Tampereen Seudun Invalidit - terveitten ehdoilla (7. osa)

Työkeskussäätiön vuosikymmen

Muutto uusiin tiloihin

Aarre Simonen.

Yhdistyksen 20-vuotispäivänä, perjantaina 12.4.1957 valtiovarainministeri Aarre Simonen toteaa lehtien etusivuilla vuonna 1954 luodun maatalouden tukipalkkiojärjestelmän suureksi erehdykseksi. Rakennusalalla mielialat ovat tulehtuneet ja lakkoja valmistellaan. Intian pääministeri Nehrun Suomen matkasta liikkuu huhuja. Englannissa vallitsee maansuru, kun mestarijoukkue Manchester United menee ja ottaa selkäänsä Real Madrid’ilta 3-1. Jordaniasta on tulossa Lähi-Idän uusi palopesäke ja ruutitynnyri sen liittouduttua Egyptin kanssa – Israelia vastaan. Neuvostoliitto on räjäyttänyt vetypommin.

Uudelle vuosikymmenelle lähdettäessä yhdistyksen jäsenmäärä on noussut 1.321, joista naisia oli 417 ja miehiä 904. Tamperelaisten osuus oli 802 jäsentä, ympäristön 519. Kuluneen 20:n vuoden aikana yhdistyksen taloutta voi todeta hoidetun huolella: yhdistyksellä on hallussaan kaksi osaketta Kuninkaankatu 36:ssa sekä kurssi- ja lomakeskus Aitolahdessa. Talous on muutenkin kunnossa: velkojen lyhennykset ja korot on voitu suorittaa ajallansa vaikkakin Aitoranta juuri tien rakentamisen vuoksi on vaatinut varoja. Varat on etupäässä hankittu omatoimisesti: keräyksillä, arpajaisilla ja Tampereen kaupunki on tukenut yhdistyksen toimintaa – ympäristökunnat eivät niinkään, vaikka niiden alueella asuu yhdistyksen jäseniä.

Suomen siviili- ja asevelvollisuusinvalidien liitto on johdonmukaisesti työskennellyt kohta 20-vuotisen olemassaolonsa aikana kaikkien invalidien hyväksi. Se ei ole koulutustoimessaan katsonut, missä vamma on tullut – niinpä kun vasta vuoden 1957 aikana sotilasvammalain alaisuuteen hyväksyttiin SS-joukoissa invalideiksi tulleet, liitto otti heidät koulutusohjelmaansa. Invalidirahaa oli alettu maksaa vuodesta 1952 lähtien ja siihen oli tullut korotus kolme vuotta myöhemmin. Sillä oli oma tärkeä merkityksensä vammaisille hänen omassa työssään. Invalidirahalain mukaan kyseistä palkkiota maksetaan sellaiselle henkilölle, joka vähintään 2/3 alentuneesta työkyvystään huolimatta tekee työtä itsensä ja perheensä elättämiseksi.

”… Into Lähteenmäki ajoi voimakkaasti meidän asiaamme ja piti huolen, että me myös kävimme lääkärissä määrittämässä invaliditeetin ja sen haitta-asteen. Hän korosti sitä, että koska se on lakisääteinen, niin jokaisen velvollisuus on huolehtia siitä kuin omasta äänestämisestään. Se ei ole mikään avustus, vaikka siitä sellaista kuvaa ympäristön taholta annettiin. Ja se on ainoo, minkä minä olen itselleni hakenut – niin ja tämän autoveron palautuksen…”

”...Olen ollut vammainen vasta 61 vuotta ja kyllä sitä siinä ajassa oppii tätä maailmaa katseleen ja sanoisin, että tänään päästään suhteellisen helpolla ja joskus minusta tuntuu, että valtiolla on mennyt tämä sosiaalinen ohjelma niin pitkin askelin, että se ohittaa kohta kantokyvyn… En tiedä, onko se kateutta minun puoleltani, kun sanon että minua harmittaa sellainen asia, että joku vammainen on parempi kuin toinen tämän sosiaaliturvan kohdalta. Mielestäni tämä invalidirahalaki on keskonen, eikä vammaiset ole olleet siinä tarpeellisen voimallisesti tutkimassa, tuleeko siitä hyvä vai ei. Nythän tämä Antti-Veikko Perheentuvan komitea tutkii sitä lakia ja on tutkinut vasta 10 vuotta… Sotavammainen saa elinkoron ja lapsikorotuksen ja eläkkeelle jäätyä se elinkorko vain kasvaa, mutta esimerkiksi minä eläkkeelle jäätyäni menetin tämän invalidirahan…”

