Otto Adolf Eichmann 

Otto Adolf Eichmann.

Otto Adolf Eichmann syntyi ja varttui Solingenissa Preussin Reinin provinssissa Saksassa kalvinistisessa perheessä 19.3.1906. Perheessä oli viisi lasta ja Otto Adolf oli perheen vanhin lapsi. Hänen vanhempansa olivat kirjanpitäjä Adolf Karl Eichmann sekä kotirouva Maria Eichmann (o.s. Schefferling). Isä Adolf muutti Itävallan kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin, Linziin, vuonna 1913 ottaakseen vastaan kaupallisen tehtävän Linzin raitiovaunu- ja sähköyhtiössä. Perhe muutti isän perässä Linziin vuotta myöhemmin. Isä Eichmann palveli ensimmäisessä maailmansodassa Itävalta-Unkarin armeijassa. Maria Eichmannin kuoltua vuonna 1916 Adolf Karl Eichmann avioitui hartaasti protestanttisen uskovan, Maria Zawrzelin, kanssa ja heille syntyi kaksi yhteistä poikaa.

Adolf Eichmannin koulukavereineen. Eichmann on kuvassa alarivissä kolmas vasemmalta.

Linzissä Otto Adolf Eichmann kävi Keisari Franz Josephin Staatsoberrealschulea (valtion lukiota), siis samaa lukiota, jota Adolf Hitler (s. 20.4.1889 Braunau am Inn, Itävalta-Unkari ja k. 30.4.1945 Berliini, Saksa) oli käynyt 17 vuotta aikaisemmin. Eichmann harrasti viulunsoittoa, urheilua ja hän oli mukana mm. kerhotoiminnassa harrastaen ainakin puukäsitöitä sekä partiotoimintaa. Koulussa hän ei kuitenkaan menestynyt kovin ihmeellisesti, joka johti siihen, että hänen isänsä otti hänet pois lukiosta; isä ilmoitti poikansa Höhere Bundeslehranstalt für Elektrotechnik, Maschinenbau und Hochbau -ammattikorkeakouluun. Myöhemmin hän työskenteli oman isänsä kanssa Untersberg Mining Companyssa useita kuukausia. Vuosina 1925-1927 Eichmann työskenteli myyjänä Oberösterreichische Elektrobau AG -radioyhtiössä. Eichmann toimi vuosien 1927 ja 1933 välillä Ylä-Itävallassa ja Salzburgissa yhdysvaltalaisen Vacuum Oil Companyn piiriedustajana.

Natsipuolueen jäseniä vuonna 1930.

Samoihin aikoihin Eichmann liittyi Jungfrontkämpfervereinigungiin, upseeri Herman Ritter von Hiltlin (s. 16.6.1872 Olomouc, Moravia, Itävalta-Unkari ja k. 15.8.1930 Bad Hall, Itävalta) oikeistolaisen veteraaniliikkeen nuoriso-osastoon ja hän alkoi lukea natsipuolueen julkaisemia sanomalehtiä. Natsipuolueen ohjelmaan kuuluivat Weimarin tasavallan hajottaminen Saksassa, Versailles’n rauhansopimuksen ehtojen hylkääminen, radikaali antisemitismi ja antibolshevismi. Natsit lupasivat vahvan keskushallinnon, lisää Lebensraumia (elintilaa) germaanisille kansoille, rodullisen ja kansallisen yhteisön muodostumisen sekä rotupuhdistuksen juutalaisten aktiivisen sorron kautta, jolloin juutalaisilta riistettäisiin heidän kanslaisuutensa sekä kansalaisoikeudet.

Ernst Kaltenbrunner.

Lakimies Ernst Kaltenbrunnerin (s. 4.10.1903 Ried im Innkrreis, Itävalta-Unkari ja k. 16.10.1946 Nürnberg, Saksa) – Keltenbrunner oli Eichmannien perheystävä ja paikallinen SS -johtaja – neuvosta Eichmann liittyi natsipuolueen Itävallan osastoon 1.4.1932. Hänen rykmenttinsä oli SS-Standarte 37, jonka vastuulle kuului puolueen päämajan vartiointi Linzissä sekä puolueen puhujien suojeleminen mielenosoituksissa, jotka tuolloin usein muuttuivat väkivaltaisiksi. Linzissä Eichmann harjoitti puoluetoimintaa viikonloppuisin, mutta hän jatkoi samalla työskentelyä Vacuum Oilissa Salzburgissa.

Andreas Bolek.

Eichmann menetti työpaikkansa Vacuum Oilin henkilöstövähennysten vuoksi muutama kuukausi sen jälkeen, kun natsit kaappasivat vallan Saksassa tammikuussa 1933. Samoihin aikoihin natsipuolueen toiminta kiellettiin Itävallassa. Näiden tapahtumien vuoksi Eichmann päätti palata takaisin Saksaan. Muiden Itävallasta paenneiden natsien tapaan Eichmann poistui maasta vuoden 1933 alussa Passauhun, jossa hän liittyi gauleiter Andreas Bolekin (s. 3.5.1894 Weinbergen, Itävalta-Unkari ja k. 5.5.1945 Magdeburg, Saksa) seuraan päämajassa. Osallistuttuaan koulutukseen elokuussa Klosterlechfeldin SS-varikolla Eichmann palasi Passaun rajalle syyskuussa, missä hänet määrättiin johtamaan kahdeksan miehen SS-yhteysryhmää. Ryhmän tehtävänä oli opastaa itävaltalaisia kansallissosialisteja Saksaan sekä salakuljettaa Saksasta propagandamateriaalia Itävaltaan. Joulukuun lopulla, kun tämä ryhmä hajotettiin, Eichmann ylennettiin SS -Scharführeriksi. Adolf Eichmannin Deutschland -rykmentin pataljoona oli majoitettuna Dachaun keskitysleirin vieressä oleviin kasarmeihin.

Dachaun keskitysleiri.

Münchenin poliisipäällikkö Heinrich Luitpold Himmler (s. 7.10.1900 München, Saksan keisarikunta ja k. 23.5.1945 Lüneburg, Saksa) keskusteli käyttämättömän ruuti- ja ammustehtaan johdon kanssa selvittääkseen, voisiko paikkaa käyttää majoitukseen. Dachaun läheisyys Münchenin kupeessa, jossa Adolf Hitlerkin nousi valtaan ja jossa natsipuolueen virallinen päämaja sijaitsi, teki Dachausta halutun sijainnin. Dachaun keskitysleiri avattiin 22.3.1933, kun sinne samalla tuotiin jo 200 vankia Münchenin Stadelheimin vankilasta ja Landsbergin linnoituksesta – tässä vankilassa Adolf Hitler kirjoitti Mein Kampfin. Heinrich Himmler ilmoitti Münchner Neueste Nachrichten -lehdessä, että keskitysleiriin mahtuisi jopa 5 000 ihmistä ja hän kuvasi leiriä ”ensimmäiseksi poliittisten vankien keskitysleiriksi”, jota käytettiin rauhan palauttamiseksi Saksaan. Dachaun keskitysleiri oli toiminnassa pisimpään; sitä käytettiin maaliskuusta 1933 aina huhtikuuhun 1945 eli leiri oli toiminnassa lähes koko natsihalinnon keston ajan.

Heinrich Himmler.

Dachaun keskitysleirin pohjapiirustukset sekä rakennuspiirustukset laati komentaja Theodor Eicke (s. 17.10.1892 Hampont, Saksa ja k. 26.2.1943 Lozova, Ukraine); piirustuksia sovellettiin myös kaikkiin myöhempiinkin keskitysleireihin. Vankileirin viereen rakennettiin erillinen leiri komentokeskukselle, jossa oli asuintiloja armeijalle sekä hallinnolle. Theodor Eickestä tuli kaikkien keskitysleirien ylitarkastaja, joka vastasi muiden leirien järjestämisestä oman mallinsa mukaisesti. Dachaun kompleksiin kuului noin viiden hehtaarin kokoinen vankileiri ja merkittävästi suurenpi, noin 20 hehtaarin kokoinen SS-koulutusalue, johon kuului armeijan kasarmeja, tehtaita sekä muita tiloja. Jehovan todistajat, homoseksuaalit sekä siirtolaiset lähetettiin Dachaun keskitysleirille sen jälkeen, kun Nürnbergin lait vuonna 1935 säädettiin ja saatiin näin rotusyrjintä laillistettua.

