Tuure Jaakko Kalervo Junnila (19. osa) 

Kokoomuksen kanta Efta-kysymyksessä ei Tuure Junnilan mukaan mitenkään riippunut puolueen mukana olosta hallituksessa. Kaikki muut hallitukseen suunnitellut ryhmät – skogilaisia lukuun ottamatta – tukisivat Eftaan liittymistä Junnilan mukaan, ”jos vain tasavallan presidentti tekee Suomen liittymisen suhteen myönteisen päätöksen”. Siksi hänen mukaansa Efta-kysymyksen ja hallituskysymyksen liittäminen toisiinsa ”on näin ollen asiallisesti perustelematonta ja vaikuttaa poliittiselta kiristykseltä”. Näin Junnila jatkoi asiasta:

Tuure Junnila.

”Koko tilanteen ydin on siinä, että ns. K-ryhmän politiikka, joka on näinä vuosina rakentunut Kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien poliittiselle diskriminoinnille ja sosiaalidemokraattisen puolueen piirissä tehdylle hajotustyölle, on juuri ajautumassa entistä pahempaan umpikujaan. Oli jo ennakolta selvää, että tällaisessa tilanteessa tultaisiin tarjoilemaan hallituksenjäsenyyssyöttejä joko eräille kokoomuslaisille tai ns. kolmannen linjan sosiaalidemokraateille. On masentavaa, että puolueemme edustajat näin auliisti ja sokeasti tarttuvat tällaisiin syötteihin ja auttavat siten K-ryhmää jälleen keinottelemaan eteenpäin tunnetuilla ”konsteillaan” kunniallisen ja rehellisen poliittisen ratkaisun asemasta. Ja kunniallisena ratkaisuna nykytilanteessa on vain joko sellainen enemmistöhallitus, jossa sekä Kokoomus että sosiaalidemokraatit, molemmat, ovat mukana, tai sitten eduskunnan hajotus ja uudet vaalit”. Kokoomuksen eduskuntaryhmä säästyi äänestykseltä 3.6.1960, koska asia raukesi Ruotsalaisen kansanpuolueen eduskuntaryhmän asetuttua äänestyksen jälkeen vastustavalle kannalle hallituksen osallistumiseen nähden.

Nils Meinander.

Tuure Junnila oli mukana ainoana kokoomuslaisena joidenkin yksityisten poliitikkojen muodostamassa epävirallisessa yhteistyöelimessä, joka etsi Urho Kekkoselle vakavasti otettavaa vastaehdokasta vuoden 1962 presidentinvaaliin. Muut ryhmän jäsenet olivat Ruotsalaisen kansanpuolueen edustaja Nils Meinander, sosiaalidemokraattien puoluesihteeri Kaarlo Pitsinki ja Suomen pientalonpoikien johtaja Veikko Vennamo. Tätä ryhmää täydennettiin myöhemmin sosiaalidemokraattien varapuheenjohtaja Olavi Lindblomilla, ruotsalaisten varapuheenjohtaja Torsten G. Aminoffilla sekä vielä myöhemmin sosiaalidemokraattien puheenjohtaja Väinö Tannerilla. Ryhmä halusi koota voimansa yhden vastaehdokkaan taakse. Mutta kuka olisi sopiva vastaehdokas Kekkoselle?

Klaus Waris.

Politiikan ulkopuolelta löytyi ensin Suomen Pankin pääjohtaja Klaus Waris, joka sai kannatusta muilta kuin ruotsalaisten maaseutuväestöltä. Kaikkein kiihkeimmin Klaus Warista vastusti Veikko Vennamo. Waris hylättiin ennen kuin häneen itseensä oltiin edes yhteydessä. Seuraavaksi nousi keskusteluissa ehdolle Helsingin piispa Martti Ilmari Simojoki (vuoteen 1928 Simelius, s. 17.9.1908 Uusikaupunki ja k. 25.4.1999 Helsinki). Väinö Tannerin johtama ryhmä lähti 1.2.1961 Simojoen kotiin taivuttelemaan häntä presidenttiehdokkaaksi. Piispa Simojoki kiitti kohteliaasti saamastaan kannatuksesta, mutta teki samalla selväksi, että hänen elämäntehtävä oli palvella kirkkoa.

Piispa Martti Simojoki.

Tuure Junnila koetti vielä seuraavana päivänä sitkeästi taivutella kirjeellään piispa Simojokea ehdokkaaksi, mutta Simojoki kieltäytyi entistä vakuuttavammin ehdokkuudesta. Nyt ehdokaspohdinnat kääntyivät oikeuskansleri Olavi Honkaan; häntä ryhmä ei pitänyt ”täysosumana”, mutta Junnilan mukaan tämä oli ”läpikäydystä huomattavasta nimikokoelmasta miltei ainoa, jonka taakse voitiin ajatella suunniteltua laajaa, useiden eri puolueiden muodostamaa koalitiota koottavaksi”.

Oikeuskansleri Olavi Honka oli luettavissa porvareihin, vaikka hän ei osallistunut aktiiviseen poliittiseen toimintaan. Tämä oli tärkeä seikka sosiaalidemokraatteja ajatellen. Junnilan arvion mukaan Honka olisi helposti perusteltavissa kokoomuslaisille. Ruotsalaisille oikeuskansleri Honka vetosi taas puolueen vanhaan laillisuustraditioon. Vennamolaisille istui ”rötösherrat kuriin”-argumentointi hyvin. Olavi Hongan taakse kaavailtiin myös Vapaamielisten liittoa sekä Suomen kansanpuoluetta, mutta heihin ei vielä oltu yhteydessä sen vuoksi, että kansanpuolueen johtajilla oli suhteita Urho Kekkoseen ja heihin ei tässä yhteydessä vielä luotettu tarpeeksi.

Kaarlo Pitsinki.

SDP:n Olavi Lindblom teki aivan ensimmäisen käynnin Olavi Hongan luona tiedustelemassa tämän halukkuutta presidenttiehdokkaaksi. Honka oli todella yllättynyt ehdotuksesta. Aluksi Honka kuitenkin suhtautui kielteisesti ehdotukseen, mutta lupasi Lindblomille harkita tämän ehdotusta vakavasti. Tämä jälkeen Olavi Honkaa lähestyi suurempi delegaatio, johon kuuluivat Junnila, Vennamo, Meinander, Aminoff sekä Pitsinki ja Lindblom. Mukana ryhmässä oli samoin tohtori Ahti M. Salonen, joka toimi ryhmän väliaikaisena sihteerinä. Lopulta Olavi Honka ilmoitti suostumuksensa ehdokkuuteen, mutta ainoastaan siinä tapauksessa, että hänen ehdokkuutensa taakse asettuu edustavan laaja koalitio.

Rafael Paasio.

