Alexander Graham Bell.

Skotlantilainen keksijä ja tiedemies, Alexander Graham Bell (s. 3.3.1847 Edinburg, Skotlanti ja k. 2.8.1922 Nova Scotia, Kanada) tunnetaan parhaiten puhelimen keksijänä, vaikka italialainen keksijä, Antonio Santi Giuseppe Meucci (s. 13.4.1808 San Frediano ja k. 18.10.1889), kehitteli puhelintekniikkaa jo ennen Alexander Graham Belliä. Antonio Meucci opiskeli mekaniikkaa Firenzen Akatemiassa. Hän lähti vaimonsa kanssa vuonna 1835 Kuubaan, josta he muuttivat vuonna 1850 New Yorkiin, missä Meucci asui loppuikänsä. Ensimmäisen puhelimensa Antonio Meucci rakensi vuonna 1854; puhelimella hän piti yhteyttä alakerran verstaalta liikuntakyvyttömään vaimoonsa. Taloudellisten olosuhteidensa vuoksi Meuccilla ei ollut mahdollisuutta hankkia uudelle keksinnölleen patenttia, vaan hän myi keksintönsä oikeudet muille. Yhdysvaltain edustajainhuone hyväksyi 11.6.2002 julkilausuman, jonka mukaan Antonio Meuccin keksinnön merkitys puhelimen kehittämisessä tulisi yleisesti tunnustaa.

Skotlantilainen Bellin suku oli kolmen sukupolven ajan tutkinut ihmisääntä. Isoisä Alexander Bell (s. 3.3.1790 Fife, Skotlanti ja k. 23.4.1865 St. Pancras, Pohjois-Lontoo)) oli etevä Shakespearen runojen lausuja sekä änkyttäjien opettaja. Isoisän kerrottiin olleen esikuvana George Bernard Shaw’n näytelmälle Pygmalion, josta sittemmin tehtiin musikaali My Fair Lady. Alexander Graham Bellin isä, Alexander Melville Bell (s. 1.3.1819 ja k.7.8.1905), oli fysiologisen fonetiikan opettaja Lontoon yliopistossa. Hän kehitti lisäksi kuuromykkien kielen, ”visible speech”, jossa kirjoitettu koodi esitti kurkun, kielen ja huulien asennot puheen aikana. Alkujaan tämä oli tarkoitettu vieraskielisten sanojen ääntämyksen avuksi, mutta osoittautui verrattomaksi avuksi kuurojen puheopetuksessa. Alexander Melville Bell opiskeli alkuun isänsä avustajana. Myöhemmin hän luennoi Edinburgin ja Lontoon yliopistoissa. Hän avioitui Eliza Grace Symondsin (s. 21.9.1809 Alverstock) kanssa vuonna 1844. Toisen kerran hän oli naimisissa Harriet G. Shibleyn kanssa. Vuodesta 1971 eteenpäin Alexander Melville Bell alkoi itse opettamaan kehittämäänsä menetelmää monissa kuurojen kouluissa Uudessa Englannissa sekä lopulta avasi myös oman koulunsa Bostonissa.

Wheatstone oli kehittänyt mekaanisen puhekoneen. Kone pystyi matkimaan joitakin ihmisääniä. Alexander Bell näki Lontoossa vuonna 1863 koneen esittelyn ja ryhtyi veljensä kanssa väsäämään omaa puhekonettaan. Kurkkutorvi valmistettiin pellistä ja kumista tehtiin kurkunpää. Hampaat, leuka, nielu ja nenäontelo tehtiin guttaperkasta. Huulet ja posket tehtiin kumista. Pumpulilla täytetystä kumista valmistettiin kitalaki. Kaikkein tärkein oli kuitenkin kuudesta osasta valmistettu kumipäällysteinen puinen kieli, jota vipusysteemi ohjasi. Bell käytti keuhkoina omiaan. Erilaisia kielen asentoja testaamalla laitteesta alkoi tulla ihmisääniä.

Alexander Bell teki ennen puhelimen keksintää kokeita ”harmonisella lennättimellä”, joka toimi vastaavasti kuin Philipp Reisin telefoni; äänivärähtely katkoi sähkövirtaa ja johdon päässä sähkövirta muuttui jälleen ääneksi. Resonanssissa olevien äänirautojen avulla eritaajuiset äänet eroteltiin vastaanottimessa. Siten toivottiin samassa johdossa kyettävän lähettää samanaikaisesti useita sanomia. Alexander Graham Bellillä oli nuorempi ja vanhempi veli, jotka molemmat kuolivat tuberkuloosiin. Alexander Melville Bellin äiti ja puoliso olivat kuuroja. Bellin perhe muutti myöhemmin Kanadaan ja otti sittemmin Yhdysvaltojen kansalaisuuden. Bellin perhe osti maatilan Brantfordista, Ontariosta. Alexander Melville on puolisonsa kanssa haudattu Kanadan Nova Scotiaan.

Alexander Bell muutti Bostoniin ja lokakuussa 1872 avasi ”Äänen fysiologian ja mekaanisen puheen koulun” siellä. Hän työskenteli myös koulunsa opettajana. Bellin kuuluisin oppilas oli kuurosokea kirjailija, aktivisti ja luennoitsija, Helen Adams Keller (s. 27.6.1880 Tuscumbia, Alabama, Yhdysvallat ja k. 1.6.1968 Westport, Connecticut, Yhdysvallat). Bostonissa Bell korvasi ääniraudat viritetyillä teräsliuskoilla, koska niiden värähtelyliike oli voimakkaampaa. Kilpajuoksu lennättimen ympärillä kävi kuumana keksijöiden joukossa, monet olivat mukana kehittämässä sitä. Alexander Bell sai vuonna 1873 äänifysiologian professuurin Bostonin yliopistossa. Bell sai kuitenkin Yhdysvaltojen kansalaisuuden vasta yhdeksän vuotta myöhemmin. Alexander Bell teki talvella 1873-1874 harmonisen lennättimen kokeita, mutta samanaikaisesti hän tutki puheen äänivärähtelyä. Bell kokeili phonoautograph-nimisellä kojeella, jolla äänivärähtely saatiin näkyviin. Laite käänsi Alexander Bellin ajattelemaan, että metallikalvo pystyisi muuttamaan myös puheen sähkövärähtelyn muotoon. Näin hänelle alkoi vähitellen selvitä puhelimen idea kesällä 1874. Hän tiesi puheen monimutkaiseksi äänivärähtelyksi. Jos äänivärähtely pystyttäisiin muuntamaan sähköisiksi, ne kyettäisiin siirtää paikasta toiseen ja muuttaa ääneksi takaisin. Philipp Reisin katkotun virran periaate ei toiminut kyllin hyvin.

Kilpailu puhelimen patenttioikeuksista oli kovaa. Western Union Companyn johtaja, Orton, oli tehnyt sopimuksen keksijä Thomas Alva Edison (s. 11.2.1847 Milan, Ohio ja k. 18.10.1931 West Orange, New Jersey) ja sähköinsinööri Elisha Gray (s. 2.8.1835 ja k. 21.1.1901) kanssa. Alexander Bell esitteli oman versionsa puhelimen toiminnasta ja sai taloudellista tukea kahdelta varakkaalta mieheltä, Gardiner Hubbardilta ja Thomas Sandersilta. Molempien miesten lapset olivat Bellin oppilaita kuurojen koulussa ja lakimies Gardiner Hubbard oli myös Bellin tulevan vaimon isä. Molemmat miehet tarjoutuivat lokakuussa 1874 kustantamaan Alexander Bellin harmonisen lennättimen kehitystyön sitä varten perustettavan yhtiön osakkeita vastaan. Puhelin ei kiinnostanut miehiä. Alexander Bell koki mekaniikan taitonsa vajavaisiksi ja hän pyysi avukseen mekaanikko Thomas Watsonin. Kuurojen opetuksen jälkeen iltapuhteina miehet rakensivat ja kokeilivat harmonisella lennättimellä. Laite ei kuitenkaan toiminut toivotulla tavalla. Alexander Bell haki maaliskuussa 1875 patenttia harmonisen lennättimen suunnitelmalleen.

Alexander Bellin harmonisesta lennättimestä ei koskaan muodostunut kaupallista laitetta. Kesäkuussa 1875 syntyi kuitenkin sattumalta puhelimen syntyyn johtanut keksintö. Harmonisen lennättimen teräsliuskoja viritettiin ruuveilla, jotka olivat toisinaan liian kireällä, jolloin liuska juuttui kiinni eikä katkonut sähkövirtaa. Watson erään kerran näpäytteli kiinni jäänyttä liuskaa ja katkomisen sijasta se indusoi virran sähkömagneetin kelaan, jolloin Bell kuuli johdon päässä erilaisen äänen. Bell oivalsi, että hänellä oli nyt keino muuttaa puheen äänivärähtely sähkövärähtelyksi. Vielä samana iltana hän piirsi puhelimesta kaavion, jossa oli ohueen kalvoon kiinnitetty teräskieli. Ääni liikutti kalvoa ja liike siirtyi teräskielen liikkeeksi, joka indusoi sähkömagneetin avulla teräskieltä ja siihen kiinnitettyä kalvoa. Bell antoi sen Watsonin valmistettavaksi uutta koetta varten. Puhelin sitoi nyt koko Alexander Bellin mielenkiinnon, vaikka rahoittavat miehet olivat vaatineet hänen omistavan aikaansa harmoniselle lennättimelle. Bell jatkoi kokeitaan jättäen jopa opetustyönsä, jonka vuoksi rahoitustilanne alkoi olla melko huono.

14.2.1876 aamulla Alexander Bell patenttihakemuksensa Washingtonin patenttitoimiston virkailijalle. Samana päivänä myös sähköinsinööri Elisha Grayn lakimies jätti patenttihakemuksen ”puhuvaan telefoniin”. Alexander Bell sai 3.3.1876 omalla keksinnöllään patentin. Lopulta yli 600 oikeudenkäyntiä käytiin sittemmin patentin mitätöimiseksi. Alexander Bell perusti Telephone Company-yhtiön vuonna 1877. Vuonna 1881 Alexander Bell oli mukana kehittämässä metallinpaljastinta. Bell teki myös ilmailun parissa kokeita leijoilla sekä ilmaa raskaammilla lentokoneilla. Lentokoneiden suunnittelun hän aloitti vuonna 1891. Hän perusti vuonna 1907 Aerial Experiment Association (AEA)-järjestön.

 

Opettaja Philipp Reis.

Saksalainen opettaja Philipp Reis (1834-1874) oli puhelimen esiversion kehittelijä ja rakentaja. Hän valmisti Frankfurtissa sähkömagnetismiin perustuvan kojeen, jolla hän pystyi siirtämään ääniä lankaa pitkin. Tätä ennen yhdysvaltalainen Charles G. Page (1812-1868) oli ennättänyt havaita, että rautatangon pituus muuttuu hiukan, kun sen ympärillä olevaan kelaan tuodaan sähkövirta. Katkomalla sähkövirtaa nopeasti rautatangosta kuuluu ääni, joka vastaa katkomistaajuutta. Vastaavanlainen ilmiö muistetaan esim. loisteputkivalaisimen huminasta, kun vaihtovirta kulkee sen rautasydämen kuristimen kautta.