Hermann Göring.

Adolf Eichmann pyysi siirtoa vuoteen 1934 mennessä SS:n turvallisuuspalveluun (SD) paetakseen sotilaskoulutuksen ja Dachaun palveluksen monotonisuutta. Eichmann hyväksyttiin SD:hen ja hänet määrättiin vapaamuurareiden alaosastolle, jossa hänen tehtävä oli järjestellä takavarikoituja rituaaliesineitä ehdotettua museota varten ja samalla hän loi kortistoa saksalaisista vapaamuurareista ja vapaamuurarijärjestöistä. Eichmann valmisteli vapaamuurarien vastaisen näyttelyn, joka osoittautui hyvin suosituksi. Näyttelyn vieraiden joukossa olivat mm. Hermann Wilhelm Göring (s. 12.1.1893 Rosenheim, Saksan keisarikunta ja k. 15.10.1946 Nürnberg, Saksa), Heinrich Himmler, Kaltenbrunner sekä paroni Leopold von Mildenstein (s. 30.11.1902 Praha, Itävalta-Unkari ja k. marraskuu 1968 Länsi-Saksa).

Adolf & Veronica Eichmann.

Mildenstein kutsui Adolf Eichmannin juutalaisosastoonsa, SD:n osastoon III/112, sen Berliinin päämajaan. Adolf Eichmannin siirto hyväksyttiin marraskuussa 1934. Eichmann piti myöhemmin tätä siirtoa suurena läpimurtonaan. Hänet määrättiin tutkimaan ja laatimaan raportteja sionistisesta liikkeestä sekä useista eri juutalaisjärjestöistä. Eichmann jopa oppi tutkimuksensa yhteydessä hieman hepreaa ja jiddishiä, saaden siksi maineen sionistien ja juutalaisten asioiden asiantuntijana. Adolf Eichmann avioitui Veronika Lieblin (1909-1997) kanssa 21.3.1935. Pariskunnalla on neljä yhteistä poikaa: Klaus (s. 1936 Berliinissä), Horst Adolf (s. 1940 Wienissä), Dieter Helmut (s. 1942 Prahassa) ja Ricardo Francisco (s. 1955 Buenos Airesissa). Adolf Eichmann ylennettiin SS-Hauptscharführeriksi (pääosastonjohtaja) vuonna 1936 ja hänet nostettiin SS-Untersturmführeriksi (vänrikki) seuraavana vuonna. Vuonna 1937 Adolf Eichmann erosi kirkosta.

Herbert Martin Hagen.

Natsi-Saksa käytti aluksi väkivaltaa ja taloudellista painostusta pakottaakseen juutalaiset lähtemään Saksasta; noin 250 000 juutalaista muutti pois Saksasta vuosien 1933-1939 välillä. Vuonna 1937 Eichmann matkusti esimiehensä Herbert Martin Hagenin (s. 20.9.1913 Neumünster, Saksan keisarikunta ja k. 7.8.1999 Rüthen, Saksa) kanssa Britannian hallinnoimmaan Palestiinaan arvioidakseen Saksan juutalaisten mahdollisuuksia muuttaa sinne vapaaehtoisesti. He nousivat maihin Palestiinassa väärennettyjen lehdistöpapereiden turvin Haifassa, josta he matkustivat Egyptin Kairoon.

Siellä he tapasivat unkarilaissyntyisen sionisti Feivel Polkesin (1900-1982), sionistisen puolisotilaallisen järjestön Haganahin agentin, jonka kanssa he eivät päässeet sopimukseen. Feivel Polkes ehdotti, että useampien juutalaisten pitäisi saada lähteä Haavaran sopimuksen ehtojen mukaisesti, jolloin jokainen saisi ottaa mukaansa lähtiessään 1 000 puntaa, jotta he olisivat oikeutettuja pääsemään Palestiinaan vähemmän rajoitetun maahanmuuttomuodon mukaisesti. Ehdotus hylättiin ja Hagen esitti raportissaan kaksi syytä: vahva juutalaisten läsnäolo Palestiinassa saattaisi johtaa heidän itsenäisen valtion perustamiseensa, mikä olisi vastoin Saksan valtakunnan politiikkaa. Samoin oli valtakunnan politiikan vastaista sallia ”juutalaisen pääoman” vapaa siirto. Hagen ja Eichmann yrittivät palata Palestiinaan muutamaa päivää myöhemmin, mutta heiltä evättiin pääsy sinne, kun Britannian viranomaiset kieltäytyivät myöntämästä heille viisumeja. Heidän raporttinsa vierailusta Palestiinassa julkaistiin vuonna 1982.

George John Malcolm 

George John Malcolm.

George John Malcolm (28.2.1917 Lontoo ja k. 10.10.1997 Lontoo) oli englantilainen pianisti, urkuri, cembalisti, kapellimestari sekä säveltäjä, jonka satavuotisjuhla vuonna 2017 oli Balliol Collegessa, Englannin Oxfordissa. Korkeakoulu on aatelismies John de Balliolin (s. ennen vuotta 1208 ja k. 25.10.1268) vuonna 1263 perustama ja tämän yliopiston väitetään olevan Englannin ja koko englanninkielisen maailman vanhin yliopisto.

Balliol College.

George Malcolm aloitti soittoharrastuksensa ensin pianolla. Malcolmin ensimmäinen musiikinopettaja oli katolinen nunna, joka jo seitsemänvuotiaasta George Malcolmista tunnisti tämän lahjakkuuden ja siksi hän suositteli George Malcolmia oppilaaksi vuonna 1883 perustettuun Royal College of Musiciin (RCM) Lontoon South Kensingtoniin. Siellä George Malcolm jatkoikin musiikkiopiskelujaan Kathleen McQuittyn johdolla aina 19-vuotiaaksi saakka. Malcolm opiskeli myös Wimbledon Collegessa ja hän jatkoi 1930-luvulla opintojaan Balliol Collegessa Oxfordissa.

George Herbert Fryer.

Toisen maailmansodan aikana George Malcolm palveli RAF:ssa lähinnä musiikkitehtävissä toimien orkesterinjohtajana. Sodan päätyttyä George Malcolm suoritti musiikkiopintonsa loppuun pianisti, pedagogi ja säveltäjä sekä pianonsoiton professori George Herbert Fryerin (s. 21.5.1877 Hampstead, Lontoo, Englanti ja k. 7.2.1957 Lontoo, Englanti) ohjauksessa. Sittemmin George Malcolm hankki huutokaupasta käytetyn cembalon ja aloitti uransa myös cembalistina. Samoin Malcolm jatkoi satunnaisia esiintymisiä pianistina esimerkiksi Wolgang Amadeus Mozartin nelikätisessä musiikissa sekä käyrätorvensoittaja Dennis Brain (s. 17.5.1921 ja k. 1.9.1957) johtamassa Wind Ensemblessä, jonka kanssa Malcolm myös levytti. George Malcolm vaikutti myös mentorina useisiin muusikoihin, jotka kaikki eivät välttämättä olleet cembalisteja. Sellainen on esimerkiksi juutalainen Sir András Schiff (s. 21.12.1953 Budapest), unkarilais-englantilainen pianisti ja kapellimestari.

Wanda Landowski.

