Vanha kirjakin nyt nuortuu

Filosofian tohtori Panu Rajala (s. 27.8.1945 Helsinki) on ollut elämänsä aikana monessa mukana. Panu Rajala työskenteli vuosina 1976-1982 Helsingin yliopiston assistenttina ja MTV Oy:n teatteripäällikkönä vuodet 1983-1985 sekä Tampereen yliopiston teatterin ja tutkimuksen professorina vuosina 1997-2005. Tohtori Rajala on vuodesta 1996 lähtien toiminut kirjailija Frans Emil Sillanpään (s. 16.9.1888 Hämeenkyrö ja k. 3.6.1964 Helsinki) seuran puheenjohtajana; Frans Emil Sillanpää oli Panu Rajalan isoäidin serkku. Panu Rajala päätoimitti vuosina 1997-2001 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen ja Suomen Kotiseutuliiton vuosina 1994-2012 julkaisemaa Hiidenkivi -kulttuurilehteä.

Tohtori Panu Rajala.

Myllykolun kesäteatterille Panu Rajala on ohjannut Frans Emil Sillanpään romaaneihin pohjautuvat näytelmät Hurskas kurjuus ja Ihmisiä suviyössä. Dramaturgina Panu Rajala oli mukana ohjaaja Kaarle Vilhelm ”Kalle” Holmbergin (s. 21.6.1939 Mikkeli ja k. 12.9.2016 Helsinki) ohjaamaa esitystä kirjailija Väinö Valtteri Linnan (s. 20.12.1920 Urjala ja k. 21.4.1992 Kangasala) Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta Pyynikin Kesäteatteriin Tampereella. Tämän seurauksena syntyi Pyynikin Kesäteatterille kolme näytelmää: Akseli ja Elina (1993-1994 esitykset Pyynikin Kesäteatterilla), Pohjantähden alla (1995) sekä Tuntematon sotilas (1997).

Sastamalan Sylvään koulu on Vanhan Kirjallisuuden Päivien vakiopaikka.

Panu Rajala on todistettavasti työskennellyt samoin elokuvien parissa. Yhdessä ohjaaja sekä akateemikko Rauni Antero ”Molle” Mollbergin (s. 15.4.1929 Hämeenlinna ja k. 11.10.2007 Loimaa) ja ohjaaja Pirjo Irene Honkasalon (s. 22.2.1947 Helsinki) kanssa Rajala dramatisoi kirjailija ja taidemaalari Timo Kustaa Mukan (s. 17.12.1944 Bollnäs, Ruotsi ja k. 27.3.1973 Rovaniemi) romaanin Maa on syntinen laulu samannimiseksi elokuvaksi. Rajalan yhteistyö akateemikko Rauni Mollbergin kanssa sai jatkoa toimittaja, pakinoitsija ja kirjailija Simo Tapio Puupposen (s. 23.10.1915 Kuopio ja k. 10.10.1967 Helsinki) eli Aapelin romaaniin perustuvassa televisioelokuvassa Siunattu hulluus (1975).Elokuvaohjaaja Matti Uolevi Kassilaa (s. 12.1.1924 Keuruu ja k. 13.12.2018 Vantaa) auttoi elokuvassa Haluan rakastaa, Peter (1972), joka on filmatisointi runoilija, prosaisti ja suomentaja Aila Marjatta Meriluodon (vuodesta 1980 Meriluoto-Paakkanen, s. 10.1.1924 Pieksämäki ja k. 21.10.2019 Helsinki) romaanista Peter, Peter. Panu Rajala teki ensimmäisen varsinaisen elokuvakäsikirjoituksensa Johannes Linnakosken romaanista Laulu tulipunaisesta kukasta vuonna 1971. Samannimisen elokuvan ohjasi samana vuonna näyttelijä, ohjaaja ja professori Mikko Johannes Niskanen (s. 31.1.1929 Äänekoski ja k. 25.11.1990 Helsinki).