Vuonna 1861 Philipp Reis sai Frankfurtin tiedemiesten mielenkiinnon osakseen esitellessään kaupungissa laitteensa, jota hän itse kutsui nimellä Telefon. Laitteessa oli lähetyspäässä puinen laatikko, jossa oli korvaa matkiva torvi ja tärykalvon virkaa toimittava platinakalvo, jossa oli pieni vasara. Sähköjohto toimitti kuulohermon asemaa. Philipp Reisin pitämän esitelmän aiheena oli ”Galvaanisen virran avulla liikkuva kaukoääni”. Kun korvan aukosta tuli ääntä puulaatikkoon, platinakalvo alkoi täristä ja kalvoon nojaavan vasaran kärki katkoi sähkövirtaa äänen tahdissa. Virta ohjattiin lankaa pitkin vastaanottopäässä olevaan kelaan ja sen sisällä oleva rautapuikko toisti äänen ja ympärillä oleva kaikulaatikko vahvisti hieman ääntä.

Reisin alkeellinen puhelinlaite toisti sangen hyvin puhtaita ääniä, kuten esim. viulunsoittoa, mutta puhe ei toistunut yhtä laadukkaasti. Philipp Reis pystyi telefoonillaan siirtämään ääntä jopa sadan metrin päähän, mutta sen kantavammaksi hän ei laitettaan enää pystynyt kehittämään. Hän kuvasi mainoksessaan vuonna 1863 omaa telefoniaan laitteena, jolla voisi tehdä mielenkiintoisia äänikokeita kahden etäällä olevan aseman välillä. Leikkikalu, jonka pirteät pojat voisi itse rakentaa. Telefonia sai tilata frankfurtilaisen mekaanikon välityksellä kahdeksan tai kahdentoista taalerin kappalehintaan; hinta määräytyi ulkokuoren mukaan. Jokaisessa telefonissa oli Philipp Reisin nimikirjoitus, järjestysnumero ja valmistusvuosi. Reisin selostus julkaistiin saksalaisessa aikakauslehdessä otsikolla: ”Leikkikalu, jonka pirteät pojat voisi itse rakentaa”. Varmaankin tämän kirjoituksen vuoksi professori Poggendorff ei hyväksynyt Philipp Reisin laatimaa artikkelia tieteelliseen aikakauslehteensä, Annalen der Physik.

Alexander Graham Bell.

Philipp Reis kuoli vuonna 1874 vain 40-vuotiaana ehtimättä nähdä Alexander Bellin puhelinta laisinkaan. Hänen oma keksintönsä oli jäänyt vain askeleen päähän Bellin puhelimesta. Vuonna 1881 Bellin puhelinpatentista kiisteltiin Massachusettsin oikeusistuimessa. Oikeus päätti tuolloin, että Philipp Reisin laite ei ollut tarpeeksi toimiva, jotta se olisi estänyt Bellin patentin hyväksymisen puhelimelle. Jos Philipp Reis oli huolellisemmin dokumentoinut keksintönsä olisi hyvinkin voinut käydä niin, että Alexander Bellin patentti puhelimelle olisi voinut jäädä saamatta. Philipp Reis ei ollut ilmeisesti edes ensimmäinen, joka kehitteli ajatuksen värähtelevästä kalvosta tai äänen tahdissa katkottavasta sähkövirrasta. Myöhemmin selvisi nimittäin, että ranskalaisessa lehdessä, L’Illustration, oli jo vuonna 1854 artikkeli, jossa kerrottiin sähkövirran siirtämisestä samalla periaatteella. Artikkelin kirjoittaja oli Charles Borseul (1829-1912). Näin artikkelissa todetaan:

”Olen kysynyt itseltäni voisiko puhetta siirtää sähköisesti – lyhyesti sanottuna, se mitä puhutaan Wienissä kuullaan Pariisissa. Tämä on mahdollista seuraavasti… Olettakaamme, että mies puhuu liikkuvaan levyyn, joka on riittävän taipuva, että mitään ei menetetä äänen värähtelystä; että levy vuoronperään katkoo ja kytkee paristosta tulevaa virtaa; matkan päässä on toinen levy, joka samanaikaisesti värähtelee samalla lailla…”

Lehtikirjoituksesta ei mitenkään selviä, että kyseistä laitetta olisi koskaan rakennettu valmiiksi asti, joten siksi Philipp Reis on saanut kunnian keksinnöllään. Philipp Reis olisi kyennyt suhteellisen helposti kehittelemään omaa keksintöään. Esimerkiksi irlantilainen instrumenttiseppä, Stephen Mitchell Yeates (1832-1901) hieman myöhemmin lisäsi kalvon ja kosketuskärjen väliin haponsekaista vettä. Näin virta ei katkeillut vaan myötäili entistä paremmin puheen värähtelyä. Yeates samoin paranteli Philipp Reisin vastaanottolaatikkoa, ja siksi on esitetty väite, että hänellä olisi ollut jo vuonna 1865 ensimmäinen toimiva puhelin.

 

Markiisi Marchese Guglielmo Giovanni Maria Marconi.

Italialainen markiisi Marchese Guglielmo Giovanni Maria Marconi (s. 25.4.1874 ja k. 20.7.1937) oli fyysikko, keksijä ja liikemies, joka ensimmäisenä keksi langattoman lennättimen eli radion. Radio kehitteli useat keksijät eripuolilla maailmaa, mutta markiisi Marconin 2.7.1897 hyväksytty brittipatentti ”Improvements in transmitting electrical impulses and signals and in apparatus there-for” pidetään ensimmäisenä radiopatenttina; tämän vuoksi Guglielmo Marconia pidetään radion keksijänä. Radiolähetyksiä oli kuitenkin kaikki radion ominaisuudet täyttävillä laitteilla lähetetty ennen jo ennen Marconin patenttia ja siksi radion keksijä on edelleen kiistanalainen asia. Guglielmo Marconi sai yhdessä saksalaisen keksijän ja fyysikon, Karl Ferdinand Braunin (s. 6.6.1850 ja k. 20.4.1918) kanssa Nobelin fysiikanpalkinnon vuonna 1909 ”ansioistaan langattoman lennättimen kehittämisestä”. Vuonna 1918 Guglielmo Marconi sai The Franklin Institute Awardsin vuosittain myöntämän Benjamin Franklin-mitalin ansioistaan.

Guglielmo Marconi syntyi Palazzo Marescalchissa (nyk. Palazzo Orlandini), Bolognassa, Italian kuningaskunnassa vuonna 1874. Marconin isä oli italialainen maanomistaja, Giuseppe Marconi (s. 1823 ja k. 28.3.1904) ja äiti oli Irlannin Dublinissa sijainneen viskitislaamon, Jamesonin perustajan tytär, Annie Jameson. Giuseppe Marconin isä huolehti silkkiperhosten toukkien kasvattamisesta ja Giuseppe sai huolehtia Villa Griffonelle-tilan maista Pontecchiossa, yksitoista kilometriä Bolognasta. Giuseppe kohtasi Bolognassa tulevan vaimonsa, joka saapui Italiaan opiskelemaan laulamista, sillä häntä oli kielletty laulamasta lontoolaisessa oopperatalossa. Parin ongelmaksi muodostui se, että Giuseppe oli leski ja 17 vuotta Annieta vanhempi, joten Jamesonin vanhemmat eivät hyväksyneet parin suhdetta. Pari piti salassa kuitenkin yhteyttä kirjeenvaihdon avulla ja lopulta he avioituivat Ranskassa Annien tullessa täysi-ikäiseksi toukokuussa 1864. Vuoden päästä tästä syntyi parille ensimmäinen lapsi, Alfonso, Villa Griffonessa ja yhdeksän vuotta myöhemmin Guglielmo Bolognassa.

Professori Augusto Righi.

Guglielmo Marconi aloitti opiskelun 12-vuotiaana julkisessa koulussa Firenzessä. Hänen opiskelunsa ei sujunut erityisen hyvissä merkeissä, koska häntä kiusattiin koulussa bolognalais-irlantilaisen aksentin vuoksi. Seuraavana vuonna perhe kuitenkin muutti Toscanan Livornoon, Välimeren rannalle. Aikaisemmin Guglielmo Marconi oli suunnitellut uraa merivoimissa, mutta ei läpäissyt merisotakoulun pääsykoetta. Epäonnea hän koki myös Bolognan yliopiston sisäänpääsykokeissa. Livornon teknillisen instituutin opinnot eivät nekään olleet kovin hedelmällisiä ja Marconi ei koskaan suorittanut korkeamman asteen koulutusta. Marconin naapurissa asui Bolognan yliopiston fysiikan professori Augusto Righi (1850-1920), joka päästi Marconin – Annie-äidin nimenomaisesta pyynnöstä - kuuntelemaan sähkömagnetiikan luentoja ja avustamaan kokeiden teossa. Kiinnostusta lisäsi myös professori Vincenzo Rosalta saatu yksityisopetus fysiikasta. Nuoruudestaan lähtien hän oli kiinnostunut tieteellisten välineiden suunnittelemisesta sekä mekaanisten kojeiden purkamisesta ja uudelleen kokoamisesta. Giuseppe-isä ei pitänyt yhtään poikansa harrastuksista ja halusi poikansa viettävän enemmän aikaansa hyödyllisempien harrastusten parissa. Pitääkseen välit isäänsä kunnossa Marconi harrasti elektroniikkaa salaisessa paikassa tilan puutarhassa. Marconin suhteet omaan äitiinsä olivat paremmat ja äiti tuki poikaansa tämän harrastuksissa. Marconin muita harrastuksia olivat pianonsoitto ja taimenten kalastus.

Heinrich Rudolf Hertz.

Lomamatkalla Alpeilla velipuolensa Luigin kanssa ollessaan Guglielmo Marconi luki saksalaisen Heinrich Rudolf Hertzin (s. 22.2.1857 Hampuri ja k. 1.1.1894 Bonn) artikkelin, jossa tämä todisti sähkömagneettisen säteilyn olemassaolon. Hertz oli havainnut vuonna 1888 ensimmäisenä sähkömagneettisen säteilyn olemassaolon. Kun Hertz oli kuollut, Liverpoolin yliopiston fysiikan professori Sir Oliver Joseph Lodge (s. 12.6.1851 ja k. 22.8.1940) esitti kesäkuussa Royal Institutionissa muistoluennon, jossa esitteli Hertzin aaltojen heijastuksen, taittumisen ja polarisoitumisen demonstraatioina. Lodge käytti ilmaisijana Branlyn kohereeria ja peiligalvanometriä; lähetin oli laatikon sisällä ja kohereerin säteilyä keräävän kuparisylinterin sisällä. Lodgen kokeessa lähetin ja vastaanotin olivat eri huoneissa. Vastaanottopiirissä oli kytkettynä soittokello, jonka kohereeri laittoi soimaan heti, kun signaali saapui vastaanottimeen. Sir Oliver Lodgen luento julkaistiin ja se levisi laajalle maailmalle. Yhdysvaltain patettivirasto myönsi vuonna 1898 Sir Oliver Lodgelle ”syntonisen” eli virityspatentin.

Professori Sir Oliver Oliver Lodge.

