Pianopedagogi Johanna Eunika Ingeborg Hymander.

Johanna Eunika Ingeborg Hymander toimi Helsingin musiikkiopiston – myöhemmin opisto tunnettiin Helsingin Konservatoriona – pianonsoitonopettajana vuosina 1889-1936 sekä käytänöllisten pianopedagogisten aineiden opetuksen pioneerina ja siitä vastaavana opettajana vuosikymmeniä Helsingissä. Hymanderin oppilaina ovat olleet monet maamme musiikkielämässä merkittävän uran luoneet muusikot, kuten esim. Väinö Hannikainen, Orast Bodalew, Maire Halava, Sakari Heikinheimo, Aulikki Rautawaara, Martti Turunen ja Elli Rängman-Björlin. Ingeborg Hymander julkaisi yhdessä opettajakollegansa Aline Ahlforsin kanssa ensimmäisen suomalaisen pianokoulun, Pianonsoiton alkeiskurssi I-III, joka oli hyvin pitkään ahkerassa käytössä. Hymander julkaisi myös vuonna 1924 ensimmäisen suomalaisen pianopedagogiikan alan oppikirjan, Nuori pianonsoiton opettaja, pianonsoiton opettajille.

Ingeborg Hymanderin isä, Johan August Gottlieb Hymander (s. 19.10.1831 Luopioinen ja k. 7.6.1896 Helsinki), oli kirkkomuusikko, pedagogi ja säveltäjä, joka toimi Helsingin Nikolainkirkon (Tuomiokirkko) kanttorina vuosina 1861-1896, opetti kirkkolaulua Helsingin yliopistossa vuosina 1878-1896 ja osallistui kirkkomusiikin kehittämiseen julkaisemalla messusävelmiä sekä laatimalla vuonna 1868 ehdotuksen koraalikirjojen uudistamiseksi. Johan Hymander toimi myös vuodet 1869-1878 Helsingin yliopistossa Fredrik Paciuksen sijaisena. Johan Hymander suoritti ylioppilastutkintonsa Porvoossa ja jatkoi sen jälkeen opintojaan teologisessa tiedekunnassa. Lahjakkaana muusikkona hän kuitenkin valitsi kirkkomuusikon uran elämäntehtäväkseen. Vuodesta 1865 lähtien Hymander toimi yliopiston voimistelulaitoksen opettajana, ja tästä toimesta hän sai nauttia eläkettä vuodesta 1891 lähtien. Johan Hymander kuvailtiin energiseksi ja hyväluonteiseksi ihmiseksi, joka omien töidensä ohessa jaksoi antaa musiikkiopetusta myös omille lapsilleen.

Ingeborg Hymander syntyi Helsingissä 14.1.1865 suuren sisarussarjan keskellä; ilmeisesti hän sai omalta isältään alkeisopetusta musiikissa. Äiti oli Gustava Vilhelmina (s. Glans). Perheen kymmenestä lapsesta ainakin neljä toimi musiikkialalla sittemmin: Hulda (Ahlblad) laulajana, Gottlieb Wilhelm Johannes kanttorina, urkurina ja laulunopettajana ja Josef (1882-1954) urkujenrakentajana sekä Lahden Urkutehtaan johtajana vuosina 1902-1909. Ingeborg Hymander kävi Helsingin ruotsinkielistä tyttökoulua (Svenska fruntimmersskolan, myöhemmin Svenska flicklyceet), joka oli aikanaan Suomen ensimmäinen julkisilla varoilla ylläpidetty tyttökoulu. Hän suoritti koulun jatkoluokat. Svenska fruntimmersskolan oli tarkoitettu sivistyskotien tyttärille ja koulun tarkoituksena oli vaalia ”niitä tietoja ja kädentaitoja, jotka kuuluvat naisten laadukkaaseen kasvatukseen”.

Friedrich Richard Faltin.

Ingeborg Hymander sai vielä koulua käydessään – ennen kirjautumistaan Helsingin Musiikkiopistoon vuonna 1883 – kahden vuoden ajan opetusta pianonsoitossa Friedrich Richard Faltinilta (s. 5.1.1835 Danzig ja k. 1.6.1918 Helsinki). Richard Faltin oli opiskellut Leipzigin konservatoriossa muiden aineiden ohessa pianonsoittoa mm. kuuluisan virtuoosin Ignaz Moschelesin ohjauksessa. Tuohon aikaan Faltin toimi Helsingissä Nikolainkirkon urkurina ja hän oli ystävystynyt saman kirkon kanttorin, Johan Hymanderin kanssa. Ingeborg valikoitui Richard Faltinin suureen oppilasjoukkoon vapaaoppilaaksi. Richard Faltinin luokalla opiskeltiin musiikkia vakavuudella ja tarkkuudella. Opettaja Faltin vaati oppilailtaan ankaraa legatosoittoa, mutta soitatti oppilaitaan etupäässä suorilla, hyvin korkealle nostetuilla sormilla. Ingeborg Hymander katsoi Faltinin opetustavassa kiehtovimmaksi hänen kykynsä valaa olemuksestaan säteilevää rakkautta ja intoa klassiseen ohjelmistoon ja ohjata oppilasta pieteetillä musiikin sisältämiin ideoihin.

Ingeborg Hymander kuvasi itse vuonna 1928 kokemuksistaan näin: ”En voi koskaan unohtaa sitä, kun sain tehtäväkseni Bachin c-molli-fuugan Wohltemperiertes Klavierista – ensimmäisen fuugani -. Kuinka minulle silloin aukeni kuin uusi maailma, kun Faltinin ”setä” valisti minua tämän suuren klassisen mestarin aarteista. Sanat yksin eivät tehneet vaikutusta, niitä saattoi olla hyvin niukasti – hän puhui ruotsia omalla jäykällä tavallaan, mutta kaikkien mielestä erityisen mielenkiintoisella aksentilla -; mutta koko hänen olemuksensa oli ikään kuin valaistunut.”

Ingeborg Hymander opiskeli Helsingin Musiikkiopistossa neljä vuotta (1883-1887) opettajanaan pianonsoitossa Franz Lisztin oppilas, Ludwig Dingeldey. Dingeldeytä pidettiin lahjakkaana ja monipuolisena artistina, mutta ei niin merkittävänä pianistina kuin edeltäjänsä Carl Pohligia. Dingeldey nähtiin musiikkiopiston konserteissa usein säestäjänä, kamarimuusikkona ja soolopianistina varsinkin Franz Lisztin teoksia esittäen. Ingeborg Hymanderinkin esiintymiset opiston näytteissä huomioitiin positiivisesti jo heti alusta lähtien. Ensimmäinen hänen näytteensä arvioitiin Finlands Allmenna Tidning-lehdessä 17.12.1883. Arviossa kiitellään sekä soittajia että opettajia nopeasti saavutetuista tuloksista, mutta konserttiohjelmaa ei lehdessä mainita. Lukuvuoden seuraavassa näytteessä toukokuussa 1884 Hymander sai kiitosta Hufvudstadsbladetissa (1.6.1884). Konsertissa Ingeborg Hymander soitti Beethovenin c-molli-pianokonserton toisen ja kolmannen osan arvion mukaan erittäin kauniisti.

Todistuksesta ilmenee, että Ingeborg Hymander sai kolmen lukuvuoden ajan myös laulutunteja. Todistus ylistää hänen ominaisuuksiaan; ahkeruutta, musiikillista lahjakkuutta, älykkyyttä, monipuolista ja syvällistä otetta musiikkiin, jaloa makua, intuition varmuutta ja aidon musiikillisen tunteen tavoittamista. Lopuksi todetaan hänen saavuttaneen opettajiensa kunnioituksen ja ystävyyden paitsi lahjakkuutensa vuoksi, myös siksi, että hänen suhteensa musiikkiin kielii nöyrästä antaumuksesta.

Viimeisen Helsingin opiskeluvuotensa tiimellykseen mahtui Helsingin Musiikkiyhdistyksen konsertti 30.11.1886 yliopiston juhlasalissa, jossa Ingeborg Hymander soitti Lisztin Unkarilaisesta rapsodiasta E-duuri – sovitettuna kahdelle pianolle – soolo-osuuden. Viimeisenä opinnäytteenään Ingeborg Hymander soitti Helsingin Musiikkiopistossa opiston kevätnäytteessä toukokuussa 1887 Beethovenin sonaatista op. 111 ensimmäisen osan ja Lisztin A-duuri-konserton. 2.6.1887 Finland-lehti kirjoitti kritiikissä ylistäviä arvioita Hymanderin soitosta ja totesi hänen ilmentävän kypsyyttä sekä herättävän lupauksen valoisasta tulevaisuudesta. Varsinkin Lisztin konsertossa Ingeborg esitti harvinaisen taitavuutensa; soitossa oli kirjoittajan mukaan teknistä briljanssia, runollisuutta sekä soinnin täyteläisyyttä. Kirjoittaja vetoaa kuitenkin omaan huonoon teostuntemukseensa ja jättää lausumatta mitään varmaa. Opiston taitavimpana pianistina piti nimimerkki K (Karl Flodin) Hymanderia arviossaan Nya Pressenissä 1.6.1887.

Ingeborg Hymander aloitti opiskelun Saksassa lokakuussa 1887. Hymanderin opettajat Helsingissä kannustivat häntä jatko-opintoihin muutamaksi vuodeksi ulkomaille saamaan parasta mahdollista opetusta musiikkimestareiden ohjauksessa ja inspiroivassa ympäristössä. Hymanderin pedagogiset taidot oli jo hänen helsinkiläisten opettajien keskuudessa laitettu merkille. Martin Wegelius tahtoi tuoda Helsingin Musiikkiopistoon mannermaisen perinteen ja siksi tulevaa opettajakuntaa täytyi Euroopassa myös kouluttaa. Ingeborg Hymanderille myönnettiin senaatin apuraha ulkomailla tapahtuvia opintoja varten. Hymander matkusti Berliiniin saamaan opetusta Hans Bischoffin (s. 17.2.1852 Berliini ja k. 12.6.1889 Niederschönenhausen) ohjauksessa. On enemmän kuin todennäköistä, että suosituksen Hans Bischoffille Hymanderin opettajaksi ryhtymisestä on kirjoittanut joko Wegelius, Dingeldey tai Faltin. Joka tapauksessa Bischoffin opetuksesta Ingeborg Hymander nautti seuraavan vuoden toukokuun alkuun saakka, mikä asiaa käy ilmi opettajan laatimasta todistuksesta apurahaselvitystä varten. Todistuksen mukaan Hymander on soittanut Bischoffille mm. paljon Johann Sebastian Bachin, Ludwig van Beethovenin myöhäisempiä sonaatteja ja Händelin teoksia. Hans Bischoff ylisti Hymanderin ahkeruutta ja hänen syvällistä ymmärrystä musiikista.

Dante Michelangelo Benvenuto Ferruccio Busoni.

Vuoden 1888 lokakuusta vuoden 1889 kesäkuuhun Ingeborg Hymanderin opettajana toimi Lisztin entinen oppilas, Karl Klindworth (1830-1916) Berliinissä. Hymander kävi ilmeisesti myös toisen Liszt-oppilaan, Eugen d’Albertin pianotunneilla keväällä 1888. Helsingfors Dagblad tietää 14.8.1888 Ingeborg Hymanderin vaihtaneen opiskelukaupungin Berliinistä Weimariin, josta hän myös teki opintomatkoja Eisenachiin d’Albertin luokse. Joissakin lehtikirjoituksissa paljastetaan Hymanderin opiskelleen myös Dante Michelangelo Benvenuto Ferruccio Busonin (s. 1.4.1866 Empoli, Italia ja k. 27.7.1924 Berliini, Saksa) ohjauksessa, mutta ajankohdasta ei ole tarkempaa tietoa. Saksan opintojensa aivan loppuaikoina Hymander sai Suomesta kirjeen, jossa häntä houkuteltiin Helsingin Musiikkiopiston opettajaksi. Ensin Ingeborg Hymander koki itsensä tuolloin vielä epävarmaksi vastuulliseen tehtävään ja tämä näkyi selvästi hänen vastauskirjeestään.

Monet sanomalehdet kirjoittivat 6.8.1889 palstoillaan Helsingin Musiikkiopiston alkavan lukuvuoden opettajista. Busonin ilmoitettiin olevan virkavapaalla syksyn ja Ingeborg Hymander sai kunnian tuurata hänen tuntinsa syyskauden ajan. Ingeborg Hymander oli ensimmäinen suomalainen naispuolinen pianisti, joka sai hoitaakseen Helsingin Musiikkiopiston pianonsoiton ensimmäisen opettajan tehtävän, sijaisena. Kiinnityksessä näkyy opiston johtajan, Martin Wegeliuksen suuri luottamus Hymanderin kykyihin ja varmasti myös vaikeus saada pätevää opettajaa nopeasti virkaan.

