Antero Aatos Alpola, vakava viihteentekijä.

Yleisradion ajanvieteohjelmien pitkäaikainen toimittaja ja esimies oli Antero Aatos Väinämö Alpola (s. 19.2.1917 Kaavi ja k. 11.9.2001 Kerava). Vuonna 1938 Antero Alpola kirjoitti ylioppilaaksi. Hän osallistui talvi- ja jatkosotaan, mutta ennätti välirauhan aikana vuosina 1940-1941 opiskella Helsingin yliopistossa. Vuodesta 1937 lähtien Antero Alpola avusti Yleisradiota käsikirjoituksilla. Vuonna 1943 Antero Alpola voitti sekä Suomen puolustusvoimien että Yleisradion ajanvieteohjelmien kirjoituskilpailun ensimmäiset palkinnot. Yleisradion teatteripäällikkö, Matti Kurjensaari (vuoteen 1939 asti Salonen, s. 4.5.1907 Hämeenlinna ja k. 10.3.1988 Helsinki) etsi vuonna 1945 uutta työntekijää Yleisradion ajanvietetoimittajan virkaan. Antero Alpola tarjosi Yleisradiolle parodista jännityskuunnelmaa, Kalman-karman mysteerio, ja Matti Kurjensaari ihastui Antero Alpolan älykkääseen tyyliin. Alpola kirjoitti vielä työnäytteeksi virkaa varten kuunnelman, Luulot pois eli Ville Vastamäki, onnettoman ikäluokan mies; kuunnelmassa sota-aikaa tarkasteltiin satiirisessa valossa. Kuunnelma tehtiin heti Yleisradioon ja tähän kuunnelmaan mielistyi myös itse Yleisradion pääjohtaja, Hella Maria Wuolijoki (vuoteen 1908 Ella Maria Murrik, s. 22.7.1886 Helme, Liivinmaa ja k. 2.2.1954 Helsinki). Antero Alpola sai nimityksen Yleisradion teatteriosaston ajanvietetoimittajaksi.

Yleisradion pääjohtaja Hella Maria Wuolijoki.

Yleisradion viihdeohjelmien tuottaminen oli ajanvietetoimittaja Antero Alpolan vastuulla. Alpola oli itseasiassa Yleisradion ainoa ajanvietteestä vastannut toimittaja vuosikymmenen ajan. Vuonna 1956 nimitettiin toiseksi toimittajaksi ajanvietepuolelle Aune Onerva Haarla (o.s. Lahdelma, ent. Ala-Tuuhonen, s. 12.4.1923 Iitti ja k. 4.2.1976 Helsinki). Yleisradion Radioteatteri ja ajanvietepuoli erotettiin vuonna 1970 toisistaan ja Yleisradiolle perustettiin oma radion ajavieteosasto. Antero Alpolasta tuli tämän radion ajanvieteosaston päällikkö. Alpola työskenteli Yleisradiossa vuoteen 1977 asti eli eläkkeelle siirtymiseen saakka; senkin jälkeen Alpola osallistui freelancerina radion viihdeohjelmien tekemiseen.

Antero Alpolan parhaiten tunnettu radiohupailu lienee Kankkulan kaivolla, jota Alpola ja Haarla kirjoittivat yhdessä vuosina 1958-1970. Radio-ohjelman omaksi studio-orkesteriksi keksittiin Antero Alpolan aloitteesta humppa-humppa-orkesteri Pumppu-Veikot – myöhemmin orkesterin nimeksi vakiintui Humppa-Veikot – ja orkesteri soitti 1930-luvun fokseja Kaarlo Kullervo ”Lutu” Linnan (s. 24.11.1911 Helsinki ja k. 19.10.1987 Helsinki) johdolla. Orkesterin solistina lauloi ja soitti viulua Teijo Reino Joutsela (s. 29.8.1912 Helsinki ja k. 15.9.1999 Helsinki). Joutselalle kertyi elokuvarooleja – mainos- ja dokumenttielokuvat mukaan laskien – kaikkiaan parisenkymmentä.

Näyttelijä Johan Hannes Erik Häyrinen.

Toinen hyvin muistettu Antero Alpolan ohjelmaidea oli Aatonaaton joululahjavalvojaiset radiossa, jossa Aune Haarla toimi Jouluakkana ja mukana oli myös Johan Hannes Erik ”Hanski” Häyrinen (vuoteen 1948 Högdahl, s. 25.4.1914 Jyväskylä ja k. 21.12.1991 Helsinki). Hannes Häyrynen ennätti uransa aikana tehdä kakkiaan viitisenkymmentä elokuvaroolia. Aatonaaton joululahjavalvojaisia juonsi Antero Alpola itse ja ohjelmaa lähetettiin kaikkiaan 36 jouluaaton aattona vuosina 1956-1991. Antero Alpola ehti pitkän työuransa aikana olla mm. Pertti Olavi ”Spede” Pasasen (s. 10.4.1930 Kuopio ja k. 7.9.2001 Kirkkonummi) esimies. Pertti Pasanen kuoli vain neljä päivää ennen Antero Alpolaa. Antero Alpola kirjoitti muistelmateoksensa, Viihdevuosien vilinässä – Radiokauteni ensimmäinen puoliaika 1945-1960 (Karisto 1988). Toiseksi osaksi suunniteltu ”toinen puoliaika” (vuoteen 1977 asti) jäi lopulta julkaisematta. Antero Alpola kirjoitti tämän lisäksi myös pakinakokoelman, Poudalla sataa harvoin (Gummerus 1958) ja toimitti koululaiskaskukokoelman, Opin sauna autuas aina (Tammi 1984).

Väinö Kirstinä saa valtion kirjallisuuspalkinnon vuonna 1964.

Hiljennytäänpä yhdessä katsomaan, millaisia kirjallisia ohjeita Antero Alpola laati ajanvieteohjelmien tuleville kirjoittajille. Seuraava Antero Alpolan teksti löytyy Väinö Antero Kirstinän (s. 29.1.1936 Tyrnävä ja k. 23.9.2007 Helsinki) kirjasta, Kirjoittajan työt, vuodelta 1968:

”Pöytälaatikkokirjailijat eivät juuri suunnista ajanvietteeseen päin – eivät radion ajanvietteeseen sen enempää kuin muuhunkaan ajanvietteeseen. Henkilö, joka tuntee niin sanotun luomistuskan rinnassaan – tai missä ruumiinosassa tahansa, ei tavallisesti ole ajanvietekirjoittaja. Sisäinen polte ja luomisenpakko ei kertakaikkiaan aja kirjoittajaa ajanvietteen pariin. Ihminen, joka ensisijaisesti kirjoittaa itselleen ja kuuntelee jonkinmoista sisäistä ääntä, väsää yleensä romaania, novellia, lyriikkaa tai syvähenkistä draamaa. Hän tekee työtään siis lähinnä itseään varten. Tietysti hän on iloinen, jos saa sille vastakaikua, mutta pysyy silti uskollisena itselleen ja mielessään kenties vain valittelee, että muut eivät häntä kylliksi ymmärrä.

Aivan toisin on laita ajanvietkirjoittajien. On kuitenkin väärin väittää, että vain raha ratkaisee. Jos kysymys on pelkästään rahasta, ei tulos ajanmittaa tyydytä ketään. Tarvitaan muutakin – tqarvitaan tietoisuus siitä, että on yleisö, joka ottaa asianomaisen hengentuotteen vastaan – kuvaannollisesti sanottuna – voimakkaasti aplodeeraten. Vaikka tähän tavallisesti liittyy rahantulo, tärkein on silti tunne siitä, että on yleisöä. Eivät riitä ammattimaisen asiantuntijayleisön, siis kriitikoiden ja ammattiveljien sekä -sisarten suosionosoitukset. Se on liian laihaa lohdutusta, jos varsinainen yleisö puuttuu. Tilanne on ajanvietekirjoittajien kohdalla samantapainen kuin esiintyvällä taiteilijalla: täytyy olla kohde, jolle antinsa suuntaa.

Kuuntelututkimusten tilastot osoittavat, että heikoimminkin seuratuilla ajanvieteohjelmilla on kuuntelijoita havannollisesti ilmaistuna kymmenkunta messuhallillista tai noin 40 Kansallisteatterin loppuunmyytyä katsomoa. Eniten kuunnelluilla ajanvieteohjelmilla taas on näihin verrattuna yleisöä jopa kymmenkertainen määrä. Mainituissa laskelmissa on ajateltu olevan yhtä vastaanotinta kohden vain yksi henkilö, mikä varmasti on poikkeuksellinen minimi. Todellinen kuuntelijamäärä saataneen, kun edellä mainitut luvut kerrotaan kolmella tai jopa neljällä.

Näin television aikakaudellakin on muistettava, että meillä on puolisen miljoonaa radionkuuntelijaa, jotka ovat vailla televisiota. Aikoinaan juhlittiin suurenmoisena kehityksen täyttymyksenä ja ihmeellisenä saavutuksena puolen miljoonan kuunteluluvun ylitystä. Miksi puolen miljoonan määrä sitten tällä hetkellä antaisi oikeuden aliarvioida radion kuuntelijoiden joukkoa! Se on suuri yleisö. Ei pidä unohtaa, että on henkilöitä, joilla ei ole varaa hankkia televisiota, on henkilöitä, jotka eivät halua hankkia televisiota, on henkilöitä, jotka ovat television ääreltä palanneet radion piiriin, ja on sellaisia, jotka valikoivat kummastakin itselleen sopivaa.

Lyhyesti ilmaistuna: radion ajanvietteen kirjoittajilla on yleisö. Se on uskollista kuuntelijajoukkoa, jota pitää pyrkiä kunnolla palvelemaan. Ajanvietetekstien kirjoittaja voi täysin vapautua tunteesta, että hän tekisi ohjelmaa tyhjille studion seinille.

Miksi juuri radiolle

Merkittävä houkutin on kirjoittajalle niin ikään hänelle työstään koituva taloudellinen hyöty. Valittaen on tedettava, että televisio jostakin syystä maksaa paremmin kuin radio. Asiantila perustuu tehtyihin sopimuksiin. Aivan täsmälleen samasta käsikirjoituksesta televisio voi maksaa lähes kaksi kertaa niin suuren summqn kuin radio. Epäkohta on ilmeinen. Radiokirjoittajan lohdutukseksi jää kuitenkin se tosiasia, että radiojutussa ohjelma on hänen ohjelmansa – televisiolähetyksen ollessa kysymyksessä katselija tuntuu sen sijaan hyvin usein unohtuvan kirjoittajan kokonaan.

Jos kirjoittajalla on todella jotakin sanottavaa, ei televisio ole paras foorumi hänelle, sillä – kuten tunnettua – televisio-ohjelmaa katseltaessa sangen huonosti kuunnellaan, mitä niissä puhutaan. Tieteellisestihän on todettu, että televisio vaikuttaa katsojaan 70-prosenttisesti kuvalla. Perin vähän jää tilaa sanalle. Televisio on esiintyjien, kuvaajien, lavastajien, puvuston suunnittelijoiden ym:n ajatusten toteuttamisen areena. Kirjoittaja jää kuvaruudussa kovin vähäiseksi pikkutekijäksi, erityisesti juuri ajanvieteohjelmissa.

Keskittynyt televisionkatselijahan ei ole luonteenomaisinta televisioyleisöä. Puolivalpas ohjelman seuraaminen riittää hänelle, niin kuin moni lienee ympäristöstään havainnut. Katselijoilla on taipumus kuvaruutuun tuijottaessaan hälistä niin, että hyvänkin tekstin kuuntelu jää hataraksi. Kahvikuppeja kilistellen tehdään huomautuksia esiintyjien vaatteiden huonosta silityksestä, kampausten erikoisuudesta, näyttelijäin yksityiselämästä jne. samalla, kun ehkä hyvinkin terävää tai hauskaa tekstiä virtaa korvien ohi. Kirjoittaja tajuaa silloin oman pienuutensa. Tässä suhteessa on radiokirjoittajalla parempi yleisö. Kirjoittaja voi tuntea olevansa pääasia. Muut vain toteuttavat hänen ajatuksiaan. Jos kirjoittaja haluaa, että yleisö kuuntelee, mitä sille sanotaan ja miten, hän kirjoittaa radiolle!

Tekstin tarve

Millainen on radion ajanvieteohjelmien tekstin tarve? Ajanvieteohjelmista noin kolmannes pohjautuu kokonaan tai ratkaisevasti käsikirjoitukseen, mikä tällä hetkellä merkitsee yli 130 ohjelmaa vuodessa. Tekstin tarvetta voidaan siis pitää melkoisena, eikä mikään viittaa sen vähenemiseen.

Ajanvietteen lajit, joihin tekstiä tarvitaan, ovat seuraavat:

- jännitys- ja seikkailusarjat

- niin sanotut hupailut

- sketšeistä kootut ohjelmat

Radiojännärit

Erilliset jännityskuunnelmat käsitellään kuunnelmatuotantona – sen sijaan sarjaluontoiset radiojännärit lasketaan ajanvietteen puolelle.

Tavallisin mitta on 6-8 jaksoa á 30-45 minuuttia. Ajoittelijan on hieman uhkarohkeata ryhtyä omin päin näin laajaan työhön. Viisainta on sopia radion kanssa asiasta etukäteen. Parasta on tehdä valmiiksi esimerkiksi vain ensimmäinen jakso ja suunnitelma seuraavista.

Kotimainen jännärien tuotanto ei ole ollut kovinkaan runsasta, ja ulkomainen kilpailu on ankara. Tottuneiden ulkomaisten radiokirjoittajien ammattityötä on yltäkylläisesti ostettavissa.

Muutamia perusohjeita:

- Raakuuksilla ja väkivallalla ei pidä herkutella.

- Kertomuksen on värikkyydestää huolimatta oltava uskottavan tuntuinen. Ei pidä esimerkiksi sijoittaa Helsinkiin tapahtumia, jotka lähinnä soveltuvat jonnekin Chicagoon tai Marseilles’hin.

- Varsinaisten mielikuvitusjännäreiden ollessa kysymyksessä on asia toisin. Silloin ei radio oikeastaan tunne mitään rajoja. Radiossa voi panna tapahtumaan vielä monin verroin ihmeellisempiä asioita kuin filmissä – kunhan vain ei pyritä liian vaikealla tavalla näkömielikuvien synnyttämiseen.

- Ei ole mielekästä viedä tarinaa kaukaisiin, vieraisiin maihin ilman, että keskeinen sankaei on suomalainen.

- Ongelmavyyhtiä punottaessa ei pidä unohtaa kuuntelijaa, joka ei samalla tavalla kuin romaania lukiessaan voi tarkistaa jotakin sivuutettua, sekavaa asiaa kääntämällä lehtiä taaksepäin. Kuuntelijan muistia täytyy voida matkan varrella tukea joidenkin asiain kertaamisella, mutta niin, ettei kuuntelija tätä kertaukseksi huomaa.

- On muistettava, että jännitys syntyy repliikkien pohjalta. Jos tappelua käydään täyttä vauhtia kiitävän pikajunan katolla tai riiputaan köydessä viidennen kerroksen korkeudessa, ei tilanteen jännitys radiossa välity kuuntelijaan täysitehoisena, ei läheskään saman vahvuisena kuin nähtynä.

