi hoitaa asiakkaitaan.

Mesmerin väitöskirja vuodelta 1766.

Franz Mesmerin mukaan kehon terveys riippui eräästä elintärkeästä ja hienosta nesteestä, joka piti olla kehossa tasapainoisessa tilassa. Samainen neste vastasi myös lämpötilasta, valosta ja painovoimasta, sillä sitä kellui kaikkialla universumissa. Mesmer keskittyi kehon magneettisiin napoihin, koska uskoi siten voivansa luoda animaalista magnetismia, joka taas ohjasi nesteen liikettä. Tämän kyseisen teorian mukaan magneettisten napojen tulisi olla täydellisessä tasapainossa, muutoin neste ei virtaisi tasaisen harmonisesti. Mikäli neste oli epätasapainossa, seurauksena saattoi olla hermostollisia ongelmia. Tämän vuoksi potilas täytyi ”mesmeroida” eli navat palautettaisiin tasapainoon ja nesteen virtaus oikaistaisiin kuntoon.

Sangen nopeasti Franz Mesnerin hoitotyön maine kantautui sekä hyvässä että huonossa mielessä ja hänen suorittamasta työstä oltiin kovin kiinnostuneita. Pian lääketieteellisen puolen edustajat alkoivat jopa pelätä Mesmeriä. Pelkääjien joukkoon liittyi pian myös maan hallitus. Lopulta vuonna 1777 tohtori Mesmer yritti hoitaa 18-vuotiasta, sokeaa muusikkoneitiä ja säveltäjätärtä – Maria Theresia Paradis (s. 15.5.1759 ja k. 1.2.1824) oli hänen nimensä ja säveltäjä Wolfgang Amadeus Mozart kirjoitti hänelle Pianokonserttonsa nro 18 – epäonnistuen hoidossa pahasti ja joutui kohun saattelemana jättämään Wienin pölyt taakseen. Kaupungista karkotettuna hän matkusti suoraan Pariisiin ja jatkoi siellä vastaavaa toimintaa.

Säveltäjä Maria Theresia Paradis.

Mesmerin hoitomenetelmää varjosti salaperäisyyden varjo ja hoidot annettiin myös siksi syrjäisissä paikoissa. Mesmer sai kuitenkin tuolloin paljon tukijoita ja kannattajia ja hän laajensi hoitonsa useampaan toimipisteeseen Pariisissa. Voidaan nähdä Mesmerin hoitojen suosio jonkinlaisena ajan muoti-ilmiönä, oli jopa trendikästä hakeutua hänen hoitoonsa Pariisissa. Franz Mesmer käytti hoidoissaan aikalaisille varmaan monimutkaiselta näyttäviä apuvälineitä; rautapalkkeja, jotka oli kyllästetty universumia hallitsevassa nesteessä, mesmerisoivia putkia ja mesmerisoivaa vettä sisältäviä pulloja.

Franz Mesmerin käyttämiä välineitä.

No, Pariisikaan ei saanut nauttia Franz Mesmerin läsnäolosto kovin pitkään, kun hänen toimensa aiheuttivat tutkimuksia kaupungissa. Antoine-Laurent Lavoisier ja Benjamin Franklin osallistuivat kuninkaalliseen komissioon, joka oli asetettu tutkimaan Mesmerin tekemisiä kaupungissa. Niinpä vuonna 1785 Mesmer otti ja lähti kanaalin toiselle puolelle, Lontooseen. Hän jatkoi vielä matkaansa myöhemmin Itävaltaan, Italiaan ja Sveitsiin, mutta asettui sitten synnyinmaahansa Saksaan asumaan. Hoitojaan hän jatkoi täälläkin sinnikkäästi uskoen niiden voimiin. Mesmer koulutti työlleen jatkajia, heitä olivat esim. Armand-Marie-Jacques de Chastenet ja Marquis de Puségur. Franz Mesmer kuoli Meersburgissa 5.3.1815 kahdeksankymmenen vuoden ikäisenä.

Franz Mesmerin hauta Meersburgissa.