Haasteista vaikeampi oli vielä edessä; tähän saakka toiminta oli ollut epävirallista ja kaikki oli tapahtunut julkisuudelta salassa. Nyt täytyi ehdokkuus tuoda julkiseksi ja perustaa laaja vaaliliitto. Yhteistyöelimen kesken tultiin siihen tulokseen, että sosiaalidemokraattien täytyi tehdä ensimmäinen aloite, koska heidän ryhmässään Hongan ehdokkuus vaatisi ilmeisesti eniten vaaliliitossa työstämistä. Epäilyt osuivat aivan oikeaan, sillä sosiaalidemokraattien kentällä asia herätti ärtymystä ja puolueen eduskuntaryhmäkään ei jäänyt siitä paitsi. Vain puolueen puoluetoimikunta 21.2.1961 kuullessaan asiasta oli valmis menemään Hongan taakse. Ainut vastustaja oli Kustaa Rafael Paasio (vuoteen 1906 Hellström, s. 6.6.1903 Uskela ja k. 17.3.1980 Turku), joka tuki vaaliliittoa, mutta ei innostunut Olavi Hongasta. SDP:n edustajista puheenjohtaja Väinö Tanner, puoluesihteeri Kaarlo Pitsinki ja eduskuntaryhmän puheenjohtaja Gunnar Henriksson kävivät 22.2.1961 henkilökohtaisesti pyytämässä oikeuskansleri Olavi Honkaa SDP:n presidenttiehdokkaaksi.

Tuure Junnila kertoi Kokoomuksen puheenjohtaja Jussi Saukkoselle 19.2.1961 epävirallisen työryhmän valmisteluista. Saukkonen oli tietoinen ryhmän olemassa olosta, mutta muulle puolueen johtoryhmälle esitys tuli melkoisena yllätyksenä. Puoluevaltuuston kokouksessa Jussi Saukkonen kertoi myöhemmin, että ”meillä ei ole ollut mahdollisuutta vaikuttaa puoleen eikä toiseen tässä kysymyksessä”. Kokoomuksen kentän väelle tieto tuli samoin yllätyksenä, mutta yllätys oli kuitenkin mieluinen. Olavi Hongan nuorempi veli, Aarne Honka, oli Kokoomuksen entinen kansanedustaja ja puoluesihteeri.

17.3.1961 Tuure Junnila kirjoitti Tauno Jalanille: ”Kokoomus tuntuu olevan, sikäli kuin varsinaisesta puolueväestä on kysymys, huomattavan yhtenäisesti Hongan ehdokkuuden takana. Tarkkaivaisuus on tästä huolimatta paikallaan, sillä puoluettamme lähellä olevien teollisuusmiesten joukossa on niitä (slickande bergsråd), jotka kulissien takana työskentelevät vahvasti Kekkosen puolesta. Näiden edessä yksi ja toinen puolueen edustajakin tuntuu aristelevan, mutta en usko kuitenkaan, että tämä voisi muuttaa puolueen kannanottoa. Parasta on kuitenkin pitää puoluekokouksen yhteydessä silmänsä auki.”

Veli Kaarlo Merikoski.

Kokoomuksen puoluekokouksen keskuuteen levitettiin kokouksen alla monistetta, jossa suositeltiin Maalaisliiton presidenttiehdokkaan kannattamista. Näillä hajotusyrityksillä ei kuitenkaan saatu mitään varsinaisesti aikaan. Kokouksessa, joka järjestettiin 15.-16.4.1961 ei esitetty vastaväitteitä, vaan puoluekokous nimesi oikeuskansleri Olavi Hongan puolueen presidenttiehdokkaaksi yksimielisesti. Suomen kansanpuolueen kiihkeä puheenjohtaja, oikeustieteilijä Veli Kaarlo Merikoski (s. 2.1.1905 Pyhtää ja k. 28.1.1982 Helsinki) uhosi, että Olavi Honka valitaan Kansanpuolueen presidenttiehdokkaaksi vain hänen kuolleen ruumiinsa yli. Kansanpuolueen puoluekokous asettui äänin 46-29 Hongan ehdokkuuden kannalle ja Marikoski jätti puheenjohtajan paikkansa. Merikosken tilalle valittiin Urho Kekkosen kiivas vastustaja, Harras Vilhelm Johannes Kyttä (s. 25.6.1912 Helsinki ja k. 12.3.1985 Helsinki).

Harras Vilhelm Johannes Kyttä.

Täydellisen yksimielisyyden vallitessa Olavi Hongan presidenttiehdokkuus meni läpi sekä Vapaamielisten liitossa että Suomen pientalonpoikien puolueessa. Tässä yhteydessä lienee hyvä aika esitellä merkittävä Urho Kekkosen poliittinen vastustaja, SMP:n perustaja ja puheenjohtaja, kansanedustaja, tullineuvos ja ministeri sekä varatuomari Veikko Emil Aleksander Vennamo (vuoteen 1938 Fennander, s. 11.6.1913 Jaakkima ja k. 12.6.1997 Helsinki). Veikko Fennander syntyi Karjalassa porvariskotiin. Isä Emil Fennander (1876-1940) oli Kansallis-Osake-Pankin Lahdenpohjan konttorin johtaja ja Maalaisliiton karjalaisia perustajia. Äiti Fanny Siviä (o.s. Haikala, 1883-1966) oli tyttökoulun käynyt. Veikko Fennander opiskeli Viipurissa ja valmistui ylioppilaaksi vuonna 1931. Hän aloitti oikeustieteen opinnot Helsingin yliopistossa ja suoritti ylemmän oikeustutkinnon 22-vuotiaana vuonna 1936, lakitieteen lisensiaatin tutkinnon vuonna 1937 ja sai varatuomarin arvon vuonna 1939.

Veikko Vennamo.

Veikko Vennamo omaksui jo varhain jyrkän kommunisminvastaisen asenteen; Vennamo toimi isänsä tavoin myös suojeluskunnassa. Hänet erotettiin opiskeluaikoinaan Viipurilaisesta osakunnasta, sillä hän ei suostunut liittymään Akateemiseen Karjala-Seuraan. Vennamo suoritti asevelvollisuutensa välirauhan aikana ja kotiutui vänrikkinä. Myöhemmin hän yleni vielä reservin luutnantiksi.

Tuure Jaakko Kalervo Junnila (18. osa) 

Tuure Junnila.

Urho Kekkosen presidentiksi tulon jälkeen Arvo Korsimon asema presidentin ja Maalaisliiton välisenä yhteyshenkilönä korostui. Kuitenkin arvostelu Korsimoa kohtaan alkoi lisääntyä pian, kun Maalaisliitto ei saanutkaan odotettua vaalivoittoa vuoden 1958 eduskuntavaaleissa. Arvo Korsimon ja Veikko Emil Aleksander Vennamon (vuoteen 1938 Fennander, s. 11.6.1913 Jaakkima ja k. 12.6.1997 Helsinki) välille syntyneet ristiriidat johtivat siihen, että Veikko Vennamo lähti Maalaisliitosta vuonna 1959 ja perusti oman puolueensa, Suomen Maaseudun Puolueen (SMP).

Veikko Vennamo.

