Tampereen Seudun Invalidit ry - terveitten ehdolla (5. osa)

"Teimme konserttimatkoja Helsinkiin, Turkuun, Vaasaan ja muistan kun yhtenä syksynä olimme Vaasassa ja Into piti Kuulan lauluista - Toivo Kuulahan oli pohjalainen — ja meidän ohjelmistomme oli Kuulaa, minunkin kolme yksinlauluani olivat Kuulan lauluja ja miltei orkesterin koko kuoron valikoima sillä matkalla oli Kuulaa. Paavolan Pentti, trumpetisti, oli ollut armeijan soittokunnassa ja sittemmin johtanut TTY:n ja Walmetin soittokuntaa, hänellä oli Vaasan konsertissa soolo-osa ja hän sai valtavan hyvät arvostelut lehdissä ja Vaasan kaupungintalo oli aivan täynnä... Kerran kävimme Tallinnassa, se oli Heikki Saarilahden aikaa, ja vierailimme suurella laululavalla, jossa emme tosin laulaneet ja menimme sitten pieneen elokuvateatteriin, jossa meidän piti nähdä viimeiset Gustav Ernesaksin johtamat laulujuhlat. Jouduimme odottamaan tunnin ennen kuin pääsimme sisään ja vähän ennen kuin se elokuva loppui, Heikki sanoi, lauletaan se Ernesaksin Mun armas isänmaa ja me lauloimme ja kun ihmiset tulivat ulos sieltä teatterista, niin ne itkivät, ettei meidänkään laulustamme tahtonut tulla mitään... Samalla matkalla poikkesimme Metsämäen kalmistossa Georg Otsin haudalla... Se oli niin kuin kuoron puitteissa tehty pitempi matka, tavallisestihan me olimme mukana retkeilypäivillä henkisissä kilpailuissa, mutta nythän henkiset kilpailut ovat jääneet pois, mikä minun mielestäni on vahinko. Ovatko televisio ja videot tappaneet ihmisiltä harrastukset..?"

Tampereen musiikkiopisto myönsi yhdistyksen jäsenille 50 prosentin alennuksen kurssimaksuista ja kun yhdistys tuli mukaan vielä maksamalla lopusta puolet, jäi musiikkiopiskelijalle vain neljäsosa kurssimaksusta. Yhdistys tuki myös soittovälineen hankinnassa tai antoi sen lainaksi. Into Lähteenmäki aloitti Invalidityö 3/1950 kirjoitussarjan, jossa hän kehotti eri kuorojen ja orkesterien harjoitusohjelmaan määrättyjä lauluja yhteisesityksiä varten. Merikannon Kesäilta-valssi ja Hagforsin Laulu Vuokselle kuuluivat näihin yhteisesityksiin ja ovat kaikuneet myöhemmissä yhteiskonserteissa ja saaneet ansaitsemansa suosionosoitukset ja kiitettävät arvostelunsa.

"Rauman retkeilypäivät olivat kauniin kesäiset ja helteiset. Menimme sinne juhlasaliin, jossa henkiset kilpailut olivat. Se taisi olla joskus 1956 kesällä. Meidän soittajiamme istuu siinä eturivissä ja yks kaks kuuluu kolahdus: Kurton Arvi on nukahtanut siihen tuoliinsa ja putoo lattialle, hihihii. Hän yksinkertaisesti sai jonkinlaisen lämpöhalvauksen tai muuta vastaavaa ja niin vaan putosi lattialle…"

