Britanniassa koronavirukseen on kuollut jo tähän mennessä enemmän ihmisiä kuin Italiassa, jo yli 32 000 ihmistä. Tartunnan saaneita lasketaan olevan Britanniassa ainakin 200 000 henkilöä. Britannia on siis ohittanut kuolleiden määrässä Italian ja Espanjan. Italiaan verraten Britanniassa olisi ollut hyvin aikaa varautua koronavirukseen, mutta jostakin syystä Britannian hallitus valitsi toisenlaisen ratkaisun. Näiden ratkaisujen vuoksi uhrien määrä jatkaa edelleen kasvuaan saarivaltiossa. Hallituksen epäonnistumisina Britanniassa pidetään mm. sitä, että vanhusten suojelu vanhainkodeissa ei onnistunut, terveydenhuollon henkilökunnalla ei ollut käytössä riittävää määrää suojavarusteita, virustestien kanssa on ollut epäselvyyksiä ja koronakaranteenin aikaansaaminen kesti pitkään.

Useiden asiantuntijoiden mukaan ns. ylimääräiset kuolemat olisi paljon parempi mittari kuin viralliset koronakuolemien tilastolliset määrät. Näillä ylimääräisillä kuolemilla tässä tarkoitetaan niitä kuolemia, jotka ylittävät sen kuolemien määrän, joka tarkasteltavaa vastaavana ajanjaksona on aiempina vuosina keskimäärin tilastoitu. Asiantuntijoiden mukaan tämä kuolemien rekisteröintiin perustuva data on kaikesta huolimatta lopulta se, jota voidaan vertailla myös muun maailman kanssa. Näissä em. tilastoissa on havaittu 42 000 ns. ylimääräistä kuolemaa edellisten viiden tilastointiviikon aikana.

Britannian hallitus ei ole virallisesti vieläkään myöntänyt tekemiään erheitä, joskin puheiden sävy on sitä mukaan hieman muuttunut, kun kuolleitten määrä kasvaa. Hallituksen oma korona-asiantuntijan, Patrick Vallancen, mukaan alkuarvioissa esitettiin maksimissaan 20 000 kuolonuhria viruksen vuoksi. Kokemus maailmalta näyttäisi olleen kuitenkin se, että mitä aikaisemmin toimenpiteisiin koronan suhteen on ryhdytty, sitä paremmin tautia on voitu torjua.

12.3.2020 Britannian hallitus teki kohtalokkaan päätöksen torpata koronaviruksen leviäminen ja antoivat viruksen levitä läpi koko väestössä tarkoituksena saavuttaa joukkoimmuniteetti. Joukkoimmuniteetin syntyminen olisi hallituksen asiantuntijoiden mukaan edellyttänyt noin 60 prosentin väestön sairastuttamista; vääjäämättä myös kuolinluvut olisivat silloin olleet paljon pahempia. Tuolloin ei vielä nähty tarpeelliseksi julistaa karanteenia. Korona-asiantuntija,Vallance, epäili ääneen jopa, olisiko joukkoliikenteen kieltämisellä, koulujen sulkemisella tai kansainvälisten lentojen kiellolla mitään merkitystä taudin edistymisen kannalta. Hän epäili myös, että suurilla joukkotapahtumien kiellolla ei pystytä vastustamaan tautia.

Ainoat ohjeet kansalaisille saarivaltiossa tuolloin koskivat käsipesua ja suositusta pysyä kotona, jos taudin oireita ilmenisi. Koulut olivat edelleen auki, samoin ravintolat ja baarit olivat vapaasti käytössä; vanhainkodeissa sai vierailla täysin vapaasti. Kiinasta lennettiin täysin vapaasti vielä Britanniaan, vaikka monet muuta valtiot olivat jo tässä vaiheessa rajoittaneet lentojen määrää. Suuria mestareiden liigan urheilutapahtumia sai vielä järjestää ja nämä tapahtumat olivat hyvin tehokkaita taudin levittäjiä. Pääministeri Johnson kehui kättelevänsä kaikkia kannattajiaan koronaviruksesta huolimatta.

Britannin hallituksen äkillisen suunnanmuutoksen ratkaisi Imperial College julkaisema tutkimus, jonka mukaan jopa 250 000 ihmistä menehtyisi koronaviruksen vuoksi, jos rajoituksiin ei ryhdytä. Tässä vaiheessa hallitus luopui joukkoimmuniteettiteoriastaan. Pääministeri Boris Johnson viivytteli vielä 23.3.2020 asti, ennen kuin ilmoitti karanteesista. Boris Johnson suhtautui aivan aluksi COVID-19-tautiin kuin aivan tavalliseen kausiflunssaan. Hän kuitenkin sairastui itse tähän tautiin ja sai sairaalahoitoa teho-osastolla.

Vielä epidemian alussa Britanniassa koetettiin jäljittää kaikki mahdolliset COVID-19-tautitartunnat. Sitten kuitenkin testaa ja jäljitä-tavasta luovuttiin; syy tähän on vielä epäselvä, haluttiinko joukkoimmunitettia vai eikä testauskapasitetti riittänyt?! Vasta huhtikuun lopulla alkoi testattavien määrä olla 100 000 testiä päivässä. Tavoite on saada testien määrä 250 000 testiin päivässä. Vaikka työntekijöitä on testauksiin ja jäljityksiin palkattu 18 000, on edelleen työntekijöistä suuri pula. Britanniassa tehdään vähiten koronatestejä koko läntisessä Euroopassa, vain 10,13 testiä tuhatta ihmistä kohden, kun mm. Italiassa testien määrä 32,73 testiä tuhatta ihmistä kohden.

45 miljoonan asukkaan Espanjassa koronatartuntoja on todettu yli 250 000 kappaletta ja kuolleitten määrä nousee yli 25 600 ihmiseen. Kuolintapauksia on kirjattu 548 kappaletta miljoonaa asukasta kohden. Terveydenhuollon ammattilaisten keskuudessa kuolleisuus on Espanjassa ollut vain 0,1 prosenttia, kun se muun väestön keskuudessa on ollut 7,8 prosenttia. Yhdeksän miljoonan asukkaan Itavallassa on todettu 15 600 tartuntaa sekä 606 kuolintapausta. Väkilukuun suhtautettuna Itavallassa on ollut 67 koronakuolemaa miljoonaa asukasta kohden. Ruotsissa on koronaan kuollut 283 ihmistä miljoonaa asukasta kohden ja Suomessa tämä luku on 44.

Tampereen tuomiokirkon pääurkujen soittopöytä.

Henri Hersta oli aluksi Marina Buschin piano-oppilaana vuodesta 1989 lähtien Heinolan musiikkiopistossa. Urkujensoittoa Hersta opiskeli alkuun yksityisesti Maija Laineen ja Birgitta Forsmanin ohjauksessa. Urkutaiteilija Kalevi Kiviniemen suosituksesta Henri Hersta haki Sibelius-Akatemian nuorisokoulutukseen vuonna 1998, jossa opiskeli aina vuoteen 2002 asti. Vuodet 2002-2007 Henri Hersta sai opetusta esittävän säveltaiteen koulutusohjelmassa urkujen- ja pianonsoittoa opettajinaan Ville Urponen (urut) ja Tarja Penttinen (piano). Urkijensoiton A-tutkinnon (diplomi) Henri Hersta suoritti vuonna 2007 ja pianonsoiton B-tutkinnon vuonna 2006. Vuodet 2007-2010 Hersta opiskeli kirkkomusiikin koulutusohjelmassa opettajinaan mm. Pekka Kähkönen ja Lasse Riutamaa (laulua) sekä Timo Nuoranne (kuoronjohto) ja valmistui sitten musiikin maisteriksi keväällä 2010. Hersta on kolunnut monet mestarikurssit, joissa hänen opettajinaan ovat toimineet esim. Michel Bouvard, Jan Willem Jansen, Francois Espinasse, Theo Jellema, Ludger Lohmann ja Wolfgang Zerer.

Henri Hersta on konsertoinut Suomessa kamarimuusikkona ja solistina kattavasti. Taiteellisten ansioidensa perusteella Hersta valittiin vuonna 2001 Lahden kansainvälisen urkuviikon ja vuonna 2008 Pori Organ-festivaalin nuoreksi taiteilijaksi. Henri Hersta on myös toiminut kanttorina Etelä-Suomen eri seurakunnissa, ennen Tampereelle tuloa viimeksi Vihdin seurakunnassa. Kesäkuusta 2013 maaliskuuhun 2015 Henri Hersta toimi Tampereen tuomikirkon urkurina Matti Hannulan äkillisen poismenon jälkeen. Nuori Hersta tuli valituksi tehtäväänsä yksinomaan soittonäytteen ja haastattelun perusteella 11 hakijan joukosta. Musiikkineuvos Matti Hannula oli rohkaissut Herstaa hakemaan urkurin pestiä Tampereen tuomiokirkosta. Koko Tampereen kautensa Henri Hersta oli jatkuvassa hankauksessa kirkon musiikkilinjasta tuomiorovasti Olli Hallikaisen kanssa. Lopulta Henri Hersta irtisanoutui virastaan ja siirtyi kanttoriksi Töölön seurakuntaan Helsinkiin 1.7.2015 lähtien. 14.7.2013 Henri Hersta soitti Tuomikirkossa Matti Hannulan muistokonsertin ja samalla ensimmäisen konserttinsa Tampereen tuomiokirkossa. Konsertti alkoi Johann Sebastian Bachin koraalipartitalla Sei gegrüsset, Jesu gütig. Päätösteoksena muistokonsertissa soi Max Regerin Toccata ja fuuga. Lamentation on surumusiikkia Aleksandre Guilmantilta, jonka Hersta omisti erityisesti Matti Hannulan muistoksi.

Ennen poistumistaan Tampereelta urkuri Henri Hersta ennätti teetättää puolueettoman kartoituksen tuomikirkon pääurkujen tilasta ja kunnosta, jonka sitten itse myös esitteli seurakunnalle. Tuomiokirkon nykyisen urkurin – tuomiokirkon järjestyksessä kuudes urkuri -, Esa Toivolan, tehtäväksi jäi vain sysätä urkuremonttihanke liikkeelle; kirkon pääurkujen remontointi on budjetoitu ja aikataulutettu keväälle 2021. Urkuremonttia varten perustettiin vuonna 2017 urkutoimikunta miettimään urkujen sointia ja modernisointia. Tampereen seurakuntayhtymä on varannut korjaukseen 250 000 euroa. Poikkeuksellisen hyvässä kunnossa on pääurkujen soittopöytä, mutta tullessaan urkujen sisälle, huomaa pian, ettei aivan kaikki ole siellä kunnossa. Sisältä löytyy kaatuneita ja vaurioituneita urkupillejä; tämä tekee urkujen sointiin epätasaisuutta ja -vireisyyttä. Kirkkosaliin kuuluu huminana urkujen palkeiden vuotamisen vuoksi monin paikoin. Pääuruissa on lähes 6 000 urkupilliä ja yli 5 000 liikkuvaa osaa – ilman soittopöytää. Urkujen pillistöä on tässä korjauksessa tarkoitus uusia mahdollisimman niukasti. Kokonaisia äänikertoja ei uusita, vain vaurioita korjataan ja ehostetaan.

