Dalindéo Laukon kartanossa sunnuntaina 30.6.2024

Pirkanmaan Vesilahden Pyhäjärven rantamaisemissa sijaitseva maineikas ja historiallinen Laukon kartano sai sunnuntaina 30.6.2024 musiikkivieraaksi Valtteri Laurell Pöyhösen johtaman Dalindéo-yhtyeen. Yhtye soitti yhden noin hiukan vajaan puolentoista tunnin setin Laukon kartanon puistolavalla. Yhtye palkitsi keikan päätteeksi paikalla olleet kuulijansa vielä yhdellä ylimääräisellä kappaleella. Yhtyeen Laukon kartanon keikalla äänentoistosta vastasi Akun Tehtaan ammattimies, Kalle Marttila.

Valtteri Laurell Pöyhönen (s. 23.9.1978 Helsinki) valmistui Sibelius-Akatemian jazzosastolta Helsingissä jazzsävellyksen maisteriksi vuonna 2010. Pöyhönen on tämän lisäksi opiskellut musiikkia lisää myös Conservatoire de Parisissa, Hollannin Rotterdamissa Codarts University for the Artsissa sekä Helsingin pop- ja jazzkonservatoriossa. Valtteri Laurell Pöyhönen on jakanut omaa aikaansa Berliinin ja Helsingin välillä vuodesta 2009 lähtien. Tänä keväänä (2024) Dalindéo julkaisi kuudennen albuminsa, Tropicalia Nordica, jonka albumin musiikki koostuu ajattomasta, viihdyttävästä, energisestä ja psykedeelistä rautalanka-jazzista. Valter Laurell Pöyhösen omin sanoin: ”Tämä on meidän tähän asti modernein ja energisin levy. Musiikki on ihan täyttä Dalindéoa, mutta uusilla kiehtovilla mausteilla. Kyseessä on postmodernia surf-jazzia maasta, jossa ei voi surffata.”

Dalindéo vakiokokoonpanossaan.

Valtteri Laurell Pöyhönen perusti vuonna 2003 Jazz-sekstetin, Dalindéon. Dalindéon kokoonpanossa soittivat Valtteri Laurell Pöyhösen (kitara, yhtyeenjohtaja) lisäksi Jose Mäenpää (trumpetti ja koskettimet), Petri ”Pope” Puolitaival (saksofoni ja huilu), Rasmus Pailos (lyömäsoittimet), Pekka Lehto (kontrabasso, kesästä 2004 alkaen) ja normaalisti Jaska Lukkarinen (rummut), mutta tänään Laukon kartanon puistossa kompin piti kasassa Teppo Mäkynen (s. 9.10.1974 Turku). Dalindéo tunnetaan yhdeksi pitkäikäisimmiksi kotimaisista soitinyhtyeistä. Yhtyeen yli 200 keikan kokemuksella se tunnetaan räjähtävänä ja viihdyttävänä kokoonpanona, jonka ihailijakunta löytyy perinteistä jazzyleisöä laajemmista piireistä.

Valtteri Laurell Pöyhönen.

Dalindéon vanha musiikki oli fuusio brasilialaisen jazzin, hard bopin ja eksoottisen musiikin välillä. Raskaat surffikitarat ja rockabilly-soundit ovat olleet vahvasti esillä yhtyeen soundissa vuodesta 2013 lähtien. Yhtyeen neljäs studioalbumi, Kallio, saavutti suurta suosiota ja albumi sai arvostetun Emma-palkinnon ”Vuoden jazzalbumina” vuonna 2013. Kallio-albumilla Dalindéoa vahvistavat mm. Suomi-swingin kruunaamaton kuningas Antti Sarpila (s. 11.6.1964 Pori) sekä sahansoiton suomenmestari vuodelta 2008, performanssitaiteilija ja kuvanveistäjä Mimosa Pale (s. 1980).

Kuvassa oikealla Antti Sarpila.

Opiskeltuaan sävellystä vuoden verran Pariisissa Valtteri Laurell Pöyhönen perusti vuonna 2009 Ricky-Tick Big Bandin. Tämä 16-henkinen Big Band sai nimensä helsinkiläisestä levy-yhtiöstä, Ricky-Tick Recordsista, ja alkuperäiseen kokoonpanoon kuului useita levy-yhtiön artisteja, mukaan lukien esimerkiksi saksofonisti Timo Lassy ja trumpetisti Jukka Eskola. Yhtye julkaisi debyyttialbuminsa Ricky-Tick Big Band vuonna 2010.

Petri "Pope" Puolitaival ja Jose Mäenpää.

Vuonna 2012 Valtteri Laurell Pöyhönen kohtasi räppäri Palefacen ja alkoi Big Band jazzin ja rapin yhteistyön Palefacen eli Karri Pekka Matias Miettisen (s. 21.4.1978) kanssa. Tämän yhteistyön tuloksena syntyi 20-henkinen Ricky-Tick Big band & Julkinen Sana, jossa olivat mukana räppärit Paleface, Tommy Lindren ja Redrama eli Lasse Mellberg (s. 2.10.1977). Yhtyeen esikoisalbumi, Burnaa, julkaistiin vuonna 2013; albumi oli menestys, sillä se nousi Suomen kansallisen albumilistan sijalle neljä ja pysyi Top 10:ssä yhdentoista viikon ajan. Tämän albumin seurauksena kokoonpano kiersi ympäri Suomea jazz- ja rockfestivaaleilla. Kokoonpanon toinen albumi, Korottaa Panoksii, julkaistiin lokakuussa 2015. Jälleen tätäkin albumia seurasi laaja konserttikiertue ympäri Suomea.