Marconi oivalsi heti, että tämän säteilyn avulla voitaisiin lähettää ja vastaanottaa viestejä langattomasti. Hän innostui isänsä tilalla Villa Griffonissa Bolognassa tekemään kokeita vuonna 1894 parannetulla versiolla Hertzin rakentamasta koneesta. Professori Righi huomasi myös Hertzin kokeiden merkityksen ja hän auttoi Marconia alkuun lähettimen ja vastaanottimen valmistuksessa. Ensimmäiset signaalit siirtyivät vain muutamia metrejä, mutta hän pidensi vähitellen matkan 2,5 kilometriin vuonna 1895. Talon läheisen kukkulan taakse – jonka taakse ei ollut näköyhteyttä – Marconilla oli ensin tavoite saada langaton yhteys. Hertzin vertikaalinen dipoli oli hänellä ensimmäisenä antenina; siinä pystysuunnassa olevien metallitankojen ylä- ja alapäähän oli kiinnitetty metallilevyt, sylinterit tai kuutiot. Kukkulan taakse yhteys syntyi vasta, kun Marconi oli haudannut alemman levyn maahan, jolloin antenni muodostui dipolin sijasta monopoliksi. Dipolin toinen haara oli nyt käytännössä maajohto. Yhteysetäisyys kasvoi suunnilleen verrannollisena antennin korkeuden neliöön. Tämä oivallus paransi ratkaisevalla tavalla Marconin laitteen yhteyksiä. Vuonna 1896 Marconi sai signaalin havaittua jo 13 kilometrin päästä. Marconi tarjosi keksintöään Italian hallitukselle, mutta hallitus ei ollut kiinnostunut keksinnöstä. Tämän jälkeen Marconi demonstroi laitettaan Britannian postilaitokselle; Lontooseen Marconi saapui äitinsä kanssa helmikuussa 1896. Yli-insinööri William Preece Posti- ja lennätinlaitokselta vakuuttui Marconin laitteesta. Professori Lodge oli katkera, kun kotimaiset tiedemiehet sivuutettiin nuoren italialaisen rinnalta. Marconi ylsi kuitenkin jo tuolloin huomattavasti pitempiin yhteyksiin, kuin muut kilpailijat.

Yli-insinööri William Preece.

William Preece ymmärsi, että Marconin kojeella pystyi olemaan yhteydessä mm. majakoihin sekä rannikon lähellä seilaaviin laivoihin. Marconi sai keksinnöllään merkittävää julkisuutta Englannissa. Marconi joutui anomaan itselleen patentin, sillä Englannin hallitus ei suostunut ostamaan hänen keksintöään. Marconi lähetti ensimmäiset radiolähetykset veden yli Etelä-Walesista Lavernock Pointista Flatholmin saarelle. Vuonna 1898 Marconi lähetti veden yli Ballycastlesta, Irlannista, radiolähetyksen Rathlinin saarelle. Marconi vastaanotti 12.12.1901 kolme pistettä (Morse-koodin S-kirjain) St. John’sissa Newfoundlandissa. Patentti myönnettiin hänelle 2.7.1897. Marconi perusti sittemmin oman yhtiön heinäkuussa 1897, The Wireless Telegraph and Signal Co. Ltd, nimi muuttui pian muotoon Marconi Wireless Telegraph. Seuraavana vuonna yritys aloitti radiotehtaan Chelmsfordiin, Englantiin, työllistäen 50 ihmistä. Marconin patentti ei kuitenkaan suojannut uusia ideoita. Näin professori Sir Oliver Lodge sai samana vuonna patentoiduksi lähettimen ja vastaanottimen viritysmenetelmänsä. Tämä viritysmenetelmä muodostui melko pian niin tärkeäksi radiotekniikan kehittymisen kannalta, että Marconin oli myöhemmin pakko lunastaa tämä patentti itselleen.

Useilta laivayhtiöiltä, jotka lennätintä olisivat kipeästi tarvinneet, puuttui koulutettu työvoima. Tämän vuoksi Marconin yhtiön tuotteita meni aluksi vähäisiä määriä lähinnä buurisotaan tilattuihin laitteisiin. Marconi oivalsi kuitenkin pian tarjota vuokrata lennättimiä laivoille ja operaattori seurasi sopimuksen mukana. Nyt laivoihin alkoi ilmestyä Marconin langattomia kipinälennättimiä. Marconi aloitti myös vakuutusyhtiö Lloydsin kanssa yhteistyön, joka käytännössä takasi hänelle monipoliaseman meritietoliikenteeseen; sopimus sisälsi kiellon olla vaihtamatta muiden yhtiöiden laitteiden kanssa sanomia. Jo vuonna 1902 lopulla 70 laivaa ja 25 rannikkoasemaa käytti Marconin laitteita. Tämä kielto purkautui vasta kansainvälisellä sopimuksella Saksan ja Yhdysvaltojen painostuksella kymmenen vuoden neuvottelujen tuloksena. Englanti alistui purkuun vasta Titanicin uppoamisen jälkeen vuonna 1912.

Guglielmo Marconi oli naimisissa kaksi kertaa ja hänellä oli poika ja kolme tytärtä. Marconi kuoli Roomassa 20.7.1937. Hänet on haudattu Firenzen kaupunkiin Santa Croce-kirkkoon samaan riviin, kuin tähtitieteilijä, filosofi ja fyysikko Galileo Galilei (s. 15.2.1564 Pisa ja k. 8.1.1642 Arcetri, Toscana) ja fyysikko Enrico Fermi (s. 29.9.1901 ja k. 28.11.1954), joka sai Nobelin fysiikanpalkinnon vuonna 1938. Elämänsä loppupuolella Guglielmo Marconi puolusti aktiivisesti Italian fasisteja ja kuului myös itse Italian fasistipuolueeseen.

 

Metsän poika tahdon olla, sankar’ jylhän Kuusiston

Säveltäjä, pianisti, urkuri, kuoronjohtaja, musiikkikirjoittaja ja Yleisradion musiikkipäällikkö, Taneli Kuusistolla, oli myös lukuisia luottamus- ja asiantuntijatehtäviä. Hän toimi mm. Sibelius-Akatemia kirkkomusiikkiosaston opettajana ja johtajana sekä Sibelius-Akatemian vararehtorina ja rehtorina.

Taneli Kuusisto syntyi 19.6.1905 Helsingissä kuusilapsisen sisarussarjan neljäntenä lapsena. Isä, Antti William Kuusisto (s. 10.10.1875 Ullava ja k. 16.3.1947 Helsinki) oli kappalainen ja kansakoulunopettaja. Antti Kuusiston isä taas oli director cantus Etelä-Pohjanmaalta, Antti Annanpoika Granholm ja hänen puolisonsa Johanna Lovisa Granholm. Taneli Kuusisto muisteli oman isänsä lukeutuneen hyvien messupappien joukkoon, joka toivoi kotonaan saavan kuulla paljon laulua ja soittoa. Kaikki Kuusiston perheen lapset saivat ikäjärjestyksessä nauttia soitonohjauksesta nuoruudessaan. Äitiään, Helmi Åkermania, Taneli Kuusisto muisti vain hämärästi, mutta tiesi hänen kuuluneen musikaalisesti lahjakkaaseen Voipion suureen sisarusparveen. Äiti soitti viulua ja pianoa sekä lauloi. Äiti kuoli vuonna 1920. Lapsuuden kodissa isän sisar, Saimi-täti, toimi perheenemäntänä. Vuonna 1931 isä-Antti avioitui Siiri Kaarina Järnefeltin kanssa.

Taneli Kuusisto aloitti 8-vuotiaana pianotunnit Joensuusta vuonna 1903 Helsinkiin muuttaneen Greta Nevanlinnan ohjauksessa. Hieman myöhemmin Taneli Kuusisto alkoi soittaa myös viulua, mutta perheen muuttaessa Helsingistä maaseudulle, se soitin sai myös jäädä. Taneli Kuusiston perhe muutti Salon lähellä sijaitsevaan Uskelaan vuonna 1915, kun Taneli oli 10-vuotias. Antti Kuusisto toimi Uskalan kirkkoherrana vuodet 1916-1920 ja myöhemmin vielä Savonlinna-Säämingin tuomiorovastina vuosina 1920-1925. Vuodesta 1926 eteenpäin hän toimi Helsingin pohjoisen seurakunnan kirkkoherrana. Taneli Kuusisto opiskeli Salon Yhteiskoulussa ja säesti koulussa sekä Uskelan kirkossa tarvittaessa. 12-vuotiaana Taneli Kuusisto vuonna 1917 merkitsi nuottipaperille ensimmäisen sävellyksensä, Vallankumouksen.

Taneli Kuusiston isoveli, Paavo Kuusisto (s. 4.10.1900 Helsinki ja k. 30.11.1981) oli perheen musiikkimies ja Tanelin suuri esikuva. Paavo Kuusisto oli aloittanut musiikkiopintonsa jo 5-vuotiaana ja kehittynyt vuosien myötä melko taitavaksi pianistiksi. Myöhemmin aikuisena hän ajautui lääkärin ammattiin. Paavo Kuusistolla oli kuitenkin hyvin laaja ja monipuolinen soitto-ohjelmisto, joka käsitti pianokirjallisuutta Johan Sebastian Bachista aina Arnold Schönbergiin, puhumattakaan Debussystä, Sibeliuksesta tai Palmgrenista. Paavo Kuusiston soittoon liittyi myös taipumuksia säveltämiseen ja näistä Taneli Kuusisto sai vahvoja vaikutteita vastaanottavassa iässä. Siitä alkaen oli musiikki myös vahvasti Tanelin Kuusiston elämässä mukana.

Taneli Kuusiston tullessa lukioikään perhe muutti isän työ perässä Savoon, Säämingin Pihlajaniemen pappilaan. Taneli Kuusisto kävi täällä Savonlinnan lyseota ja asui viikot Savonlinnassa äidin sukulaisten luona majoittuen. Tohtori Hällströmin perheessä harrastettiin kamarimusisointia. Taneli Kuusiston serkku, Jorma Hällström – myöhemmin Helasvuo – oli lahjakas sellisti ja myös Tanelin nuorin veli, Viljo, soitti selloa. Päiviö-veli soitti pianoa ja Taneli tarttuikin sitten itse alttoviuluun sekä johti myös lyseon orkesteria. Sävellystyönsä Tauno Kuusisto aloitti modernistina. Hyvin varhain hän jo perehtyi sellaisten säveltäjien musiikkiin, kuin Debussy, Ravel, Musorgski, Skrjabin, Reger ja Schönberg. Runoilija Eino Leinon runon Nocturne Taneli Kuusisto sävelsi abiturienttikesänä 1922 ja lähetti sävellyksensä Nuoren Voiman Liitolle.