Urkuremontti tarjouskilpailutettiin ja korjausurakan sai Urkurakentamo Veikko Virtanen Oy Espoosta. Veikko Virtanen Oy:n toimitusjohtajana sekä taiteellisena johtajana toimii tamperelainen Heikki Autio.

Vuosina 1900-1909 rakennettiin Suomessa kaikkiaan 163 uutta urkua. Bror Axel Thulén (s. 19.9.1847 Kangasala ja k. 13.8.1911 Kangasala) Kangasalan urkutehdas rakensi niistä 76, Jurva tai Lahden Urkutehdas 49. Walckerin nimissä on kymmenen soitinta ja Zachariassenin yksitoista. Juho Albanus Jurva (9.6.1865 Turtola ja k. 4.7.1926 Amerikka) oli vuokrannut rakentamonsa Walckerille 1907 ja jäänyt siihen tuotannon johtajaksi. Yhteistyötä kesti vain kaksi vuotta, ja Walcker rakensi tuona aikana myös omalla nimellään. Karl Gustav Wikströmin omaleimainen ura urkujenrakentajana päättyi, kun hän menehtyi Nilsiän urkujen äänitystyön ääreen 1909.

Tampereen tuomiokirkon (alkujaan Johanneksenkirkon) rakennusajan työläimpiä hankintoja oli kirkon urkujen saaminen valmiiksi. Urkuhanke lähti käyntiin 3.11.1902 pastori Karl Oskar Fontellin aloitteesta rakennuskomitean kokouksessa. Tällöin komitea asetti hankkeen ehdoksi, että kirkon urkujen pitää olla kotimaista tekoa. Tukkukauppias, valtiopäivämies ja vuorineuvos Gösta Oscar Sumelius (s. 29.5.1866 Tampere jak. 7.3.1940 Tampere) esitti komiteassa, että tarjouksia pyydettäisiin myös ulkomailta ja asia käsiteltäisiin uudestaan tarjousten saavuttua. Professori Friedrich Richard Faltinin (5.1.1835 Danzig ja k. 1.6.1918 Helsinki) suosituksesta komitea pyysi tarjoukset B. A. Thulén Kangasalan urkutehtaalta, Lahden urkutehtaalta ja Walcker & Co:n urkutehtaalta Saksasta. Helsingin Nikolain kirkon urkuri ja professori Richard Faltin puolsi saapuneista tarjouksista lämpimästi saksalaista Walckerin tarjousta. Seurakunta oli vahvasti kuitenkin kotimaisten urkujen kannalla ja rakennuskomitea lopulta tilasi urut Lahdet urkutehtaalta. Solmitussa sopimuksessa Lahden urkutehdas sitoutui valmistamaan uudet urut ”urkurakennustaiteen korkeimpien vaatimusten mukaisesti”. Urkujen julkisivun kaikkiin puuosiin hyväksyttiin käytettäväksi tammea. Kirkon urkujen piti olla valmiina käyttöön ennen heinäkuun loppua vuonna 1905.

Helsingin Johanneksen kirkon urkuri Oskar Merikanto.

Mutta tuomiokirkon urut eivät valmistuneetkaan sovitun aikataulun mukaisesti ja siitä seurasi tilaajan ja valmistajan välille erimielisyyksiä ja hankaluuksia. Osittain myöhästyminen johtui myös kirkon sisustustöiden pitkittymisestä. Monien eri vaiheiden jälkeen urut vihdoin maaliskuussa 1906 valmistuivat tuomiokirkkoon. Nämä urut oli siihen asti suurimmat Suomessa valmistetut kirkkourut; äänikertoja oli 50 ja uruissa oli kolme sormiota ja jalkio. Urkutaiteilija Frans Oskar Merikanto (vuoteen 1882 asti Mattsson, s. 5.8.1868 Helsinki ja k. 17.2.1924 Oitti) antoi uruista oman lausuntonsa, jossa hän ylisti urkujen valmistustapaa ja niiden rakentajan, Albanus Jurvan, useita näppäriä uudistuksia ja urkujen kaunista sointia. Näin Merikanto kirjasi: ”Lukemattomat ja kauniit ovat ne värivivahdukset, jotka näistä suurista uruista voidaan esiinloihtia. Varsinkin kaikki pianissimo-, piano- ja mezzoforte-väritykset ovat herttaisen kaunissointisia. Forte ja Fortissimo on kirkas, loistelias ja majesteetillisen juhlallinen.”

Uudenkosteassa kirkossa on ollut urkujen viritystä ja äänikertojen täydellistä intoneerausta suorastaan mahdotonta suorittaa, vaikersi Oskar Merikanto vielä lausunnossaan Tuomiokirkon uusista uruista. Hän lisäsi vielä, että olisi ehdottomasti ollut edullista vasta vuoden päästä asennuttaa urut kirkkoon. Rakennustoimikunnan nimenomaisesta anomuksesta Oskar Merikanto kävi vielä uudet urut läpi lopputarkastuksessa tarkasti vähän ennen kirkon vihkimistä.Tarkastuksestaan hän kirjasi seuraavasti: ”Että intonatsioonityö, joka vaatii ääretöntä tarkkuutta ja häiritsemätöntä hiljaisuutta, on näissä uruissa voinut täydellisesti onnistua, vaikka kirkossa on paljon muutakin työtä tehty, se on minusta aivan ihmeteltävää ja todistaa vaan työnsuorittajan, hra A. Jurvan erinomaista musikaalisen korvan ja aistin tarkkuutta ja harvinaista kykyä tällä alalla. - Sellaisia kotimaassa valmistettuja urkuja, kuin nyt puheena olevat, en ole ennen koskaan soittanut.” Arvionsa lopuksi Oskar Merikanto vielä onnitteli Lahden urkutehdasta merkkityöstä ja Tampereen seurakuntaa harvinaisista uruista.

Tampereen Vanhan kirkon urkuri ja dir. mus. Aarne Johannes Wegelius (s. 29.4.1891 Tampere ja k. 14.7.1957) innostui kuvailemaan tuomiokirkon urkuja seuraavin kääntein: ”Näissä uruissa kaikki äänikerrat olivat itsenäisiä. Urkujen pillit oli urkujen rakentaja Jurva hankkinut pääasiassa ulkomailta. Osa niistä oli Aug. Lankhuffin tehtaan valmistetta (mm. erittäin kaunis englannintorvi Cor anglais 8’), osa taas luultavasti Walckerin urkutehtaasta, jonka asiamiehenä Jurva myöhemmin jonkin aikaa toimi Suomessa. Useat huuliäänikerrat oli valmistettu kauttaaltaan hyvästä urkutinasta, suurempiakin pillejä myöten. Niinpä julkisivuun sijoitettu 16-jalkainen prinsipaali oli kokonaisuudessaan tehty ensiluokkaisesta tinasta, mikä on suuri harvinaisuus meidän maassamme.” Rehtori Kaarle Albert Wegelius ja Aini Öhmann olivat Aarne Wegeliuksen vanhempia. Wegelius valmistui ylioppilaaksi vuonna 1911 ja suoritti Helsingin musiikkiopiston vuonna 1915; Helsingissä häntä opetti urkujensoitossa Oskar Merikanto. Helsingin lukkari- ja urkukoulun Wegelius kävi vielä vuonna 1916. Vuodesta 1916 lähtien Aarne Wegelius toimi Tampereen Vanhan kirkon urkurina pitkän uran, kaikkiaan yli 40 vuotta. 1920-luvulla Wegelius teki useita urkututkimusmatkoja moniin Keski-Euroopan maihin perehtyen eri urkujen rakenteisiin ja rakentamiseen kattavasti. Samoin Wegelius toimi monien urkujen suunnittelijana ja rakentamisen asiantuntijana. Hän sai myös valmiiksi laajan teoksen käsikirjoituksen urkujenrakentamisesta. Wegelius antoi urkukonsertteja ja toimi vuodesta 1924 lähtien Tampereen lyseon laulunopettajana.

Urkuri Franz Linnavuoren hauta Kalevankankaan hautausmaalla.

Tampereen Johanneksenkirkon (tuomikirkon) ensimmäinen urkurin virkaan nimetty muusikko oli Franz Linnavuori (s. 13.10.1880 Ylöjärvi ja k. 12.6.1926 Tampere) vuonna 1908. Franz Linnavuori kävi Turun lukkari- ja urkurikoulun sekä opiskeli Helsingin musiikkiopistossa. Oltuaan Ylöjärvellä ja Leppävirralla kanttori-urkurina hän sai nimityksen Tampereen Johanneksen kirkon urkuriksi. Franz Linnavuoren kuuluisin sävellys lienee laulu Minä laulan sun iltasi tähtiin V. A. Koskenniemen runoon. Tampereella toimiessaan hän johti myös Mieskuoro Laulajia. Hänen seuraajansa vuosina 1926-1955 oli turkulainen urkuri, Mauno Suomi (s. 30.4.1894 Turku ja k. 17.12.1955 Tampere), joka opiskeli alkuun kotikaupunkinsa, Turun, lukkari-urkukoulussa. Urkuopintojaan Mauno Suomi täydensi Helsingissä Oskar Merikannon ja Elis Mårtensonin oppilaana. Pianonsoittoa Suomi opiskeli Ilmari Hannikaisen johdolla. Diplomitutkinnon hän suoritti vuonna 1925. Hän oli myös ensimmäinen Marcel Duprén suomalainen urkuoppilas Pariisissa. Mauno Suomi oli myös Tampereen musiikkiopiston ensimmäinen rehtori. Mauno Suomen työtä tuomiokirkon urkurina jatkoi Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherra Kaarle Heikki Seppälän (1881-1959) ja musiikinopettaja Anna Karolina Levónin (1888-1981) poika, diplomiurkuri Heikki Juhani Seppälä (s. 22.8.1922 Tampere ja k. 4.2.1990 Upsala). Hän valmistui Helsingin kirkkomusiikkiopistosta vuonna 1942 kanttori-urkuriksi ja Sibelius-Akatemiasta vuonna 1952. Urkudiplomin hän suoritti vuonna 1953. Tampereella Seppälä toimi jo kanttori-urkurina vuosina 1942-1957 ja tuomiokirkkoseurakunnan urkurina vuodet 1957-1975. Vuosina 1944-1975 hän toimi myös Tampereen musiikkiopiston opettajana sekä Aamulehden musiikkiarvostelijana vuosina 1952-1974. Director musices-arvonimi Heikki Seppälälle myönnettiin vuonna 1952. Heikki Seppälän ja näyttelijä Kielo Tuulikki Seppälän (os. Keihäs, s. 12.3.1926 ja k. 25.12.1990) vuonna 1944 syntyneestä pojasta, Johannes Seppälästä varttui ortodoksiseurakunnan jäsen; ensin diakoniksi vuonna 1967 ja sitten papiksi vuonna 1972. Johannes Seppälä opiskeli teologiaa Ateenan yliopistossa ja suoritti Pth (Ptyhiouhos Teologias)-tutkinnon vuonna 1971.