K. A. Fagerholmin yöpakkashallituksen hajottua Maalaisliiton ministerien lähdettyä hallituksesta, Korsimaa päätti vastoin aikaisempia lupauksiaan mennä mukaan uuteen Vieno Johannes Sukselaisen hallitukseen eräänlaisena presidentti Urho Kekkosen luottomiehenä. Tähän ministerikauteen liittyi ns. Korsimon mutkan tapaus. Arvo Korsimon Liedosta hankkiman maatilan lähelle oltiin suunnittelemassa moottoritietä, mutta Arvo Korsimo sai vaikutusvallallaan muutettua tien linjauksen kulkemaan kauempaa maatilastaan. Tapausta käsiteltiin sekä tiedotusvälineissä että eduskunnan keskusteluissa, mutta lopulta oikeuskansleri Olavi Uno Viktor Honka (vuoteen 1905 Bremer, s. 7.4.1894 Kuusisto ja k. 29.4.1988 Helsinki) ilmoitti kantanaan, ettei Arvo Korsimo ollut ylittänyt tässä yhteydessä valtuuksiaan.

Olavi Honka.

Vuonna 1960 Arvo Korsimo joutui luopumaan Maalaisliiton puoluesihteerin tehtävistä kovan taistelun jälkeen. Sukselaisen hallituksen hajottua Korsimoa ei otettu mukaan uuteen Martti Juhani Miettusen (s. 17.4.1907 Simo ja k. 19.1.2002 Kauniainen) hallitukseen. Presidentti Urho Kekkonen järjesti Arvo Korsimolle paikan kesällä 1961 Nesteen johtokunnassa. Tässä tehtävässä Arvo Korsimo oli eläkkeelle siirtymiseen saakka vuoteen 1966. Arvo Korsimo osallistui aktiivisesti vielä vuoden 1962 presidentinvaalikampanjaan järjestäen rahoitusta Kekkosen vaalityötä varten. Vuonna 1961 Korsimaa pyysi salaisella kirjeellä Neuvostoliitolta rahallista apua Suomen presidentinvaaleja ja eduskuntavaaleja varten kukistamaan varsinkin Pohjois-Suomessa Maalaisliiton vastaisia voimia. Arvo Korsimo oli samoin mukana syrjäyttämässä Sukselaista Maalaisliiton puheenjohtajan paikalta vuonna 1964, koska Korsimo piti Sukselaista syypäänä siihen, että hän oli menettänyt puoluesihteerin paikkansa. Sukselaista pidettiin ulkopoliittisesti epäluotettavana henkilönä, koska hän oli vuonna 1963 tavannut Ruotsissa emigranttivirolaisten edustajia. Sukselaisen tilalle Maalaisliiton puheenjohtajaksi nousi Johannes Virolainen. Arvo Korsimo kuoli sydäninfarktiin 22.10.1969. Hänet haudattiin Sauvon hautausmaalle 31.10.1069.

Karl-August Fagerholm.

Karl-August Fagerholmin III hallituksen kohtalo sinetöityi jo viikkoja ennen joulua, kun Maalaisliiton ministerit ulkoministeri Johannes Virolaisen johdolla ilmoittivat jättävänsä hallituksen. Karl-August Fagerholmin hallitus hajosi lopulta tammikuussa 1959. Neuvostoliiton ja Suomen välejä kylmineet yöpakkaset alkoivat jälleen lämmetä nopeasti Fagerholmin hallituksen kaaduttua ja presidentti Urho Kekkosen annettua pääsihteeri Nikita Hruštševille Leningradissa lupauksen siitä, että Urho Kekkonen takasi henkilökohtaisesti Suomen ulkopolitiikan suotuisan jatkuvuuden jatkossakin. Sosiaalidemokraatit varsinkin antoivat ymmärtää, että koko yöpakkaskriisi saattoi olla jopa tilaustyötä.

18.2.1960 päivätyssä Kokoomusta käsittelevässä Yhdysvaltojen Helsingin-lähetystön laatimassa raportissa pohditaan muun muassa kysymystä puolueen johtamisesta. Yhdysvaltalaisten mielestä puolueen vaikutusvaltaisimmat ja näkyvimmät poliitikot olivat Päiviö Hetemäki, Toivo Antero Wiherheimo ja Tuure Junnila. Heistä yhdysvaltalaisten mielestä Päiviö Hetemäellä oli parhaat mahdollisuudet tulla jatkossa valituksi pääministeriksi tai jopa presidentiksi. Puolueen puheenjohtaja Jussi Saukkosta yhdysvaltalaiset eivät arvostaneet edes puolueen ”kakkosjoukkueeseen” kuuluvaksi, johon oli nimettynä Niilo Kosola, Erkki Tuule ja Erkki Hara. Suuria odotuksia yhdysvaltalaiset asettivat Kokoomuksen Nuorten Liitossa ansioituneelle Juha Rihtniemelle, joka tuli eduskuntaa 30-vuotiaana vuonna 1958.

Katajanokan Upseerikerholla 3.6.1956 järjestetty porvariyhteistyökokous, jonka kutsuivat koolle Helsingin yliopiston rehtori Paavo Ravila, professori T. M. Kivimäki ja vuorineuvos Paavo Viding. 67 porvarillisesti ajattelevan henkilön tilaisuuden käytännön organisoijat olivat Päiviö Hetemäki ja päätoimittaja Lei Tujunen. Kokouksessa kritisoitiin voimakkaasti eturyhmien kasvanutta valtaa ja etteivät porvaripuolueet kyenneet keskinäiseen yhteistyöhön. Käytännön porvariyhteistyö alkoi edistyä vasta Fagerholmin yöpakkashallituksen hajottua. Neuvotteluissa – mukana Kokoomuksesta olivat Hetemäki, Junnila, Rihtniemi, Tujunen ja Salminen – syntyi suunnitelma Vapaan Kansanvallan Liitosta eli porvarillisesta katto-organisaatiosta, jonka jäseniksi pääsivät kaikki kansanvaltaiset järjestöt, ”jotka kannattavat vapaata kansanvaltaa, tervettä parlamenttarismia ja vapaata markkinataloutta sekä tahtovat kansanvaltaisten voimien yhteistyötä ja yhteensulautumista”.

Vapaan Kansavallan Liiton perustamista pohjustettiin laajalla propagandakampanjalla, joka arvosteli ”vallitsevaa sisäpoliittista rikkinäisyyttä ja eripuraisuutta, kansanvaltaisia ja parlamenttaarisia muotoja ja tapoja loukkaavia menettelyjä, julkiseen elämäämme pesiytyneitä rappeutumisilmiöitä, kuten lahjusten ottoa, epärehellisyyttä, poliittista nepotismia, muilla kuin asiallisilla perusteilla tapahtuneita virkanimityksiä jne.”. Lisäksi joukko tunnettuja ja hyvämaineisia julkisuuden henkilöitä yhdessä järjestöjen luottamusmiesten kanssa julkaisi lehdistössä vetoomuksen, ”jossa suorin ja yksinkertaisin sanoin ehdotetaan kansainvälisten ryhmien yhteistyötä ja voimien kokoamista sisäpoliittisen elämämme tervehdyttämiseksi ja rauhoittamiseksi”.