UMO Jazz Orchestra tilasi Valtteri Laurell Pöyhöseltä musiikkia ja vuonna 2014 kantaesitettiin Valtteri Laurell Pöyhösen sarja, A Nocturnal Affair, Big Bandille ja tenorisaksofonille, jossa tenorisaksofonia soitti Timo Lassy. Valtteri Laurell Pöyhönen on myös kirjoittanut monia jousi- ja torvisovituksia rap-artisti palefacelle, mukaan lukien ”Palamaan” elokuvan soundtrackista Pahan Kukatille sekä kappaleet ”Snaijjaa” ja ”Vangin laulu”, myös musiikkia albumille Maan Tapa.

 

Vanha kirjakin nyt nuortuu

Filosofian tohtori Panu Rajala (s. 27.8.1945 Helsinki) on ollut elämänsä aikana monessa mukana. Panu Rajala työskenteli vuosina 1976-1982 Helsingin yliopiston assistenttina ja MTV Oy:n teatteripäällikkönä vuodet 1983-1985 sekä Tampereen yliopiston teatterin ja tutkimuksen professorina vuosina 1997-2005. Tohtori Rajala on vuodesta 1996 lähtien toiminut kirjailija Frans Emil Sillanpään (s. 16.9.1888 Hämeenkyrö ja k. 3.6.1964 Helsinki) seuran puheenjohtajana; Frans Emil Sillanpää oli Panu Rajalan isoäidin serkku. Panu Rajala päätoimitti vuosina 1997-2001 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen ja Suomen Kotiseutuliiton vuosina 1994-2012 julkaisemaa Hiidenkivi -kulttuurilehteä.

Tohtori Panu Rajala.

Myllykolun kesäteatterille Panu Rajala on ohjannut Frans Emil Sillanpään romaaneihin pohjautuvat näytelmät Hurskas kurjuus ja Ihmisiä suviyössä. Dramaturgina Panu Rajala oli mukana ohjaaja Kaarle Vilhelm ”Kalle” Holmbergin (s. 21.6.1939 Mikkeli ja k. 12.9.2016 Helsinki) ohjaamaa esitystä kirjailija Väinö Valtteri Linnan (s. 20.12.1920 Urjala ja k. 21.4.1992 Kangasala) Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta Pyynikin Kesäteatteriin Tampereella. Tämän seurauksena syntyi Pyynikin Kesäteatterille kolme näytelmää: Akseli ja Elina (1993-1994 esitykset Pyynikin Kesäteatterilla), Pohjantähden alla (1995) sekä Tuntematon sotilas (1997).

Sastamalan Sylvään koulu on Vanhan Kirjallisuuden Päivien vakiopaikka.

Panu Rajala on todistettavasti työskennellyt samoin elokuvien parissa. Yhdessä ohjaaja sekä akateemikko Rauni Antero ”Molle” Mollbergin (s. 15.4.1929 Hämeenlinna ja k. 11.10.2007 Loimaa) ja ohjaaja Pirjo Irene Honkasalon (s. 22.2.1947 Helsinki) kanssa Rajala dramatisoi kirjailija ja taidemaalari Timo Kustaa Mukan (s. 17.12.1944 Bollnäs, Ruotsi ja k. 27.3.1973 Rovaniemi) romaanin Maa on syntinen laulu samannimiseksi elokuvaksi. Rajalan yhteistyö akateemikko Rauni Mollbergin kanssa sai jatkoa toimittaja, pakinoitsija ja kirjailija Simo Tapio Puupposen (s. 23.10.1915 Kuopio ja k. 10.10.1967 Helsinki) eli Aapelin romaaniin perustuvassa televisioelokuvassa Siunattu hulluus (1975).Elokuvaohjaaja Matti Uolevi Kassilaa (s. 12.1.1924 Keuruu ja k. 13.12.2018 Vantaa) auttoi elokuvassa Haluan rakastaa, Peter (1972), joka on filmatisointi runoilija, prosaisti ja suomentaja Aila Marjatta Meriluodon (vuodesta 1980 Meriluoto-Paakkanen, s. 10.1.1924 Pieksämäki ja k. 21.10.2019 Helsinki) romaanista Peter, Peter. Panu Rajala teki ensimmäisen varsinaisen elokuvakäsikirjoituksensa Johannes Linnakosken romaanista Laulu tulipunaisesta kukasta vuonna 1971. Samannimisen elokuvan ohjasi samana vuonna näyttelijä, ohjaaja ja professori Mikko Johannes Niskanen (s. 31.1.1929 Äänekoski ja k. 25.11.1990 Helsinki).

Tohtori Panu Rajala on kirjoittanut kirjailija Frans Emil Sillanpäästä elämäkertatrilogian. Tämän lisäksi Rajala on kirjoittanut kirjailija Mika Toimi Waltarin (s. 19.9.1908 Helsinki ja k. 26.8.1979 Helsinki) näytelmistä kertovan kirjan Noita palaa näyttämölle: Mika Waltari parrasvaloissa vuonna 1998 sekä Mika Waltarin elämäkerran Unio mystica: Mika Waltarin elämä ja teokset vuonna 2008. Panu Rajala on samoin vuonna 2000 perustetun Mika Waltari -seuran ensimmäinen puheenjohtaja. Vuonna 2017 Panu Rajalan kirjoittama elämäkerta kirjailija, lehtimies ja kriitikko Armas Einar ”Eino” Leopold Leinosta (alk. Lönnbohm, s. 6.7.1878 Paltamo ja k. 10.1.1926 Hyvinkää), Virvatuuli – Eino Leinon elämä, ilmestyi WSOY:n kustantamana. Vielä samana vuonna (2017) näki päivänvalon Tampereen Komediateatterissa Panu Rajalan kirjoittama näytelmä, Päämäärä tuntematon.