Diplomiurkuri ja -laulaja Matti Hannula soittimensa ääressä.

Tampereen tuomiokirkon neljäntenä urkurina vuosina 1974-2013 toimi diplomiurkuri ja -laulaja, musiikkineuvos Matti Hannula (14.6.1943 Elimäki ja k. 4.6.2013 Outokumpu). Tuomiokirkon kanttorina toimi pitkään myös laulupedagogi, Tampereen ensimmäisen oratoriokuoron (nyk. Händel-kuoro) perustaja ja musiikkineuvos Matti Alvar Vihtonen (s. 27.8.1921 Vahviala ja k.14.9.1993 Tampere). Matti Hannula valmistui ensin kanttoriksi ja urkuriksi Sibelius-Akatemian Kuopion yksiköstä ja jatkoi sitten opintojaan Sibelius-Akatemian kirkkomusiikkiosastolla professori Gustaf Edvard Enzio Forsblomin (s. 14.3.1920 Lohja ja k. 10.2.1996 Vantaa) ja yleisellä osastolla professori, bassobaritoni Matti Jalo Veikko Tuloiselan (s. 5.5.1931 Jyväskylä) ohjauksessa. Matti Hannula valmistui urkuriksi vuonna 1966 ja toimi ensimmäisen vuoden kanttorina Kuopiossa. Tampereen Pyynikin seurakunnan urkurina Aleksanterin kirkossa Hannula toimi vuosina 1967-1974. Matti Hannula oli perustamassa Pirkanmaan musiikkiopistoa vuonna 1970 ja hän toimi myös tämän opiston rehtorina. Matti Hannula oli ahkera konsertoija sekä Suomessa että ulkomailla. Hannula käynnisti Tampereella legendaarisen Kesäillan Urkumusiikkia-sarjan, johon hän sai houkuteltua vierailijoiksi monet maailmankuulut urkurit.

Musiikkineuvos Matti Hannula suunnitteli Tampereen tuomiokirkon pohjoislehterille vuonna 1983 valmistuneen uuden ns. kuoriurkujen disposition. Nämä barokkiurut käsittävät 23 äänikertaa jakautuen kahdelle sormiolle ja jalkiolle. Koneisto ja sen hallintalaitteet ovat täysin mekaaniset. Pillejä näissä kirkon pikku-uruissa on 1516. Matti Hannula myös tarkasti nämä urut. Erikoisuutena uruissa on historiallinen viritysjärjestelmä, ns. Kimberger III, hieman muunnettuna. Kangasalan urkutehdas ennätti ennen konkurssiin menoaan rakentaa näistä uruista noin 65 prosenttia ja Hämeen urkutehdas pystytti ja viimeisteli urut kirkkoon. Barokkiurkujen äänitystyön tekivät Pekka Vuori ja Antti Alajoki. Urkujen julkisivun suunnitteli Kangasalan urkutehtaan viimeinen tekninenjohtaja, kirkkomuusikko, professori, urkujen rakentaja ja tutkija Pentti Juhani Pelto (s. 26.8.1938 Kauhajoki ja k. 22.4.2018 Kangasala). Nyt pian alkavan Tampereen tuomiokirkon pääurkujen korjauksen aikana pohjoislehterin barokkiurut ovat seurakunnan musiikkikäytössä.

Urkuri Matti Hannulan hauta Kalevankankaalla.

Tuomiokirkon kanttori Matti Vihtosen hauta Tampereen Kalevankankaalla.

Kangasalan Urkutehdas oli aikoinaan Suomen suurin urkujen rakentaja; Anders Thulé perusti rakentamon muutettuaan Ruotsista Suomeen vuonna 1843. Thulé valmisti täällä ensimmäisen urkunsa Tammisaaren kirkkoon ja saatuaan toisen tilauksen Kangasalta Thulé perusti verstaansa myös sinne. Viime vuosinaan tehdas työllisti noin seitsemänkymmentä ihmistä ja Thulén suku johti tehdasta neljässä polvessa. Tehdas on valmistanut urkuja mm. Tampereen Aleksanterin kirkkoon, Ouluun, Finlandia-taloon ja Lapuan kirkkoon, jossa ovat Suomen isoimmat kirkkourut, 86-äänikertaiset. Urkujen lisäksi tehdas valmisti aikoinaan noin 10 000 harmonia. Tehtaan vakituisena urkujentarkastajan toimi pitkään Oskar Merikanto.

Tampereen tuomiokirkon urkujen muutostyön vuosina 1928-1929 suunnittelivat yhdessä urkurit Mauno Suomi ja Aarne Wegelius. Varsinaisen työn urkujen kanssa suoritti tuolloin Kangasalan urkutehdas. Nyt kirkon urut laajennettiin 68-äänikertaisiksi. Laajennustyötä urkuihin kuvaili Aarne Wegelius näin: ”Urkuihin tehtiin uudet ilmalaatikot ja suuri soittopöytä, ja urkujen sisään asetettiin kaksi uutta puhalluskonetta. Useimmat vanhat äänikerrat säilytettiin, mutta niiden äänitystä muutettiin osaksi, ja lisäksi urkuihin tuli uusia äänikertoja, niistä osa eri maista. Uusien paisutuskaappien sulkuovet sijoitettiin nyt yksinomaan etusivuille ja ne ulottuvat ylhäältä alas saakka, joten paisutuskoneet ovat tehokkaita, mihin vaikuttaa etupäässä myös se, että kaappeihin sijoitettiin paljon äänikertoja.”

Urkutaiteilija ja professori Enzio Forsblom.

Tampereen tuomiokirkon urkuri Heikki Seppälä on jälkipolville jättänyt tiedoksi, että tässä muutostyössä vuosina 1928-1929 siirrettiin myös urkujen soittopöytää alemmaksi ja kauemmaksi soittimesta. Tätä muutostyötä Heikki Seppälä ei pitänyt pelkästään onnistuneena ratkaisuna, koska tämä aiheutti vaikeuksia kirkkokuoron sijoitukselle. Urkujen äänikertavalintaa Heikki Seppälä kuvaili ajan romanttisiin pyrkimyksiin sopivaksi ja melko orkestraaliseksi. Nämä nykyiset Tampereen tuomiokirkon pääurut ovat maamme neljänneksi isoimmat urut ja professori, urkutaiteilija Gustaf Edvard Enzio Forsblom (s. 14.3.1920 Lohja ja k. 10.2.1996 Vantaa) on kehunut näitä urkuja maamme parhaiksi romanttisiksi uruiksi.

Karl Flodin.

Räätälimestari Fredrik Flodin toimi 1700-luvulla Tukholmassa. Räätälimestarille syntyi vuonna 1789 poika, Johan Ulric Flodin (1789-1834), joka pääsi ylioppilaaksi Suomen Turussa vuonna 1810. Johan Flodin kuoli melko varakkaana lääninrahastonhoitajana Vaasassa vuonna 1834. Johan Flodin koti Vaasassa oli kaupungin musiikkitoiminnan keskus ja Johan oli musikaalinen; hän soitti ainakin viulua. Johan Flodin oli avioliitossa Sofia Gustava Thitzin (1792-1838) kanssa ja Sofian vanhemmat olivat Saksasta Loviisaan muuttaneet muotokuvamaalari Anders Gustav Thitz (1767-1828) ja Sofia Kristina Stichaeus (1767-1820).

Johanilla ja Sofialla oli neljä lasta: Agnes Ottila (1824-1902), Ferdinand (1826-1916), Frithiof (1828-1921) ja Hilda Clementina (1830-1912). Lapsista Agnes Ottila oli saanut pianonsoitonopetusta Fredrik Paciukselta ja Agnes oli avioliitossa maanmittausinsinööri, asessori Georg August Kajanuksen kanssa. Agnesin ja Georg Augustin avioliitosta syntyi kymmenen lasta, joista kuusi kuoli nuorina. Yksi tämän perheen lapsista oli säveltäjä ja kapellimestari Robert Kajanus (1856-1933) ja perheen tytär, Selma Kajanus (1860-1935), oli pianotaiteilija, orkesterimuusikko ja soitonopettaja. Anna Charlotta Thitz toimi Selma Kajanuksen pianonsoiton opettajana ja Anna Charlotta oli taas Selman isoäidin, Sofia Gustava Thitzin sisar.

Hilda Maria Flodin.

Laulajatar Ida Basilier-Magelssenin sisar, Fanny Virginia Basilier, oli avioliitossa Frithiof Flodinin kanssa. Fanny ja Frithiof Flodinin lapsista tytär Fanny (1868-1954, avioit. Flodin-Gustavson) oli hänkin konsertoiva pianisti ja toinen tytär, Ida (1871-) laulajatar. Ida opiskeli laulua ensin Helsingin konservatoriossa ja sitten Pariisin konservatoriossa. Hän konsertoi kotimaassa ja ulkomailla sekä sai kiitosta oopperalavoilla. Ida Flodin lauloi vuonna 1896 pääosan Sibeliuksen ainoassa ja unohdetussa oopperassa, Neito tornissa. Kolmas tytär, Hilda Maria (1877-1958) oli taidemaalari ja kuvanveistäjä, ja avioliitossa ensin taidemaalari Juho Rissasen ja myöhemmin professori Taavetti Laitisen kanssa. Neljäs tytär, Signe, oli pianonsoiton opettaja.