Alkuun Ingeborg Hymander sai tottua monenlaisiin tehtäviin oppilaitoksessa. Busonin sijaisuuden lisäksi hän aloitti pianonsoiton kolmannen opettajan viran hoidon (1889-1892) sekä toimi Martin Wegeliuksen sijaisena musiikinteorian ja -historian opettajana hetken ensimmäisenä lukuvuotena. Wegelius oli aiemmin toiminut opiston kolmantena pianonsoiton opettajana, joka saattoi kieliä tehtävään sisältyneen myös pedagoginen ulottuvuus. Tehtävään liittyi pianonsoiton opetusta alkeiskoulussa, mutta myös alusta alkaen soitonopetusta korkeammilla osastoilla eli musiikkikoulussa sekä jatko-osastolla. Vaikutelma on sen kaltainen, että alkujaan Hymanderin toimenkuva ja työn sisältö eivät olleet sangen selkeitä ja siksi Hymander sai ensin varsinkin sijaisuuksien hoitoja. Vuonna 1892 lukuvuoden alusta otettiin käyttöön ensimmäisen ja toisen pianonsoiton opettajan nimitykset. Kolmannen pianonsoiton opettajan tehtävään nimitettiin Aline Grönqvist (myöhemmin Ahlfors) ja Ingeborg Hymander nimettiin pianonsoiton toiseksi opettajaksi; tuo tarkoitti myös sitä, että Hymander ei enää opettanut alkeiskoulun puolella. Hänen vastuulleen jäi korkeampien osastojen opetuksen ohella Wegeliuksen vuonna 1888 aloittama pedagogigan luentojen ja käytännön harjoituksien muodossa alkanut käytännöllinen pianonopetus. Ingeborg Hymander hoiti tätä tehtävää aina vuoteen 1936 asti, jolloin hän 71-vuotiaana päätti päivätyönsä Helsingin Musiikkiopistossa. Hymander toimi alkeiskoulun tarkastajana vuodesta 1892 kevätlukukauden 1925 loppuun – tämä käy ilmi Helsingin Konservatorion johtokunnan pöytäkirjasta 30.4.1925.

Helsingin Musiikkiopiston oppilasilloissa Hymander soitti vuosina 1888-1889 lähinnä kamarimusiikkia, mutta muutamia sooloesiintymisiä oli myös; J. S. Bachin Kromaattinen fantasia ja fuuga (1890), Lisztin pianotranskriptio J. S. Bachin teoksesta Fantasia ja fuuga g-molli uruille (1893), Beethovenin sonaatti Fis-duuri op. 78 (1890) ja fantasia g-molli op. 77 (1892) sekä Lisztin Consolations 3 ja 6 (1894). Musiikkiopiston tilaisuuksien lisäksi hän esitti Oskar Merikannon opintojen tukemiseksi järjestetyssä hyväntekeväisyyskonsertissa Schumannin Papillons-teoksen (Päivälehti 10.10.1890) sekä Sokeainkoulun tueksi Romanssin ja menuetin Raffin sarjasta (Folkwännen 26.11.1890). Busonin tiedon mukaan Martin Wegelius ei varsinaisesti vaatinut tiettyä ohjelmistolinjaa, vaikka Bachia, Mozartia, Beethovenia ja Lisztiä täytyi kuitenkin soittaa reilusti.

Vuosina 1891-1892 tuntui Hymanderillä olleen esiintymisiä opiston musiikki-illoissa selvästi vähemmän, mutta nyt hänen keralleen esiintymään ilmestyi oma sisar, laulajatar Hulda Hymander. Hulda Hymander oli Helsingin Musiikkiopiston opintojen jälkeen jatkanut musiikkiopintojaan Pariisissa ja Wienissä. Finland-lehden arviossa 25.4.1891 esitettiin muutama varaus laulajan taidoista, kun taas säestys esityksessä arvioitiin ansiokkaaksi. Joissakin tuon ajan arvosteluissa Ingeborg Hymanderin soittoa luonnehdittiin jopa säntilliseksi, ja usein hänen taitojaan kuvailtiin ilmaisuilla: ”musikaalisella pieteetillä, mallikelpoisesti, ansiokkaasti kuten tavallista, taiteellisen maun ja finessien värittämällä ilmaisulla”. Kuitenkin Hufvidstadsbladet 1.2.1893 kritiikissään Bach-Lisztin Fantasiasta ja fuugasta g-molli nosti – ensin kehuen Hymanderin täyteläistä kosketusta, tervettä musikaalista makua ja täydelliseksi koulutettua tekniikkaa – pahoitellen muuten hyvää esitystä hermustuneisuuden, joka ilmeni joidenkin unohdusten ja toistojen ilmestymisenä. Viimeinen esitetty arvio Hymanderin sooloesiintymisistä on 3.1.1894 musiikki-illasta lomakurssien osanottajille, jossa hän tulkitsi kaksi Lisztin Consolations-teosta. Säestystehtäviä sitäkin useammin lankesi Hymanderin osaksi, varsinkin laulaja Abraham Ojanperän säestyksiä. Ingeborg Hymander oli kevään 1901 sekä lukuvuoden 1901-1902 virkavapaalla opiston tehtävistään. Seuraavassa vuosikertomuksessa hänen kerrotaan palanneen sairaslomalta toisen pianonsoiton opettajan tehtävään.

Karl Ludvig Ekman vaimonsa Idan kanssa kuvassa.

Suomalainen pianisti, kapellimestari, opettaja ja arvostelija Karl Ludvig Ekman (s. 18.12.1869 Turku ja k. 4.2.1947 Helsinki) sai nimityksen vuonna 1898 opiston ensimmäiseksi pianonsoiton opettajaksi. Hän toimi tehtävässä vuoteen 1911 asti ja vuonna 1929 hän sai professorin arvonimen. Vuosina 1899-1906 Karl Ekmanilla oli sijaisia opintomatkojensa ja sairaslomiensa vuoksi runsaasti. Vuonna 1907 Ekman otti musiikkiopiston johtajan tehtävän hoitaakseen, mutta rasitustensa vuoksi päävastuu opetuksista lankesi muille opettajille. Karl Ekmanin vanhemmat olivat kanttori Berndt Ludvig Ekman ja Charlotta Nyström. Hän kirjoitti vuonna 1889 ylioppilaaksi ja opiskeli saksaa ja estetiikkaa Helsingin yliopistossa vuosina 1889-1892. Aluksi hän opiskeli pianonsoittoa Turussa Vivika Ekmanin oppilaana; oppilas ja opettaja eivät olleet sukua toisilleen. Vuosina 1889-1892 Ekman opiskeli Helsingin Musiikkiopistossa opettajinaan Ferruccio Busoni, William Dayas, Richard Faltin ja Martin Wegelius. Jatko-opintoja hän teki vuosina 1892-1895 Berliinissä sävellyksen ja pianonsoiton opettajinaan Hans Barth ja Albert Becker sekä Wienissä opettajansa, Alfred Grünfeldin ohjauksessa. Myöhemmin hän täydensi vielä opintojaan Pariisissa ja Roomassa.

Ingeborg Hymanderille siunaantui opetusvelvollisuuksiensa lisäksi myös muita tehtäviä; vuosina 1904-1905 hän oli mm. mukana opiston työryhmässä, jossa pohdittiin kirkkomusiikkikoulutuksen järjestämistä. Muut tämän ryhmän jäsenet Hymanderin lisäksi olivat Martin Wegelius, Otto Andersson, Richard Faltin ja Olga Tawaststjerna. Hymanderiä käytettiin mielellään myös opiston johtajien tukihenkilönä edustustehtävissä. Martin Wegeliuksen kuoltua vuonna 1906 jäi Ingeborg Hymanderin vastuulle opiston pianopedagogiikan teoreettisen osuuden opettaminen ainakin seuraavaksi vuodeksi laitoksen vuosikertomuksen mukaan. Tämän vuoden jälkeen vuosikertomukset eivät enää mainitse tästä asiasta mitään, joten on mahdollista, että Hymander on hoitanut tätä ”tonttia” aina vuoteen 1936 asti.

Vuoden 1906 puolelle osui myös Pianonsoiton alkeiskurssin I-II julkaiseminen yhdessä pianonsoitonopettaja Alina Ahlforsin kanssa. Alkeiskurssin viimeistelytyö venähti kesäloman puolelle; tämä käy julki Hymanderin Erkki Melartinille Savonlinnan kylpylässä kirjoitetusta kirjeestä. Kirjeessä Hymander kiittää Melartinia tältä julkaisuun saamista sävellyksistä ja pyytää häntä tarkistamaan vielä fraseerausmerkinnät. Lainaus kirjeestä: ”Minun oli hoidettava työn luovuttamisen jälkeen niin hirmuisen monia asioita, etten päässyt heti matkustamaan, ja lisäksi olin niin hermostunut ja poissa tolaltani, että pyydän nyt anteeksi sitä, etten ole aikaisemmin kirjoittanut ja kiittänyt suuresta ystävällisyydestänne.”

Erkki Melartin opiskeli Helsingin Musiikkiopistossa Martin Wegeliuksen ohjauksessa vuosina 1892-1899 ja jatkoi sitten opintojaan Wienissä Robert Fuchsin (s. 15.2.1847 Frauental an der Laßnitz ja k. 19.2.1927 Wien) johdolla. Keuhkotaudista ja sydänviasta kärsivä Melartin loi mm. kuusi sinfoniaa, oopperan Aino – Jalmar Finnen librettoon , viulukonserton, ensimmäisen suomalaisen baletin Sininen helmi, neljä jousikvartettoa, jousitrion sekä pianoteokset Surullinen puutarha ja Fantasia apocaliptica. Tunnetuin hänen sävellyksensä lienee juhlamarssi Prinsessa Ruususen näytelmästä, jota myös häämarssina soitetaan. Melartin teki merkittävän uran myös pedagogina. Hän perusti vuonna 1909 Viipurin orkesterikoulun, jonka johtajana ja opettajana hän toimi vuoteen 1911 saakka, jolloin hänet valittiin Helsingin Musiikkiopiston (myöhemmin Sibelius-Akatemia) johtajaksi. Melartinin aikana musiikkiopiston toiminta kasvoi ja monipuolistui. Hänen johdollaan musiikkiopisto organisoitui konservatorioksi vuonna 1924 ja sai oman talon eduskuntatalon naapuriin vuonna 1931. Melartin jätti konservatorion terveydellisistä syistä vuonna 1936. Valokuvausta, maalausta, eksoottisia kasvia ja filateliaa harrastanut Melartin opetti mm. Aarre Merikantoa, Yrjö Kilpistä, Väinö Rautiota, Ilmari Hannikaista, Uuno Klamia, Sulho Rantaa sekä Helvi Leiviskää.

Kevätlukukauden 1908 Karl Ekman jälleen sairasti ja Ingeborg Hymander hoiti Ekmanin piano-opetuksen. Opiston vuosikertomukset mainitsevat vuosina 1908-1911 Hymanderin opiston kolmantena pianonsoitonopettajana varmaankin sen vuoksi, että Ekman ei yksin voinut hoitaa ensimmäisen pianonsoitonopettajan tehtävää, vaan työ jakautui kahdelle henkilölle. Pianonsoiton opettajan virkoja ei tämän jälkeen enää vuosikertomuksissa numeroida.

Päivälehden 23.2.1904 kriitikon mukaan Karl Ekman ja Ingeborg Hymander soittavat yhdessä 22.2.1904 opiston musiikki-illassa Lisztin Conserto Pathétique-teoksen. Nimimerkki O – Oskar Merikanto – kertoi esityksestä ja ylisti Hymanderin ”jonka harvinaiset pianistiset lahjat ovat kaikille entuudestaan tunnetut” osuutta monin tavoin tasaväkisinä Ekmanin soiton veroisina. Jälleen 30.9.1907 em. duo esiintyi opiston musiikki-illassa esittäen J. S. Bachin konserton C-duuri kahdelle pianolle. Edelleen 5.4.1909 duo yhdessä Sigrid Schnéevoigtin ja Filharmoonisen orkesterin kanssa Robert Kajanuksen johtaessa esitysvuorossa oli J. S. Bachin konsertto C-duuri kolmelle pianolle yliopiston juhlasalissa. Konsertti oli järjestetty orkesterin eläkekassan hyväksi. Konsertin arvosteli Axel Stenius 6.4.1909 Nya Pressenissä pitäen esitystä erittäin onnistuneena, varsinkin teoksen toista osaa.

Ingeborg Hymander anoi apurahaa (2000 markkaa) vuonna 1912 soitannolliskasvatusopillisten opintojen harjoittamiseen. Hymander teki opintomatkan Berliiniin Rudolf Maria Breithauptin luokse, jossa hän saattoi syvemmin perehtyä pianopedagogisiin opintoihin; vuosina 1905-1907 Breithaupt julkaisi tutkielman Die natürliche Klaviertechnik.