Tohtori Panu Rajala on kirjoittanut kirjailija Frans Emil Sillanpäästä elämäkertatrilogian. Tämän lisäksi Rajala on kirjoittanut kirjailija Mika Toimi Waltarin (s. 19.9.1908 Helsinki ja k. 26.8.1979 Helsinki) näytelmistä kertovan kirjan Noita palaa näyttämölle: Mika Waltari parrasvaloissa vuonna 1998 sekä Mika Waltarin elämäkerran Unio mystica: Mika Waltarin elämä ja teokset vuonna 2008. Panu Rajala on samoin vuonna 2000 perustetun Mika Waltari -seuran ensimmäinen puheenjohtaja. Vuonna 2017 Panu Rajalan kirjoittama elämäkerta kirjailija, lehtimies ja kriitikko Armas Einar ”Eino” Leopold Leinosta (alk. Lönnbohm, s. 6.7.1878 Paltamo ja k. 10.1.1926 Hyvinkää), Virvatuuli – Eino Leinon elämä, ilmestyi WSOY:n kustantamana. Vielä samana vuonna (2017) näki päivänvalon Tampereen Komediateatterissa Panu Rajalan kirjoittama näytelmä, Päämäärä tuntematon.

Näillä seuraavilla sanoilla tohtori Panu Rajala onnitteli Sastamalan Vanhan Kirjallisuuden Päivien 40-vuotistaivalta Sastamalan Sylvään koululla perjantaina 28.6.2024:

”Muistan että alussa epäilin näiden päivien tulevaisuutta. Kuka jaksaa keskellä kauneinta kesää pölyttää vanhoja kirjoja jossakin Vammalan koulusaleissa? Kunhan Tyrvään kirjakaupan varasto on tyhjennetty, päivät päättyvät, arvelin. Kuinka väärässä olinkaan, olemmehan täällä jo 40. kertaa ja yleisö on pysynyt muhkealukuisesti kyydissä.

Nämä olivat aluksi kirjaharvinaisuuksien löytöpäivät, sankarilliset keräilijät kokoontuivat ja vertailivat saaliitaan ja salaisuuksiaan. Sittemmin päivistä kehittyi eräänlainen puoliakateeminen kesäyliopisto tieteellispohjaisine esitelmineen. Niitäkin uskollinen yleisö jaksoi nurkumatta kuunnella ja virkistää itseään välillä sirkusteltan tarjoilulla. Kantajoukon muodostavat yhä kunnianarvoisat antikvaarit, mukaan liittyivät niin luonnontieteilijät alkuaikojen puheenjohtajan Juhani Lokin luotsaamina kuin riehakkaat metsäsponsorit vuorineuvos Tauno Matomäen johdolla sekä akateemikko Pertti Virtarannan kaltaiset suurhahmot, joiden nimikylttejä naulattiin juhlallisin menoin tuolien selkämyksiin Kirjatoukkien ehtoohuveissa. Monille muusikoille ja lausujille on täällä aina töitä riittänyt. Takimmaisia takuumiehiä ovat aina olleet kaupungin edustajat sekä loistavat järjestäjät, jotka jatkuvasti kutsuvat meitä kirjoille Sastamalaan.

Sinnikkäät keräilijät muodostivat oman eliittinsä, muistammehan kuinka urhea bibliofiili ja pappi Ari Suutarla huusi Mika Waltarin kahdeksansivuisen näytelmäharvinaisuuden Hankala kosinta 1900 euroon saakka ennen kuin Anssi Arohongan nuija putosi. Kirjailija ja kirjakauppias Pentti Holappa toi pöytänsä nurkalle Friedrich Nietzschen Also sprach Zarathustran ensipainoksen, mutta se taisi huippuhintaisena pysyä pöydällä päivien loppuun saakka. Kuinka kauan keräilijöitä riittää, on jatkuvan huolen aiheena. Toistaiseksi on riittänyt.