- Ei riitä, että puolta tuntia kohden on kolme yllättävää käännettä. Niitä on oltava vähintään puoli tusinaa.

- Aitouden tuntuun pyrittäessä ei pidä erehtyä uhraamaan ympäristön ja poliisin työskentelytapojen kuvaamiseen niin runsaasti minuutteja, että jutun eloisuus ja hyvä meno kärsii.

- Kertojan käyttö ei ole suositeltavaa.

Hupailu

Hupailu on juoneltaan yhtenäinen, dialogin varaan rakentuva, sisällöltään kevyt ja huvittava radiodramatiikan ohjelmamuoto. Selkeämmin sanottuna se on pienimuotoinen, hauskaksi tarkoitettu radionäytelmä eli huvikuunnelma, jonka arvoa eivät määrää taiteelliset ansiot, vaan viihdyttämis- ja huvittamisvaikutus.

Vaikka hupailu tyypillisimmillään on farssi, on muistettava, että se on radiofarssi. Se ei saa rakentua näyttämöfarssien luontenomaisimpiin tehokeinoihin: henkilöiden yhdennäköisyyteen, piiloutumiseen, naamioitumisiin eikä yhtämittaisiin ”tulee oikealta” ja ”poistuu vasemmalle” liikkumisiin.

Ryhtyessään hupailun tekemiseen on kirjoittajan syytä pitää mielessään, että ensin on idean synnyttävä, sitten suunniteltava tämän idean toteuttava juoni, joka tiettyjen roolihenkilöiden avulla viedään tiettyjen mutkien kautta tiettyyn päätökseen. Eikä siis niin, että keksitään pari hassua tyyppiä ja uskotaan jotenkuten kyhätyn juonen kantavan niiden myötävaikutuksella ohjelman vaadittuun minuuttimäärään.

Juoniainesta on oltava riittämiin. Puolentoista tunnin vakavan kuunnelman ainekset riittäisivät usein vain nipin napin puolen tunnin hupailuun. Henkilöiden luonnekuvan aikaansaamiseksi ei hupailussa voi käyttää liikaa aikaa, sillä se jarruttaa tapahtumia ja juonen mutkittelevaa juoksuttelua, joka tällaisessa ohjelmassa on pääasioita.

Liian suuria henkilömääriä ei pidä harrastaa – kuuntelija ei pysty seuraamaan juonta, ellei hän tiedä ja muista, kuka kulloinkin puhuu. Yksinpuheluja on vältettävä. Ei ihminen normaalissa elämässä puhele itsekseen ääneen ajatuksiaan. Se tuntuu radiossakin epäluotettavalta. Yleensäkin hupailureplikoinnin on oltava enemmän todellisuutta jäljittelevää kuin taidekuunnelmien. Ei siis tyylittelyä vuorosanoissa! Eikä romaanidialogia! - Yksinpuhelu voidaan hyväksyä, jos se on puhetta, joka on osoitettu kuuntelijalle.

Väite, että uusia aiheita ei enää ole, lienee tosi. Uusi tekija tai yleensä taitava tekijä voi kuitenkin valaa vanhaan ideaan niin uuden hengen, että kuluneisuus ei häiritse tai että sitä ei jopa huomata. On kuitenkin muutamia melko lähelle romuttamisvaihetta käytettyjä aiheita, joiden varaan ei pitäisi ruveta hupailua rakentamaan. Jospa jätettäisiin syrjään ainakin seuraavaksi kymmenvuotiskaudeksi pikkumaiset mahtailevat johtajat, leijonan luonnolla varustetut anopit, matelevat tohvelisankarit, hajamieliset professorit, esimiestään mielistelevät konttoripimut ja muut hyper-super-klišeet.

Hupailun ei todellakaan tarvitse jäljitellä rakenteeltaan huvinäytelmää. Radio antaa liikkumiseen mahdollisuuksia aivan toisin miten kuin näyttämö. Kuitenkaan ei ole mitään ideaa pyrkiä harjoittamaan jutun tapahtumia väkisin monelle taholle vain muka radionomaisen ilmaisutavan vuoksi. Jos juttu ei kaipaa liikkuvuutta vaan elää hyvin ilman sitä, niin pysyköön paikallaan. Muuten saadaan tulokseksi kenties vastaavanlaista surkeutta kuin monet näytelmien filmatisoinnit.

Hupailu saattaa olla pinnallinen. Se voi olla psykologisesti ulkokohtainen. Tällaiset seikat voidaan helposti antaa anteeksi eikä niitä lasketa varsinaisiksi virheiksi tai heikkoudeksi. Sen sijaan on hupailun ehdottomasti pyrittävä huvittamaan kuuntelijain joukkoa, jolle se on tarkoitettu. Yleispätevä ohje: käsikirjoituksen on sisällettävä hupaisia yksityiskohtia vilkkaasti polveilevan juonen mutkissa ja lisäksi sen on kokonaisuutena muodostettava laskelmoidusti loppua kohti nouseva kaari. Toivottavaa on, että hauskuus ei siis tosiaankaan keskity vain joihinkin kohtauksiin. Ei riitä, että koko juttu muilta osiltaan on vain valmistelua näitä muutamia huippuja varten ilman erityisempiä hauskuuspisteitä matkan varrella. Juonessa, juonen osasissa, tyyppien luonnekuvissa, repliikeissä – kaikessa pitäisi olla ns. hauskaa – tai ainakin mielenkiinnon vireillä pitävää. Hauskalla ei tässä tarkoiteta vitsejä, eikä tällä hauska-käsitteen painottamisella suinkaan ohjelman hauskalla kyllästämistä väkipakolla. Luottamus on sittenkin hupailun tärkein ominaisuus. Ilman luontevuutta ei hauskuutta synny.

Väenväkin yrittäminen, jollaista silloin tällöin hupailuissa havaitsee, on enemmän ohjaajan ja näyttelijän kuin kirjoittajan syntejä. Näyttelijät on enimmäkseen koulittu ilmaisuun, joka varmaankin näyttämöllä on paikallaan ja ehkä jotenkin siedettävissä taidekuunnelmissa, mutta joka voi pilata hyvänkin ajanvietteellisen radiotekstin. Tottumus epäaitoon replikointiin ja taipumus sävyttää vuorosanat ”näyttelijän tapaan” ei ole useinkaan kirjoittajan vika. Siitä huolimatta ei hänenkään ole toki syytä asettua itsetyytyväisenä nojatuoliin ja katsoa tehneensä jotakin täydellistä.

On erittäin terveellistä seurata oman juttunsa esitystä. Kun kirjoittaja kuulee hupailunsa, hän on usein pettynyt. Se ei vastannut odotuksia. Hän huomaa näyttelijäin virheet – toivottavasti myös omansa. Voi ainakin huomata, että jos kirjoitan ”tällä ja tällä” tavalla, niin näyttelijöillä on taipumus lausua asia ”sillä ja sillä” tavalla. Seuraavalla kerralla osaa sitten välttää tätä repliikkien kirjoittamistapaa, koska oletettavasti näyttelijät sanovat juuri sillä tavalla kirjoitetut repliikit toisin kuin kirjoittaja tarkoittaa. On koetettava kirjoittaa tekstinsä niin, ettei näyttelijöillä kerta kaikkiaan ole mahdollisuutta sävyttää niitä väärin.

Ajanvieteohjelmien tekstien esitys ei yleensä tarjoa mahdollisuuksia moniin eri tulkintoihin. On vain yksi oikea tulkinta, muut tulkinnat ovat vääriä. Ohjaajan asia on saada näyttelijät löytämään tämä yksi ja ainoa oikea. Taidekuunnelmissa, samoin näyttämöllä, on asia toinen.

Sketsit

Radiosketsi on lyhyt draamallinen ohjelmamuoto – joskus kenties vain minuutin mittainen, tavallisesti vajaan viisi minuuttia, joskus hieman pitempikin. Se ei ole pakina, mutta monologi se saattaa olla. Se voi sisältää pienen tilanteen, joka tietystä vaiheesta viedään tiettyyn loppupisteeseen. Se voi joskus olla myös vain jostakin näytteeksi tarkoitettu katkelma. Sketsit ovat tiivistettyä sanaa. Teräviä ja hauskoja ne pyrkivät olemaan. (Esimerkiksi useat nimimerkki Ollin ns. pakinoista ovat oikeastaan sketsejä.)

Irralliset sketsit hankitaan yleensä tilaustyönä, koska ne sijoitetaan tavallisesti aivan tiettyihin, ennakolta suunniteltuihin yhteyksiin. Silloin tällöin kuultu ohjelmatyyppi on sketsisikermä. Kirjoittaja on keksinyt aiheen, jota hän valottaa eri tahoilta. Hän kirjoittaa aiheesta joukon sketsejä – esimerkiksi vaikkapa puoli tusinaa – jotka tavallisesti kertoja liittää yhteen, ja täten niistä muodostuu ehjä kokonaisuus.

Esimerkkejä: ”Kaikenlaista kaahaamista”. Erilaiset autoilijatyypit pelkistettyinä ja karrikoituina kukin omassa sketsissään. ”Suvikuvia.” Kesälomailijan luonteenomaiset harmitilanteet. ”Italian salaattia.” Suomalaiset turistit tonttuilemassa ensimmäisellä ulkomaanmatkallaan.

Irrallisia sketsejä tilataan usein täydentämään esimerkiksi joitakin julkista yleisötilaisuutta, kun on saatava musiikin, haastattelujen ja kilpailujen lomaan vaihtelevuuden vuoksi muunlainen ohjelmakohta. Tällöin on sketsin pohjaksi annettu melko tarkoin rajattu aihe ja ohjeet sen käsittelytavasta sekä määrätty henkilöiden luku ja sketsin pituus. Tällainen kirjoitustyö edellyttää vahvaa tottumusta ja hyvää ammattitaitoa, joka aloittelijalta yleensä puuttuu.

Irrallisia sketsejä, joita ei ole tilattu, vaan jotka kirjoittaja on laatinut oman mielensä mukaan, voidaan silloin tällöin lunastaa. Tällaisista eri kirjoittajilta saaduista sketseistä kootaan toisinaan sikermiä, joiden ainekset radion ajanvietetoimitus liittää kertojan avulla yhteen.

Tietynlaisia sketsisikermiä ovat niin ikään radiorevyyt ja kabaretit. Tämäntapaisten ohjelmien sävy on tavallisesti ajankohtainen ja pureva eikä huumoria viljellä vain huumorin vuoksi. Pelkällä ajankohtaisten asiain tuntemuksella ei tulla toimeen, ei liioin pelkällä hauskan kirjoittamistaidolla ilman asioiden tuntemusta. Joka tapauksessa hyvän kynämiehen on helpompi kirjoittaa vähäisellä asiantuntemuksella kuin suuren asiantuntijan vähäisin hauskan kirjoittajan lahjoin. Aina näet voi rajoittaa aiheensa sangen suppeaksi. Perusteellinen käsittelyhän ei kuulu tämän lajin ohjelmien luonteeseen, ei liioin vakava syväluotaus.

Juuri näissä ohjelmissa joudutaan tekemisiin erilaisten arvovaltaisten järjestöjen, liittojen, puolueiden ja yhdistysten kanssa, jotka eivät pidä siitä, että niitä sivuavia asioita käytetään naurattamismateriaalina. Jokin asia on jollekin vaarallinen, jokin ei. Mitään sääntöä ja kaavaa ei ole. Aloittelevalle kirjoittajalle tämä on toivoton sarka viljeltäväksi, ja melko ohdakkeista se on tottuneemmillekin. Suomessa kun ollaan.

Muita lajeja

Vielä on muutama kirjoitettu, ajanvietteellinen ohjelmatyyppi, jota on vaikea sijoittaa edellä mainittuihin ryhmiin.

On hankala keksiä lajinimikettä ”Iltaranttali”-tyyppiselle ohjelmalle, jonka kaltaisia silloin tällöin on putkahtanut esiin. Sellainen on kahden henkilön – A:n ja B:n – välistä leukailevaa keskustelua. Siinä sanavaihto sinänsä sisältää käänteet ja vitsit, mitään ei tapahdu eikä itse keskustelu varsinaisesti tähtää mihinkään – korkeintaan loppuun sijoitettuun parhaaseen leikkaukseen. Tällaista on vaikea nimittää edes sketsiksi. Henkilöt eivät missään, heillä ei ole mitään ominaisuuksia, ei ikää, ei mitään taustaa. He ovat vain kaksi ääntä, jotka pitävät yllä vitsikylläistä keskustelua kuitenkaan vitsejä varsinaisesti kertomatta. Kysymyksessä on dialogi, mutta ei missään mielessä mikään draaman laji.

Tällaisten keskustelupalasten on oltava lyhyitä. Ilman musiikin suomaa keskeytystä niitä ei siedä kuunnella viittäkään minuuttia yhtäjaksoisesti. Puolen tunnin ohjelmaan mahtuu 6-7 tällaista katkelmaa, sillä musiikit, jotka palasten väliin sijoitetaan, ovat niin ikään sangen lyhyitä.

Erilaiset parodiat – radio-ohjelmaparodiat ja esimerkiksi monenmoiset romaaniparodiat kuulokuva-ivamukailuina – vaativat parodioitavan asian perussävyn oikeaa tajuamista, tietynlaista näkemystä ynnä kirjoittajan erikoistaitoa. Asioiden hullunkuriseksi vääntäminen ei ole toki vielä parodiaa. Näiden ohjelmien käsikirjoitusten kysyntä ei ole kovin suurta, koska tämän koomisuuden lajin ymmärtäjien joukko lienee verraten puppea. Lisäksi parodian kirjoittaminen on vaikeata. Keskinkertainen hupailu voi miellyttää verraten monia kuuntelijoita, keskinkertailen parodia tuskin ketään.

Kuulokuvat

Niin sanotut kuulokuvaohjelmat ovat puolidraamallinen ohjelmalaji, jonka tarkoitus on kepeästi valistava ja samalla lievästi viihdyttävä. Kuulokuvaohjelmat voidaan jakaa selvästi kahteen pääryhmään: romaaneista laaditut kuulokuvaohjelmat ja asiakuulokuvaohjelmat. Romaanikuulokuvaohjelmat muistuttavat jossakin määrin kuunnelmia, asiakuulokuvaohjelmat taas feature-ohjelmia.

Jos romaanista tehdään kuunnelma tai jos siitä tehdään kuulokuvaohjelma, ei lopputulos ole suinkaan sama. Kuunnelmanteko tarkoittaa teoksen uudelleen luomista ja päämääränä on draamamuotoinen taideteos. Romaanista laadittu kuulokuvaohjelma on taas pääasiassa referoiva. Se seuraa yleensä romaanin rakennetta, käyttää kertojaa siinä, missä kirjassakin on kerrontaa, ja keskustelut käydään samaan tapaan kuin romaanissakin. Kertojan avulla selvitään paikoista, jotka ovat vaikeasti dramatisoitavissa. Kuulokuvaohjelman tekeminen romaanista on suuremmaksi osaksi karsimistyötä. Liuskan mittaiset kertojan osuudet tuntuvat romaanikuulokuvassakin lähes liian pitkiltä.