Ferdinand Flodin syntyi Vaasassa 15.5.1826 ja kävi triviaalikoulun samassa kaupungissa. Ylioppilastutkinnon hän suoritti Helsingissä vuonna 1842 ja aloitti tämän jälkeen opintonsa Helsingin yliopistossa Eteläpohjalaisen osakunnan jäsenenä. Vuonna 1946 Ferdinand Flodin suoritti pro exercitio-väitöksen epäorgaanisen kvantitatiivisen kemian alaan kuuluvalla tutkimuksella. Vuonna 1850 Ferdinand Flodin valmistui filosofian kandidaatiksi ja sen jälkeen hän välittömästi jatkoi opintojaan lääketieteellisessä tiedekunnassa, josta valmistui lääketieteen kandidaatiksi vuonna 1855 ja vuonna 1857 lisensiaatiksi. Lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi Ferdinand Flodin väitteli suolen puhkeamista käsittelevällä väitöskirjalla vuonna 1860. Vuonna 1907 Ferdinand Flodin promovoitiin riemutohtoriksi.

Kuvissa vasemmalta Ferdinand Flodin, keskikuvassa puoliso Matilda Flodin ja oikealla Karl Flodin.

Lääketieteellisten opintojensa lomassa Ferdinand Flodin harjoitti apulaiskoleralääkärin tointa Helsingissä vuonna 1853, toimi soutuvenelaivueen läntisen prikaatin lääkärinä vuonna 1854 sekä toimi vuonna 1856 Vaasan vankilan ja sairaalan vt. lääkärinä. Valmistuttuaan vuonna 1857 lääketieteen lisensiaatiksi, hän toimi Vaasan kaupunginlääkärinä ja samanaikaisesti 2. Vaasan ruotujakoisen tarkk’ampujapataljoonan lääkärinä. Heinolan piirilääkäriksi Flodin tuli valituksi vuonna 1860, ja tästä virasta hän jäi eläkkeelle vasta vuonna 1888. Tämän jälkeenkin hän muutti Helsinkiin ja harjoitti siellä vielä yksityispraktiikkaa. 1890-luvun alussa Ferdinand Flodin osallistui Suomessa ajankohtaiseen keskusteluun prostituution asemasta raportoimalla Finska Läkaresällskapets Handlingar-aikakausikirjassa Italian uutta prostituutio-ohjesääntöä.

Ferdinand Flodin avioitui Turun kaupunginlääkäri, lääketieteen tohtori Kristian Ferdinand Melartin (s. 2.10.1792 ja k. 12.1.1854) ja Hedvig Juliana Sofia Aminoffin (s. 1.9.1806 ja k.7.10.1861) tyttären, Matilda Sofia Melartinin, kanssa. Matilda oli opiskellut sekä laulua että pianonsoittoa Tukholmassa. Ferdinand ja Matilda Flodinin ainoasta lapsesta, Karl Teodor Flodinista (1858-1925) tuli säveltäjä, musiikkiarvostelija ja sanomalehtimies. Karl Teodor Flodinin aviopuoliso oli laulajatar Adolphine (Adée) Thérése Leander (1873-1935), joka oli muusikko Adolf Fredrik Leanderin ja Matilda Emilia Fagerlundin tytär.

Karl Teodor Flodin aloitti koulunkäyntinsä Hämeenlinnan lyseossa ja siirtyi sittemmin Ruotsalaiseen lyseoon Helsinkiin jatkamaan opintojaan. Karl Flodin valmistui ylioppilaaksi vuonna 1877 ja sen jälkeen hän aloitti opinnot Helsingin yliopistossa. Filosofian kandidaatin tutkinnon Flodin suoritti vuonna 1883 ja sai vuonna 1886 maisterinarvon. Opintojensa ohella Karl Flodin opiskeli myös musiikkia Richard Faltinin ohjauksessa; musiikissa hän keskittyi pianonsoiton, musiikin teorian ja sävellysoppiin. Vuosina 1890-1892 Karl Flodin opiskeli stipendin turvin Leipzigissä; kaupungissa hänen opettajanaan toimi mm. tunnettu teoreetikko, kapellimestari ja säveltäjä Salomon Jadassohn (s. 13.8.1831 Wrocław ja k. 1.2.1902 Leipzig, Saksa) sekä Karl Piuttin.

Säveltäjä Salomon Jadassohn.

Jo aikaisessa vaiheessa Karl Flodin oli kotimaassaan toiminut eri pääkaupunkilehtien, esim. Hufvudstadsbladetin, tilapäisenä musiikkiarvostelijana. Nya Pressenin vakituisena musiikkiarvostelijana Flodin toimi vuosina 1883-1898. Nya Pressen lakkautettiin poliittisista syistä ja Karl Flodin siirtyi vastaavaksi toimittajaksi Helsingfors Posteniin, mutta myöhemmin Flodin palasi jälleen ilmestyvään vanhaan lehteensä. Vuonna 1897 Flodin sai arvostelijana valtavasti mainetta murska-arvostelullaan Sibeliuksen Lemminkäis-sarjasta. Työ jatkui Nya Pressenissä aina siihen asti kunnes hän muutti Buenos Airesiin. Saman aikaisesti hän avusti Aftonpostenin toimittajakuntaa. Karl Flodin perusti vuonna 1901 korkealaatuisen musiikkia ja taidetta kartoittavan aikakausikirjan, Euterpen. Hän toimitti julkaisua aina vuoteen 1905 asti. Vuonna 1908 Karl Flodin muutti maanpakoon Buenos Airesiin, Argentiinaan, jossa hän toimi erittäin arvostettuna musiikkiarvostelijana saksankielisessä La Plata-lehdessä vuosina 1908-1921.

Musiikkiarvostelut, monipuolinen lehtimiestyö ja säveltämisen ohella saattoi Karl Flodin heittäytyä moniin eri tehtäviin. Flodinin kirjoitustaidot, valtava lahjakkuus ja laajat tietomääränsä olivat hyvänä apuna esim. teatteriarvostelussa, runojen kääntämisessä, omien runojen laatimisessa tai taiteen ja kirjallisuuden monia aloja käsittelevien esseiden laatimisessa. Karl Flodin laati Petrus Nordmannin kanssa tutkielman Albert Edelfeltistä. Tärkeimmät kirjoitukset käsittelivät tietenkin musiikkia, olihan musiikki hänen sydäntään kaikkein lähimpänä. Musiikkiartikkeleiden määrä ei lopulta ollut vallan suuri, mutta sisällöltään ne olivat sitäkin merkityksellisempiä; hänen kirjoituksiaan on julkaistu kolmen laajan teoksen verran. Ensimmäinen nide niistä oli Finska musiker och andra uppsatser i musik, joka ilmestyi vuonna 1900. Toinen nide sisälsi Martin Wegeliuksen elämänkerran ja sen nimi oli Svenska Litteratursällskapet, julkaistu vuonna 1922. Viimeinen, kolmas nide, sisälsi pääasiassa vuosina 1885-1925 ilmestyneitä artikkeleita. Tämä osa julkaistiin vasta tekijänsä kuoleman jälkeen nimellä Musikliv och reseminnen.

Karl Flodin oli ensimmäinen kansainvälisen tason musiikkiarvostelijamme. Hänen arvioissaan tutustumme samalla arvioijan monipuoliseen lahjakkuuteen sekä kykyyn nähdä ja tuoda rohkeasti myös julki omat näkemyksensä, kaihtamatta samalla pelkoa muiden varpaille astunnasta. Voidaan perustellusti sanoa, että Karl Flodin palveli musiikkia eikä sen palvelijoita. Flodin e koskaan pitänyt arvostelijantyötään ammattityönä vaan suhtautui kritiikkiin pikemminkin kutsumuksena. Näin hän erottui muiden arvostelijoiden joukosta juuri sydämensä hehkun sekä ajatelmiensa korkean tason kautta. Annanpa Karl Flodinin itsensä todistaa tässä yhteydessä omaa näkemystään. Sitaatti on Euterpe-aikakausilehden ensimmäisestä numerosta vuodelta 1901, ohjelmallisesta artikkelista ”La raison d’être”:

”Taiteen vanavedessä seuraa arvostelu – ei aivan samoin kuin ilveilijät ja pilkkakirveet aikanaan seurasivat antiikin voittajia, vaan niin kuin jokainen mainetyö kasvattaa saattajakseen selittävän, yleistävän ja järjestelmään sovittavan tulkitsijan. Sillä kauneus, hyvyys ja nerous eivät syvimmältä olemukseltaan ole kaikkien omaksuttavissa, koska kaikki eivät ole taiteilijaluonteita tai hengenheimolaisia. Mutta tulkitsija voi avata sokeiden silmät tai selvittää niille, jotka vain tunteillaan omaksuvat taiteen, miksi he tuntevat niin tai näin, tai luonnollisten lakien puitteisiin sovittaa sen, mikä monista voi tuntua merkilliseltä, selittämättömältä ilmiöltä. Ihmeellisintä on, että taiteilijat itse usein tarvitsevat teostensa tulkitsijaa, joka tiedottoman hurmion taivaasta siirtää heidät lainalaiseen todellisuuteen, lujan maankamaran tuntumaan.

… Arvostelevissa kirjoitelmissaan aikakausikirja eritoten on pyrkivä puolueettomuuteen – hyveeseen, joka tällä alalla on harvinainen ja jota valitettavasti on äärimmäisen vaikea toteuttaa, ellei mitä vakavimmin päätä horjumatta pysytellä oman tunnontarkan vakaumuksen viitoittamalla tiellä.

Julkaisijaa, joka Euterpessä yksin vastaa ainakin musiikkiarvosteluista, voi ehkä juuri tästä syystä moittia yksipuolisuudesta. Tästä huolimatta tietoisuus, että kokonaan oman vakaumuksen mukaan saa hoitaa sen tehtävän, jonka on ottanut suorittaakseen, tuntuu suurelta ja mieltä ylentävältä.”

Ensimmäisen ilmestymisvuoden viimeisessä numerossa Karl Flodin kirjoittaa omassa lehdessään: ”Se, että niin monet kansalaiset myötämielisesti ovat suhtautuneet Euterpeen, on suuresti ilahduttanut lehden julkaisijaa ja rohkaissut häntä jatkamaan yritystä. Mutta hän on sittenkin ollut yksin, toisinaan mielipiteissään mutta aina työnsä suorituksessa… Ammattimuusikoilta hän on saanut osakseen vain varsin platonista mielenkiintoa. Hän ei tarkoita, että heidän pitäisi tehokkaasti osallistua työhön artikkeleita kirjoittamalla – tällaista toivetta hän alun perin elätteli mutta joutui sen pian heittämään mielestään… Mutta arveluttavampaa on ammattitahon osoittama välinpitämättömyys. Kun Euterpe nyt kerran etupäässä jää musiikin arvostelun äänenkannattajaksi, lehti saa myös vastustajia, jotka eivät – lievemmissä tapauksissa – voi yhtyä esitettyihin arviointeihin, vaan päinvastoin – ja tavallisemmin – loukkaantuvat niistä. Nämä arvostelijan kannalta kovin epämieluisat tunteet purkautuvat sitten erilaisina mielenosoituksina. Se on kovin ikävää, mutta asia ei liene autettavissa – mikäli ei arvostelutoimen suorittaja halua luopua kaikesta itsenäisyydestään ja vain pyrkiä olemaan kaikille mieliksi kiittämällä kaikkien aikaansaannoksia.