Vaikka kuningas Kustaa III kävi kaupunkimme perustamassa 1.10.1779, pysyi Tampere vielä melko pitkään pienenä paikkana. Vielä vuonna 1805 kaupungissamme lienee asunut noin nelisensataa asukasta, kun samaan aikaan Hämeenlinnassa oli asukkaita 1 689 ja Poria asuttivat 2 510 asukasta. Tampere oli siis kaupunkina maamme pienimpiä tuolloin. Kustaa III perusti kaupunkimme vapaakaupungiksi; ideana oli, että kaupunkiin pääsivät kaikki harjoittamaan omaa ammattiaan siitä riippumatta, oliko hänellä ammatistaan mestarinkirjaa tai oliko hänet hyväksytty ammattikuntansa jäseneksi. Porvarit – kaupungin täysivaltaiset jäsenet – muodostivat kuitenkin tuolloin kaupunkiemme tärkeimmän väestöryhmän ja kaupunkimme perustajilta jäi huomioimatta pari asiaa perustamiskiireissä. Useiden sukupolvien ajan olivat kaupunkioikeudet perustuneet vanhoihin käytänteisiin ja kaupungin sisäinen hallinto vaati myös tätä hoituakseen.

Alunperin tarkoituksena lienee ollut, että elinkeinovapaus olisi kaikilla kaupunkilaisillamme, mutta käytäntö oli jotain muuta. Porvari-nimike oli kaupungissamme käytössä aivan alusta lähtien ja osa kaupunkimme ammatinharjoittajista oli saapunut jostain toisaalta jo porvarioikeudet mukanaan, vaikka silloisen lain mukaan heidän olisi pitänyt luovuttaa porvarioikeudet kotikaupunkiinsa sieltä pois muuttaessaan. Porvaruuteen kuului tiettyjä velvoitteita; lain mukaan porvarit muodostivat yhteisön, jonka oli huolehdittava kaupungin järjestyksestä, kuluista ja kustannuksista. Ainakaan alkuvuosina tämäkään ei ollut kaupungissamme mikään ongelma, sillä vapaakaupunkimme oli peruskirjansa mukaisesti vapautettu kruunulle kannetuista rahaveroista ja kaupunkimme hallintoa ei käytännössä ollut kuormasta syömässä. Tarvittavat varat kerättiin markkinaveroilla ja tontinomistajatkin hoitivat omat katuosuutensa itsenäisesti.

Vuodelta 1734 peräisin oleva laki määräsi, että porvarioikeus oli anottava kaupungin maistraatilta. Oikeuden hakijan oli esitettävä kahden henkilön vahvistama takuu siitä, että hakija asuu vähintään kuusi vuotta kaupungissa ja toimissaan voimainsa mukaan vaalii kaupungin etua. No, Tampereella ei ollut omaa maistraattia, joten anomus piti meillä jättää maaherralle ja hakemuksen liitteeksi piti saada vanhempien porvaristoa edustavien kaupunginvanhempain suositus mukaan. Historiamme ensimmäinen porvarihakemus sai käsittelynsä kaupunginvanhimpain kokouksessa 16.12.1795, tällöin suositeltiin porvarioikeutta hattumaakari Matti Högbergille. Matti Högberg omisti kaupungissa oman tontin, tontti nro 62; hän sai porvarioikeuden ja joutui vannomaan porvarivalan.

Kaikki porvarioikeuden saajat joutuivat vannomaan porvarivalan, kansalaisvalan, joka vannottiin lailliselle esivallalle. Porvari vannoi uskollisuutta valtakunnan hallitsijalle sekä kaupunkinsa pormestarille ja raadille. Hän lupasi edesauttaa lakien toteutumista, luvattomilla tavaroilla ei saanut harrastaa kaupankäyntiä ja lisäksi hän oli velvollinen auttamaan omia kansalaisiaan kotimaassa ja ulkomailla. Aputyövoimaa tarvitessaan hänen piti työllistää syntyperäinen oman maan kansalainen ensisijaisesti ja jos hän joutuisi muuttamaan pois kotimaastaan, hän sitoutui luopumaan kuudesosasta omaisuudestaan jaettavaksi tasan kruunun ja kaupungin kesken. Porvarivalaa eivät voineet kaikki tehdä; kauppiaan porvarivala edellytti lain mukaan 12 vuoden oppipalveluaikaa, vaikka Tampereella käytännössä piisasi kyllä 6-8 vuotta palveluaikaa. Tämän lisäksi porvari joutui vielä vastaamaan kaupallisiin kysymyksiin. Käsityöläisiltä vaadittiin viiden vuoden kisälliaikaa sekä ammattitutkinto porvariksi pääsyyn. Ruokakauppiaalta eli höökarilta ei vaadittu mitään oppiaikoja ja muilta kaupungin asukkailta ei perustuskirjan mukaan vaadittu porvarivalaa.

