Tampereen Seudun Invalidit - terveitten ehdoilla (16. osa) 

TSI-lehti 1/86 kertoo Tampereella yhdistyksen ja Vammaisten yhdyskuntapalvelun järjestämään liikuntaesteisten seminaariin osallistuneen yli 50 arkkitehtia tai muuta rakentamiseen vaikuttavaa henkilöä. Tampereen kaupunkia edustivat apulaiskaupunginjohtajat Arvo Sipilä ja Lars Ziliacus.

Seminaarissa julkituotiin merkittävä, tulevaisuudessakin liikuntaesteisiä puoltava päätös: KHO nimittäin kumosi 29. tammikuuta 1986 Paraisten kaupungin rakennuslautakunnan muutosluvan kaksikerroksisen rakennuksen jättämisestä vaille hissiä, vaikka talon toiseen kerrokseen oli suunniteltu toimistotiloja mm. mielenterveystoimistolle, ja rakentajayhtiö velvoitettiin rakennussuunnitelman mukaisesti varustamaan talon hissillä, jotta liikuntaesteisten kulku asianomaisiin virastoihin ei vaikeutuisi.

Seminaarissa puhunut arkkitehti Maija Könkkölä Invalidiliitosta selvitti liikuntaesteisten ongelmia sekä sanoin että kuvin. Niitä riitti joka taholla. Erikoisesti arkkitehti Könkkölää huoletti luiskat, jotka tehdään liian jyrkiksi – puolen metrin tasoeroon tarvitaan kymmenen metrin luiska. Pyörätuolivammainen pääsee kulkemaan hieman jyrkempääkin, mutta ei kainalo- tai kyynersauvoja käyttävä.

Arkkitehti Könkkölä huomautti, että talot pitäisi rakentaa siten, että ihmiset voisivat asua niissä lapsuudesta vanhuuteen. Lapsi on liikuntavammainen ja lähes jokaisella on edessä iän mukana tuoma esteisyys…

Invalidiliiton historiassa sen kolmanneksi puheenjohtajaksi valittiin kesäkuun alussa hallito-oikeuden professori Eero Vilkkonen Helsingistä. Vuosina 1961-1986 liittoa luotsannut professori Aimo O. Aaltonen katsoi neljännesvuosisadan liiton johdossa riittävän. Jäähyväishaastattelussaan IT Invalidityö 10/86 hän toteaa ihmisen ehtivän kaikkeen minkä vain haluaa. Kunniapuheenjohtajaksi siirtyvä Aaltonen katsoo liiton toiminnassa edelleenkin olevan päällimmäisenä vammaisen tien tasoittamisen. Liitto on painostusjärjestö ja se pyrkii vaikuttamaan niihin, jotka tekevät ratkaisuja.

Helsingin invalidiyhdistykseen jo v. 1951 liittynyt professori Eero Vilkkonen huomauttaa, että mitä kauemmin hän on ollut mukana vammaistyössä, sitä syvemmin hän on vakuuttunut invalidiliiton ja sen kaltaisten etujärjestöjen välttämättömyydestä yhteiskunnassa. Vilkkonen toteaa, että meillä Suomessa, kuten esim. Euroopassa on syntymässä erityinen, etupäässä nuorten pyörätuolivammaisten ryhmä ja tämä haaste liiton on otettava vastaan.

Elokuussa pidettiin Aitorannassa perinteiset markkinat, joilla yksityisiltä ja liikelaitoksilta saatua tavaraa huutokaupattiin mm. Aitorannan ns. 1985-1990 rakennusprojektin hyväksi. Tarkoituksena on kehittää Aitorannasta tämän hetken vaatimuksia vastaava lomailukohde, jonka ovet ovat auki kaikille Invalidiliiton jäsenille. Markkinoilla vieraili mm. Unkarin Invalidiliiton ja Budapestin puheenjohtaja Dr. Gado. Unkarin Invalidiliitto on vasta viisivuotias.