Romaanikuulokuva välittää kuuntelijalle kertomuksen juonen, henkilöt ja tärkeimmät tapahtumat. Samasta teoksesta tehty kuunnelma taas pyrkii tarjoamaan saman taidenautinnon kuin alkuperäinen romaanikin. Kuunnelman sovittajan on paras kuvitella, miten kirjailija itse olisi tehnyt teoksensa, jos hän olisikin suoraan päätynyt kuunnelman kirjoittamiseen eikä romaaniin. Kuulokuvasovituksen laatijan ei puolestaan tarvitse tällä vaivata päätään.

Asiakuulokuvaohjelmat ovat valistavia. Ne voivat kertoa Suomenlinnan rakentamisesta, sulfa-lääkkeiden keksimisestä, hevosesta, suurista nälkävuosista, Amazon-virrasta, aurinkokuninkaan hovista jne. Luonteenomaista on runsaanlainen kertojan käyttö, aidot asiakirjaotteet ja dramatisoidut kohtaukset so. varsinaiset ”kuulokuvat”, joiden avulla elävöitetään ja havainnollistetaan merkittäviä tapahtumia. Kertojan tehtävä on selvittävä ja johdattava. Tapahtumia ei pidä antaa kertojan välitettäväksi, vaan juuri niitä on, mikäli mahdollista, laadittava dialogin varaan rakentuvia kohtauksia. Kertojan osuuksien yhteenlasketut pituuden ei pitäisi ylittää neljännestä koko ohjelman kestosta eikä erillisten kertojan osuuksien puolta liuskaa.

Feature-ohjelmat poikkeavat kuulokuvista ennen kaikkea siinä suhteessa, että niissä kaiken keskipisteenä ja päätekijänä on lähinnä selostajanluontoinen henkilö, joka käyttää tärkeimpänä apukeinonaan haastatteluja ja lausuntoja. Mahdolliset dramatisoidut kohtaukset ja näytteiden luennat ovat yleensä vain lisämausteina. Kuulokuvaohjelmissa ei sen sijaan ole selostusta, ei haastattelua. Kaikki on niissä kirjoitettua.

Ryhdyttäessä tekemään asiakuulokuvaohjelmaa on ensiksi hankittava käsiin kaikki saatavissa oleva materiaali ja vasta sitten ryhdyttävä seulontatyöhön. Ei niin, että hankitaan vain sen verran materiaalia, että se hyvin riittää vaadittuun minuuttimäärään. Näin ei synny tasasuhtaista, virheetöntä ohjelmakokonaisuutta.

Joskus on puhuttu niin sanotusta rapsodiasta eräänä radion ajanvietteellisenä ohjelmamuotona. Se on tavallaan kovasti kevennetty asiakuulokuvaohjelma, jossa musiikilla, jopa runoilla, on merkittävä osuus. Se on oikullisempi, haihattelevampi, tavallaan naisellisempi kuin tiukasti asiassa pysyttelevä kuulokuva. Rapsodianimitystä käytetään nykyään harvoin, vaikka ohjelmatyyppi ei sinänsä ole kuollut.

Kartettavaa

Eräänlaisena mörkönä tuntuu kummittelevan käsitys radion ns. kielletyistä asioista. Erityisesti yhdistetään tämä ajatus ajanvieteohjelmiin. Pahimmat karikot väistetään, jos noudatetaan yksinkertaista ohjetta: ei pidä pyrkiä esittämään mitään, jota ei tavallinen ihminen voi punastelematta ja ilman vaivautumisen tunnetta kuunnella missä seurassa tahansa. Kaikkia pahoja pöpöjä ei tätä neuvoa noudattamalla vielä kuitenkaan karkoiteta. Siksi pieni luettelo asioista, joita radioajanvietteessä on syytä karttaa:

ulkopolitiikkaa

valtion päämies

mainostaminen (tavaramerkit, liikkeiden nimet, mainoksista tunnetut iskulauseet

itsemurha

raakuudet yleensä

henkiset ja ruumiilliset vajavuudet

leikinlasku vakavien sairauksien kustannuksella, jotka voivat viedä ruokahalun

kiroileminen

siunaileminen

uskonnolliset asiat (ei vain kristittyjen)

hyvän maun vastaisuudet (ei hilsettä, ei hammasmätää, ei sylkeä, ei mitään ihmiskehon eritteitä eikä ulosteita, ei niistämistä, ei raapimista, ei nikottelua, ei röyhtäilyä jne.)

humalassa olo ja alkoholin käyttö

ujostelematon seksiasiain esiintuominen

maalaiset

Lisäksi, kuten jo sanottu, lukuisat järjestöt, liitot, yhdistykset ja puolueet vaanivat aistit valppaina, ettei vain niiden liikavarpaille astuta. Joskus on jokin vaarallista, joskus ei. Kukaan ei tiedä, mikä ja koska.

Lopuksi

Tässä radion ajanvietetekstien laadinnassa annetut neuvot ovat verrattain kaavamaisia ja lähinnä suuntaa osoittavia. Pelkästään näitä seuraamalla ei toki voi taata itselleen hyvää tulosta eikä toisaalta olla varma, ettei näistä poikkeamalla voisi rakennella erinomaistakin ohjelmaa. Juttu voi olla käyttökelvoton, vaikka siitä ei löytyisi yhtään virhettä. Ainoa virhe on kenties se, ettei se ole hauska. Mikä on hauska? Mikä kenellekin. Yleispätevää hauskaa ei ole.

Jotta hyvään tulokseen päästäisiin, on kirjoittajassa itsessään asuttava oikea henki ja kyky ainakin vähitellen oivaltaa, mikä ja miten toteutettuna on radiomaisesti ansiokasta. Notkeatyylinen mainosmies, sujuvan lehtiraportaasin kirjoittaja tai hyväkynäinen pakinakokoelmien julkaisija ei ilman muuta ole mainio radioajanvietteen tekijä. (Silloin tällöin kyllä on.) Radio on vaikea elementti hallita. Se ei jokaiselle lahjakkaallekaan aukene äkkiä, useille ei ehkä koskaan. Mutta radion ajanvietteen kirjoittaminen on kiintoisaa. Kannattaa yrittää.

P.S. - Älä kirjoita liian tiheitä liuskoja. Niitä on paha lukea ja hankala korjata. Paperi ei ole Suomessa kallista.”

Antero Alpola

 

Lääkeyhtiö Pfizerin perustivat serkukset Karl Christian Friedrich ”Charles” Pfizer (s. 22.3.1824 ja k. 19.10.1906) ja Charles F. Erhart – syntynyt Karl Erhart 25.9.1821 ja k. 27.12.1891) vuonna 1849. Karl Christian Friedrichin vanhemmat olivat Karl Frederich Pfizer ja Carioline Klotz. Karl syntyi Ludwigsburgissa, Württembergin kuningaskunnassa eli nykyisessä Saksassa, kuten vanhempi serkkunsa sekä tuleva liikekumppani ja lankonsa Karl Erhart. Lokakuussa 1848 kemisti Karl Pfizer muutti Yhdysvaltoihin. Karl Pfizer avioitui Anna Hauschin kanssa vuonna 1859 omassa kotikaupungissaan, Ludwigsburgissa, jossa Karl vieraili melko usein. Annalla ja Karlilla oli kuusi lasta, joista vain viisi selviytyi aikuisikään saakka: Charles Jr (1860-1928), Gustavus (1861-1944), Emile (1864-1941), Helen Julia (s. 1866) ja Alice, joka avioitui itävaltalaisen paroni Bachofen von Echtin kanssa.

Lääkeyhtiö Pfizerin perustaja, Karl Pfizer.

Karl Pfizer lainasi vuonna 1849 2500 dollaria omalta isältään ostaakseen liikerakennuksen Williamsburgista, New Yorkin Brooklynista. Karl Pfizer perusti serkkunsa Erhartin kanssa samana vuotena yrityksen, Pfizer & Co. Inc. Tämä yritys valmisti ensin santoniinia eli loislääkettä, mutta laajensi myöhemmin tuotantoaan muihin kemikaaleihin. Yrityksen pääkonttori sijaitsi Bartlett Streetillä Williamsburgissa. Yritys pääsi voimakkaaseen kasvuun sitruunahapon tuotannolla 1880-luvulla. Sitruunahapon valmistukseen Pfizer toi Italiasta kalsiumsitraattia, mutta ensimmäisen maailmansodan aikana raaka-aineesta alkoi olla pulaa. Silloin keksittiin sieni, jota fermentoimalla saatiin jälleen sitruunahappoa. Yritys kehitti fermantointiteknologian asiantuntemusta ja taitoja sovellettiin mm. penisilliinin ja antibioottien massatuotannossa toisen maailmansodan kuluessa. Pfizer muutti hallinnallisen pääkonttorin Manhattanille 81 Maiden Laineen vuonna 1881. Karl Pfizer jatkoi kiinteistöjen ostamista Williamsburgin kaupunginosasta ja vuodesta 1898 myös City of Greater New Yorkista. Hän laajensi laboratoriotaan ja tehdastaan; toimistot säilyivät Flushing Avenuella aina 1960-luvulle asti. Brooklynin tehdas suljettiin lopullisesti vuonna 2009. 

Erhart avioitui Karl Pfizerin sisaren, Francesin kanssa, jolloin Erhartista tuli Pfizerin lanko. Vuonna 1891 Erhart kuitenkin kuoli ja silloin astui voimaan serkusten tekemä kumppanussopimuksen ehto, jossa määrättiin, että elossa oleva voi ostaa toisen osuuden yrityksestä puolella sen varastoarvosta. Karl Pfizer käytti välittömästi tätä mahdollisuutta hyväkseen ja maksoi liikekumppaninsa perillisille 119 350 dollaria liiketoiminnasta. Karl Pfizer jaksoi toimia yrityksensä johdossa 51 vuotta eli vuoteen 1900 saakka. Pfizer kuoli lokakuussa 1906 kesäkodissaan, Lindgatessa Newportissa, Rhode Islandilla. Perheen pääasunto sijaitsi Clinton Hillissä, Brooklynissa. Hänen jälkeensä yrityksen toimitusjohtajana toimi hänen poikansa Charles Pfizer Jr, jota seurasi toimitusjohtajana myöhemmin Charles Jr:n veli, Emile Pfizer.

Koska penisilliinin hinnat laskivat, joutui Pfeizer etsimään uusia antibiootteja, joilla saisi suuremman tuottopotentiaalin. Vuonna 1950 Pfizer löysi oksitetrasykliinin, joka muutti yrityksen hienokemikaalien valmistajasta tutkimukseen perustuvaksi lääkeyhtiöksi. Vuonna 1959 Pfizer perusti eläinterveysosaston Terre Hauteen, Indianaan, jolla oli 700 hehtaaria maatilalla sekä tutkimuslaitos. 1950-luvulla lääkeyhtiö Pfizerilla oli toimistot jo Belgiassa, Brasiliassa, Kanadassa, Kuubassa, Meksikossa, Panamassa, Puerto Ricossa ja Isossa-Britanniassa. Yhtiö siirsi vuonna 1960 lääketieteellisen tutkimuslaboratorionsa New Yorkista Grotoniin, Connecticutiin. Tulehduskipulääke (reseptilääke) Felden (piroksikaami) tuli Pfizerilta markkinoille vuonna 1980 ja se oli ensimmäinen lääke, joka tuotti yritykselle miljardin dollarin tulot.

Vuonna 1981 Pfizer sai hyväksynnän Diflucanille (flukonatsoli), ensimmäiselle suun kautta nautittavalle hoidolle vakaviin sieni-infektioihin, kuten kandidaasi, blastomykoosi, kokkidiodomykoosi, kryptokokkoosi, histoplasmoosi, dermatofytoosi ja pityriasis versicolor. Pfizer osti vuonna 1986 Plivalta maailmanlaajuiset oikeudet Zithromaxiin (atsitromysiini), makrolidiantibioottiin, jota Infectious Disease Society of America suosittelee ensisijaiseen hoitoon tietyissä keuhkokuumetapauksissa. Pfizerin tutkijat Peter Dunn ja Albert Wood loivat vuonna 1989 Viagran (sildenafiilin) korkean verenpaineen ja angina pectoriksen, sepelvaltimotautiin liittyvän rintakivun hoitoon. Viagra patentoitiin vuonna 1991 Yhdistyneessä kuningaskunnassa sydänlääkkeeksi. Lääketutkimukset kuitenkin osoittivat pian, että se ei toiminut sydänsairauksien hoitossa. Kliinisissä lääketutkimuksissa vapaaehtoisilla esiintyi lisääntynyttä erektiota useita päiviä lääkkeen ottamisen jälkeen. Näin erektiolääke patentoitiin Yhdysvalloissa vuonna 1996 ja FDA hyväksyi lääkkeen markkinoille maaliskuussa 1998. Viagran patenttisuoja päättyi vuonna 2020.

Zoloftinin (sertraliini) markkinointiin Pfizer sai luvan vuonna 1991. Tämän selektiivisten serotoniinin takaisinoton estäjäjien (SSRI) masennuslääkkeen kehittivät Pfizerin kemistiti Kenneth Koe ja Willard Welch yhdeksän vuotta aikaisemmin. Sertraliinia määrättiin ensisijaisesti vakavaan masennushäiriöön aikuisille avohoidossa sekä pakko-oireiseen häiriöön, paniikkihäiriöön ja sosiaaliseen ahdistuneisuushäiriöön sekä aikuisille että lapsille. Vuoteen 2005 mennessä lääkettä oli myyty yli kolmella mijardilla ja yli 100 miljoonaa ihmistä oli hoidettu lääkkeellä. Vuonna 2006 lääkkeestä tuli geneerinen lääke ja Zoloftin patentti loppui kesällä 2006. Japanilainen lääkeyhtiö Eisai sai vuonna 1996 yhteistyössä Pfizerin kanssa FDA:lta hyväksynnän donepetsiilille Aricept-tuotemerkillä Alzheimerin taudin hoitoon. Lääkeyhtiö Pfizer sai samoin hyväksynnän Norvascille (amlodipiini), joka on dihydropyridiinin kalsiumkanavasalpaajaluokkaan kuuluva verenpainelääke.

Pfizer teki vuonna 1997 yhteismarkkinointisopimuksen lääketehdas Warner-Lambertin kanssa Lipitor-lääkkeestä (atorvastatiini), joka on statiini hyperkolesterolemian hoitoon. Lääke oli viides statiini, joka oli kehitetty kolesterolin hoitoon ja yritys väitti, että se vähensi LDL-kolesterolia tehokkaammin kuin muut statiinit. Vuonna 2011, kun lääkkeen patenttisuoja päättyi, Lipitor oli kaikkien aikojen myydyin lääke noin 125 miljardilla dollarilla 14,5 vuoden ajan. Vuonna 2002 Bill & Melinda Gatesin säätiö osti lääkeyhtiö Pfizerin osakkeita.

Lääkeyhtiö Pfizer sai vuonna 2004 hyväksynnän Lyrica-lääkkeelle (pregabaliini), joka estää kouristuksia ja lievittää ahdistusta. Lääkettä käytetään epilepsiaan, neuropaattisiin kipuihin, fibromyalgiaan, levottomat jalat-oireyhtymän hoitoon sekä yleistyneeseen ahdistuneisuushäiriön hoitoon. Geneeristen lääkkeiden valmistajat riitauttivat Lyrica-lääkkeen patentin Yhdysvalloissa. Patentti hyväksyttiin vuonna 2014, minkä johdosta vanhentumispäivää siirrettiin vuoteen 2018. Lääkkeen myynti oli yksin vuonna 2016 jopa 4,2 miljardia dollaria.