Vuonna 1802 Tampereen sisäinen itsehallinto järjestyi; kaupunki sai pormestaria vastaavan järjestysmiehen ja myös porvarikysymystä jouduttiin tarkastelemaan tarkemmin. Ensimmäisessä järjestysmiehen vetämässä kokouksessa päätettiin, että porvariksi haluavan oli esitettävä taidoistaan oppitodistus kaupungin järjestysoikeudelle. Järjestysoikeus tiedustelisi sen jälkeen kahdelta kaupungin porvarilta uuden hakijan taidoista. Seuraavaksi hakijan tuli asettaa lain määräämät takuut ja maaherran hyväksynnän saatua vannottava porvarivala sekä maksettava kaupungille säädetyt porvarimaksut. Myöhemmin vielä samana vuonna maaherrankokous päätti hyväksyä porvaruushakemuksen vain silloin, jos pystytään todistamaan, että hakijasta on hyötyä kaupungin liike-elämälle ja hän suoriutuu säädetyistä maksu- ja rakennusvelvoitteista.

Vaikka Tampereella oli siis alkujaan yritetty välttää perustamiskirjan mukaan vapaakaupunkina vanhoja perinteitä, muodostui sangen pian kuitenkin kaupunkimme tavaksi vaalia vanhoja perinteitä porvarioikeuksien suhteen. Varsinkin käytäntö tiukentui, kun kaupungin talous vaati jatkossa enenevässä määrin varoja ja kaupungin täytyi huolehtia siitä, että kaikki porvarillista ammattia harjoittavat vastineeksi maksoivat elinkeino-oikeutta vastaavat vastikkeensa kaupungillemme.

Kaupunginvanvempainlaitos – periytyi jo 1600-luvulta – toimi lähinnä neuvoa-antavana elimenä, mutta 1870-luvun alusta lähtien kaupungin asioista oli vastuussa maistraatti pormestarin johdolla. Maistraatti hoiti sekä hallinnollista tehtävää etupäässä vahtien kaupungin taloutta että oikeustoimia kaupungin raastuvanoikeutena. Maistraatin päätehtävä oli kaupungin porvareiden ja kauppiaiden elinkeinoasiat ja niiden hoitaminen, sillä tuolloin vielä äänioikeus oli sidoksissa verotuloihin. Vuonna 1873 tuli voimaan uusi kunnallishallinto, joka tasoitti oikeuksia ja velvollisuuksia; veronmaksuvelvollisuus laajeni koskemaan kaikkia työtätekeviä. 1.1.1875 astui voimaan uusi asetus, jonka mukaan päätöksistä ja hallinnosta vastasi kaupunginvaltuusto. Tampereen ensimmäisessä valtuustossa oli 21 jäsentä ja valtuuston puheenjohtajaksi valittiin Otto Blåfield. Kaupunginvaltuuston alaisuudessa toimivat apueliminä raha-asian valiokunta ja alituinen valmisteluvaliokunta, jotka antoivat lausuntoja käsittelyä varten.

Äänioikeutettujen äänimäärä lisääntyi maksettujen verojen mukaan, mutta äänioikutta ei saanut jos työskenteli toisen isäntävallan alaisuudessa, kuten tehtaissa. Myöskään naimisissa olevat tai toisen isäntävallan alaisuudessa olevat naiset eivät saaneet äänestää; äänioikeus oli vain itsellisillä naisilla. Näin ollen siis suurin osa kaupunkilaisista oli ilman äänioikeutta.