George Malcolmin elinaikana historialliseen tietoon perustuva soittotyyli muuttui, mutta Malcolmin soittotyyli saattaa kuulostaa vanhentuneelta joidenkin mielestä verrattuna nuorempiin cembalisteihin, kuten kapellimestari Trevor David Pinnockiin (s. 16.12.1946 Canterbury, Englanti). George Malcolm suosi cembalisti ja pianisti Wanda Aleksandra Landowskin (s. 5.7.1879 Varsova, Puola ja k. 16.8.1959 Lakeville, Connecticut, Yhdysvallat) tavoin melko suuria, pedaaleilla varustettuja, moderniin tyyliin rakennettuja cembaloja, joita nykyisin pidetään epäaitoina barokkimusiikin soitossa. Varsin monet ihmiset pääsivät kuitenkin George Malcolmin levytysten ja esiintymisten avulla tutustumaan cembalomusiikkiin. Esimerkiksi Malcolmin ensimmäinen levytys – levytys on tehty vuonna 1954 – Johann Sebastian Bachin (31.3.1685 Eisenach, Saksa ja k. 28.7.1750 Leipzig, Saksa) Kromaattisesta fantasiasta ja fuugasta, BWV 903, tunnettiin paljon paremmin pianoteoksena, vaikka Wanda Landowska oli jo aikaisemmin sen levyttänyt.

George Malcolm soitti barokkimusiikin lisäksi modernimpaa cembalomusiikkirepertuaaria. Malcolmin oma sävellys ”Bach before the Mast” on humoristinen kokoelma muunnelmia Johann Sebastian Bachin tyyliin sävelletyistä teoksista. Tämän teoksen Malcolm kirjoitti B-puoleksi cover -versioon Alec Templetonin kappaleesta Bach goes to town, joka jukaistiin 1950-luvulla. George Malcolm sävelsi samoin Muunnelmia Mozartin teemasta -teoksen.

George Malcolm osallistui 1950-luvulla vuosittain konsertteihin, joissa soitti neljä cembalistia; kolme muuta cembalistia olivat musiikkitieteilijä, kapellimestari ja musiikin professori Robert Thurston Dart (s. 3.9.1921 Surbiton, Lontoo, Englanti ja k. 6.3.1971 Lontoo, Englanti), kapellimestari ja multi-instrumentalisti Denis Edward Vaughan (s. 6.6.1926 Melbourne, Australia ja k. 7.7.2017 Lontoo, Englanti) ja australialainen pianisti Eileen Alannah Joyce (s. 21.11.1908 Zeehan, Tasmania, Australia ja k. 25.3.1991 Redhill, Surrey, Englanti). Nämä neljä cembalistia levyttivät vuonna 1957 kaksi Antonio Lucio Vivaldin (s. 4.3.1678 Venetsia ja k. 28.7.1741 Wien, Itävalta) neljälle cembalolle sävellettyä konserttoa – toisen Johann Sebastian Bachin sovituksena – Pro Arte Orchestran kanssa urkuri ja kuoronjohtaja Boris Ordin (oik. Bernhard Ord, s. 9.7.1897 Clifton, Bristol, Englanti ja k. 30.12.1961 Cambridge, Englanti) johdolla. George Malcolm, Dart ja Joyce levyttivät samoin Johann Sebastian Bachin C-duuri konserton kolmelle cenbalolle. Malcolm esiintyi vuonna 1967 Eileen Joycen, pianisti Geoffrey Penwill Parsonsin (s. 15.6.1929 Summer Hill, Uusi Etelä-Wales, Australia ja k. 26.1.1995 Lontoo, Englanti) ja urkuri, kapellimestari ja säveltäjä Simon John Prestonin (s. 4.8.1938 Bournemouth, Englanti ja k. 13.5.2022) kanssa neljän cembalon konsertissa vuonna 1959 Lontoossa perustetun Academy of St. Martin-in-the-Fieldsin keralla Royal Festival Hallissa; konsertin johti viulisti ja kapellimestari Sir Neville Marriner (s. 15.4.1924 Lincoln, Englanti ja k. 2.10.2016 Lontoo, Englanti).

Sir Neville Marriner.

George Malcolm loi sangen merkittävän uran urkurina ja kuoronjohtajana. Toimittuaan ensin Claphamissa sijaitsevan St. Mary’s roomalaiskatolisen kirkon urkuri-kuoronjohtajana, Malcolm toimi sittemmin Westminsterin katedraalin musiikinjohtajana 12 vuotta vuosina 1847-1959. Hän kehitti kuorolle täyteläisen sävyn, jota usein kutsutaan mannermaiseksi tyyliksi ja jonka vastakohta tuolloin oli anglikaanisten kuorojen sävy. Säveltäjä Benjamin Britten ylisti kuoron ”hämmästyttävää loistoa ja auktoriteettia” ja hän rohkaistui ehdottaa kuorolle sävelteoksen kirjoittamista. Tuloksena syntyi latinalainen messu, Missa Brevis D-duurissa, op. 63 vuonna 1959. Teoksen ensiesitys oli yksi George Malcolmin viimeisistä työtehtävistä Westminsterin katedraalissa ennen hänen eläkkeelle jäämistään 1.9.1959.

George Malcolm jatkoi kuitenkin urkujen soitantaa jäätyään eläkkeelle Westminsterin katedraalista ja hän levytti George Händelin kaikki urkukonsertot Neville Marrinerin ja John Churchillin vuonna 1959 perustaman lontoolaisen Academy of St. Martin-in-the Fields -kamariorkesterin kanssa. George Malcolm oli myös Spode Music Weekin perustajajäsen sen perustamisesta vuonna 1954 lähtien. Musiikkiviikko järjestettiin vuodesta 1954 alkaen vuoteen 1986 saakka Spode House -kartanossa. Malcolm säveltämä laulu on mm. Ingrediente Domino sekä Miserere mei, jonka hän sävelsi vuonna 1950 psalmiin 51. Laulu katosi sittemmin, mutta se löydettiin uudelleen katedraalin arkistosta vuonna 2011 ja laulu muistuttaa urkuri ja kuoronjohtaja Sir Ivor Algernon Atkinsin (s. 29.11.1869 Llandaff, Wales ja k. 26.11.1953) vuoden 1951 tulkintaa roomalaisen pappi ja säveltäjä Gregorio Allegrin (s. 1582 ja k. 18.2.1652) teoksesta Miserere, psalmista 51.

George Malcolm sai uskollisena roomalaiskatolisena paavillisen kunnianosoituksen palveluksistaan muusikkona Westminsterin katedraalissa. Säveltäjä Benjamin Britten palkkasi Malcolmin johtamaan vuonna 1960 Kesäyön unelman toisen ja kolmannen esityksen. Myöhemmällä iällä George Malcolm loi vielä kapellimestarina uran pitkäaikaisin suhtein sellaisiin orkestereihin, kuten English Chamber Orchestra ja Northern Sinfonia. Pianisti András Schiff – hän lähti Unkarista opiskelemaan George Malcolmin johdolla – oli usein konserttosolisti Malcolmin johtaessa ja kaksikko levytti Wolgang Amadeus Mozartin kaikki pianoduoteokset yhdessä säveltäjän omalla pianolla. George Malcolm haudattiin hänen kuoltuaan St. Nicholasin kirkon hautausmaalle Saintburyyn, Gloucestershireen.

Kapellimestari George Malcolm.

Pinchas Tibor Rosenbaum 

Pinchas Tibor Rosebaum.

Unkarilaissyntyinen Pinchas Tibor Rosenbaum (jiddišiksi : פנחס סג״ל ליטש ראזענבוים, s. 2.11.1923 Kisvárda, Unkarin kuningaskunta ja k. 23.10.1980 Geneve, Sveitsi) oli sveitsiläinen rabbi ja liikemies. Hän oli yksi merkittävä Sveitsin juutalaisyhteisön johtajista, joka omalla urhealla toiminnallaan pelasti satoja juutalaisia holokaustin aikana. Toisen maailmansodan jälkeen Rosenbaum oli mukana laajoissa Israelin talouteen liittyvissä liiketoimissa. Rosenbaum oli samoin keskeisessä asemassa auttaessaan uutta Israelin valtiota turvallisuuskysymyksissä ja hän työskenteli myös 13.12.1949 perustetulle Israelin valtion kansalliselle tiedustelupalvelulle, Mossadille tiedusteluasioissa.