Näin joutavanpäiväinen arvostelu ei kuitenkaan soveltune Euterpelle. Julkisesti esitetty musiikin arviointi on aina viime kädessä subjektiivinen. Sen paikkansapitävyydestä voi olla eri mieltä, saattaahan arvostelijakin erehtyä. Mutta arvostelijan pyrkimystä totuuteen ei ole lupa kiistää, mikäli hän ei karkeasti ole rikkonut puhtaiden vaikuttimien ihannetta vastaan.

Euterpen kriitikon täytyy siis vastedeskin noudattaa subjektiivista näkemystään tarkastellessaan kotimaan musiikillisia ilmiöitä, senkin uhalla, että hän ehkä joutuu vaeltamaan yksinänsä.”

Karl Flodin ei arvostelijana suinkaan ollut kaikkien lukijoiden mieleen, mutta tämä seikka ei koskaan häirinnyt myöskään hänen suorittamaansa tehtävää. Hän uskalsi lausua julki sen, mikä hänen täytyi pukea sanoiksi, eikä suinkaan sitä, mitä häneltä soveliaisuussyistä toivottiin saatavan lausunnoksi. Useimmiten musiikkiarvioijat kuvaavat kritiikeissään paremminkin itseään kuin arvosteltavaansa. Kritiikin lukijat taas odottavat usein kriitikolta vahvistusta omalle mielipiteelleen ja siksi monet arvostelijat sortuvat täyttämään velvollisuudesta – vastoin omantuntonsa ohjausta – pikemminkin lukijoiden toiveita. Siksi nämä kriitikot voivat arvioissaan kiinnittää vähemmän huomiota arvosteltavaan kuin lukijoihinsa ja siihen piiriin, johon lukijat ja arvostelija itse kuuluvat.

”Absoluuttinen mitättömyys ei missään muussa taiteen lajissa pääse siinä määrin rehentelemään kuin musiikissa.” Näin lausuessaan Karl Flodin oli 47-vuotias ja hänen arvostelijantehtävänsä Suomessa lähestyivät loppuaan. Kolme vuotta myöhemmin hän jatkoi työtään siirryttyään Buenos Airesiin. Karl Flodinin asemoituminen musiikkiin kuvastaa hyvin hänen suurta tietomääräänsä ja aitoa musiikinrakkauttansa. Flodinin musiikillisen laaja ja syvällinen aitous paljastuu meille avartavasti selaillessamme hänen esseekokoelmiaan ja noukkiessamme niiden aarteista joitakin tiedonhippuja, joita hän niin vuolaasti sirotteli ympärilleen. Liioittelematta voidaan sanoa hänen esittäneen teoksissaan todellisia musiikin kultakimpaleita kaikille niille, jotka rakastavat musiikkia ja janoavat lukiessaan tietoa siitä, mitä musiikista voi sanoa parhaimmassa tapauksessa. Hänen kirjoituksissaan ei ole vain musiikin kauneutta kuvailtuna, vaan myös tunnustuksia siitä, mikä kaikessa taiteessa syvimmässä mielessä on todellista ja katoamatonta.

Kurkistamme vielä yhdessä kauniiksi lopetukseksi, kuinka Karl Flodin kuvaili suurta musiikin mestaria, Johann Sebastian Bachia, joka Flodinin mukaan on ”voimakas, ikuisesti uusia, vihreitä vesoja kasvava tammi”. ”Johann Sebastian, sinä suuri vanhus, mahtava protestanttinen henkesi, järkkymätön ankaruutesi, joka ei suvaitse tinkimistä… miten kaukana oletkaan kaikesta uudenaikaisesta, hajanaisesta, hermostuneen pikkumaisesta kilvoittelusta! Onhan jokainen sävelmäsi jakso… yhtä ainoata ylistyslaulua, tekstinään Deo soli gloria! Ja kajahtaahan joka kerta hiljainen, mutta tuhatkielinen vastaus korkeudesta: Amen, amen!”

Professori Taneli Kuusisto.

Monipuolinen muusikko, pianisti, säveltäjä, professori, urkuri ja kuoronjohtaja Taneli Kuusisto syntyi 19.6.1905 ja kuoli 30.3.1988. Kuusisto valmistui ylioppilaaksi Savonlinnan lyseosta vuonna 1923 ja jatkoi opiskeluaan Helsingin yliopistossa valmistuen filosofian kandidaatiksi vuonna 1928 ja kanttori-urkuriksi Helsingin kirkkomusiikkiopistosta vuonna 1931. Vuosina 1923-1935 Kuusistoa opettivat Helsingin konservatoriossa pianistit Ilmari Hannikainen, Ingeborg Hymander, K. Virtanen, säveltäjä Erkki Melartin ja urkuri Elis Mårtenson. Vuosina 1935-1936 Taneli Kuusisto suoritti piano-, sävellys- ja urkudiplomit. Kuusisto teki myös opintomatkoja Pariisiin, Stuttgartiin ja Leipzigiin sekä vielä myöhemmin 1950-luvulla Darmstadiin ja Pariisiin.

Taneli Kuusiston ensikonserttit säveltäjänä ja pianistina olivat vuonna 1933 ja urkurina vuonna 1935. Kuusisto toimi Töölön seurakunnan urkurina vuosina 1942-1963 ja Yleisradion apulaismusiikkipäällikkönä vuosina 1936-1939. Yleisradion aikoihin hän teki jo musiikkia melko runsaasti kuulijoiden tarpeisiin; vuonna 1939 syntyi myös Kuusiston varmaankin tunnetuin sävellys, Suomalainen rukous, Uuno Kailaan runoon. Suomalaisen Oopperan kuoronjohtajan tehtävät työllistivät Kuusistoa vuosina 1942-1946.

Jo 1920-luvulla Taneli Kuusisto sävelsi Pastoralen sekä lukuisia urkukoraaleja ja noin 150 alkusoittoa Armas Maasalon kanssa toimittamaansa koraalikirjaan. Ehkä kaikkein tunnetuin hänen urkusävellyksistään on Fantasia hymnistä Ramus virens olivarum, vuodelta 1951. Taneli Kuusiston varhaiset pianokappaleet ja yksinlaulut innoittuivat Aleksandr Skrjabinin tyylistä (Kuusi lyijykynäpiirrosta op. 1). Kuusiston pianolle säveltämä C-duuri-sonatiini vuodelta 1933 sisälsi uusibarokkisia vaikutelmia. Turun tuomiokirkon uusien urkujen vihkiäisiin vuonna 1980 Taneli Kuusisto teki kolmeen Piae cantiones-sävelmään perustuvan fantasian Triptychon. Suurimuotoisiin teoksiin lukeutuva sinfoninen balladi Laatokka vuodelta 1944 kuvaili sotavuosien kansallista ilmapiiriä. Vuodelta 1953 on Toccata orkesterille, joka ilmentää Béla Bartókin vaikutteita. Myös kamarimusiikki kuuluu Taneli Kusiston sävelmistöön; Viulusonaatti vuodelta 1936 ja Trio huilulle, viululle ja alttoviukulle vuodelta 1953. Taneli Kuusisto on säveltänyt myös elokuvamusiikkia mm. F. E. Sillanpään romaaniin perustuvaan elokuvaan, Ihmisiä suviyössä. Hänellä on samoin suuri määrä kuoroteoksia, urkumusiikkia ja kantaatteja.

Suurimuotoisista Taneli Kuusiston vokaaliteoksista keskeisiä ovat hänen kantaatit Jouluyö (1942) ja Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen 50-vuotisjuhlaan sävelletty Martta ja Maria vuodelta 1946. Vuonna 1952 Kuusisto sävelsi erityisesti virsisävelmiin perustuvan kantaatin Kuinka ihanat ovat sinun asuinsijasi Ylistaron kirkon 100-vuotisjuhlaan. Säveltäjä Taneli Kuusiston viimeiseksi kantaatiksi jäi Porin Teljän kirkon vihkiäisiin sävelletty Jumalan lähetiläät vuonna 1973. Moteteista taas lauletuimmat ovat varmasti Taivaaseen käy matkamme (1947) sekä Ylioppilaskunnan Laulajille vuonna 1976 sävelletty Nyt ylös, sieluni, jotka molemmat pohjautuivat Eurajoelta muistiin merkittyihin kansakoraaleihin. Koraalimelodialle perustuu samoin myös motetti Oi, Herrani, Jeesukseni vuodelta 1964.

Ehkä kuitenkin merkittävimmän tehtävänsä Taneli Kuusisto työsti Sibelius-Akatemiassa. Ensin hän opetti liturgista urkujensoittoa ja urkumusiikin historiaa vuosina 1948-1955. Kirkkomusiikkiosaston johtajana hän toimi vuodet 1955-1957 sekä vuodet 1956-1959 opiston vararehtorina. Vuonna 1959 hänet nimitettiin professoriksi ja Sibelius-Akatemiaa hän johti rehtorina vuodet 1959-1971. Kuusisto edisti monin tavoin oppilaitoksen opetuspäämääriä ja ajoi monia uudistuksia opetukseen. Taneli Kuusisto kuului Euroopan musiikkikorkeakoulujen liiton hallitukseen vuosina 1967-1972 ja kuului liiton puheenjohtajistoon vuodesta 1969; liiton kunniajäseneksi hänet kutsuttiin vuonna 1972.

Vuodesta 1927 Taneli Kuusisto on toiminut musiikkiarvostelijana mm. vuosina 1952-1954 sanomalehti Uudessa Suomessa. Vuosina 1945-1951 Kuusisto johti Helsingissä Viipurin Laulu-Veikkoja. Kuoron kunniajäseneksi hänet on myös kutsuttu. Taneli Kuusistolle on uskottu varsin monia musiikkialan luottamustehtäviä: hän on toiminut Suomen Säveltaiteilojoiden Liiton puheenjohtajana vuosina 1953-1959, Suomen Säveltaiteen Tukisäätiön hallituksen puheenjohtajana vuodesta 1957 ja valtion säveltaidelautakunnan puheenjohtajana vuodet 1960-1965 sekä Sibelius-Seuran hallituksen varapuheenjohtajana vuodet 1958-1973.