Joulukuussa 2006 lääkeyhtiö Pfizer luopui torsetrapibin kehittämistyöstä, sillä vaiheen III kliinisissä tutkimuksissa – niihin osallistui 15 000 potilasta – lääkettä saaneiden ryhmässä sattui yllättävän paljon kuolintapauksia. Pfizer menetti noin miljardi dollaria tässä epäonnistuneessa lääkekokeilussa ja yhtiön osakekurssi samalla tippui 11 prosenttia samana päivänä, kun asiasta tiedotettiin yleisölle.

Lääkeyhtiö Pfizer osti kesäkuussa 2000 lääkeyhtiö Warner-Lambertin suoraan 116 miljardilla dollarilla. Jotta Pfizer täyttäisi Federal Trade Commissionin eli kilpailuviranomaisten asettamat ehdot kaupalle Pfizer joutui myymään vähäisiä osuuksia tuotteistaan kilpailijoille. Tässä yrityskaupassa lääkeyhtiö Pfizer nousi jo maailman toiseksi suurimmaksi lääkeyhtiöksi. Vuonna 2003 Pfizer sulautui ruotsalaiseen Pharmaciaan ja samassa yhteydessä Pfizer osti myös lääkeyhtiöt Searlen ja Sugenin. Pfizer sulki samana vuonna Sugen ja 300 ihmistä jäi siinä yhteydessä työttömäksi; useita yrityksen ohjelmia siirtyi suoraan Pfizerille, kuten sunitinibi-syöpälääke, jonka FDA hyväksyi käyttöön tammikuussa 2006. Lääkeyhtiö Searle oli kehittänyt Flagylin (metronidatsoli), nitroimidatsoliantibioottilääkkeen, jota käytettiin varsinkin anaerobisiin bakteereihin ja alkueläimiin. Searle kehitti samoin selekoksibin (Celebrex), joka on COX-2:n estäjä ja ei-steroidinen tulehduskipulääke (NSAID), jota käytetään nivelrikon kivun ja tulehduksen hoitoon. Pfizer ilmoitti lokakuussa 2006 ostavansa PowerMedin.

Lääkeyhtiö Pfizer osti 15.10.2009 amerikkalaisen lääkeyhtiö Wyethin 68 miljardilla dollarilla. Kauppa teki Pfizerista heti maailman suurimman lääkeyhtiön. Kaupassa Pfizer sai mm. pneumokokkikonjugaattirokotteen, jota käytetään invasiivisten pneumokokki-infektioiden ehkäisyyn. Pfizer esitteli tästä rokotteesta parannellun version vuonna 2010 ja rokotteelle myönnettiin patentti Intiassa vuonna 2017. FDA hyväksyi 4.9.2012 myyntiluvan Pfizerin bosutinibin (Bosulif) lääkkeelle, joka on tarkoitettu krooniseen myelooiseen leukemian hoitoon. Pfizer sai marraskuussa 2012 Yhdysvaltain elintrvike- ja lääkevirastolta (FDA) hyväksynnän Xeljanzille (tofasitinibille), jolla hoidetaan nivelreumaa ja haavaista paksunsuolentulehdusta. Vuonna 2018 lääkkeen myynti oli 1,77 miljardia dollaria ja tammikuussa 2019 lääke oli Yhdysvaltojen suosituin lääke suoraan kuluttajille suunnatussa mainonnassa (Humira). Pfizer osti syyskuussa 2014 Innopharman 225 miljoonalla dollarilla.

Pfizer-yhtiö ilmoitti 5.1.2015 ostavansa määräysvallan Redvaxista ja samalla laajentavansa ihmisten sytomegalovirukseen kohdistuvaa rokotevalikoimaansa. Helmikuussa 2015 Pfizer sai FDA:lta hyväksynnän palbosiclibille (Ibrance) tietyntyyppisten rintasyöpien hoitoon. Pfizer ja Bar-Ilanin yliopiston laboratorio ilmoittivat toukokuussa 2015 kumppanuudesta, joka perustuu lääketieteellisen DNA-nanoteknologian kehittämiseen. Lääkeyhtiö Pfizer osti kesäkuussa 2015 Nimenrixin ja Mencevaxin – meningokokkirokotteet – lääkeyhtiö GlaxoSmithKlinelta noin 130 miljoonalla dollarilla. Lääkeyhtiö Hospiran Pfizer osti syyskuussa 2015 noin 17 miljardilla dollarilla. Hospira tunnettiin maailman suurimpana geneeristen ruiskeena käytettäven lääkkeiden valmistajana. Lääkeyhtiöt Allergan ja Pfizer ilmoittivat 23.11.2015 suunnitelmasta fuusioida yhtiöt 160 miljardin dollarin kaupalla; tämä on kaikkien aikojen suurin lääkekauppa sekä historian kolmanneksi suurin yritysfuusio.Fuusio yhteydessä suuniteltiin, että uusi yhtiö säilyttäisi kotipaikkansa Irlannissa, missä Allerganin juuret olivat; tämän seurauksena uuden yhtiön maksama yhtiöveroprosentti olisi melko alhainen, vain 12,5 prosenttia. Pfizer ja Allergan irtisanoivat kuitenkin sulautumissopimuksen 6.4.2016.

Lääkeyritys Pfizer osti kesäkuussa 2016 Anacor Pharmaceuticalsin 5,2 miljardilla dollarilla laajentaen portfolionsa sekä tulehdus- että immunologianlääkkeiden alalle. Pfizer teki elokuussa 2016 40 miljoonan dollarin tarjouksen konkurssissa olevan BIND Therapeuticsin omaisuudesta. Vielä samassa kuussa Pfizer osti Bamboo Therapeuticsin 645 miljoonalla dollarilla saaden näin laajennusta geeniterapiatarjontaansa. Syyskuussa 2016 Pfizer osti vielä syöpälääkkeitä valmistavan Medivationin 14 miljardilla dollarilla. Pfizer lisensoi lokakuussa 2016 anti- CTLA4 moniklinaalisen vasta-aineen, ONC-392, Oncolmmunelta. Marraskuussa 2016 lääkeyhtiö Pfizer rahoitti 3 435 600 dollarin tutkimuksen CDC-säätiön kanssa ”seuloa ja hoitaa”-strategioita kryptokokkitaudin tutkimiseksi Botswanassa. Pfizer osti joulukuussa 2016 AstraZenecan pienimolekyylisten antibioottien liiketoiminnan 1,575 miljardilla dollarilla.

Pfizer ilmoitti tammikuussa 2018 lopettavansa tutkimukset Alzheimerin taudin ja Parkinsonin taudin hoidoista; yhtiön mukaan noin 300 tutkijaa menettäisi työnsä tämän vuoksi. FDA hyväksyi heinäkuussa 2018 markkinoille enzalutamidin, jonka Pfizer ja Astellas Pharma olivat kehittäneet potilaille, joilla on kastraatioresistentti eturauhassyöpä. Elokuussa 2018 Pfizer-yhtiö allekirjoitti sopimuksen BioTechin kanssa yhteisten tutkimus- ja kehittämistoimien toteuttamisesta mm. mRNA-pohjaisiksi influenssarokotteiksi.

Pfizer osti heinäkuussa 2019 Therachonin 810 miljoonalla dollarilla laajentaen näin harvinaisten sairauksien portfoliotaan. Samoin heinäkuussa 2019 yritys onkilogian tehostamisen vuoksi osti Array Biopharman 10,6 miljardilla dollarilla. Pfizer yhdisti elokuussa 2019 kuluttajien terveydenhuollon liiketoimintansa GlaxoSmithKlinen kanssa yhteisyritykseksi. Syyskuussa 2020 Pfizer osti 9,9 prosentin osuuden Cstone Pharmaceuticalsista 200 miljoonalla dollarilla. Viatrasista Pfizer omistaa 57 prosenttia.

Pfizer osti heinäkuussa 2019 Therachonin 810 miljoonalla dollarilla laajentaen näin harvinaisten sairauksien portfoliotaan. Samoin heinäkuussa 2019 yritys onkilogian tehostamisen vuoksi osti Array Biopharman 10,6 miljardilla dollarilla. Pfizer yhdisti elokuussa 2019 kuluttajien terveydenhuollon liiketoimintansa GlaxoSmithKlinen kanssa yhteisyritykseksi. Syyskuussa 2020 Pfizer osti 9,9 prosentin osuuden Cstone Pharmaceuticalsista 200 miljoonalla dollarilla. Viatrasista Pfizer omistaa 57 prosenttia. Huhtikuussa 2021 lääkeyhtiö Pfizer osti Amplyx Pharmaceuticalsin sekä sen kehittämän sienilääkkeen, fosmanogepixin. Edelleen Pfizer ilmoitti saman vuoden elokuussa ostavansa Trillium Therapeutics Inc:n 2,3 miljardilla dollarilla sekä joulukuussa Pfizer tiedotti Arena Pharmaceuticalsin ostosta 6,7 miljardilla dollarilla. Huhtikuussa 2022 Pfizerin ostolistalla oli ReViral Ltd, josta yhtiö oli valmis maksamaan enintään 525 miljoonaa dollaria. 11,6 miljardilla dollarilla Pfizer oli toukokuussa valmis ostamaan Biohaven Pharman ja sen kalsitoniinigeeniin liittyvät peptidiohjelmat. Elokuussa 2022 lääkeyhtiö Pfizer ilmoitti ostavansa Global Blood Therapeuticsin 5,4 miljardilla dollarilla.

Pfizer liittyi maaliskuussa 2020 COVID-19 Therapeutics Accelerator-rahoitukseen tuottaakseen markkinoille nopeasti Pfizer-BioNTech COVID-19-rokotteen seka suunkautta nautittavan Paxlovidin (nirmatrelvir/ritonavir) saman viruksen hoitoon. Rokotetta Pfizer alkoi testata toukokuussa 2020 neljällä eri rokotemuunnelmalla ja toukokuun alussa ensimmäiset ihmiset saivat rokotuksen. FDA hyväksyi mRNA-rokotteiden II ja III vaiheiden testaukset 30 000 ihmisellä heinäkuun 2020 viimeisellä viikolla. Tässä vaiheessa Yhdysvaltain hallitus maksoi jo Pfizerille ennakkoon 1,95 miljardia dollaria 100 miljoonasta rokoteannoksesta. Syyskuussa 2020 Pfizer ja BioNTech ilmoittivat saaneensa Euroopan komissiolta 200 miljoonan rokoteannoksen tilauksen sekä optiosta toimittaa lisäksi 100 miljoonaa annosta myöhemmin Eurooppaan. Yhdistynyt kuningaskunta hyväksyi ensimmäisenä mRNA-rokotteet 2.12.2020, sen jälkeen Bahrain 4.12., Kanada 9.12., Saudi-Arabia 10.12. sekä Yhdysvallat 11.12.2020. Singapore hyväksyi rokotteet 14.12. ja Euroopan lääkevirasto (EMA) antoi ehdollisen myyntiluvan 21.12.2020 Euroopan unionissa.

Lääkeyhtiö Pfizerilla oli vuonna 2018 noin 90 000 työntekijää ja Pfizerin liikevaihto oli Fortune 500-listan mukaan sellainen, että sillä päästiin maailman 61:nneksi suurimmaksi yritykseksi. Vuonna 2021 lääkeyhtiö Pfizerin liikevaihto oli 81 miljardia dollaria ja liikevoitto 22 miljardia dollaria, missä oli edellisvuoteen verrattuna sekä liikevaihdon että liikevoiton osalta tuplaantumista pääosin koronapandemian vuoksi. Pfizerin pääjohtaja jäi vuonna 2000 eläkkeelle ja hän tuolloin ilmoitti äskettäin ostaneensa ”veneen”. Koska hänellä ei ollut sille säilytyspaikkaa, hän osti itselleen saman tien myös oman sataman.

Lääketeollisuus on tavalliselle terveyskeskuslääkärille pääasiallinen tietolähde uusien ammattiasioiden suhteen. Lääkärin ovat hämmästyttävän naiiveja ymmärtämään, miten paljon heitä manipuloidaan lääketeollisuuden puolelta. Eräässä tutkimuksessa yleislääkäreistä peräti 86 prosenttia kertoi tapaavansa lääke-esittelijöitä. Erikoislääkäreistä 86 prosenttia Australiassa oli viimeisen vuoden aikana kuunnellut lääke-esittelijöiden presentaatiota. Yksi tapa – ja varsin tehokas tapa onkin – koukuttaa lääkäri käyttämään varsin kalliitakin lääkkeitä, on lääke-esittelijöiden jakamat ilmaiset näytelääkkeet lääkäreille. Vuonna 2004 nämä ilmaiset lääkäreille jaettavat näytelääkkeet muodostivat noin neljänneksen lääketeollisuuden yhteenlasketuista markkinointikustannuksista. Jotkut lääkärit jopa saamistaan ilmaisnäytelääkkeistä laskuttavat omia potilaitaan tai yhteiskuntaa.

Valtaosa kaikista koululääketieteen lääkäreistä sinisilmäisesti uskoo, että suuria liikevoittoja hakeva lääketeollisuus jakaa heille vain hyödyllisiä tietoja. Kyselytutkimuksiin vastatessaan monet lääkärit voivat kyseenalaistaa lääketeollisuuden jakaman tiedon objektiivisuuden ja itse uskovat, että kykenevät erottamaan heille jaetusta materiaalista oikean tiedon väärästä tiedosta. Samat lääkärit kuitenkin toisaalta tutkitusti sangen usein pitävät lääkeyhtiöiden heille tieteen nimissä jakamaa tietoa faktoina. Useissa tutkimuksissa on näytetty kuitenkin vääjäämättä se tosiasia, että lääkärit eivät välttämättä pysty erottamaan oikeaa tietoa vääristä tiedoista. Lääkäreille puolueettoman tiedon saaminen on tehty tosi haastavaksi, sillä lääkeyhtiöt eivät ainakaan koskaan jaa tuotteistaan muuta kuin kaunisteltua ja vääristeltyä tietoa. Kiireiseltä lääkäriltä vaaditaan hyvin suurta asiaan vihkiytymistä, jos hän oman työpäivänsä ohessa – tai sen jälkeen – jaksaa tai pystyy seuraamaan, mitä todellisessa tiedemaailmassa tapahtuu.

Yllättävän monet lääkärit elävät illuusiossa, että he pystyvät valitsemaan potilaalleen parhaimman mahdollisen lääkkeen. Tutkimusten mukaan kuitenkin lääkäreiden valinnat potilaille käytettävistä lääkkeistä perustuvat valtaosin lääke-esittelijöiden markkinaväitteisiin. Eräässä tutkimuksessa oli mukana 85 lääkäriä, joista kolmasosa oli sisätautien erikoislääkäreitä. Näistä lääkäreistä 71 prosenttia uskoi vanhuusiän dementian pääasiallisen syyn olevan heikentynyt aivoverenkierto. Tutkimuksen lääkäreistä kolmasosa taas uskoi, että aivojen vasodilaattoreista – verisuonia laajentava lääke - on hyötyä sekavien vanhuspotilaiden hoidossa. Tiedossa on kuitenkin, että dementia ei johdu verenkierron heikkoudesta eikä em. lääkkeellä ole tehoa vanhusten hoidossa. Tutkimukseen osallistuneista lääkäreistä myös puolet arveli morfiinin johdannaisen, propoksyfeenin olevan aspiriinia tehokkaampi lääke, vaikka se ei sitä todellisuudessa ole.