Liiton toimintaan tukemaan uskottiin olevan mahdollista saada valtaosa Suomen porvarillisista ja sitoutumattomista lehdistä; lehtiryhmän levikki oli noin 700 0000 kappaletta eli yli kolmannes koko maan sanomalehdistön levikistä. Suunnitelma näytti hyvältä paperilla, mutta paperille se myös jäi. Hanke vuosi Maakansan välityksellä julkisuuteen ja aiheutti kohun. Vuodon lähteeksi paljastui Kokoomuksen puoluetoimisto, josta oli lähtenyt nimetön kirjelmä, joka vastusti ankarasti Vapaan Kansanvallan Liittoa. Kirjelmän laati puoluesihteerin töitä hoitanut Onni Rantala.

Juha Rihtniemi (s. 28.8.1927 Helsinki ja k. 12.1.1971 Helsinki).

Kokoomuksen sisällä Vapaan Kansanvallan Liiton suunnitelmissa mukana olleita syytettiin vallankaappausyrityksestä tai yrityksestä tuhota Kokoomus puolueena. Vuodon sattuessa sekä Junnila että Hetemäki olivat ulkomailla. Kovimpia syytöksiä esittivät eräät toiminnanjohtajat ja naisten liiton edustajat. Puheenjohtaja Saukkonen ei tehnyt mitään rauhoittaakseen tilannetta, pikemminkin hän lietsoi epäsopua puhumalla ”lippukarkuruudesta”. Puoluehallitukselle lähettämässään kirjelmässä Junnila, Rihtniemi, Salminen, Tujunen ja Lappi-Seppälä puuttuivat Saukkosen menettelyyn sekä puoluetoimiston kirjelmän sisältämiin väitteisiin siitä, että liiton asioita olisi valmisteltu salaperäisyydellä. Heidän mukaansa porvariyhteistyö olisi ”välttämätöntä ennen kaikkea voiman tunnossaan päivä päivältä vahvistuvan kommunismin vastustamiseksi ja samalla porvarillisen enemmistön palauttamiseksi seuraavissa eduskuntavaaleissa”.

Kirjelmässä todettiin: ”Ne piirit puolueessamme, jotka ovat asettuneet tällaista suunnitelmaa vastustamaan, eivät nähdäksemme ole riittävästi selvillä nykyisen tilanteen vakavasta luonteesta eivätkä niistä todellisista vaaroista, jotka tänä päivänä uhkaavat vapaata demokraattista yhteiskuntajärjestystämme. Kokoomuksen tehtävänä olisi näissä oloissa allekirjoittaneiden käsityksen mukaan asettua johtamaan tällaisia yhteistoimintahankkeita, eikä suinkaan niitä vastustamaan”.

Päiviö Hetemäki.

Tuure Junnila ja Päiviö Hetemäki olivat eri linjoilla siitä asiasta, tulisiko Kokoomuksen olla mukana laajapohjaisessa hallituksessa, jossa skogilaiset edustivat vasemmistoa. Ratkaisu tapahtui kesällä 1960 ja se jakoi kokoomuslaiset kahteen leiriin. Helmikuussa 1960 Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi valittu Hetemäki kävi neuvotteluja enemmistöhallituksesta, mutta tässä kokoonpanossa sosiaalidemokraatteja edustaisivat sosiaalidemokraattisen opposition edustajat. Junnilaa vaivasi se, että näissä kaavailuissa vasemmisto saisi hallitukseen isomman edustuksen, kuin heidän vahvuus eduskuntapaikoilla mitattuna edellytti. Presidentti Kekkonen oli Hetemäen kanssa keskusteluissa sanellut ehdoksi porvarillis-skogilaisen enemmistöhallituksen muodostamisen edellytyksenä Efta-kysymyksen myönteiselle ratkaisulle.

Junnila oli tiukasti hallitukseen menoa vastaan. 3.6.1960 Kokoomuksen eduskuntaryhmä kokoontui ja Junnila kertoi siitä näin: ”Olimme kaikki aivan yksituumaisesti sillä kannalla, että Suomen oli tavalla tai toisella päästävä tämän Englannin aloitteesta ja ympärille juuri muodostuneen vapaakauppa-alueen jäsenyyteen”. Läheskään kaikki ryhmässä eivät kuitenkaan yhtyneet Hetemäen kantaan hallitusasiassa.

 Tuure Jaakko Kalervo Junnila (17. osa)

Maalaisliito pää-äänenkannattaja Maakansa – lehti on perustettu Viipurissa vuonna 1908 – piti oikeistolaisten toistuvia vakuutteluja ulkopolitiikan päämääriä koskevasta yksimielisyydestä vain pelkkänä sumutuksena ja lehti väitti, että ”Junnilan takana on melkoisen voimakas kokoomuslainen ryhmittymä, jonka mielestä ulkopoliittista linjaamme olisi ehdottomasti tarkistettava”. Maakansa jatkoi myös: ”Loppujen lopuksi on tietenkin surkeaa, että tässä maassa vaikuttaa sellaisia henkilöitä kuin Junnila, vieläpä poliittisilla johtopaikoilla, henkilöitä, jotka eivät ole mitään mistään oppineet, eivät ainakaan muuta kuin taidon kilkutella ’pahoja kelloja’”. Eduskuntavaaleja edeltävissä puheissaan ja kirjoituksissaan heinäkuussa 1958 Tuure Junnila keskittyi pääasiassa talous- ja sisäpoliittisiin aiheisiin. Kesäkuussa 1958 Tuure Junnila lähetti Kokoomuksen lehdistölle artikkelin, Unkarin tuomiot ja Suomen vaalit, josta tässä pieni siteeraus:

”Unkarin tapaukset, sekä kahden vuoden takaiset että nämä aivan tuoreet” – Tuure Junnila viittaa tässä Unkarin kansannousun johtomiesten teloituksiin, jotka suoritettiin 16.6.1958 – ”muistuttavat meitä juuri vaalien kynnyksellä hyvin puhuvalla tavalla siitä tosiasiasta, että meillä on maassamme kokonainen suuri puolue, kommunistinen puolue, joka avoimesti pyrkii Unkarin tapaiseen ’kansandemokratian’ järjestelmän pystyttämiseen myös meidän maahamme”. Kysymys oli Tuure Junnilan mukaan tulevissa vaaleissa ”sen länsimais-pohjoismaisen, vapauteen perustuvan oikeus-, yhteiskunta- ja talousjärjestelmän puolustamisesta, jonka me olemme perineet ja joka on meidän oloissamme tosiasiallisesti jatkuvasti kommunistisen, vapauden riistoon, väkivaltaan ja sortoon nojaavan järjestelmän uhkaamana”.

SKDL oli heinäkuun eduskuntavaalien 1958 suurin voittaja saaden 50 paikkaa, seitsemän paikkaa enemmän kuin edellisellä kerralla. Maalaisliitto ja sosiaalidemokraatit olivat vaalien suurimmat häviäjät; kumpikin sai eduskuntaan 48 kansanedustajaa. Kokoomus sai 29 edustajaa, ruotsalaiset 14 paikkaa, Suomen kansanpuolue kahdeksan paikkaa ja sosiaalidemokraattinen oppositio kolme paikkaa. Vaalien voittaja SKDL jätettiin hallitusneuvotteluista pois ja pääministeri Karl-August Fagerholm muodosti enemmistöhallituksen, johon sosiaalidemokraattien lisäksi kuuluivat Kokoomus, Maalaisliitto, Suomen kansanpuolue sekä Ruotsalainen kansanpuolue.

