Anders Thulén on otettava töitä vastaan mistä saa 

Nuori maatilanomistaja Armfelt alkoi etsiä rikasta puolisoa mennäkseen naimisiin. Hänet neuvottiin ensin Wääksyn kartanoon Kangasalle kosimaan kapteeni Ugglan tytärtä, Rosalie Ugglaa. Tämä hanke ei kuitenkaan onnistunut ja seuraavaksi Otto Armfelt kulkeutui lähellä sijaitsevaan Joutsiniemen kartanoon. Kartanoa asusti tuolloin varapastori Anders Johan Steen (s. 1.12.1761 Tottijärvi ja k. 29.10.1834 Kangasala) perheensä kanssa. Pastori Steenillä oli 16-vuotias tytär, Amalia Gustava (s. 10.4.1805 Kangasala ja k. 8.1.1848 Kangasala), johon Otto Armfelt ihastui. Jo kahden tapaamisen jälkeen Otto Armfelt tiedusteli pastori Steeniltä tämän tyttären kättä. Nuoripari vihittiin Kangasalla 25.3.1822 ja he saivat useita lapsia. Talouttaan Otto Armfelt ei osannut hoitaa ja rahoitusta kartanon maksuksi Ruuthille ei ollut. Siksi heinäkuussa 1823 kartano myytiin huutokaupalla ja Ruuth sai sen takaisin nyt 24 000 ruplan hinnalla. Armfelt palasi perheineen Kangasalle appivanhempiensa kartanoon asumaan.

Levoton Otto Armfelt palasi jälleen Venäjän armeijan palvelukseen kierrellen siellä ja täällä. Lopulta jälleen rahatonna ja ystävien avustamana hän palasi Joutsiniemeen oman perheensä luokse vuonna 1834. Seuraavat vuodet hän viihtyi Joutsiniemessä. Amalia-vaimo kuitenkin kuoli tammikuussa 1848. Tamperelaisen ystävän kehotuksesta Otto Armfelt lähti Hollolaan kosimaan uutta puolisoa itselleen. Sieltä löytyi 27-vuotias Karoliina Vilhelmiina Taube (s. 12.6.1821 ja k. 21.12.1894 Porvoo), jonka vanhemmat olivat Johan Reinhold Taube (s. 15.10.1785 Prästkulla, Tenhola ja k. 9.4.1855 Prästkulla, Tenhola) ja Ottiliana Loviisa von Kraemer (s. 8.8.1787 Vanhakartano, Lammi ja k. 15.1.1849 Prästkulla, Tenhola).

Maaliskuussa 1849 Otto Armfelt sai myöntävän vastauksen kosintaansa ja pariskunnan häitä vietettiin saman vuoden kesäkuussa. Näitä häitä varten Otto Armfelt oli tilannut kamariurut Anders Thulén urkutehtaalta. Otto Armfelt antoi uruista tekijälle maksuksi sadan hopearuplan velkakirjan. Kapteeni Tandefeltiltä Otto Armfelt osti koristeelliset hevosvaunut, jotka lupasi maksaa heti kun oli päässyt rikkaisiin naimisiin Hollolassa. Hyvin pian häiden jälkeen saapui vouti perimään Otto Armfeltin velkoja. Vouti vei mukanaan kolme hevosta ja hienot vaunut, jotka olivat jääneet maksamatta. Anders Thulékin joutui maaherran avustuksella perimään saataviaan kamariuruista.

Tammelan kirkko.

Urkujenrakentaja Anders Thulén oli nyt otettava vastaan yhäti kauempana sijaitsevia työkohteita Tampereen kirkon jälkeen, kun lähempänäkään työmaita ei ollut. Seuraavaksi Thulé rakensi urut 1530-luvun loppupuoliskolla tai 1540-luvulla muurattuun Tammelan kivikirkkoon ja Halikon vuosina 1460-1475 välissä rakennettuun tiekirkkoon. Urut valmistuivat Halikon kirkkoon vuonna 1851 ja tanskalaissyntyinen urkujenrakentaja Jens Alexander Zachariassen (24.5.1839 Broager, Tanska ja k. 14.6.1902 Uusikaupunki) korjasi nämä urut perusteellisesti vuonna 1979. Halikon kirkon urut uusittiin 33-äänikertaisiksi vuonna 1971. Zachariassen aloitti itsenäisenä urkujenrakentajana Uudessakaupungissa vuonna 1866 ja Jens Zachariassenin urkutehdas toimi Uudessakaupungissa vuosina 1870-1923 valmistaen tuona aikana kaikkiaan 110 urut, joista nykyään on jäljellä enää parikymmentä urkua.

Halikon kirkko.

Helsingin pitäjän (nyk. Vantaan Pyhän Lauri) kirkko.

Seuraavaksi Anders Thulé suuntasi ensimmäisiä urkuja tekemään Helsingin pitäjän kirkkoon (nyk. Vantaan Pyhän Laurin kirkkoon), joka on rakennettu noin 1400-luvun puolivälissä. Anders Thulén rakentamat 18-äänikertaiset urut valmistuivat kirkkoon vuonna 1853. Urkufasadi on edelleen samalta ajalta, mutta kirkon tulipalon jälkeen Jens Zachariassen rakensi fasadin taakse paljeilmalla toimivat, raskassointiset ja karkeat urut. Urkuihin lisättiin tuolloin myös pari äänikertaa ja urut sähköistettiin 1930-luvulla. Kirkon nykyiset 37-äänikertaiset urut on urkutaiteilija ja professori Gustaf Edvard Enzio Forsblomin (s. 14.3.1920 Lohja ja k. 10.2.1996 Vantaa) suunnittelemat. Enzio Forsblom opiskeli urkutaiteilija ja Sibelius-Akatemian professori, Elis Hjalmar Mårtensonin (s. 8.6.1890 Inkoo ja k. 4.6.1957 Helsinki) ohjauksessa Sibelius-Akatemiassa vuodesta 1938. Forsblom suoritti urkujensoiton diplomin vuonna 1948 ja Helsingin yliopistosta hän valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1949. Forsblom jatkoi urkuopintojaan mm. Kööpenhaminassa – Finn Viderøn (s. 15.8.1906 ja k. 13.3.1987) johdolla - ja Pariisissa sekä väitteli filosofian tohtoriksi Åbo Akademissa vuonna 1957 tutkielmalla Studier över stiltroheten och subjektivitet i interpretationen av Johann Sebastian Bachs orgelkompositioner. Vuosina 1949-1969 Enzio Forsblom toimi urkurina Helsingin eri seurakunnissa ja hoiti Sibelius-Akatemian urkujensoiton professuuria vuosina 1969-1986, samoin kuin Åbo Akademin musiikkitieteen dosentuuria vuosina 1967-1985. Enzio Forsblom toimi samoin alansa luottamustehtävissä sekä suunnitteli yli kahdetkymmenet urut, mm. Helsingin Finlandia-talon konserttiurut. Hän toimi Hufvudstadsbladetin musiikkikriitikkona 1950-luvulla.

Urkutaiteilija ja professori Gustaf Edvard Enzio Forsblom.

Professori Elis Hjalmar Mårtenson.

Tanskalainen urkuri ja pedagogi Finn Viderø.

Vuonna 1853 levisi kolera Suomeen Venäjältä. Kolera oli lähtenyt liikkeelle Intiasta jo edellisellä vuosikymmenellä ja nyt kolera levisi koko maailmaan. 6.6.1853 todettiin Helsingissä ensimmäinen koleratapaus; tauti oli tullut Helsinkiin meriteitse Venäjältä, jossa kerrottiin tuhansien ihmisten kuolleen tautiin. Helsingistä kolera levisi muihinkin rannikkokaupunkeihin ja vähitellen myös sisämaahan. Pahinta tuhoa kolera teki Hämeenlinnassa, minne tauti kulkeutui venäläisten sotilaiden mukana. Suomessa sairastui koleraan noin 5 000 henkeä, joista noin puolet menehtyi tautiin. Edellisen kerran koleraa tavattiin Suomessa saman pandemian alkuvaiheessa vuonna 1848. Tuolloin tauti tuli Laatokan rannoilta sisämaahan. Tässä yhteydessä Suomessa kuoli koleraan noin 900 henkeä. Vuonna 1831 oli vielä tätäkin pahempi tautiaalto maassamme.

11.7.1863 Anders Thulé täytti 50 vuotta. Urkurakennusurakoita oli mm. Krimin sodan vuoksi aina vain vaikeampi saada tehtäväksi. Anders Thulé oli pitkillä asennusmatkoillaan alkanut käyttää myös alkoholia ja sen vuoksi perheen talous oli entistä kireämmällä. Tuliaisiin perheelle ei liiennyt paljon varoja. Muutamia lyhyitä kuvauksia isän juopottelusta on tallentanut Bror Axel Thulé. Tässä yksi: ”Nähdä tätä, nähdä miten Äiti rakas kärsi, rukoili ja pyysi, miten hän kieltäytyi vähimmästäkin elämän mukavuudesta, miten pieni, vaatimaton ja köyhä kotimme oli, miten Isä itse pahettaan suri siitä pääsemättä, kaikki tuo koski lähtemättömästi lapsen sydämeen.” Helsingin pitäjän urkujen jälkeen Anders Thulé lähti korjaamaan Kuopion kirkon urkuja. Kuopiosta palatessaan Anders Thulé toi 6-vuotiaalle Bror Axelille Kuopiosta ostamansa pienen hanurin lahjaksi. Isä Thulé opetti poikansa sillä myös soittamaan. Tämän jälkeen hänen rakennustöissä oli parin vuoden tauko, sillä urkutyömaita ei yksinkertaisesti ollut tarjolla. Vuoden 1855 tammipakkasilla Anders Thulé kävi Kuorevedellä saadakseen edes pienen urkutyön sieltä. Kuorevedellä ei kauppoihin ainakaan ensimmäisellä koettamalla päästy, joten Anders Thulé jatkoi matkaansa vielä Jyväskylän markkinoille.

Thulén almanakassa on merkintä, että Thulén perhe on aloittanut maitotingin rouva Bergrothin kanssa; tuoppi maitoa päivässä eli puolitoista litraa. Keisari Nikolai I:n (s. 6.7.1796 Tsarskoje Selo ja k. 2.3.1855 Pietari) jälkeen nousi Venäjän johtoon Aleksanteri II (s. 29.4.1818 Moskova ja k. 13.3.1881 Pietari), joka tunnettiin rauhan rakentajana. Sota jatkui vielä vuoden verran, mutta päättyi Pariisin rauhaan keväällä 1856. Anders Thulé rakensi Bror Axelille pienen, mutta kauniin viulun. Poika sai soittaa sitä ulkona niin kauan, että oppi viululla soittamaan puhtaasti. Vasta sen jälkeen isä ja poika Thulé soittivat viuluilla yhdessä. Thulén perheeseen syntyi toinen poika, Julius Richard Thulé, 24.3.1855 Kangasalla (k. 22.9.1925 Tampere). Kesällä 1856 aloitti Anders Thulé urkujen rakentamisen Kuoreveden kirkkoon. Urut rakennettiin Kuoreveden kirkossa paikalla. Työmaana tämä oli pieni, mutta tyhjää parempi. Kuorevedelle Anders Thulé otti 9-vuotiaan poikansa, Bror Axelin mukaan aputyömieheksi. Bror Axel hoiti isänsä juoksevia asioita ja lämmitti kirkon ulkopuolella tulisijassa liimaa. Anders, Bror Axel ja Hjerpe majoittuivat työmaan ajaksi läheisen talon peräkamariin torakoiden joukkoon. Kirkon urut valmistuivat ja Hämeenlinnan urkuri, Gustaf Adolf Veckman, kirjasi elokuun viimeisenä päivänä tarkastuslausuntoonsa Kuoreveden kirkon uruista, että nämä seitsemän äänikertaiset urut soivat erinomaisen puhtaasti ja miellyttävästi.