Taneli Kuusistolle myönnettiin Pro Finlandia-mitalli vuonna 1950. Kuusisto julkaisi kirjoituskokoelman, Musiikkimme eilispäivää, vuonna 1965. Vuonna 1967 hänet vihittiin Helsingissä teologian kunniatohtoriksi. Taneli Kuusiston aviopuoliso oli laulajatar, hammaslääkäri Taimi Helmi Kyllikki os. Waltonen (1901-2000). Kuusistojen lapsia ovat Turun yliopiston kirjallisuustieteen professori Helmi Irma (Irmeli) Kaarina Niemi (s. 3.2.1931 Helsinki ja k. 27.5.2008 Sauvo), musiikinopettaja Tuulikki Närhinsalo ja säveltäjä sekä kapellimestari Ilkka Taneli Kuusisto (s. 26.4.1933 Helsinki).

Tampereen Aleksanterin kirkko

Aleksanterin kirkon urkufasadi.

Arkkitehti Aleksander Theodor Decker (s. 1.12.1838 Helsinki ja k. 3.4.1899 Helsinki) opiskeli arkkitehtuuria Tukholman taideakatemiassa vuosina 1858-1863. Jo tätä ennen hän oli arkkitehtioppilaana saanut ohjausta intendentin konttorissa sekä Turun lääninarkkitehdin Georg Theodor von Chiewitzin luona. Vuonna 1865 Decker nimitettiin Turun vt. lääninarkkitehdiksi. Vuonna 1875 hän erosi yleisten rakennusten ylihallituksen palveluksesta ja toimi jonkin aikaa yksityisenä arkkitehtina. Hän oli myös osakkaana Theodor Höijerin ja Frans Sjöströmin Suomen ensimmäisessä yksityisessä arkkitehtitoimistossa, mutta palasi vielä uudestaan ylihallituksen arkkitehdiksi vuonna 1883.

Tampere oli osa Messukylän seurakuntaa aina vuoteen 1904 asti. Tamperelaiset olivat jo 1820-luvulla anoneet oman kaupunkiseurakunnan perustamiselle lupaa ja vapautumista Messukylän kirkon ylläpidosta; tuolloin Suomen senaatti tosin hylkäsi anomuksen. Aivan samoin kävi myös vuosien 1847 ja 1853 anomuksille, jotka Turun tuomiokapituli hylkäsi. Vasta vuonna 1869 Suomen senaatti hyväksyi Tampereen seurakunnan anomuksen omasta itsenäisestä seurakunnasta, mutta asetti samalla tälle hyväksymiselleen kaksi ehtoa; Messukylän kirkkoherran tuli olla virastaan eronnut ja virka näin vapaasti täytettävissä ja toisena ehtona oli uuden kirkkorakennuksen rakentaminen Tampereelle.

Pastori Josef Grönberg.

Vuonna 1861 virassaan aloittanut alkoholisoitunut Messukylän kirkkoherra ja valtiopäivämies Josef Grönberg (alkujaan Mikkola s. 19.2.1813 Ylöjärvi ja k. 11.1.1903 Messukylä) eli kuitenkin lähes 90-vuotiaaksi, joten Tampereen itsenäinen seurakunta sai alkunsa vasta 1.5.1904, Josef Grönbergin kuolemaa seuranneen armovuoden päätyttyä. Tampereen ensimmäiseksi kirkkoherraksi tuli valituksi tuomiorovasti ja valtiopäivämies Anshelm Waldemar Walli (s. 7.6.1847 Pori ja k. 23.1.1925 Tampere). Tuohon aikaan vielä eläkkeitä ei tunnettu, joten usein virassa sinniteltiin aina kuolemaan saakka. Tamperelaisten puheissa Grönbergin nimi kääntyi muotoon ”Jos Grönberg”, koska oli yleinen letkaus olemassa: ”Tampere erotetaan Messukylästä, jos Grönberg kuolee”.

Josef Grönberg oli eläväinen, mutta heiveröinen ja sairaanloinen perheen ainoa aikuisikään varttunut poika; vanhemmat olivat Ylöjärven Mikkolan talollinen, kirkonisäntä Antti (Anders) Mikkola ja Brita Kaisa Johanintytär Makkarus. Mikkolan talon peri Josefia 16 vuotta vanhempi sisar ja Josef laitettiin jo 6-vuotiaana oppimaan ruotsin kieltä Tampereelle. 8-vuotiaana Josefin opintomatka suuntautui Porin triviaalikouluun vuonna 1821. Josef Mikkolan nimi muuttui tuolloin vallinneen yleisen tavan mukaan hienommaksi, Josef Grönbergiksi. Josef pääsi ylioppilaaksi 16-vuotiaana vuonna 1829 ja jatkoi opintojaan yliopistossa. 22-vuotiaana Josef Grönberg vihittiin vuonna 1835 papiksi, ja hän valmistui filosofian kandidaatiksi sekä maisteriksi vuonna 1836. Vuonna 1850 Josef Grönberg suoriutui pastoraalitutkinnosta.

Aluksi Josef Grönberg ryhtyi kirkkoherran apulaiseksi ja välivuodensaarnaajaksi Keuruulle vuosiksi 1835-1837 ja jatkoi pitäjänapulaisen sijaisena Eurassa vuonna 1837. Tampereen kaupungin vt. saarnaajaksi hän pääsi 1837-1838; virkapaikkana hänellä oli Tampereen vanha kirkko. Tampereen kaupunginsaarnaajana hän toimi vuodet 1838-1850. Vuonna 1841 Josef Grönberg avioitui Ruoveden kirkkoherran tyttären, Selma Katarina Fransiska Bergrothin (s. 10.6.1819 Kuorevesi ja k. 24.9.1884 Messukylä) kanssa; heille syntyi yhteensä 10 lasta, joista kuitenkin vain viisi selviytyi aikuisikään.

Uransa aikana kirkkoherra Grönberg näki kolmen kirkon nousevan Tampereelle. Ensimmäisenä valmistui vuonna 1879 – kirkko rakennettiin vajaassa vuodessa – Messukylän uusi kirkko. Samana vuonna valmistui Finlaysonin kirkko – kirkko oli alkujaan rukoushuone, jonka suunnitteli Tampereen ensimmäinen kaupunginarkkitehti Frans Ludvig Calonius (s. 19.11.1833 Porvoo ja k. 8.12.1903 Tampere) - patruuna Wilhelm von Nottbeckin (s. 23.1.1816 Pietari ja k. 30.3.1890 Wiesbaden, Saksa) varoin ja vihdoin vielä Tampereen uusi kirkko, Aleksanterin kirkko – Keisari Aleksanteri II:n kunniaksi – vuonna 1880. Vuonna 1880 vihittiin vielä Kalevankankaan hautausmaa ja vuonna 1891 Messukylän kirkon hautausmaa Messukylän uuden kirkon kyljessä. Kalevankankaan hautausmaan vihkiäisissä vuonna 1880 kirkkoherra Josef Grönberg lausui kuolemattomat sanansa seurakuntalaisilleen: ”Tässä teille tamperelaiset on se paikka, jossa ei auta advokaattien temput eikä sikunasihteerien koukut. Täällä kaikki teidän riitanne päättyvät, ei täällä ylimyksiin vedota. Täällä vallitsee Jumalan totuus”. Erään kerran kirkkoherra Grönberg innostui saarnaamaan seuraavasti: ”Taas on Takahuhdissa tapeltu ja Vehmaisissa tehty huorin. Minä jätän teidät kaikki saatanalle!”

Tampereen Aleksanterin kirkko.

Tampereen keskustassa Kaakinmaan kaupunginosassa Hämeenpuiston kupeessa sijaitseva Aleksanterin kirkko toimi vuoteen 2013 asti Pyynikin seurakunnan kirkkona. Kirkkoa rakennettiin vuosina 1880-1881 ja se tehtiin puhtaaksi muuratuista tiilistä. Arkkitehti Aleksander Theodor Decker piirsi Tampereen Aleksanterin kirkon. Kirkko valmistui Pyynikin kirkkopuistoon – vanhalta nimeltään Aleksanterin kirkkopuistoon – jossa alkujaan sijaitsi kaupungin ensimmäinen ja vanhin, vuonna 1785 perustettu Tampereen vanha hautausmaa. Vanhan hautausmaan käyttö hiipui vuonna 1880, kun Kalevankankaan hautausmaa otettiin käyttöön. Aleksanterin kirkon peruskivi muurattiin 2.3.1880 ja kirkko vihittiin käyttöön Tampereen kaupunkiseurakunnan pääkirkkona adventtina 1881.

Aleksanterin kirkossa on 1 430 istumapaikkaa. Kirkko edustaa uusgoottilaista tyyliä; kirkko on päätytornillinen pitkäkirkko, jonka pitkiltä sivuilta erkanevat monikulmaisen kuoripäädyn kohdalla lyhyet ristinvarret. Aleksanterin kirkon julkisivua hallitsevat isot pyöreät ja pyörökaariset ikkunat sekä ulkonevat pilarit, jotka ovat kuitenkin vain arkkitehtonisia koriste-elementtejä vailla rakenteellisia merkityksiä. Kolmilaivaisen kirkkosalin puilla katetut yläparvet ovat tiilipilareilla tuetut. Kirkon alttaritaulun maalasi Alexandra Frosterus-Såltin vuonna 1883 ja teos on nimeltään Kristuksen kirkastus. Kirkon Kangasalan urkutehtaan valmistamat 56 + 3-äänikertaiset sähköpneumaattiset urut ovat vuodelta 1939. Diplomiurkuri ja -laulaja Matti Hannula ja hänen jälkeensä tämän puoliso Marjatta Hannula, toimivat vuosia Aleksanterin kirkon urkureina. Aleksanterin kirkon peruskorjauksen yhteydessä vuonna 1937 kirkko melkein tuhoutui tulipalossa; kirkon korjaus valmistui joulukuussa 1938.

Hävittyään vuonna 1891 Helsingin Johanneksen kirkon urkurin paikan vaaleissa Oskar Merikannolle, säveltäjä, professori ja urkuri Ilmari Henrik Reinhold Krohn (s. 8.11.1867 Helsinki ja k. 25.4.1960 Helsinki) vanhan koulukaverinsa, Emanuel Kalkkisen houkuttelemana, haki Tampereen Aleksanterin kirkon urkurin virkaa vuonna 1893. Kirkon kanttori-urkuri Samuel Hellmannin haluttiin jatkossa keskittyvän vain kanttorin työhön ja urkurille perustettiin siksi aivan uusi virka. Aleksanterin kirkkoon haettiin nyt selvästi osaajaa urkuriksi, koska vuosipalkkakin määrättiin 2 000 markaksi; Tampereen vanhan kirkon urkurin vuosipalkka oli 1 500 markkaa. Ilmari Krohn haki Aleksanterin kirkon urkurin tointa yhdessä kahdeksantoista muun hakijan kanssa.

Ilmari Krohn.