Lääkemarkkinoinnin ollessa niin tehokasta, lääketeollisuus myös ei jätä käyttämättä tilaisuuttaan hyväksi satsaamalla lääkkeiden markkinintiin valtavia summia rahoja. Melkein kolmekymmentä vuotta sitten jo Yhdysvalloissa lääketeollisuus sijoitti 8 000-15 000 dollaria lääkäriä kohti vuodessa rahaa lääkemarkkinointiin. Jokaista viittä lääkäriasemalla työskentelevää lääkäriä kohti on ainakin yksi lääke-esittelijä lääketeollisuuden puolelta. Satunnaisotannassa 12 prosenttia lääkäreistä sai lääketeollisuudelta lisäpalkkioita tutkimuksiin osallistumisesta. Surkeinta tässä on se, että me kaikki osallistumme veroja maksamalla näiden kustannusten maksamiseen. Lääkeyhtiöiden valtavien markkinointikustannusten lisäksi ”suostumme” maksamaan myös isoja lääkekorvauksia tukiaisina, koska lääkkeiden kovien hintojen vuoksi kaikilla ihmisillä ei ole varoja kalliisiin lääkkeisiin.

Terveydenhuollossamme tilanne on peräti mielenkiintoinen; lääkäreillä ei ole taloudellista vastuuta tekemisistään tai valinnoistaan mm. lääkkeiden suhteen. Siksi he yllättävän usein määräävät omille potilailleen lääkkeitä, jotka ovat jopa kymmenen kertaa kalliimpia, kuin vanhat – jopa paremmin vaikuttavat – lääkkeet. Edelleen on hyvä muistaa, että valtaosa lääkäreiden hankkimasta lääketiedosta tulee siis lääketeollisuuden edustajien kautta. Kun lääkäri tapaa lääke-edustajan, lähes poikkeuksetta tämä tapaaminen johtaa siihen, että lääkeyhtiön lääkettä tilataan apteekkiin. Tilaus tehdään siitä huolimatta, vaikka uusi lääke olisi vanhaan verrattuna hinnaltaan moninkertainen ja vaikka sen teho kyseiseen vaivaan olisi heikompi verrattuna vanhaan lääkkeeseen. Tämän vuoksi yhteiskunnan maksamat hoitokustannukset kasvavat jatkuvasti huolestuttavan paljon, rinnakkaislääkkeiden käyttö ontuu ja tilanne johtaa järjenvastaisiin lääkemääräyksiin. Muuan tutkimus osoittaa, että lääkärit pyysivät herkemmin lääkkeiden lisäämistä valikoimaan todennäköisemmin, jos he olivat tavanneet lääkeyhtiön lääke-esittelijän hiljan tai ottaneet vastaan lääkkeen valmistajalta rahallista korvausta. Uskotko Sinä, että lääkärisi ostaisi yksityishenkilönä työnsä ulkopuolella kymmenen kertaa kalliimman kodinkoneen vain sen vuoksi, että myyjä vertasi tätä tuotetta vain halvimpaan kodinkoneeseen ja väitti juuri tämän kalliimman kodinkoneen olevan parasta laatua?

Vaikka lääkärit olisivat sitä mieltä, että lääke-esittelijöiden tulo puhujaksi erilaisiin koulutustilaisuuksiin tulisi kieltää, on suhtautuminen kuitenkin vähintää epäloogista, kun lääkärit joka tapauksessa ottavat vastaan itse lääke-esittelijöitä tapaamisissa viikottain. Yhdysvalloissa järjestettiin vuonna 2004 peräti 237 000 lääkeyhtiöiden rahoittamaa kokousta tai puheenvuoroa, jonka puhujana oli lääkäri-myyntimies. Tämän lisäksi oli vielä 134 000 tilaisuutta, joissa puheen piti lääkeyhtiön edustaja. Kuusi vuotta aikaisemmin näiden henkilöiden yhteenlaskettu puheiden määrä oli vain 60 000. Lääkeyhtiöiden kustantamat ateriat lääkäreille johtavat myös hyvin helposti siihen, että tarjoavan lääkeyhtiön edustamia lääkkeitä tilataan apteekkiin, siitä huolimatta että ruokapöydässä levitetty informaatio lääkeyhtiöstä tai sen kilpailijasta olisi ollut väärää. On olemassa tutkimus, jossa lääkeyhtiön tuote-esittelijä kyllä tiesi, että keskustelu nauhoitetaan, mutta esittelijän väitteistä 11 prosenttia oli joko edustamaansa lääkettä suosivaa tai virheellistä tietoa. Samoin kilpailijan lääkkeistä esitetyt kaikki väitteet olivat hyvin kielteisiä. Mitä luulet, missä sävyssä keskustelu olisi käyty, jos sitä ei olisi nauhoitettu?

Professori John Smyth.

Lääketeollisuudella on viheliäs taipumus uida potilasjärjestöjen kanssa yhteistyöhön. Monia potilasjärjestöjä rahoittaa suoraan lääketeollisuus ja tämän vuoksi nämä potilasjärjestöt myös usein käyttävät puheenvuoroissaan lääketeollisuuden ääntä. Cancer United-nimellä lääkäreiden, hoitajien ja potilaiden yhteenliittymä esitteli vuonna 2006 paneurooppalaisen syöpäkamppanjan, jonka tarkoitus oli ajaa tasa-arvoista pääsyä syöpähoitoihin kaikkialla EU:n alueella. Sveitsiläinen lääketehdas Roche rahoitti tämän kampanjan kokonaisuudessaan. Lääketehdas Roche on hyvin merkittävä syöpälääkkeiden valmistaja itse ja tietyt sen valmistamat syöpälääkkeet, kuten mm. rintasyöpälääke Herceptin ja suolistosyöpälääke Avastin ovat myös hyvin kalliita lääkkeitä. Kampanjatoimistona toimi lääketehdas Rochen PR-yhtiö ja Roche myös rahoitti tämän tutkimuksen, johon kampanjan propaganda perustui. Tutkimuksen laativat Nils Wilking Tukholman Karoliinisesta instituutista ja Bengt Jönsson Tukholman kauppakorkeakoulusta. Tutkimus huomioitiin laajasti, mutta tutkimuksessa havaittiin myös heti vakavia puutteita eikä data tukenut tehtyjä johtopäätöksiä. Johtopäätöksiksi kirjattiin ”on luonnollisesti syöpäpotilaiden edun mukaista, että uudet, innovatiiviset syöpähoidot ovat heidän saatavillaan niin nopeasti kuin mahdollista. Syöpälääkkeiden hidas tai vähentynyt saatavuus vaikuttaa hyvin konkreettisesti potilaiden eloonjäämiseen.”

Kampanjan mainosmateriaalissa ilmoitetaan, että tällä kampanjalla on tarkoitus kerätä miljoona nimeä ja painostaa Euroopan komissio ottamaan käyttöön Euroopan laajuinen strategia. Euroopan syöpäpotilaiden liiton puheenjohtaja havahtui huomaamaan, että hänen nimensä oli otettu kampanjan johtoryhmään ilman hänen suostumustaan. Lopulta Euroopan syöpäpotilaiden liiton puheenjohtaja sekä Euroopan parlamentit jäsenet sanoutuivat syöpäkampanjasta irti. Kampanjan johtoryhmää veti professori John Smyth, joka oli mm. European Journal of Cancer-lehden päätoimittaja. Hän kirjoitti Karoliinisen instituutin raporttiin esipuheen, jossa hän tunnusti kampanjan olleen hänen oma ajatuksensa ja toivoi samalla, että ihmiset eivät suhtautuisi lääketeollisuuteen vihamielisesti.

 

Johtava ylilääkäri, Tommi Väyrynen, Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiöstä (YTHS) paljastaa, että heidän raporttien mukaan tarkkaivaisuushäiriöihin liittyvät asiakaskäynnit ovat heidän yksiköissään varsin dramaattisesti lisääntyneet viime vuosista. Asiakaskäyntien määrä on hyvin nopeasti lisääntynyt noin kaksinkertaiseksi. Asiakaskäyntejä tarkkaavaisuushäiriöiden vuoksi oli vuonna 2020 tuhatta opiskelijaa kohden 36,9 käyntiä, mutta vuonna 2021 vastaavia käyntejä oli tuhatta opiskelijaa kohden jo 70,6. Lisääntynyt tarve konkretisoituu varsinkin diagnostisen prosessin alkuvaiheen käynneissä. Muutos asiakaskäynneissä ei selity myöskään palveluresurssien lisääntymisellä.

Ylilääkäri Tommi Väyrynen.

Ylilääkäri Tommi Väyrysen mielestä tällainen muutos asiakaskäynneissä on peräti poikkeuksellista. Näin äkkinäinen ja valtaisa lisäys hoitoihin ja tutkimuksiin hakeutumisessa on yleensä tyypillistä ainoastaan tartuntatautiepidemioiden aikana. Potilaiden tarkkaavaisuushäiriöissä, kuten esim. aktiivisuuden ja tarkkaivaisuuden häiriössä ADHD:ssa (lyhenne englanninkielisestä nimityksestä Attention Deficit Hyperactivity Disorder) – oireyhtymä, joka liittyy aivojen tarkkaavuutta ja vireystilaa säätelevien hermoverkkojen häiriintyneeseen kehitykseen. Häiriö on tunnistettavissa jo lapsuudessa ja jatkuu osalla nuoruuteen ja aikuisikään saakka – ja pelkästään tarkkaavaisuuden vaikeutena ilmenevä ADD:ssä on kysymys keskushermoston rakenteellisista ja toiminnallisista ominaisuuksista. Näiden em. häiriöiden ei pitäisi lisääntyä, koska niihin eivät voi vaikuttaa myöhemmin elämässä esiin tulevat tapahtumat.

Koska Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön asiakkaat ovat jo korkeakouluopiskelijoita, vaikuttaa nykytilanne entistä omituisemmalta; nämä opiskelijat ovat nimittäin jo läpäisseet mm. esiopetuksen, peruskoulun sekä toisen asteen opinnot siten, että heillä ei ole havaittu tarkkaavuushäiriöitä. Nämä nykyiset korkeakouluopiskelijat ovat kuitenkin selvästi varttuneet sellaisena ajanjaksona, jolloin koulujen henkilökunta ja terveydenhoitojärjestelmä on omannut jo varsin hyvät resurssit tarkkaavuushäiriöiden varhaiseen huomaamiseen, ja nämä mahdollisuudet häiriöiden tunnistamiseen ovat heidän aikanaan olleet paremmat kuin koskaan aikaisemmin.

Ylilääkäri Tommi Väyrynen nostaa keskusteluun erääksi selitykseksi neuropsykiatristen tarkkaavuushäiriöiden räjähdysmäisestä lisääntymisestä siirtymisen etäopiskeluun koronapandemian kestäessä pitkään. Koronapandemian aikana useille opiskelijoille normaali opiskelu tutulla nopeudella on osoittautunut aivan liian haastavaksi toimenpiteeksi. Melko tuoreessa korkeakouluopiskelijoiden terveys- ja hyvinvointitutkimuksessa on myös ylilääkäri Tommi Väyrysen mukaan selvästi havaittavissa, että erittäin merkittävällä osalla opiskelijoita on samoin suuria vaikeuksia aivan hyvinvoinnin perusasioiden, kuten mm. riittävän liikunnan, unen ja terveellisen ruokavalion kanssa. Nämä muutokset ovat tapahtuneet jo pitemmän ajan kuluessa opiskelijaelämässä.

Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön ylilääkäri Tommi Väyrysen mukaan yhteiskunnassa ja varsinkin koulujärjestelmässä täytyisi paljon enemmän keskittyä monipuolisesti keskittymistaitojen parantamiseen. Usein keskusteluissa ja mediassa tarjotaan tarkkaavuuden heikkenemiseen syyksi siirtymistä älypuhelimien aikaan. Aivan yksiselitteistä ja vahvaa näyttöä tämän väitteen tueksi ei ole kuitenkaan löytynyt tutkimuksissa. Cambridgen yliopistosta tutkija Maria Vedechkina ja London University Collegen tutkija Francesca Borgonovi kävivät yhdessä lävitse digilaitteiden vaikutuksista laadittuja tutkimuksia. Molemmat havaitsivat, että kaikkien asiasta tehtyjen tutkimusten tulokset olivat ristiriidassa keskenään.

Maailmalta löytyy tutkimuksia siitä, että monotaskaus eli yhden asian kerrallaan tekeminen olisi lopulta tehokkaampaa kuin multitaskaus, jossa keskitytään tekemään monia asioita yhtäaikaa. Jotkut tutkimukset päätyvät siihen tulokseen, että monen asian tekeminen yhtäaikaa heikentää tarkkaavaisuutta. Toisissa tutkimuksissa tätä huomiota ei taas tehty. Myös sellaisia tutkimuksia asiasta on olemassa, joiden mukaan multitaskaus saattaa jopa parantaa aivojen tiedonkäsittelyä parempaan suuntaan eli antaa mahdollisuuden tehokkaampaan vuorotteluun annettujen tehtävien välillä. Vaikuttaisi ilmeiseltä, että multitaskaus mitattavana suureena näyttäytyy vallitsevan ihmisten subjektiivisten kokemusten häiriöherkkyytenä. Tutkimuksen alustavia tuloksia olisi mahdollista tulkita siten, että monien laitteiden ja tehtävien kanssa yhtäaikaisesti puuhaavat ihmiset pystyvät tarvittaessa aivan tavanomaiseen tarkkaavuuden säätelyyn, mutta arkiympäristössään toimivat kuitenkin jostain syystä toisin. Mm. Microsoftin markkinointiosaston Kanadassa teettämässä vertaisarvioitsemattomassa tutkimuksessa haastateltiin 2 000 aikuista. Tutkimuksen mukaan vuonna 2000 ihmiset jaksoivat keskittyä 12 sekuntia, kun taas vuonna 2013 ihmiset jaksoivat keskittyä enää vain kahdeksan sekuntia.

Tutkija Maria Vedechkinan ja hänen tutkijakollega Francesca Borgonovin mielestä on hyvin harhaanjohtavaa keskustella digilaitteiden vaikutuksesta siinä merkityksessä, että kyseessä olisi jokin yleinen ja yhtenäinen ilmiö. Digilaitteiden käytön vaikutukset ihmisten tarkkaavuuteen riippuvat ennenkaikkea siitä, millaisesta käyttäjäryhmästä sekä mistä digilaitteesta tai laitteen sovelluksesta puhutaan kulloinkin. Vaikka pienen lapsen kehitykselle voi nopeatempoisten animaatioiden passiivinen seuraaminen kehittyvässä iässä olla vahingollista tarkkaivaisuuden kannalta, voi teini-iässä olevan nuoren keskittyminen haastavaan tietokonepeliin taas olla tukemassa tarkkaavuuden säätelyä. Väliä on myös sillä asialla, millaisessa tilanteessa digilaitetta kulloinkin käytetään ja mitä se korvaa, kärsiikö yöuni laitteiden kanssa vietetystä ajasta, jääkö liikunta vähemmälle ja tarjoutuuko aivoille tekemistä muutoin niin virikkeettömässä tilassa.