Taneli Kuusisto kirjoitti ylioppilaaksi Savonlinnan lyseosta keväällä 1923. Saman vuoden syksyllä Taneli Kuusisto matkusti Helsinkiin ja alkoi opiskella sekä yliopistossa että konservatoriossa, joka myöhemmin oli Sibelius-Akatemia. Taneli Kuusisto sai konservatoriossa piano-opettajakseen Egbert Grapen. Vielä myöhemmin Kuusistoa opettivat säveltäjä ja professori Toivo Ilmari Hannikainen (s. 19.10.1892 Jyväskylä ja k. 25.7.1955 Kuhmoinen) ja pianopedagogi Johanna Eunika Ingeborg Hymander (s. 14.1.1865 Helsinki ja k. 19.9.1938). Säveltäjä Arvo Laitinen opetti Taneli Kuusistolle musiikinteoriaa. Helsingin yliopistolla Kuusisto kuunteli professori Ilmari Krohnin ja musiikintutkija, kapellimestari Toivo Haapasen, luentoja sekä soitti Akateemisessa Orkesterissa. Tuomiorovasti Antti Kuusistolla oli Taneli-poikansa ammatin suhteet aivan omat toiveensa. Isän vuoksi Tanelin Kuusiston uranvalinta oli melko vaikeata. Hän ilmoitti isälleen aloittavansa opiskella musiikin ohella myös teologiaa. Teologia kuitenkin jäi ja hän ehti ensimmäisenä syksynä suorittaa vain kreikan alkeiskurssin.

Konservatorion rehtorin, Erkki Melartinin ohjauksessa Taneli Kuusisto tutustui soinnutukseen ja kontrapunktiin. Kuusisto rohkaistui vasta toisena opiskeluvuotenaan näyttämään Melartinille omia sävellyksiään. Melartin oli itse opiskellut Helsingin Musiikkiopistossa säveltäjä Martin Wegeliuksen (s. 10.11.1846 Helsinki ja k. 22.3.1906 Helsinki) johdolla vuosina 1892-1899 ja jatkanut musiikkiopintojaan Wienissä itävaltalaisen säveltäjä Robert Fuchsin (s. 15.2.1847 Frauental an der Laßnitz ja k. 19.2.1927 Wien) kanssa. Säveltäjäuran ohella Melartin teki erittäin merkittävän uran myös musiikkipedagogina. Melartin perusti vuonna 1909 Viipurin orkesterikoulun, jonka johtajana ja opettajana hän toimi vuoteen 1911 asti. Vuonna 1911 Melartin valittiin Helsingin Musiikkiopiston johtajaksi. Melartinin aikana musiikkiopiston toiminta kasvoi ja monipuolistui. Hänen johdollaan musiikkiopisto organisoitiin konservatorioksi vuonna 1924 ja oman talon se sai eduskuntatalon naapuriin vuonna 1931. Erkki Melartin erosi konservatorion johtajan paikalta vuonna 1936 terveydellisistä syistä.

Taneli Kuusiston lempisäveltäjäksi oli noussut Skrjabin, minkä paljasti selkeästi hänen ensimmäinen opuksensa, Kuusi lyijykynäpiirrosta pianolle. Nuori Kuusisto kirjoitti keväällä 1925 radikaalimman teoksensa, Quartettino jousille Op. 2, joka ei sittemmin kelvannut oppinäytteisiin. Vielä vuonna 1945 Kuusisto muisteli tämän teoksensa olevan esittämättä. Tämän teoksen esikuvana Kuusistolla oli viisi vuotta vanhemman säveltäjä ja akateemikko Uuno Kalervo Klamin (s. 20.9.1900 Virolahti ja k. 29.5.1961 Virolahti) Kääpiötragedia. Quartettinosta Taneli Kuusisto on kertonut, että se on hänen modernistinen pääteoksensa, johon hän vuodatti vahvan annoksen vaellusvuosiensa pessimismiä.

Noin vuoden 1925 paikkeilla Taneli Kuusisto aloitti kauaskantoisen uransa musiikkikirjoittajana. Kuusisto avusti mm. nuorten, eurooppalaisista elämänvirtauksista kiinnostuneiden taiteilijoiden Tulenkantajat-lehteä ja kirjoitti uuden musiikin kehityksestä ja orastavasta radikalismista. Äkkijyrkimmätkään musiikki-ilmiöt eivät jättäneet häntä sanattomiksi. Samalla kuitenkin vuosien myötä hänen oma käsitys myös jalostui. Hänen tunteensa modernismia kohtaan samoin jäähtyi merkittävästi, mutta Kuusisto ei ummistanut silmiään kaikille uuden musiikin ilmiöille. Taneli Kuusisto matkusti vuonna 1928 Helsingin Sanomien musiikkiarvostelijana Suomen Laulun Euroopan kiertueelle, jonka matkan aikana hän tutustui kuoron sopraanolaulaja, hammaslääkäri Taimi Helmi Kyllikki Waltoseen (1901-2000). Vuonna 1929 Taneli ja Kyllikki menivät naimisiin.

Kyllikki Kuusisto lauloi mielellään aviomiehensä säveltämiä lauluja. Seuraavat vuodet Taneli Kuusisto sävelsikin varsinkin yksinlauluja; Kyllikki Kuusisto on myöhemmin esittänyt radiossa lähes koko miehensä laulutuotannon. Vuonna 1932 Taneli Kuusisto omisti vaimolleen, Kyllikki Kuusistolle, Einari Vuorelan runoihin sävelletyn laulusarjan, Keväästä kesään. Taneli Kuusisto hakeutui perheen perustamisen jälkeen ansiotyöhön toimien mm. Töölön kirkon ylimääräisenä kanttoriurkurina. Näin myös säveltämiselle jäi myös vähemmän aikaa. Kuusiston perheeseen syntyi Helsingissä esikoistytär 3.2.1931, Helmi Irma ”Irmeli” Kaarina (myöhemmin Niemi, k. 27.5.2008 Sauvo), josta sittemmin tuli suomalaisen teatterin- ja kirjallisuudentutkija, opetusministeriön kulttuuripolitiikan osaston ylijohtaja sekä kirjallisuustieteen professori Turun yliopistossa. Vuonna 1953 Irmeli avioitui lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi vuonna 1958 väitelleen Mikko Ilmari Niemen (s. 13.9.1929 Turku ja k. 8.1.1999 Sauvo) kanssa.

Professori ja urkutaiteilija Elis Mårtenson.

Samoin vuonna 1931 Taneli Kuusisto suoritti kirkkomusiikkiopiston päästötodistuksen ja sai urkuri Elis Hjalmar Mårtensonin (s. 8.6.1890 Inkoo ja k. 4.6.1957 Helsinki) ohjauksessa urkudiplomin. Elis Mårtenson oli kotoisin Inkoosta, paikkakunnan lukkarin, Fredrik Emil Mårtensonin (s. 1.4.1852), poika ja perheen sukujuuret olivat Korppoosta, jossa 6.6.1849 syntyi Eliksen äiti, Selma Augusta Gyllenfors. Elis Mårtenson opiskeli urkujensoittoa Helsingin Musiikkiopistossa vuosina 1911-1915 Frans Oskar Merikannon (vuoteen 1882 Mattsson, s. 5.8.1868 Helsinki ja k. 17.2.1924 Oitti) ohjauksessa ja suoritti urkudiplominsa jo vuonna 1914 sekä antoi ensikonserttinsa vuonna 1915. Elis teki rikastuttavia opintomatkoja ensin Saksan Leipzigin konservatorioon, jossa häntä vuosina 1919-1920 ohjasi Tuomaskirkon kanttori Karl Straube (s. 6.1.1873 Berliini ja k. 27.4.1950 Leipzig). Elis innostui vielä tekemään toisen opintomatkan Ranskaan ja Saksaan vuonna 1931 ja kolmannen reissun opinhakuun vuonna 1933 Saksaan ja Ruotsiin. Elis Mårtenson avioitui lyyrisen sopraanon ja laulunopettaja Eini Maria Stenfeldtin (s. 6.10.1897 Sortavala) – Sortavalan satakielen – kanssa.

Eini ja Elis Mårtenson olivat ahkeria konsertoijia 1920-luvulla, parisuhteensa alkuaikoina. Erinomaisena pianistina Eliksen tehtäväksi lankesi usein myös muidenkin laulajien säestyksiä; sellaisia olivat esim. Marian Anderson ja Bronislav Huberman. Vuodesta 1922 lähtien Elis toimi Helsingin eteläisen ruotsalaisseurakunnan urkurina ensin Johanneksen kirkossa ja sitten Mikael Agricolan kirkossa. Vuodesta 1920 alkaen Elis Mårtenson opetti urkujensoittoa Helsingin Konservatoriossa vuoteen 1939 asti. Vuodesta 1933 hän toimi opetustehtävissä Helsingin kirkkomusiikkiin keskittyneessä opistossa ja vuodet 1939-1957 hän hoiti Sibelius-Akatemiassa Suomen ensimmäistä urkutaiteen professuuria menestyksellisesti.

Professori Enzio Forsblom.

Mårtenson on kouluttanut tähän maahan uskomattoman joukon osaavia urkureita ja esiintyviä taiteilijoita, kuten esim. Antti Koskinen (kanttoriurkuri, laulaja ja laulupedagogi, ensikonsertti 1943 ja lauludiplomi 1946, Suomalaisen oopperan solisti 1945-48, kanttoriurkuri Pasilan kirkossa 1945-57, kanttori Helsingin Vanhassa kirkossa 1957-67 sekä Helsingin tuomiokirkossa 1967-70, director cantus 1960, Pro Finlandia 1969), Enzio Forsblom (urkujensoiton diplomi ja ensikonsertti 1948, urkurina Helsingin eri seurakunnissa vuodet 1949-1969, Sibelius-Akatemian urkujensoiton professori vuodet 1969-1986, director musices 1959, Pro Finlandia 1966, suunnitellut yli kahdetkymmenet urut), Tapani Valsta (urkudiplomi 1946 ja pianodiplomi 1947, ensikonsertit uruilla 1946 ja pianolla 1948, 1949 voitti toisen Maj Lind-pianokilpailun, Radio-orkesterin pianisti 1953-59, monien solistien säestäjä, Helsingin tuomikirkkoseurakunnan urkuri vuodesta 1955, director musices 1956, Sibelius-Akatemian pianonsoiton opettaja 1959-61, lehtori 1961-67, professori 1967-85) ja Tauno Äikää (urkudiplomi 1950 ja pianodiplomi 1951, Kuopion maaseurakunnan urkuri 1942-51, urkuri Lahdessa 1951-58, Johanneksen kirkon urkuri Helsingissä 1958-82, Sibelius-Akatemia opettaja 1958 lähtien, lehtori 1966-83, ahkera esiintyjä ja konsertoija, käytetty urkusuunnittelija, director musices 1952 ja professori 1974, valtion säveltaiteilijan ja kirkon musiikkipalkinnot 1984).

Seuraihmisenä Elis Mårtenson tiedettiin kovin hauskaksi ja hyvin vieraanvaraiseksi ihmiseksi; tässä kaksikielisessä kulttuurikodissa vierailivat silloiset kulttuurielämän vaikuttajat, kuten esim. Erik Bergman, Erik Cronvall, Harald Andersén, Nils-Eric Fougstedt, Taneli Kuusisto, Tauno ja Ilmari Hannikainen, Ernst Linko, Janne Raitio, Armas Maasalo, Paavo Raussi sekä Sulot Saarits ja Salonen. Elis Mårtenson muistetaan paitsi taitavana muusikkona ja opettajana myös aktiivisena kalastajana, metsästäjänä, etevänä väittelijänä, erinomaisena šakinpelurina sekä yhdeksännen asteen vapaamuurarina.