Ilmari Krohn avioitui Emilie Dittmannin (1870-1905) kanssa 31.12.1893. Ensimmäisen vaalisijan saanut Ilmari Krohn antoi vaalinäytteensä Tampereella Aleksanterin kirkon suomenkielisessä ja ruotsinkielisessä jumalanpalveluksessa 9.7.1893. Urkurin vaaleissa 13.-14.8.1893 Ilmari Krohn sai 342 kaikkiaan 381 äänestä eli 89,8 %. Raahelainen urkuri Willehahd Wirtanen sai 29 ääntä (6.1 %) ja oululainen Karl August Bäckman vain kymmenen ääntä (2,6 %). Sekä Bäckman että Wirtanen tekivät äänestyksen tuloksesta kuitenkin valituksen, sillä Ilmari Krohn oli vaalinäytteensä aikana käynyt ehtoollisella ja antanut kirkon virkaatekevän urkurin Kaarle Ernst Eklundin soittaa ehtoollisvirren. Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli hylkäsi urkureiden tekemän valituksen tammikuussa 1894. Vielä urkurit Bäckman ja Wirtanen valittivat tuomiokapitulin päätöksestä senaattiin, mutta se katsoi valituksen aiheettomaksi elokuussa 1894. Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli antoi Ilmari Krohnille valtakirjan uuteen urkurinvirkaan 27.9.1894 ja Krohn valmistui filosofian kandidaatiksi 5.10.1894. Emilia ja Ilmari Krohn muuttivat Tampereelle 6.10.1894 ja tuore Aleksanterin kirkon urkuri aloitti työnsä kirkon urkurina 7.10.1894.

Kesällä 1898 Ilmari Krohn osti Parvulan kesähuvilan Kangasalalta, joka kuului Vääksyn kartanoon. Tampereella Krohnista tuli melko nopeasti kaupungin keskeinen muusikko. Työnsä ohella hän johti Tampereen evankelisluterilaisen rukoushuoneen kuoroa vuonna 1895, kaksikielistä Sedecim-mieskuoroa 1896-1898, Tampereen naiskuoroa 1897-1899, Aleksanterin kirkon kirkkokuoroa 1898-1900 ja Tampereen Musikaalisen Seuran sekakuoroa 1899-1900. Lisäksi hän esiintyi usein paikallisten ja vierailevien muusikoiden säestäjänä ja toisinaan urku- ja pianosolistina. Krohnin oppilaina olivat mm. tuleva Aleksanterin kirkon urkuri Bruno Hjalmar Backman (s. 29.9.1882 Tampere ja k. 13.6.1935) ja tuleva Sibelius-Akatemian rehtori Ernst Fredrik Lindroth (Linko, vuoteen 1906 Lindroth s. 14.7.1889 Tampere ja k. 28.1.1960 Helsinki).

Sivutoimisesti Ilmari Krohn välitti asiakkailleen pianoja ja kanteleita. Hän myös opetti Tampereen työväenopistossa vuosina 1894-1899 mm. kirkkohistoriaa, Tampereen yhteiskoulussa 1895-1897 ja 1898-1899 laulua ja Suomen historiaa sekä Tampereen suomalaisessa tyttökoulussa 1895-1897 ainekirjoitusta ja toimi lisäksi eri opettajien sijaisina Tampereen reaalilyseossa. Ilmari Krohn oli vaivaishoidon piirimies vuosina 1897-1900, ja tämän lisäksi hän oli kaupungin musiikkivaliokunnan jäsen vuonna 1900. Seurakuntansa vanhemmistossa hän toimi vuosina 1897-1900, avusti eri lehtiä, esitelmöi eri järjestöjen tilaisuuksissa ja toimi hyväntekeväisyyden parissa.

Syksyllä 1904 Krohnin perhe muutti Helsinkiin pysyvästi. Samassa yhteydessä senaatti myönsi hänelle tuhannen markan säveltäjäpalkinnon. Samana syksynä Ilmari Krohn tutustui ensi kerran myös kirjailija, opettaja ja suomentaja Hilja Theodolinda Haahteen (entinen Hahnsson, s. 11.9.1874 Hämeenlinna ja k. 6.1.1966 Helsinki), tulevaan puolisoonsa, jolle Krohn suositteli luentojaan ja laulusanoitusten kirjoittamista. Porvoon hiippakunnan tuomiokapituli myönsi Ilmari Krohnille eron Tampereen Aleksanterin kirkon urkurin virasta 8.2.1905. Suurikokoinen perhe kärsi ajoittain jopa nälkää, kun elintaso jäi vain Krohnin opetustyön varaan. Tähtäsikö Ilmari Krohn jo tuolloin valmisteilla olevan Kallion kirkon urkurin virkaan?

Emilie Krohnin kohtaloksi tuli synnytysten suuri määrä; hän menehtyi synnyttäessään kahdeksatta lastaan 21.3.1905 ja Ilmari Krohnista tuli yksinhuoltaja 38-vuotiaana. Viimeisen ajatuksen saa tässä tarinassa esittää Ilmari Krohn: ”Sävelissäkin on sisältönsä kuten sanoissa, vaikka sitä on vaikea määritellä. Sävelet ilmaisevat omalla tavallansa sen, mihin sanat eivät riitä. Usein ne koskettelevat sielun syvinpiä tunteita ja saavat ne hellästi väräjämään.”

Sir Thomas More.

”More is a man of an angel’s wit and singular learning. I know not his fellow. For where is the man of that gentleness, lowliness and affability? And, as time requireth, a man of marvelous mirth and pastimes, and sometime of as sad gravity. A man for all seasons.”

Näin kirjoitti agnostikko ja näytelmäkirjailija Robert Oxton Bolt (s. 15.8.1924 ja k. 21.2.1995) 1960-luvulla näytelmässään, A man for all seasons, joka vuonna 1966 sai samalla nimellä Fred Zinnemannin ohjauksen elokuvassa, jossa näyttelijä Paul Scofield esitti Sir Thomas Morea. Muita Boltin kirjoittamia käsikirjoituksia ovat mm. Lawrence of Arabia ja Tohtori Zhivago.

Aaron Zelman taas kirjoitti kirjassaan The State Versus the People vertaillen Thomas Moren Utopiaa ja Platonin Tasavaltaa. Aaron Zelman ei ollut täysin vakuuttunut oliko More ironinen vai kannattiko hän poliisivaltiota kirjoituksissaan. Zelman päätyi kuitenkin toteamaan, että Thomas More on ainut kristillinen pyhimys, joka on saanut Kremlissä oman patsaansa.

Mikä sitten oli miehiään tämä Sir Thomas More (s. 7.2.1478 ja k. 6.7.1535)? Hän oli englantilainen asianajaja, filosofi, kirjailija, humanisti ja valtiomies sekä liittokansleri kuningas Henrik VIII valtakaudella. Thomas Moren tunnetuin ja samalla kiistellyin teos on kirja Utopiasta, jonka hän kirjoitti latinaksi. Teologi, tutkija, katolinen pappi ja filosofi Erasmus Roterdamilainen (s. 28.10.1466 ja k. 12.7.1536) julkaisi tämän teoksen Leuvenissä vuonna 1516, mutta englanniksi käännettynä teos julkaistiin vasta vuonna 1551, 16 vuotta tekijänsä kuoleman jälkeen. Vuoden 1684 käännöksenä kirjasta tuli vasta kaikkein tunnetuin versio. Kirjan kertojahahmo on fiktiivinen matkamies, Raphael Hythlodaeus – sukunimi tarkoittaa kreikan kielessä hölynpölyn puhujaa. Kirjassa kuvataan Utopiaa (kreikkalainen puno ’ou-topos’ [ei paikkaa] ja ’eu-topos’ [hyvä paikka]), kuvitteellista saarivaltiota ja vertaillaan sen poliittisia järjestelyjä Euroopan kristillisten valtioiden elämään. Kuvitteellisessa Utopiassa ei ollut lakimiehiä, koska lait olivat niin yksinkertaisia, että niitä ei tarvinnut tulkita. Ihmisiä rohkaistiin osallistumaan julkisiin yhteiskunnallisiin kokoontumisiin ja käyttäytymään niissä hyvin. Yhteisöllinen omistaminen syrjäytti yksityisen omistuksen ja miehet ja naiset olivat koulutettuja sekä saarella vallitsi uskonnollinen savaitsevaisuus.

Vaikka Thomas More oli harras katolilainen, hän valitsi Utopia-teoksessaan lähestymistavaksi kuvitteellisen valtion saarella, jotta voisi kirjoittaa myös kielletyistä asioista vapaasti. Ei ole täysin selvää, mitä Thomas Moren poliittisen ajattelun suhde oli kuvitteelliseen Utopiaansa. Arvailtu kyllä on, että Utopian taustalla olisi ollut näkemys varhaiskristillisestä yhteisöelämästä, sellaisena, kun se välittyi Apostolien tekojen kautta.

Thomas More syntyi 7.2.1478 Milk Streetin varrella Lontoossa maineikkaan lakimiehen, King’s Benchin oikeusistuimen tuomarin, Sir John Moren, poikana. Thomas More opiskeli St. Anthonyn koulussa ja toimi sittemmin hovipoikana Englannin anglikaanisen kirkon tärkeimmän johtajan, Canterburyn arkkipiispa John Mortonin (s. 1420 ja k. 15.9.1500) apulaisena. Latinaa ja logiikkaa Thomas More opiskeli kahden vuoden ajan Oxfordin yliopiston Canterbury Hallin jäsenenä. Lincoln’s Inn-lakikouluun Thomas More hyväksyttiin vuonna 1496 ja hän valmistui asianajajaksi vuonna 1501.

Isänsä suureksi pettymykseksi Thomas More uumoili lakimiehen säällisen uran jättämistä ja aikoi ryhtyä munkiksi. Neljän vuoden verran Thomas More asusti Lontoossa Bruno Kölniläisen perustaman kartusaanien sääntökunnan rakennuksessa munkkien ja nunnien kanssa ja harkitsi samalla liittymistä fransiskaanien sääntökuntaan. Hänelle selvisi kuitenkin, ettei hän pysty elämään selibaatissa, joten hän päätti mennä naimisiin vuonna 1505 Jane Coltin kanssa. Avioparilla oli neljä lasta, mutta Jene-vaimo kuoli vuonna 1511. Melko pian tämän kuoleman jälkeen Thomas More avioitui uusiin naimisiin rikkaan lesken, Alice Middletonin kanssa; leski oli useita vuosia Thomasia vanhempia. Yhteisiä lapsia tästä uudesta liitosta ei enää syntynyt, mutta leskirouvan edellisestä liitosta syntyneen tyttären Thomas More kasvatti kuin oman lapsensa. Thomas More järjesti kaikille tyttärilleen klassisen koulutuksen, vaikka sellainen oli tuohon aikaan varattu vain miehille. Itse Thomas More eli harjoittaen monia askeettisia käytäntöjä, kuten itsekuritusta, läpi elämänsä. Hän piti esim. epämukavaa karvapaitaa joka päivä ja ruoski myös toisinaan itseään.