Tampereella oli tammikuulla 1953 aloittanut työnsä Invalidien työnvälitystoimisto, jonka perustamisessa yhdistys oli voimakkaasti ollut mukana. Toimiston kustannuksiin osallistuivat Tampereen kaupungin lisäksi Siviili- ja asevelvollisuusinvalidien liitto, Reumaliitto, Sotainvalidien veljesliitto sekä Tuberkuloosiliitto. Työnvälitystoimessa saatujen kokemusten perusteella Tampereen kaupunginhallitus asetti marraskuulla 1955 toimikunnan pohtimaan osatyökykyisten miesten ns. työtuvan perustamista ja kesäkuulla 1957 toimikunta esitti perustettavaksi eri osastoihin jakautuvan työtuvan 70 osatyökykyiselle miehelle. Työtupa toimisi kaupungin sosiaalilautakunnan huolto-osaston alaisuudessa ja muodostaisi jo toiminnassa olevan naisten työtuvan kanssa Tampereen työhuoltokeskuksen. Invalidijärjestöjen huomautettua, että niin osatyökykyisten henkilöiden kuin kaupunginkin etujen mukaista voisi olla mielekkäämpää pysytellä kunnallisen huoloavun ulkopuolella, asetti kaupunginhallitus uuden tilapäisen komitean kehittelemään työtupa-ajatusta ei kunnalliselta pohjalta.

Tampereella oli 1958 kaikkiaan 810 osatyökykyistä työnhakijaa, josta Tampereen ulkopuolisia noin neljäsosa. Invalidien työvoimatoimisto oli pystynyt sijoittamaan heitä työpaikkoihin 441 henkeä eli runsaat puolet. Kuukausittain toimiston luetteloissa on ollut keskimäärin 120 työnhakijaa, joiden haitta-aste on ollut noin 45 prosenttia ja suurin osa työnhakijoista on ollut metallialan työntekijöitä, kirves- ja rakennusmiehiä. Suurin ryhmä kuitenkin oli ns. erinäisten toimien ryhmä, joka käsittää vartijat, aputyöntekijät jne. Toimikunta esittikin keväällä 1960, että kaupunginhallitus ryhtyisikin mahdollisuuksiensa mukaan toimenpiteisiin osatyökykyisten miesten työtuvan perustamiseksi Tampereelle.

Toimikunta torjui ajatuksen kunnallisesta huoltoviranomaisten valvomasta laitoksesta ja esitti työkeskuksen suunniteltavaksi siten, että se käytännössä toimisi lähinnä itsenäisenä yrityksenä ja täysin erillisenä kunnan hallinnosta. Työkeskuksen organisaation toimikunta esitti säätiöpohjaiseksi, koska säätiön toimintamuodot joustavuutensa ansiosta samalla takaavat asianosaisille intressipiireille riittävän mahdollisuuden osallistua säätiön hallintaan, tarkkailla laitoksen toimintaa ja kehutystä. Nimeksi ehdotettiin Tampereen Työkeskussäätiö.

Perustajiksi tulisivat Tampereen kaupunki, Sotainvalidien veljesliiton Tampereen osasto, Tampereen seudun invalidit, Tampereen reumayhdistys ja Tampereen tuberkuloosiyhdistys. Kotipaikkana on Tampere ja valtuuskuntaan nimitettäisiin 18 jäsentä, joista 9 Tampereen kaupungille, vammaisyhdistyksille 4, Tampereen kauppakamarille ja Tampereen käsi- ja pienteollisuusyhdistykselle yksi kummallekin sekä teollisuus-, kauppa- ja yrittäjäpiireille 3 jäsentä. Nimetty valtuuskunta valitsee keskuudestaan säätiön hallituksen, joista 3 edustaa Tampereen kaupunkia ja kolme muita valtuuston intressipiirejä.