Seuraavan urkujenrakennustyömaan Anders Thulé sai Elimäen seurakunnalta vuonna 1857. Elimäen urut olivat jälleen pienet, vain seitsemän äänikerran urut. Työ tuli kuitenkin tarpeeseen, vaikka kulku Elimäelle oli hankala matkata. Bror Axel sai jälleen tulla isänsä apupojaksi mukaan juoksupoikana ja liiman lämmittäjänä. Jonakin pyhäpäivänä isä ja poika Thulé tekivät Elimäeltä matkan Haminaan. Hevoskyydillä matkanteko oli vielä hidasta, mutta 1850- ja 1860-luvuilla oli jo valmistumassa rautatieyhteys Helsingistä Hämeenlinnaan.

Liuksiala ja Joutsiniemi olivat Thulén tukijoita 

Elokuun lopussa vuonna 1847 syntyi Thulén perheeseen poika, Bror Axel Thulé (s. 28.8.1847 ja k. 13.8.1911), jota isä Anders Thulé olikin jo odottanut. Perhe pyysi Axelin kummeiksi Liuksialan kartanosta Meurmanin tyttäriä ja vanhinta poikaa, Otto Meurmania, joka oli palvellut tsaarin henkivartiokaartin luutnanttina. Oton nuorempi veli, Agathon Meurman, oli tuohon aikaan Mustialan maaviljelysopistossa opiskelemassa. Meurmanin sisarusten äiti, Amalia Lowisa Meurman, oli kuollut rintatautiin jo viisitoistavuotta aikaisemmin. Samoin isä, kapteeni Carl Otto Meurman oli kuollut pari vuotta aikaisemmin. Liuksialan kartanon taloudenpito sai ryhtiä sen jälkeen, kun Agathon Meurman opintojensa päätyttyä Mustialassa palasi kotitilalleen Liuksialaan ja lunasti tilan kuudelta sisarukseltaan vuonna 1849. Thulén perheelle Liuksialasta muodostui ajan oloon vankka henkinen ja taloudellinen tukipuu. Liuksialasta Anders Thulé sai kipinän suomalaisuuteen, Suomen historiaan ja kieleen.

Agathon Meurman.

Meurmanien suku on lähtöisin muutaman sadan vuoden takaa Saksasta. Saksasta kauppiaankisälli Henrik Mörman on kulkeutunut Ruotsiin, josta suku on siirtynyt Suomen puolelle. Yksi suvun jäsenistä, Hugo Persson Mörman toimi aluksi kultasepän kisällinä (1668-1669) ja sitten kultaseppänä vuosia 1670-1684 kuolemaansa asti Turussa. Hänen poikansa, Johan (Jean) Meurman (s. 1679 ja k. 14.2.1746 Janakkala), mahdollisesti toimi kapteenina. Hän omisti avioliiton kautta vuodesta 1701 Hyvikkälän säteriratsutilan Janakkalan Hyvikkälän kylässä. Hänen puolisonsa oli Anna Margareta Lilliebrunn (s. 1686 ja k. 16.12.1755 Janakkala). Annan vanhemmat olivat Anders Lilliebrunn ja Anna Margareta von Niederlandt.

Johan Meurmanin poika oli Anders Johan Meurman (s. 16.7.1724 Janakkala ja k. 5.4.1795 Janakkala), joka toimi vääpelinä Pohjanmaan jalkaväkirykmentin henkilökompaniassa ja erosi palveluksesta vänrikin arvolla 3.8.1754. Hänen puolisonsa oli Sofia Helena Holtz (s. 1729 ja k. 10.5.1792 Janakkala). Johan ja Sofia Meurmanin poika Constantin Merman (s. 12.10.1752 Janakkala ja k. 25.6.1811 Padasjoki) oli puolestaan luutnantti. Constantin Meurmanin ensimmäinen puoliso oli Eva Meurman (s. 11.4.1760 Kurkijärvi, Lammi ja k. 1.10.1791 Harkjärvi, Lammi). Constantin ja Eva Meurmanin poika oli sitten tykistön kapteeni Carl Otto Meurman, joka vuonna 1821 osti Liuksialan kartanon omakseen. Carl Otto Meurman osallistui Suomen sotaan venäläisiä vastaan ja upseerina osallistui mm. Koljonvirran taisteluun Sandelsin joukoissa. Armeijan peräytyessä Carl Otto Meurmankin ajautui Ruotsiin; hän kulkeutui lopulta Etelä-Ruotsiin Kristianstadiin saakka. Hän palveli puolitoista vuotta Ruotsin armeijassa ja sai erotessaan palveluksesta kapteenin arvon.

Kuivanmaan kapteeni Carl Otto Meurman.

Kapteeni Carl Otto Meurman avioitui Laukaan kirkkoherran ja Padasjoen rovastin Adolf Arvid Arvidsson Wärren (s. 20.2.1762 Pori ja k. 23.3.1828 Laukaa) tyttären, Amalia Lovisan kanssa. Rovasti avulla nuoripari löysi itselleen Kangasalta Liuksialan kartanon kodikseen. Carl Otto Meurman omasi taiteellisia taipumuksia, sillä hän maalasi maisemia ja muotokuvia sekä kirjoitti runoja ja näytelmiä ruotsiksi ja hieman ranskaksikin. Hän oli toisaalta myös hyvin innokas riitelemään ja käräjöimään muita herroja, naapureita tai muita ohikulkijoita vastaan eri aiheista. Tilanhoidosta hän ei niinkään perustanut. Meurmanien perheen elämä Liuksialassa oli tuohon aikaan melko karua. Jouluja ei vietetty kartanolla eikä joululahjoja jaettu edes lapsille. Lapset eivät saaneet isä Carlin aikana edes puhua. Agathon Meurman on muistellut itse näin: ”Vähän minä tiedän, mitä lapsuuden suloisilla päivillä tarkoitetaan”.

Arkkitehti Carlo Francesco Bassi.

Tampereen kaupungin perusti Ruotsin kuningas Kustaa III (24.1.1746 Tukholma ja k. 29.3.1792 Tukholma) 1.10.1779 Tammerkosken rannan ja nykyisen Hämeenpuiston väliin. Vuonna 1824 valmistui Kauppatorin (nyk. Keskustori) reunaan pieni puukirkko, jonka tunnemme tänään paremmin Vanhan kirkon nimellä. Kuninkaan määräyksestä ei Ruotsin vallan aikana puukirkkoja olisi enää saanut tehdä, vaan ne olisi pitänyt valmistaa kivestä. Tamperelaiset olivat kuitenkin saaneet köyhyyteensä vedoten poikkeusluvalla rakentaa tämän puisen kirkkonsa. Tukholman taideakatemiassa arkkitehdin opintonsa vuonna 1784 aloittanut Carlo Francesco Bassi (s. 12.11.1772 Torino ja k. 11.1.1840 Turku) suunnitteli intendenttikonttorin johtajana useita kirkkoja Suomeen, niin myös tämän kirkon Tampereelle. Tampereen kirkko oli hänen viimeisiä töitä arkkitehtina. Sairaalloinen ja uupunut Bassi jäi töineen arkkitehti Carl Ludvig Engelin varjoon. Bassi erosikin virastaan samana vuonna 1824, kun Tampereen kirkko saatiin valmiiksi. Kirkko vihittiin käyttöön 11.4.1825. Kirkon tapulin suunnitteli sitten Carl Ludvig Engel ja se valmistui vuonna 1828. Yli kaksikymmentä vuotta kirkko oli ilman urkuja seurakunnan taloustilanteen vuoksi. Vasta vuoden 1846 lopulla Anders Thulé alkoi itse neuvotella seurakunnan kanssa urkujen valmistuksesta Tampereen kirkkoon. Neuvottelut johtivat vuoden päästä 11-äänikertaisiin urkuihin, joista Anders Thulé teki seurakunnalle 1 200 hopearuplan tarjouksen koneiston kolmen vuoden takuulla, joka hyväksyttiin.

Tampereen (vanha) kirkko.

Anders Thulé talous oli melko kireällä, kun seurakunnan tilitykset juoksivat jälkikäteen. Thulé joutui muistikirjansa mukaan kääntymään varakkaiden Kangasalan isäntien ja tukijoiden puoleen, jotta saisi urkujen tarvikkeisiin ja työmiesten palkkoihin 200 ruplaa varoja. Sellaisia isoja taloja, jotka rahoittivat Anders Thulén hankkeita olivat esim. Aakula, Liuksiala, Tarpila ja Joutsiniemi. Anders Thulé aloitti työmiestensä kanssa urkujen osien valmistuksen Yli-Tarpilan talon verstaassa. Kevään aikana urkutyömaa siirtyi Tampereen kirkon urkulehterille. Urut valmistuivat Tampereella syyskuussa vuonna 1848. Urkujen tarkastajana toimi Turun tuomiokirkon urkuri Möller, joka kehui lausunnossaan Thulén tehneen kelpo työtä urkujen kanssa.

Jälleen kerran oli Anders Thulé Tampereen kirkon urkujen valmistuttua siinä tilanteessa, että uusista tilauksista ei ollut tietoa. Hän sai kuitenkin Kangasalan Joutsiniemen kartanosta luutnantti Otto Fredrik Armfeltiltä (s.15.1.1794 Nurmijärvi ja k. 16.1.1857 Helsinki) vuonna 1849 urkupositiivin tilauksen muutaman äänikerran kamariuruista. Otto Fredrik Armfelt liittyi 17-vuotiaana Venäjän sotaväkeen 28.6.1811, jolloin hänet otettiin aliupseeriksi 47:een jääkärirykmenttiin. Ei vienyt kauankaan, kun venäläisiä joukkoja siirrettiin kenraali Steinheilin johdolla Euroopan sotanäyttämölle. Dünamündessa noustiin maihin ja soiton raikuessa marssittiin Riikaan. Syyskuussa alkoi yleinen hyökkäys Dalbergin kirkolla oli joukko-osasto, johon Otto Armfelt lukeutui, kokonaisen kuukauden preussilaisten saartamana. Pitkin syksyä ja seuraavaa talvea kesti sitten kahakoita Itä-Preussista peräytyviä joukkoja vastaan. Kesällä oltiin Weichselmünden tienoilla ja lokakuussa valloitettiin Danzig. Tuolloin nuori Otto Armfelt sai vuonna 1812 mitalin. Danzigissa Otto Armfeltin joukko-osasto viipyi kaksi ja puoli vuotta. Vuoden 1814 helmikuussa piiritettiin Medburgia ja sieltä joukot lähtivät Puolaan ja Sambroviin. Tässä vaiheessa Otto Armfelt korotettiin luutnantiksi.