Ingeborg Hymander kuvailee Naisten ääni-lehden haastattelussa vuonna 1915 seuraavasti: ”Jokunen aika sitten täytyi minun terveydellisistä syistä levätä vuoden ja olla tri Westerlundin hoidon alla, - olin nimittäin hiukan rasiintunut [rasittunut] liiasta työstä, vaan nyt olen taas aivan terve. Mutta tuona sairauden aikanakin oli paras lääkkeeni siinä, että antauduin itse ahkerasti soittamaan, niin kuin se nytkin vielä aina on, kun olen väsynyt tuntien antamisesta.”

Ingeborg Hymanderin toimet eivät pelkistyneet ainoastaan opetustehtäviin; vuonna 1918 oli Viipurin kaupunkiin perustettu Viipurin Musiikkikoulu, jonka tarkastajana Hymander toimi vuosina 1920-1922. Viipurin Musiikkikoulun perusti Boris Sirpo (alkujaan Wolfson, s. 3.4.1892 Vladikavkaz, Venäjä ja k. 25.1.1967 Portland, Oregon, Yhdysvallat), venäläissyntyinen viulisti, kapellimestari ja musiikkipedagogi, joka opiskeli viulunsoittoa ja orkesterinjohtoa Moskovan ja Pietarin konservatorioissa ja myöhemmin Saksassa ja Itävallassa. Boris Sirpo tuli Suomeen vuonna 1912 Helsingin Filharmonisen orkesterin viulistiksi. Sodan jaloista Viipurin Musiikkiopisto siirrettiin Lahteen, jossa se toimi Lahden Musiikkiopistona, Päijät-Hämeen konservatoriona ja Lahden konservatoriona.

Säveltäjä Erik Gustaf Oskarsson Melartin.

Erkki Melartin ja Ingeborg Hymander lausuivat Viipurin Musiikkiopistosta kovin suotuisia arvioita, joilla oli melkoinen merkitys opiston opettajille ja avustusten myöntäjille. Karjala-lehti kirjoitti 20.2.1921 numerossaan kuvaillen otsikolla ”Neiti Hymander koulua tarkastamassa” lehden haastattelussa Hymanderin korostaneen opiston hyvää yhteishenkeä ja esitti samalla toivomuksen siitä, että vuorovaikutus Helsingin Musiikkiopiston kanssa muodostuisi vilkkaaksi sekä hedelmälliseksi. Kolmannen kerran vieraillessaan Viipurin Musiikkikoulussa Hymander kirjoitti Karjala-lehdessä 1.3.1922 kirjoituksen, jossa kiitti koulun johtajaa, Boris Sirobia (myöhemmin Sirpo), koulun opettajakuntaa, lahjakasta oppilaskuntaa sekä kertoo vuotta aikaisemmin vahvistettujen pianonsoiton kurssien käyttöönoton varsin lyhyessä ajassa tuottaneen hyviä tuloksia.

Ingeborg Hymander lopetti alkeiskoulun tarkastajan tehtävät vuonna 1925; tehtävää oli luultavasti ainakin osittain hoitanut hänen entinen oppilaansa, Ines Durchman, jolle tehtävä lopulta kokonaan siirtyi Ingeborg Hymanderin jälkeen. Ingeborg Hymanderin oppilaista ainakin sanomalehtitietojen mukaisesti viisi oppilasta piti 1920-luvulla ensikonserttinsa; he olivat Irma Hurstinen, Hjördis Calais, Estrid Lindroos, Konstantin Komaroff ja Astrid Buchert. Vuodesta 1892 lähtien Ingeborg Hymander oli opettanut pianonsoittoa pääasiassa korkeammilla osastoilla, mutta hänellä oli luokkaluetteloiden mukaan myös uransa myöhemmässä vaiheessa muutamia oppilaita alkeiskoulun puolella.

Ingeborg Hymander kotonaan Helsingissä - Snellmaninkatu 15 - helmikuussa 1931.

Helsingin Konservatorion johtokunta päätyi kokouksessaan 30.11.1934 kunnioittaa seuraavan vuoden tammikuussa 70-vuotispäiväänsä viettävää Ingeborg Hymanderia ansiomerkillä. Ingeborg Hymander jatkoi opetustyötään kevätkauden 1936 loppuun saakka. Hän ennätti heikentyneen terveydentilansa vuoksi anoa Konservatorion johtokunnalta seuraavan syyskauden osalta opetustuntiensa järjestelyä. Tästä huolimatta hän erosi tehtävistään Konservatoriolla syksyllä 1936. Eropäätökseen saattoi kyllä vaikuttaa myös Erkki Melartinin sairastuminen ja jättäytyminen pois Helsingin Konservatorion johtajan työstä. Ingeborg Hymanderin opetustehtäviä pianopedagogina jatkoi Konservatoriolla Ines Duchman, Hymanderin entinen oppilas. Ingeborg Hymander kuoli 19.9.1938. Ingeborg Hymanderin kuoleman jälkeen ryhmä hänen entisiä oppilaitaan sekä ystäviä teki aloitteen Hymanderin nimeä kantavasta stipendirahaston perustamisesta. Asian vuoksi järjestettiin julkinen varainkeräys, joka tuottikin sangen merkittävän peruspääoman rahastolle. Rahaston korkotuotot oli tarkoitus jakaa apurahoina Helsingin Konservatorion opettajille pedagogisia opintoja varten.

 

Kansanedustaja Antti Kukkonen.

Antti Kukkonen (s. 3.10.1889 Kontiolahti ja k. 14.2.1978 Joensuu) oli pappi, keskustapoliitikko, maanviljelijä, moninkertainen opetusministeri ja pitkäaikainen kansanedustaja. Antti Kukkosen vanhemmat olivat maanviljelijä Juho Lauri Kukkonen ja Kaisa Liisa Iivonen. Hän avioitui vuonna 1927 Elsa Maria Marttisen kanssa. Kukkonen oli toinen Väinö Tannerin mukanaan sotasyyllisyysoikeuteen vetämä maalaisliiton mies Tyko Reinikan ohella. Antti Kukkosellekin raskauttavaksi asiaksi koitui ulkoasiainvaliokunnan jäsenyys Rangellin hallituksessa jatkosodan aikana.

Pohjois-Karjalasta kotoisin oleva Antti Kukkonen vihittiin papiksi vuonna 1914 ja hän palveli ylimääräisenä pappina Tohmajärvellä, Puumalassa ja Parikkalassa. Juho-isä pyysi poikaansa Anttia kansalaissodan jälkeen Pielisensuuhun Kokkolan maatilaa hoitamaan. Siten Antti Kukkosesta tuli pitkäksi aikaa päätoiminen maanviljelijä. Antti Kukkonen oli Maalaisliiton kansanedustaja vuosina 1919-1945 sekä uudelleen vuosina 1954-1962. Kaikkiaan Antti Kukkonen istui 38 valtiopäivät ja on siten yksi Suomen pitkäaikaisimmista kansanedustajista. Kukkonen vaikutti merkittävästi eduskunta-aloitteen johtohahmona Nykysuomen sanakirjan syntymiseen. Hallitusvastuussa opetusministerinä Antti Kukkonen oli kaikkiaan seitsemän kertaa.

Antti Kukkosen ministerinura alkoi apulaisopetusministerinä pääministeri Lars ”Lauri” Johannes Ingmanin (s. 30.6.1868 Teuva ja k. 25.10.1934 Turku) toisessa hallituksessa vuonna 1924. Opetusministerinä Kukkonen toimi sen jälkeen Johan ”Juho” Emil Sunilan (s. 16.8.1875 Liminka ja k. 2.10.1936 Helsinki) ensimmäisessä ja toisessa hallituksessa, Kyösti Kallion (alkujaan Gustaf Kalliokangas, s. 10.4.1873 Ylivieska ja k. 19.12.1940 Helsinki) kolmannessa ja neljännessä hallituksessa sekä toisen maailmansodan aikana Risto Rytin toisessa hallituksessa ja Jukka Rangellin hallituksessa.

Antti Kukkonen tuomittiin muiden kohtalontovereidensa mukana sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä kahdeksi vuodeksi vankeuteen. Hänet vapautettiin vuonna 1947 kärsittyään rangaistuksensa lähes kokonaisuudessaan vankilassa. Antti Kukkoselle joutuminen syytetyksi tuli täytenä yllätyksenä; Valpon etsivät tavoittivat hänet tämän kotoa Pielisensuusta vasta vuorokautta myöhemmin kuin muut syytetyt. Opetusministerinä toimineen Antti Kukkosen päätyminen sotasyyllisten listalle hämmensi Kukkosen itsensä lisäksi myös oikeusistuinta ja oikeudenkäyntiä valmistellutta tutkijakuntaa. Kukkosen sotasyyllisyys olikin epäsuora tulema Neuvostoliiton tavoitteesta saada Väinö Tanner tuomituksi oikeudenkäynnissä. Väinö Tannerin syyllisyydelle oli hankala löytää selkeitä perusteita, jolloin muodolliseksi syyksi oletettiin Tannerin jäsenyys uskoasiainvaliokunnassa sekä Jukka Rangellin ja Edwin Linkomiehen hallituksissa. Ulkoasiainvaliokuntaan kuuluivat Antti Kukkonen ja Tyko Reinikka, jotka oli siten asetettava syytteeseen samalla perusteella. Neuvostoliiton hallituksen äänenkannattaja Izvestija julkaisi joulukuussa 1945 Suomen sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä koskevan kirjoituksen, jossa pääsyylliseksi nimettiin Väinö Tanner ja hänen ”merkittäviksi rikostovereikseen” Risto Ryti, Jukka Rangell ja Tyko Reinikka. Edwin Linkomies, Toivo Kivimäki ja Henrik Ramsay olivat lehden mukaan olleet edellisten ”välikappaleita”, kun taas Kukkonen näytti olleen niin vähäpätöinen, että hänen nimeään ei mainittu kirjoituksessa lainkaan.

Sotasyyllisten oikeuskäsittely lähti käyntiin 6.11.1945, kun pääministeri Juho Kusti Paasikiven hallitus teki yksimielisen päätöksen nostaa syytteet kahdeksaa poliitikkoa vastaan. Samassa yhteydessä hallitus teki päätöksen syytettyjen vangitsemisesta. Pääministeri Paasikivi kirjoitti päiväkirjassaan: ”Hirmuisen ikävä asia. Saa nähdä, miten se menee tuomioistuimessa.” Hallitus halusi varmistaa, etteivät syytetyt pakenisi ulkomaille ja varmuuden vuoksi sulki syytetyt talteen. Oikeusministeri Urho Kekkonen kertoi valvontakomissiolle, että oikeudenkäynnin käynnistyttyä syytettyjen kohtelu siirtyisi oikeuden vastuulle. Oikeudella oli myös mahdollisuus vapauttaa syytetyt varsinaisen oikeudenkäynnin ajaksi.

Oikeusprosessia varten kerättiin kokoon erityistuomioistuin, johon kuului sotasyyllisyyslakiin perustuen kolmejäseninen juristijoukko: korkeimman oikeuden presidentti Nils Hjalmar Neovius (s. 21.3.1877 Joensuu ja k. 27.2.1960), korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Urho Castrén ja Helsingin yliopiston lainopillisen tiedekunnan edustajana valtiosääntöoikeuden ja kansainvälisen oikeuden professori Kaarlo Kustaa Kaira (vuoteen 1906 Bodström, s. 19.12.1886 Halikko ja k. 2.7.1966 Helsinki). Nils Neovius suostui ainoastaan hyvin vastentahtoisesti oikeuden puheenjohtajaksi ja kun oikeudenkäynti käynnistyi, hän pyysi eroa tehtävästään vedoten heikkoon terveydentilaansa. Neoviuksen tilalle nimitettiin oikeusneuvos Oskar Möller (s. 18.9.1880 Kuopio ja k. 7.1.1971 Helsinki). Eduskunta valitsi keskuudestaan lisäksi 12 jäsentä; suuret hallituspuolueet SDP, Maalaisliitto ja SKDL saivat jokainen kolme paikkaa. Loput paikat jakoivat tasan Kokoomus, Edistyspuolue ja RKP.

Eduskunnasta valittiin SDP edustajiksi tuomioistuimeen luennoitsija Otto Toivonen, toimittaja Kalle Hakala sekä lakitieteiden kandidaatti Lauri af Heurlin. Tuomaristoon tuli Maalaisliitosta valituksi varatuomari Lauri Riikonen, kunnallisneuvos Juho Pilppula sekä kunnallisneuvos Anselm Alatalo. SKDL:n edustajat tuomaristoon olivat lakitieteiden kandidaatti Eino Pekkala, toimittaja Hertta Kuusinen sekä kirvesmies Aarno Uusitalo. Varatuomari Arno Tuura edusti Kokoomusta ja rehtori Tor Therman RKP:ta. Kunnallispormestari Heikki Kannisto valittiin Edistyspuolueesta. Tuomareista viisi oli juristia.