Tämä jo vakiintunut järjestelmä porvarioikeuksista kesti voimassa aina vuoteen 1879, jolloin elinkeinovapauslaki säädettiin. Viimeksi vuonna 1874 Tampereella määrättiin uudet porvaritaksat maksuille, jonka mukaisesti kauppias maksoi porvarioikeudestaan 200 markkaa, työmies, laivuri tai ajuri 20 markkaa ja käsityöläinen 100 markkaa. Kauppiaan maksama porvarimaksu vastasi 167 miestyöpäivää verohintojen mukaan laskien. Tampereen viimeinen porvarihakemus hyväksyttiin Tampereen maistraatissa 10.11.1879, kun suutari August Salminen sai kaupungissamme porvarioikeudet ja velvoitettiin maksamaan porvaruusmaksuna 100 markkaa kaupungille.

Seitsemänkymmentä raskasta matka-arkullista Schweitzereiden tarvikkeita lähti helmikuun lopussa 1913 matkaan rahtitavarana Bordeaux'hon. Yhdessä kuljetuslaatikossa oli Pariisin Bach-seuran lahjaksi Albert Schweitzerille antama tropiikin olosuhteita kestävä, jalkiolla varustettu piano, jolla Albert Schweitzer saattoi ylläpitää soittokuntoaan Afrikassa. Aviopari Schweitzer lähti matkaan Günsbachista maaliskuussa; Pariisissa he pysähtyivät pääsiäissunnuntaina kuuntelemaan Widorin urkukonserttia ja seuraavana päivänä he matkustivat junalla Bordeauz'hon, josta heidän laiva lähti matkaan.

”Vertaus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta tuntui puhuvan meistä. Me olemme rikas mies, koska kehittyneen lääketieteen avulla pystymme tuntemaan useita sairauksia ja meillä on keinoja tuskien lievittämiseksi. Tämän rikkauden suunnatonta etua me pidämme itsestään selvänä. Mutta kaukana siirtomaissa istuu köyhä Lasarus, värillinen kansa, jolla on sairauksia ja tuskia kuten meilläkin, niin, vieläpä enemmän kuin meidän kannettaviksemme on pantu, eikä heillä ole minkäänlaisia välineitä niiden vastustamiseksi. Kuten rikas mies ajattelemattomuudesta teki syntiä köyhää vastaan tämän oven edessä, koska hän ei asettunut köyhän asemaan eikä antanut sydämensä puhua, niin mekin teemme.” Näin Schweitzer itse näki tilanteen.

Laivamatkallakin Albert Schweitzer käytti aikaansa tehokkaasti valmistautuen tulevaan. Hän tapasi laivalla mm. upseereita ja siirtomaavirkamiehiä, jotka olivat kokeneita Afrikan asiantuntijoita. Afrikan puolella ensimmäinen satama oli Dakar, jossa Schweitzer sai tuntumaa Afrikkaan ja sen elämään. Dakarissa laivaa tankattiin ja matka jatkui Librevillen satamaan. Täällä Schweitzer sai kutsun amerikkalaiselta lähetyssaarnaajalta tulla tutustumaan heidän lähetysasemaansa. Albert Schweitzer teki käynnillään tarkkoja havaintoja paikallisista elinolosuhteista ja ihmisistä.

Seuraavassa satamassa, Cap Lopezissa matkalaiset vaihtoivat pienempään, vanhanaikaiseen laivaan ja matkasivat kaksi päivää ja yötä pitkin Ogowea Lambareneen. Vain 50 km päiväntasaajalta etelään sijaitsee Ranskan Gabun, joka on osa Kongon aluetta. Ogowe-joki on n. 1 200 km pitkä ja leveyttä sillä on leveimmillä kohdilla useita kilometrejä. Sadeaikaa kestää lokakuusta toukokuuhun ja lämpötila voi varjossakin hyvin olla 35 astetta. Vettä ja viidakkoa kirjassaan Schweitzer kuvailee osuvasti vaikutelmiaan:

”Meistä tuntui kuin näkisimme unta. Vedenpaisumuksen aikaiset maisemat, joista jossakin olimme nähneet mielikuvituksellisia piirroksia, heräävät eloon. Ei voi erottaa, missä virta loppuu ja maa alkaa. Liaanien peittämien juurakkojen valtava tiheikkö ulottuu jokeen asti. Pensaspalmuja, palmupuita, niiden välissä vihertäväoksaisia ja mahtavalehtisiä lehtipuita, yksinäisiä korkeita puita, laajoja alueita viuhkalehtistä papyruskaislikkoa, täyteen vihreyteensä kuolleita puita, jotka kohoavat mädäntyneinä kohti taivasta. Joka aukossa näkyy välkkyvä vedenpitä, joka taholla erottuu uusia joenhaaroja. Haikara lentää raskain siivin ja laskeutuu kuolleeseen puuhun, pienet siniset linnut kiitävät yli vedenpinnan, korkeudessa risteilee merihaukkapari. Niin, siitä ei voi erehtyä! Palmupuusta riippuu liikahdellen – kaksi apinanhäntää… Tämä on todellista Afrikkaa! Näin jatkuu tunti tunnin jälkeen. Joka taholla on samnlaista. Aina vain samaa metsää, samaa keltaista vettä. Yksitoikkoisuudessaan tämän luonnon mahti on suunnaton.”

Laivan matkatessa jokea pitkin Albert Schweitzer sai kuulla laivan vanhaltankapteenilta orjakauppiaiden häikäilemättömästä toiminnasta Afrikassa; kaikki tämä häväistys oli tapahtunut kristittyjen siunauksella. Hän sai kuulla myös valkoisten tuoman paloviinan autioittamista kylistä. Tämä kaikki sai Schweitzerin miettimään:

”Suuri velka rasittaa meitä ja kulttuuriamme. Emme voi vapaasti valita, tahdommeko vai emme tahdo tehdä näille kaukaisille ihmisille hyvää, meidän on pakko tahtoa. Heitä kohtaan osoittamamme hyvyys ei ole hyväntekeväisyyttä, vaan sovitusta. Jokaista kärsimysten tuottajaa tulee vastata avun tuoja. Ja vaikka tekisimme kaiken, mikä on meidän voimiemme varassa, emme olisi sovittaneet sadasosaa velastamme.”

Schweitzer oppii myös, ettei valkoiset ole aina olleet värillisten vihollisia; monet heimot tappoivat toisia melkein sukupuuttoon ja kannibaalit söivät toisia ihmisiä surutta. Siirtomaalaisten oli siis jopa pakko tulla näiden väliin. Laiva jatkoi rauhallista matkaansa joella ja välillä sen oli pakko pysähtyä jonkin kylän kohdalla ottamaan puita, jotta koneita voitiin lämmittää. Sata halkoa maksoi joko neljä tai viisi frangia, mutta mielummin opettiin maksuksi viinaa. Puu on täällä rikkaus; perunoita, viljaa ja riisiä ei kasvateta, koska ne eivät kasvaisi kuitenkaan. Sen sijaan erilaiset banaanilajikkeet ja öljypalmut menestyivät täälläkin, tuoteet vaan piti hyvin keittää tai paistaa. Appelsiinit ja mandariinit sekä maissi ovat myös hyvin käytettyjä täällä. Maniokkijuuresta alkuasukkaat keittävät jokapäiväistä puuroa, jota käytännöllisesti syödään joka aterialla.

Albert Schweitzer pääsi heti Afrikassa harjoittamaan ammattiaan.

Vihdoin matkalaiset saapuivat Lambareneen, jossa on kauppoja, virastorakennus sekä asuinrakennuksia kuisteineen. Täällä oli myös lähetysasema, jonka työntekijät lähetyskoulun lapsien kanssa ottavat Schweitzerit ystävällisesti vastaan jo rannalla. Heidät majoitetaan pieneen taloon, joka on varustettu välttämättömin huonekaluin ja koristeltu kukkasin. Talo on pystytetty betonipaalujen varaan tuhohyönteisten vuoksi. Vastaanottohuoneen ja apteekin rakennusmateriaalit olivat jo tulleet, mutta työmiehiä ei jostakin syystä vielä näkynyt paikalla. Matka-arkut olivat myös vielä tulematta ja koska oltiin Afrikassa, ei voinut sanoa tarkkaa aikataulua saapumisesta. Albert Schweitzerilla oli kuitenkin oma lääkärinlaukkunsa ja heidän talonsa olohuone sai aluksi toimia vastaanottotilana.