Vuoden 1815 huhtikuussa sotajoukot olivat Warsovassa ja nuori Otto Armfelt halusi seuraavaksi päästä Ranskaan. Hänet sijoitettiin eversti Aristovin johtamaan ensimmäiseen pataljoonaan, joka alkoi matkansa Saksaa kohden. Saksan halki marssimisesta muodostui riemukulku ja lopulta joukot saapuivat 4 peninkulman päähän Pariisista, Melun’in kaupunkiin. Otto Armfelt osasi ranskaa ja hän sai toimia päällikkönsä, kapteeni Schenduckin tulkkina ja asua hänen kanssaan kreivi Dulan’in linnassa. Venäläiset joukot palasivat Chalon’in, Reimsin, Nancyn ja Saksan kautta kotimaahansa. Venäjälle tulon jälkeen Otto Armfelt sijoitettiin Ludnyn kaupunkiin Poltovan kuvernementtiin. Vuoden päästä hänelle myönnettiin pyynnöstä ero aliupseerin arvolla. Otto Armfelt matkusti sitten Suomeen enonsa Kristoffer Armfeltin luokse.

Suomessa seikkailut sukulaisten ja neitojen kanssa eivät tahtoneet tuottaa menestystä Otto Armfeltille ja hän palasi jälleen upseerinelämään Venäjälle. Jälleen Otto Armfelt palasi Venäjältä Suomen Helsinkiin, jossa ei kuitenkaan tuntunut viihtyvän. Hänen enonsa, Karl Armfelt kuoli vuonna 1820 ja enolta jäi Nurmijärvelle suuri kartano, Kytäjä, joka aikoinaan oli Suomen suurin maatila. Kytäjän kartanoa ovat hallinneet mm. Tottin, Flemingin, Armfeltin, Linderin ja Vähäkallion suvut. Ministerivaltiosihteeri Constantin Linder (s. 19.9.1836 Pohja ja k. 19.9.1908 Nurmijärvi) osti Kytäjän kartanon Armfeltin suvulta vuonna 1861. Perintö jaettiin sukulaisten kesken ja tämä korjasi myös ainakin väliaikaisesti Otto Armfeltin taloudellista tilannetta. Hän ei enää välittänyt sotilasurasta; Otto Armfelt hankki ratsuhevosen ja pikentin, sai erokirjansa vuonna 1821 sekä päätti ostaa oman maatilan. 36 00 ruplalla Armfelt osti nimismies Ruuthilta Tomtbackan maatilan Helsingin pitäjästä. Perintörahat, 7 000 ruplaa, hän maksoi etumaksuna ja loppu kauppasumma oli sovittu maksettavan 15 vuoden aikana lyhentämällä sitä joka viides vuosi.

 Anders Thulé rakensi urut usein kirkoissa

Toinen hyvin merkittävä kartano Kangasalla on Wääksyn kartano, joka oli 1500-luvun alusta Wäxjöstä lähtöisin olevan Westgöta-suvun rälssitila. Suku joutui kuninkaan epäsuosioon ja kartano luovutettiin Kustaa Vaasalle vuonna 1555. Kartano muistetaan hyvin siitä, että Juhana-herttua (s. 20.12.1537 ja k. 17.11.1592) naituaan Katariina Jagellonican (s. 1.11.1526 Krakova ja k. 16.9.1583 Tukholma) Puolasta lahjoitti Wääksyn kartanon rakastajattarelleen, Kaarina Hannuntyttärelle (1539-1596) vuonna 1561. Juhanalla ja Kaarinalla oli neljä yhteistä lasta, joista nuorin, Sofia, avioitui sotapäällikkö Pontus de la Gardien ( s. 1520 ja k. 5.11.1585) kanssa. Synnyttäessään poikaansa, Jakobia, Sofia kuoli Tallinnassa vuonna 1583. Pontus de la Gardie hukkui Narvan jokeen pari vuotta myöhemmin ja hänet on haudattu Tallinnan tuomiokirkkoon vaimonsa viereen. Jakob-poika kasvoi isoäitinsä hoivissa Wääksyn kartanossa . Jacob de la Gardiesta tuli myös kuuluisa sotapäällikkö, jota kutsuttiin Laiska-Jaakon nimellä. Wääksyn kartanossa puhuttiin ruotsinkieltä ja piikojenkin piti opetella siksi ruotsinkieli.

Varakkain talo Kangasalla oli kuitenkin Tavelan ratsutila. Ratsutilallinen Kaarle Kustaa Tavela (s. 26.6.1810 Kangasala ja k. 8.2.1872 Kangasala) edusti sukutilan viljelijänä yhdeksättä sukupolvea. Kaarlen vanhempia olivat Simo Kaarlenpoika ja Liisa Tuomaantytär. Kaarle Tavela oli valistunut talonpoika, joka edusti säätypäivillä talonpoikaissäätyä. Hän toimi myös kuudennusmiehenä – seurakunnan vanhin, kyläntarkastaja sekä kinkeri- eli yökuntamies - ja oli seurakunnan köyhäinjohtokunnan jäsen. Ulkomuodoltaan muhkea Kaarle Tavela edusti Moskovassa keisari Aleksanteri II:n – Suomea kohtaan myötämielinen hallitsija - kruunajaisissa yksinään Suomen talonpoikaissäätyä kielitaitonsa vuoksi syksyllä 1855. Ratsutilallinen Kaarle Tavela sai tältä matkalta palattuaan keisarin suosionosoituksena Andreaksen ritarikunnan nauhassa kannettavan kultamitalin ja suuren hopeapokaalin.

Merkittävä tukikohta Thulén perheelle Kangasalla oli myös pappila, jossa taidettiin ruotsinkieltä. Anders Thulé valmisti vuoden 1845 aikana Kangasalan kirkon urut valmiiksi työmiestensä kanssa. Uruista tuli samankokoiset, kuin Inkoon kirkon urut eli 16-äänikertaiset. Joulukuussa 1845 uruilla jo soitettiin Kangasalan kirkossa. Fredrika Thulé synnytti kotona 3.1.1846 esikoistyttärensä, Edla Wilhelminan. Kangasalan urkujen valmistuttua oli Anders Thulén seuraava työmaa odottamassa Ikaalisten puukirkossa, joka tunnetaan myös Fredrika Sofian kirkkona. Ikaalisten urut oi tilattu myös 16-äänikertaisena soittimena.

Ikaalisten kirkko.

Ikaalisten kirkko on ilmeisesti paikkakunnan kolmas kirkko, joka valmistui tukholmalaisen arkkitehti Thure Gustaf Wennbergin (s. 1.7.1759 ja k. 23.1.1818) suunnittelemana puusta vuonna 1801. Thure Wennberg oli ilmeisesti paroni ja arkkitehti Carl Fredric Adelcrantzin (s. 30.1.1716 ja k. 1.3.1796) oppilas. Kirkon rakentaminen uskottiin pohjalaiselle kirkonrakentajalle, Salomon Siimoninpoika Köhlströmille ( ent. Köykkä, s. 24.4.1746 Jalasjärvi ja k. 4.3.1827 Ilmajoki). Edellinen – samoin puusta tehty – pitkäkirkko sijaitsi nykyisen hautausmaan länsireunassa, rakennettiin 1640-luvulla ja kirkko purettiin huonokuntoisena vuonna 1824. Kirkon Ikaalisissa vihki käyttöön Ikaalisten kirkkoherra Karl Henrik Bergroth (s. 2.1.1772 Taivassalo ja k. 18.3.1841 Ruoveden pappila) 4.8.1801. Kirkko on sisäviisteinen ristikirkko, jonka itä-länsisuuntainen pääsakara on selvästi poikkisakaraa pidempi. Kirkkoa uudistettiin perusteellisesti vuosina 1859-1860, jolloin esim. rakennettiin uusi kellotapuli sekä sakaroiden leikkauskohtaan kirkon harjalle suuri suorakulmainen ja telttakattoinen lyhtyrakennelma.

Anders Thulé matkusti Ikaalisiin ottamaan lehteristä mittoja urkuja varten. Nahkakantisesta muistikirjasta löytyy tällaisia mittoja: ”korkeus 8 kyynärää ja 22 tuumaa, leveys 22 kyynärää ja 15 tuumaa, syvyys 12 kyynärää ja 6 tuumaa”. Siihen tilaan tuli Anders Thulén suunnitella urkunsa. Kevät tuli vuonna 1846 yllättävän varhain, mutta onneksi urkujen osat ennätettiin rekikyydillä toimittaa Ikaalisiin asennettaviksi. Anders Thulé äänitti ja viritti urut Ikaalisten kirkossa. Urut soivat jo juhannuskirkossa vuonna 1846. Turun tuomiokirkon urkuri Carl Th. Möller toimi Ikaalisten kirkon urkujen tarkastajana. Hänen laatima lausunto uruista ei ollut kovin pitkä, mutta sitäkin ylistävämpi. Anders Thulé oli hänen lausuntonsa mukaan tehnyt huolellista ja kaunista työtä. Mekaniikka, pillit, palkeet ja ulkoinen koristelu, samoin kuin virityksen puhtaus täyttivät kaikki vaatimukset.

Anders Thulé tunnettiin varsin innokkaana kalamiehenä ja metsästäjänä ja saaliit hän toi aina kotiin syötäväksi. Saaveilla piti kantaa hänen Kangasalan Kirkkojärven verkoista vetämiään saaliita kotiin. Vesien omistajassa tämä herätti kateutta ja hän lopulta kielsi Anders Thulén kalastuksen vesillään. Omiin verkkoihinsa vesialueen omistaja ei sitten enää saanutkaan sellaisia saaliita, kun kalat ehtivät kaikota. Melko pian juhannuksen jälkeen vuonna 1846 satoi maahan lunta ja maanpinta jäätyi, pilaten sadon mennessään. Ruokaa oli silloin niukalti, mutta maata koetelleet pahat nälkävuodet ja punatautiepidemia olivat vasta tulossa 1860-luvulla.

Pastori Fredrik Gabriel Hedberg.

Ikaalisten kirkon urkujen valmistuttua Anders Thulé oli jälleen ilman töitä, mutta apuun tuli Pöytyän pitäjänapulainen, evankelisen herätysliikkeen perustaja, pastori Fredrik Gabriel Hedberg (s. 15.7.1811 Saloinen ja k. 19.8.1893 Kemiö), joka tilasi Anders Thulén tekemään kamariurut Pöytyälle. Anders Thulé valmisti urut mittojen mukaisesti, mutta ei edes käynyt Pöytyällä itse. Hän lähetti urkujen osat asiakkaalle rekikyydissä. Turun tuomiokirkon erotettu urkuri Mowallson saapui Pöytyälle pystyttämään ja virittämään urut soittokuntoon helmikuussa 1947.