Huhtikuussa 1933 Taneli Kuusisto järjesti ensimmäisen laulu- ja kamarimusiikista koostetun sävellyskonserttinsa. Kuusiston perheen toinen lapsi, säveltäjä Ilkka Taneli Kuusisto, syntyi 26.4.1933 Helsingissä. Ilkka Kuusisto valmistui kanttori-urkuriksi vuonna 1954 ja musiikinopettajaksi Sibelius-Akatemiasta vuonna 1958. Sävellystä Ilkka Kuusistolle opettivat mm. säveltäjä Aarre Merikanto (s. 29.6.1893 Helsinki ja k. 28.9.1958 Helsinki) ja kapellimestari ja säveltäjä Nils-Eric Fougstedt (s. 24.5.1910 Raisio ja k. 12.4.1961 Helsinki). Vuonna 1992 Ilkka Kuusistolle myönnettiin professorin arvonimi. Ilkka Kuusisto on toiminut mm. urkurina, kapellimestarina, säveltäjänä, Yleisradion tv-ohjaajana ja radiopersoonana, Musiikkikustantamo Fazerin johtajana ja Suomen Kansallisoopperan johtajana. Ilkka Kuusiston ja hänen toisen puolisonsa, Marja-Liisa Hännisen, poikia ovat viulisti, säveltäjä ja kapellimestari Jaakko Ilkka Kuusisto (s. 17.1.1974 Helsinki) ja viulisti Pekka Taneli Kuusisto (s. 7.10.1976 Espoo).

Taneli Kuusisto vietti kolme kuukautta keväällä 1934 Pariisissa liikemies ja mesenaatti Alfred Kordelinin (s. 6.11.1868 Rauma ja k. 7.11.1917 Hausjärvi) säätiön myöntämän apurahan turvin. Alfred Kordelin oli kouluja käymätön, köyhä merimiehen Fredrik Kordelinin ja Amalia Lindlöfin poika, joka veljensä kanssa Raumalla perusti kauppapuoteja. Puotinsa hän sai velkojen vuoksi vararikkoon, mutta akordin avulla selvisi veloistaan. Tampereelle muutettuaan Kordelin aloitti todellisen liikemiehen uran menestyksellisesti. Vuonna 1899 Kordelin muutti Tampereelle ja sijoitti varojaan teollisuuteen hankkimalla mm. ensin Suomen Trikoon kangasvaraston tehtaan ollessa likvidin rahan tarpeessa ja lopulta koko tehtaan vuonna 1903. Samoin hän osti konkurssipesistä mm. maatiloja ja kartanoita, jotka monet hän myi melko nopeasti suurilla voitoilla. Voittojaan Kordelin sijoitti mm. kutoma- ja metalliteollisuuteen, jotka kasvattivat hänen varallisuuttaan. Lisäksi hän sijoitti varojaan kauppaan, laivanvarustukseen ja muuhun teollisuuteen. Suurimmat voittonsa hän teki kuitenkin sijoittamalla kartanoihin ja maatiloihin. Hän hankki omistukseensa mm. Mommilan kartanon – jossa asui itse – ja marsalkka Mannerheimin veljeltä Jokioisten kartanon sekä Reposaaren höyrysahan. Alfred Kordelinille myönnettiin vuonna 1913 maatalousneuvoksen arvonimi. Tuleva tasavallan presidentti Risto Heikki Ryti (s. 3.2.1889 Huittinen ja k. 25.10.1956 Helsinki) aloitti vuonna 1910 Kordelinin lakimiehenä ja neuvonantajana. Risto Rytillä oli lakitoimisto Raumalla ja Kordelin sekä Ryti tekivät läheistä yhteistyötä. Kordelin oli perheetön ja ennätti rakennuttaa Naantalin Kultarannan itselleen kesäasunnoksi; siellä hän ennätti viettää vain yhden kesän. Venäläinen matruusi tappoi Kordelinin Mommilan kartanon lähellä 7.11.1917. Alfred Kordelin testamenttasi omaisuutensa tiedettä, kirjallisuutta, taidetta ja kansansivistystyötä edistäviin tarkoituksiin. Hänen omaisuutensa turvin perustettiin Kordelinin nimeä kantava suomenkielinen kulttuurirahasto tieteen ja kulttuurin edistämiseksi. Ensimmäiset apurahansa Alfred Kordelinin säätiö jakoi vuonna 1920.

Kuusisto opiskeli Pariisissa sekä soitinnusta venälaisen Wladimir Pohlin oppilaana että urkujensoittoa itseoppineen Notre-Damen urkurin Léonce de Saint-Martinin (s. 31.10.1886 Albi, Ranska ja k. 10.6.1954 Pariisi) ohjauksessa. Ulkomailla vietetyn ajan vuoksi Taneli Kuusiston sävellystyyli muuttui. Aina selvemmin hän alkoi vannoa absoluuttisen ja lineaarisen musiikin nimiin. Tämä tyyli löi leimansa suurimpaan osaan Kuusiston sävellystuotantoa. Vanhat säveltäjämestarit – suurimpana heistä Johann Sebastian Bach (s. 21.3.1685 Eisenach ja k. 28.7.1750 Leipzig) – nousivat nyt Taneli Kuusiston arvomaailmassa hyvin merkittävään asemaan. Uudemmista säveltäjistä mm. belgialainen urkuri ja urkujensoiton professori César-Auguste-Jean-Guillaume-Hubert Franck (s. 10.12.1822 ja k. 8.11.1890) sekä suomalainen kapellimestari ja säveltäjä Leevi Antti Madetoja (s. 17.2.1887 Oulu ja k. 6.10.1947 Helsinki) kuuluivat myös Kuusiston arvostamiin säveltaiteilijoihin. Taneli Kuusisto soitti syksyllä 1934 urkuensikonserttinsa ja seuraavana vuonna hän suoritti sävellysdiplominsa.

Säveltäjä Taneli Kuusisto valmistui filosofian maisteriksi vuonna 1936 ja samana vuonna hän sai työpaikan kymmenen vuotta toimineessa Suomen Yleisradiossa. Kuusistosta tuli Yleisradion musiikkipäällikön, opettajansa ja ystävänsä, kapellimestari ja musiikintutkija Toivo Elias Haapasen (s. 15.5.1889 Karvia ja k. 22.7.1950 Asikkala) apulainen. Toivo Haapanen opiskeli ylioppilaaksi kirjoitettuaan viulunsoittoa ja musiikin teoriaa Helsingin filharmonisen seuran orkesterikoulussa vuosina 1907-1911. Haapanen valmistui filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta vuonna 1918 ja väitteli tohtoriksi vuonna 1925. Toivo Haapanen toimi Radion sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina vuosina 1929-1950 ja oli lisäksi Yleisradion musiikkipäällikkö vuoteen 1946 saakka. Tämän ohella Haapanen toimi Helsingin yliopiston dosenttina sekä myöhemmin ylimääräisenä professorina vuosina 1946-1950. Toivo Haapasen kapellimestarikaudella Radion sinfoniaorkesteri sai lähes nykyiset mittasuhteet, lisäksi radion musiikkitoiminta vakiintui hänen musiikkipäällikkökaudellaan. Kapellimestarina Haapanen edisti merkittävästi suomalaisen musiikin esilletuloa vierailuillaan mm. Pohjoismaissa, Baltian maissa, Saksassa, Puolassa, Unkarissa ja Italiassa. Toivo Haapanen toimi Iltalehden musiikkiarvostelijana vuosina 1919-1929. Suomen Säveltaiteilijain liiton puheenjohtajana Toivo Haapanen toimi vuosina 1936-1940 ja valtion säveltoimikunnan puheenjohtajana vuosina 1943-1950. Haapanen kuului Musiikin Tietokirjan toimituskuntaan vuonna 1948. Toivo Haapasen sisar oli kirjailija, kirjallisuustutkija ja suomentaja sekä filosofian kunniatohtori, Tyyni Maria Tuulio (vuosina 1917-1933 Tallgren, s. 28.8.1892 Karvia ja k. 9.6.1991 Helsinki) ja poika, viulisti ja viulunsoiton opettaja Tuomas Jaakko Haapanen (s. 29.12.1924 Helsinki).

Kuusiston perheen kolmas lapsi, Anja syntyi vuonna 1937 ja samana kesänä Taneli Kuusisto teki opintomatkan Saksan Leipzigiin. Leipzigissa hän opiskeli urkujensoittoa Günter Ramin (s. 15.10.1898 Karlsruhe ja k. 27.2.1956) ohjauksessa. Günter Ramin oli Karl Strauben jälkeen Leipzigin Tuomaskirkon urkurina. Hänen kuuluisia urkuoppilaitaan olivat mm. Christoph Albrecht (s. 4.1.1930 ja k. 24.9.2016), Karl Richter (s. 15.10.1926 ja k. 15.2.1981), Hanns-Martin Schneidt (s. 6.12.1930 ja k. 28.5.2018) ja Helmut Walcha (s. 27.10.1907 ja k. 11.8.1991). Kuusisto myös suoritti Leipzigin konservatorion kontrapunktinopettajalle, itävaltalaiselle säveltäjä Johann Nepomuk Davidille (s. 30.11.1895 ja k. 22.12.1977) fuugakurssin.

Vuonna 1931 julkaistu kokoelma Uni ja kuolema sisälsi kirjailija ja runoilija Frans Uuno Kailaksen (alk. Salonen, s. 29.3.1901 Heinola ja k. 22.3.1933 Nizza, Ranska) vuonna 1930 itsenäisyyspäiväksi kirjoittaman kolmiosaisen isänmaallis-uskonnollisen runon, Suomalainen rukous. Yleisradion toimittaja, kirjailija ja kääntäjä Olavi ”Olli” Nuorto (aik. Sirén, s. 26.1.1907 Vesanto ja k. 2.1.1963, käytti salanimiä Presto Asra ja O. Ukkonen) tarjosi Taneli Kuusistolle sävellettäväksi Suomalaisen rukouksen käytettäväksi isänmaallisessa kuulokuvaelmassa. Kuusisto sävelsi runon vuonna 1939 ja se nousi heti hänen tunnetuimmaksi ja rakastetuimmaksi sävellyksekseen. Teos teki voimakkaan vaikutuksen marraskuussa 1939 Messuhallissa pidetyssä reserviläisten omaisten ja evakuoitujen hyväksi pidetyssä juhlassa. Kun radiossa maaliskuussa 1940 talvisodan jälkeen kerrottiin Moskovan rauhasta, soitettiin ilmoituksen jälkeen Suomalainen rukous. Virreksi 584 Suomalainen rukous raivasi tiensä vuoden 1986 virsikirjanuudistuksessa. Sodan aikana Taneli Kuusisto oli kaksi kuukautta asepalveluksessa ja lopun aikaa hän oli nostomiehenä, jolloin hänellä oli mahdollisuus myös säveltää. Uudemmissa sävellyksissään hän ei enää pelännyt suomalaista mollia eikä romantiikkaa.