Vuosina 1510-1518 Thomas More toimi toisena Lontoon apulaisnimismiehenä. Vastuullisessa tehtävässään hän ansioitui tehokkaana ja rehellisenä virkamiehenä. Kuningas Henrik VIII:n palvelukseen Thomas More tuli vuonna 1517 valtuutettuna ja ”henkilökohtaisena palvelijana”. More teki diplomaattisen matkan Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin Kaarle V:n luokse ja tästä kiitoksena hänet aateloitiin ja tehtiin kuninkaan alivarainhoitajaksi vuonna 1521.

Kuningas Henrik VIII.

Kuningas Henrik VIII (s. 28.6.1491 ja k. 28.1.1547) hallitsi Englantia ja Irlantia vuosina 1509-1547. Henrik VIII oli Tudor-suvun toinen monarkki, joka seurasi valtaistuimelle isäänsä Henrik VII:tä. Yorkin suvun viimeinen hallitsija, kuningas Richard III sai vastustajan nuoresta walesilaisesta aatelismiehestä, Henrik Tudorista, joka oli elänyt maanpaossa Ranskassa. Henrik Tudor tajusi anoa Ranskan hallitukselta avustusta Englantiin tehtävää sotaretkeä varten; sotaretki alkoi elokuussa 1485. Henrik Tudor nousi maihin Walesin rannikolle, sai koottua armeijan itselleen ja marssi Englannin sisämaahan. Bosworthin kylän vaiheilla Richard III kohtasi Henrik Tudorin joukot eräänä syyskesän päivänä 1485. Richard III hävisi taistelun ja kaatui tuossa samassa taistelussa itsekin.

Henrik VIII muistetaan kuudesta avioliitostaan sekä siitä, että oli luultavasti enemmän valtaa kuin kenelläkään muulla Englannin monarkilla. Hänen pyrkimyksensä saada avioero ensimmäisestä vaimostaan johti Englannin ja katolisen kirkon välirikkoon, itsenäisen Englannin kirkon perustamiseen ja luostareiden lakkauttamiseen, joka oli ensimmäinen vaihe Englannin uskonpuhdistusta. Henrik VIII:n valtakaudella myös Wales liitettiin pysyväksi osaksi Englannin valtakuntaa. Henrik VIII:n hallintokaudella Englanti kävi monia tarpeettoman kalliita ja tappiollisiakin sotia Manner-Euroopassa. Henrik VIII tunnettiin intohimoisena uhkapelurina ja varsinkin viime vuosinaan hän söi valtavasti ja lihoi erittäin ylipainoiseksi terveyden kustannuksella. Nuorena miehenä hän urheili menestyksellisesti, etenkin keskiaikaisessa tenniksessä. Hänet tiedettiin myös taitavaksi muusikoksi, runoilijaksi ja kirjailijaksi. Hän edistu myös monien tunnettujen rakennusten rakentamista ja laajentamista, kuten esim. Westminster Abbeyn.

Westminster Abbey.

Henkilökohtaisena neuvonantajana ja kuningas Henrik VIII:n sihteerinä Thomas More osallistui hallintoon ahkerasti; hän otti vastaan ulkomaisia diplomaatteja, luonnosteli virallisia dokumentteja sekä palveli välittäjänä kuningas Henrik VIII:n ja lordikansleri, Yorkin herttua, Thomas Wolseyn (s. n. 1475 ja k. 29.11.1530) välillä. Parlamentin alahuoneen puhemieheksi Thomas More valittiin vuonna 1523. Myöhemmin More palveli vielä Oxfordin ja Cambridgen yliopistoissa. Lancasterin herttuakunnan kansleriksi More tuli vuonna 1525; virkaan kuului pohjoisen Englannin hallinnollinen ja oikeudellinen johtaminen.

Hampton Court.

Kuningas Henrik VIII oli avioliitossa Katariina Aragonialaisen, veljensä, Arthurin lesken kanssa. Kun Henrik VIII ei kuitenkaan onnistunut saada Katariinan kanssa miespuolista perillistä kruununprinssiksi, kuningas Henrik VIII yritti saada avioliittonsa mitätöidyksi, väittäen avioliitoa laittomaksi. Lordikansleri Thomas Wolsey lahjoitti kuningas Henrik VIII:lle Hampton Courtin palatsin, joka sijaitsee noin 20 km Lontoosta lounaaseen Thames-joen partaalla. Vuodesta 1236 lähtien paltsin on toiminut Johanniittain ritarikunta. Kuningas Henrik VIII vaati kardinaali Wolseytä vetoamaan Rooman paaviin avioliiton mitätöimiseksi, mutta paavi ei Roomassa kuitenkaan suostunut hänen vaatimuksiinsa. Kuningas Henrik VIII pakotti kardinaali Wolseyn jättämään lordikanslerin virkansa ja nimitti Thomas Moren hänen paikalleen vuonna 1529. Pian kuningas Henrik VIII alkoi suosia protestanttista painotusta, jonka mukaan paavi oli vain Rooman piispa eikä hänellä ollut valtaa koko muuhun kristilliseen kirkkoon.

Thomas More – aina uskollisena ja omistautuneena kuninkaalle ja kuninkaallisten valtaoikeuksien asialle – hyväksyi myös aluksi kuningas Henrik VIII:n uuden politiikan. Wolsey irtisanottiin myös parlamentista ja Oxfordin ja Cambridgen teologien mielipiteitä suosittiin; näiden mukaan kuninkaan aiempi avioliitto oli ollut laiton. Mutta kun kuningas Henrik VIII kielsi paavin auktoriteetin, Thomas More alkoi epäillä toimintaa. Hän pelkäsi, että protestanttisuuden kasvu aiheutti ison uhan kristillisen Euroopan yhteiskunnalle ja sen poliittiselle järjestykselle. Lordikanslerina More kirjoitti monia teoksia, joissa hän puolusti katolisuutta ja tuki voimakkaasti vallitsevia harhaoppisuuden vastaisia lakeja. Suurin huolenaihe Morella oli kitkeä maanpakoon karkotetun luterilaisen William Tyndalen (s. n. 1494 ja k. 6.10.1536) sitkeät kannattajat. Tyndale telotettiin ja poltettiin roviolla kerettiläisenä. Kuningas Jaakon raamatussa on osia William Tyndalen käännöksestä.

Thomas Moren uskotaan olleen kuningas Henrik VIII:n julkaiseman Defence of the Seven Sacraments-kirjan taustahahmo vuonna 1521. Paavi Leo X palkitsi kuningas Henrik VIII:lle tästä kirjasta nimityksen Fidei defensor (Uskon puolustaja) vuonna 1521. Valtaosa Thomas Moren varhaisemmasta uskonnollisesta tuotannosta on kirjoitettu tiettävästi kuningas Henrik VIII:n ja hänen uskollisimpien tukijoidensa toimeksiannosta, osana Henrik VIII:n luterilaisuuden vastaista kampanjaa. Lordikansleri Thomas More kieltäytyi allekirjoittamasta kirjettä, jossa kirkonmiehet ja aristokraatit anoivat paavia mitätöimään kuningas Henrik VIII:n avioliiton Katariina Aragonialaisen kanssa. More yriyyi erota virastaan vuonna 1531, koska hänet oli pakotettu vannomaan vala, joka julisti kuninkaan Englannin kirkon päämieheksi. Vielä vuonna 1532 More uudisti eropyyntönsä kuninkaalle väittäen olevansa sairas ja kärsivänsä rintakivuista. Tähän eropyyntöön kuningas jo suostuikin.

Vuonna 1533 Thomas More kieltäytyi osallistumasta Anna Boleynin kruunajaisiin Englannin kunigattareksi. Hyvin pian kruunajaisten jälkeen Morea syytettiin lahjusten ottamisesta, mutta nuo selkeästi tekaistut syytteet kaatuivat todisteiden puutteeseen. Thomas Morea syytettiin vuonna 1534 salaliitosta kuninkaan avioeroa vastaan profetoineen nunnan, Elisabeth Bartonin, kanssa. More pystyi kuitenkin esittämään kirjeen, jossa hän oli neuvonut Bartonia olemaan sekaantumatta valtion asioihin.

Thomas More kutsuttiin 13.4.1534 komission eteen vannomaan kuuliaisuutta perlamentin vallanperimysasetukselle. Hän hyväksyi perlamentin oikeuden julistaa Anne Englannin lailliseksi kuningattareksi, mutta samalla hän kieltäytyi vannomasta valaa, koska asetuksessa oli paavinvastainen johdanto, joka epäsi paavin auktoriteetin ja soi parlamentille luvan tehdä säädöksiä myös uskonnollisista kysymyksistä. Neljän päivän kuluttua hänet vangittiin Lontoon Toweriin; täällä vankilassa ollessaan hän kirjoitti hartaan teoksensa Dialoque of Comfort Against Tribulation.

Thomas More joutui oikeuteen 1.7.1535 ja oikeudenkäynnin tuomareina toimivat lordikansleri Sir Thomas Audley sekä Anne Boleyn isä, veli ja eno; häntä syytettiin vallanperimysasetuksen kieltämisestä. Thomas More luuli, ettei häntä voida tuomita, jos hän ei kiellä kuninkaan asemaa kirkon päänä. Sen vuoksi hän kieltäytyi vastaamasta mihinkään asiaan liittyvään kysymykseen.Kuninkaan vaikutusvaltainen neuvonantaja, Thomas Cromwell, toi oikeuden eteen asianajaja Richard Richin todistamaan, että More oli tämän läsnäollessa kieltänyt kuninkaan aseman kirkon päänä. Oikeudenkäynnin lopuksi tuomarit äänestivät Thomas Moren syylliseksi. Hänet tuomittiin kuolemantuomioon hirttämällä, vetämällä ja paloittelemalla, joka oli petturille varattu tuomio. Kuningas vaihtoi tuomio mestaustuomioksi, joka toteutettiin Towerin linnassa 6.7.1535.

Thomas Moren ruumis haudattiin Lontoon Toweriin St. Peter ad Vinculan kappelissa ja hänen päänsä oli näytteillä kuukauden London Bridgella. Pään korjasi talteen Moren tytär, Margaret Roper, ja kallon uskotaan lepäävän Roperin hautaholvissa St. Dunstanin kirkossa Canterburyssä.