Tibor Rosenbaumin isä oli Shmuel Shmelke Rosenbaum (k. 1944), joka toimi Kisvárdan kaupungin päärabbina Unkarissa. Unkarilaisen kaupungin nimi tarkoittaa ”pientä linnaa”. Unkarilaiset ottivat linnoitusmäen haltuunsa vuonna 895 ja käyttivät sitä rajansa suojana. Linna paikalle rakennettiin vuonna 1415 ja kaupunki perustettiin hieman myöhemmin, vuonna 1421. Shmuel Shmelke Rosenbaumin isä, Moshe Mazes Chaim Rosenbaum (1864-1942) oli samoin Kisvárdan rabbi sekä Lechem Rav -teoksen kirjoittaja. Perheen sukulinja ulottuu aina rabbi Judah Loew ben Bezaleliin (s. noin 1524 Poznań, Puola ja k. 17.9.1609 Praha, Böömi) saakka.

Tibor Rosenbaum sai jo 18-vuotiaana rabbiinivihkimyksen (semikhan) ortodoksijuutalaiselta päärabbi Yitzhak HaLevi Herzogilta (s. 3.12.1888 Łomża, Puola ja k. 25.7.1959 Jerusalem, Israel). Herzog vihittiin itse rabbiksi vuonna 1910 Safadin kaupungin rabbin toimesta. Holokaustin aikana Tibor Rosenbaum pelasti satoja juutalaisia tuholta naamioituneena saksalaiseksi SS-upseeriksi, Unkarin Nuoliristin tai Unkarin Levente -liikkeen jäseneksi tilanteen mukaan.

Ferenc Szálasi.

Unkarilainen ultranationalistinen Nuoliristipuolue johtajansa Ferenc Szálasin (s. 6.1.1897 Kassa, Unkarin kuningaskunta ja k. 12.3.1946 Budapest, Unkarin tasavalta) johdolla muodosti maahan hallituksen, jota nimitettiin Kansallisen yhtenäisyyden hallitukseksi. Puolue oli vallassa 15.10.1944 – 28.3.1945 ja tuona aikana noin 15 000 siviiliä murhattiin, mukaan lukien useita juutalaisia ja romaneja. Samoin tuolloin karkoitettiin 80 000 ihmistä Unkarista keskitysleireille Itävaltaan. Toisen maailmansodan jälkeen Nuoliristin johtajat tuomittiin ja heidät todettiin syyllisiksi sotarikoksiin ja maanpetoksiin Unkarin tuomioistuimissa. Maaliskuussa 1946 Ferenc Szálasi ja kolme hänen avainavustajaansa hirtettiin.

Leventeyhdistykset (Leventeszervezetek) olivat puolisotilaallisia nuorisojärjestöjä Unkarissa sotien välisenä aikana sekä toisen maailmansodan kestäessä. Yhdistykset perustettiin vuonna 1921 fyysisen ja terveysvalmennuksen tarkoitusta varten. 1930-luvun puolivälistä alkaen Leventeyhdistyksistä tuli tosiasiallinen tapa kiertää Trianonin sopimuksen Unkarille asettamaa asevelvollisuuskieltoa ja ajan myötä yhdistyksistä tuli avoimesti puolisotilaallisia järjestöjä sotaveteraanien johdolla. Vuodesta 1939 lähtien Unkarin puolustuslain nojalla kaikkien 12-21 -vuotiaiden poikien oli liityttävä Levente -liikkeeseen.

Tibor Rosenbaumin palattua Kisvárdaan toisen maailmansodan jälkeen hän huomasi, että kaupungin juutalaisväestö oli vähentynyt aiemmasta 5 000:sta vain 400:aan. Tibor Rosenbaum nimitettiin kaupungin rabbiksi edesmenneen isänsä työtä jatkamaan. Tibor Rosenbaum suoritti sodan jälkeen taloustieteen tohtorin tutkinnon sekä julkaisi kaksi kirjaakin. Melko pian Israelin valtion perustamisen jälkeen Tibor Rosenbaum perusti Helvis Company -nimisen järjestön edistääkseen aktiivisesti Israelin ja Sveitsin välistä kauppaa. Kymmenen vuotta myöhemmin Helvis Companyn väitettiin antaneen lahjuksia Kansallisen uskonnollisen puolueen erityisrahastoon saadakseen terveysministeriöltä sopimuksia, jotka liittyivät kahteen Tel Avivin lähellä sijaitsevaan sairaalaan.

Israelissa nostettiin taannoin syyte maan merkittävintä talousjohtajaa, Michael Tzuria, vastaan petoksesta, lahjonnasta ja luottamusaseman väärinkäytöstä. Syytteen takana on pitkä pankkiveijariketju Sveitsissä ja Liechtensteinissa, jonka väitettiin kavaltaneen miljoonia dollareita, jotka oli tarkoitettu Israelin kehitykseen. Ssyytteessä keskityttiin myös Tzurian suhteisiin Geneven kansainväliseen luottopankkiin ja sen perustajaan, Tibor Pinchas Rosenbaumiin. Michael Tzur, jonka uraa edisti entinen Israelin valtiovarainministeri Pinhas Sapir (oik. Pinchas Kozlowski, s. 15.10.1906 Suwalki, Venäjä ja k. 12.8.1975 Nevatim, Israel), saavutti finassivelhon maineen tärkeissä tehtävissä, kuten valuutanvalvojana ja kauppa- ja teollisuusministeriön pääjohtajana. Sittemmin hänestä tuli Israel Corporationin, hallituksen tukeman kehitysyhtiön, toimitusjohtaja ja tästä tehtävästä käsin hän allekirjoitti rahansiirtojen asiakirjat Tibor Rosenbaumin pankkiin Geneveen.

Meyer Lansky.

Vasemmalla kuvassa Bernard Cornfeld.

Israel Corporation ja jotkut muut Kansainvälisen luottopankin tallettajat havaitsivat, että tilillä olevia varoja oli siirretty Tibor Rrosenbaumin henkilökohtaisiin trust-rahastoihin, jotka on rekisteröity Lichtensteinissa. Siellä taloussalaisuudet ja anonymiteetin lait ovat vieläkin kattavammat kuin naapurimaassa Sveitsissä. Yhdessä ystävänsä Bernard Cornfeldin kanssa Tibor Rosenbaum perusti Banque De Credit International Genén vuonna 1959 Geneveen; pankki meni vuonna 1976 konkurssiin. Tibor Rosenbaum rahoitti alun perin Israelin aseostot pankin kautta. Pankin haalitukseen kuuluivat vuonna 1963 Pierre Audéoud (puheenjohtaja), Samuel Scheps (varapuheenjohtaja), Jacques Leimbacher (apulaisjohtaja), Chaim Haller (varajohtaja) ja Tibor Rosenbaum. Sylvain Ferdman, joka oli BBCI:n toimitusjohtaja Genevessä, toimi rahakuriirina juutalaisamerikkalaiselle järjestäytyneen rikollisuuden hahmolle, Meyer Lanskylle (oik. Maier Suchowljansky, s. 4.7.1902 Grodno, Venäjä ja k. 15.1.1983 Miami Beach, Florida, Yhdysvallat) sekä muille pankin yhdysvaltalaisille asiakkaille. Se avasi samoin yhteyden Israeliin Meyer Lanskylle, joka tapasi Tibor Rosenbaumin ensimmäisen kerran vuonna 1965. Pankilla oli vuonna 1973 kaksi konttoria, Luxemburgissa ja Lontoossa. Aktiivisena aikana pankilla oli talletuksia 8 000 Ranskassa asuvalta juutalaisyhteisön jäseneltä. Richard Gilbriden kirjan, Matrix for Assassination: The JFK Conspiracy, mukaan pankki vastasi jopa 90 prosenttisesti Israelin puolustusministeriön aseostoista. Pankki tunnettiin myös saksalaissyntyisestä Israelin poliisista, Avner Lessistä (s. 18.12.1916 Berliini, Saksa ja k. 7.1.1987 Zürich, Sveitsi) natsiupseeri Otto Adolf Eichmannin (s. 19.3.1906 Solingen, Saksa ja k. 31.5.1962 Ramla, Israel) kuulusta kuulustelijasta, joka työskenteli pankissa vuosina 1968-1973. Pankki kuitenkin ajautui selvitystilaan ja se poistettiin Sveitsin kaupparekisteristä vuonna 2011.