Säveltäjä Taneli Kuusisto sai vakituisen työpaikan vuoden 1942 alussa Töölön seurakunnan urkurina. Samassa yhteydessä Kuusisto alkoi johtaa myös Suomalaisen Oopperan kuoroa ja sanoutui nyt irti vielä Yleisradion palveluksesta. Yleisradio vei Kuusiston kaiken liikenevän ajan ja voimat. Töölön kirkon urkurin toimesta muodostui Taneli Kuusistolle elämän kiintopiste. Kuusisto viihtyi Töölön kirkon urkurina aina vuoteen 1964 asti, jolloin hän oli jo ollut monia vuosia myös Sibelius-Akatemian rehtorina. Toisen sävellyskonserttinsa Taneli Kuusisto vuonna 1942 omisti kirkkomusiikille. Kolmas Kuusiston sävellyskonsertti vuonna 1944 oli omistettu sota-aikana syntyneille sävellyksille. Sävellyskonsertin ohjelmassa oli mm. Kuusiston ensimmäinen suuri orkesteriteos, Päiviö-veljen muistoksi sävelletty sinfoninen balladi, Laatokka. Luutnantti Päiviö Kuusisto oli kaatunut Laatokan Petäjäsaarella talvisodan viimeisellä viikolla.

Vielä neljäskin lapsi syntyi Kuusiston perheeseen vuonna 1945, Tuulikki (myöhemmin Närhinsalo). Samana vuonna Taneli Kuusisto otti Helsinkiin evakoidun kuoron, Viipurin Lauluveikon, johtajan tehtävät vastaan. Työt Sibelius-Akatemiassa vähitellen muodostuivat yhä aikaavievemmiksi Kuusistolle. Hän opetti kirkkomusiikkiosastolla liturgista urkujensoittoa vuosina 1948-1957 ja toimi kirkkomusiikkiosaston johtajana vuosina 1955-1957 sekä Sibelius-Akatemian vararehtorina vuosina 1956-1959. Sibelius-Akatemian rehtoriksi Taneli Kuusisto valittiin vuonna 1959. Rehtorina Taneli Kuusisto kehitti erittäin määrätietoisesti suomalaista musiikkikoulutusta ja soitonopetusta eteenpäin. Korkeakoulun ohjesääntö ja opinto- ja tutkintosäännöt uudistettiin perusteellisesti. Tutkintojärjestelmä ulotettiin koskemaan koko maan musiikkioppilaitosverkostoa. Lopulta vuonna 1966 Sibelius-Akatemia muuttui valtion ylläpitämäksi musiikkikorkeakouluksi. Säveltäjä Taneli Kuusisto jäi hyvin ansaitulle eläkkeelle rehtorin tehtävistään vuonna 1971. Taneli Kuusisto kuoli 82-vuotiaana 30.3.1988 Helsingissä.

 

Pianopedagogi Johanna Eunika Ingeborg Hymander.

Johanna Eunika Ingeborg Hymander toimi Helsingin musiikkiopiston – myöhemmin opisto tunnettiin Helsingin Konservatoriona – pianonsoitonopettajana vuosina 1889-1936 sekä käytänöllisten pianopedagogisten aineiden opetuksen pioneerina ja siitä vastaavana opettajana vuosikymmeniä Helsingissä. Hymanderin oppilaina ovat olleet monet maamme musiikkielämässä merkittävän uran luoneet muusikot, kuten esim. Väinö Hannikainen, Orast Bodalew, Maire Halava, Sakari Heikinheimo, Aulikki Rautawaara, Martti Turunen ja Elli Rängman-Björlin. Ingeborg Hymander julkaisi yhdessä opettajakollegansa Aline Ahlforsin kanssa ensimmäisen suomalaisen pianokoulun, Pianonsoiton alkeiskurssi I-III, joka oli hyvin pitkään ahkerassa käytössä. Hymander julkaisi myös vuonna 1924 ensimmäisen suomalaisen pianopedagogiikan alan oppikirjan, Nuori pianonsoiton opettaja, pianonsoiton opettajille.

Ingeborg Hymanderin isä, Johan August Gottlieb Hymander (s. 19.10.1831 Luopioinen ja k. 7.6.1896 Helsinki), oli kirkkomuusikko, pedagogi ja säveltäjä, joka toimi Helsingin Nikolainkirkon (Tuomiokirkko) kanttorina vuosina 1861-1896, opetti kirkkolaulua Helsingin yliopistossa vuosina 1878-1896 ja osallistui kirkkomusiikin kehittämiseen julkaisemalla messusävelmiä sekä laatimalla vuonna 1868 ehdotuksen koraalikirjojen uudistamiseksi. Johan Hymander toimi myös vuodet 1869-1878 Helsingin yliopistossa Fredrik Paciuksen sijaisena. Johan Hymander suoritti ylioppilastutkintonsa Porvoossa ja jatkoi sen jälkeen opintojaan teologisessa tiedekunnassa. Lahjakkaana muusikkona hän kuitenkin valitsi kirkkomuusikon uran elämäntehtäväkseen. Vuodesta 1865 lähtien Hymander toimi yliopiston voimistelulaitoksen opettajana, ja tästä toimesta hän sai nauttia eläkettä vuodesta 1891 lähtien. Johan Hymander kuvailtiin energiseksi ja hyväluonteiseksi ihmiseksi, joka omien töidensä ohessa jaksoi antaa musiikkiopetusta myös omille lapsilleen.

Ingeborg Hymander syntyi Helsingissä 14.1.1865 suuren sisarussarjan keskellä; ilmeisesti hän sai omalta isältään alkeisopetusta musiikissa. Äiti oli Gustava Vilhelmina (s. Glans). Perheen kymmenestä lapsesta ainakin neljä toimi musiikkialalla sittemmin: Hulda (Ahlblad) laulajana, Gottlieb Wilhelm Johannes kanttorina, urkurina ja laulunopettajana ja Josef (1882-1954) urkujenrakentajana sekä Lahden Urkutehtaan johtajana vuosina 1902-1909. Ingeborg Hymander kävi Helsingin ruotsinkielistä tyttökoulua (Svenska fruntimmersskolan, myöhemmin Svenska flicklyceet), joka oli aikanaan Suomen ensimmäinen julkisilla varoilla ylläpidetty tyttökoulu. Hän suoritti koulun jatkoluokat. Svenska fruntimmersskolan oli tarkoitettu sivistyskotien tyttärille ja koulun tarkoituksena oli vaalia ”niitä tietoja ja kädentaitoja, jotka kuuluvat naisten laadukkaaseen kasvatukseen”.

Friedrich Richard Faltin.

Ingeborg Hymander sai vielä koulua käydessään – ennen kirjautumistaan Helsingin Musiikkiopistoon vuonna 1883 – kahden vuoden ajan opetusta pianonsoitossa Friedrich Richard Faltinilta (s. 5.1.1835 Danzig ja k. 1.6.1918 Helsinki). Richard Faltin oli opiskellut Leipzigin konservatoriossa muiden aineiden ohessa pianonsoittoa mm. kuuluisan virtuoosin Ignaz Moschelesin ohjauksessa. Tuohon aikaan Faltin toimi Helsingissä Nikolainkirkon urkurina ja hän oli ystävystynyt saman kirkon kanttorin, Johan Hymanderin kanssa. Ingeborg valikoitui Richard Faltinin suureen oppilasjoukkoon vapaaoppilaaksi. Richard Faltinin luokalla opiskeltiin musiikkia vakavuudella ja tarkkuudella. Opettaja Faltin vaati oppilailtaan ankaraa legatosoittoa, mutta soitatti oppilaitaan etupäässä suorilla, hyvin korkealle nostetuilla sormilla. Ingeborg Hymander katsoi Faltinin opetustavassa kiehtovimmaksi hänen kykynsä valaa olemuksestaan säteilevää rakkautta ja intoa klassiseen ohjelmistoon ja ohjata oppilasta pieteetillä musiikin sisältämiin ideoihin.

Ingeborg Hymander kuvasi itse vuonna 1928 kokemuksistaan näin: ”En voi koskaan unohtaa sitä, kun sain tehtäväkseni Bachin c-molli-fuugan Wohltemperiertes Klavierista – ensimmäisen fuugani -. Kuinka minulle silloin aukeni kuin uusi maailma, kun Faltinin ”setä” valisti minua tämän suuren klassisen mestarin aarteista. Sanat yksin eivät tehneet vaikutusta, niitä saattoi olla hyvin niukasti – hän puhui ruotsia omalla jäykällä tavallaan, mutta kaikkien mielestä erityisen mielenkiintoisella aksentilla -; mutta koko hänen olemuksensa oli ikään kuin valaistunut.”

Ingeborg Hymander opiskeli Helsingin Musiikkiopistossa neljä vuotta (1883-1887) opettajanaan pianonsoitossa Franz Lisztin oppilas, Ludwig Dingeldey. Dingeldeytä pidettiin lahjakkaana ja monipuolisena artistina, mutta ei niin merkittävänä pianistina kuin edeltäjänsä Carl Pohligia. Dingeldey nähtiin musiikkiopiston konserteissa usein säestäjänä, kamarimuusikkona ja soolopianistina varsinkin Franz Lisztin teoksia esittäen. Ingeborg Hymanderinkin esiintymiset opiston näytteissä huomioitiin positiivisesti jo heti alusta lähtien. Ensimmäinen hänen näytteensä arvioitiin Finlands Allmenna Tidning-lehdessä 17.12.1883. Arviossa kiitellään sekä soittajia että opettajia nopeasti saavutetuista tuloksista, mutta konserttiohjelmaa ei lehdessä mainita. Lukuvuoden seuraavassa näytteessä toukokuussa 1884 Hymander sai kiitosta Hufvudstadsbladetissa (1.6.1884). Konsertissa Ingeborg Hymander soitti Beethovenin c-molli-pianokonserton toisen ja kolmannen osan arvion mukaan erittäin kauniisti.

Todistuksesta ilmenee, että Ingeborg Hymander sai kolmen lukuvuoden ajan myös laulutunteja. Todistus ylistää hänen ominaisuuksiaan; ahkeruutta, musiikillista lahjakkuutta, älykkyyttä, monipuolista ja syvällistä otetta musiikkiin, jaloa makua, intuition varmuutta ja aidon musiikillisen tunteen tavoittamista. Lopuksi todetaan hänen saavuttaneen opettajiensa kunnioituksen ja ystävyyden paitsi lahjakkuutensa vuoksi, myös siksi, että hänen suhteensa musiikkiin kielii nöyrästä antaumuksesta.

Viimeisen Helsingin opiskeluvuotensa tiimellykseen mahtui Helsingin Musiikkiyhdistyksen konsertti 30.11.1886 yliopiston juhlasalissa, jossa Ingeborg Hymander soitti Lisztin Unkarilaisesta rapsodiasta E-duuri – sovitettuna kahdelle pianolle – soolo-osuuden. Viimeisenä opinnäytteenään Ingeborg Hymander soitti Helsingin Musiikkiopistossa opiston kevätnäytteessä toukokuussa 1887 Beethovenin sonaatista op. 111 ensimmäisen osan ja Lisztin A-duuri-konserton. 2.6.1887 Finland-lehti kirjoitti kritiikissä ylistäviä arvioita Hymanderin soitosta ja totesi hänen ilmentävän kypsyyttä sekä herättävän lupauksen valoisasta tulevaisuudesta. Varsinkin Lisztin konsertossa Ingeborg esitti harvinaisen taitavuutensa; soitossa oli kirjoittajan mukaan teknistä briljanssia, runollisuutta sekä soinnin täyteläisyyttä. Kirjoittaja vetoaa kuitenkin omaan huonoon teostuntemukseensa ja jättää lausumatta mitään varmaa. Opiston taitavimpana pianistina piti nimimerkki K (Karl Flodin) Hymanderia arviossaan Nya Pressenissä 1.6.1887.