Fredrik Hedberg syntyi Saloisissa Nygårdin talossa ja hänen vanhempansa olivat pitäjän nimismies ja toimintavouti Erik Johan Hedberg (s. 6.4.1781 Vihanti ja k. 16.9.1852) ja Katarina Magdalena Borg (s. 8.3.1790 Perho ja k. 18.3.1869 Kimito). Fredrik Hedbergin isoisä oli Vihannan kappalainen, Fredrik Hedberg ja äidinisä puolestaan Gabriel Borg, joka oli Fredrik Hedbergin jälkeen Vihannan kappalainen sekä Raahen ja Saloisten kirkkoherra vuodesta 1818. Fredrik Hedberg sai alkeisopetusta enoltaan, Carl Jakob Borgilta. Sen jälkeen hän jatkoi opintojaan Oulun triviaalikoulussa ja Oulun palon jälkeen muutaman vuoden Raahessa opiskellen. 14-vuotiaana Hedberg koki herätyksen ja tuli uskoon. 15-vuotiaana Hedberg suoritti 14.10.1826 ylioppilastutkinnon ja lähti sen jälkeen opiskelemaan Turun yliopistoon. Ensimmäinen lukuvuosi meni virkamiehiltä vaaditun venäjän kielen opiskelemiseen. Hedberg tuntuu harkinneen lääkärinuraa, minkä lisäksi hänellä oli luonnontieteellisiä harrastuksia. Hän sai valmiiksi filosofian kandidaattitutkinnon 27.4.1832 ja 21.6. samana vuonna hänet vihittiin maisteriksi. Tämän jälkeen hän alkoi opiskella teologiaa tähtäimenään pappisvirka. Vuonna 1834 hän sai pappisvihkimyksensä.

Pöytyän kirkko.

Hedberg toimi aluksi rovasti Carl Henrik Forsmanin apulaisena Siuntiossa, josta parivaljakko siirtyi Lohjan seurakuntaan. Rovasti Forsmanilla oli Hedbergiin suuri vaikutus. Fredrik Hedberg sai yhteyden heränneisiin vuosien 1835-1836 herätyksen aikana. Tämän herätyksen hengessä hän toimi innokkaasti mm. Paimiossa vuosina 1838-1840. Suomessa oli voimassa Ruotsin vallan ajalta peräisin ollut konventikkeliplakaatti, joka kielsi herätysliikkeiden seurat. Arkkipiispa Melartinille kanneltiin herännäisistä ja Fredrik Hedberg karkotettiin Ouluun vankilasaarnaajaksi vuonna 1840 ja sieltä edelleen Raippaluotoon vuonna 1842. Kolmen vuoden rangaistuksen jälkeen hän vapautui ja sai nimityksen Pöytyän apupapiksi vuonna 1843.

Kemiön kivikirkko.

Kaarinan kirkkoherraksi Fredrik Hedberg valittiin vuonna 1854. Vuonna 1862 Hedberg siirtyi Kemiön seurakuntaan ja hänet valittiin Perniön rovastikunnan lääninrovastiksi. Fredrik Hedberg oli edusmiehenä vuoden 1976 kirkolliskokouksessa. Evankelinen herätys levisi voimallisesti Pöytyällä ja Turussa sekä 1860-luvulla Helsingin seudulla. Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen perustamiseen mennessä vuonna 1873 evankelisuutta oli jo 200 seurakunnassa. Fredrik Hedbergin asema SLEY:n perustamisessa oli keskeinen. Pyhälle Andreakselle pyhitetty Kemiön kivikirkko on valmistunut todennäköisesti vuonna 1469. Anders Thulé rakensi Kemiön kirkkoon 20-äänikertaiset urut vuonna 1858. Hedbergiläisyys kukoisti Kemiön saarella ja lehtikustantaja sekä mesenaatti Amos Andersonkin (s. 3.9.1878 Kemiö ja k. 2.4.1961 Dragsfjärd) sai jo nuoresta asti kotisaarellaan tutustua Fredrik Hedbergin opetuksiin. Amoksen isä, Anders Johan, oli Hedbergin seurakuntalaisia, kirkkoraadin jäsen ja innokas osallistuja pastori Hedbergin julistuksen kuulijoissa. Amos Anderson osallistui jo kahdeksanvuotiaana ensimmäisen kerran pastori Hedbergin kinkereihin luku- ja kirjoitustaitoaan todistamaan. Seurojen pito tuli aivan lailliseksi vuonna 1869 voimaan astuneessa laissa. Vuosina 1920-1922 Kemiön kirkkoa kunnostettiin mesenaatti Amos Andersonin varoilla ja kunnostustöiden suunnittelusta vastasi arkkitehti Armas Eliel Lindgren (s. 28.11.1874 Hämeenlinna ja k. 3.10.1929 Kööpenhamina).

 Urkujenvalmistus alkaa Kangasalla

Kangasalla oli urkuja kirkkoon odotettu jo lähes kahdeksankymmentä vuotta. Anders ja Fredrika Thulén asunnoksi ja työtilaksi oli hankittu vuokralle puolikas Yli-Tarpilan pitkästä hirsitalosta, aivan Kangasalan kirkon läheltä Tampereen ja Hämeenlinnan tien varresta. Maantiepylvään mukaan Tampereelle oli talon kohdalta matkaa seitsemäntoista virstaa, joka on kilometreinä lähes saman verran. Talossa astuttiin ensin pimeään sekä kylmään porstuaan, josta vasemmalle aukesi kulku pirttiin. Tänne pirttiin Anders Thulé teki työhuoneensa, jossa hän sorvasi tinaa, rautaa ja messinkiä. Tuvassa oli suuri muuri ja tuvan nurkassa olivat keittopadat. Anders Thulén verstaan takana sijaitsi aivan rakennuksen päädyssä kaksi pientä kamaria. Toinen kamari oli makuuhuone ja siellä myös työmiehet söivät. Toinen näistä kamareista oli Andersin käytössä ja se palveli myös vierashuoneena tarvittaessa. Jos porstuasta kääntyi oikealle, päätyi kisällien kamariin ja kyökkiin, jossa oli hatara maapohjalla oleva lankkulattia ja hirsipukkien varaan muurattu avoin piisi. Se ei kyennyt pitämään huonetta edes lämpimänä, joten vesisaavi oli talviaamuisin jäässä. Talon yksi huone oli lisäksi puusepänverstaana.

Kangasalan kirkko valmistui vuonna 1767.

Näissä vaatimattomissa tiloissa sijaitsi Kangasalan Urkutehtaan ensimmäinen verstas sekä Anders ja Fredrika Thulén koti Kangasalla. Näissä samoissa tiloissa valmistuivat myös Kangasalan kivikirkon urut. Talon työhuoneiden ikkunoista näkyi Kangasalan kirkko. Kangasalan urkutoimikunnassa istui myös riidanhaluinen kapteeni ja hevosasiantuntija Carl Otto Meurman (s. 2.4.1788 Lammi ja k. 3.3.1845 Kangasala). Fredrika Thulé teki talon pihaan kesän tullen pienen puutarhan kukkasia ja marjapensaita varten. Rahaa ei juuri käytetty, koska sitä oli niukasti tuohon aikaan tavallisella kansalla. Oma markka tuli käyttöön vasta vuonna 1860. Markan kolikkoa kiersi teksti: 94,48 kappaletta naulasta selwää hopeata.

Thulén tullessa Kangasalle urkutehdasta perustamaan ei paikkakunnalla ollut vielä kouluja. Kruununvouti ja asessori sekä Hatanpään kartanon omistaja, Gabriel Ahlman (s.8.9.1737 Perniö ja k. 5.10.1799 Messukylä) oli köyhän apupapin neljästä lapsesta toiseksi vanhin. Gabriel Ahlmanin isä kuoli pojan ollessa vain seitsemänvuotias. Sangen vaatimattomista oloista huolimatta Gabriel Ahlman pääsi ylioppilaaksi Turun katedraalikoulusta vuonna 1754. Hän jatkoi opiskeluaan yliopistossa ja pätevöityi virkamieheksi, aluksi Kangasalle nimismieheksi vuosiksi 1771-1777. Virkansa ohella Ahlman viljeli vuokraajana Liuksialan kartanoa Kangasalla, Nokian kartanoa Pirkkalassa ja Otavalan kartanoa Messukylässä.

Gabriel Ahlman laati testamenttinsa yhdessä ystävänsä, professori Henrik Gabriel Porthanin (s. 8.11.1739 Viitasaari ja k. 16.3.1804 Turku) kanssa ja Ahlmanin kuoleman jälkeen testamentin toimeenpanosta huolehti Ahlmanin määräyksen mukaisesti vuonna 1797 perustettu Suomen Talousseura. Gabriel Ahlman kuoli lokakuussa 1799 ja jätti jälkeensä 40 557 riksin omaisuuden, josta puolen omaisuuden korkotuotot oli testamentattu Tampereen ympäristöpitäjien varattomille lapsille annettavaan alkeisopetukseen. Toisen puolen omaisuudesta hän korvamerkitsi käytettäväksi soiden ojitukseen, koskien perkaukseen ja Hatanpään kartanon alustalaisten avustuksiin. Testamentin toimeenpano lykkääntyi kuitenkin Talousseuran ja Ahlmanin perillisten välille syntyneiden riitojen vuoksi yli kymmenen vuoden ajaksi. Gabriel Ahlman on haudattu Messukylän vanhan kirkon hautausmaalle.

Asessori Gabriel Ahlmanin hauta Messukylässä.

Ensimmäiset Gabriel Ahlmanin testamenttivaroilla perustetut pitäjäkoulut aloittivat toimintansa Pirkkalassa ja Messukylässä vuonna 1811. Ahlmanin kouluja perustettiin myös Pälkäneelle, Lempäälään, Vesilahdelle ja Kangasalle. Lapsille opetettiin lähinnä sisälukutaitoa, kristinoppia (katekismusta), raamatunhistoriaa, kirjoitusta, laskentoa ja maatalouden keskeisiä asioita. Kangasalle Ahlmanin koulu perustettiin vuonna 1817 kirkonkylän opettajan huoneeseen. Parhaimmillaan koulussa opiskeli noin viitisenkymmentä poikaa ja tyttöä. Varakkaimpien perheiden poikien opiskelu saattoi jatkua tämän koulun jälkeen esim. Hämeenlinnassa. Koulut muuttuivat kansakouluiksi vuoteen 1871 mennessä. Vielä tämän jälkeen Gabriel Ahlmanin testamenttivaroista jaettiin avustuksia kouluille, kunnes vuonna 1904 testamenttivarojen avulla perustettiin Messukylään Ahlmanin Maamies- ja emäntäkoulu, joka toimii nykyäänkin Ahlmanin ammattiopiston nimellä Tampereella.