"Kuorossa oli kolmisenkymmentä henkeä parhaana aikana ja toinen mokoma orkesterissa. Kyllä me teimme paljon työtä sen musiikin eteen ja Lähteenmäen Into osasi kannustaa. Mehän voitimme kilpailuissa kuin kilpailuissa niillä kulttuuripäivillä. Ne olivat valtakunnallisia ja taisimme vallan 90-prosenttisesti voittaa ensi palkinnon - vain muutaman kerran Turku tai Helsinki voitti. Kiersimme pitkin maata ja pidimme konsertteja... Muistan tämän Liljan Eskon, joka tänään on taitava muusikko ja hänellä on oma yhtye. Hän oli silloin nuori poika, kun hän tuli mukaan orkesteriin ja kun hän meni esiintymään, hän oli niin innoissaan sooloosassaan, että troka lensi kolmannelle penkkiriville ja kyllähän siinä syntyi aikamoinen naurunremakka, mutta kyllä Esko sen trokansa sai takaisin ilman panttia ja voitti kuin voittikin sen kilpailun..." ... ja tämä Helskyn Olavi joutui kerran menemään Helsinkiin silmiensä takia, kävin häntä katsomassa sairaalassa työasioilla poiketessani. Ja sitten kun Olavi pääsi sairaalasta ja tuli Tampereelle, hänellä oli taskussaan lääkepullo, josta parin tunnin välein oli laitettava tippoja silmiin. Olavi nousi Hämeenkatua länteen ja vanhasta muistista kaartoi vasempaan siinä Hällän kohdalla. Siinä haarikkansa vieressä hän yhtäkkiä havahtui, että silmiinhän piti panna tippoja, mutta kun käsi ei ollut enää vakaa, hän meni vahtimestarin luo eteiseen, antoi pullon vahtimestarille ja kävi pitkälleen permannolle... Tipat saatiin silmiin ja taittiinpa ne laittaa vielä toisenkin kerran sinä iltana."

"... meillä oli erinomainen avustaja Pirkanmiesten kuorosta tämä heidän johtajansa John Eriksson, joka kävi antamassa meille äänenmuodostusta ja kuunteli meidän lauluamme - tämä oli jo Inton aikana. Oli erittäin ankara mutta pätevä kuoron johtaja. Kiros ääneen mutta pyyteli sitten anteeksi. Kerrankin karjaisi, että kuka perkele siellä on kellokkaaksi ryhtynyt... se oli toi Ensio. Ja orkesterin harjoituksissa kerran Helskyn Olavi veti sellostaan hieman epävireisesti, niin Into naputti heti puikkoaan ja osoitti sillä Olavia, että sinä soitit väärin. Olavi siihen heti keksi tokaista, että kerranhan minäkin erehdyn... Kyllä tämä Tampere oli ensimmäinen, jossa vammaisjärjestöissä ryhdyttiin kuoroa ja orkesteria kasaamaan ja se on puhtaasti Lähteenmäen Inton ansiota…"

”...viiskymmentäluvun alussa pidimme Helsingin yhdistyksen kanssa yhteisiä musiikki-iltoja. He tulivat tänne ja Työväentalolle järjestettiin konsertti - sali ääriään myöten täynnä. Hyvä tilaisuus ja hyvät arvostelut. Me menimme vuorostamme Helsinkiin ja ruotsalaisella kauppakorkeakoululla oli konsertti, yleisöä oli noin 800 47 - osa ihmisistä joutui seisomaan. Tällaiset tilaisuudet olivat silloin kysyttyjä, ihmiset halusivat tulla kuuntelemaan. Mutta me emme saaneet majapaikkaa kaupungista vaan meidät kuljetettiin jonnekin retkeilymajalle kaupungin ulkopuolelle. Tottakai illalla pidettiin hauskaa, tanssittiin ja sen sellaista, mutta aamulla herätessä oli piha poliisiautoja täynnä. Veti oikein paidan kylmäksi, että jumaa... mitä on tapahtunut... No, ne poliisit tulivat suunnistamaan…"