Tuure Junnilan ministerikausi jäi todella lyhyeksi (noin puoli vuotta) hänen toimiessaan valtiovarainministerinä Sakari Tuomiojan hallituksessa syksystä 1953 kevääseen 1954. Sen jälkeen Junnilalla ei ollut mitään käytännöllisiä mahdollisuuksia päästä ministeriksi tai tulla puolueensa palkituksi huippuviroilla. Urho Kekkonen teki kaikkensa, että Junnila pysyi paitsiossa kaikista merkittävistä poliittisista tehtävistä. Tavoilleen uskollisesti Tuure Junnila esiintyi Fagerholmin hallitusneuvotteluissa sen verran oppositiohenkisesti, että Junnila pelasi jo sillä itsensä ulos ministeripaikoilta. Valtiovarainministeriksi Junnila tuskin olisi edes toivonut pääsevänsä, koska näki, että Kokoomuksen neuvottelijat suostuivat kompromisseihin ja antautuivat ”suurin piirtein ehdoitta Maalaisliiton perusvaatimusten edessä”.

Otto Wille Kuusinen.

Neuvostoliiton ja Suomen keskinäiset suhteet viilentyivät huomattavasti pian Fagerholmin III hallituksen nimittämisen jälkeen. Neuvostoliitto syytti ensin Fagerholmin hallitusta Otto Wille Kuusisen (Otto Wilhelm Kuusinen, s. 4.10.1881 Laukaa ja k. 17.5.1964 Moskova) viisumivaikeuksista, vaikka jo edellinen hallitus oli evännyt Kuusiselta maahantuloluvan. Seuraavaksi suurlähettiläs Viktor Zaharovitš Lebedev (1900-1968) poistui mielenosoituksellisesti Suomesta tekemättä protokollan vaatimia jäähyväiskäyntejä. Painostaakseen Suomea Neuvostoliitto jumiutti kaikki meneillään olleet kaupalliset neuvottelut. Vihdoin näytti siltä, että koko kaupankäynti olemassa olevienkin sopimusten pohjalta voisi katketa. Tämä kaiken lisäksi neuvostolehdistö julkaisi kiihtyvällä nopeudella Karl-August Fagerholmin hallituksen totaalista kelvottomuutta.

Viktor Lebedev.

Tätä aikaa kutsuttiin yöpakkasten kaudeksi syksyllä 1958. Neuvostoliiton myötäilyyn yhtyivät Fagerholmin hallitukseen skeptisesti suhtautuneet kommunistit sekä maalaisliittolaisten lehdistö; lopulta jenkan jatkoksi liittyi vielä presidentti Urho Kekkonen, joka varsin selkeästi osoitti, ettei Fagerholmin hallitus nauttinut presidentin luottamusta. Tuure Junnila vertaili kirjassaan, Suomen taistelu turvallisuudestaan ja puolueettomuudestaan, presidentti Urho Kekkosen toimintaa vuonna 1958 presidentti Juho Kusti Paasikiven toimintaan vuonna 1948. Karl-August Fagerholmin sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallituksen asettamisen jälkeen vuonna 1948 elettiin myös samanlaista hyytävää jaksoa Neuvostoliiton ja Suomen suhteissa.

Tuure Junnila katsoi Paasikiven tuolloin olleen ”lojaali juuri nimittämälleen hallitukselle, eikä antanut Neuvostoliiton harjoittaman hiljaisen painostuksen vaikuttaa itseensä. Painostus häipyikin vähitellen olemattomiin, ja Suomen ja Neuvostoliiton suhteet palasivat normaalille kannalle Neuvostoliitto ei Paasikiven presidenttikauden aikana tämän jälkeen enää puuttunut Suomen hallituskysymyksiin”. Presidentti Urho Kekkosen ”reaktio vuoden 1958 syksyn ’yöpakkasiin’ oli toisenlainen kuin presidentti Paasikiven käyttäytyminen vastaavanlaisessa tilanteessa vuosikymmentä aikaisemmin. Hän alkoi avoimesti painostaa omaa puoluettaan, maalaisliittoa, vetämään ministerinsä pois Fagerholmin hallituksesta ja siten kaatamaan sen”.

Tuure Junnila puhui 17.11.1958 Tampereen suomalaisella klubilla, jossa hän käsitteli puheessaan tuolloin ajankohtaista ulkopoliittista kriisiä. Junnila lausui tuolloin käsityksenään, että ”kriisistä kyllä aikanaan selvitään, jos vain nykyisissä hallituspuolueissa hermot kestävät”. Junnilan mukaan täytyi erityisesti tarkkailla Maalaisliiton toimintaa, jonka avulla Fagerholmin hallitus saatiin rakennettua. Taipuisiko hallitus kovan painostuksen edessä, jota siihen kohdistivat Neuvostoliitto, presidentti Urho Kekkonen, Maalaisliiton puoluesihteeri Arvo Ilmari Korsimo (vuoteen 1934 saakka Korsman, s. 7.3.1901 Sauvo ja k. 22.10.1969 Lieto)?

Arvo Ilmari Korsimo.

Arvo Korsimon vanhemmat olivat maanviljelijä Vihtori Korsman ja Siina Korsman. Vuosina 1923-1935 Korsimo toimi maanviljelijänä kotipitäjässään Sauvossa. Hän oli mukana Sauvon kunnallispolitiikassa ja suojeluskunnassa. Arvo Korsimo ajautui erimielisyyksiin useiden sauvolaisten kanssa ja hän menetti kunnalliset luottamustehtävänsä ja hänet myös erotettiin suojeluskunnasta. Korsimo siirtyi sen jälkeen Maalaisliiton puoluetyöntekijäksi; hän toimi puolueen Varsinais-Suomen piirin sihteerinä vuodesta 1936 alkaen. Korsimon väitettiin syyllistyneen rintamakarkuruuteen talvisodassa Kultakummun taistelun yhteydessä. Väitteen toivat esille vasta 1950-luvulla Korsimon vastustajat, mutta sitä ei tuolloin pystytty näyttämään toteen. Jatkosodan vuosina Arvo Korsimo toimi Aseveliliiton Turun piirin palveluksessa.

Korsimo siirtyi sodan jälkeen Urho Kekkosen johtaman ns. K-linjan kannattajaksi. Tämä Maalaisliiton ryhmittymä korosti hyvien Neuvostoliiton-suhteiden merkitystä ja sen ydinryhmän muodostivat Kekkosen ja Korsimon ohella Ahti Karjalainen, Kauno Kleemola ja Eino Kivivuori. Arvi Korsimo siirtyi Helsinkiin Maalaisliiton vaalipäälliköksi ja auttoi puoluetta vaalivoittoon vuoden 1948 eduskuntavaaleissa. Vuonna 1950 Korsimo organisoi Urho Kekkosen presidenttivaalikampanjan ja aloitti myös Maalaisliiton tukimiesverkoston luomisen. Urho Kekkosen tukema Korsimo valittiin vuonna 1952 Maalaisliiton puoluesihteeriksi.