Nyttemmin päivät ovat notkistuneet, keventyneet ja vapautuneet enemmänkin keskusteleviksi, liikkuviksi, monimuotoisiksi kirjatapahtumiksi, joissa lapsetkin saavat osionsa. Välillä päivien nimeä ehdotettiin muutettavaksi iskevämpään muotoon Vammalan kirjapäivät, mutta vanha kirjallisuus on pitänyt pintansa.

Mikä siis on vanhan kirjallisuus merkitys ja kantovoima? Näiden päivien merkitys on alusta saakka ollut siinä, että ne ovat tuoneet kulttuurista syvyyttä kirjakeskusteluun. Kuinka hahmottaisimme uusien kirjojen aseman ja merkityksen, ellemme tuntisi vuosituhantisen kirjameren virtoja ja saarekkeita, joilta kaikki kuitenkin ovat lähtöisin.

Viime aikoina olen yhä useammin kuullut lukijoiden mieltyneen nimenomaan vanhempaan kirjallisuuteen. Finlandia-palkittu aforistikko ja esseisti Markku Envall lausui äskettäin näin: kun luen 1800-luvun kirjallisuutta, tunnen itseni rauhalliseksi ja onnelliseksi, kun luen 1900-luvun kirjallisuutta, levottomuus ja ahdistus hiipivät mieleeni – ja kun luen nykykirjallisuutta, hermoni ovat riekaleina.

Kirjallisuuden akateemikko Hannu Mäkelä lausui puolestaan keväällä Ilmari Kiannon 150-vuotisjuhlassa lukevansa nykyisin vain vanhaa kirjallisuutta, varsinkin lyriikkaa. Hänen mielestään Seitsemän veljestä on edelleen paras suomalainen romaani, ja hän myönsi kirjailijakuntamme häpeäksi sen, että kukaan ei ole kyennyt 150 vuodessa luomaan parempaa tai edes yhtä hyvää sanataideteosta.

Aleksis Kivi luki Cervantesia, jonka Don Quijote on ponnahtanut taas valopiiriin uuden suomennoksen, Suomenlinnan teatteriesityksen ja kiintoisan radiokeskustelun ansiosta. Romaani on saanut ajankohtaisuutta jopa taistelusta, jota monella paikkakunnalla käydään aikamme tuulimyllyjä eli tuulivoimaa vastaan. Alkuaan edistyksellinen uudistus on meluisina rumiluksina kääntynyt itseään vastaan. Paikalliset aktivistit vetävät kuvitteelliset haarniskat niskaansa ja kypärät päähänsä ja porhaltavat tämän päivän rosinanteilla mielenosoituksiin.

Kun Don Quijiote 1600-luvulla ilmestyi, espanjalaiset olivat heikosti lukutaitoisia ja kirjaa luettiin ääneen toreilla, kapakoissa ja kirjastoissa – varhainen äänikirja siis. Jollaisia kirjat olivat antiikin ajoista alkaen aina Johannes Gutenbergiin saakka. Luostarit kopioivat kirjoja, mutta kirjailija teki läpimurron vasta, jos mesenaatti tai itse keisari kunnioitti äänikirjan lukemistilaisuutta läsnäolollaan. Näin lähti Horatiuksen, Vergiliuksen, Ovidiuksen ja monen muun ura nousukiitoon.

Nyt kun kuunneltu kirja on teollistunut digitaaliseen massamuotoon, kirjailijakunta on kääntynyt sotajalalle ymmärrettävistä syistä. Teokset popularisoidaan polkuhintaan ilman erityistä näkyvyyttä. Jotkut haluavat jopa kieltää kirjojensa kuuntelun vallitsevilla ehdoilla, ja neuvottelut jatkuvat.