Syyttäjän henkilöllisyys ratkesi jo elokuun lopussa, kun hallitus valmistautui antamaan eduskunnalle sotasyyllisyyslakia. Pääministeri Paasikivi piti oikeuskansleri Toivo Tarjannetta itsestään selvänä valintana syyttäjän vaativaan toimeen. Presidentti Mannerheim tuki myös Tarjannetta, joten hänellä ei ollut vastaan sanomista. Säätytalossa alkoi ennennäkemätön sotasyyllisyysoikeudenkäynti 15.11.1945. Helsingin Kruunuhaassa Snellmaninkadulla vastapäätä vuonna 1883 valmistunutta Suomen Pankkia sijaitsee alkujaan Suomen säätyvaltiopäivien istuntopaikaksi valmistunut talo, jonka suunnitteli Teknillisen korkeakoulun rehtori ja arkkitehtuurin professori Carl Gustaf Nyström (s. 21.1.1856 Helsinki ja k. 30.12.1917 Helsinki). O kahden päivä oikeuskansleri esitteli oikeudelle kokoamansa syyteaineiston ja kuulustelupöytäkirjat. Oikeus päätti lykätä oikeudenkäyntiä kolme viikkoa kahden päivän päästä, jotta syytetyt ehtisivät rauhassa tutustua syyttäjän esittämään aineistoon. Koska käsittely siirtyi esteenpäin, oikeus joutui myös ottamaan kantaa syytettyjen pitämiseen lukkojen takana.

Tuomioistui joutui tästä asiasta äänestämään ja mielipiteet kävivät ristiin, mutta tuomioistuimen päätös muodostui vasta äänestyksen jälkeen. Risto Ryti, Henrik Ramsay ja Edwin Linkomies asetettiin vangituiksi ja loput sotasyylliset päästettiin vapaalle. Kansainvälisessä valvontakomissiossa vapauttava päätös aiheutti suuren vastustuksen. Ždanov kertoi pääministeri Paasikivelle Suomen sylkeneen Neuvostoliiton kasvoille, mutta Paasikivi puolusti, ettei Suomessa tuomioistuimia voi määrätä. Venäläisisä ärsytti myös suunnattomasti oikeudenkäyntiprosessin kohtelias ja asiallinen eteneminen. Säätytalon tunnelma oli heidän mielestään enemmän klubia muistuttava kuin oikeustaloa. 11.12.1945 Risto Ryti sai oman vuoronsa puolustautua syytöksiä vastaan oikeudessa. Jälleen Ždanov koki tämän puolustuksen jälleen hyökkäykseksi Neuvostoliittoa vastaan; he olivat myös etukäteen varoittaneet oikeudenkäynnin muodostumisesta pilkaksi. Oikeuden puheenjohtaja alkoi kuitenkin rajata kaikkein arkaluonteisempia puolustuksen puheenvuoroja. Voimakkaan painostuksen alla sotasyyllisyysoikeudenkäynti käsitteli joulun alla asiaa ja usean äänestyksen tapahduttua päätti vangita myös Väinö Tannerin, Toivo Kivimäen ja Tyko Reinikan. Antti Kivimäki oli ainut syytetyistä, joka sai tässä yhteydessä jäädä vapaalle jalalle. Oikeuden käsittely jatkui pyhien jälkeen 9.1.1946.

Mitä pitemmälle sotasyyllisyysoikeudenkäynti eteni, sitä enemmän liittoutuneiden valvontakomissio oli huolissaan siitä, että syytetyt pääsisivät liian keveillä rangaistuksilla oikeudenkäynnistä. Pääministeri Paasikivi jakoi saman huolen aiheen. Pääministeri arvioi, että syytetyt olisivat onnistuneet puolustautumaan sen verran oivallisesti syytöksiä vastaan, että mahdollisesti vain Risto Ryti saisi tuomion ja loput syytetyt saisivat vapautuksen. Sellainen ratkaisu ei tosin kävisi Neuvostoliitolle missään tapauksessa. Sotasyyllisyysoikeus oli lauantaina 16.2.1946 tullut siihen pisteeseen, että tuomioistuin oli valmis maanantaina 18.2.1946 antamaan oman tuomionsa. Tuomareiden mielipiteet oikeuden sisällä rangaistusasteikosta liikkuivat elinkautisesta kuritushuonetuomiosta vapauttamiseen. Ennustettiin seuraavia tuomioita: Risto Ryti 8 vuotta, Jukka Rangell 6 vuotta, Väinö Tanner 3,5 vuotta, Edwin Linkomies 3 vuotta, Henrik Ramsay 2,5 vuotta, Tyko Reinikka ja Antti Kukkonen 2 vuotta, Toivo Kivimäki vapautuisi tuomiosta.

Pääministeri Paasikivi sai tiedon tulevista tuomioista ja piti tuomioita suomalaisittain melko kovina. Samalla hän epäili, että olisivatko tuomiot riittävän kovia neuvostoliittolaisille. Oikeusistuimen kommunistijäsenet olivat nopeita kantelemaan tulevasta päätöksestä Ždanovin varamiehelle, kenraaliluutnantti Savonenkoville. Kenraaliluutnantti Savonenkov kiirehti tapaamaan viikonvaihteessa pääministeri Paasikiveä. Hän teki selväksi, että nyt toimittiin täysin väärin asiassa. Hän muistutti myös pääministeri Paasikivelle, että välirauhansopimuksen 13. artikla velvoitti Suomen hallitusta neuvottelemaan tuomioista kansainvälisen valvontakomission kanssa. Näin ei kuitenkaan oltu nyt toimittu. Kenraaliluutnantti oli toisaalta huolissaan myös tuomioiden keveydestä. Valvontakomission mukaan viisi syytettyä olisi ansainnut kuolemantuomion. Kenraaliluutnantti vaati, että oikeuden tuomioita ei saa missään tapauksessa julistaa vielä maanantaina.

Pääministeri Paasikivi oli nyt puun ja kuoren välissä. Tuskissaan pääministeri Paasikivi kirjoitti muistion sotasyyllisyystuosioistuimelle valvontakomission kannanotosta. Oikeusistuin tutustui tähän pääministeri Paasikiven muistioon ja siirsi tuomioiden julkistamisen saman viikon torstaihin. Maanantaihin tullessa hallituksella oli sylissään uusi ongelma. Englannin lähettiläs Francis Shepherdin mukaan suomalaisten olisi syytä taipua suosilla sotasyyllisyysoikeudessa ankarampiin tuomioihin. Myös Suomen poliittinen edustaja Lontoosta, Eero Aarre Wuori (vuoteen 1942 Vuori, s. 11.8.1900 Helsinki ja k. 12.9.1966 Helsinki) sähkötti ulkoministeriön kannan, jonka mukaan liian lyhyet tuomiot sotasyyllisille koituisivat vahingoksi Suomelle. Englantilaisten kanta palautti mieleen sotasyyllisyysoikeudenkäynnin kansainvälisen taustan ja liittoutuneiden yhteistyön sotarikosten käsittelyssä. Francis Shepherdin käynnistä laadittu muistio toimitettiin sotasyyllisyysoikeudelle samoin kuin Sveitsin liitto-oikeuden presidentin lausunto; sen mukaan syytetyt olisi syytä tuomita 20-30 vuoden tuomioihin ja myöhemmin armahdettava. Sen tarkempiin kansainvälisiin analyyseihin ei riittänyt aikaa, sillä muut kiireet painoivat päälle. Pääministeri Paasikivi taivutteli sotasyyllisyysoikeuden jäseniä ja Urho Kekkonen pehmensi maalaisliittolaisten oikeudenjäsenien mielipiteitä. Hiljakseen oikeus oli taipuvainen koventamaan sotasyyllisten saamia rangaistuksia.

Puhemies Karl-August Fagerholm.

Pääministeri Paasikivi pyysi eduskunnan puhemiestä Karl- August Fagerholmia (s. 31.12.1901 Siuntio ja k. 22.5.1984 Helsinki) puhumaan suomalaisille radion välityksellä 13. artiklan vaatimista toimenpiteistä. Eduskunnan puhemies Fagerholm piti radiopuheensa suomen kansalle tiistaina 19.2.1946 ja totesi siinä: ”Sotarikollisia koskeva artikla on kantavampi ja kansainvälisempi kuin mikään muu artikla. Kun oikeudenkäynti sotarikollisia vastaan ja heidän rankaisemisekseen on jätetty Suomen asiaksi… kaiken on tapahduttava yhteistoiminnassa sotasyyllisyysoikeuden ja valvontakomission kanssa. Ellei valvontakomission tyydytykseksi toimita, merkitsee se sitä, ettei 13. artiklan määräyksiä noudateta, ja tämä johtaisi välittömään konfliktiin Neuvostoliiton ja Englannin kanssa. Jokainen ajatteleva kansalainen ymmärtää, ettei tähän ole varaa.”

Painostuksen viimeinen niitti oli hallituksen sotasyyllisyysoikeudelle lähettämä kirje, jossa valtioneuvosto suoraan viittasi välirauhansopimuksen 13. artiklassa tähdennettyyn yhteistoimintaan ja antoi samalla ymmärtää edellyttävänsä sotasyyllisten tuomitsemista kovemmilla rangaistuksilla, kuten kansainvälinen valvontakomissio oli vaatinut. Pääministeri Paasikiven allekirjoituksella varustettu kirje riitti herättämään oikeudenpalvojat muuttamaan oikeuden tuomiot kovemmiksi. Oikeuden päätös meni kuitenkin äänestyksen kautta ja kovennukset tulivat mahdollisimman täpärästi, äänin 8-7.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti langetti tuomionsa seuraavasti: Risto Ryti tuomittiin virka-aseman väärinkäytöstä valtakunnan vahingoksi 10 vuodeksi kuritushuoneeseen. Muut syytetyt saivat tuomionsa rikoksista vankeusrangaistuksiin seuraavasti: Jukka Rangell sai kuusi vuotta, Edwin Linkomies ja Väinö Tanner viisi ja puoli vuotta, Toivo Kivimäki viisi vuotta, Henrik Ramsay kaksi ja puoli vuotta, Antti Kukkonen ja Tyko Reinikka kaksi vuotta. Murheellinen tapahtumaketju ja surullinen sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli vihdoin saatu loppuun. Joidenkin arvioiden mukaan sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä oli vain 10 prosenttia juridiikkaa ja 90 prosenttia politiikkaa. Tuomioistuimen tuomio julistettiin torstaina 21.2.1946 Säätytalossa ja kahdeksan suomalaista poliitikkoa poliisisaattueessa vietiin Säätytalosta suorittamaan rangaistuksiaan vankilaan.

 

Varatuomari Toivo Mikael Kivimäki.

Liittoutuneiden valvontakomissiolle muodostui ehkä vaikeimmaksi pähkinäksi sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä Toivo Mikael Kivimäen (s. 5.6.1886 Tarvasjoki ja k. 6.5.1968 Helsinki) vaatiminen tuomittavaksi, sillä Kivimäki ei ollut poliitikko sotatapahtumien aikoihin vaan virkamies, Suomen lähettiläs Berliinissä. Virkamiehet eivät tee omia ratkaisuja, vaan toteuttavat toteuttavat poliittisten esimiehiensä määräyksiä työtehtävissään. Kuinka siis saada virkamies vastuuseen poliitikkojen päätöksistä? Toivo Kivimäen vanhemmat olivat satakuntalainen kansakoulunopettaja Frans Mikko Kivimäki ja Mathilda Josefina Broman. Tarvasjoella syntynyt Toivo Kivimäki kirjoitti ylioppilaaksi Tampereen reaalilyseosta vuonna 1905. Kivimäki pääsi yliopistoon vapaaoppilaspaikalta ja sai rahoitettua lakiopintonsa yksityisellä opintolainalla. Opiskeluvuosinaan hän oli mukana Suomalaisen puolueen toiminnassa. Toivo Kivimäki suoritti ylemmän oikeustutkinnon vuonna 1908, sai varatuomarin arvon 1911 ja valmistui lakitieteen kandidaatiksi 1912. Sen jälkeen hän toimi vuoteen 1920 asti asianajajana ja osakkaana Turussa ystävänsä Eino Tulenheimon kanssa perustamassa Kivimäki & Tulenheimo-lakitoimistossa. Vuonna 1931 Kivimäki päätyi Helsingin yliopistoon, jossa hän siviilioikeuden professorina vakiinnutti asemansa eräänä maamme arvostetuimmista lakimiehistä. Toivo Kivimäki oli yksi Turun yliopiston perustajista ja yliopistoin kunniajäsen.