Näillä seuraavilla sanoilla tohtori Panu Rajala onnitteli Sastamalan Vanhan Kirjallisuuden Päivien 40-vuotistaivalta Sastamalan Sylvään koululla perjantaina 28.6.2024:

”Muistan että alussa epäilin näiden päivien tulevaisuutta. Kuka jaksaa keskellä kauneinta kesää pölyttää vanhoja kirjoja jossakin Vammalan koulusaleissa? Kunhan Tyrvään kirjakaupan varasto on tyhjennetty, päivät päättyvät, arvelin. Kuinka väärässä olinkaan, olemmehan täällä jo 40. kertaa ja yleisö on pysynyt muhkealukuisesti kyydissä.

Nämä olivat aluksi kirjaharvinaisuuksien löytöpäivät, sankarilliset keräilijät kokoontuivat ja vertailivat saaliitaan ja salaisuuksiaan. Sittemmin päivistä kehittyi eräänlainen puoliakateeminen kesäyliopisto tieteellispohjaisine esitelmineen. Niitäkin uskollinen yleisö jaksoi nurkumatta kuunnella ja virkistää itseään välillä sirkusteltan tarjoilulla. Kantajoukon muodostavat yhä kunnianarvoisat antikvaarit, mukaan liittyivät niin luonnontieteilijät alkuaikojen puheenjohtajan Juhani Lokin luotsaamina kuin riehakkaat metsäsponsorit vuorineuvos Tauno Matomäen johdolla sekä akateemikko Pertti Virtarannan kaltaiset suurhahmot, joiden nimikylttejä naulattiin juhlallisin menoin tuolien selkämyksiin Kirjatoukkien ehtoohuveissa. Monille muusikoille ja lausujille on täällä aina töitä riittänyt. Takimmaisia takuumiehiä ovat aina olleet kaupungin edustajat sekä loistavat järjestäjät, jotka jatkuvasti kutsuvat meitä kirjoille Sastamalaan.

Sinnikkäät keräilijät muodostivat oman eliittinsä, muistammehan kuinka urhea bibliofiili ja pappi Ari Suutarla huusi Mika Waltarin kahdeksansivuisen näytelmäharvinaisuuden Hankala kosinta 1900 euroon saakka ennen kuin Anssi Arohongan nuija putosi. Kirjailija ja kirjakauppias Pentti Holappa toi pöytänsä nurkalle Friedrich Nietzschen Also sprach Zarathustran ensipainoksen, mutta se taisi huippuhintaisena pysyä pöydällä päivien loppuun saakka. Kuinka kauan keräilijöitä riittää, on jatkuvan huolen aiheena. Toistaiseksi on riittänyt.

Nyttemmin päivät ovat notkistuneet, keventyneet ja vapautuneet enemmänkin keskusteleviksi, liikkuviksi, monimuotoisiksi kirjatapahtumiksi, joissa lapsetkin saavat osionsa. Välillä päivien nimeä ehdotettiin muutettavaksi iskevämpään muotoon Vammalan kirjapäivät, mutta vanha kirjallisuus on pitänyt pintansa.

Mikä siis on vanhan kirjallisuus merkitys ja kantovoima? Näiden päivien merkitys on alusta saakka ollut siinä, että ne ovat tuoneet kulttuurista syvyyttä kirjakeskusteluun. Kuinka hahmottaisimme uusien kirjojen aseman ja merkityksen, ellemme tuntisi vuosituhantisen kirjameren virtoja ja saarekkeita, joilta kaikki kuitenkin ovat lähtöisin.

Viime aikoina olen yhä useammin kuullut lukijoiden mieltyneen nimenomaan vanhempaan kirjallisuuteen. Finlandia-palkittu aforistikko ja esseisti Markku Envall lausui äskettäin näin: kun luen 1800-luvun kirjallisuutta, tunnen itseni rauhalliseksi ja onnelliseksi, kun luen 1900-luvun kirjallisuutta, levottomuus ja ahdistus hiipivät mieleeni – ja kun luen nykykirjallisuutta, hermoni ovat riekaleina.

Kirjallisuuden akateemikko Hannu Mäkelä lausui puolestaan keväällä Ilmari Kiannon 150-vuotisjuhlassa lukevansa nykyisin vain vanhaa kirjallisuutta, varsinkin lyriikkaa. Hänen mielestään Seitsemän veljestä on edelleen paras suomalainen romaani, ja hän myönsi kirjailijakuntamme häpeäksi sen, että kukaan ei ole kyennyt 150 vuodessa luomaan parempaa tai edes yhtä hyvää sanataideteosta.

Aleksis Kivi luki Cervantesia, jonka Don Quijote on ponnahtanut taas valopiiriin uuden suomennoksen, Suomenlinnan teatteriesityksen ja kiintoisan radiokeskustelun ansiosta. Romaani on saanut ajankohtaisuutta jopa taistelusta, jota monella paikkakunnalla käydään aikamme tuulimyllyjä eli tuulivoimaa vastaan. Alkuaan edistyksellinen uudistus on meluisina rumiluksina kääntynyt itseään vastaan. Paikalliset aktivistit vetävät kuvitteelliset haarniskat niskaansa ja kypärät päähänsä ja porhaltavat tämän päivän rosinanteilla mielenosoituksiin.