Ilmari Kianto, jonka juhlavuosi on meneillään, auttoi asiaansa järjestämällä itse kirjojensa luentakiertueita ympäri maata. Hän matkusti junalla ja linja-autolla kaupungista toiseen, vuokrasi seurantalot, tilasi ja liimasi julisteet, hankki vapaaehtoisia laulajia, lausujia ja kanteleensoittajia ja heidän lämmittelynsä jälkeen esiintyi itse värikkäissä tamineissa kehuen kirjojaan ja lukien niistä otteita. Sitten hän kipaisi eteiseen myymään kirjojaan. Näin koheni ainakin hiukan korpikirjailijan vajottava talous, joka oli aikamme kirjailijoihin verrattuna vieläkin viheliäisempi.

Tänään Punaista viivaa tai Ryysyrannan Jooseppia on mahdollista kuunnella Veikko Sinisalon tai jonkun nykyisen näyttelijäin lukemana, mutta äänitteiden taloudellisesta tuloksesta Suomussalmen sulttaanin laaja perikunta tuskin riemastuu. Mutta kirjat kuitenkin saavuttavat uusia harrastajia kuuntelun ja uusien välineiden kautta, sekin on muistettava. Lukuisia teatterisovituksia on Kiannonkin romaaneista tehty, lausunta- ja lauluiltoja hänen runoistaan pidetty. Toinen asia on, ymmärretäänkö meillä enää Kiannon räiskyvää kieltä, olemmeko säilyttäneet yhteyden vanhempaan kirjasuomeen, tarjotaan sitä sitten missä muodossa hyvänsä. Siinä kysymys, joka yleensä paiskataan koululaitoksen päänvaivoiksi.

Oma lukunsa ovat kirjat, jotka tietoisesti kirjoitetaan vanhemman kirjan päälle, aiheita, henkilöitä ja juonikuvioita varioiden. Klassisena esimerkkinä James Joycen romaani Odysseus, joka kuljetti 3000 vuotta vanhaa Homeroksen päähenkilöä 1920-luvun Dubliniin. Vergiliuksen Aeneis oli velkaa Homerokselle ja niin edelleen. Meillä on eniten kirjoitettu uusia teoksia Kalevalan päälle.

Ranskalainen kirjallisuudentutkija Gérard Genette on nimittänyt ilmiötä kirjallisuuden toiseksi asteeksi. Hän osoittaa, että kaikki kirjallisuus on edeltäjien töitten varaan syntynyttä, mutta rajaa tämän erityislajin sellaiseen kirjallisuuteen, jota ei voi täysin ymmärtää tuntematta sen suhdetta johonkin tiettyyn aikaisempaan teokseen.

Näitä ”päällekirjoituksia” on meidänkin klassikoissamme. Väinö Linna tunnusti kirjoittaneensa Tuntemattoman sotilaan teemasta seitsemän veljestä sodassa. Matti Rönkä sijoitti puolestaan Linnan soturit aikamme yytee-neuvottelujen taistoihin. Alexandriassa Mika Waltarille omistetussa kongressissa kuulin egyptiläisen tutkijan syyttävän suomalaista kirjailijaa siitä, että tämä oli suurromaanissaan ryöstöviljellyt heidän rakasta Sinuhe-taruaan.

Erityinen lajinsa ovat romaanit, jotka sieppaavat toisen kirjailijan teoksesta sivuhenkilön ja luovat hänelle oman tarinansa. Näin algerialainen Kamel Daoud kirjoitti Camus´n Sivullisessa murhatulle nimettömälle arabille nimen ja persoonan ja meillä Riina Katajavuori Männistön Wenlalle oman naiselämän. Näissä vähemmistöjen edustajat nousevat samalla yksilöinä täydemmin esille.

Näin voimme siis päätellä, että kaikkein arvokkainta kirjallisuuden tuntemusta on lopulta vanhan kirjallisuuden tuntemus, ja siihen tarkoitukseen Suomen Vanhan Kirjallisuuden Päivät Sastamalassa tarjoaa parhaan opiskeluareenan. Toivotan onnea ja menestystä päiville kohti edessä häämöttäviä 50-vuotisjuhlia!”