Siitä huolimatta, että Toivo Kivimäki oli sotasyyllisyysoikeudenkäynnin aikoihin virkamies, oli hänellä aikaisemmilta vuosilta poliittista kokemusta enemmän kuin useimmilla muilla sotasyyllisiksi nostetuilla. Toivo Kivimäki tuli valituksi eduskuntaan vuonna 1922 Turusta murhatun sisäministeri Henrik ”Heikki” Ritavuoren (vuoteen 1905 Rydman, s. 23.3.1880 Turku ja k. 14.2.1922 Helsinki) varamiehenä; hän oli edistyspuolueen kansanedustaja kaikkiaan neljätoista vuotta. Kivimäki toimi sisäministerinä ja oikeusministerinä kahdessa hallituksessa 1920- ja 1930-luvuilla. Toivo Kivimäellä on hallussaan myös saavutus monivuotisesta pääministerinä toimimisesta vuosina 1932-1936. Niin pitkään kauteen pääministerinä ei ollut kukaan muu yltänyt Suomen itsenäisyyden alkuvuosina, joille olivat tyypillisiä lyhytikäiset hallitukset. Sama trendi jatkui myös sotien jälkeenkin – Kivimäen johtama vähemmistöhallitus istui 1 394 vuorokautta – ja sen rikkoi vasta Taisto Kalevi Sorsan (s. 21.12.1930 Keuruu ja k. 16.1.2004 Helsinki) neljäs hallitus puoli vuosisataa myöhemmin.

Vaikka Toivo Kivimäki vastusti ajatusta, määräsi pääministeri Risto Ryti Kivimäen Suomen suurlähettilääksi Berliiniin välirauhan kesänä 1940. Toivo Kivimäki oli pääministeri Risto Rytin pyynnöstä tehnyt muutamia epävirallisia tunnusteluja ulkomailla. Syksystä 1940 lähtien Toivo Kivimäki osallistui virkansa vuoksi Saksan ja Suomen välisiin poliittisiin yhteyksiin neljän vuoden ajan. Syytteet sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin kerättiin raporteista, joita suurlähettiläs Toivo Kivimäki lähetti Suomeen Berliinistä. Syytöksissä väitettiin Kivimäen vaikuttaneen sodan pitkittymiseen ja rauhan teon estymiseen. Tämän lisäksi Toivo Kivimäen väitettiin toimineen Suomen etujen vastaisesti neuvoteltaessa saksalaisjoukkojen kauttakulkuoikeuksista syksyllä 1940.

Elokuussa 1944 presidentin vaihduttua presidentti Mannerheim ja Edwin Linkomies pitivät Toivo Kivimäkeä mahdollisena tulevana pääministeriehdokkaana, mutta kumpikin tuli toisiin ajatuksiin puhuttuaan Kivimäen kanssa asiasta. Toivo Kivimäellä oli toisenlainen käsitys Ribbentrop-sopimuksen sitovuudesta, eikä hän muutoinkaan ollut ajatuksesta kovin innostunut. Näin Toivo Kivimäki sai palata professuuriaan hoitamaan Helsingin yliopistoon. Pääministeri Juho Kusti Paasikivi yritti saada vanhan ystävänsä vielä eroon syytettyjen penkiltä, kun Toivo Kivimäki sotkettiin mukaan sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin. Paasikivi tosin epäonnistui yrityksessään.

Carl Henrik Wolter Ramsay.

Carl Henrik Wolter Ramsay (s. 31.3.1886 Helsinki ja k. 25.7.1951 Visby) oli Ruotsalaisen kansanpuolueen poliitikko ja talousmies. Ramsay lukeutui Suomeen asettuneeseen ja kansalaisuuden saaneeseen skotlantilaiseen aatelissukuun ja hän oli oikeutettu brittiläiseen arvonimeen Sir, vaikka hän ei sitä koskaan käyttänytkään. Henrik Ramsayn vanhemmat olivat todellinen valtioneuvos August Ramsay ja suku- ja historiantutkija Julia Maria Ekström. Henrik Ramsay pääsi ylioppilaaksi vuonna 1903 ja valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1906 opiskellen sitten Berliinissä vuosina 1906 ja 1907-1909. Kemian alan filosofian tohtorin tutkinnon Ramsay suoritti vuonna 1909 Helsingin yliopistossa. Hän toimi valmistuttuaan sokeritehtaan kemistinä Venäjällä ja sen jälkeen Töölön sokeritehtaan apulaisjohtajana vuosina 1911-1914, kamariherra Hjalmar Constantin Linderin (s.27.4.1862 Nurmijärvi ja k. 2.6.1921 Marseille, Ranska) liikeyritysten johtajana vuosina 1914-1916 ja Hietalahden sokeritehdas Oy:n toimitusjohtajana vuosina 1916-1919.

Kamariherra Hjalmar Constantin Linder.

Vuosina 1919-1946 ja 1948-1951 Henrik Ramsay toimi Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiön toimitusjohtajana sekä yhtiön hallintoneuvoston puheenjohtajana vuodet 1934-1946. Henrik Ramsay oli intohimoinen purjehtija ja FÅA:n eli Suomen Höyrylaiva Oy:n toimitusjohtaja Lars Krogius huomasi purjehdusseuran aktiivisen jäsenen ja poimi Ramsayn syksyllä 1918 varustamon palvelukseen. Ramsay oli Jukka Rangellin hallituksen kansanhuoltoministeri ja Edwin Linkomiehen hallituksen ulkoministeri jatkosodan aikana vuosina 1943-1944. Tämän vuoksi hänet tuomittiin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä 2,5 vuodeksi vankeuteen. Saksan apuun turvautuneen hallituksen ulkoministeri oli Neuvostoliiton mukaan väistämättä sotaan syyllisiä.

1910-luvulta lähtien ministeri Ramsay oli monipuolinen vaikuttaja suomalaisessa yhteiskunnassa. Hän toimi Ruotsalaisen kansanpuolueen keskushallituksen jäsenenä vuosina 1917-1935 ja vuosina 1922-1935 oli puolueensa varapuheenjohtaja. Kansan suurelle enemmistölle hän oli kuitenkin suhteellisen tuntematon henkilö. Ramsayn asenteet ja mielipiteet kävivät yksiin usein Mannerheimin kanssa; heidän välillään vallitsi läheinen suhde. Välirauhan jälkeen presidentti Mannerheim halusi Ramsayn pääministerikseen, mutta RKP kuitenkin esti tämän hankkeen. Diplomaattisena luonnonlahjakkuutena Henrik Ramsay osasi suhtautua oikealla tavalla sodanaikaiseen ylipäällikköön ja tämän puolustusministeriin sekä lähimpään mieheen, Waldeniin. Tämän vuoksi Ramsayn näkemyksillä ja asenteilla oli suurempi merkitys kuin valtiojohdon sisäisen konstellaation perusteella olettaisi. Risto Ryti on kertonut, että Ramsay oli ulkoministerinä liian referoiva, mikä kai tarkoitti, ettei Ramsaylla ollut riittävästi aloitekykyä ja aktiivisuutta. Henrik Ramsaylla näytti kuitenkin olleen mielessään monta erilaista ratkaisumallia Suomen sodasta irrottamiseksi, mutta vallinneissa oloissa aloitteista ei ollut paljoakaan hyötyä. Saksa kavensi Suomen ulkopoliittista liikkumatilaa.

Liikemies, lehdenkustantaja ja suuri mesenaatti, Amos Valentin Andersson (s. 3.9.1878 Kemiö ja k. 2.4.1961 Dragsfjärd) kirjoitti Henrik Ramsayn muistosanoissa, että Ramsay oli syntynyt yhteiskunnan aurinkoiselle puolelle. Kodin piiristä saadut vaikutteet ja sosiaalinen asema selittivät pitkälle Henrik Ramsayn valoisaa persoonallisuutta. Vuonna 1909 kemian tohtoriksi valmistuttuaan Ramsay loi uransa omilla ansioillaan. Toimittuaan sokerialalla kymmenisen vuotta Ramsay nimitettiin ulkoministeriön kauppapoliittisen osaston johtajaksi. Samaan aikaan Ramsay valittiin Helsingin kaupunginvaltuustoon, jossa hän istui peräti 24 vuotta.

Tyko Henrik Reinikka.

Tyko Henrik Reinikka (s. 10.12.1887 Oulu ja k. 18.1.1964 Helsinki) oli Maalaisliiton kansanedustajana poliitikko, opettaja ja toimelias pankinjohtaja. Reinikka toimi vuosina 1922-1930 Maalaisliiton kansanedustajana sekä oli useaan otteeseen eri ministereinä 1920- ja 1930-luvuilla. Jatkosodan aikana vuosina 1943-1944 Reinikka toimi Edwin Linkomiehen hallituksen toisena valtiovarainministerinä. Tyko Reinikka pääsi ylioppilaaksi vuonna 1908 ja opiskeli tämän jälkeen opettajakandidaatiksi vuonna 1913 sekä sai kasvatusopin tutkinnon valmiiksi vuonna 1914. Reinikka työskenteli Värtsilän yhteiskoulun matemaattisten aineiden opettajana vuosina 1910-1914, minkä jälkeen Reinikka toimi Kansallis-Osake-Pankin Värtsilän konttorin johtajana vuodet 1917-1927 pitäen samalla myös opettajan virkansa Värtsilän yhteiskoulussa. Vuosina 1927-1932 Reinikka oli Kansallis-Osake-Pankin Jyväskylän konttorin johtaja. Konttorinjohtajan tehtävistä hän siirtyi Kansallis-Osake-Pankin johtokunnan jäseneksi vuosiksi 1932-1956.

Tyko Reinikka oli pitkän linjan pankkimies, joka loi upean uran ilman akateemisia loppututkintoja. Nostetta siviiliuralla kohotti Reinikan vahva poliittinen tausta Maalaisliiton kansanedustajana ja toimet neljässä hallituksessa ministerinä valtiovarainministeriössä tai kauppa- ja teollisuusministeriössä. Toivo Kivimäen ennätyshallituksessa Reinikka hoiti apulaisvaltiovarainministerin salkkua hallituskauden loppupuolella. Nopealiikkeinen, vilkas ja pienikokoinen Tyko Reinikka oli mainio seuramies, joka tuli erinomaisesti toimeen ihmisten kanssa.

Pääministeri Edwin Linkomiehen ”rauhanhallituksessa” Tyko Reinikka oli maalaisliiton johtajana. Pääministeri Linkomies tokaisi Reinikan jälkiarviossaan nopeaksi ja aikaansaavaksi mieheksi, joka kuitenkin katseli asioita liikaa maalaisliiton näkökulmasta – unohtamatta kuitenkaan Kansallispankin etujakaan. Vuoden 1944 ratkaisuvaiheissa Tyko Reinikka oli ulkoasiainvaliokunnan määrätietoinen sotapolitiikan kannattaja. Vapauduttuaan ministerin tehtävistä Tyko Reinikka palasi Kansallis-Osake-Pankkiin töihin. Aikanaan hän joutui sotasyyllisyysoikeuteen vastaamaan vuosien 1943-1944 tapahtumista Linkomiehen hallituksessa. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä Reinikka tuomittiin vuonna 1946 kahdeksi vuodeksi vankeuteen.

Hän joutui puoli vahingossa syytteeseen. Tämän aiheuttivat samat pykälät, jotka mahdollistivat suurlähettiläs Toivo Kivimäen syytteeseen asettamisen. Tyko Reinikka voitiin asettaa syytteeseen, sillä hän kuului Edwin Linkomiehen hallituksen ulkoasiainvaliokuntaan ja hänen katsottiin siten olleen vastuussa hallituksen ulkopolitiikasta. Sota-aikana Tyko Reinikka tunnettiin kiihkeänä sotapolitiikan ja saksalaissuuntauksen kannattajana. Reinikan saksalaismielisyyden vuoksi esim. marsalkka Mannerheim kieltäytyi osallistumasta neuvotteluihin, joissa Tyko Reinikka oli läsnä; Mannerheim pelkäsi Reinikan vuotavan salaisia tietoja Saksan Helsingin lähetystöön. Tyko Reinikka istui vankilassa tuomiostaan viisi kuudesosaa ja hän pääsi ehdonalaiseen vapauteen 21.10.1947. Vuonna 1951 Tyko Reinikalle myönnettiin ministerin arvonimi.

 

Varatuomari Juhan Wilhelm Rangell.

Se, että sotasyyllisistä varsinaisista poliitikoista kansalle kaikkein tuntemattomin oli Juhan Wilhelm Rangell (s. 25.10.1894 Hanko ja k. 12.3.1982 Helsinki), ei välttämättä kuitenkaan tarkoittanut, että Rangell olisi mitenkään muuten arvioiden näkymätön toimija suomalaisessa elämänmenossa. Rangellin isä oli Hauhon ja Tuuloksen piirin nimismies, Jacob Werner Rangell, joka kuoli pojan ollessa nelivuotias. Hänen äitinsä oli Alma Maria Eklöf. Suomen urheilua rakastava kansa muisti hänet kolmiloikan Suomen mestarina ja ensimmäisenä 14 metrin ylittäjänä. Hänen ennätyshyppynsä vuodelta 1912 ylsi 14,09 metriin – tuloksella olisi vielä 2 000-luvullakin Kalevan Kisoissa sijoittunut kymmenen parhaan joukkoon. Aktiivinen urheilu-ura sai jäädä, kun opinnot kutsuivat, mutta Rangell säilytti yhteytensä urheiluun hyvinä. Entisestä kolmiloikkaajasta kasvoi urheilujohtaja, joka puolusti amatööriurheilun ihanteita ja oli hiipivää ammattilaisuutta vastaan. Vuonna 1935 Jukka Rangell valittiin SVUL:n puheenjohtajaksi sekä kolme vuotta myöhemmin Suomen olympiakomitean ja KOK:n jäseneksi.