Ingeborg Hymander aloitti opiskelun Saksassa lokakuussa 1887. Hymanderin opettajat Helsingissä kannustivat häntä jatko-opintoihin muutamaksi vuodeksi ulkomaille saamaan parasta mahdollista opetusta musiikkimestareiden ohjauksessa ja inspiroivassa ympäristössä. Hymanderin pedagogiset taidot oli jo hänen helsinkiläisten opettajien keskuudessa laitettu merkille. Martin Wegelius tahtoi tuoda Helsingin Musiikkiopistoon mannermaisen perinteen ja siksi tulevaa opettajakuntaa täytyi Euroopassa myös kouluttaa. Ingeborg Hymanderille myönnettiin senaatin apuraha ulkomailla tapahtuvia opintoja varten. Hymander matkusti Berliiniin saamaan opetusta Hans Bischoffin (s. 17.2.1852 Berliini ja k. 12.6.1889 Niederschönenhausen) ohjauksessa. On enemmän kuin todennäköistä, että suosituksen Hans Bischoffille Hymanderin opettajaksi ryhtymisestä on kirjoittanut joko Wegelius, Dingeldey tai Faltin. Joka tapauksessa Bischoffin opetuksesta Ingeborg Hymander nautti seuraavan vuoden toukokuun alkuun saakka, mikä asiaa käy ilmi opettajan laatimasta todistuksesta apurahaselvitystä varten. Todistuksen mukaan Hymander on soittanut Bischoffille mm. paljon Johann Sebastian Bachin, Ludwig van Beethovenin myöhäisempiä sonaatteja ja Händelin teoksia. Hans Bischoff ylisti Hymanderin ahkeruutta ja hänen syvällistä ymmärrystä musiikista.

Dante Michelangelo Benvenuto Ferruccio Busoni.

Vuoden 1888 lokakuusta vuoden 1889 kesäkuuhun Ingeborg Hymanderin opettajana toimi Lisztin entinen oppilas, Karl Klindworth (1830-1916) Berliinissä. Hymander kävi ilmeisesti myös toisen Liszt-oppilaan, Eugen d’Albertin pianotunneilla keväällä 1888. Helsingfors Dagblad tietää 14.8.1888 Ingeborg Hymanderin vaihtaneen opiskelukaupungin Berliinistä Weimariin, josta hän myös teki opintomatkoja Eisenachiin d’Albertin luokse. Joissakin lehtikirjoituksissa paljastetaan Hymanderin opiskelleen myös Dante Michelangelo Benvenuto Ferruccio Busonin (s. 1.4.1866 Empoli, Italia ja k. 27.7.1924 Berliini, Saksa) ohjauksessa, mutta ajankohdasta ei ole tarkempaa tietoa. Saksan opintojensa aivan loppuaikoina Hymander sai Suomesta kirjeen, jossa häntä houkuteltiin Helsingin Musiikkiopiston opettajaksi. Ensin Ingeborg Hymander koki itsensä tuolloin vielä epävarmaksi vastuulliseen tehtävään ja tämä näkyi selvästi hänen vastauskirjeestään.

Monet sanomalehdet kirjoittivat 6.8.1889 palstoillaan Helsingin Musiikkiopiston alkavan lukuvuoden opettajista. Busonin ilmoitettiin olevan virkavapaalla syksyn ja Ingeborg Hymander sai kunnian tuurata hänen tuntinsa syyskauden ajan. Ingeborg Hymander oli ensimmäinen suomalainen naispuolinen pianisti, joka sai hoitaakseen Helsingin Musiikkiopiston pianonsoiton ensimmäisen opettajan tehtävän, sijaisena. Kiinnityksessä näkyy opiston johtajan, Martin Wegeliuksen suuri luottamus Hymanderin kykyihin ja varmasti myös vaikeus saada pätevää opettajaa nopeasti virkaan.

Alkuun Ingeborg Hymander sai tottua monenlaisiin tehtäviin oppilaitoksessa. Busonin sijaisuuden lisäksi hän aloitti pianonsoiton kolmannen opettajan viran hoidon (1889-1892) sekä toimi Martin Wegeliuksen sijaisena musiikinteorian ja -historian opettajana hetken ensimmäisenä lukuvuotena. Wegelius oli aiemmin toiminut opiston kolmantena pianonsoiton opettajana, joka saattoi kieliä tehtävään sisältyneen myös pedagoginen ulottuvuus. Tehtävään liittyi pianonsoiton opetusta alkeiskoulussa, mutta myös alusta alkaen soitonopetusta korkeammilla osastoilla eli musiikkikoulussa sekä jatko-osastolla. Vaikutelma on sen kaltainen, että alkujaan Hymanderin toimenkuva ja työn sisältö eivät olleet sangen selkeitä ja siksi Hymander sai ensin varsinkin sijaisuuksien hoitoja. Vuonna 1892 lukuvuoden alusta otettiin käyttöön ensimmäisen ja toisen pianonsoiton opettajan nimitykset. Kolmannen pianonsoiton opettajan tehtävään nimitettiin Aline Grönqvist (myöhemmin Ahlfors) ja Ingeborg Hymander nimettiin pianonsoiton toiseksi opettajaksi; tuo tarkoitti myös sitä, että Hymander ei enää opettanut alkeiskoulun puolella. Hänen vastuulleen jäi korkeampien osastojen opetuksen ohella Wegeliuksen vuonna 1888 aloittama pedagogigan luentojen ja käytännön harjoituksien muodossa alkanut käytännöllinen pianonopetus. Ingeborg Hymander hoiti tätä tehtävää aina vuoteen 1936 asti, jolloin hän 71-vuotiaana päätti päivätyönsä Helsingin Musiikkiopistossa. Hymander toimi alkeiskoulun tarkastajana vuodesta 1892 kevätlukukauden 1925 loppuun – tämä käy ilmi Helsingin Konservatorion johtokunnan pöytäkirjasta 30.4.1925.

Helsingin Musiikkiopiston oppilasilloissa Hymander soitti vuosina 1888-1889 lähinnä kamarimusiikkia, mutta muutamia sooloesiintymisiä oli myös; J. S. Bachin Kromaattinen fantasia ja fuuga (1890), Lisztin pianotranskriptio J. S. Bachin teoksesta Fantasia ja fuuga g-molli uruille (1893), Beethovenin sonaatti Fis-duuri op. 78 (1890) ja fantasia g-molli op. 77 (1892) sekä Lisztin Consolations 3 ja 6 (1894). Musiikkiopiston tilaisuuksien lisäksi hän esitti Oskar Merikannon opintojen tukemiseksi järjestetyssä hyväntekeväisyyskonsertissa Schumannin Papillons-teoksen (Päivälehti 10.10.1890) sekä Sokeainkoulun tueksi Romanssin ja menuetin Raffin sarjasta (Folkwännen 26.11.1890). Busonin tiedon mukaan Martin Wegelius ei varsinaisesti vaatinut tiettyä ohjelmistolinjaa, vaikka Bachia, Mozartia, Beethovenia ja Lisztiä täytyi kuitenkin soittaa reilusti.

Vuosina 1891-1892 tuntui Hymanderillä olleen esiintymisiä opiston musiikki-illoissa selvästi vähemmän, mutta nyt hänen keralleen esiintymään ilmestyi oma sisar, laulajatar Hulda Hymander. Hulda Hymander oli Helsingin Musiikkiopiston opintojen jälkeen jatkanut musiikkiopintojaan Pariisissa ja Wienissä. Finland-lehden arviossa 25.4.1891 esitettiin muutama varaus laulajan taidoista, kun taas säestys esityksessä arvioitiin ansiokkaaksi. Joissakin tuon ajan arvosteluissa Ingeborg Hymanderin soittoa luonnehdittiin jopa säntilliseksi, ja usein hänen taitojaan kuvailtiin ilmaisuilla: ”musikaalisella pieteetillä, mallikelpoisesti, ansiokkaasti kuten tavallista, taiteellisen maun ja finessien värittämällä ilmaisulla”. Kuitenkin Hufvidstadsbladet 1.2.1893 kritiikissään Bach-Lisztin Fantasiasta ja fuugasta g-molli nosti – ensin kehuen Hymanderin täyteläistä kosketusta, tervettä musikaalista makua ja täydelliseksi koulutettua tekniikkaa – pahoitellen muuten hyvää esitystä hermustuneisuuden, joka ilmeni joidenkin unohdusten ja toistojen ilmestymisenä. Viimeinen esitetty arvio Hymanderin sooloesiintymisistä on 3.1.1894 musiikki-illasta lomakurssien osanottajille, jossa hän tulkitsi kaksi Lisztin Consolations-teosta. Säestystehtäviä sitäkin useammin lankesi Hymanderin osaksi, varsinkin laulaja Abraham Ojanperän säestyksiä. Ingeborg Hymander oli kevään 1901 sekä lukuvuoden 1901-1902 virkavapaalla opiston tehtävistään. Seuraavassa vuosikertomuksessa hänen kerrotaan palanneen sairaslomalta toisen pianonsoiton opettajan tehtävään.

Karl Ludvig Ekman vaimonsa Idan kanssa kuvassa.

Suomalainen pianisti, kapellimestari, opettaja ja arvostelija Karl Ludvig Ekman (s. 18.12.1869 Turku ja k. 4.2.1947 Helsinki) sai nimityksen vuonna 1898 opiston ensimmäiseksi pianonsoiton opettajaksi. Hän toimi tehtävässä vuoteen 1911 asti ja vuonna 1929 hän sai professorin arvonimen. Vuosina 1899-1906 Karl Ekmanilla oli sijaisia opintomatkojensa ja sairaslomiensa vuoksi runsaasti. Vuonna 1907 Ekman otti musiikkiopiston johtajan tehtävän hoitaakseen, mutta rasitustensa vuoksi päävastuu opetuksista lankesi muille opettajille. Karl Ekmanin vanhemmat olivat kanttori Berndt Ludvig Ekman ja Charlotta Nyström. Hän kirjoitti vuonna 1889 ylioppilaaksi ja opiskeli saksaa ja estetiikkaa Helsingin yliopistossa vuosina 1889-1892. Aluksi hän opiskeli pianonsoittoa Turussa Vivika Ekmanin oppilaana; oppilas ja opettaja eivät olleet sukua toisilleen. Vuosina 1889-1892 Ekman opiskeli Helsingin Musiikkiopistossa opettajinaan Ferruccio Busoni, William Dayas, Richard Faltin ja Martin Wegelius. Jatko-opintoja hän teki vuosina 1892-1895 Berliinissä sävellyksen ja pianonsoiton opettajinaan Hans Barth ja Albert Becker sekä Wienissä opettajansa, Alfred Grünfeldin ohjauksessa. Myöhemmin hän täydensi vielä opintojaan Pariisissa ja Roomassa.