Kun Don Quijiote 1600-luvulla ilmestyi, espanjalaiset olivat heikosti lukutaitoisia ja kirjaa luettiin ääneen toreilla, kapakoissa ja kirjastoissa – varhainen äänikirja siis. Jollaisia kirjat olivat antiikin ajoista alkaen aina Johannes Gutenbergiin saakka. Luostarit kopioivat kirjoja, mutta kirjailija teki läpimurron vasta, jos mesenaatti tai itse keisari kunnioitti äänikirjan lukemistilaisuutta läsnäolollaan. Näin lähti Horatiuksen, Vergiliuksen, Ovidiuksen ja monen muun ura nousukiitoon.

Nyt kun kuunneltu kirja on teollistunut digitaaliseen massamuotoon, kirjailijakunta on kääntynyt sotajalalle ymmärrettävistä syistä. Teokset popularisoidaan polkuhintaan ilman erityistä näkyvyyttä. Jotkut haluavat jopa kieltää kirjojensa kuuntelun vallitsevilla ehdoilla, ja neuvottelut jatkuvat.

Ilmari Kianto, jonka juhlavuosi on meneillään, auttoi asiaansa järjestämällä itse kirjojensa luentakiertueita ympäri maata. Hän matkusti junalla ja linja-autolla kaupungista toiseen, vuokrasi seurantalot, tilasi ja liimasi julisteet, hankki vapaaehtoisia laulajia, lausujia ja kanteleensoittajia ja heidän lämmittelynsä jälkeen esiintyi itse värikkäissä tamineissa kehuen kirjojaan ja lukien niistä otteita. Sitten hän kipaisi eteiseen myymään kirjojaan. Näin koheni ainakin hiukan korpikirjailijan vajottava talous, joka oli aikamme kirjailijoihin verrattuna vieläkin viheliäisempi.

Tänään Punaista viivaa tai Ryysyrannan Jooseppia on mahdollista kuunnella Veikko Sinisalon tai jonkun nykyisen näyttelijäin lukemana, mutta äänitteiden taloudellisesta tuloksesta Suomussalmen sulttaanin laaja perikunta tuskin riemastuu. Mutta kirjat kuitenkin saavuttavat uusia harrastajia kuuntelun ja uusien välineiden kautta, sekin on muistettava. Lukuisia teatterisovituksia on Kiannonkin romaaneista tehty, lausunta- ja lauluiltoja hänen runoistaan pidetty. Toinen asia on, ymmärretäänkö meillä enää Kiannon räiskyvää kieltä, olemmeko säilyttäneet yhteyden vanhempaan kirjasuomeen, tarjotaan sitä sitten missä muodossa hyvänsä. Siinä kysymys, joka yleensä paiskataan koululaitoksen päänvaivoiksi.

Oma lukunsa ovat kirjat, jotka tietoisesti kirjoitetaan vanhemman kirjan päälle, aiheita, henkilöitä ja juonikuvioita varioiden. Klassisena esimerkkinä James Joycen romaani Odysseus, joka kuljetti 3000 vuotta vanhaa Homeroksen päähenkilöä 1920-luvun Dubliniin. Vergiliuksen Aeneis oli velkaa Homerokselle ja niin edelleen. Meillä on eniten kirjoitettu uusia teoksia Kalevalan päälle.

Ranskalainen kirjallisuudentutkija Gérard Genette on nimittänyt ilmiötä kirjallisuuden toiseksi asteeksi. Hän osoittaa, että kaikki kirjallisuus on edeltäjien töitten varaan syntynyttä, mutta rajaa tämän erityislajin sellaiseen kirjallisuuteen, jota ei voi täysin ymmärtää tuntematta sen suhdetta johonkin tiettyyn aikaisempaan teokseen.

Näitä ”päällekirjoituksia” on meidänkin klassikoissamme. Väinö Linna tunnusti kirjoittaneensa Tuntemattoman sotilaan teemasta seitsemän veljestä sodassa. Matti Rönkä sijoitti puolestaan Linnan soturit aikamme yytee-neuvottelujen taistoihin. Alexandriassa Mika Waltarille omistetussa kongressissa kuulin egyptiläisen tutkijan syyttävän suomalaista kirjailijaa siitä, että tämä oli suurromaanissaan ryöstöviljellyt heidän rakasta Sinuhe-taruaan.

Erityinen lajinsa ovat romaanit, jotka sieppaavat toisen kirjailijan teoksesta sivuhenkilön ja luovat hänelle oman tarinansa. Näin algerialainen Kamel Daoud kirjoitti Camus´n Sivullisessa murhatulle nimettömälle arabille nimen ja persoonan ja meillä Riina Katajavuori Männistön Wenlalle oman naiselämän. Näissä vähemmistöjen edustajat nousevat samalla yksilöinä täydemmin esille.

Näin voimme siis päätellä, että kaikkein arvokkainta kirjallisuuden tuntemusta on lopulta vanhan kirjallisuuden tuntemus, ja siihen tarkoitukseen Suomen Vanhan Kirjallisuuden Päivät Sastamalassa tarjoaa parhaan opiskeluareenan. Toivotan onnea ja menestystä päiville kohti edessä häämöttäviä 50-vuotisjuhlia!”