Rangell kävi Hämeenlinnan klassisen lyseon ja kirjoitti ylioppilaaksi keväällä 1913. Hän opiskeli lakia ja valmistui molempien oikeuksien kandidaatiksi vuonna 1922 sekä varatuomariksi vuonna 1927. Vuonna 1925 Jukka Rangell aloitti pankkiuransa Osuuskassojen Keskuksen lakimiehenä.

1930-luvulla hän yleni Osuuskassojen Keskuksen toimitusjohtajaksi. Vuonna 1937 lamavuosina maatalouden luotto-ongelmia taidolla ratkonut Jukka Rangell sai kutsun Suomen Pankkiin Risto Rytin läheiseksi työkaveriksi. Kuitenkin valtakunnanpolitiikasta Jukka Rangell pysytteli visusti erossa. Tammikuun 1941 hallituspelissä hänet vedettiin jokerina esille.

Suhteellisen kokemattomasta poliitikosta, Jukka Rangellista tuli Suomen pääministeri pudotuspelissä, joka sai alkunsa, kun Risto Ryti siirtyi pääministerin paikalta presidentiksi. Jukka Rangellin etuna tilanteessa oli se, ettei hänellä ollut suoranaisia vastustajia, hän oli edustuspuolueen jäsen, mutta ei ollut osallistunut aktiivisesti puoluepolitiikkaan. Urheilupiireissä Rangell tiedettiin sillanrakentajaksi sosiaalidemokraattien ja porvarien välillä. Yli 15 vuoden kokemus pankkimaailmassa oli luonut loistavat puitteet suhteiden rakentamiselle yhteiskunnan eri piireihin. Samoin Suomen Pankin vt. pääjohtajan tehtävä teki mahdolliseksi ponnahtaa näyttävästi suoraan politiikkaan. Ehkä Rangellille kaikkein tärkein valintaperuste pääministeriyteen oli presidentti Risto Rytin ehdoton luottamus häneen. Risto Ryti oli jo Suomen Pankin vuosinaan oppinut tuntemaan ”oppipoikansa”, Rangellin ja luottamaan häneen. Menneiltä pankkivuosilta periytynyt yhteinen, lämmin mestari-oppipoika-suhde ja kaveruus kesti heidän välillä rikkoutumatta seuraavat kaksi vuotta. Tuona aikana Suomi ajautui jatkosotaan, ylitti vanhan rajan ja lopulta jumittautui asemasotaan Karjalassa.

Pääministeriaikanaan Jukka Rangell ei tuottanut ongelmia presidentti Rytille, koska häneltä puuttui omaperäinen linja asioiden hoidossa. Toisaalta hän ei voinut aavistaa presidentti Risto Rytin suhteita eduskuntaan ja sodanjohtoon. Pääministeri Rangell ei tullut erityisen hyvin toimeen marsalkka Mannerheimin kanssa. Koska ”luonteva yhteys” eduskuntaryhmiin puuttui selvästi pääministeriltä, oli vääjäämätön seuraus tästä, että maan poliittinen polttopiste siirtyi vähin äänin Mikkelin päämajaan. Pääministeri Rangell piti kuitenkin laajapohjaisen hallituksensa koko tämän ajan koossa sekä herätti kansalaisten syvän luottamuksen rauhallisuudellaan ja ryhdikkäällä olemuksellaan.

Uudelleen valituksi tultuaan vuonna 1943 presidentti Risto Ryti ei ollut enää valmis Jukka Rangellin pääministeriyteen. Hitlerin saksalaisten sotaonnen kääntyminen koitui kuitenkin useiden vaiheiden jälkeen lopulta siihen, että Suomen hallituksen muodostajaksi valikoitui Edwin Linkomies. Näin Rangell palasi jälleen auvoiseen pankkimaailmaan – tehtyään kaksivuotisen vierailun valtakunnan politiikan huipulle.

Professori Edwin Johan Hildegard Linkomies.

Professori Edwin Johan Hildegard Linkomies (vuoteen 1928 Flinck, s. 22.12.1894 Viipuri ja k. 8.9.1963 Helsinki) oli Helsingin yliopiston Rooman kirjallisuuden professori, Kreikan historian asiantuntija, rehtori, kansleri sekä suomalainen poliitikko ja pääministeri. Edwin Linkomies kirjoitti ylioppilaaksi Rauman lyseosta jo 16-vuotiaana ja opiskeli Helsingin yliopistossa pääaineenaan latinan kieli. Hän valmistui filosofian kandidaatiksi 19-vuotiaana ja tohtoriksi 25-vuotispäivänään 1919. Vuosina 1921-1923 Linkomies toimi roomalaisen filologian dosenttina ja vuodesta 1923 lähtien Rooman kirjallisuuden professorina. Linkomiehen tieteellinen toiminta oli laaja-alaista, koska hänen väitöskirjansa että teos Auguralia und Verwandtes (1921) luokitellaan useampaan tieteenalaan. Edwin Linkomiehen tieteellisenä pääteoksena pidetään latinan lauseoppia käsittelevää tutkimusta De ablativo absoluto quaestiones (1929).

Koulupoikana Edwin oli kannattanut Nuorsuomalaista Puoluetta, mutta hän liittyi kuitenkin Kansalliseen Kokoomuspuolueeseen. Linkomies liukui puolueen oikeistosiipeen kannattaen yhteistyötä Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) kanssa. Edwin Linkomies toimi puheenjohtajana Suomalais-Saksalaisessa seurassa. Suomen eduskuntaan Linkomies valittiin vuonna 1933 ja hän istui eduskunnan varapuhemiehenä vuodet 1939-1943. Kokoomuspuolueen puheenjohtajana Edwin Linkomies toimi vuodet 1943-1945. Presidentti Risto Ryti sai Edwin Linkomiehestä pääministerin, joka erosi monessa suhteessa edeltäjästänsä, Jukka Rangellista. Linkomies tuli presidentti Risto Rytille vieraasta yliopistomaailmasta ja edusti voimakkaasti humanismin periaatteita, pitäen puheensa aina tilaisuuden tullen sujuvasti latinaksi. Häntä kuvattiin henkilönä hyvin itsenäiseksi ja määrätietoiseksi, joka oli ehdottoman itsevarma omista kyvyistään. Hän saattoi jopa suhtautua alentavasti toisia ihmisiä kohtaan.

Pääministeri Linkomies arvosti suuresti presidentti Risto Rytin älyä, ahkeruutta ja tunnollisuutta, mutta kaksikon suhde ei ollut presidentin ja pääministerin välillä välillä enää läheinen kuin se oli ollut Rangellin aikana. Tämän lisäksi pääministeri Linkomies oli verrattain nuori – vain 47-vuotias – ja voimakastahtoinen poliitikko, jolla oli varsinkin viimeisinä sotavuosina vaikeuksia kestää passiiviseksi muuttuneen presidentti Risto Rytin ja vanhentuneen marsalkka Mannerheimin epäröintiä nopeaa päätöksentekoa vaativissa tilanteissa. Vaikka Edwin Linkomies oli syntynyt Viipurissa, hän tunsi juurensa olevan Satakunnassa, josta presidentti Risto Rytikin oli kotoisin. Kumpikin olivat eräänlaisia vuosisadan alun Suomen ihmelapsia, joilta opiskelu ja sijoittuminen yhteiskuntaan näkyville sijoille sujui hämmästyttävän nopeasti. Edwin Linkomies suoritti maisterintutkintonsa ennen kuin oli ehtinyt täyttää edes 19-vuotiaaksi. Väitöskirjan valmistuminen vei kyllä sitten kuusi vuotta, mutta professorin viran hän sai jo silti epätavallisen nuorena; hän oli vasta 28-vuotias, kun hänet nimitettiin Helsingin yliopiston Rooman kirjallisuuden professoriksi.

Pääministeriksi tullessaan Edwin Linkomiehellä – toisin kuin edeltäjällään – oli hyvin vahva poliittinen tausta ja toimivat suhteet Suomen eduskuntaan. Hän tuli kansanedustajaksi kymmenen vuotta aikaisemmin ja vain 41-vuotiaana hänet oli valittu Kokoomuspuolueen varapuheenjohtajaksi. Keväällä 1943 pääministeri Linkomiehellä oli selvä tavoite hallitukselleen: sota Neuvostoliiton ja Suomen välillä oli saatava loppumaan ja Neuvostoliiton kanssa oli solmittava rauha. Kuitenkin tämä ”rauhanhallituksen” pääministeri torjui keväällä 1944 J. K. Paasikiven tuomat Neuvostoliiton asettamat rauhanehdot – ratkaisu, josta vanha valtioneuvos Paasikivi oli todella vihainen. Samoin pääministeri Linkomies torjui jyrkästi Neuvostoliiton kesäkuussa 1944 esittämän antautumisvaatimuksen, vaikka presidentti Risto Ryti ja Väinö Tanner olisivat halunneet jatkaa keskustelua siitä. Pian näiden tapahtumien jälkeen pääministeri Linkomies painosti marsalkka Mannerheimin tavoin presidentti Risto Rytiä allekirjoittamaan Ribbentrop-sopimuksen ja kieltäytyi viemästä asiaa eteenpäin eduskuntaan. Tämän päälle hän sai vielä tehtäväksi kertoa sopimuksesta Suomen kansalle radiossa. Edwin Linkomies joutui nyt siis pääministerinä toimimaan näennäisesti sodan jatkamisen hyväksi, mutta tosiasiassa hänen työskentelynsä loi pohjan rauhan syntymiselle. Siitä huolimatta oli täysin ilmiselvää, että ”rauhanhallituksen” vetäjää oli täysin mahdotonta ohittaa, kun sotasyyllisten nimilistaa alettiin aikanaan laatimaan.

Edwin Linkomiehen kärsiessä vankeustuomiotaan vankilassa – ja heti sen jälkeen – hän kirjoitti merkittäviä esseekokoelmia: Keisari Augustus ja Rooman perintö (1946), Antiikin kulttuuri tutkimuksen kohteena (1947) ja Homeros (1948). Vankeusaikanaan hän suomensi tärkeitä teoksia, kuten Petroniuksen Trimalkion pidot (1946). Linkomies jätti vuonna 1948 politiikan ja siirtyi pysyvästi takaisin tieteen maailmaan. Hän palasi paitsi Rooman kirjallisuuden professorin virkaansa myös moniin muihin sotaa edeltäneisiin tehtäviinsä. Vuonna 1950 Satakuntalainen Osakunta valitsi Linkomiehen uudelleen inspehtorikseen ja virkaa hän hoiti vuoteen 1956 asti. Edwin Linkomies toimi Aikakausilehti Valvojan päätoimittajana vuodet 1955-1963. Helsingin yliopiston rehtoriksi Linkomies valittiin vuonna 1956 ja kansleriksi vuonna 1961.

Kuvassa oikealla oikeusneuvos Onni Petäys.

Jälleen hallitus asetti uuden tutkijakunnan selvittääkseen keitä voitaisiin 13. artiklan mukaan syyttää sotasyyllisyydestä. Tutkijakuntaa asettui johtamaan oikeusneuvos Onni Petäys, jonka Urho Kekkonen puhui tehtävään. Onni Petäysen tutkijaryhmä pohjasi työnsä hyvin pitkälti Hornborgin komitean aikaisempaan mietintöön. Petäys itse kuulusteli kaikki keskeiset sotavuosien poliittiset päättäjät, jotka Urho Kekkonen oli ensin määritellyt. Päättäjät olivat Risto Ryti, Jukka Rangell, Edwin Linkomies, Henrik Ramsay, Väinö Tanner ja Toivo Kivimäki eli melkein sama joukko, joka oli esillä jo Hertta Kuusisen listalla kolme kuukautta aikaisemmin. Ainoana uutena listalle oli ilmestynyt ulkoministeri Henrik Ramsay.