Toivottaessaan liiton jäsenet tervetulleeksi valtakunnallisille retkeilypäiville 13-4. kesäkuuta 1987 Tampereen kaupunginjohtaja Jarmo Rantanen toteaa Tampereella valmistaudutun huolellisesti uusiin lakisääteisiin velvoitteisiin ja tähdätty palvelujen parantamiseen mm. suojatyön ja asumis- sekä kuljetuspalveluiden osalta. Lähimmän viiden vuoden aikana suojatyöpalvelujen määrä nostetaan 90:stä 140:een ja vaikeavammaisten asumispalveluja parannetaan hankkimalla tukiasuntoja ja kehittämällä kotipalveluja. Kuljetuspalvelut myös ovat merkittävästi nousseet: 1980 niitä käytti 139 henkilöä, 1985 määrä oli 380. Kyseistä vaikeavammaisten omatoimista suoriutumista edustavaa palvelua kehitetään edelleen. Vammaisjärjestöillä on tässä työssä ollut erittäin merkittävä tehtävä.

Yhdistyksen jäsenmäärä lähdettäessä vuodelle 1987 oli 1.850. ”… olen monesti pohtinut omaa elämääni, että millaista se olisi ollut tän yhdistyksen ulkopuolella, tarkoitan lähinnä sitä aikaa, kun oli puutetta vähän kaikesta. Arkailin tulla ja niin arkaili moni muu, mutta sitten siitä tuli vähän niinkuin koto… siellä oli kaltaistensa seurassa ja siellä oppi hyväksyyn itsensä jos ei nyt tätä ympäristöö aina niin hyväksynytkään. Mutta yhdessä on saatu aikaan paljon ja paljosta saa olla olla kiitollinen Neuvokselle ja näille muille liitossa. Nyt meidät huomataan… me näymme ja kuulumme ja niinhän pitää ollakin, muuten ei näy eikä kuulu. Ja onpa tästä tullut joillekin niin rakas, että ovat testamentanneet omansa yhdistykselle niinkuin tämä Lindbergin Tyyne, jonka ansioo ovat Aitorannan viisi mökkiä ja kioski-kahvio. Kai siinä sitä lämpöö on ollut ja turvallisuutta… sitähän se ihminen hakee...”

Invalidiliitto tänään

Professori Aimo O. Aaltonen – lakitiet.tri. Ja kauppatiet.lis. – tuli Invalidiliiton puheenjohtajaksi keväällä 1961 ja jätti 25:n työntäyteisen vuoden jälkeen kesällä 1986 tehtävänsä professori Eero Vilkkoselle. Ensimmäisessä puheenvuorossaan liiton puheenjohtajana Aaltonen totesi suomalaisessa yheiskunnassa elettävän aikaa, jossa vammaiset ovat jäämässä jälkeen hyvinvoinnista. Eri etupiirit ovat ajamassa ohi ja Invalidiliiton on terästäydyttävä, missä nimenomaan tarvitaan yksituumaisuutta.

- Mikä on tilanne tänään? Professori Aaltonen.

- Kyllä eteenpäin on päästy, ja sinä aikana mitä oli Invalidiliitossa, siellä on vallinnut hyvä sopu. Edeltäjälläni sosiaalineuvos Kalervolla oli hyviä ideoita, joista tärkeimpiä oli invalidien koulutus. Ensimmäinen ammattioppilaitos aloitti Westendissä 1942, sen jälkeen Järvenpäässä ja Sulkavalla. Aina vuoteen 1950 sotainvalidit olivat liittomme ammattioppikoulujen oppilaiden enemmistöä. Nykyisellään invalidien ammattioppilaitoksissa on eri linjoja kolmisenkymmentä. Tullessani puheenjohtajaksi Suomi oli jäljessä muista Pohjoismaista sosiaalista kenttää ajatellen, mutta viime vuosina sekä Ruotsi että Tanska ovat supistaneet sosiaalisia etuuksiaan, mitä Suomessa ei ole tapahtunut. Uhkahan on aina olemassa ja siksi invalidien eri järjestöissä on syytä olla valppaana. Tällä hetkellä on käymistila ’laista yleishyödyllisten yhteisöjen verovapaudesta’, jossa nyt vedetään poliittista linjaa. Kysymys ei ole aivan vähäisestä asiasta, kun Invalidiliiton tavoin on olemassa 90 eri järjestöä, joissa on 1,3 miljoonaa jäsentä.