 Matka J. R. R. Tolkienin maailmaan-näyttely Tampere-talossa

Kirjailija J. R. R. Tolkien.

The Eagle and Child -pubi Oxfordissa.

Englantilaisen fantasiakirjailija, filologi ja Oxfordin yliopiston englanninkielen professori John Ronald Reuel Tolkienin (s. 3.1.1892 Bloemfontein, Oranjen vapaavaltio ja k. 2.9.1973 Bournemouth, Englanti) upeiden mielikuvitusmaailmojen ystäville on tänä vuonna luvassa kaksin verroin tutustumiskohteita vuonna 1990 valmistuneessa Tampere-talossa. Tolkienin tunnetuimpia teoksia ovat fiktiiviseen Keski-Maahan sijoittuvat fantasiaromaanit Hobitti eli sinne ja takaisin, Taru sormusten herrasta ja Silmarillion. J. R. R. Tolkien kuului The Inklings -nimiseen epämuodolliseen kirjallisuuspiiriin, johon hänen lisäkseen kuuluivat mm. Henry ”Hugo” Victor Dyson (s. 7.4.1896 ja k. 6.6.1975), Arthur Owen Barfield (s. 9.11.1898 ja k. 14.12.1997), C. S. Lewis ja Warren Hamilton Lewis (s. 16.6.1895 ja k. 9.4.1973). Kirjallisuuspiiri kokoontui 1930-luvulta lähtien usein oxfordilaisessa The Eagle and Child -pubissa. Elokuussa ensi-iltansa saavan Taru Sormusten herrasta -näytelmäteoksen lisäksi vierailijat pääsevät tutustumaan Keski-Maahan jo heinäkuussa, kun kanadalaissyntyisen kuvataiteilija John Howen (s. 21.8.1957 Vancouver, Kanada) monipuolinen taidenäyttely nähdään ensimmäistä kertaa Suomen maaperällä. John Howen taidetta: Matka J.R.R. Tolkienin maailmaan -näyttely sisältää yli 250 John Howen alkuperäispiirrosta ja -maalausta.

Kuvataiteilija John Howe.

Kanadan Vancouverista kotoisin oleva ja nykyisin Sveitsin Neuchatelissa asuva kuvittaja John Howe on yksi maailman tunnetuimpia fantasiakirjallisuuden ja etenkin J. R. R. Tolkienin teosten kuvittajia. Hän on kuvittanut lukuisia Keski-Maan mielikuvitusmaailmaan sijoittuvia kirjoja, julisteita, karttoja, kalentereita ja lautapelejä. Samoin hänen aviopuolisonsa, Fataneh Howe, on kuvittaja ja heillä on yhteinen poika nimeltä Dana. John Howe on varsinkin goottilaisen arkkitehtuurin sekä keskiaikaisten aseiden, taistelutekniikoiden ja varusteiden asiantuntija. John Howe ja historiallinen kuvittaja Gerry A. Embleton (s. 1941) ovat olleet jo vuosia 1400-luvun elämäntyylistä kiinnostuneen The Company of Saynte Georgen tunnetuimpia jäseniä. Konsepti- ja lavastussuunnittelijana John Howe oli yhdessä kuvittaja, taidemaalari ja elokuvalavastaja Alan Leen (s. 20.8.1947 Dartmoor, Devon, Englanti) kanssa keskeisessä roolissa siinä, miltä elokuvaohjaaja Peter Robert Jacksonin (s. 31.10.1961 Pukerua Bay, Uusi-Seelanti) Oscar-palkitut Taru Sormusten herrasta – ja Hobitti-trilogiat näyttivät valkokankaalla vuosina 2001–2014.

"Minua on aina kiinnostanut syvästi historia, taide ja arkkitehtuuri. Piirsin ja maalasin kuvia Tolkienin tarinoiden pohjalta kauan ennen kuin minusta tuli ammattikuvittaja. Kasvaessani Kanadan maaseudulla fantasiakirjallisuus tarjosi minulle portin toiseen ulottuvuuteen ja sytytti mielikuvitukseni. Tolkienin luoma maailma on erityisen yhtenäinen, rikas ja jännittävä, ja siinä on kerroksittain kertomuksia. En ole tähän päivään mennessä kyllästynyt vaeltamaan Keski-Maassa luonnosvihko kainalossani", kuvataiteilija John Howe kertoo.

John Howe opiskeli kuvittamista Strasbourgissa ja Pariisissa ja asuu nykyään Sveitsissä. Keski-Maan lisäksi John Howe on kuvittanut mm. fantasiakirjailija Robin Hobbin (oik. Margaret Astrid Lindholm Ogden, s. 1952 Kalifornia, Yhdysvallat), Guy Gavriel Kay (s. 7.11.1954 Weyhurn, Kanada), Terence David John ”Terry” Pratchettin (s. 28.4.1948 Beaconsfield, Buckinghamshire, Englanti ja k. 12.3.2015), Robert Holdstockin (s. 2.8.1948 ja k. 29.11.2009) ja George Raymond Richard Martinin (s. 20.9.1948 Bayonne, New Jersey, Yhdysvallat) kuuluisia fantasiamaailmoja, lukuisia lastenkirjoja sekä omia teoksiaan. Howe osallistui myös Clive Staples Lewisin (s. 29.11.1898 Belfast ja k. 22.11.1963 Oxford) kirjoihin perustuvan Narnian tarinat: Velho ja leijona -elokuvan (2005) konseptisuunnitteluun ja on toiminut viime vuosina Taru Sormusten herrasta: Mahtisormukset -fantasiasarjan (2022–) konseptitaiteilijana.