Ruotsalainen Anders Thulé hakeutui Kangasalla ruotsinkieltä puhuvan väestön seuraan. Kangasalan harvat kartanot olivat suuria manttaaleiltaan sekä rakennuksiltaan ja suurin niistä oli kapteeni Carl Otto Meurmanin ja Amalia Lovisa Arwidssonin Liuksialan kartano. Alkujaan kartano oli vuonna 1566 perustettu Kustaa Vaasan aikainen kuninkaankartano. Ruotsin entinen kuningatar Kaarina Maununtytär eli kartanossa miehensä Ruotsin kuninkaan Eerik XIV:n kuoltua vuodesta 1577 lähtien noin 35 vuoden ajan. Kaarina Maununtyttären jälkeen kartanon omistivat mm. hänen tyttärensä Sigrid Vaasa sekä tämän jälkeläiset Åke Tott ja Klaus Tott. Sen jälkeen Liuksialan kartano siirtyi Creutzeille. Meurman-suvun hallussa kartano oli vuodesta 1821 lähtien, kun tykistökapteeni Carl Otto Meurman osti Liuksialan kartanon itselleen. Liuksialan päärakennus käsitti kymmenen asuinhuonetta ja keittiön.

Kapteeni Carl Otto Meurman.

Carl Otto Meurmanin poika oli poliitikko, suomalainen kunnallisneuvos ja sanomalehti- ja tietokirjailija Agathon Meurman (s. 9.10.1826 Kangasala ja k. 17.1.1909 Helsinki), joka hallitsi isänsä kuoltua Liuksialan kartanoa vuodesta 1845 lähtien. Agathon Meurmanin äiti oli Amalia Loviisa Arwidsson, joka oli kuuluisan kirjallisuusmiehen, Adolf Ivar Arwidssonin (s. 7.8.1791 Padasjoki ja k. 21.6.1858 Viipuri) sisar. Agathon Meurman kävi koulunsa etupäässä Pietarissa, mutta kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1844 professori Aminoffin koulusta. Tämän jälkeen opinnot niin Helsingin yliopistossa kuin Mustialan maanviljelyskoulussakin jäivät Agathon Meurmanilta kesken. Hänellä oli kuitenkin erinomainen kielitaito. Agathon Meurmanin keskeinen elämäntehtävä – jonka ympärille hänen kaikki muu kirjallinen ja yhteiskunnallinen toimintansa nivoutuu – oli Liuksialan kartanon rakentaminen toimivaksi suurtilaksi. Agathon Meurmanin aikana Liuksialan kartanosta tulikin hyvin hoidettu maatila, jossa noudatettiin säästäväisyyttä ja kehitettiin uusia maatalouden tuotantomenetelmiä. Agathon Meurmanin puoliso oli Aline Fredrique o.s. Tallqvist (s. 24.11.1835 Hamina ja k. 17.2.1899 Helsinki). Alinan vanhemmat olivat Kangasalan rovasti Henrik Tallqvist ja tämän puoliso Antoinette Sofia Gustava o.s. Stjernvall.

Aline ja Agathon Meurman.

Agathon Meurman alkoi myös kirjoittaa sanomalehtiin. Lehtien kannanotoissa hän oli vankkumaton suomenmielinen ja terävällä sekä iskevällä kirjoitustyylillään hän herätti melko suppean suomalaisten lehtien lukijakunnan huomion. Enoltaan Adolf Ivar Arwidssonilta ja Georg Zacharias Forsmanilta (myöh. Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen) (s. 10.12.1830 Vaasa ja k. 13.11.1903 Helsinki) Agathon Meurman ammensi vaikutteita poliittisiin näkemyksiinsä. Yhdessä Yrjö Koskisen kanssa Meurmanista tuli suomalaisen puolueen johtohahmoja aina vuodesta 1863 lähtien. Agathon Meurman oli innokas osallistumaan kunnalliseen toimintaan. Sieltä hänen tiensä vei kohti valtakunnan politiikkaa ja valtiopäiviä. Valtiopäiville Meurman osallistui talonpoikaissäädyn edustajana vuosina 1872, 1877-1878, 1882, 1885, 1888, 1891, 1894, 1897, 1899 (puhemies) ja 1900. Agathon Meurman kohosi säätynsä vaikutusvaltaiseksi jäseneksi ja usein hänen mielipide tuli koko säädyn mielipiteeksi, jota vain harvat uskaltautuivat vastustaa. Meurman edusti yhteiskunnallisesti hyvin konservatiivista näkemystä ja Agathon Meurman oli keskeinen henkilö 1800-luvun maahanmuuttokysymyksessä; hän vastusti pitkään juutalaisten asuttamista Suomeen.

Kirjoittajana Agathon Meurman oli hyvin monipuolinen; tuotanto käsittää kirjoituksia lehtiartikkeleista sanakirjoihin ja tietokirjoihin. Aluksi hän kirjoitti ruotsiksi, mutta vaihtoi vuonna 1863 kirjoituskielensä suomeksi. Artikkeleita ilmestyi kaikissa aikansa ruotsin- ja suomenkielisissä lehdissä. Hänen kielensä oli hyvin elävää ja lukijaystävällistä. Suuri osa hänen kirjoituksiaan onkin oman koetun ja eletyn poliittisen elämän muistelua ja dokumentointia. Tämän lisäksi Agathon Meurman arvosteli myös kaunokirjallisuutta. Hän joutui ristiriitaan mm. Minna Canthin (alk. Ulrika Wilhelmiina o.s. Johnson, s. 19.3.1844 Tampere ja k. 12.5.1897 Kuopio) ja Aleksis Kiven (oik. Alexis Stenvall, s. 10.10.1834 Nurmijärvi ja k. 31.12.1972 Tuusula) kanssa näkemyksistään. Vuosina 1883-1890 ilmestyi vihkoina Meurmanin toimittama Sanakirja yleiseen siwistykseen kuuluwia tietoja varten, joka oli ensimmäinen suomenkielinen tietosanakirja.

Liuksialan kartanon päärakennus.

Kangasalan väen taloissa kirjoja ei paljon luettu. Liuksialan kartanon kirjahyllyssä oli kymmenkunta rukouskirjaa ja postillaa. Pitäjän ylimistö tilasi mm. Finlands Allmänna Tidning, Helsingfors Tidning ja Helsinfors Morgonblad-lehtiä, jotka tulivat tilaajilleen parin viikon vanhoina lehtinä ja kiersivät talosta taloon. Meurman muisteli myöhemmin: ”Mutta yhtä tuoreita ne silti olivat, sillä mitään pilaantuvaa ainetta ne eivät sisältäneet, päivän uutisia ei laisinkaan”.

 Kangasalan Urkutehdas perustettiin Tammisaaressa 1843

Tammisaaren historia ulottuu ainakin 1500-luvulle pieneen kalastajakylään. Raaseporin linna Snappertunassa valmistui todennäköisesti jo 1300-luvulla. Tammisaaresta tuli vuonna 1528 Raaseporin läänin hallinnollinen keskus. Tämä kylä sai Ruotsin kuningas Kustaa Vaasalta (s. 12.5.1496 ja k. 29.9.1560) kaupunkioikeudet vuonna 1546, siis hieman ennen, kun sama kuningas perusti Helsingin kaupungin. Kaupungin sijaintipaikka oli tunnettu pitkään satamana ja kalastuspaikkana. Tammisaaren vanhan kaupungin katujen nimet kielivät satojen vuosien takaisesta elämästä ja siitä, miten kaupungin väki tuli toimeen. Vanhan kaupungin kadut ovat olleet sellaisenaan olemassa samalla paikalla jo 1500-luvulla. Katujen niminä on mm. Hatuntekijänkatu, Hansikkaantekijänkatu, Liinakankurinkatu, Nahkurinkatu ja Sepänkatu. Katujen nimet paljastavat, että kaupungissa asui paljon taitavia käsityöläisiä. Kaupungissa on myös omaperäisiä korttelinnimiä, kuten Valaskala, Salakka, Silli ja Willisika. Tammisaaren kaupankäynti kärsi 1600-luvulla merkantilismista eli valtion sääntelystä ja holhouksesta. Esim. vuonna 1614 ulkomaisten laivojen tulo kaupungin satamaan kiellettiin. Sittemmin vuonna 1636 ulkomaankauppa kiellettiin kokonaan Tammisaarelta. Vasta 1700-luvulla kaupankäynti helpottui. Tammisaaren kirkko rakennettiin 1600-luvulla. Kirkon rakennustyöt laittoi alulle ruotsalainen sotapäällikkö ja kreivi Gustaf Adolf Leijonhufvud (s. 24.2.1619 Vinäs, Kalmar ja k. 29.11.1656 Rautu) vuonna 1651. Kirkko sai nykyisen ulkoasunsa Tammisaaren kaupunkia vuonna 1821 tuhonneen tulipalon jälkeen. Tähän kaupunkiin kulki Anders Thulén tie myöskin.

Tammisaaren kaupunki on perustettu vuonna 1546.

Historiallisissa asiakirjoissa ensikerran vuonna 1392 mainittua Horsbäckin kartanoa omisti tuohon aikaan varakas ylihoviapteekkari, hovineuvos ja ritari Berndt Erik Inberg (s. 15.2.1779 Överby, Ahlainen), joka tunnettiin kulttuurin suosijana. Lähistöllä sijaitsevaan Snappertunan kirkkoon hovineuvos Berndt Inberg oli hiljan lahjoittanut alttaritaulun. Alkujaan Snappertunan kirkko valmistui vuonna 1689 ja se kunnostettiin perusteellisesti vuonna 1797. Lahjoittaja Inberg seurasi mielenkiinnolla myös Inkoon keskiaikaisen kirkon urkujen rakentamista. Näin hän tutustui siis Anders Thulén kanssa ja mieltyi Thulén työtapaan urkujenvalmistuksessa. Hovineuvos Berndt Inberg halusi nyt lahjoittaa myös urut Tammisaaren harmaakirkkoon. Tätä lahjoitusta varten hän testamenttasi varat Tammisaaren seurakunnalle uusiin urkuihin. Testamentti laadittiin sopivan väljänä, jotta varat oli mahdollista irrottaa Inbergin omaisuudesta jo lahjoittajan elinaikana, kunhan vain lahjoittajalle turvattiin vuotuinen neljän prosentin korko. Hovineuvos Berndt Inberg houkutteli Anders Thulén urkurakennustöihin Tammisaaren kirkkoon.

Tammisaaren uudet urut tilattiin 23-äänikertaisina ja Anders Thulé laski urkutarjouksensa hinnaksi 2 571 hopearuplaa. Tarjouksensa Anders Thulé allekirjoitti maininnalla, Orgelbyggare Elev, sillä hänellä ei ollut virallista urkujenrakentajan tutkintokirjaa. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että hänellä ei ollut oikeutta rakentaa urkuja itsenäisesti Ruotsin valtakunnassa Tukholmassa vuonna 1773 annetun kuninkaallisen asetuksen mukaan. Tämä asetus oli Suomessa edelleen voimassa, vaikka tuolloin elettiin jo Venäjän keisarin alamaisuudessa. Rakentamissopimus Tammisaaren kirkon uruista allekirjoitettiin 20.2.1843 ja tähän sopimukseen Anders Thulé merkitsi itsensä urkujenrakentajaksi. Urkujen oletettiin soivan sopimuksen mukaan ensimmäisenä adventtina vuonna 1844. Allekirjoituksen kanssa samoihin aikoihin sekä Anders Thulé että hänen uskollinen työkaverinsa, Oscar Hjerpe, siirsivät Tammisaaren seurakuntaan kirjansa ja asettuivat asumaan Tammisaareen.