Arvo Korsimo aloitti 1950-luvun alussa Maalaisliiton ja kommunistien välisen yhteistyön ja hankki näiltä tukea Urho Kekkosen johtamalle hallitukselle. Maalaisliitto meni mukaan samoin Maailman rauhanneuvostoon ja Rauhanpuolustajat-järjestöön. Arvo Korsimo halusi näin lisätä puolueen luotettavuutta Neuvostoliiton silmissä. Korsimolla oli kuitenkin vastustajia puolueen oikeistosiiven keskuudessa ja puoluesihteerivaalin hänelle hävinneestä Johannes Virolaisesta alkoi myös kehittyä vastavoima Arvo Korsimolle. Korsimo perusti myös kaksi säätiötä huolehtimaan varainhankinnasta Maalaisliitolle. Vuonna 1950 perustettu Maaseudun Säätiö hankki lahjoituksia elinkeinoelämältä ja sen rahoilla tuettiin puolueen tukimiesverkoston toimintaa. Maaseudun Yhteisvaliokunta taas oli tarkoitettu nimenomaan K-linjan toiminnan tukemiseen ja Kekkosen vaalityön rahoitukseen. Yleisvaliokunta sai suurimman osan varoistaan Raision Tehtaat Oy:ltä ja myös Neuvostoliitto antoi sille taloudellista tukea Kekkosen vaalikampanjoiden rahoittamiseen.

Korsimon tukimiesverkko ja organisointitaito sekä hyvä vaaliteemojen valinta tuottivat Maalaisliitolle vaalivoiton vuoden 1954 eduskuntavaaleissa. Korsimo pyrki erityisesti saamaan Pohjois- ja Itä-Suomen syrjäseuduilla asuvat ”korpikommunistit” Maalaisliiton taakse. Välittömästi eduskuntavaalien jälkeen Korsimo aloitti vaalityön Urho Kekkosen hyväksi seuraavissa vuoden 1956 presidentinvaaleissa. Korsimo loi Kekkoselle imagon savupirtissä syntyneenä koko kansan presidenttinä ja J. K. Paasikiven ulkopoliittisen linjan jatkajana. Korsimo taktikoi presidentinvaalien aikana kommunistien kanssa niin, että mustana hevosena esiin nostettu Paasikiven uudelleenvalinta estyi. Palkkioksi Kekkosen hyväksi tekemästään vaalityöstä Korsimo sai kanslianeuvoksen arvonimen vuonna 1956.

 Tuure Jaakko Kalervo Junnila (16. osa)

Tuure Jaakko Kalervo Junnila.

Neuvostoliiton miehittämien maiden kansanrintamakausi ja kansandemokratiavaihe loppui kominformin perustamiseen syyskuussa 1947 ja kommunistit kuristivat otettaan Unkarissa. Maan muuttamista neuvostomallin kaltaiseksi proletaarin diktatuuriksi ryhdyttiin ajaa määrätietoisesti. Sosiaalidemokraattinen puolue liitettiin kommunistiseen puolueeseen kesäkuussa 1948 ja uuden puolueen nimeksi otettiin Unkarin työväenpuolue. Nopeasti katkaistiin samoin kaikki yhteydet länteen. Työväenpuolueen valta sinetöitiin vaaleilla toukokuussa 1949 ja vaalien kaikki ehdokkaat olivat työväenpuolueen asettamia.

Stalinin patsas kaadettiin Budapestissa 23.10.1956.

Unkarissa alkoi heti Stalin-kultin kaltainen henkilöpalvonta, jonka kohteena oli Mátyás Rákosi. Kansaa valvoi ja suoritti puhdistuksia Valtion Turvallisuuden Virasto eli ÁVH. ÀVH:n kuulustelumenetelmiin kuului mm. valvottamiset, valeteloitukset ja kuulusteltavien perheenjäsenten uhkailu. Kuulusteluja seurasivat näytösoikeudenkäynnit, jotka johtivat usein teloituksiin. Neuvostoliiton komento höltyi Josef Stalinin kuoltua (Josef Vissarionovitš Džugašvili, s. 18.12.1878 Gori ja k. 5.3.1953 Moskova) 5.3.1953 myös Unkarissa ja alkoi ”suojasää”. Kansalla oli toiveita uudistuksista, kun neuvostojoukot vetäytyivät toukokuussa 1955 Itävallasta ja neuvostojoukkojen pitäminen Unkarissa oli muuttunut perusteettomaksi. Helmikuussa 1956 Neuvostoliiton kommunistisen puolueen 20. puoluekokouksessa nousivat Josef Stalinin tekemät rikokset ja henkilökultin haitalliset vaikutukset esille, vaikka Nikita Hruštšovin vahva puhe aiheesta päätettiin kuitenkin salata toistaiseksi.

Josef Stalin.

23.10.1956 alkanut Unkarin kansannousu mielenosoituksineen aiheutti turvallisuusjoukkojen vastatoimenpiteitä; turvallisuusjoukot alkoivat tulittaa mielenosoittajia yöllä ja Neuvostoliitosta kutsuttiin apujoukkoja kansannousua taltuttamaan. Sotilaita tuli pian 150 000 ja 6 000 panssarivaunua ja välittömiä kuolonuhreja oli noin 3 000, mutta haavoittuneitakin oli noin 15 000. Neuvostosotilaitakin kuoli taisteluissa noin 700. Vähintään 180 000 ihmistä pakeni Unkarista pois. Suomi ei ottanut Unkarista pakolaisia vastaan. Jälkeenpäin 360 kuolemantuomiota laitettiin Unkarissa käytäntöön ja eri pituisia vankilatuomioita tuli 16 000 ihmiselle. Suomen virallinen reaktio Unkarin kansannousuun oli hyvin varovainen. Urho Kekkonen oli juuri hiljan tullut presidentiksi, kun kriisi alkoi. Kekkonen huolestui syvästi tapahtuneesta ja hän piti kolmannen maailmansodan syttymistä näiden tapahtumien vuoksi mahdollisena.

Mielenosoittajia Budapestissa 25.10.1956.

Puna-armeija kiirehti Unkarin "apuun" lokakuussa 1956.

Dosentti Juhani Martti Kalervo Suomi (s. 15.2.1943 Helsinki) kirjoitti vuonna 1992 Urho Kekkosen elämäkerrassaan, että Kekkonen oli tarjoutunut Unkarin kriisin välittäjäksi. Urho Kekkosen tarjous kuitenkin torjuttiin; Neuvostoliitto vastasi, että kyseessä oli kommunistileirin sisäinen asia, johon ei ulkopuolisten sopinut puuttua. Yhdistyneissä kansakunnissa Unkarin kansannousua käsiteltäessä Suomi oli ollut jäsenenä vasta vuoden päivät. Suomi asettui tukemaan päätöslauselmaehdotusta, jossa ei esitetty pakotteita Neuvostoliittoa vastaan, vaan vedottiin unkarilaisten vapauden ja itsemääräämisoikeuden puolesta. Presidentti Urho Kekkonen määräsi YK-valtuuskunnan pidättymään kaikista sellaisista äänestyksistä, joissa arvosteltiin Neuvostoliittoa. Ratkaisevassa äänestyksessä YK:n yleiskokous hyväksyi päätöslauselman, jossa Neuvostoliittoa vaadittiin lopettamaan sekaantuminen Unkarin sisäisiin asioihin ja vetämään joukkonsa pois kriisialueelta. Päätöslauselman puolesta äänesti 50 maata ja kahdeksan itäblokin maata vastusti sitä. 15 maata – näiden maiden joukossa myös Suomi – pidättäytyi äänestyksestä.