John Howe on tunnettu vaikuttavista hahmo-, luonto- ja arkkitehtuurikuvauksistaan. Taiteilijan käyttämät monet tekniikat vaihtelevat yksityiskohtaisista grafiittipiirustuksista taidokkaisiin akvarellimaalauksiin. Tampere-talon näyttely kattaa kuvataiteilijan lukuisat teokset ja vaiheet koko tämän uran varrelta ja tuo esille sen, kuinka fantasiakirjallisuuden juuret ulottuvat keskiaikaisiin legendoihin mutta myös Suomen Kalevalan kaltaiseen kansalliseepokseen. Kalevala on lääkäri Elias Lönnrothin (s. 9.4.1802 Sammatti ja k. 19.3.1884 Sammatti) kokoama ja toimittama runoelma, joka perustuu hänen tekemiin runonkeruumatkoihin Karjalaan vuodesta 1828 alkaen. Varhaisin painos teoksesta oli Vanha Kalevala vuodelta 1835 ja nykyinen Uusi Kalevala ilmestyi jo vuonna 1849.

Kuvataiteilija John Howe kuvailee lähestymistapaansa fantasiataiteeseen mielikuvitukselliseksi realismiksi, jossa yhdistyvät historiallinen tarkkuus - hän on harrastanut keskiajan elävöittämistä useiden vuosien ajan - ja taiteilijan kiinnostus luontoa, myyttejä ja legendoja kohtaan. Olipa kyseessä Beowulfin Heorotin salin, kuningas Arthurin hovin tai nykyaikaisten fantasiamaailmojen luominen, John Howen intohimo mielikuvitukselliseen realismiin kumpuaa hänen viehtymyksestään taidehistoriaan, erityisesti prerafaeliitteihin ja symbolisteihin.

"Olen hyvin innoissani siitä, että taidettani esitellään Suomessa, Kalevalan synnyinmaassa. Olen symbolisti Akseli Gallen-Kallelan (noin vuoteen 1907 Axel Waldemar Gallén, s. 26.4.1865 Pori ja k. 7.3.1931 Tukholma) töiden suuri ihailija, ja olen ilokseni saanut vierailla hänen museoksi vuonna 1961 avatussa ateljeessa Espoon Tarvaspäässä. Suomalaisista kuvanveistäjistä pidän erityisesti Emil Wikströmistä, jonka Lyhdynkantajat seisovat päärautatieaseman ulkopuolella. Olen myös tutustunut muiden suomalaistaiteilijoiden, kuten Väinö Alfred Blomstedtin (s. 1.4.1871 Savonlinna ja k. 2.2.1947 Helsinki), Hugo Gerhard Simbergin (s. 24.6.1873 Hamina ja k. 12.7.1917 Ähtäri) ja Erik "Eero" Nikolai Järnefeltin (s. 8.11.1863 Viipuri ja k. 15.11.1937 Helsinki) taiteeseen, mutta Gallen-Kallela on suosikkini," Howe paljastaa ja lisää: "Tähän mennessä ainoa vierailuni Suomessa oli lyhyt pyrähdys erään dokumenttielokuvan kuvauksissa, joten odotan innolla paluuta."

Taidenäyttelyn ovat kuratoineet yhdessä taiteilija John Howen kanssa pariisilaisen Art Ludique -museon perustajat Diane ja Jean-Jacques Launier. Näyttely oli ensimmäistä kertaa esillä viime vuoden kesäkuusta tämän vuoden tammikuuhun Ranskan Landerneaussa nykytaiteeseen erikoistuneen Hélène ja Edouard Leclerc -kulttuurikeskuksen tiloissa, jossa näyttelyn näki yli 120 000 ihastunutta kävijää. Tampere-taloon tulevan näyttelyn suunnittelee näyttelyarkkitehti Taina Väisänen (s. 6.6.1958), joka käyttää näyttelyitä suunnitellessaan edelleen varsinkin Tampereen teknillisen korkeakoulun arkkitehtuurin emeritusprofessori Helmer Erik Stenrosin (s. 24.7.1929 Pyhtää) metodia.

 Maailman tunnetuin taideväärentäjä Elmyr de Hory (31. osa)

Tässä vaiheessa elämäänsä Elmyr de Hory joutui kodittomana seitsemän kuukauden ajan kiertolaiseksi; La Falaisesta hän oli joutunut poistumaan Fernand Legrosin vuoksi. Nyt hän kiersi onnettomana Euroopan pääkaupunkeja, kulttuurikeskuksia ja huvipaikkoja Madridista Lausannen kautta Berliiniin ja jälleen takaisin lähtöruutuun. Hän etsi sekä kaipasi omaa rauhaa sekä tuntemattomuutta, jota ei paljoa ollut tarjolla. Ibizalla hän oli jo tottunut omaan elämänrytmiinsä.

Pariisissa Elmyr de Hory oli käynyt asianajajan luona, jota eräät Ibizan saarella asuvat ystävät olivat hänelle suositelleet. Tämä asianajaja oli sattumalta myös madame Duthuitin asianajaja ja siksi asianajajan toimiston seinillä oli kunnioitettava määrä Henri Matissen litografioita sekä piirustuksia. Elmyr de Hory puolesta lakimies yritti tavoitella Fernand Legrosia Ibizalta sopiakseen asioista tämän kanssa. Fernand Legros ei kuitenkaan vastannut sähkeisiin eikä kirjeisiin, myös puhelunkin hän katkaisi. Elmyr de Hory ei kertakaikkiaan uskaltanut palata Ibizan saarelle ennen kuin Fernand Legros olisi poistunut sieltä.