Tutkijatohtori Matti Vuorre.

Oxfordin yliopiston tutkijatohtori, Matti Vuorre on tutkinut digitalilaitteiden psykologisia vaikutuksia ihmisissä ja hänen mielestään tämän aiheen tutkiminen on melko haastavaa. Tutkimuksessa havaittu sovellusten runsas käyttö voi johtaa ahdistusoireisiin, mutta on hyvin vaikea arvioida, aiheutuvatko ahdistusoireet sovelluksesta vai ajautuvatko ahdistukseen taipuvat henkilöt muita helpommin viettämään runsaasti aikaa sovelluksen parissa. Samaista aihetta on myös tutkittu jonkin verran kokeellisesti, mutta silloin tutkijat yleensä keskittyvät yksittäiseen koetilanteeseen. Tutkimukselle aiheuttaa usein käytännön ongelman se, että digilaitteet ja niiden sovellukset vaihtuvat uusiin malleihin hämmästyttävällä vauhdilla. Tietyn yksittäisen laitteen tai sovelluksen täsmävaikutuksesta on tämän vuoksi mahdotonta muodostaa täysin luotettavaa kuvaa. Siksi tutkimustyö kaipaakin tiettyä pitkäjänteisyyttä tutkijoiden mielestä.

Jatkuva teknologian kehittyminen hyödyntää kuitenkin yleensä vanhempien laitteiden ja sovellusten tuttuja elementtejä. Täytyisi selvittää huolellisesti millaisia kaikenlaisia haittoja sekä hyötyjä nykylaitteilla ja -sovelluksilla on liittyen tarkkaivaisuuden säätelyyn. Toisaalta myös tutkijoiden mahdollisuudet tutkimukseen kohenisivat merkittävästi, jos Facebookin kaltaiset yritykset – jotka keräävät meistä valtavasti tietoa ja jakavat sitä eteenpäin – luovuttaisivat keräämäänsä tietoa paljon avoimemmin tutkijoiden käyttöön. Kun asiakas vierailee verkkosivustolla tai sovelluksessa, joka käyttää Facebookin palveluja – vaikka hän olisi kirjautuneena ulos tai hänellä ei olisi Facebook-tiliä – saa Facebook hänestä kerättyä tietoa. Kun ihminen vierailee verkkosivustolla, hänen selaimensa lähettää sivuston palvelimelle pyynnön sekä selain jakaa internet-liittymän yksilöivän ip-osoitteen. Verkkosivustot saavat tietoa myös selaimesta ja käyttöjärjestelmästä, sillä eri käyttöjärjestelmät voivat tukea erilaisia toimintoja. Lisäksi evästeitä keräämällä tunnistetaan mm. onko kävijä vieraillut sivuilla aikaisemmin. Selaimeen lähetetään tavallisesti takaisin kahdenlaista tietoa: sisältöä sivustolta ja ohjeet, joilla selain osaa lähettää kyselyjäsi muille yrityksille, jotka tarjoavat sisältöään ja palvelujaan sivustolla. Siten Facebook myös saa samat tiedot, jotka sivusto kerää.

 

Erikoislääkäri Kaarlo Benjam Jaakkolan (s. 1938) työura sai ratkaisevan suunnan vuonna 1976. Kirurgian erikoislääkäri Kaarlo Jaakkola valmistui vuonna 1965 lääketieteen lisensiaatiksi. Jaakkola tapasi Helsingin yliopistollisen sairaalan immunologian dosenttina vuodesta 1967 lähtien toimineen Thomas Tallbergin (s. 3.2.1934 Helsinki ja k. 30.5.2014 Helsinki) erään syöpäpotilaan hoitojen järjestelyjen yhteydessä. Jaakkola tutustui lääketieteen ja kirurgian tohtori Tallbergiin ja sai erinomaisen mahdollisuuden tutustua myös tämän kehittämään syöpäpotilaiden immunoterapiahoitomalliin. Tähän hoito-ohjelmaan liittyivät ns. tukihoitoina annettavat vitamiini-, hivenaine- ja rasvahappolääkitykset lääketieteellisin eli farmakologisin annoksin. Kaarlo Jaakkola huomasi käytännön lääkärityötä tehdessään hyvin pian potilaiden saaman tukilääkityksen valtavan merkityksen rappeutumissairauksien hoidossa. Sellaisia sairauksia ovat esim. sydän- ja verisuonisairaudet, kakkostyypin diabetes, verenpainetauti, syöpätaudit, osa tuki- ja liikuntaelinsairauksista, vatsa- ja suolistosairaudet, tietyt hengityselinsairaudet, migreeni ja dementia.

Jaakkolan hoitoon ohjautui paljon syöpäpotilaita; varsin pian Kaarlo Jaakkola myös itse päätti järjestää syöpäleikkaukseen tuleville potilaille tukilääkityksen jo ennen leikkaushoitoja. Vuonna 1982 Kaarlo Jaakkola yhdessä lääketieteen tohtori Antti Arstilan ja tohtori Tolosen kanssa perustivat Biomed Oy:n, jonka toimialaksi määriteltiin lääkkeiden ja erikoisvalmisteiden kehittäminen, valmistaminen ja myynti. Vuosien varrella kaksi muuta perustajaa jättäytyi yrityksestä pois ja Biomed Oy jäi Kaarlo Jaakkolan hoitoon. Antti Arstila ja Kaarlo Jaakkola perustivat myös yhdessä vuonna 1981 Mineraalilaboratorio Mila Oy:n.

Erikoislääkäri Kaarlo Jaakkola määräsi ensin potilaille vitamiini- ja hivenainelääkityksiä; dosentti Tallbergilta Kaarlo Jaakkola tarkisti yksityiskohtaiset hoito-ohjeet. Käytännön hoitotyötä ongelmallisten potilaiden kanssa tekevän lääkärin on yllättävän helppo huomata mitkä hoidot tehoavat potilaisiin ja mitkä hoidot eivät tehoa. Varsinkin, jos potilas on kovin vaikeasti sairas, ovat tukihoidoilla saavutettavat edut selvästi osoitettavissa. Kun leikkauspotilaan peruskunto on varsin hyvä, sujuu myös leikkaushoito yleensä ilman ongelmia. Valtaosa leikkauspotilaista on kuitenkin iäkkäämpiä ihmisiä ja heillä voi hyvinkin olla jo pitkäaikaisia vaikeita perussairauksia, jotka heikentävät leikattavien kuntoa. Mitä useampia potilaan yleiskuntoa heikentäviä rappeutumissairauksia leikattavalla on, sitä suuremmaksi muodostuu mahdollisten komplikaatioiden riski. Siksi leikkaavan lääkärin on välttämätöntä etukäteen valmistaa potilastaan tulevaan leikkaushoitotoimenpiteeseen.

Leikkaavan kirurgin täytyisi ymmärtää rappeutumissairauksien syntymekanismit hyvin sekä tunnistaa potilaskohtaiset syyt. Leikkauksen suorittavan kirurgin tulisi hallita keinot tautiprosessin pysähdyttämiseksi jo ennen kuin operaatio suoritetaan. Jo 1970-luvulta lähtien on ollut tiedossa, että enin osa kansansairauksistamme syntyy oksidaation eli hapetusstressin aiheuttamana. Mitä parempi leikkauspotilaan ravitsemuksellinen tila on, sitä turvallisemmin myös hyvin vaativia leikkaustoimenpiteitä voidaan potilaalle tehdä. Varsinki aikaisemmin kirurgit leikkasivat hyvin rutiininomaisesti potilaitaan kiinnittämättä juuri lainkaan huomiota potilaidensa ravitsemustilan häiriöihin. Kirurgit eivät myöskään aikaisemmin vaivautuneet kohentamaan leikkauspotilaidensa paranemismekanismeja.

Yleensä leikkauspotilaille määrätään tukihoitoina muutamia hyvin tärkeitä vitamiini- ja hivenainevalmisteita, sellaisia kuten A-, C- ja E vitamiineja, B-ryhmän vitamiineja, hivenaineina seleeniä, kromia ja sinkkiä sekä kalanmaksaöljyä. Jopa kahdesta neljään viikkoon tukihoidon aloituksesta potilaan heikentynyt yleiskunto on jo selkeästi kohentunut. Useat pitkäaikaiset vaivat, kuten väsymys, masennus, unihäiriöt, sydäntuntemukset sekä monenlaiset kivut ja säryt ovat lieventyneet sekä hoidettavien potilaiden luottamus hoitavaan lääkäriin kasvanut. Samalla myös hoitavan lääkärin kasvavan kokemuksen myötä hän oppii samoin luottamaan tekemiinsä havaintoihin sekä arviointikykyynsä.

Elinympäristöstä meihin tulevat sekä elimistömme sisäpuolellla syntyvät toksikeenit (myrkyt) haittaavat ruoansulatuksen tilaa ja sen toimintakykyä. Näistä ympäristömyrkyistä tuhoisimpia ovat ruoan lisäaineet, yhdisteet, jotka aiheuttavat ruoka-aineherkkyyksiä, kemialliset lääkkeet sekä muut ympäristömyrkkymme. Jos suolistomme pintasolukko ja sen nukka vaurioituvat, pääsevät ulkoa tulevat ja sisäsyntyiset myrkyt imeytymään vääriin paikkoihin suolistostamme. Silloin puhutaan yleisesti vuotavan suolen oireyhtymästä (leaky gut syndrome). Useat yleisesti käytettävät lääkkeet, kuten tulehduskipulääkkeet, sytostaatit (solumyrkyt), antobiootit, tupakointi, ruoka-aineallergiat, tulehdukset, dysbioosi (häiriintynyt suoliston mikrobiflooran taspaino) ja alkoholi lisäävät suolen läpäisevyyttä. Suolen läpäisevyys johtaa immuunipuolustuksen yliaktivoitumiseen; se taas aiheuttaa mm. allergioita, yliherkkyyksiä ja elimistön sisäsyntyisiä sairauksia, autoimmuunisairauksia.

Melko pian erikoislääkäri Kaarlo Jaakkola huomasi, että tukihoitoja nauttivat potilaat myös selvisivät leikkaustoimenpiteistä merkittävästi paremmin kuin aikaisemmin. Tämän johdosta Jaakkola halusi seuraavaksi vertailla 3-4 viikkoa tukihoitoja saaneiden potilaiden selviytymistä tavanomaisiin leikkauksiin tuleviin potilaiden selviytymistä nukutuksesta ja leikkaustoimenpiteistä. Osa potilaista tutkimuksessa sai siis vitamiini- ja hivenainereseptit tukihoidoiksi, mutta osaa potilaista hoidettiin tavalliseen konservatiiviseen tapaan ilman tukilääkityksiä. Tutkimuksessa selvästi havaittiin, että tukihoitoja saaneet potilaat esim. heräsivät operaation jälkeen nukutuksesta virkeämpinä, eivätkä potilaat oleet lainkaan niin tokkuraisia, kun yleensä nukutuksen jälkeen ollaan. Tukihoitoja saaneet potilaat tarvitsivat selkeästi vähemmän kipulääkkeitä toipumisvaiheessa. Samoin tukihoitoja saaneet potilaat olivat hyvin oma-aloitteisia ja halusivat lähteä vuoteistaan liikkeelle jo seuraavana päivänä leikkauksen jälkeen. Leikkauksen jälkitarkastuksissa havaittiin, että tukihoitoja saaneilla leikkauspotilailla myös leikkaushaavat olivat umpeutuneet paremmin ja vähemmän näkyviksi, kuin tukihoitoja saamattomilla potilailla.

Kaarlo Jaakkola käytti aina vähänkin ongelmallisen leikkauspotilaan kanssa tätä hyväksi tutkimuksissa havaittua ja kustannustehokasta tukihoitoa. Jaakkola oli hoitotuloksista niin vakuuttunut, että hän suositteli ennakkoluulottomille ja tutkimushaluisille kirurgeille samaa hoitokäytäntöä lämpimästi. Jaakkola jopa rohkaisi kollegoitaan tekemään rutiinityön ohessa vertailevaa tutkimusta, kuten hän itsekin oli tehnyt asiassa. Tutkimuksen pohjaksi tarvittiin ainoastaan tutkimussuunnitelma. Tutkimustulosten raportoinnilla oli Kaarlo Jaakkolan mielestä jopa yhteiskunnallisesti suurta merkitystä. Kaarlo Jaakkola jatkoi tätä hyväksi havaitsemaansa hoitokäytäntöä leikkaustyössään Selkämeren aluesairaalan kirurgisen osaston ylilääkärinä aina vuoteen 1983 saakka. Senkin jälkeen hän jatkoi samaa hoitokäytäntöä yksityissairaaloissa.

Vaurioiden korjaus on usein hyvin monimutkainen prosessi. Leikkausvamman paranemiseen vaikuttavat paitsi vammojen laajuus ja infektiot, myös verenkierrolliset ja ravitsemukselliset häiriötilat sekä koko elimistöä rasittavat muut mahdolliset sairaudet tai raskaat hoitokäytännöt, kuten sädehoito ja sytostaatit. Sairaaloissa on jo vuosikymmenten kuluessa kiinnitetty pitkään suurta huomiota aseptiseen leikkaustekniikkaan sekä infektioiden hoitoon antibiooteilla. Nykytietämyksen valossa hyvän leikkaustoiminnan peruskulmakiviä on kudosten paranemisen edistäminen. Paranemisen edistämiseen tarvitaan farmakologista tukilääkitystä, jonka tieteellinen näyttö on hyvin vahva. Solu- ja kudosvaurioiden estossa ja korjauslääkinnässä pienoisravintotekijöiden merkitys tunnistetaan varsin yksityiskohtaisesti tänään.

Suolen seinämän sisäkerroksen eli epiteelin uusiutuminen tapahtuu sangen nopeasti, sillä osa suolesta uusiutuu jopa 11 tunnin välein ja epiteelin kaikki solut ovat uusiutuneet 3-7 päivässä. Samoin mahalaukun seinämällä on hyvin nopea paranemistaipumus; mahalaukun pintakerrosten solut uusiutuvat noin 24 tunnissa. Mahalaukun seinämään voi leikkausstressi aiheuttaa tulehduksen tai mahahaavan eli ns. stressiulkuksen. Tällaine komplikaatio voi muodostua hengenvaaralliseksi, koska silloin voimakkaan verenvuodon vuoksi verenpaine laskee hyvin nopeasti ja leikkauspotilas on vaarassa kuolla voimakkaaseen verenvuotoon ennen uutta leikkausta. Leikkausta edeltävä tukilääkitys saattaa estää veritulppia, stressimahahaavoja, infarkteja sekä leikkausten jälkeisten tulehdusten syntymistä potilailla.

Myös sairaalainfektioiden välttämiseksi on peräti välttämätöntä vahvistaa leikkauspotilaiden vastustuskykyä ennen leikkausta ravitsemushoidoilla. Erityisesti suurissa sairaaloissa nämä sairaalainfektiot ovat suuria ongelmia. Parhaita keinoja torjua näitä sairaalainfektioita ovat potilaan omaa vastustuskykyä tukihoidolla tehostamalla sekä aseptiset tekniikat. Erityisesti nivelten proteesileikkauksissa vaanii usein uhka sairaalainfektiosta. Antibiootti hoito näissä tapauksissa on kallista eikä välttämättä aina edes tehoa, jolloin sairaalainfektio merkitsee leikkauspotilaan elämänlaadulle merkittävää heikkenemistä tai vaikuttaa jopa potilaan elämän pituuteen. Toipuminen on joka tapauksessa parhaimmillaankin hyvin hidasta ja samalla usein potilaan nivelten liikeradat jäävät liian rajoittuneiksi.