Pian kiiri viidakossa tieto lääkärin saapumisesta paikkakunnalle ja potilaita alkaa välittömästi virrata Schweitzerin luokse runsaasti. Potilaat saapuvat etupäässä vesiteitse, sillä teitä on huonosti viidakossa. Albert Schweitzerin oli aloitettava viidakkolääkärin toimet välittömästi hyvin puutteellisissa olosuhteissa, vaikka hänen välineensä olivat pääosin vielä saapumatta. Läheinen vanha, käyttämätön kanalarakennus kunnostettiin leikkaussaliksi; leikkaukset suoritettiin siellä tosi lämpimissä olosuhteissa. Sairaala-apulaiseksi pestattiin alkuasukas, Joseph, joka osasi useampaa paikallista murretta sekä englantia ja ranskaa. Valitettavasti apulainen ei vain osannut lukea eikä kirjoittaa, mutta hän oli muuten hyvin oppivainen työn suhteen. Aiemmin hän oli toiminut kokkina ja lihaa leikatessaan saanut vähän tuntumaa anatomiaan. Melko pian Schweitzer otti hänet leikkauksiin mukaan ja apulainen oppi myös tekemään diagnooseja potilaista.

Mitä sairauksia täällä viidakon keskellä sitten hoidettiin? Malaria oli viidakossa yleinen vaiva, samoin väärin yhteenkasvaneet luunmurtumat. Oikeastaan samoja tauteja, kuin Euroopassakin, paitsi umpilisäkkeen tulehdusta ja syöpiä. Lepra oli myös paha vaiva alueella. Sairaalan työpäivät oli 12 tuntisia; alkoivat aamulla klo kuusi ja päättyivät illalla kuudelta. Lopulta lähetysaseman sairaalaparakkikin saadaan valmiiksi; Schweitzer halusi parakkiin suuret ikkunat ilman laseja, vain tiheät verkot suojaamaan moskiitoilta. Kattoon jännitettiin vaaleita kankaita. Vesijohtoa sairaalassa ei ollut ja valo saatiin kynttilöillä. Sairaalaparakissa oli neljä huonetta; vastaanottohuone, leikkaussali, apteekki ja yksi huone sterilisointikonetta varten. Pitempiaikaista hoito vaativat sairaat majoitettiin aluksi venevajaan, mutta myöhemmin heille rakennettiin oma maja veistämättömistä hirsistä. Sisällä oli kaksikerroksisia lavitsoja, joissa oli levitettynä kuivia heiniä. Apuhoitaja sai myös oman majan. Sittemmin alueelle nousi myös varastosuoja ja tavarahalli, työvälinevaja sekä pieni asuntorakennus.

Albert Schweitzerin ainut rentoutuminen viidakossa tapahtui musiikin parissa, ja tästä hän kertoo itse näin: ”Olin alistunut siihen, että toiminta Afrikassa merkitsi taiteilijantieni loppua ja uskoin, että luopuminen olisi helpompaa, jos antaisin sormieni ja jalkojeni ruostua. Mutta eräänä iltana, soittaessani kaihomielisenä erästä Bachin urkufuugaa, sain yhtäkkiä päähäni ajatuksen, että voisin käyttää vapaita hetkiä Afrikassa suorastaan hyväkseni hioen ja syventäen soittoani. Tein saman tien suunnitelman Bachin, Mendelssohnin, Widorin, César Franckin ja Max Regerin teosten esille ottamisesta siitä huolimatta, vaikka minun olisi käytettävä viikkoja tai kuukausia yhteen ainoaan kappaleeseen. Miten nautinkaan voidessani harjoitella kaikessa rauhassa, lähestyvästä konsertista riippumatta, vaikka en voinutkaan harjoitella ajoittain kuin puoli tuntia päivässä.”

Albert Schweitzerin päivärytmi muodostui tietynlaiseksi; klo 6.30 oli aamiainen, jonka jälkeen hän teki puutöitä ulkoilmassa. Nyt seurasi sairaalassa tutkimuksia, leikkauksia, apteekissa työskentelyä sekä laboratoriotutkimuksia. Päivällisen jälkeen hän lepäsi tunnin ajan, sitten hän suoritti sairaskäyntejä ja teki hoitotoimenpiteitä tarpeiden mukaan sekä työskenteli vielä puutarhassa. Tähänkään Schweitzerin työpäivä ei loppunut; varsin usein hänen työhuoneestaan loisti valo puoleenyöhön, sillä hän kävi kirjeenvaihtoa, luki tieteellisiä julkaisuja ja teki lisäksi omia tukimuksiaan. Keskiyön aikaan Albert Schweitzer teki vielä kierroksen sairaalassa tarkistaen paikat.