Egyptin presidentti Gamal Abdel Nasser.

Samaan aikaan loka-marraskuussa 1956 Unkarin kansannousun kanssa tapahtui myös iso viikon mittainen konflikti Englannin, Ranskan ja Israelin hyökätessä Egyptiin 250 000 miehen voimalla. Egyptin johtaja Gamal Abdel Nasser (s. 15.1.1918 Aleksandria ja k. 28.9.1970) oli kesällä 1956 itsepäisesti noussut uhmaamaan länsivaltoja kansallistamalla Suezin kanavan. Kriisin seurauksena kanava oli suljettuna kuukausia. Tässä Suezin konfliktissa Suomi äänesti 64 maan mukana – mm. Neuvostoliiton – Yhdysvaltojen esittämän, aseellisen toiminnan lopettamiseen sekä joukkojen poisvetämiseen kehottavan päätöslauselmaehdotuksen puolesta. Suomen epäjohdonmukainen menettely näissä äänestyksissä herätti Suomessa paljon huomiota. Selitykseksi annettiin viralliselta taholta, että Suomen tulee välttää suurvaltaryhmittymien välisiä ristiriitaisuuksia. Samalla kannalla voitiin muka olla, jos molemmat, sekä Neuvostoliitto että Yhdysvallat ovat samalla kannalla. Jos maat olisivat eri kannoilla – niinkuin Unkarin asiassa olivat – täytyisi Suomen olla vaiti.

Tuure Junnila pääsi rusikoimaan 30.11.1956 Suomen eduskunnassa käydyssä keskustelussa Suomen ulkopoliittista linjaa ja sen puolueellisuutta/puolueettomuutta. Junnilan mukaan Suomen antamat viralliset selitykset ontuivat pahasti. Esimerkkinä Tuure Junnila käytti Yhdysvaltojen vastustamaa ja Neuvostoliiton kannattamaa ehdotusta, jonka mukaan Kiinan olisi syrjäytettävä Formosa Kiinan edustajana YK:ssa. Junnila lausui mm. näin: ”Jos meidän YK-äänestyksiämme ohjaavana eräänä perusperiaatteena todella olisi ollut välttää kannanottoa sellaisissa kysymyksissä, joissa Yhdysvallat ja Neuvostoliitto ovat vastakkaisilla linjoilla, meidän olisi tietysti pitänyt pidättäytyä äänestyksistä myöskin Kiinan tapauksessa.”

Näin ei kuitenkaan tapahtumat menneet, vaan Suomi tuki Neuvostoliittoa äänestyksessä Yhdysvaltojen kantaa vastaan, mikä kansanedustaja Tuure Junnilan mukaan kertoi siitä, että Suomen äänestyskäyttäytymistä ohjasikin tosiasiallisesti ”pyrkimys äänestää Neuvostoliiton kannan mukaisesti tai ainakin tavalla, joka on omansa mahdollisimman vähän herättämään epäluuloja ja ärtymystä mahtavassa itäisessä naapurissa”. Junnila jatkoi: ”Tämä onkin tietysti mitä painavin näkökohta, jota jokaisen kysymyksiin asiallisesti kantaa ottavan on mitä tarkkaavaisimmin kuunneltava sillä sen esille marssittaminen ei ilman muuta lopeta asiallista keskustelua tästä kysymyksestä. Sillä noudattamallamme menettelyllä näyttää toisaalta olevan se vakava heikkous, että se ei tunnu olevan sopusoinnussa meidän puolueettomuuspyrkimyksemme kanssa. Se tapa, jolla olemme YK-äänestyksiin suhtautuneet, ei voine olla sanan todellisessa merkityksessä puolueettoman valtion menettelyä. Me olemme tosiasiallisesti äänestäneet tavalla, joka asettaa meidät jonnekin puolueettoman valtion ja satelliittivaltion välille.”

Jälleen touko-kesäkuun 1958 vaihteessa kansanedustaja Tuure Junnila puuttui Suomen harjoittamaan puolueettomuuspolitiikkaan, kun presidentti Urho Kekkosen Neuvostoliiton vierailun yhteydessä julkaistiin kommunikea. Junnila julkaisi kirjoituksen, jonka otsikko oli: ”Moskovan kommunikea ja Suomen puolueettomuus”. Kirjoituksessaan Junnila korostaa tapansa mukaan, että Suomen ulkopolitiikan päälinjasta ei vallitse mitään erimielisyyttä. Maamme ulkopolitiikka rakentui ja sen tuli rakentua erityisesti kahden pyrkimyksen varaan: ”Nämä ovat meidän pyrkimyksemme säilyttää luottamukselliset, ystävälliset, hyvät suhteet maailmanvaltanaapuriimme Neuvostoliittoon sekä toisaalta meidän pyrkimyksemme pysytellä suurvaltojen välisten ristiriitojen ulkopuolella, ts. noudattaa maailmanpolitiikan suurissa kiistakysymyksissä varovaista puolueettomuuspolitiikkaa.”

Tuure Junnila oli ilokseen pistänyt merkille Moskovan kommunikeaan kirjatun molemminpuolisen toteamuksen siitä, että ”harjoittamalla rauhantahtoista ja puolueetonta ulkopolitiikkaa” sekä ”pysymällä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella” Suomi ”myötävaikuttaa arvokkaalla tavalla kansainvälisen yhteisymmärryksen kehittymiseen ja edistää siten omalta osaltaan maailmanrauhan asiaa”. Tämän lausuman jälkeen em. kommunikeassa otettiin kantaa kuitenkin useisiin kansainvälisen politiikan ajankohtaisiin kiistakysymyksiin tavalla, joka Tuure Junnilan mielestä ei sopinut yksiin puolueettomuuspyrkimyksemme kanssa. ”Suomen ja Neuvostoliiton valtiolliset johtohenkilöt” ilmoittivat kommunikeassa muun muassa puoltavansa ”ydin- ja rakettiaseista vapaan vyöhykkeen aikaansaamista Keski-Euroopassa”, samoin kuin sitäkin, ”että Kiinan kansantasavalta saa oikeutetun sijansa Yhdistyneissä Kansakunnissa”.