Samoin potilaan tukihoitoja käyttämällä voidaan tehostaa kirurgisen vamman paranemista. Kirurgin taitavasta leikkaustekniikasta huolimatta sairaalloinen leikkausarvenmuodostus voi muodostaa kosmeettisesti heikon leikkaustuloksen. Ongelmaksi voi muodostua myös liian heikko tai patologinen arvenmuodostus; vaarana silloin on nimittäin arpityrien muodostuminen. Lopulta arpityrien syynä voi hyvinkin olla kudosten paranemisen tehottomuus.

Varsin usein melko huonokuntoisille ja iäkkäille potilaille tehdään sepelvaltimoiden ohitusleikkauksia. Sepelvaltimoiden ohitusleikkaus ei poista sepelvaltimotautia, mutta sen toivotaan helpottavan taudin oireita ja samalla sen toivotaan parantavan sydänlihaksen verenkiertoa. Näille riskiryhmille komplikaatioriskit ovat hyvin suuria. Leikkaushoidon riskejä ovat heillä infektioiden lisäksi myös veritulppien muodostuminen leikattuihin verisuoniin sekä aivohalvauksen riski. Näitäkin potilaita voidaan kuitenkin auttaa ja heidän riskiä pienentää antioksidanttihoidolla tehokkaasti. Jo seleeni ja E-vitamiiniyhdistelmä toimii tehokkaasti näille potilaille, mutta vielä parempia hoidollisia tuloksia saavutetaan laajalla, yksilöllisellä antioksidanttihoidolla. Pitkäaikainen hapetusstressi aiheuttaa sydän- ja verisuonitauteja useille ihmisille, joiden antioksidanttisuojaus on päässyt heikentymään. Soluvaurioiden lisäksi verisuonten seinämiin syntyy tulehdusreaktioita. Näissä tapauksissa antioksidantit nousevat tärkeään asemaan soluvaurioiden ehkäisemisessä ja korjaamisessa. Antioksidantit osallistuvat myös tulehdusreaktioiden sammuttamiseen ja korjaukseen. Antioksidanttilääkitys tehostaa sydänlihaksen hapenpuutealueelle muodostuvan verisuoniston kehittymistä niin tehokkaasti, että sydänlihas alkaa saada verta riittävästi. Joskus on käynyt jopa tilanteita, että kardiologit luopuvat ohitusleikkauksista, koska sydänlihaksen verensaanti on saatu kuntoon jälleen.

Erikoislääkäri Kaarlo Jaakkolalla on vuosikymmenien kokemus myös syöpien leikkaushoidoista. Hänen mielestään syöpäpotilaan tulisi aina kun se vain on mahdollista saada myös ravitsemushoitoa sairauteensa. Ymmärrettävästi syöpäleikkauksia ei pystytä siirtää kovin pitkiksi ajoiksi, mutta onneksi jo muutaman päivänkin tai viikon tukilääkityshoito parantaa leikkaushoidon tuloksia merkittävästi. On olemassa tutkimusnäyttöä siitä, että farmakologinen antioksidanttihoito voi tehokkaasti rajoittaa syövän kasvua ja jopa pienentää syöpämassaa. Samoin farmakologinen tukilääkitys tehostaa syöpäimmuniteettia. Syöpäleikkauksen aikana verenkiertoon kulkeutuu syöpäsoluja; tehostettu immuniteetti pystyy tuhoamaan liikkeellä olevia syöpäsoluja. Tämä rajoittaa uusien etäpesäkkeiden syntymistä.

Jotkut lääkärit ohjeistavat omia potilaita yleisohjeella, että kaikki luontaistuotteiden käytöt tulisi lopettaa kaksi viikkoa ennen suunniteltua leikkaushoitoa. Näin he haluavat suojella mm. potilaiden maksaa. Kuitenkin esim. sinkki ja C-vitamiini sekä monet muut pienoisravintotekijät ovat tärkeitä haavan paranemisessa sekä nukutuksen ja leikkausvamman aiheuttamassa stressissä. Elimistömme monilla välttämättömillä ravintoaineilla ei ole olemassa varsinaisia varastoja. Tämän takia korvauslääkitystä tulisi jatkaa myös silloin, kun kehomme joutuu tavallista vaikeampiin olosuhteisiin, kuten esimerkiksi nukutus tai leikkaus kaikkine mahdollisine komplikaatioineen.

Omista potilaistaa hyvin huolehtiva kirurgi on myös usein hyvin kiinnostunut ravitsemushoidoista. Onneksi alan kirjallisuutta on aiheesta julkaistu jo runsaasti usealla vuosikymmenellä. Haavan paraneminen on samanlainen prosessi kuin mikä hyvänsä solu- tai kudosvaurion paraneminen. Leikkaus ja nukutus aiheuttavat leikkauspotilaan elimistössä hälytystilan, joka johtaa soluvaurioihin ja kudosten hajoamisiin eli katabolisiin reaktioihin. Ihanteellisissa olosuhteissa katabolia kestää noin kolme viikkoa, jonka jälkeen kudosten uudistuminen ja korjaus pääsevät voitolle. Leikkauhoitoa edeltävän tukilääkityksen tarkoitus on hoitaa leikkauspotilasta siten, että kudosten hajoaminen muuttuisi mahdollisimman nopeasti korjaukseksi eli anaboliaksi. Ennen leikkausta on syytä hyvin tehokkaasti katkaista pitkäaikaiset tautiprosessit elimistössä. Leikkauspotilaan hyvä soluravitsemus luo hyvät edellytykset häiriömättömään toipumiseen kaikista nukutukseen ja leikkaukseen liittyvistä rasituksista. Leikkausta edeltävän ammattimaisen tukilääkityksen käytön avulla voidaan monien leikkauspotilaiden sairaalainfektio tavallisesti välttää kokonaan.

 

”Uusien lääkkeiden hinnoittelu perustuu niiden arvoon potilaille, terveydenhoidolle ja yhteiskunnalle. Otamme huomioon tulotasot, paikalliset rajoitukset maksukyvyssä ja taloudelliset realiteetit ja ylläpidämme samalla liiketoimintamme kannattavuutta.” Näin ilmoittaa lääkeyhtiö Novartis, Sveitsi, ja jatkaa: ”Uutta yhteen hoitokertaan perustuvaa syöpähoitoa on verrattava lääkehoitoon, joka kestää potilaan koko elämän.”

Lääketeollisuus on pelottavan vahva toimija maailmassa, joka myös piilovaikuttaa yhteiskunnan päättäjiin monin tavoin. Lääketeollisuus esim. painostaa, lobbaa ja vaikuttaa ohi päätöksenteon halutessaan jotakin itselleen. Lääkkeiden valmistajat tekevät käsittämättömän suuria voittoja tavallisten ihmisten terveydestä piittaamatta. Samoin lääkevalmistajat vähättelevät lääkkeiden aiheuttamia riskejä ja haitallisia sivuvaikutuksia. Kun Yhdysvalloissa FDA – vuonna 1906 perustettu Yhdysvaltojen elintarvike- ja lääkevirasto - on antanut lääkkeen valmistajalle myyntiluvan, on valmistajalla täysi vapaus hinnoitella valmistamansa lääke itse täysin vapaasti. Poliitikoilla ei ole Yhdysvalloissa mitään keinoja rajoittaa tai alentaa lääkkeiden korkeita hintoja. Sekä rebuplikaanit että demokraatit ovat vuoroin yrittäneet alentaa Yhdysvalloissa lääkkeiden hintoja, mutta täysin turhaan.

Tässä on esimerkki vain yhdestä ylihinnoitellusta lääkkeestä, joka nosti valmistajansa nauttimat tulot lääkkeestä täysin uudelle tasolle. Kyse on lääkeyhtiö Gileadin hepatiitti C-hoitoon valmistamasta lääkkeestä, joka kolmessa kuukaudessa valmistajansa mukaan tappaa maksasairauden tuhoamalla sen aiheuttaman viruksen. Lääkeyhtiö Gileadin valmistama lääke on nimeltään Sovaldi ja tämä lääke tuotiin Yhdysvaltojen markkinoille vuonna 2014. Kolme kuukautta kestävä hoito Sovaldi-lääkkeellä maksaa 84 000 dollaria, tuhat dollaria tabletilta. Lääkettä valmistaa vuonna 1987 perustettu Gilead Sciences, Inc., ja yrityksen pääkonttori sijaitsee Foster Cityssä, Kaliforniassa. Lääkeyhtiöllä oli viime vuonna lähes yhtä paljon työntekijöitä, kuin Tampereen kaupungilla on henkilöstöä eli noin 14 400 henkilöä.

Lääkäri Michael L. Riordan.

Biofarmaseuttiyrityksen perusti kesäkuussa 1987 lääkäri Michael L. Riordan aluksi nimellä Oligogen. Lääkeyhtiön alkuperäinen nimi viittaa oligomeereihin, jotka ovat pieniä DNA-säikeitä, joita käytetään geneettisten sekvenssien kohdistamiseen. Lääkeyhtiö Gilead listautui Nasdaqiin vuonna 1992. Lääkeyhtiön menestyslääkkeitä ovat olleet mm. flunssaa hoitava viruslääke Tamiflu ja silmän verkkokalvon infektiota hoitava viruslääke Vistide. Riordan on valmistunut Washingtonin yliopistosta St. Louisista, John Hopkins School of Medicinestä ja Harvard Business Schoolista. Yritystä olivat Riordanin kanssa perustamassa kemian professori Peter Dervan Caltechista, tutkija ja professori Doug A. Melton Harvardista ja tutkija sekä tohtori Harold M. Weintraub Fred Hutchinsonin syöpätutkimuskeskuksesta. Toimitusjohtaja Riordan pestasi yritykseensä myös tieteellisiksi neuvonantajiksi mm. yhdysvaltalaisen Nobel-palkitun tiedemiehen, Harold Eliot Varmus (s. 18.12.1939), joka johti vuosian 1993-1999 National Institutes of Healthiä ja vuosina 2010-2015 National Cancer Institutenia sekä biologi Jack William Szostakin (s. 9.11.1952), joka on myös Nobel-palkittu tiedemies. Riskipääomayritys Menlo Ventures teki kahden miljoonan dollarin sijoituksen Gileadiin.

Lääkeyhtiö Gileadilla ei ollut kuitenkaan yhtään mitään tekemistä Sovaldi-lääkkeen tutkimuksen ja kehittämisen kanssa; Gilead osti lääkeyhtiö Pharmassetin ja näin sai haltuunsa tämän Sovaldin-lääkkeen. Lääkeyhtiö Gileadia selvästi kiinnostaa hyvin harvinaiset sairaudet, jotka ovat samalla kuitenkin hyvin hengenvaarallisia sairauksia. Tätä kautta lääkkeille voidaan määritellä pöyristyttävän korkeita hintoja. Gileadin myyntituotot voivat olla jopa 32,5 miljardia dollaria ja vuosikertomuksen mukaan 55 prosenttia siitä on puhdasta voittoa. Yhtiö toi Sovaldi-lääkkeen Euroopan markkinoille puolet alhaisemmalla hinnalla. Näin kolmen kuukauden lääkehoidon hinnaksi tuli 42 000 euroa. Sairastavat potilaat kuitenkin raivostuivat lääkkeen hinnoittelusta. Médecins du monde-järjestö käynnisti tiedotuskampanjan, sillä yksin Ranskassa oli 230 000 maksasairautta sairastavaa potilasta. Näin suurelle ja maksavalle ihmisjoukolle selvisi, miten lääkkeellä rahastetaan häikäilemättömästi. Lääkeyhtiöille tällainen toiminta on vain hyvin kannattavaa taloudellista toimintaa, jossa ei tarvitse ajatella potilaiden etuja laisinkaan. Myöhemmin vielä lääkeyhtiö Gilead joutui laskemaan tämän lääkkeen kolmen kuukauden hoitohintaa erittäin tiukkojen viranomaisten kanssa käytyjen neuvottelujen jälkeen 24 000 euroon. Maailmanlaajuisesti 71 miljoonaa ihmistä kärsii hepatiitti C-viruksesta. Lääkkeiden uskomattomia hintoja yritetään laskea mm. rinnakkaisvalmisteiden avulla. Mylan-lääkeyhtiön rinnakkaisvalmiste hepatiitti C-viruksen hoitoon maksaa tällä hetkellä alle 80 dollaria, mutta sitä myydään ainoastaan kehittyvissä maissa. Pohjoisella pallonpuoliskolla maksasairauden hoito em. lääkkeellä maksaa edelleen kymmeniä tuhansia euroja.

Globaali koronakriisi Sars-Covid19 kasvatti huikeasti lääketeollisuuden voittoja. Maaliskuun alussa vuonna 2020 kaikki suuret lääkevalmistajat ilmoittivat etsivänsä hoitoa koronatautiin ja rokotetta, jolla voisi suojautua tautia levittävää virusta vastaan. Ennen kuin koronapandemia ennätti levitä Yhdysvaltoihin Valkoisessa talossa Washingtonissa käytiin neuvotteluja suurimpien lääkevalmistajien kanssa. Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump tapasi Valkoisessa talossa suurten lääkevalmistajien edustajia. Hepatiitti C-hoidon patentti on merkinnyt amerikkalaiselle Gileadin lääketehtaalle suuret omaisuudet. Giliadin pääjohtaja esitteli mielestään lupaavan lääkkeen koronan hoitoon. Kliinisiä kokeita lääkkeellä tehtiin hänen mukaansa Kiinassa, Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Lääkettä oli lääkeyhtiön mukaan kehitelty vuosikymmenet ebolan hoitoon ja se oli viruslääke nimeltä Remdesiviiri. Jostain syystä lääke ei ollut päätynyt ebolan hoitoon ja lääkettä oli jäänyt yhtiön varastoon. Lääkeyhtiössä havaittiin, että tätä lääkettä voitaisiin ehkä käyttää COVID-19 taudin hoitoon.

Ennen kliinisten kokeiden aloittamista lääkeyhtiö Gilead haki tälle lääkkeelleen patenttia melkein 70:ssä maassa. Vaikka hoitoa ei oltu hyväksytty, Gilead-yhtiö hyötyi suuresti amerikkalaisesta julkisesta rahoituksesta. Julkista rahoitusta oli tullut 79 miljoonaa dollaria kliinisiin tutkimuksiin eri yliopistoissa. Kun koronapandemia puhkesi, lääkeyhtiö Gilead haki tälle lääkkeelleen Yhdysvaltojen elintarvike- ja lääkevirastolta (FDA) erikoisstatusta. Lääkeyhtiö Gilead yritti käyttää hyväksi Yhdysvaltojen harvinaislääkkeitä koskevaa lakia; harvinaislääkkeillä hoidetaan hyvin harvinaisia sairauksia. Sellaisen lääkkeen statuksen saa Yhdysvalloissa lääke, jota tarvitsee hoitoonsa alle 200 000 henkilöä. Tämän lain tarkoitus on kannustaa lääkeyhtiöitä kehittämään lääkkeitä sairauksiin, joista kärsii vain alle 200 000 henkilöä.