Abckiria vuodelta 1543 oli Mikael Agricolan ensimmäinen julkaisu.

Pernaja – Pernå – on piskuinen kunta, joka sijaitsi likellä Loviisa kaupunkia (Lovisa, vuoteen 1752 Degerby, perustettu vuonna 1745) Itä-Uudemaan maakunnassa. Sen naapurikuntia olivat Ruotsinpyhtää, Porvoo, Myrskylä Liljendal, Loviisa ja Lapinjärvi, joista vuonna 2010 liitettiin Loviisan kaupunkiin Pernajan lisäksi Liljendal ja Ruotsinpyhtää. Pernaja on perustettu kirkonpitäjäksi jo keskiajalla ja kunta tunnettiin kaksikielisenä paikkana; noin 60 % kuntalaisista puhui ruotsia ja 40 % suomea. Vakituinen asutus paikkakunnalle syntyi jo 1200-1300-luvuilla, mutta lähinnä suomenkielisiä ihmisiä Hämeestä paikkakunta houkutteli ainakin osaksi vuotta tarjoamalla suotuisat kalastus- ja metsästysmahdollisuudet.

Pernajan Torsbyssä syntyi noin vuonna 1510 Mikael Olavinpoika suhteellisen varakkaaseen, ruotsin kieliseen maanviljelijäperheeseen. Mikaelin lisäksi perheessä oli myös kolme tytärtä. Myöhemmin opiskellessaan Viipurissa Mikael otti isänsä (Olof) ammatin mukaan sukunimekseen Agricolan (maanviljelijä) ja hänestä tuli suomen kirjakielen ”isä”; hän keksi kieleemme n. 8 000 sanaa, joista noin 60 % on edelleen käytössä. Mikaelin ensimmäinen opettaja, Pernajan seurakunnan kirkkoherra sai tämän vanhemmat laittamaan lahjakkaan poikansa Viipurin latinankouluun 1510-luvun lopulla; tuohon aikaan oppiin pääseminen oli vielä peräti harvinaista ja vaati vanhemmilta myös mittavia taloudellisia uhrauksia.

Muistolaatta Wittenbergin yliopiston seinällä Saksassa.

Vuonna 1528 miehulainen Mikael Agricola kulkeutui Turun katolisen piispan, Martti Skytten (s. noin 1480 ja k. 30.12.1550) sihteeriksi. Skytte oli saanut nimityksensä virkaan kuningas Kustaa Vaasalta, mutta virkaansa hän hoiti vailla paavin hyväksyntää. Skytte nimittäin edisti reformaatiota mm. lähettämällä nuoria pappiskandidaatteja Lutherin oppiin tutustumaan Wittenbergiin. Uusi testamentti kääntyi ruotsiksi vuonna 1526, uskonpuhdistus käynnistyi Ruotsin valtiopäivillä vuonna 1527, koko Raamattu saatiin ruotsiksi vuonna 1541 ja Turun tuomiokirkossa messuttiin ruotsiksi ensikerran vuoden 1540 korvilla.

Vuonna 1529 Mikael Agricola oli jo kansleri ja pappisvihkimyksen hän sai 1530-luvulla. Agricolakin sai lähteä vuonna 1536 Saksaan Wittenbergin yliopistoon oppimaan teologiaa Lutherin ja Melanchthonin luennoilla, mutta opinnäytteensä hän teki filosofisessa tiedekunnassa valmistuen keväällä 1539 maisteriksi kurssinsa kolmanneksi parhaana. Hän palasi Turkuun ja opettajiensa suosituskirjeiden ansiosta kuningas Kustaa Vaasa nimitti hänet Turun katedraalikoulun rehtoriksi. Yhdeksän vuoden pesti rehtorina päättyi, kun Agricola riitaantui Kustaa Vaasan kanssa vuonna 1548. Vuonna 1550 Agricola ensimmäisinä suomalaisina pappeina – reformaation myötä - otti ja meni avioon Birgitta Olavintyttären kanssa. Seuraavana vuonna avioparille syntyi poika, Kristian.