Urho Kekkonen esitteli Petäyksen raporttiluonnoksen Ždanoville syytettyjen listasta. Tällä listalla oli silloin vain neljä nimeä: Ryti, Rangell, Linkomies ja Ramsay. Venäläiset ihmettelivät suuresti, minne olivat Tanner ja Kivimäki joutuneet listalta. Sotasyyllisyysoikeudenkäynti ilman Tanneria olisi heidän mukaansa kuin auto ilman kuljettajaa. Kivimäen syytteeseen asettamisen kannalta oli ongelmallista, että hän oli virkamies tapahtumien sattuessa ja samoin Tanner ei ollut hallituksessa tapahtuma-aikaan. Lisäksi Tanner oli vastustanut kesällä 1944 Ribbentrop-sopimusta. Muodollinen perustelu Tanneria vastaan löytyi ulkoasiainvaliokunnan jäsenyydestä Rangellin ja Linkomiehen hallituksissa. Kivimäen taakaksi koitui hänen ”puutteellinen” raportointinsa hallitukselle. Tämän mutkan kautta syytettyjen listalle ilmestyivät myös Tyko Reinikka ja Antti Kukkonen. Lopulliseen sotasyyllisten oikeudenkäynnin syytelistalle pääsivät kahdeksan henkilöä: Risto Ryti, Väinö Tanner, J. W. Rangell, Edwin Linkomies, Henrik Ramsay, T. M. Kivimäki, Tyko Reinikka ja Antti Kukkonen.

Presidentti Risto Heikki Ryti.

Asianajaja Risto Heikki Ryti (s. 3.2.1889 Huittinen ja k. 25.10.1956 Helsinki) oli talvisodan aikainen pääministeri ja Suomen viides presidentti, kansanedustaja, Suomen Pankin pääjohtaja ja kahdesti valtiovarainministeri. Ryti nousi suomalaisten silmissä koko sotasyyllisyysoikeudenkäynnin symboliksi. Marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimin (s. 4.6.1867 Askainen ja k. 27.1.1951 Lausanne, Sveitsi) Neuvostoliitto halusi jättää oikeusprosessin ulkopuolelle, jotta maassamme säilyisi rauha ja vakaus jatkossa. Risto Rytiä ei pidetty kovin karismaattisena kansanjohtajana, mutta ei myöskään politiikan kirkkaana kiintotähtenä. Politiikkaan hänet vedettiin talvisodan pyörteissä Suomen Pankista, jossa hän oli ennättänyt jo vaikuttaa viisitoista vuotta. 1920-luvulla Ryti oli kahteen otteeseen valtiovarainministerinä ja nousi jo 36-vuotiaana edistyspuolueen presidenttiehdokkaaksi vuonna 1925.

Huittislaisen maaviljelijäpariskunnan - Karl Evert Ryti (aiemmin Mauriala) ja Ida Vivika Ryti - kymmenhenkisen lapsikatraan poikana 3.2.1889 syntynyt Risto Heikki Ryti kirjoitti itsensä ylioppilaaksi jo 17-vuotiaana vuonna 1906 ja suoritti ylemmän oikeustutkinnon kolmessa vuodessa syksyllä 1909. Nuorukainen perusti tovin vanhemman opiskelukaverinsa Erkki Eskolan kanssa Rauman vanhaan kaupunkiin asianajotoimiston osoitteeseen Kauppakatu 19. Työnsä ohessa Risto Ryti jatkoi vielä opiskelua ja valmistui varatuomariksi vuonna 1912 ja molempien oikeuksien kandidaatiksi Euran käräjiä istuttuaan tuomiokunnan tuomarin Kyanderin johdolla vuonna 1914.

Tähän tuoreeseen asianajotoimistoon liikemies ja mesenaatti Alfred Kordelin (s. 6.11.1868 Rauma ja k. 7.11.1917 Hausjärvi) eräänä kauniina päivänä astui sisään ja tutustuttuaan paremmin aikain saatossa Risto Rytiin, otti tämän luottomiehekseen asioidensa hoitajana. Melko suuresta ikäerosta huolimatta miehet ystävystyivät ja Kordelin käytti Risto Rytiä monien kauppasopimusten neuvottelijana ja istutti hänet useiden omistamiensa yhtiöiden hallituksiin. Risto Ryti avioitui oikeusneuvos Johan Julian Serlachiuksen tyttären Gerdan kanssa ja heille syntyi kolme lasta; professori Henrik Ryti, professori Niilo Ryti ja lääketieteen lisensiaatti Eva Saxén. Ryti toimi Suomen Valtamerentakainen Kauppa Oy:n johtajana vuosina 1919-21, edistyspuolueen kansanedustajana vuodet 1919-24 ja 1927-29, vuodet 1921-24 valtiovarainministerinä ja Suomen Pankin johtokunnan puheenjohtajana vuodet 1924-1939 ja 1944-45. Vuonna 1934 Englannin kuningas myönsi Risto Rytille Victorian ritarikunnan komentajamerkin. Tasavaltamme presidenttinä Ryti toimi vuosina 1940-44 ja hänet tuomittiin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä vuonna 1945 kymmeneksi vuodeksi kuritushuoneeseen, josta hänet armahdettiin vuonna 1949. Ryti kuoli Helsingissä 25.10.1956.

Risto Rytiä luonnehdittiin analyyttiseksi, nopeaälyiseksi ja erittäin hyvämuistiseksi. Hän oli sielultaan talousmies ja oli oikealla paikalla nostamassa Suomea 1930-luvun lamasta. Toisaalta hän ei pitänyt itsestään suurta meteliä, mutta oli äärimmäisen tehokas toimissaan. Hän kuunteli tapansa mukaan tarkasti vastapuolten kantoja ja vasta kun kaikki olivat ilmoittaneet kantansa, Ryti teki tiiviin yhteenvedon ongelmasta ja ilmitoi oman ratkaisunsa, jotka olivat aina hyvin perusteltuja. Ryti ei koskaan neuvotteluissa vedonnut tunteisiin; hän kokosi tosiasioita ja hahmotti kokonaisuuksia sekä teki tarvittaessa nopeita ratkaisuja. Kaiken lisäksi hänellä oli rautaiset hermot, jotka auttoivat häntä toimimaan johdonmukaisesti mm. talvisodan vaikeina aikoina. Marsalkka Mannerheim ihmetteli Risto Rytin ilmiömäistä muistia.

Presidentti Kyösti Kallion (alkujaan Gustaf Kalliokangas, s. 10.4.1873 Ylivieska ja k. 19.12.1940 Helsinki) sairastelu toi Risto Rytin vuoden 1940 kuluessa ulkopolitiikan johtajan rooliin. Rytin asema varmistui muodollisesti joulukuussa 1940, kun hänet valittiin ylivoimaisesti Suomen tasavallan viidenneksi presidentiksi. Tässä asemassa hän oli vastuussa syytteen mukaan jatkosodan aloittamisesta kesäkuussa 1941. Armeijan edetessä kesän ja alkusyksyn 1941 aikana yli historiallisten rajojen, ei Risto Ryti vastustanut, sillä Rytikin kannatti itärajan siirtämistä tuonnemmaksi. Saksan alkaessa hyytyä Stalingradissa talvella 1942 Risto Ryti pähkäili, että Saksa häviäisi sodan ja hän oli tehnyt virheen laskiessaan Saksan vetoavun varaan paljon. Järjestelmälliselle päättäjälle tämän oivaltaminen oli raskas pettymys, joka vei miehestä parhaan terän. Vuonna 1943 alkaneella toisella presidenttikaudella Risto Ryti ei ollut enää sama mies kuin talvisodan syttyessä. Ryti oli kadottamassa tuolloin tarmoaan ja aloitekykyään. Ripeän toiminnan mies oli lipsumassa passiiviseksi, pitkiä monologeja harrastavaksi yksinpuhujaksi.

Linkomiehen hallitus muodostettiin maaliskuussa 1943 ja sen tehtävä oli luotsata Suomi rauhaan. Presidentti Rydin hiipuessa ulkopoliittinen päätöksenteko siirtyi hiljalleen sotilasjohdolle ja lopulta Mannerheim jätti pääministeri Linkomiehen komppauksella presidentti Rydin kokonaan varjoon. Lopullinen niitti Risto Rydin valtiomiesuralle oli 26.6.1944 solmittu Ryti-Ribbentropin sopimus eli presidentin antama vakuutus olla tekemättä erillisrauhaa Moskovan kanssa. Marsalkka Mannerheim painosti Risto Rydin allekirjoittamaan Adolf Hitlerille lähetettävän kirjeen, vaikka kirjeelle ei ollut presidentin haluamaa eduskunnan hyväksyntää. Risto Rydin oli erottava rauhan aikaansaamiseksi presidentin virasta, koska se vapautti Suomen Hitlerille tehdystä lupauksesta. Ryti erokirjeessään vastahakoisesti toteaa horjuvan terveydentilansa. Eropäiväksi kirjattiin 1.8.1944 ja uudeksi presidentiksi valittiin Mannerheim. Risto Ryti siirtyi muutaman korttelin päähän Suomen Pankkiin johtokunnan puheenjohtajaksi. Kuusitoista kuukautta myöhemmin alkoi sotasyyllisyysoikeudenkäynti Snellmaninkadulla keskuspankin päärakennusta vastapäätä sijaitsevassa Säätytalossa.

Väinö Alfred Tanner.

Heti sotasyyllisyysoikeusprosessin käynnistyttyä oli selvää, että Neuvostoliiton keskeisiä tavoitteita oli juuri Väinö Alfred Tannerin (vuoteen 1895 Thomasson, s. 12.3.1881 Helsinki ja k. 19.4.1966 Helsinki) tuomitseminen syylliseksi. Tannerin rasituksena oli varsinkin hänen aikaisempi toiminta Suomen sisäpolitiikassa ja työväenliikkeen vaikutusvaltaisena edustajana. Väinö Tanner tuli eduskuntaa jo vuonna 1907 ja ennätti valtiollisen uransa aikana vaikuttaa senaattorina, ministerinä, pääministerinä ja presidenttiehdokkaanakin. Hänellä oli sosiaalidemokraattisessa puolueessa horjumaton asema ja tämä asia juuri hiersi Moskovaa. Neuvostoliitossa Väinö Tannerin katsottiin edustavan sosiaalidemokratian läntistä maailmankuvaa, jonka aatteelliset esikuvat löytyivät lähinnä Englannista ja muista pohjoismaista. Tästä johtuen suomalainen työväenliike tukeutui kansalaissodan jälkimainingissa lähinnä skandinaavisille urille ja torjui herkemmin idästä tulevan opillisen ohjauksen. Väinö Tannerista tuli neuvostovastaisuuden ilmentymä sekä Moskovan että kotitekoisten kommunistien silmäin alla; neuvostoliittolaisten mielestä juuri Väinö Tanner esti tehokkaasti sosialistisia oppeja leviämästä Suomeen.

Olihan Väinö Tanner monin tavoin mukana talvi- ja jatkosodan eri vaiheissa, mm. hän oli Mannerheimin ja Risto Rytin ohella Suomen keskeisiä poliittisia vaikuttajia näinä tapahtumarikkaina vuosina. Tämä asia ei jäänyt myöskään huomaamatta neuvostoliittolaiselta radiopropagandalta, joka muisti sodan vuosina jatkuvasti irvistellä Ryti-Tanner-Mannerheimia heidän ”saavutuksistaan”. A. K. Cajanderin hallituksen valtionvarainministerinä ollessaan Väinö Tanner vieraili kahteen eri otteeseen ministeri Juho Kusti Paasikiven kumppanina neuvottelemassa Neuvostoliiton sanelemista alueluovutuksista Suomelle. Kyseessä oli siis täysin sama ”aisapari” joka Tartossa vuonna 1920 neuvotteli itsenäisen Suomen itärajasta. Moskovan neuvottelujen kariuduttua syttyi talvisota ja Väinö Tanner nimitettiin Risto Rytin hallituksen ulkoministeriksi. Tässä hallituksessa Tanner edusti ”rauhanoppositiota”, mutta rauhansopimuksen allekirjoittamisen jälkeen 13.3.1940 pitämässään radiopuheessa ulkoministeri Väinö Tanner esiintyi jälleen yhtenäisen hallituksen nimissä.

Väinö Tanner oli jatkosodan sytyttyä pitkästä aikaa hallitusvastuusta vapaa, mutta hyvin pian sodan sytyttyä hän ilmestyi Jukka Ringellin hallituksen ministeriksi. Edwin Linkomiehen hallituksen valtionvarainmisterinä Väinö Tanner jatkoi vuonna 1943 ja osallistui ulkoasiainvaliokunnan jäsenenä aktiivisesti rauhantunnusteluihin. Ribbentrop-sopimuksen jälkeisessä monivaiheisissa kuvioissa Väinö Tannerilla oli oma tärkeä osuutensa, kun Risto Ryti laitettiin eroamaan, Mannerheimista tuli presidentti ja Antti Hackzellista uusi pääministeri ja jotka päättyivät aselepoon 4.9.1944. Sodan päätyttyä Väinö Tanner palautui siviiliviran hoitoon Elannon toimitusjohtajaksi Helsinkiin. Sosiaalidemokraattisen liikkeen sisällä käynnistyi vääjäämättä pyykinpesu, kun ”tannerilaisuudesta” tuli opposition kohde. Väinö Tanner joutui lopulta jättämään paikkansa Kansainvälisen osuustoimintaliiton johdossa. 