Tässä vaiheessa urkujenrakentaja Anders Thulé ja Oscar Hjerpe irtisanoutuivat erokirjeellä Gustaf Anderssonin urkutehtaasta Tukholmasta. Mestari Gustaf Andersson raivostui, kun hänen ammatin saloihin kouluttama Anders Thulé aikoi ryhtyä Anderssonin kilpailijaksi Suomessa urkujenvalmistuksessa. Gustaf Andersson teki kantelun Turun tuomiokapitulille, että hänen oppilaansa, Anders Thulé, ei ole suorittanut itsenäisen urkujenrakentajan tutkintoa. Samassa kantelussa Andersson vaati, että Anders Thulén urkujenrakentaminen omissa nimissä olisi kiellettävä. Jo puolentoista kuukauden päästä Tammisaaren kirkon urkusopimuksen allekirjoituksesta Turun tuomiokapituli Ruotsin lain kirjaimeen vedoten kielsi 5.4.1843 Anders Thuléa ryhtymästä tehtävään Tammisaaressa; Tammisaaren seurakunnan kirkkoherra velvoitettiin valvomaan, että Anders Thulé ei aloita rakennustyötään Tammisaaren kirkossa.

Hovineuvos Berndt Inberg teki valituksen em. päätöksestä puolestaan Keisarilliseen senaattiin. Hovineuvos osoitti vastineessaan Anders Thulén varsin itsenäisesti – ilman, että mestari Gustaf Andersson oli työmailla tuskin käynytkään – rakentanut sekä Oulun että Inkoon kirkkoihin urut. Tarkoituksella hovineuvos ilmeisesti jätti tässä yhteydessä mainitsematta, että Gustaf Andersson oli kuitenkin soittanut Oulun vihkiäiskonsertissa suunnittelemiaan urkuja itse. Samoin jäi kirjeessä mainitsematta Gustaf Anderssonin oleskelu Turun tuomiokirkon työmaalla aivan työn loppuvaiheessa. Ruotsalainen urkuri ja urkujensoiton opettaja sekä Turun tuomiokirkon urkuri, J. A. Nyberg, vakuutti omassa lausunnossaan, että Anders Thulé oli ollut vankka ammattimies urkujenrakentajana ja mestari Gustaf Anderssonin taitavin työntekijä, jota ilman Gustaf Andersson ei yksinkertaisesti olisi pärjännyt. Keisarillinen senaatti ilmoitti 13.10.1843 asiakirjallaan päätöksen, jonka mukaisesti Tammisaaren seurakunta sai aloittaa kirkkonsa uusien urkujen rakentamisen Anders Thulén avulla. Tähän Keisarillisen senaatin päätökseen vedoten Anders Thulé alkoi kutsua itseään urkujenrakentajaksi ja samalla tuota päätöksen antopäivää voidaan pitää Kangasalan Urkutehtaan perustamispäivänä. Suomen Keisarillinen senaatti antoi 11.11.1843 päätöksen urkujenrakentajien oikeudesta rakentaa uusia urkuja sekä korjata vanhoja urkuja Suomessa. Näin Anders Thulén tapaukseen sovellettu poikkeuslupa sai lainvoiman lopullisesti.

Tammisaaren kirkon urut.

Tammisaaren kirkon 23-äänikertaiset urut valmistuivat melkoisesti etuajassa, sillä Anders Thulé luovutti työnsä Tammisaaren seurakunnalle jo 29.8.1844. Tuolloin järjestettiin Tammisaaren kirkossa tarkastus ja koesoitto, jossa uudet urut todettiin erinomaisiksi soinniltaan. Vielä myöhemminkin näiden urkujen sointia on kuvailtu sanoilla ”tukeva, tumma ja vakaa”. Urkupillit oli valmistettu laadukkaista metalleista ja puista. Ebenpuu ja luu oli materiaalina sormioiden koskettimistossa. Urkujen julkisivu oli huomiota herättävä ja siinä oli huomionsa saanut myös hovineuvos ja lahjoittaja, Berndt Inberg, omalla muotokuvallaan. Luovutustilaisuuteen osallistuivat urkuri Nyberghin lisäksi mm. apupappi Johan Telenius, hovineuvos Berndt Erik Inberg, insinöörimajuri Johan Oldenburg, urkuri J. Fr. Möller, varakonsuli C. Fr. Hultman, tullipäällikkö C. Jung, pormestari ja ritari C. M. Kjellin, lääketieteen tohtori Elfving, kaupunginviskaali G. Martelin, kauppiaat Böning ja Stark sekä tehtailijat Wiberg, Eklöf ja Hartman.

Maisemakuva Kangasalan keskustasta.

Tammisaaren kirkon uusien urkujen valmistuttua ei seutukunnalla ollut tarjota uusia urkujenrakennustyömaita Anders Thulén tehtäväksi. Fredrika Wilhelmina Sandgren ja Anders Thulé olivat tässä vaiheessa päättäneet mennä avioliittoon, mutta Andersin täytyisi ensin löytää sopivaa työtä jostakin. Tässä vaiheessa elämää tuli Anders Thulén avuksi kaupunginsaarnaaja Johan Telenius. Telenius oli yli kymmenen vuotta aikaisemmin ollut Kangasalan apupappina ja mennyt avioon kirkkoherra ja lääninrovasti Aabraham Liljestrandin (s. 19.7.1773 ja k. 16.3.1837 Kangasala) 17-vuotiaan Emilia-tyttären kanssa. Johan Telenius oli hyvin tietoinen, että Kangasalan kirkko tarvitsi urut, joita sinne oltiin hankkimassa. Johan Telenius teki Thulén hyväksi tehokkaasti kulisseissa työtä, jotta Anders Thulé pääsisi Kangasalan kirkkoon rakentamaan uusia urkuja. Lopulta Kangasalan kappalainen, Johan Fredrik Färling tuli hevoskärryillä Tammisaareen ja 22.5.1844 allekirjoitettiin sopimus urkukaupoista Kangasalan kirkkoon, joka oli valmistunut vuonna 1767 kirvesmies Antti Piimäsen (s. 1712 Längelmäki ja k. 16.10.1775 Turku) rakentamana; lopullisesti kirkko torneineen valmistui syksyllä 1776. Johan Telenius hankki toisenkin urkutilauksen Anders Thulén tehtäväksi, nimittäin Ikaalisten seurakunta tarvitsi myös urut. Ikaalisten seurakunnalta tuli valtuutus Johan Teleniukselle tehdä sopimus Anders Thulén kanssa ja näin myös toimittiin. Nyt Anders Thulén hallussa oli kaksien urkujen valmistus ja töitä pariksi vuodeksi eteenpäin.

Anders ja Fredrika Thulén vihkikuva vuodelta 1844.

Siinä vaiheessa Anders ja Fredrika päättivät mennä naimisiin. Heidät vihittiin morsiamen kotona 29.12.1844 ja Tammisaaren ”kerman” läsnäollessa. Ennen joulua olivat Kangasalle matkanneet jo Anders Thulén työkaverit Oscar Hjerpe, Anders Nylund, mallipuusepän kisälli Bengt Breijder ja oppipoika Otto Svartström. Joitakin työmiehiä lisää tähän urkujenrakentajien joukkoon oli tarkoitus hankkia vielä Kangasalla. Pian häiden ja pyhien jälkeen myös Anders ja Fredrika Thulé matkasivat rekikyydillä luminietosten ja paukkupakkasten keskellä päiväkausien matkan Kangasalle. Yöpymiset matkan aikana tapahtuivat kievareissa.

Thulé pystyttää Anderssonin urut Turkuun ja Inkooseen 

Urakan lopuksi Anders Thulé äänitti ja viritti Oulun uudet urut kirkossa. 29.4.1841 järjestettiin kirkossa uusien urkujen ensikonsertti, jossa urkureina soittivat seurakunnan oma urkuri, Gustaf Ullrich Lindeman sekä urkutehtailija Gustaf Andersson Tukholmasta. Oulun seurakunta oli työnjohtaja Anders Thulén suoritukseen niin tyytyväinen, että palkitsi hänet vielä sadan riksin tunnustuspalkinnolla. Tällä Oulun urkujen vihkiäismatkalla seurakunta maksoi urkutehtailija Gustaf Anderssonille myös uruista viimeisen maksuerän. Tehtailija Andersson vaati vielä palkkion lisäksi kolme hevosta ajomiehineen kuljettamaan tehtailijan apumiehineen Oulusta Turkuun, jossa oli ryhmän seuraava urkutyömaa odottamassa. Urut tulivat maksamaan Oulun seurakunnalle kaikkiaan 14 500 riksiä. Urkujen vuoksi seurakunnan kassa ammotti tyhjyyttään ja seurakunta joutui tämän vuoksi laskemaan myyntiin obligaatioita ja lopulta vielä kajoamaan köyhäinhoitorahastoonkin.

Toisen Suomesta tehdyn tilauksensa Gustaf Andersson sai Turusta, sillä Turun tuomiokirkko tarvitsi uudet urut. Suomen ja Pohjoismaiden suurin kaupunkipalo turmeli kolme neljäsosaa Turun silloisesta kaupungista tiistaina 4.9.1827 ja keskiviikkona 5.9.1827 jättäen noin 11 000 turkulaista kodittomiksi. Tulipalo sai alkunsa porvari ja ruokatavarakauppias Carl Gustav Hellmanin talosta Aninkaistenmäellä hieman ennen yhdeksää illalla. Tämä talo oli suuri ja siinä asui yli 30 ihmistä. Turku on historiansa aikana joutunut tulipalon uhriksi 31 kertaa, mutta tämä vuoden 1827 tulipalo oli näistä paloista ehdottomasti tuhoisin ja vaikutuksiltaan pitkäaikaisin. Tulipalo tuhosi Turun historiallisen keskusta mukaan lukien Turun tuomiokirkon ja Turun akatemiatalon, jotka säilyivät vain osittain. Tulipalossa myös kuoli ja loukkaantui jonkin verran ihmisiä – noin kolmisenkymmentä menehtyi savu- ja palovammoihin -, mutta omaisuutta tuli vei paljon mennessään. Lähinnä kolmen syyn vuoksi Turun tulipalo pääsi leviämään poikkeuksellisen suureksi: poikkeuksellisen kuiva kesä oli kuivattanut Turun puutalojen pärekatot todella kuiviksi, Iltaan osui vielä myrsky ja suuri osa Turun porvareista oli Tampereella markkinoilla, joten sammuttajistakin kaupungissa oli pulaa.

Turun tulipalo vuonna 1827.