Otto Adolf Eichmann.

Tibor Rosenbaum avioitui Stephanie Sternin kanssa, joka selvisi toisesta maailmansodasta pääsemällä Sveitsiin Kastner-junalla. Aviopari asui Sveitsin Genevessä. Heillä oli kolme yhteistä lasta, kaksi poikaa ja tytär. Tibor Rosenbaum kuoli sydänkohtaukseen Genevessä 23.10.1980. Hänen hautansa on Har HaMenuchotin (Lepäävien vuori) hautausmaalla Jerusalemissa. Toimittaja Menechem Michelson työskentelee israelilaisessa päivälehti Yedioth Aharonothissa. Hän on kirjoittanut Pinchas Tibor Rosenbaumista laajan elämäkerran, joka on julkaistu sekä hepreaksi että englanniksi.

Mikko Kuustonen & yhtye Laukon kartanolla 17.7.2026 

Mikko Kuustonen Laukon kartanossa 17.7.2026.

Kuvassa vasemmalta alkaen Tuomas Prättälä, Varre Vartiainen, Mikko Kuustonen, Ansku Mellanen ja Harri Ala-Kojola.

Muusikko ja laulaja-lauluntekijä Ari-Mikko Kuustonen (s. 4.3.1960 Leppävirta) saatiin uuden ja taitavan yhtyeensä kanssa perjantaina 17.7.2026 vieraaksi Vesilahden Laukon kartanoon. Yhtyeessä Mikko Kuustosen lisäksi soittavat Varre Vartiainen (kitara, laulu), Harri Ala-Kojola (rummut), Tuomo Prättälä (kosketinsoittimet) ja Ansku Mellanen (basso). Yhtye tekee tällä kokoonpanolla tänä kesänä viisi keikkaa ja esiintymiset ovat Seinäjoella (9.7.2026), Pori Jazzfestivaaleilla (16.7.2026), Laukon kartano (17.7.2026), Salmelan taidekeskuksessa (1.8.2026) ja Krapin puutarhajuhlilla Tuusulassa (15.8.2026). Varttuneempi musiikkiväki saattaa muistaa Mikko Kuustosen myös olleen mukana sellaisissa kokoonpanoissa, kuten Pro Fide ja Q.Stone.

Mainio kitaristi Varre Vartiainen.

Mikko Kuustonen syntyi Oravikoskella asustaneeseen Outokumpu Oy:n kaivosmies Olavi ja Aili Kuustosen perheeseen kuudentena eli nuorimpana lapsena. Kotalahden nikkelikaivos toimi vuosina 1959-1987 ja se tuotti etupäässä nikkeliä ja jonkin verran kuparia. Outokumpu Oy:n kaivos työllisti parhaimmillaan yli 300 työntekijää. Kotiäiti Aila oman kodin lisäksi hoiti kaivoskylän apteekkia, joka sijaitsi perheen kodin tuulikaapissa; Leppävirran apteekin sivupisteenä toimineen kotiapteekin ylivoimainen menestystuote oli Hota -pulveri, jota Mikkokin oppi myymään äidin ohjeiden mukaisesti kotiapteekista. Sinisissä pusseissa myytävä Hota oli vahvempaa ja keltaisissa pusseiissa Hota oli miedompaa. Mikko oppi samoin äidiltään sen sosiaalisen taidon, kuinka ihmiset täytyy kohdata.

Mikko Kuustonen sai kesätöitä Outokummun kaivosyhtiöltä ja ensimmäisellä palkallaan hän osti itselleen bongorummut. Kitaransoiton Mikko Kuustonen aloitti 15-vuotiaana opettelemalla kansalaisopiston kitarasoittokurssilla Peikkoäidin kehtolaulun. Mikon sisaruksen hankkivat hänelle nailonkielisen kitaran, jonka mukana seurasi sointutaulukko, josta Mikko opetteli heti muutamia perussointuja. Muuten muusikonuran ensivaiheet olivat takkuisia; Mikko olisi tahtonut mukaan Myrskyvaroitus -bändin harjoituksiin partiokoloon. Bändin muodostivat vuonna 1973 Eki Alava, Kalle Pitkäkangas ja Tapsa Supinen. Mikko seisoi usein harjoitustilan oven takana, mutta pojat eivät aukaisseet Mikolle ovea harjoituksiin.

Iltarippikoulun päätyttyä Mikko Kuustonen jäi seurakunnan toimintaan mukaan, joka tarjosi samalla lohtua perheen äidin sairastuttua syöpään. 30.10.1976 Aili Kuustonen menehtyi syövän uuvuttamana ja Mikko Kuustonen jäi kaksin eläkkeellä olevan isänsä kanssa. Musiikki alkoi merkitä Mikko Kuustoselle yhäti enemmän; hän alkoi kitaran kanssa kehitellä sointukiertoja ja löysi itsensä vähitellen omia lauluja tekemässä. Hän tutki tuolloin mm. Tuomas Anhavan kääntämiä tankarunoja sekä Kahlil Gibranin Profeetta -teosta. Veljensä Heikki Kuustosen lainaamilla rahoilla Mikko Kuustonen osti paremman kitaran itselleen. Kitarakaupoilla he kävivät yhdessä ystävänsä Seppo Suhosen kanssa ostamassa samanlaiset kitarat, kuitenkin sillä erolla, että Mikon kitara oli 12-kielinen. Pian heillä oli koulukavereiden kanssa perustettu bändi.

Outokumpu Oy:n kaivosyhtiöltä bändi sai käyttöönsä vanhan kivinavetan päädyssä sijainneen harjoitustilan, jota bändi alkoi kutsua Koloksi. Kanamunakennot seinillä paransivat akustiikkaa harjoitustilassa. Bändin ohjelmisto alkoi rakentua gospellauluilla ja seurakuntakin kustansi heille tarpeeseen pienet PA-laitteet. Bändin nimeksi otettiin raamatullises nimi, Nehemia. Mikon ensimmäinen julkinen esiintyminen laulajana oli kotikylän traagisen tapahtuman yhteydessä, jossa yhdeksänvuotias Petri Ylönen oli koulutiellä jäänyt auton yliajamaksi; Mikko Kuustonen lauloi Ylösen muistotilaisuudessa.

Pro Fide.

Abivuonna bändi päätti tehdä demoäänitteen muistoksi, kun sen jäsenet kuitenkin hajaantuisivat lukion jälkeen omille teilleen. Äänityspaikaksi tarjottiin Prisma -studiota Vantaalla, jonka omisti pieni kristillinen kustantamo. Kustantamo yllättäen tarjosi Mikko Kuustoselle oman soololevyn tekemistä. Mikko Kuustonen oli musiikkialalla vielä sangen kokematon, joten hän testasi demokasettia soittamalla sitä koulussa musiikkitunnilla luokkakavereilleen. Koulussa vieraili gospelyhtye Pro Fide pitämässä oppilaskonserttia. Mikko vaikuttui tämän bändin ammattimaisesta otteesta musiikin tekemiseen. Joroisten kirkossa Mikko Kuustonen kävi Pro Fiden konsertissa ja konsertin jälkeen Mikko rohkaistui juttelemaan sakastissa bändin jäsenten kanssa. Hän kertoi tarvitsevansa apua kappaleidensa kanssa levytykseen. Samoin hän soitti uudella kasettinauhurillaan demokasettiaan. Ainoa kommentoija yhtyeestä oli rumpali Jukka Bonsdorff, joka tiedusteli mitä Kuustonen oli maksanut uudesta kasettinauhuristaan.

Juha Kela & Mikko Kuustonen.