Yhdistyksen jäsenmäärä nousi vuodelle 1953 lähdettäessä toiselle tuhannelle, joista 648 oli tamperelaisia. Huhtikuulla paljastettiin kerhohuoneen seinälle kaikkien entisten puheenjohtajien muotokuvat. Heitä olivat Urho Lehtonen, Emil Lahti, Matti Kuivanen, Einari Autero, Tauno Kyröläinen, Aimo Kähärä ja Veikko Sainio. Kaikki mainitut olivat juhlatilaisuudessa läsnä ja puheenjohtaja Lähteenmäki kiitti heitä yhdistyksen hyväksi tehdystä työstä. Entisten puheenjohtajien puolesta kiitti Matti Kuivanen. Matti Kuivanen on myöhemmin - TSI-lehti 4/1970 muistellut, millaista "suunnistamista" he puheenjohtajina joutuivat harjoittamaan: "Alkuaikoina haittasi toimintaa omien toimitilojen sekä pätevien ja kokeneiden toimihenkilöiden puute. Suhteitten hoito ulos jäi vähäiseksi,joten yhdistys jäi omaksi suljetuksi piiriksi... Kun tulin yhdistyksen puheenjohtajaksi, pidin tärkeimpänä toimenpiteenä yhdistyksen toiminnan varauksettoman tunnustuksen saavuttamista. Pidin tärkeänä myös että saimme avustusta Tampereen kaupungilta, Voimalta, Tuotannolta, Otrasta, Sandbergilta ja Askosta. Nämä lahjoittajat osoittivat mielestäni, että yhdistyksen toiminta luokiteltiin epäpoliittiseksi ja sen saavuttamista varsinkin yhdistyksen alkuaikoina haittasi kansalaissodan läheisyys. Osa jäsenistöämme oli haavoittunut punaisten, osa valkoisten puolella ja osa oli haavoittunut viime sodissamme. Oli täysin ymmärrettävää, että puolin ja toisin esiintyi katkeruutta... Sodan jälkeen tilanne vakiintui ja yhdistys alkoi toimia yhä enemmän jäsenistönsä hyväksi. Lakimääräinen sosiaaliturva kehittyi ja yhdistyksen toiminnalliset mahdollisuudet paranivat…"

"... kyllä se tuntui vielä sotien jälkeenkin... Tuossa Kuninkaankadulla oli muuan kenkäkauppa, jonka omistajan mää tunsin jo pikkupojaasta saakka ja mää soitin sinne ja kerroin, että Mäkelän Urholle tarvittaisiin kengät, sen äite on niitä pyytänyt, niin se kauppias kysy, että vieläkö teitin johtokunnassanne on se kommunisti, niin minä sanoin, että kyllä johtokunnassa on väkee vähän joka puolueesta, mutta ei se tehonnut yhtään, niin mää sanoin, jotta häpee nyt vähän, ei kai Urhon tarvitse kävellä ilman kenkiä sen takia, että se on meitin johtokunnassamme, mutta se vaan sano, että kengät tulee vasta sitten kun väki vaihtuu…"

"...tulin yhdistyksen johtokuntaan Terho Mikkosen kuoleman jälkeen ja sitten olin ns. 'vakituisena kerjäläisenä' eli toiminnanjohtajana Simolan Osmon jälkeen. Toiminnanjohtajan tehtävänä oli raapia rahaa yhdistykselle, mistä vähänkin sai. Se oli sitä viisikymmentäluvun loppua ja siinä tahtoi tulla semmoista rajaa näiden sotainvalidien ja siviili-invalidien välille. Aina kysyttiin, että meneekö tää sotainvalideille vai joillekin muille. Tulee mieleen tää Linkosuon Jussi, jolta minä aina pyytelin pullaa ja muuta yhdistyksen juhliin ja Jussi kysyi, että mikäs on poliittinen kanta, hänen täytyy nääs tietää lähteekö pullaa vai ei, mutta aina minä Jussilta sain. Tulin tunteen Jussin, kun hän opetti uintia sotainvalideille tuolla uimahallissa, missä minäkin kävin. Ei se Jussi rajaa tehnyt, kunhan velmusi. En kehdannut pyytääkään niin paljon kuin se antanut olisi... Olen jälkeen päin sanonut, että siitä toiminnanjohtajakaudestani minulle ei ole ollut muuta hyötyä kuin että opin tunteen ihmisiä ja ihmisluonteita. Sitä suhtautuu elämään ja ihmisiin aivan eri tavalla, mitä enemmän ihmisten kanssa joutuu tekemisiin, vaikka kyllä minä vammani takia olen aika paljon luonnettani kovettanut ja minusta on sanottu, jotta se on niin ylpee, mutta minä ajattelin jo alussa, että sillä tavalla pärjää paremmin kun katsoo ihmistä suoraan silmiin. Se on vammaiselle hyvin tärkeätä, ettei ujostele omaa vammaansa, vaan ottaa sen asenteen minkä minäkin otin, että minä pärjään siinä kuin terveetkin, kun kerran tätä maailmaa pyöritetään terveitten ehdoilla..."