Kenraalikuvernööri ja kreivi Arseni Zakrevski (s. 24.9.1786 Bervikov, Venäjä ja k. 23.1.1865 Firenze, Italia) johti Turun tulipalon jälkeisiä uudelleenrakentamistöitä. Kenraalikuvernöörin esityksestä senaatti nimitti arkkitehti Carl Ludvig Engelin suunnittelemaan Turkuun uuden asemakaavan. Yhä edelleenkin Turun keskusta-alueen kaupunkirakenne perustuu arkkitehti Engelin laatimaan ja 15.2.1828 vahvistettuun asemakaavaan, säännölliseen ruutukaavaan. Turun keskusta suurimmat rakennukset, Turun tuomiokirkko ja Turun akatemiatalo, kunnostettiin ja samoin esim. Vanha Raatihuone sekä entinen sokeritehdas vanhoille muureille. Pääosin Turun kaupunki rakennettiin kuitenkin aivan uudestaan. Sanomia Turusta-lehdessä vuodelta 1852 lueteltiin tulipalolta säästyneet talot seuraavasti: ”Muutama huone Aninkaisten tullin tienoilla, Palolanmäki, talot sositeettihuoneesta, asessori von Hellensin talot ja uudempi kaupunki linnan suuntaan päin, viisi taloa Luostarinkadun päästä, arkkipiispan talo, professori Laguksen talo ja muutamia muita Uudenmaankadun oikealla puolella, suuren mäen juurella.”

Kenraalikuvernööri Arseni Zakrevski valvoi Turun uudelleenrakentamista.

Turun tuomiokirkon mukana tulipalossa tuhoutuivat sata vuotta aikaisemmin ruotsinsaksalaisen Johan Niclas Cahmanin (s. 1679 Flensburg ja k. 18.6.1737 Tukholma) rakentamat 32-äänikertaiset urut. Turun tuomiokirkon uudelleenrakennustyö kesti kaikkine eri vaiheineen kaikkiaan noin viisitoista vuotta. Tuomiokirkon urkuihin löytyi aika yllättävä rahoitus, kun koleraan kuolleen leipurioltermannin Carl Wahlgrenin leski, Maria, oli testamentannut miehensä perinnöksi jättämän talon – talo sijaitsi Linnankadun varrella – myyntitulot korvamerkittäväksi tuomiokirkon urkujen hankintaan. Maria Wahlgren kuoli vuonna 1834. Käytännössä Oulun ja Turun urkujen osia tehtiin siis yhtäaikaisesti Tukholmassa Gustaf Anderssonin urkutehtaalla. Turun tuomiokirkon uruista valmistui 54-äänikertaiset urut, jotka tehtiin mahdollisimman valmiiksi jo Tukholmassa. Niiden valmistus vei noin neljä vuotta aikaa, mutta asennus kesti paikan päällä työnjohtaja Anders Thulén johdolla vain vuoden päivät. Yli 3 000 urkupilliä toimitettiin Tukholman tehtaalta suoraan Turkuun. Gustaf Anderssonin urkujen voimakas sointi oli tumma ja leveä; soittimen basso korostui vahvasti, mutta samalla diskanttiakaan ei unohdettu. Turun tuomiokirkon uudet urut vihittiin käyttöön kesäkuun alussa vuonna 1842.

Arkkitehti Carl Ludvig Engel oli Turun tuomiokirkon pääsuunnittelija tulipalon jälkeen. Ruotsalainen käden jälki näkyy muuten kirkossa vahvasti; Gustaf Andersson suunnitteli urut, arkkitehti Carl Gustaf Blom Carlsson alttarilaitteen, hovimaalari Fredrik Westin alttaritaulun, A. L. Herndahl kymmenen kattokruunua sekä hieman myöhemmin vielä Samuel Christoffer Grönwall viisi kirkonkelloa torniin. 2 000-luvulla on Gustaf Anderssonin suunnittelemista uruista enää Turun tuomiokirkossa jäljellä pääalttarin takana olevien kuoriurkujen yksi äänikerta, Spitzflöte 4.

Urkutehtailija Gustaf Andersson saapui katsastamaan Tukholmasta itse suunnittelemiaan ja työmiestensä pystyttämiä suuria urkuja ylpeänä. Anderssonilla oli nyt runsaasti rahaa, koska oli saanut loppumaksun Turun uruista. Hän oli saanut lisäksi vielä Suomesta – tällä kertaa Inkoon kirkosta – jo kolmannen urkutilauksen ja lähetti työmiehensä uudelle työmaalle. Anders Thulé jätti omalle pojalleen, Bror Axel Thulélle, tiedon ja kuvauksen paljon myöhemmin Gustaf Anderssonin silloisesta Turun oleskelusta ja käytöksestä. Sen mukaan Gustaf Andersson muuttui menestyksen huumassa ”sietämättömän ylpeäksi ja ylimieliseksi” ja hän mm. riitaantui Turun tuomiokirkon urkurin, Johan Mowallsonin kanssa. Seurakunnalle Gustaf Andersson ilmoitti, että Mowallson turmelee urut soittaessaan niitä. Seurakunta taipui urkumestarin taakse ja päästi oman urkurinsa ennen aikojaan eläkkeelle, jota hän sittemmin ehtikin nauttia kolmekymmentä vuotta. Johan Mowallsonin ja Anders Thulén välit pysyivät kuitenkin hyvinä. Tämä ystävyys johti myös siihen, että Mowallson oli myöhemmin tukemassa Anders Thuléa itsenäiseksi urkujenrakentajaksi eli käytännössä Gustaf Andersonin kilpailijaksi.

Lääninrovasti Anders Johan Hipping.

Kultaaja Carl Engströmiltä on jäänyt karuja kuvauksia Gustaf Anderssonin vauhdikkaasta kesästä Turussa. Tukholmasta 15-vuotias Franz-poika paitsi hoitaa isänsä yritystä myös aneli tätä kirjeitse saapumaan kotiin. Meri ennätti jo jäätyä ja lopettaa laivaliikenteen; näytti jo siltä, että Gustaf Andersson jää Turkuun koko talveksi. Ennen joulua satoi runsaasti vettä sulattaen meren vielä auki. Tukholmasta saapui kaksi Gustaf Anderssonin luottomiestä noutamaan mestari Anderssonin kotiin Tukholmaan. Sillä aikaa kun mestari Andersson oli tuulettanut Turussa, oli Inkoon Pyhän Nikolauksen kivikirkon 16-äänikertaiset urut valmistautumassa. Kaksilaivaiseen kirkkosaliin oli ruotsalainen arkkitehti piirtänyt kaksi samanlaista urkukaappia; toisessa kaapissa olivat kirkon urut ja toisessa palkeet. Kummankin urkukaapin julkisivupillit olivat mykkiä ja soivat pillit olivat niiden takana. Tuohon aikaan oli yleisenä tapana rakentaa sellaisia urkuja. Inkoon keskiaikainen harmaakirkko on omistettu merenkulkijoiden suojelupyhimykselle, Pyhälle Nikolaukselle. Kirjon vanhimmat ovat peräisin jo 1200-luvulta. Urut valmistautuivat jo vuonna 1842 joulujumalanpalvelukseen. Anderssonin ja Thulén urut olivat Inkoon kirkossa käytössä melkein sadan vuoden ajan, vuoteen 1936. Urut tarkasti lääninrovasti ja historiantutkija Anders Johan Hipping (s. 18.12.1788 Koskenkylä ja k. 8.11.1862 Uusikirkko), joka vihittiin papiksi Porvoon hiippakunnassa vuonna 1812. Lausunnossaan hän ylisti Anders Thuléä ja varsinkin seurakuntaa esim. näin: ”Ei voi muuta kuin onnitella Inkoon seurakunnan jäseniä tästä kauniista temppelinkoristuksesta, jonka syvät ja sydäntä koskettavat sävelet tässä hyvin hoidetussa Herran huoneessa innostavat varmasti monien mielet ylistämään Häntä, jolta kaikki hyvä anti tulee.”

Inkoon keskiaikainen harmaakirkko.

Tässä vaiheessa kaikki Gustaf Anderssonin sovitut työt Suomessa oli suoritettu loppuun ja mestari Andersson odotti ja myöhemmin vaati työnjohtaja Anders Thulén paluuta takaisin Tukholmaan töidensä ääreen. Anders Thulé oli tullut kuitenkin toisiin ajatuksiin; hän päätti jättää entisen työnantajansa ja oppi-isänsä Gustaf Anderssonin, ja jäädä pysyvämmin Suomeen. Hänelle oli Suomessa avautunut mahdollisuus ryhtyä urkujenrakentajaksi omana yrittäjänä. Oli olemassa toinenkin syy, mikä veti Anders Thulén ensin pikkuiseen, noin puolentoista tuhannen asukkaan Tammisaareen urkutyömaan perässä. Tammisaaressa vaikutti raatimies ja ruukkumestari Henrik Sandgren (s. 28.12.1793 Porvoo ja k. 14.11.1856 Tammisaari), jonka tyttären, Fredrika Wilhelminan (s. 19.5.1823 Tammisaari ja k. 8.3.1899 Kangasala) Anders Thulé oli oppinut Tammisaaressa tuntemaan ja ihastunut tähän – isänsä toiseen ja nuorempaan - melkein kymmenen vuotta itseänsä nuorempaan tyttöön.

 Mestari Gustaf Andersson opetti Anders Thulén

Samuel Anderssonin ja Charlotta Christina Lindiuksen poikana syntyi Nils Anders Gustaf Andersson (s. 18.12.1797 ja k. 21.3.1872), joka oli muusikko ja aikansa kuuluisa urkujenrakentaja Ruotsissa. Nils Anders Gustaf Anderssonin ansiota pitkälti on se, että meille tänne Suomeen ja erityisesti Kangasalle siirtyi suuri määrä urkujenrakennustaitoa rakkaasta naapuristamme 1800-luvun alkupuolella. Tutkaillaanpa hieman asiain kulkua yhdessä.

Tukholman Kuninkaallinen Musiikkiakatemia on perustettu vuonna 1771.

Jo teini-ikäisenä Gustaf Andersson aloitti musiikkiopintonsa; hän opiskeli mm. harmoniaa Ruotsin Kuninkaallisessa Musiikkiakatemiassa. Urkujensoittoa Gustaf Anderssonille opetti Pehr Strand (1756-1826). Opettajansa nuorimman pojan, Pehr Zacharias Strandin (1797-1844) kanssa he olivat ystäviä ja opiskelukavereita sekä sittemmin myös työkavereita urkurakentajina. Sekä Gustaf Andersson että Pehr Zacharias Strand saivat molemmat valtion myöntämän stipendin vuonna 1820 opiskellakseen Saksassa urkujenrakennustaitoja. Saksan Leipzigissa ja Dresdenissä he opiskelivat Johann Gottlob Mandeen ja Karl von Knoblauchin opastuksella mm. Silbermann-urkujen saloja.