Mikko Kuustonen poistui Joroisten kirkosta lievästi hämmentyneenä. Pro Fiden liideri, pianisti Juha Kela juoksi kuitenkin Mikko Kuustosen kiinni. Hän halusi Mikko Kuustosen puhelinnumeron ja hän lupasi palata pian asiaan. Ylioppilaskirjoitusten päätyttyä Juha Kela lunasti lupauksensa soittamalla yllättäen Mikolle ja tarjoamalle tälle bändissään vapautuvaa laulajan paikkaa. Mikko Kuustosen hän pyysi koelauluun Suomen Raamattuopistolle Kauniaisiin, viidennen herätysliikkeen päämajaan ja Pro Fiden taustajärjestön kotiin. Mikko Kuustonen sai kiinnityksen Pro Fideen ja syksyllä 1979 hän myös muutti Kauniaisiin asumaan Raamattuopiston asuntolaan. Keikkoja bändillä oli paljon – jopa neljä päivän aikana keikkojen ollessa mm. kouluilla, varuskunnissa ja vankiloissa – ja samalla hänen täytyi käydä puolivuotinen Raamattuopiston peruskurssi, jotta hän saisi valmiuksia evankelioimistehtäväänsä yhtyeessä.

19-vuotiaana Mikko Kuustonen teki ensimmäisen soololevynsä, Jää kuuntelemaan, Pro Fide -yhtyeen avustuksella. Muusikko Anssi Kelan isä, Juha Kela toimi albumin taiteellisena tuottajana. Levyllä soittaa saksofonia kapellimestarina sittemmin tunnettu Osmo Vänskä. Mikko Kuustonen sävelsi ja sanoitti kaikki albumin yksitoista kappaletta ja Juha Kela vastasi kappaleiden sovituksista.

Pannuissa Harri Ala-Kojola.

Bassossa Ansku Mellanen.

Laukon kartanon keikka laskettiin sisään Mikko Kuustosen vuonna 1994 levyttämällä kappaleella Tanssi sisko tanssi. Ensimmäisen setin toisena kappaleena yhtye soitti Mikon oman kappaleen Vielä vähän aikaa, jota seurasi Abrakadabra, samannimiseltä Mikko Kuustosen albumilta vuodelta 1992. Mikko Kuustonen ehti jo kuuluttaa tulevaksi pari blueskappaletta, mutta rumpali Harri Ala-Kojolan ehdotuksesta yhtye yhteistuumin soittikin Auroran. Tämän jälkeen Mikko rohkaisi Tuomo Prättälää improvisoimaan sanat johonkin tunnettuun ja huuliharpulle sopivaan sävellajille tarjottavaan bluessävelmään. Perään bändi soitti toisenkin bluessävelmän Mikon laulaessa englanniksi. Omat väkevät soolonsa soittivat sekä Tuomo Prättälä ja Varre Vartiainen. Uusi soulversio Mikon omaelämäkerran liitteenä olevalta cd-levyltä Pysyn tässä -kappaleesta irtosi bändiltä seuraavaksi. Ennen konsertin väliaikaa ensimmäisen setin viimeisenä kappaleena yleisö kuuli Jään sisälle. Mikko kuulutti: ”Jaksatteko vielä? Jos otetaan vielä yksi biisi ja pidetään sitten pieni tauko, koska mun henkilökohtainen lääkäri vaatii niin. Meiltä otetaan verikokeet tuolla. Täähän on kaikki silkkaa hämäystä; mä olen täällä Kelan tuella ja nää on omaishoitajia, nää tyypit. Mut omaishoitajiks’ soittavat yllättävän hyvin!”

Varre Vartiainen & Mikko Kuustonen.

Mikko Kuustonen.

Toinen Laukon setti lähti liikkeelle Mikon kappalella Hyvällä tuulella. Seuraavaksi sukellettiin lattarirytmeihin biisillä Ei kyyneltäkään. Tämä kappale näki päivänvalon vuonna 2000 Mikko Kuustosen albumilla Atlantis. Enkelit lentää sun uniin -kappale sai uuden Varre Vartiaisen hienona sovituksen ja ilmaa siipiensä alle, jossa soolo-osuutensa saivat sekä Tuomo Prättälä koskettimilla ja Mikko Kuustonen huuliharpulla. Uudemmasta Mikon tuotannosta esiteltiin seuraavaksi Elävien kirjoissa. Jälleen poimittiin vanhempaa Mikon sävellystä esille vuodelta 1994, kun bändi soitti Taikurin. Töölönlahden rantaan kuljetettiin rauhallisempaan tunnelmaan kappaleella Talvipuutarha, jonka Mikko taltioi omalle soololevylleen, Hietaniemi, vuonna 2007. Vartiaisen modernisoima versio sai käsittelyn kappaleelle Kaktusviinaa, jossa Varre soitti mainion soolon kitarallaan sekä Mikko Kuustonen huuliharppusoolonsa. Yhdestoista hetki -kappale soitettiin seuraavaksi; kappale löytyy albumilta Seepra varjo vuodelta 1997. Setti päättyi kappaleeseen, Onnen tyttö, kappale on vuodelta 1996 albumilta Siksak. Ylimääräisenä kappaleena yleisöstä pyydettiin vielä Mikko Kuustosen laulu, Taivas varjele, joka kappale löytyy Mikon soololevyltä Musta jalokivi vuodelta 1991.

Kemisti Jöns Jakob Berzelius 

Jöns Jakob Berzelius.

Ruotsalainen Jöns Jakob Berzelius (s. 20.8.1779 Linköping ja k. 7.8.1848 Tukholma) oli kemisti, joka keksi modernin kemiallisen merkinnän. Berzeliusta pidetään Robert Boylen, John Daltonin ja Antoine Lavoisierin ohella yhtenä modernin kemian perustajista. Jakob Berzelius syntyi Väversundan pitäjässä Itä-Götanmaalla Ruotsissa. Hänen isänsä, Samuel Berzelius oli opettaja läheisessä Linköpingin kaupungissa ja äitinsa Dorothea Sjösteen oli kotiäiti. Hänen molemmat vanhempansa olivat kirkkopappien perheistä. Jakob Berzelius menetti molemmat vanhempansa jo varhain. Hänen isänsä kuoli vuonna 1779, minkä jälkeen hänen äitinsä meni avioliittoon leskipastori ja kirjailija Anders Eckmarckin (s. 19.11.1741 Svennevadin seurakunta, Örebro, Ruotsi ja k. 17.9.1822 Ekebyn seurakunta, Östergötland, Ruotsi) kanssa, joka antoi Jakob Berzeliukselle perusopetuksen, mukaan lukien tiedon luonnosta. Pastori Eckmarckin edellisestä avioliitosta oli jäänyt viisi lasta pastorille; pastori Anders Eckmark ennätti olla eläessään kolmannenkin kerran avioliitossa.

Kahdeksan vuotiaana Jakob Berzelius oli koko muun perheen ollessa kirkossa laittanut kotitalonsa sisäänkäynnin portaiden eteen rovion, jossa hänen oli tarkoitus uhrata oma pikkusiskonsa. Onneksi perhe ennätti juuri tulla kotiin, ennen kuin uhraus tapahtui. Havaittiin, että Jakob oli itsekseen oppinut lukutaidon ja hän oli Raamatusta – Ensimmäinen Mooseksen kirjan luku 22 ja Tuomarien kirjan luku 11 - hurmaantunut Vanhan Testamentin uhrauskertomuksista ja suunnattomassa ihailussaan ja vilpittömästi halunnut toimia suurten esikuvansa jalanjäljissä. Äitinsä kuoltua vuonna 1787 sukulaiset pitivät Linköpingissä pitivät Jakob Berzeliuksesta huolta. Siellä Jakob Berzelius kävi koulua, joka tunnetaan nykyään nimellä Katedralskolan. Teini-ikäisenä Jakob Berzelius työskenteli kotiopettajana lähellä kotiaan olevalla maatilalla, jossa hän samaan aikaan kiinnostui kukkien sekä hyönteisten keräilystä ja niiden luokittelusta.