Työkeskukseen pyrkivältä osatyökykyiseltä edellytetään 30 prosentin invaliditeettia ja että hän on työnhakuaan edeltävänä vuonna hengillekirjoitettu Tampereella. Poikkeustapauksissa hyväksytään alle 30 prosentin invaliditeetin omaava, jos hänen vammansa tai sairauden laatu estää oman ammattityön tai vaikeuttaa toimeentuloa. PAV-henkilöitä ei työkeskukseen ole syytä hyväksyä. Työkeskuksen henkilökunnaksi esitetään johtajaa, työnjohtajaa, toimistoapulaista ja 25 työntekijää, joista yksi muun toimensa ohella toimii kirjurina. Työnjohtajaksi ja toimistoapulaiseksi esitetään osatyökykyisiä.

Osastoiksi tulisivat: puutyö- ja korjausosasto sekä ikkunanpesuosasto. Valtiovallan kiinnostus asiaan lisääntyi merkittävästi lokakuulla 1960 Suomen siviili- ja asevelvollisuusinvalidien liiton esitettyä sosiaaliministeriölle toimenpiteitä vaikeavammaisten invalidien työllistämiseksi. Ministeriö pyysi lausuntoa invalidihuollon neuvottelukunnalta, joka marraskuulla 1961 esitti perustettavaksi komitean tutkimaan invalidihuollon ja muun työhönsijoituksen edellyttämän kuntoutuksen kehittämistä ja käynnistämään koeohjelmia valtion tuella sekä varaamaan valtion menoarvioon siihen tarvittavat vuotuiset määrärahat.

Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriökin kiinnostui invalidien ja osatyökykyisten työllistämisestä ja sen aloitteesta perustettiin marraskuulle 1961 neuvottelukunta, jossa Suomen siviili- ja asevelvollisuusinvalidien liitto edusti – kuten Invalidihuollon asettamassa komiteassakin – DI Aarno Ranta Järvenpään invalidien ammattioppilaitoksesta. 17-jäsenisen neuvottelukunnan perustamista pidettiin ajankohtaisena, koska valtiolle siirtyneen yleisen työnvälityksen tehokas hoito vaatii myös työvoimatoimistojen kortistoissa olevien vaikeasti sijoitettavien työnhakijoiden huomioimista. Laajuudessaan se edusti niin suurta ihmisryhmää, ettei kansantaloudellisesti ollut mielekästä pitää sitä huoltotoimen alaisena työvoimareservinä, vaan se oli sopivin keinoin ohjattava tuotantoelämän palvelukseen. Työllistäminen on ulotettava invalidien lisäksi kaikkia vajaatyökykyisiä koskevaksi. Ei myöskään ollut tarkoitustenmukaista kustantaa valtion varoilla kahta erillistä työnvälitysverkostoa: työvoimahallinnon johtamaa yleistä ja sosiaaliministeriön johtamaa invalidien erikoisvälitystä.

”Meillähän oli kuusikymmentäluvun alussa suorastaan pulaa työvoimasta ja siksi haluttiin osatyökykyisetkin ruotuun ja luulisin, että juuri siitä syystä esiintyi tällaista kilpalaulantaa… Mutta että kouluneuvos Aarno Ranta oli mukana molemmissa toimikunnissa, sehän tietää pelkästään hyvää. Muistan varsin hyvin, kun itse olin Westendissä v. 1949 aloittamassa ammattiopintojani, niin silloin tuli tutkijoita pitkin maailmaa vähän niin kuin näyttämään Suomelle, miten invalidikoulutusta järjestetään, mutta se asia kääntyikin toisin päin. Todettiin nimittäin, että sehän onkin meillä huippuluokkaa ja niin rupesi YK lainaamaan meidän invalidiliiton kavereitamme. Kouluneuvos Ranta on tälläkin hetkellä YK:n palveluksessa maailmalla opettamassa vammaisten kuntoutusta. Suomi on tässä esimerkkimaa.”