23.3.2020 koronavirustartunnan oli saanut jo 360 000 henkilöä maailmassa, mutta amerikkalaisia oli siihen mennessä sairastunut koronatautiin alle 40 000 henkilöä. FDA eli elintarvike- ja lääkevirasto myönsi harvinaislääkestatuksen lääkeyhtiö Gileadin Remdesiviirille. Siten lääkeyhtiö Gilead sai lääkkeelleen monopoliaseman seitsemän vuoden ajaksi. Harvinaislääkestatus antaa lääkkeelle erityisoikeuksia: lääkkeen pääsy markkinoille nopeutuu, lääke saa nopeammin myyntiluvan sekä suojan patentille 20 vuodeksi. Yhdessä nämä muodostavat kaupallisen yksinoikeuden lääkkeeseen. Vaikka sitten rinnakkaisvalmisteita hyväksyttäisiin markkinoille, niitä ei voitaisi myydä maassa, jossa lääkkeen yksinoikeus on myönnetty. Tämä harvinaislääkestatus antaa saajalleen myös merkittävän veroedun.

Presidentti Donald Trump.

Kuluttajajärjestö Public Citizen paljasti tämän lääkeskandaalin. Lääkeyhtiö Gilead tiesi hakemusta tehdessään, että tähän koronatautiin tulee sairastumaan paljon enemmän ihmisiä, kuin 200 000 henkilöä, mutta sitä se ei kertonut valitettavasti viranomaisille. Senaattori Bernie Sanders vaati presidentti Donald Trumpia perumaan harvinaislääkestatuksen lääkeyhtiö Gileadilta. Hallinto joutui lopulta perääntymään skandaalin vuoksi; harvinaislääkestatus ei kuulu lääkkeelle, jolla hoidetaan maailmanlaajuista pandemiaa. Siinä tapauksessa rikotaan jo immateriaalioikeuksien periaatetta, jos lääkeyhtiö saa patentin täysin perusteettomasti.

Lääkeyhtiö Gileadin pääjohtaja ilmoitti, että julkisen sektorin tutkimuslaboratoriot kaikkialla maailmassa saavat jatkaa Remdesiviiri-hoidon tutkimista ja testaamista koronaan vakavasti sairastuneilla. Lääkeyhtiö Gilead jatkoi kuitenkin lobbaamistaan saadakseen nopean markkinointiluvan. Yhdysvaltojen lääkevirasto FDA on lääketeollisuuden talutusnuorassa. Lääkeyhtiöt maksavat lääkkeidensä pääsystä markkinoille sille lääkeviraston osastolle, joka arvioi uusia lääkkeitä. Osasto, joka vastaa arvioinnista on siten riippuvainen lääkeyhtiöistä, joita sen tulisi säännellä. Tämä riippuvuussuhde on poikkeuksetta lääkeyhtiöille sopivaa, koska siitä seuraa, että lääkkeiden arvioinnista vastaava viraston osasto on lääkeyhtiölle myötämielinen. Tämä tilanne aiheuttaa pahan eturistiriidan; osaston kuuluisi saada riittävä rahoitus puolueettomasti, ettei tällaista eturistiriitaa syntyisi. Presidentti Donald Trump ilmoitti 1.5.2020 tapaamisessaan lääkeyhtiö Gileadin pääjohtajalle, että Remdesiviirin käytölle Yhdysvalloissa oli myönnetty poikkeuslupa.

Steven Siro Vai (s. 6.6.1960 Carle Place, New York) on yhdysvaltalainen säveltäjä, lauluntekijä, tuottaja ja kitaristi, jonka sinfonista säveltuotantoa Tampere Filharmonia levyttää kapellimestari Jukka Iisakkilan johdolla elokuussa Tampereella. Steven Vai on ollut 15 kertaa nominantti Grammy-palkinnon saajaksi ja kolme kertaa hän on sen myös saanut urallaan. Guitar World-lehti on noteerannut hänet maailman kärkikitaristeihin kuuluvaksi ja hänen levyjään on myyty yli 15 miljoonaa kappaletta. Vai aloitti jo 18-vuotiaana musiikin tekemisen vuonna 1978, kun hän kirjoitti nuoteiksi Frank Vincent Zappan (s. 21.12.1940 Baltimore ja k. 4.12.1993 Los Angeles) kappaleita ja sooloja.

Tampere Filharmonia kotisalissaan Tampere-talossa.

Tampere Filharmonia on yksi maamme kolmesta täysimittaisesta sinfoniaorkesterista – muut ovat Radion sinfoniaorkesteri ja Helsingin kaupunginorkesteri – jonka taso on noussut huikeasti viimeisten vuosien aikana. Tampere Filharmonian kotisali on Tampere-talon suuri sali vuonna 1779 perustetussa Tampereen kaupungissa. Nykyään orkesterin ylikapellimestarina toimii Santtu-Matias Rouvali (s. 5.11.1985 Lahti) ja orkesteri on perustettu vuonna 1930.

Steve Vai ohjeistaa orkesteria nauhoituksissa Tampere-talossa.

Steve Vai syntyi Carle Placessa, New Yorkissa roomalaiskatolisisten ja italialaisten maahanmuuttajien, John ja Theresa Vain, neljäntenä poikana. Jo viiden vuoden iässä Steve ymmärsi pianon ääreen päästyään, kuinka sävelet ryhmittyvät ja sijaitsevat pianossa. Samalla hän oivalsi, kuinka musiikkia tulee tehdä ja että hän myös haluaa sitä tehdä. Vuotta myöhemmin, kuuden vuoden iässä hän sai ensikosketuksen kitaraan, kun hän koki yhdeksänvuotiaan pojan soittavan kitaraa alakoulun auditoriossa. Tämän kokemuksen jälkeen hänelle oli täysin selvää, että hänen oma soittimensa tulee olemaan kitara.

Kotoa Steve Vai sai musiikillisia vaikutteita omien vanhempiensa kuuntelemasta musiikista, kuten esim. West Side Storysta. Rock ja progressiivinen musiikki uivat Stave Vain elämään hänen ollessa 11-vuotias. Hän päätti aloittaa kitaransoiton kuultuaan 12-vuotiaana Led Zeppelinin Heartbreaker-kappaleen kitarasoolon yhtyeen kakkosalbumilta. Vai alkoi ottaa vuonna 1973 kitaratunteja Joe Satrianilta (s. 15.7.1956). Satriani on myös 15-kertainen Grammy-ehdokas ja hän on kitaristina myynyt yli 10 miljoonaa albumia musiikkia. Artisteja, jotka Vai itse mainitsee eniten vaikuttaneen hänen soittoonsa esikuvina ovat mm. James ”Jimmy” Patrick Page (s. 9.1.1944), Brian Harold May (s. 19.7.1947 Hampton, Lontoo), Richard Hugh ”Ritchie” Blackmore (s. 14.4.1945), Jeff (Geoffrey Arnold) Beck (s. 24.6.1944 Wallington), James Marshall ”Jimi” Hendrix (s. 27.11.1942), Allan Holdsworth (s. 6.8.1946 ja k. 15.4.2017) ja jazzkitaristi Albert Laurence Di Meola (s. 22.7.1954).

Frank Zappa otti Steve Vain orkesteriinsa vuonna 1980.

Kolmetoistavuotiaasta lähtien Vai harjoitteli soittotekniikkaansa 10-15 tunnin harjoitusohjelman mukaisesti. Vuonna 1978 Steve Vai jatkoi Berklee College of Musicissa Bostonissa musiikin teorian ja sävellyksen opiskelua. Opiskelunsa aikana Vai alotti yhteistyön Frank Zappan kanssa toimien hänen transkriptionistina. Hieman myöhemmin Vai muutti vielä Kaliforniaan ja aloitti soittaa Frank Zappan sessio- ja kiertuemuusikkona. Berkleessä opiskellessaan Vai kohtasi myös tulevan puolisonsa, basisti Pia Maioccon, ja yhdessä heillä on kaksi lasta, Julian ja Fire. Steve Vaille myönnettiin vuonna 2003 musiikin kunniatohtorin arvo Berkleestä.

Frank Zappan orkesterissa Steve Vai soitti vuodet 1980-1983. Ensimmäisen oman sooloalbuminsa, Flex-Able, hän teki kotinsa yhteyteen rakennetussa studiossa Sylmarissa, Los Angelesissa vuonna 1984. Steve Vai perusti myös oman levy-yhtiönsä, Akashic Recordsin, jonka nimi myöhemmin oli Light Without Heat Records. Kaksi hänen omaa ensimmäistä bändiä olivat The Classifield ja 777. Vuonna 1984 Vai soitti hetken aikaa Alcatrazzin kitaristina, mutta siirtyi sitten pian David Lee Rothin bändiin soittamaan vuosiksi 1985-1989. Vain kitarointia kuullaan myös yhdellä Whitesnaken albumilla, Slip of the Tongue, jolloin hän korvasi loukkaantuneen Adrian Vandenbergin osuuksia; Vai oli mukana levyn julkaisun jälkeen Whitesnaken maailmankiertueella 13 kuukauden ajan. Whitesnaken jälkeen vuonna 1990 Vai suunnitteli Ibanezille seitsemänkielisen kitaran – Ibanez Universen. Seuraava soololevy oli nimeltään Passion and Warfare ja se julkaistiin 22.5.1990. Steve Vai opettaa esoteerisia periaatteitaan Alien Guitar Secrets-mestariluokillaan.

Säveltäjä Steve Vai tarkkana.

Siitä huolimatta, että Steve Vai tunnetaan ehkä parhaiten rock-musiikin soittajana, on hän myös täysin pätevä orkesterimusiikin säveltäjä ja sovittaja. Steve Vai kantaesitti Alankomaiden Metropole Orchestran kanssa toukokuussa 2004 kaksiosaisen tilausteoksen, The Aching Hunger. Säveltäjän taidoista puhuttaessa Steve Vai muistaa aina nostaa lukioaikaisen opettajansa, Bill Westcottin esiin. Westcottista Vain on sanonut mm. näin: ”Hän opetti minulle, kuinka kirjoittaa, säveltää ja arvostaa musiikkia. Elämässäni ei ole ollut suurempaa musiikillista vaikutusta.” Lokakuussa 2010 kaksi hänen alkuperäistä sinfoniaansa esitettiin Steve Vai-festivaaleilla Groningenissa, Alankomaissa ja esityksestä vastasi Pohjois-Alankomaiden orkesteri. Steve Vai on asunut 1990-luvun lopusta lähtien Encinossa, San Fernando Valley alueella Los Angelesissa, Kaliforniassa. Steve Vai on kasvissyöjä sekä mehiläishoitaja, joka hoitaa Encinon kiinteistönsä mehiläispesiä tunnollisesti.

Kapellimestari Jukka Iisakkila Steve Vain partituurien kanssa.

Kapellimestari Jukka Iisakkila (s. 6.7.1972) on syntyjään Valkeakoskelta, jossa hän aloitti musiikkiopintonsa ensin pianolla ja otti lisäksi sivuaineeksi klassiset lyömäsoittimet. Iisakkila valmistuikin lyömäsoittajaksi Tanskan kuninkaallisesta musiikkikonservatoriosta vuonna 1995. Hän on myöhemmin työskennellyt mm. Jyväskylä Sinfoniassa ja Vaasan kaupunginorkesterissa. Vuonna 2005 Jukka Iisakkila valmistui kapellimestariksi Jorma Panulan luokalta Tukholman kuninkaallisesta musiikkikorkeakoulusta. Sitä ennen hän oli ennättänyt valmistua filosofian maisteriksi Jyväskylän yliopistosta vuonna 1996 – pääaineena musiikkitiede – sekä kitaristiksi vuonna 2004 Tukholman kuninkaallisen musiikkikorkeakoulun jazzosastolta.

Jukka Iisakkila ja Steve Vai.

Vuosina 2006-2012 Jukka Iisakkila toimi Pori Sinfoniettan ylikapellimestarina ja taiteellisena johtajana. Vierailevana kapellimestarina Jukka Iisakkila on toiminut mm. Japanissa Nagoya Philharmonic Orchestrassa, Tanskan radion kamariorkesterissa sekä Tanskan radion sinfoniaorkesterissa, Stavangerin sinfoniaorkesterissa ja Metropole Orchestran kanssa vierailijana. Suomessa Jukka Iisakkila on johtanut mm. Helsingin kaupunginorkesteria, Tapiola Sinfoniettaa, Avanti!-orkesteria, Turun filharmoniaa, Tampere Filharmoniaa sekä Oulu Sinfoniaa. Jukka Iisakkila työskentelee myös monien koti- ja ulkomaisten artistien kanssa sekä instrumentalistina että säveltäen ja sovittaen niin populaarimusiikkia, viihdemusiikkia, klassista ja jazz-musiikkia tarvittaessa.

Vuonna 2002 Jukka Iisakkila voitti ensimmäisen palkinnon Helsingborgin kapellimestarikilpailussa ja vuonna 2004 hän sai kolmannen palkinnon Jorma Panulan kapellimestarikilpailussa. Vuonna 2006 kapellimestari Iisakkila palkittiin Ruotsin kuninkaallisen musiikkiakatemian kapellimestaripalkinnolla. Vuodesta 2019 lähtien kapellimestari Jukka Iisakkila on toiminut orkesterijohdon apulaisprofessorina Norjan Stavangerin yliopistossa. Hän on toiminut samoin orkesterijohdon opettajana Sibelius-Akatemiassa, Panula-akatemiassa ja Belgian Leuvenin musiikkiakatemiassa. Oman ensilevynsä, Clocks and Clouds, Jukka Iisakkila julkaisi vuonna 2018. Kapellimestarina Iisakkila on ollut johtamassa noin kymmenellä äänilevyllä. Jukka Iisakkilan aviopuoliso on viulisti Susanna Arminen ja pariskunnalla on kouluikäinen lapsi.

Toukokuussa 2022 kapellimestari Jukka Iisakkila äänitti Hollannissa Metropole Orkesterin kanssa neljä levyllistä kitaristi Steve Vain sinfonista musiikkia. Näissä äänityksissä säveltäjä oli tietysti myös itse mukana. Kapellimestari Jukka Iisakkilan ja säveltäjä Steve Vain yhteistyö alkoi jo vuonna 2018; tuolloin Jukka Iisakkilan johtama Tapiola Sinfonietta esitti Helsingin Juhlaviikkojen Huvila-teltassa kymmenen Steve Vain sävellystä, joiden solistina oli luonnollisesti säveltäjä itse. Kapellimestari Jukka Iisakkila kuvailee arvostavansa äärimmäisen suuresti Steve Vain taitoja säveltäjänä, sillä hän kirjoittaa musiikkia taidolla suurellekin orkesterille. Kontrabassoa soittaneen isänsä hyllystä Jukka Iisakkila löysi ensimmäisen tärkeän äänilevynsä, joka oli Steve Vain ensialbumi Flex-Able. Tuolloin Jukka Iisakkila ei tietenkään voinut unelmoida siitä, että yksi kaunis päivä hän tekisi työtä säveltäjä Steve Vain kanssa yhdessä.