Elmyr de Hory oma taloudellinen tilanne oli jälleen surkeassa jamassa; rahat olivat jälleen lopussa. Hän eli täysi ystäviensä hyväntahtoisuuden varassa lainaamalla heiltä rahaa. Heinäkuun lopussa hän kuuli Réal Lessardin vapautuneen Ibizan vankilasta ja palanneen Pariisiin. Réal oli nopean taloudellisen voiton toivossa ostanut mielestään edullisesti – 8 000 dollarilla – sveitsiläisen kuvanveistäjä ja taidemaalari Alberto Giacomettin (s. 10.10.1901 Borgonovo, Graubünden ja k. 11.1.1966 Chur, Graubünden) pronssipatsaan, jonka hän luovutti Elmyr de Horylle myytäväksi. Ensimmäiset oppinsa taiteeseen Alberto Giacomotti sai omalta taiteilijaisältään. Alberto opiskeli myös Geneven taidekoulussa ja työskenteli Bourdellen ateljeessa Pariisissa. Alberto Giacomottin impressionistinen tyyli sai vaikutteita myös kubismista ja kykladisesta veistotaiteesta. Hän teki surrealistisia sommitelmia ja veistoksia vuosina 1929-1935, mutta vuodesta 1935 eteenpäin hänen veistoksensa muuttuivat yhä hennommiksi ja ilmensivät siten suursotaan ajautuvaa ihmiskuntaa. Alberto Giacomotti tunnettiin veistoksistaan, jotka esittivät venytettyjä, varjomaisia ihmishahmoja. Veistokset ovat usein kivun tai pelon vuoksi riutuneita. Vaikka hahmot veistoksissa on toisinaan kuvattu ryhmäksi, ne ilmentävät kuitenkin ihmisen yksinäisyyttä.

Samaan aikaan taidemaailmassa alkoi kiertää tieto pienestä skandaalista; Alberto Giacomottin alaston naispatsas oli yksi kuudesta luvattomasta valoksesta, jotka oli väärennetty alkuperäisestä patsaasta. Tämän kuultuaan Réal Lessard oli todella järkyttynyt ja vihainen; kuinka häntä oli voitu huijata tässä patsasasiassa. Hän jopa uhkasi nostaa asiasta oikeuskanteen. Elmyr de Hory onnistui Genévessä myymään patsaan kuitenkin 3 300 dollarilla. Elmyr de Hory kätkeytyi toviksi Sitgesiin Costa Bravalle. Rahat riittivät joksikin aikaan elämiseen, mutta lokakuussa Elmyr oli jälleen varaton. Nyt Elmyr matkusti Berliiniin, jonne hänen paikalliset ystävänsä hänet houkuttelivat. Pariisissa Elmyr oli päivittäin saanut lukea lehdistä uutisia Fernand Legrosin huijauksista koskien Meadowsia, Pontoisen skandaalia sekä väärennettyjä asiantuntijalausuntoja.

Elmyr pyysi apua jälleen Réal Lessardilta. Réal kertoi katkerana Elmyrille, että Fernand oli saanut aikaan taidemarkkinoiden romahduksen. Marraskuussa Elmyr de Hory sai sähkeen Ibizalta eräältä ystävältään, joka kertoi Fernand Legrosin poistuneen Ibizan saarelta Egyptiin. Elmyr pakkasi heti autonsa ja ajoi Barcelonaan jättäen Corvettensa säilöön autotalliin Barcelonaan, sillä hänellä ei ollut laillista oikeutta ajaa autolla Ibizalle. Viikon päästä hän oli jo Ibizalla turvallisin mielin.

La Falaise oli Fernand Lagrosin jäljiltä hirvittävässä kunnossa; talon ikkunat olivat rikottuja, tuoli kaadettu, levysoitin ja äänilevyt olivat kadonneet, kirjoista oli viety omistuslehtiä, kaikki tuhkakupit olivat tyhjentämättä, vaatteet hujan hajan talossa ja riekaleina ja Elmyrin lempinojatuolissa oli tupakalla poltettu nahkapäälliseen reikiä. Elmyr alkoi espanjalaisen palvelustyttönsä avustuksella siivoamaan taloa. Saatuaan talon kuntoon hän marssi keskustaan Café Alhambraan ilmoittamaan paluustaan Ibizan saarelle.

Muutamassa viikossa maalausteline oli Elmyr de Horyn makuuhuoneessa jälleen pystyssä ja Elmyr keskittyi omien maalauksien tekemiseen. Hän maalasi jälleen kirkasvärisiä maisemia sekä omien ystäviensä muotokuvia. Useat maalarit olivat kuitenkin Elmyrin töitä nähdessään pettyneitä hänen öljymaalauksiinsa. Vaikutelma oli, kun Elmyr de Hory olisi elänyt yhäti Académie la Grande-Chaumiéren ja jopa müncheniläisen Akademie Heimannin ajoissa. Maalausten värit olivat heleitä ja niiden sommittelukin oli moitteetonta, mutta sivellintä kuljettanut käsi tuntui jättäneen epävarman jäljen töihin. Maalauksista puuttui täysin intohimo ja päämäärä.