 

Aimo Anselmi Aaltonen (s. 10.12.1906 Parainen ja k. 21.9.1987 Helsinki) oli kirvesmies, samoin kuin isänsäkin. Hän elätti itsensä 1920-luvulla Paraisten seudulla tekemällä työtä muurarina sekä työskentelemällä maatiloilla ja tehtaissa. Nuori kommunisti Aaltonen lähti vuonna 1930 Lännen vähemmistökansallisuuksien yliopistoon Leningradiin opiskelemaan kahdeksi ja puoleksi vuodeksi. Ensimmäisen opiskeluvuotensa kuluessa Aimo Aaltonen sai Neuvostoliiton kommunistisen puolueen jäsenkirjan. Aaltonen palasi Suomeen tammikuussa 1933 organisoimaan kommunistien maanalaista toimintaa, mutta palautui jälleen saman vuoden syksyllä Neuvostoliittoon. Täällä hän opiskeli vielä vuoden verran Moskovan Lenin-koulussa. Hänen kurssikavereitaan Moskovassa olivat Ville Pessi, Martti Malmberg, Antti A. Timonen ja Hemming Lindholm. Aimo Aaltonen saapui Moskovasta Suomeen organisoimaan SKP:n sotilaslinjan työtä. Aaltosen paluu ei sujunut ilman vastoinkäymisiä, sillä pian Aimo Aaltonen pidätettiin ja seuraavat kymmenen vuotta hän vietti Suomen valtion turvasäilössä ja vankilassa poliittisista syistä vangittuna.

Jatkosodan loputtua Aimo Aaltonen vapautui vankilasta ja Aaltonen valittiin laillistetun SKP:n puheenjohtajaksi ja sen äänenkannattajan Kommunistin päätoimittajaksi. Lehti ilmestyi vuosina 1944-1990 kerran kuukaudessa ja sen painos oli noin 3 000-5 000. Aimo Aaltonen tuli valituksi eduskuntaan Turun eteläisestä vaalipiiristä vuonna 1945. Samana vuotena hänet valittiin Valtiollisen poliisin (Valpo) apulaispäälliköksi. Aikaisemmin vasemmistolehdistö oli vaatinut Valtiollisen poliisin lakkauttamista. Myös kansanedustaja Aimo Aaltonen jätti huhtikuussa 1945 eduskunnalle aloitteen Valpon lakkauttamisesta. Valpoa ei kuitenkaan lakkautettu ja myöhemmin kommunistien asennoituminen Valpoon muuttui täysin. Kun Valpon lakkauttaminen nousi uudelleen esille eduskunnassa, kommunistit vastustivat sen lakkauttamista jyrkästi. Vuonna 1946 Aimo Aaltonen solmi avioliiton Vieno Ristellin kanssa. Aaltonen tuli esimiehensä, sisäministeri Yrjö Kaarlo Leinon (s. 28.1.1897 Helsinki ja k. 28.6.1961 Helsinki) kanssa melko huonosti toimeen. Aaltonen toimi sisäministeriön valvontaosaston päällikkönä vuoden 1947-1948.

Huhtikuussa 1945 Paasikivin kolmannen hallituksen aloittaessa nousi Valtiollisen poliisin päälliköksi oikeustieteentohtori Karl Otto Brusiin (s. 2.6.1906 Helsinki ja k. 31.10.1973 Turku). Otto Brusiinin vanhemmat olivat Harvialan kartanon omistajat Edmund Wilhelm Brusiin ja Elisabeth Eufrosyne Nyström. Brusiin pääsi ylioppilaaksi vuonna 1924 Hämeenlinnan lyseosta ja valmistui Helsingin yliopistosta luettuaan oikeustiedettä vuonna 1929. Aikaisemmin Kokoomukseen kuulunut Brusiin liittyi myös Nuoren Voiman Liittoon vuonna 1931 ja vuonna 1934 hänestä tuli kirjailija Mika Waltarin johdolla toimineen Kerho 33:n johtokunnan jäsen; Kerho 33:n kautta Brusiin solmi yhteydet myös Tulenkantajiin.

Otto Brusiinin virkakaudella Valpon entistä henkilökuntaa erotettiin nopeassa tahdissa ja heidän tilalle palkattiin uutta henkilökuntaa, joista useat tulivat SKDL:ää ja SKP:tä lähellä olevista piireistä. Aimo Aaltonen oli heikon Brusiinin takanaa vaikuttanut ”vahva mies”. Valintaperusteena henkilökunnalle ei ollut pätevyys tai edes sopivuus virkaan, vaan lähinnä puoluetausta, jäsenyys tai vähintään läheinen yhteys SKP:hen tai SKDL:ään. Kaikkiaan Valpoon tuli 76 sellaista miestä, jotka olivat olleet vankilassa erilaisista rikoksista; kärjen huippuna elinkautisesta tuomittu mies. Otto Brusiinin mukaan sotaa edeltäneenä aikana valtiollisiin rikoksiin syyllistyminen ei ollut este Valpon virkoihin nimittämiseen; Brusiin oli kuitenkin huolissaan uuden henkilökunnan kokemattomuudesta.

Valpo suoritti poliittistin ryhmien valvontaa ja kortistointia, joka Brusiinin johtajakaudella kohdistui etupäässä oikeistolaisiin piireihin. Myös joitakin SKP:n piirissä toimivia väkivaltaa suosivia ryhmiä valvottiin. Valpon täysin mielivaltaisten pidätysten ja kotietsintöjen sekä oikeudenkäynteihin johtamattomien pidätysten vuoksi sitä pelättiin aivan yleisesti vuosina 1945-1946. Valpon pidätykset perustuivat yleensä täysin perättömiin ilmiantoihin. Pidätetyt joutuivat istumaan syyttöminä selleissä usein monien kuukausien ajan. Ammattitaidottomat tutkijat eivät saaneet kuulusteluissa tutkittavilta tunnustuksia; tutkijoiden motivaationa saattoi olla joko oma teoria tai jopa vanha kauna. Otto Brusiin huomasi pian, että Valpon päällikön virkaan suostuminen oli suuri virhe. Hän erosi virastaan tammikuussa 1946 osittain kokemattoman henkilökunnan aiheuttamien ongelmien vuoksi, jotka myöhemmin vielä kärjistyivät.

Vuosina 1944-1947 Suomessa toimi toisen maailmansodan voittajavaltioita edustanut elin, Liittoutuneiden valvontakomissio, joka valvoi jatkosodan päättäneen Moskovan välirauhansopimuksen toimeenpanoa Suomessa. Valvontakomission asettamisesta oli määrätty 19.9.1944 allekirjoitetun sopimuksen 22. artiklassa. Valvontakomissiota hallitsivat Neuvostoliiton edustajat ja sen puheenjohtajana oli Andrei Aleksandrovitš Ždanov (s. 26.2.1896 ja k. 31.8.1948). Liittoutuneiden valvontakomissiossa oli kaikkiaan 160 jäsentä ja sillä oli alakomissioita Helsingin ulkopuolella kaikkiaan 15 kaupungissa. Valvontakomissioon kuului myös 15 brittiä, mutta heidän roolinsa komissiossa oli passiivinen. Valvontakomission käytössä oli Malmin lentokenttä ja komission neuvostoliittolaiset jäsenet valloittivat Hotelli Tornin asumuksekseen. Valvontakomission jäsenillä oli esteetön pääsy kaikkien Suomen viranomaisten puheille ja oikeus saada näiltä kaikki tähdellisenä pitämänsä tieto. Komission jäsenet nauttivat diplomaattista koskemattomuutta. Valvontakomissio painosti Suomen hallitusta monissa kysymyksissä, jos se katsoi että suomalaiset eivät täyttäneet välirauhan ehtoja. Tunnetuin painostuksen kohde oli sotasyyllisyyskysymys. Kulttuuriväen piirissä oltiin varpaisillaan koko ajan valvontakomission vuosina. Vasemmistolehdistö seurasi herkeämättä mm. teattereiden ohjelmistoja. Iloisen Teatterin Lähtölaukaus-revyyn esityksen – teksti oli Reino Hirvisepän eli Pallen - kiellettiin vuonna 1946 ja samoin kävi myös Arijoutsin kirjoittamalle revyylle, Syntymämerkki.

Valvontakomission määräyksestä ja oikeusministeriön aloitteesta poistettiin vuosina 1944-1946 kirjakaupoista ja kirjastoista Neuvostoliitolle vihamielistä kirjallisuutta 1 783 kirjanimikettä ja yhteensä noin 30 000 teosta. Teosten joukossa olivat mm. Adolf Hitlerin Taisteluni, Kirsi Huurteen sirpin ja moukarin alla, Erkki Palolammen Kollaa kestää, Mika Waltarin Neuvostovakoilun varjossa sekä Aleksandra Rahmanovan teokset. Poistettujen kirjojen listalle joutuivat myös kaikki Armas J. Pullan Ryhmy ja Romppainen-kirjat, joukko Erkki Tantun Rymy-Eetu-sarjakuvakirjoja, Pentti Haanpään Korpisota ja Nykyaikaa sekä Aaro Hellaakosken Vartiossa.

Rauhansopimuksen 13. artikla oli sopimuksen lyhimpiä pykäliä ja se kirjattiin näin: ”Suomi sitoutuu yhteistoimintaan Liittoutuneiden valtioiden kanssa sotarikoksista syytettävien henkilöiden pidättämiseksi ja tuomitsemiseksi.” Helsinkiin tulonsa jälkeen lokakuussa 1944 puheenjohtaja Ždanov lähetti pääministeri Urho Jonas Castrénille (s. 30.12.1886 Jyväskylä ja k. 8.3.1965 Helsinki) yli kuudenkymmenen henkilön listan, jotka Neuvostoliiton mielestä olivat sotarikollisia. Sotasyyllisyyskysymys tuli vain ohuesti käsittelyyn eduskunnassa syksyllä 1944. Hallitus sai taitavasti pelattua aikaa kysymyksen ympärillä. Pääministeri Juho Kusti Paasikivi (vuoteen 1887 Johan Gustaf Hellstén, s. 27.11.1870 Koski Hl ja k. 14.12.1956 Helsinki) valitsi hallituksensa oikeusministeriksi Urho Kaleva Kekkosen (s. 3.9.1900 Pielavesi ja k. 31.8.1986 Helsinki) ja molemmille selvisi talven 1945 aikana, että sotasyyllisyyttä ei voi lakaista maton alle.

Tammikuussa 1945 sotasyyllisyyskysymys tuli eduskuntakyselyn muodossa julkisuuteen. Pääministeri Paasikivi vastasi eduskuntakysymykseen suullisesti eduskunnassa. Hän kertoi entisen presidentti K. J. Ståhlbergin lausuntoon vedoten, että sotasyyllisyys on Suomen perustuslaissa tuntematon käsite. Paasikivelle riitti, että sodan aikana maan politiikassa johtopaikoilla olleet poliitikot vetäytyisivät heti sivuun tehtävistään. Paasikivi ilmoitti asettaneensa Hornborgin komitean tutkimaan asiaa. Hallituksen käsittelyyn sotasyyllisyysasia joutui ensimmäisen kerran 8.8.1945 iltakoulussa. Kommunistit järjestivät 10 000 ihmisen mielenosoituksen Senaatintorille. Pääministeri Paasikivi uhkasi erota virastaan ja samoin myös presidentti Mannerheim ilmoitti valmiutensa eroa virasta.

Paasikivi perui eroaikeensa kuultuaan liittoutuneiden päässeen elokuussa Lontoossa yhteismielisyyteen sotarikollisten käsittelyssä noudatettavasta politiikasta ja sotarikollisuuden määritelmästä. Tämän jälkeen oli aivan selvää, että Suomessa oli pakko viedä oikeuteen sota-ajan johtajia ja poliitikkoja. 12.8.1945 pääministeri Paasikivi hyväksyi oikeusministerin johdolla muotoillun lakiehdotuksen sotaan syyllisten rankaisemisesta. Tätä varten tehtiin takautuva laki. Hallituksen kokouksen loputtua Paasikivi ennusti, että uusi laki nostaisi syytetyt marttyyreiksi ja kansallissankareiksi. Eduskunnan perustuslakivaliokunta hangoitteli vastaan, mutta Kekkonen ja Paasikivi tekivät lopullisen taivuttelutyön omiensa joukoissa. Eduskunta hyväksyi sotasyyllisyyslain äänin 129-12; 48 edustajaa pidättäytyi äänestyksestä ja tyhjää äänesti 10 edustajaa. Presidentti Mannerheim sairastui ja pääministeri Paasikivi vahvisti hänen puolestaan kiistellyn lain 12.9.1945.