Ingeborg Hymanderille siunaantui opetusvelvollisuuksiensa lisäksi myös muita tehtäviä; vuosina 1904-1905 hän oli mm. mukana opiston työryhmässä, jossa pohdittiin kirkkomusiikkikoulutuksen järjestämistä. Muut tämän ryhmän jäsenet Hymanderin lisäksi olivat Martin Wegelius, Otto Andersson, Richard Faltin ja Olga Tawaststjerna. Hymanderiä käytettiin mielellään myös opiston johtajien tukihenkilönä edustustehtävissä. Martin Wegeliuksen kuoltua vuonna 1906 jäi Ingeborg Hymanderin vastuulle opiston pianopedagogiikan teoreettisen osuuden opettaminen ainakin seuraavaksi vuodeksi laitoksen vuosikertomuksen mukaan. Tämän vuoden jälkeen vuosikertomukset eivät enää mainitse tästä asiasta mitään, joten on mahdollista, että Hymander on hoitanut tätä ”tonttia” aina vuoteen 1936 asti.

Vuoden 1906 puolelle osui myös Pianonsoiton alkeiskurssin I-II julkaiseminen yhdessä pianonsoitonopettaja Alina Ahlforsin kanssa. Alkeiskurssin viimeistelytyö venähti kesäloman puolelle; tämä käy julki Hymanderin Erkki Melartinille Savonlinnan kylpylässä kirjoitetusta kirjeestä. Kirjeessä Hymander kiittää Melartinia tältä julkaisuun saamista sävellyksistä ja pyytää häntä tarkistamaan vielä fraseerausmerkinnät. Lainaus kirjeestä: ”Minun oli hoidettava työn luovuttamisen jälkeen niin hirmuisen monia asioita, etten päässyt heti matkustamaan, ja lisäksi olin niin hermostunut ja poissa tolaltani, että pyydän nyt anteeksi sitä, etten ole aikaisemmin kirjoittanut ja kiittänyt suuresta ystävällisyydestänne.”

Erkki Melartin opiskeli Helsingin Musiikkiopistossa Martin Wegeliuksen ohjauksessa vuosina 1892-1899 ja jatkoi sitten opintojaan Wienissä Robert Fuchsin (s. 15.2.1847 Frauental an der Laßnitz ja k. 19.2.1927 Wien) johdolla. Keuhkotaudista ja sydänviasta kärsivä Melartin loi mm. kuusi sinfoniaa, oopperan Aino – Jalmar Finnen librettoon , viulukonserton, ensimmäisen suomalaisen baletin Sininen helmi, neljä jousikvartettoa, jousitrion sekä pianoteokset Surullinen puutarha ja Fantasia apocaliptica. Tunnetuin hänen sävellyksensä lienee juhlamarssi Prinsessa Ruususen näytelmästä, jota myös häämarssina soitetaan. Melartin teki merkittävän uran myös pedagogina. Hän perusti vuonna 1909 Viipurin orkesterikoulun, jonka johtajana ja opettajana hän toimi vuoteen 1911 saakka, jolloin hänet valittiin Helsingin Musiikkiopiston (myöhemmin Sibelius-Akatemia) johtajaksi. Melartinin aikana musiikkiopiston toiminta kasvoi ja monipuolistui. Hänen johdollaan musiikkiopisto organisoitui konservatorioksi vuonna 1924 ja sai oman talon eduskuntatalon naapuriin vuonna 1931. Melartin jätti konservatorion terveydellisistä syistä vuonna 1936. Valokuvausta, maalausta, eksoottisia kasvia ja filateliaa harrastanut Melartin opetti mm. Aarre Merikantoa, Yrjö Kilpistä, Väinö Rautiota, Ilmari Hannikaista, Uuno Klamia, Sulho Rantaa sekä Helvi Leiviskää.

Kevätlukukauden 1908 Karl Ekman jälleen sairasti ja Ingeborg Hymander hoiti Ekmanin piano-opetuksen. Opiston vuosikertomukset mainitsevat vuosina 1908-1911 Hymanderin opiston kolmantena pianonsoitonopettajana varmaankin sen vuoksi, että Ekman ei yksin voinut hoitaa ensimmäisen pianonsoitonopettajan tehtävää, vaan työ jakautui kahdelle henkilölle. Pianonsoiton opettajan virkoja ei tämän jälkeen enää vuosikertomuksissa numeroida.

Päivälehden 23.2.1904 kriitikon mukaan Karl Ekman ja Ingeborg Hymander soittavat yhdessä 22.2.1904 opiston musiikki-illassa Lisztin Conserto Pathétique-teoksen. Nimimerkki O – Oskar Merikanto – kertoi esityksestä ja ylisti Hymanderin ”jonka harvinaiset pianistiset lahjat ovat kaikille entuudestaan tunnetut” osuutta monin tavoin tasaväkisinä Ekmanin soiton veroisina. Jälleen 30.9.1907 em. duo esiintyi opiston musiikki-illassa esittäen J. S. Bachin konserton C-duuri kahdelle pianolle. Edelleen 5.4.1909 duo yhdessä Sigrid Schnéevoigtin ja Filharmoonisen orkesterin kanssa Robert Kajanuksen johtaessa esitysvuorossa oli J. S. Bachin konsertto C-duuri kolmelle pianolle yliopiston juhlasalissa. Konsertti oli järjestetty orkesterin eläkekassan hyväksi. Konsertin arvosteli Axel Stenius 6.4.1909 Nya Pressenissä pitäen esitystä erittäin onnistuneena, varsinkin teoksen toista osaa.

Ingeborg Hymander anoi apurahaa (2000 markkaa) vuonna 1912 soitannolliskasvatusopillisten opintojen harjoittamiseen. Hymander teki opintomatkan Berliiniin Rudolf Maria Breithauptin luokse, jossa hän saattoi syvemmin perehtyä pianopedagogisiin opintoihin; vuosina 1905-1907 Breithaupt julkaisi tutkielman Die natürliche Klaviertechnik.

Ingeborg Hymander kuvailee Naisten ääni-lehden haastattelussa vuonna 1915 seuraavasti: ”Jokunen aika sitten täytyi minun terveydellisistä syistä levätä vuoden ja olla tri Westerlundin hoidon alla, - olin nimittäin hiukan rasiintunut [rasittunut] liiasta työstä, vaan nyt olen taas aivan terve. Mutta tuona sairauden aikanakin oli paras lääkkeeni siinä, että antauduin itse ahkerasti soittamaan, niin kuin se nytkin vielä aina on, kun olen väsynyt tuntien antamisesta.”

Ingeborg Hymanderin toimet eivät pelkistyneet ainoastaan opetustehtäviin; vuonna 1918 oli Viipurin kaupunkiin perustettu Viipurin Musiikkikoulu, jonka tarkastajana Hymander toimi vuosina 1920-1922. Viipurin Musiikkikoulun perusti Boris Sirpo (alkujaan Wolfson, s. 3.4.1892 Vladikavkaz, Venäjä ja k. 25.1.1967 Portland, Oregon, Yhdysvallat), venäläissyntyinen viulisti, kapellimestari ja musiikkipedagogi, joka opiskeli viulunsoittoa ja orkesterinjohtoa Moskovan ja Pietarin konservatorioissa ja myöhemmin Saksassa ja Itävallassa. Boris Sirpo tuli Suomeen vuonna 1912 Helsingin Filharmonisen orkesterin viulistiksi. Sodan jaloista Viipurin Musiikkiopisto siirrettiin Lahteen, jossa se toimi Lahden Musiikkiopistona, Päijät-Hämeen konservatoriona ja Lahden konservatoriona.

Säveltäjä Erik Gustaf Oskarsson Melartin.

Erkki Melartin ja Ingeborg Hymander lausuivat Viipurin Musiikkiopistosta kovin suotuisia arvioita, joilla oli melkoinen merkitys opiston opettajille ja avustusten myöntäjille. Karjala-lehti kirjoitti 20.2.1921 numerossaan kuvaillen otsikolla ”Neiti Hymander koulua tarkastamassa” lehden haastattelussa Hymanderin korostaneen opiston hyvää yhteishenkeä ja esitti samalla toivomuksen siitä, että vuorovaikutus Helsingin Musiikkiopiston kanssa muodostuisi vilkkaaksi sekä hedelmälliseksi. Kolmannen kerran vieraillessaan Viipurin Musiikkikoulussa Hymander kirjoitti Karjala-lehdessä 1.3.1922 kirjoituksen, jossa kiitti koulun johtajaa, Boris Sirobia (myöhemmin Sirpo), koulun opettajakuntaa, lahjakasta oppilaskuntaa sekä kertoo vuotta aikaisemmin vahvistettujen pianonsoiton kurssien käyttöönoton varsin lyhyessä ajassa tuottaneen hyviä tuloksia.

Ingeborg Hymander lopetti alkeiskoulun tarkastajan tehtävät vuonna 1925; tehtävää oli luultavasti ainakin osittain hoitanut hänen entinen oppilaansa, Ines Durchman, jolle tehtävä lopulta kokonaan siirtyi Ingeborg Hymanderin jälkeen. Ingeborg Hymanderin oppilaista ainakin sanomalehtitietojen mukaisesti viisi oppilasta piti 1920-luvulla ensikonserttinsa; he olivat Irma Hurstinen, Hjördis Calais, Estrid Lindroos, Konstantin Komaroff ja Astrid Buchert. Vuodesta 1892 lähtien Ingeborg Hymander oli opettanut pianonsoittoa pääasiassa korkeammilla osastoilla, mutta hänellä oli luokkaluetteloiden mukaan myös uransa myöhemmässä vaiheessa muutamia oppilaita alkeiskoulun puolella.

Ingeborg Hymander kotonaan Helsingissä - Snellmaninkatu 15 - helmikuussa 1931.

Helsingin Konservatorion johtokunta päätyi kokouksessaan 30.11.1934 kunnioittaa seuraavan vuoden tammikuussa 70-vuotispäiväänsä viettävää Ingeborg Hymanderia ansiomerkillä. Ingeborg Hymander jatkoi opetustyötään kevätkauden 1936 loppuun saakka. Hän ennätti heikentyneen terveydentilansa vuoksi anoa Konservatorion johtokunnalta seuraavan syyskauden osalta opetustuntiensa järjestelyä. Tästä huolimatta hän erosi tehtävistään Konservatoriolla syksyllä 1936. Eropäätökseen saattoi kyllä vaikuttaa myös Erkki Melartinin sairastuminen ja jättäytyminen pois Helsingin Konservatorion johtajan työstä. Ingeborg Hymanderin opetustehtäviä pianopedagogina jatkoi Konservatoriolla Ines Duchman, Hymanderin entinen oppilas. Ingeborg Hymander kuoli 19.9.1938. Ingeborg Hymanderin kuoleman jälkeen ryhmä hänen entisiä oppilaitaan sekä ystäviä teki aloitteen Hymanderin nimeä kantavasta stipendirahaston perustamisesta. Asian vuoksi järjestettiin julkinen varainkeräys, joka tuottikin sangen merkittävän peruspääoman rahastolle. Rahaston korkotuotot oli tarkoitus jakaa apurahoina Helsingin Konservatorion opettajille pedagogisia opintoja varten.