Lääkinnälliset kuntoutuspalvelut muodostavat huomattavat osan liiton toiminnasta: ensimmäinen kuntoutuskeskus aloitti toimintansa Helsingissä 1953 ja Rovaniemelle valmistui Lapin kuntoutuskeskus 1983. Käpylän kuntoutuskeskus sai alkunsa maassamme riehuneesta lapsihalvausepidemiasta ja sen tultua voitetuksi Käpylän luonne on muuttunut. Sinne perustettiin 1969 erityinen selkäydinvammaosasto neliraaja- ja alaraajahalvaantuneille. Koska heidän lukunsa keskussairaalapiireittäin on vähäinen, hoito on keskitetty Käpylään ja Lapin kuntoutuskeskus taas palvelee pohjoisinta Suomea. Perusajatuksena on erikoishoidon ja -ohjauksen avulla kuntouttaa mahdollisimman monta vaikeavammaista.

Aaltonen toteaa Invalidiliiton kolmantena suurena toimintamuotona olevan invalidien palvelutalojen rakentamisen.

- Ensimmäinen aloitti toimintansa kokeiluluonteisesti Käpylässä vuoden 1970 alussa kuntoutuskeskuksen tiloissa ja ennakkoluulot olivat suuret mutta kokemukset taas myönteiset. Ensimmäinen varsinainen palvelutalo valmistui Joensuuhun vuosien 1973-1974 taitteessa ja kokonaissuunnitelma lähimmäksi kymmeneksi vuodeksi tehtiin 1976. Tamperehan sai oman palvelutalonsa suhteellisen varhaisessa vaiheessa ja kun kaupunki myönsi tontin, kävin sitä katsomassa – kyllä se Hervanta oli silloin aivan toinen kuin tänään. Nykyisellään Invalidiliitolla on 15 varsinaista palvelutaloa, joissa on asuntoja 700. Yhteiskunnan taholta palvelutalohanke on otettu erittäin lämpimästi vastaan ja myös invalidit itse antavat asialle arvoa.

Tampere on professori Aaltosen tuttu jo lapsuusvuosilta – isä kun oli työssä Kansan Lehdessä. Näiltä vuosilta hän kertoo jutun, jossa tänäänkin on ’totta toinen puoli’.

- Isälläni oli tapana käydä toimituksessa sunnuntaisin lukemassa Helsingin lehdet ja minä pääsin mukaan. Kun kerran olimme tulleet kotiin ja isä uteli, mitä minä alkaisin tehdä isona, minä vastasin, että aivan samaa kuin isäkin. No, mitä sinä sitten teet? Kysyi isä. Minä leikkaan paperia ja tilaan kahvia…

Lehtimiehenä Aaltonen olikin ylioppilaaksi tulonsa jälkeen: huuteli uutisia talvisodan aikana 14 eri lehteen parlagrafin välityksellä, oli Demarissa toimittajana ja Tukholmassa ulkomaan kirjeenvaihtajana, kunnes kesällä 1942 Tampereen kaupunginhallituksen palveluksessa ollessaan tuli päätös kauppakorkeakouluun menosta vaikka takana oli jo vuosi lakitieteen opintoja. Tänään eläkeläisenä hänellä on takanaan 10 assistenttivuotta Helsingin yliopistossa ja runsaat 21 vuotta Turun kauppakorkeakoulussa.

- Eikö tuolla karriäärillä olisi ollut mahdollisuuksia yksityisellä sektorilla?

- Kyllä niitä tarjottiin ja mielenkiintoisin on Työväen Säästöpankin toimitusjohtajan paikka Helsingissä ennen Mauno Koivistoa. Katsoin jo silloin terveyteni rajalliseksi ja päädyin yliopistouraan.

Vaikka professori Aaltonen on sivussa liiton johdosta, vanhuudenlevosta ei ole kysymys. Paraikaa on meneillään laaja kirjallinen työ ja tämän päivän vammaispolitiikasta hänellä on selkeätä sanottavaa.