Vuosina 1796-1802 Berzelius opiskeli lääketiedettä vuonna 1477 perustetussa Uppsalan yliopistossa, josta hän myös valmistui lääkäriksi. Tantaalin – Ta, järjestysluku 73 - löytäjä Anders Gustaf Ekeberg (1767-1813) opetti Jakob Berzeliukselle tänä aikana kemiaa. Berzelius työskenteli oppipoikana apteekissa ja samalla hän oppi käytännön asioita laboratoriossa, kuten lasinpuhallusta. Opiskeluaikanaan Berzelius toisti onnistuneesti ruotsalaisen kemisti Carl William Scheelen (s. 9.12.1742 Stralsund, Ruotsin Pommeri ja k. 21.5.1786 Köping, Ruotsi) tekemät kokeet, jotka johtivat Scheelen hapen löytämiseen. Lääketieteen opintojensa väitöskirjatutkimuksena Berzelius tutki galvaanisen virran vaikutusta useisiin sairauksiin. Tämä koelinja ei tosin tuottanut selkeää näyttöä tällaisesta vaikutuksesta. Jakob Berzelius valmistui lääkäriksi vuonna 1802. Hän työskenteli aluksi lääkärinä Tukholman lähellä, kunnes kemisti ja kaivoksenomistaja Wilhelm Hisinger (s. 23.12.1766 Västmanland, Ruotsi ja k. 28.6.1852 Skinnskatteberg, Västmanland, Ruotsi) tunnisti hänen kykynsä analyyttisenä kemistinä ja järjesti Berzeliukselle laboratorion. Hänestä tuli lääketieteen ja kirurgian professori Tukholman kirurgiseen kouluun vuonna 1807. Hän työskenteli vuosina 1897-1832 lääketieteen ja farmasian professorina Lääketieteellisessa ja kirurgisessa instituutissa, josta tuli myöhemmin Karoliininen instituutti, ruotsalainen lääketieteellinen koulutus- ja tutkimuslaitos. Jakob Berzelius työskenteli yhdessä Anna Sundströmin (oik. Anna Christina Persdotter, s.26.2.1785 Kymlinge, Spånga ja k. 1871) kanssa, joka toimi Berzeniuksen assistenttina ja Sundström oli Ruotsin ensimmäinen naiskemisti.

Hänestä tuli Ruotsin kuninkaallisen tiedeakatemian jäsen vuonna 1808 ja vuodesta 1818 Berzelius toimi kuninkaallisen tiedeakatemian päävirkailijana eli pysyvänä sihteerinä. Kasvavan kansainvälisen maineensa ansiosta Berzelius ylennettiin vuonna 1818 aatelisarvoon kuningas Kaarle XIV Juhanan (s. 26.1.1763 Paussa, Ranska ja k. 8.3.1844 Tukholma, Ruotsi) kruunajaisten yhteydessä. Jakob Berzelius valittiin Amerikan taide- ja tiedeakatemian ulkomaiseksi kunniajäseneksi vuonna 1822. Vuonna 1827 hänestä tuli Alankomaiden kuninkaallisen instituutin kirjeenvaihtaja ja vuonna 1830 liitännäisjäsen. Hänelle myönnettiin samoin baronetin arvo vuonna 1835 hänen avioiduttuaan Elizabeth Poppiuksen kanssa; heillä ei ollut yhteisiä lapsia avioliitosta. Vuonna 1837 Jakob Berzelius valittiin Ruotsin akatemian jäseneksi.

Jakob Berzelius oli yksi ruotsalaisista, jotka tutkivat varhain tunnettua ranskalaista kemistiä, Antoine Lavoisieria (s. 26.8.1743 Pariisi, Ranska ja k. 8.5.1794 Pariisi, Ranska). Antoine Lavoisier oli merkittävä ranskalainen kemisti ja 1700-luvun kemiallisen vallankumouksen johtohahmo. Hän kehitti kokeellisesti perustuvan teorian hapen kemiallisesta reaktiivisuudesta ja oli mukana kehittämässä modernia kemiallisten aineiden nimeämisjärjestelmää. Hän toimi myös johtavana rahoittajana ja julkishallinnon virkamiehenä ennen Ranskan vallankumousta ja hänet teloitettiin muiden rahoittajien lanssa terrorin aikana.

Tukholmassa Jakob Berzelius kirjoitti kemian oppikirjan lääketieteen opiskelijoilleen. Oppikirjan tekemisen aikaan tekemissään kokeissa Berzelius havaitsi, että epäorgaaniset yhdisteet koostuivat eri alkuaineista painosuhteissa. Vuonna 1828 Berzelius loi tämän perusteella taulukon suhteellisista atomipainoista. Tässä taulukossa happiarvoksi asetettiin 100. Tuolloin kaikki tunnetut alkuaineet olivat tuossa taulukossa. Hänen tekemä työ antoi todisteita atomihypoteesista, jonka mukaan kemialliset yhdisteet koostuvat atomeista, jotka ovat yhdistyneet kokonaislukumäärinä.

Berzelius loi kokeidensa helpottamiseksi kemiallisen merkintäjärjestelmän. Tässä merkintäjärjestelmässä alkuaineille annettiin yksinkertaiset kirjalliset nimet, esimerkiksi O on happi ja Fe tarkoittaa rautaa. Alkuaineiden suhteet osoitettiin numerolla. Tämä on sama perusjärjestelmä, jota vielä nykyäänkin käytetään. Ainoa ero on, että Berzelius käytti nykyään käytettävän alaindeksinumeron (esimerkiksi H2O) sijaan yläindeksiä.

Jakob Berzenius löysi kemialliset aineet, kuten pii, seleeni, torium ja cerium. Berzeliuksen laboratoriossa työskennelleet opiskelijat löysivät myös litiumia ja vanadiinia. Jakob Berzelius osoitti ensimmäisenä orgaanisten yhdisteiden (hiilestä koostuvien) ja epäorgaanisten yhdisteiden välisen eron. Berzelius auttoi Gerhardus Johannes Mulderia tämän analysoidessa orgaanisia yhdisteitä, kuten kahvia, teetä ja monia proteiineja. Itse termin ”proteiini” Berzelius loi sen jälkeen, kun Mulder huomasi, että kaikilla proteiineilla näytti olevan sama kaava ja ne saattoivat koostua yhdestä (hyvin suuresta) molekyylistä.

Jakob Berzelius kirjoitti paljon. Hän auttoi monia johtavia tiedemiehiä – kuten Mulderia, Claude Louis Bertholletia, Humphry Davya, Friedrich Wöhleria ja Eilhard Mitscherlichiä – ja monia vähemmän tunnettuja tiedemiehiä. Berzelius tavoitteli aluksi uraa fysiologisessa, varsinkin eläinkemiassa. Hän siirsi kuitenkin kiinnostuksensa epäorgaaniseen kemiaan, alaan, jolla hän teki tärkeimmät tuloksensa. Lopulta hän käytti huomattavasti aikaa myös orgaaniseen kemiaan.

Jakob Berzelius oli tiukka empiristi, joka odotti, että jokaisen uuden teorian oli oltava yhdenmukainen aikansa kemiallisen tietämyksen kanssa. Hän kehitti parempia kemiallisen analyysin menetelmiä, joita tarvittiin stoikiometriaa koskevan työnsä tueksi tarvittavien perustietojen kehittämiseen. Hän tutki isomeriaa, allotropiaa ja katalyysiä, ilmiöitä, jotka ovat saaneet nimensä häneltä.

Kreivi Bengt Erland Franc-Sparre.