Jack O’Hana Lontoon O’Hana Gallerystä antoi arvionsa Elmyr de Horyn teoksista seuraavasti: ”De Hory on väärentämisen tai kopioinnin mestari – mutta ei luova nero. On hämmästyttävää, että hän on pystynyt väärentämään niin monia taiteilijoita. Siitä syystä olisinkin sangen yllättynyt, jos hän vielä pystyisi maalaamaan hyvin, tarkoitan omia teoksia. Jäljentäjä tottuu liikaa lainaamaan muilta ja unohtaa, kuka on.”

Elmyr de Hory ei ollut lainkaan huolissaan arvostelusta ja hänen vastineensa oli arvosteluun: ”Väärentäminen on nyt lopussa. En ansainnut sillä penniäkään. Omaisuuden ansaitsevat kauppiaat ja taidegalleriat, jotka ostavat minulta mahdollisemman halvalla ja myyvät sitten taiteenkeräilijöille niin kalliilla kuin pystyvät. Olen saanut tarpeekseni. En halua muuta kuin maalata omia taulujani ja toivoa, että ihmiset ostaisivat niitä siksi, että ne ovat hyvää taidetta, ei siksi että nimikirjoitus on kuuluisa. Ja haluan elää tällä edelleen. Pidän auringosta ja merestä. Pidän Espanjasta ja rakastan Ibizaa.”

Elmyr de Hory oli vankasti sitä mieltä, ettei hän alentunut koskaan käyttämään espanjalaisten isäntiensä vieraanvaraisuutta Ibizan saarella väärin. Jyrkästi hän kielsi maalanneensa Ibizalla yhtään väärennöstä tai missään muuallakaan Espanjassa. Hänen mielestään Ibizan saari oli hänen kotinsa, jossa hän ainakin yritti elää säädyllistä elämää arvokkaasti. Tätä asiaa Fernand Legrosin oli aina hyvin vaikea ymmärtää.

Helmikuussa Elmyr de Hory tapasi Réal Lessardin hyvin pikaisesti Barcelonassa ja sai tältä kuulla huolestuttavia uutisia. Elmyr de Hory luki vielä myöhemmin ranskalaisesta Le Monde -lehdestä Réal Lessardin vangitsemisesta Genévessä sekä Fernand Legrosin jäämisestä kiinni. Fernand Legrosin kohtalo ei surettanut häntä laisinkaan, vain sen verran hän oli asiasta huolissaan, että mitä siitä mahdollisesti seuraisi hänelle itselleen. Elmyr uskoi myös vahvasti, että Réal Lessard oli hyvästejä sanoessaan laittanut jotakin myrkkyä lentokentällä hänen kahvinsa joukkoon. Réalin poistuttua Elmyr de Hory sai kovia vatsanvääntöjä ja -kouristuksia ollessaan tuntia myöhemmin hotellihuoneessaan. Siitä huolimatta Elmyr de Hory tunsi sääliä Réal Lessardia kohtaan.

Palatessaan Ibizan saarelle Elmyr de Hory tunsi, että hänellä olisi vääjämättä edessään jonkinlainen tilinteko. Elmyr oli suorastaan väsynyt pakenemiseen, salanimien takana lymyilyyn, maanalaiseen piiloelämään sekä huonomaineisen ammatin harjoittamiseen. Muitakaan paikkoja hänellä Ibizan saaren lisäksi ei ollut, mihin hän edes olisi halunnut mennä. Elmyr de Hory kuitenkin elätteli vielä pientä toivetta siitä, että Fernand Legros ja Réal Lessard saisivat lopulliset kovat rangaistuksensa vain siinä tapauksessa, että Elmyr de Hory tunnustaisi toimineensa heidän kanssaan liiketoiminnassa taideväärennöksien kanssa. Itseä rauhoittaakseen hän toisteli jatkuvasti itselleen, että kaikki lopulta rauhoittuu ja hänkin selviäisi vain säikähdyksellä tästä asiasta.

Elmyrin espanjalainen lakimies oli ohjeistanut häntä niin, että jos Elmyr de Hory ei ollut maalannut eikä myynyt ainuttakaan taideväärennöstä Espanjassa, eikä väärentänyt yhtään espanjalaista mestaria, Elmyr ei olisi silloin Espanjan lain mukaan myöskään tehnyt ainuttakaan rikosta. Samoin ei myöskään Madrid sallisi hänen luovuttamistaan syytteitä vastaan Yhdysvaltoihin tai Ranskaan. Elmyr de Hory sai lainaksi rahaa Réal Lessardilta ja vanhalta pariisilaisystävältään, Jean-Louisilta. Hän sai myös karhuttua muutamilta velallisilta rahojaan takaisin ja alkoi hiljalleen kerätä omaa materiaaliaan sanelemalla muistelmiaan Look-lehden artikkelia varten.

Tilanne oli seisahtunut ja Elmyr de Hory jatkoi maalaamistaan ja elämistään samaan malliin Ibizalla La Falaisessa. Saarella juoruiltiin paljon, mutta kukaan ei esittänyt syytöksiä Elmyr de Horya vastaan. Elmyr de Hory kutsui jälleen paikallisia Ibizan saaren arvohenkilöitä kotiinsa ja aamuisin hän näyttäytyi aamiaisella Café Alhambran -kahvilassa. Elmyrin oma turvallisuuden tunne vahvistui myös vähitellen. Hän alkoi taas tarjota lounaita ja järjestää kutsuja saarella. Tullilta hän sai samoin luvan tuoda Corvettensa saarelle, kun hän selitti, että oli myymässä autoansa pian.