Urkujenrakentaja Gustaf Andersson kotiutui takaisin Ruotsin Tukholmaan vuonna 1823 opintomatkaltaan ja hänelle myönnettiin urkujenrakennusoikeudet (kommerskollegium) vuonna 1824. Gustaf Anderssonia pidettiin aikanaan hyvin taitavana ammatissaan ja tuohon aikaan muita nimekkäitä ruotsalaisia urkujenrakentajia olivat mm. Pehr Zacharias Strand sekä Johan Nikolaus Söderling (s. 5.3.1802 Mariestad ja k. 23.3.1890 Göteborg). Johan Söderling sai oppinsa omalta isältään, suolatarkastaja ja urkujenrakentaja Mårten Bernhard Söderligiltä sekä urkujenrakentaja Peter Strömbladilta (s. 31.10.1782 ja k. 23.4.1819). Peter Strömbladin vihki urkumusiikkiin ja urkujen jaloon rakennustaitoon oma isä, Lars Strömblad (s. 3.8.1743 Östergötland ja k. 24.3.1807 Vessige). Tukholmassa työskennellyt Gustaf Andersson rakensi monia urkuja lisäksi Östergötlandiin, Taalainmaalle ja Värmlantiin sekä kahdet merkittävät urut myös Suomeen. Gustaf Andersson avioitui Brita Mary Wilhelmina Spångin (s. 19.11.1802) kanssa ja heillä oli kaksi yhteistä lasta, Gustava Wilhelmina (s. 12.10.1825) sekä Frans Gustaf (s. 20.7.1827 ja k. 1.5.1869). Tukholman Kungsholmin seurakunnan kirjojen mukaan Andersson muutti Tukholmasta Tärnaan vuonna 1871. Gustaf Andersson eli vajaa kolme vuotta pitempään, kuin poikansa Frans Andersson. Elämänsä ehtoopuolen hän vietti vanhainkodissa Västmanlandissa.

Urkujenrakentaja Per Larsson Åkerman.

Ajan yleisen tavan mukaan myös Gustaf Andersson opasti poikansa, Fransin, urkujenrakentamisen taitoon. Gustaf ja Frans Andersson tekivät mm. Kölniin opintomatkan ja palattuaan tältä matkalta Frans suoritti urkujen rakennustutkinnon ennen Musiikkiakatemiaa vuonna 1853. Isä ja poika Andersson perustivat ja työskentelivät yhdessä urkujenrakennusyrityksessä nimeltä Gustaf Anderson & son vuodesta 1850 lähtien. Gustaf Andersson teki samoin jonkin aikaa yhteistyötä ruotsalaisen urkujenrakentaja Per Larsson Åkermanin (s. 28.4.1826 Vingåker ja k. 15.11.1876) kanssa, joka oli Åkerman & Lund Orgelbyggeri-yhtiön perustaja. Frans Andersson sai isältään yrityksen kokonaan omaan haltuunsa vuonna 1859. Gustaf Andersson ennätti elämänsä aikana rakentaa 45 urut, joista suurin soitin on Turun tuomiokirkon 54-äänikertaiset urut vuodelta 1842. Frans Andersson teki itsenäisesti yli tusinan verran urkuja sekä remontoi ja teki urkukorjauksia tämän lisäksi. Frans Anderssonin rakentamista uruista valitettavasti vain viidet urut ovat säilyneet meidän päiviimme saakka.

Vuonna 1839 urkutehtailija Gustaf Andersson teki elämänsä isoimmat urkukaupat Suomeen, kun häneltä tilattiin Venäjän suurruhtinaskuntaan ensin kahdet urut. Kävi nimittäin niin, että Oulun Sofia Magdalenan kirkko – valmistunut vuonna 1777 ja valmistuessaan se oli Suomen toiseksi suurin kirkko Turun tuomiokirkon jälkeen - oli vuonna 1822 kaupungin suuressa tulipalossa vähintäänkin puuosiltaan vaurioitunut; vain kiviseinät jäivät jäljelle palon jälkeen. Jonkin verran kirkon irtaimistoa ennätettiin saada suojaan palon liekeiltä. Palo sai alkunsa värjärimestari Papen talosta varhain aamuyöllä 23.5.1822. Arkkitehti Johan Carl Ludvig Engel (s. 3.7.1778 Berliini ja k. 14.5.1840 Helsinki), joka vuonna 1816 saapui työskentelemään Suomeen, sai yhdessä valtioneuvos ja senaattori Johan Albrecht Ehrenströmin (s. 28.8.1762 Helsinki ja k. 15.4.1847 Helsinki) kanssa tehtäväksi laatia entistä väljempi ruutukaava Oulun kaupungille; tämä kaava tuli voimaan vuonna 1825.

Arkkitehti Engel suunnitteli uutta kirkkorakennusta Ouluun viiden vuoden ajan muiden työtehtäviensä ohella ja lopulta kirkon rakentaminenkin kesti viisi vuotta. Tänään kirkko tunnetaan Oulun tuomiokirkon nimellä. Uuteen kirkkoon tarvittiin soittimeksi urut ja seurakunta lähetti urkurinsa, Gustaf Ullrich Lindemanin etsimään urkujenrakentajaa Tukholmasta. Gustaf Lindeman löysi urkutehtailija Gustaf Anderssonin Tukholmasta ja suositteli vahvasti hänen suunnittelemiaan urkujaan Ouluun. Kirkonkokous päätti maaliskuussa 1837 tilata uuden kirkon soittimen urkuri Gustaf Anderssonilta Tukholmasta. Tilatessa urut olivat Suomen suurimmat käsittäen 31½ äänikertaa. Urkutehtailija Gustaf Andersson on aivan ilmeisesti matkustanut Ouluun ja ottanut mitat soitinta varten sekä sopinut työmiestensä majoitusolosuhteista Oulussa urkutyömaan aikana.

Urkujenrakentaja Anders Thulé (Mattsson).

Tässä kohtaa tarinaamme, sen keskiöön, astelee Anders Mattsson (s. 11.7.1813 Kila, Ruotsi ja k. 29.2.1872 Kangasala). Kuka tämä Anders Mattsson oli miehiään? No, mitäpä muutakaan, kuin urkujenrakentaja ja hieman myöhemmin urkutehtailija. Anders syntyi Matts Mattssonin ja Maria Johanintyttären nuorimpana poikana Västmanlandin Kilan pitäjän Tullstan kylästä; perheessä oli kolme poikaa ja yksi tytär, Johanna. Suku oli elänyt Kilassa jo vuosisatoja. Perheen isä kuoli ja omaisuutta jaettaessa lokakuussa 1834 perheen tila jaettiin kolmen veljeksen kesken ja Johanna-tytär sai osuutensa käteisenä rahana. Vain kaksi viikkoa tilan jaon jälkeen Anders Mattsson luopui osuudestaan Johan-veljensä hyväksi ja sai tästä korvauksena kahdeksansataa riikintaalaria. Tähän kyseiseen kauppakirjaan Anders on kirjannut sukunimekseen: Tullée. Anders oli taitava piirtäjä ja jo nuorena hän korjaili kyläläisten kelloja sekä teki pienempiä sepän tehtäviä. Suvultaan hän oli saanut perintönä geenejä, jotka saivat hänet soittamaan mm. hanuria ja viulua, vieläpä äityi toisinaan laulamaankin. Lukkarin ammatti ainakin jossakin vaiheessa siinteli mielessään ja sitä varten hän oli jopa opiskellutkin, mutta nämä opinnot jäivät kyllä siltä osin kesken.

21-vuotiaan Anders lähti kotitilaltaan Tukholmaan ja kolkutteli Gustaf Anderssonin urkuverstaan ovea ja kyseli oppipojan tehtäviä urkujenrakentajana. Anders pääsi Gustaf Anderssonin oppiin tämän urkutehtaalle. Urkumestari Andersson siirsi omia oppejaan kykeneväksi osoittautuneeseen oppipoikaansa muutamien vuosien ajan. Gustaf Andersson oli urkujenrakentajana omaa luokkaansa, mutta ajan oloon myös Andersista kasvoi kelpo urkujenrakentaja mestarin silmissä. Näiden oppivuosien aikana Andersin sukunimi vaihtui syystä tai toisesta vielä muotoon: Thulé. Vähitellen Anders Thulé voitti Gustaf Anderssonin varauksettoman luottamuksen, jotta mestari Andersson saattoi harkita Andersin laittamista Suomesta tulleiden suurien urkutilauksien työnjohtajaksi. Vielä tässä vaiheessa Andersilla ei ollut paljoakaan tietoa Suomesta, jonne kuitenkin oli lähtemässä töiden perässä. Urkutehtailija Gustaf Andersson lähetti Suomeen Andersin mukana myös kolme luotettavaa urkujenrakentamisen ammattilaista; nimittäin Brodellin, Oscar Hjerpen ja Nydahlin.

Urkuasentajista Nydahl lähti ensimmäisenä kesällä 1838 kapteeni Rambergin laivalla vieden mukanaan useita urkujen osia Tukholmasta Oulun kaupunkiin. Nydahlin tehtäväksi uskottiin urkutyömaan perustaminen kirkkoon sekä antaa oululaisten tietää, että urut ovat parhaillaan valmistumassa. Tässä vaiheessa vielä Anders Thulé valmisti urkuihin tarvittavia osia apujoukkojensa kanssa Tukholmassa. Ennen urkujen pystytystä työryhmän täytyi rakentaa urkuja varten myös urkulehteri ja siihen työhön löytyi onneksi kirvesmiehiä heidän avuksi Oulustakin. Urkusopimuksen ehtojen mukaan samoin tuli Anderssonin urkutehtaan työmiesten hankkia materiaali Oulusta ilmalaatikkoa, palkeita ja puisia urkupillejä varten sekä valmistaa nämä paikan päällä Oulussa itse.

Mestari Gustaf Andersson ja työnjohtaja Anders Thulé sekä loput urkurakentajat matkasivat laivalla kolmen päivän matkan Tukholmasta Turkuun kesällä 1839 tuoden mukanaan Oulun kirkon tinapillit. Turkuun saavuttiin elokuussa s/s Soliden mukana. Turusta matka jatkui vielä kolmen päivän ajan postivaunujen kyydillä Ouluun. Urkurakentajat majoittuivat Oulussa kassanhoitaja Lemenin taloon asumaan rakennusurakan ajaksi. Ruotsalaisrakentajien urku-urakka kesti noin puolitoista vuotta Oulussa ja Anders Thulén oli pakko oppia sen aikana jonkin verran suomea, jotta pärjäsi paikkakuntalaisten kanssa päivittäin. Oulun seurakunta maksoi urkurakentajien esimiehelle, Anders Thulélle ennakkoa säännöllisesti, jolla komennusmiehet saivat syödäkseen. Urkutehtailija Andersonilla tällaista etua ei ollut ja hänellä olikin toisinaan rahahuolia Oulussa. Kun sitten seurakunnankin rahavarat alkoivat loppua, oli rakennuskomitean puheenjohtaja Gustaf Toppeliuksen lainattava omista varoistaan miehille. Vaikka Suomessa Venäjän vallan aikana virallinen valuutta oli vielä rupla, käytännössä Ruotsin vallan aikaiset riikintaalarit olivat kuitenkin käytössä.