Jakob Berzelius oli aktiivinen raittiusliikkeessä. Kreivi Bengt Erland Franc-Sparren (s. 14.3.1774 Ekhamn, Tukholma ja k. 20.8.1837 Floda, Södermanland), virkamies ja poliitikko Jakob August von Hartmansdorffin (s. 12.3.1792 Adelöv, Ruotsi ja k. 21.12.1856), eläin- ja kasvitieteilijä sekä professori Anders Jahan Retziuksen (s. 3.10.1742 Kristianstad, Ruotsi ja k. 6.10.1821 Tukholma, Ruotsi), insinööri Samuel Owenin (s. 12.5.1774 Shropshire, Englanti ja k. 15.2.1854 Tukholma), metodistisaarnaaja George Scottin (1804-1874) ja muiden ohella Berzelius oli yksi Svenska nykterhetssällskapetin (Ruotsin raittiusseuran) perustajajäsenistä vuonna 1837. Hän oli myös raittiusseuran ensimmäinen puheenjohtaja. Jakob Berzelius kirjoitti esipuheen yhteen Carl Theodor af Ekenstamin (s. 24.3.1798 Sjögestad, Ruotsi ja k. 17.9.1879 Magata, Ruotsi) aihetta käsittelevistä teoksista, joita painettiin 50 000 kappaletta.

Jakob Berzeliuksen patsas on Tukholmassa.

Jakob Berzelius kärsi enimmän osan elämästään useista sairauksista. Näihin sairauksiin kuuluivat muun muassa migreenipäänsäryt ja myöhemmin vielä kihti. Hänellä oli samoin masennusjaksoja. Berzelius sai vuonna 1818 hermoromahduksen, jonka sanottiin johtuneen hänen työnsä stressistä. Lääkäriltä hän sai neuvoksi toipumiseensa matkustaa ja pitää lomaa. Jakob Berzelius matkustikin Ranskaan, jossa hän työskenteli kemisti Claude Louis Bertholletin (s. 9.12.1748 Talloires, Savoiji ja k. 6.11.1822 Arcueil, Ranska) kemian laboratoriossa. Berzelius valittiin 63-vuotiaana 18.4.1843 Manchesterin kirjallisuus- ja filosofiayhdistyksen kunniajäseneksi. Jakob Berzelius kuoli 7.8.1848 kotonaan Tukholmassa, jossa hän oli asunut vuodesta 1806 lähtien. Jakob Berzelius on haudattu Solnan hautausmaalle Tukholmaan.

 Dave Lindholm

Tampereella vuodesta 1983 asunut kitaristi, laulaja sekä lauluntekijä Dave ”Isokynä” Lindholm (oik. Ralf Henrik Lindholm, s. 31.3.1952 Helsinki) sai 6.7.2026 Eino Leinon palkinnon. Palkinto jaettiin Lindholmille maanantaina 6.7.2026 Päivitä Leino -tapahtumassa Helsingin Esplanadin lavalla. Lindholmin levytystuotanto on tehty joko suomeksi tai englanninkielellä.

Eino Leino palkinnon saajan päätti Eino Leinon seura ry:n valitsema itsenäinen lautakunta ja tähän lautakuntaan kuuluivat tänä vuonna runoilija Harri Hertell, runoilija ja kirjailija Riina Katajavuori, suomentaja Jaana Nikula sekä suomentaja Elina Suolahti. Eino Leinon rahapalkinnon kustantaa Suomen Kirjasäätiö ja palkintosumma on 5 200 euro. Myönnettyyn palkintoon sisältyy samoin kunniakirja ja pronssinen mitali. Palkinnon perusteluissa nousi esille Dave Lindholmin vaikutus suomalaiseen kulttuurikenttään yli puoli vuosisataa jatkuneen muusikkouran aikana.

Suomen Kirjasäätiön tiedotteessa ilmoitetaan muun muassa näin: ”Dave Lindholmin tähänastinen ura on tarjonnut kuulijoilleen lohtua, rauhaa, oivalluksia ja riemua jo kuudella eri vuosikymmenellä. Elävän klassikon työ jatkuu.” Dave Lindholm uusin levy, Well, julkaistiin syyskuussa 2025. Dave Lindholm asuu Tampereella Tammelan kaupunginosassa. Lindholmin tunnetuimpia kappaleita ovat Pieni ja hento ote, Jazzikansa tulee, Sitähän se kaikki on, Kaikki menee seinään, Joo,joo, mä rakastan sua, Sataa & 22 ja Annan kitaran laulaa.

Dave Lindholmin ensimmäinen levyttävä yhtye oli Ferris, joka oli toiminnassa vuosina 1969-1971. Yhtye perustettiin alkujaan nimellä Ferris Wheel, mutta elinaikanaan yhtye julkaisi vain yhden albumin verran musiikkia. Levyn julkaisi vuonna 1971 Love Records. Levy-yhtiön ehdotuksesta Lindholmin taiteilijanimeen tuli lisäys – Iso ”Kynä” Lindholm – joka oli myös vuonna 1972 hänen ensimmäisen soololevynsä nimi. Vuonna 1973 ilmestyi seuraava albumi, Sirkus, jota pidetään suomirockin klassikkona.

Dave Lindholm perusti vuonna 1975 yhtyeen, Rock’n’Roll Band, jossa hä lauloi englanninkielellä. Bändissä soittivat Lindholmin lisäksi Pekka Juhani ”Pave” Maijanen (s. 3.9.1950 Lappeenranta ja k. 16.1.2021) ja Alf Henrik ”Affe” Forsman (s. 5.4.1952 Helsinki). Tämän kokoonpanon elinkaari jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Lindholmilta julkaistiin vuonna 1979 sooloalbumi, Vanha & uusi romanssi. Vielä samana vuonna Dave Lindholm perusti Ari Vahteran kanssa Bluesounds -kokoonpanon, joka levytti vuonna 1980 englanninkielisen rockalbumin, Black. Like -kustantamo julkaisi vuonna 2001 kirjan, Dave Lindholm – levytyksiä 30 vuotta, jossa käydään läpi Dave Lindholmin siihenastinen levytysura hänen ja muiden muusikoiden kertomana. Kirjan kirjoitti toimittaja Ari ”Lamppu” Laamanen (s. 1958).

Dave Lindholm kokosi kesän 2006 aikana uuden kokoonpanon, johon Dave Lindholmin lisäksi kuuluivat Maria ”Manta” Hänninen (laulu, basso, s. 18.4.1964 Rautalampi), Sir Lampard (kitara) ja Anssi Olavi Nykänen (rummut, s. 7.2.1965 Keuruu). Yhtye soitti keikoilla Dave Lindholmin uran tunnetuimpia englanninkielisiä kappaleita, esimerkiksi I’m Gonna Roll ja T.H.E. World. Yhtyeen kiertueelta äänitettiin livealbumi, joka ilmestyi marraskuussa 2006. Albumin äänitykset ovat Helsingin Tavastialta (28.6.2006) ja Kesäkaivarin konsertista (17.7.2006). Albumin nimi on Dave Lindholm in English.

Lindholm julkaisi vuonna 2012 kolme levyllistä musiikkia; kaksi levyä Dave L.B. Inventive -yhtyeen kanssa ja yhden levyn veljensä Calle Lindholmin (s. 1947) kanssa. Vuonna 2013 Lindholmilta julkaistiin suomenkielinen levy neljän vuoden tauon jälkeen, Ken elää, ken näkee. Ken B. Vuonna 2015 Dave L.B. Inventiven kolmas levy, Behind Shades, julkaistiin ja samoin Dave Lindholmin suomenkielinen soololevy, Ajaton on ajoissa.

Vuonna 2006 Dave Lindholm ja urkutaiteilija Kalevi Ilmari Kiviniemi (s. 30.6.1958 Jalasjärvi ja k. 3.4.2024 Jalasjärvi) saivat säveltaiteen valtionpalkinnon. Molemmat olivat jo tuolloin tehneet pitkän ja tinkimättömän uran musiikin alueella. Tällöin oli kulunut jo 35 vuotta Dave Lindholmin ensilevytyksestä. Vuonna 2009 Dave Lindholm kävi pokkaamassa Kotkassa Juha Vainio -palkinnon. Lindholm sai vuonna 2011 Emma -gaalassa Erikois -Emman. Dave Lindholmia luonnehdittiin Emma -gaalassa näin: ”Aito bluesmies, suomalaisen bluesin ja rockin peruskallio”.