Agricolan Uuden testamentin nimiölehti vuodelta 1548.

”Ele polghe kiria quin sica, waicka henes on wehe wica!” Näin kirjalsi Mikael Agricola Rucouskirjansa esipuheessa vuodelta 1544. Uuden testamentin käännöstyön suomeksi Mikael Agricola aloitti jo Saksassa opiskellessaan. Käännöstyö tapahtui osittain kreikan-, latinan-, saksan- ja ruotsinkielisistä Uuden testamentin laitoksista. Aivan ensimmäinen kirjallinen julkaisu Mikael Agricollta oli kuitenkin oppikirja lukemiseen ja kristillisistä opeista, Abckiria vuodelta 1543. Ilmeisesti kirja painettiin Amund Laurentssonin kirjapainossa Tukholmassa ja kirja oli tarkoitettu lähinnä katekismukseksi.

Agricola käännöksen Luukkaan evankeliumin alkusivu ensimmäisestä painoksesta.

Seuraavana vuonna (1544) julkaistiin Agricolalta Rucouskiria Bibliasta, joka koostui rukouksista jumalanpalveluksia ja hartauksia varten. Rukoukset Mikael Agricola oli kirjoittanut pohjautuen Raamattuun, vanhoihin katolisiin rukouksiin sekä uskonpuhdistajien ja Erasmus Rotterdamilaisen tekstiin nojautuen. Mikael Agricola haaveili koko Raamatun käännöstyöstä ja osia Vanhasta testamentista hän käänsikin, mutta varsinaisesti käännöstyö kompastui rahotuksen vajeeseen. Uusi testamentti Agricolan jäljiltä julkaistiin vuonna 1548 nimellä Se Wsi Testamenti. Mikael Agricola hoiti Turussa piispan tehtävää, kun piispa Martti Skytten kuoleman jälkeen vuonna 1550 paikka aukeni. Kuningas Kustaa Vaasa jakoi Suomen kahteen hiippakuntaan, Turun ja Viipurin hiippakuntiin, ja nimesi Mikael Agricolan Turun piispaksi vuodesta 1554.

Albert Edelfeltin piirros Mikael Agricolasta.

Kymmenen vuoden aikana Mikael Agricola julkaisi kaikkiaan yhdeksän teosta, kaikkiaan n. 2 400 sivullista tekstiä. Kaiken käännöstyönsä Agricola kustansi pääosin itse. Elämänsä loppupuolella Mikael Agricola toimi myös diplomaattina, kun Ruotsin ja Venäjän välillä esiintyi jatkuvasti rajariitoja. Kuningas Kustaa Vaasa lähetti vuoden 1557 alussa rauhanneuvotteluvaltuuskunnan Moskovaan rajariitojen vuoksi, ja tähän valtuuskuntaan kuului myös Mikael Agricola. Takaisin tullessaan hevoskyydissä Mikael Agricola sai pahan sairauskohtauksen Uudenkirkon pitäjässä, Kuolemajärven kunnan alueella. Täällä hän myös kuoli sairauteensa 9.4.1557. Hänet haudattiin Viipurin vanhan tuomiokirkon lattiaan ja myöhemmin useamman kerran hänen hautaansa on yritetty etsiä, turhaan. Hurjimpien arvioiden mukaan kirkkoon olisi haudattu n. 10 000 vainajaa vuosien saatossa.

Agricolan patsas löytyy Turun tuomiokirkon sivustalta. Patsaan valmisti Oskari Jauhiainen vuonna 1952.

Ehkä kaikkein tunnetuinta Agricolan tekstiä edustaa Abckirjan etulehdeltä löytyvä runo, johon päätän tämän kirjoitukseni:

”Oppe nyt wanha ia noori

jolla onbi Sydhen toori.

Jumalan keskyt ia mielen

iotca taidhat Somen kielen.

Laki se Sielun Hirmutta

mutt Cristus sen taas lodhutta.

Lue sijs hyue lapsi teste

Alcu oppi ilman este.

Nijte muista Elemes aina

nin Jesus sinun Armons laina.”