Täysin riippumatta esitettyjen mielipiteiden asiasisällöstä, Tuure Junnilan mielestä oli selvää, ”että tällainen kannanotto ei ole enää sitä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella pysyttelevää varovaisen puolueettomuuden linjaa, jota me olemme tähän asti pyrkineet ulkopolitiikassamme noudattamaan”. Tuure Junnila jatkoi vielä: ”Onko nyt siis kysymys ulkopolitiikkamme linjan tietoisesta tarkistamisesta? Tai onko ehkä kysymys sen seikan suorasukaisesta tunnustamisesta, että puolueettomuus on tähänkin asti ollut meidän politiikassamme pelkkä fraasi levottomien kansalaisten mielen rauhoittamiseksi? Onko tämä kaikki käsitettävä niin, että meidän ulkopolitiikkamme johdon käsityksen mukaan pienellä maalla ei ylipäänsä voi ollakaan reaalisia edellytyksiä todelliseen puolueettomuuspolitiikkaan?”

Ylikapellimestari Hannu Lintu sai sakkorangaistuksen 

Suomen kansallisoopperan ja -baletin ylikapellimestari Hannu Petteri Lintu (s. 13.10.1967 Rauma) sai tuomion huumausainerikoksesta Itä-Uudenmaan käräjäoikeudessa. Rikos tapahtui Vantaalla 7.11.2023. Haastehakemus on tullut vireille 12.3.2024. Kapellimestari Hannu Lintu oli ainut vastaaja eli muita henkilöitä ei syytetty rikoksesta. Hannu Lintu tuomittiin 25 päiväsakkoon, joka rahana hänen tuloillaan tarkoittaa 4050 euroa. Sakon lisäksi Hannu Linnun tulee suorittaa rikosuhrimaksuna 80 euroa. Käräjäoikeuden tuomio ei ole vielä lainvoimainen. Hannu Lintu vaati ensisijaisesti, että hänet jätetään tuomitsematta rangaistukseen teon vähäisyyden vuoksi. Toissijaisesti Lintu vaati, että hänen sakkorangaistusta kohtuullistetaan. Vastineessaan Hannu Lintu esitti, kuinka hän kansainvälisesti arvostettuna muusikkona joutuu matkustamaan paljon ja sen vuoksi hän kärsii muun muassa kovaa aikaerorasitusta.

Ylikapellimestari Hannu Lintu.

Syyttäjän haastehakemuksen mukaan Hannu Lintu on laittomasti tuonut tai yrittänyt tuoda postitse Slovakiasta Suomeen huumausaineeksi luokiteltavia lääkeaineita. Slovakiasta Lintu tilasi 90 kappaletta alpratsolaamia vaikuttavana aineena sisältäviä Gelenika Ksalol Alprazolam 1 mg -tabletteja. Hannu Lintu on haastehakemuksen mukaan tilannut lääkelähetyksen toimitettavaksi kotiosoitteeseensa. Lintu ei kuitenkaan koskaan saanut tilaamaansa pakettia, sillä paketti jäi Tullin takavarikkoon.

Kapellimestari Hannu Lintu on esitutkinnassa myöntänyt syyllistyneensä tapauksessa teonkuvauksen mukaiseen menettelyyn, mutta Lintu kuitenkin kiistää tekonsa tahallisuuden. Hannu Lintu kertoi tilanneensa Slovakiasta lääkkeitä nukahtamisvaikeuksiinsa Englannissa, jotka sittemmin jäivät Tulliin viime marraskuussa. Hannu Lintu on käyttänyt samaa lääkettä aikaisemmin lääkärin määräyksestä Suomessa. Sittemmin parikin lääkäriä on kieltäytynyt kirjoittamasta lääkettä reseptillä. ”Miksi lääkkeitä, jotka ovat ihmisille hyvin tarpeellisia, määrätään niin kitsaasti?”, kummastelee Hannu Lintu.

Ksalol-lääketuote on alpratsolaami-valmiste, jolla on muun muassa rauhoittava vaikutus. Suomessa Alpratsolaami on yleisesti käytetty bentsodiatsepiineihin kuuluva lääkeaine, mutta Ksalol-nimisenä lääkevalmisteena sitä ei ole Suomessa myynnissä apteekeissa. Alpratsolaamia myydään Suomessa muun muassa tuotenimillä Alprazolam ja Xanor, jotka kuuluvat kolmiolääkkeisiin.

Nuorison keskuudessa Turun seudulla on Ksalol-nimistä lääkettä käytetty aikaisemmin päihtymistarkoitukseen. Kyseistä lääkettä on esiintynyt kaupungin katukaupassa jo jonkin aikaa. Turun seudulla havaittiin jo viime vuonna useita lääkkeeseen liittyviä ja sairashoitoa vaativia myrkytystapauksia.

Tuure Jaakko Kalervo Junnila (15. osa) 

Tuomiojan valitsijamiehet päättivät siten äänestää toisessa äänestyksessä Sakari Tuomiojaa; he luottivat vielä jonkin verran siihen, että tukea tulisi myös ruotsalaisilta, jolloin olisi ollut mahdollista saada kokoon 77 ääntä, millä äänimäärällä Tuomioja olisi päässyt kolmanteen äänestykseen. Kaikille oli kuitenkin selvää, että kommunistit pystyivät hajauttamaan äänensä siten, että Tuomioja pelautuisi kolmannelta äänestyskierrokselta pois. Näin ratkaisevaan kolmanteen äänestykseen jäisivät K. A. Fagerholm ja Urho Kekkonen.

Tuure Junnila tarkastaa tuoreen kansanedustajan valtakirjaa.

Koska Tuomiojan valitsijamiehillä olisi edessä lopulta vain huonoja vaihtoehtoja, tulisi ryhmän valita vaihtoehdoista vähiten huono vaihtoehto. Puoluesihteeri Honkala korosti, että kukaan ryhmästä ei saisi äänestää tyhjää. Ryhmän keskustelussa ilmeni selvästi, että Fagerholmia pidettiin vähemmän huonona vaihtoehtona ja ainoastaan Oiva Turunen ilmoitti rohkeasti äänestävänsä Kekkosen puolesta kolmannessa äänestyksessä. Tässä vaiheessa ryhmälle tuotiin tietoa sosiaalidemokraateilta, jonka tiedon mukaan J. K. Paasikivi olisi suostunut käytettäväksi, jos hän saisi riittävän kannatuksen. SDP:n Väinö Tanner, Väinö Leskinen ja Emil Skog pitivätkin Paasikiveä parempana vaihtoehtona kuin Fagerholmia. Emil Skog oli soittanut puhelun Paasikivelle ja saanut hänet ylipuhuttua siinäkin tapauksessa, että Maalaisliitolta ei tulisi tukea hänelle.

Väinö Tanner.

Nyt Tuomiojan valitsijamiehet katsoivat tilanteen muuttuneen aivan uudeksi ja päättivät tässä uudessa tilanteessa äänestää Paasikiven puolesta. Suunnitelmiin tuli kuitenkin jälleen äkkiä muutos, kun sosiaalidemokraattien neuvottelijat eivät onnistuneet saada ryhmässään läpi päätöstä Paasikiven äänestämisestä toisella kierroksella. Ryhmän sisällä varsinkin Urho Kekkosen kanssa jo vuosia yhteistyötä tehnyt Penna Tervo tukijoukkoineen vastusti Paasikiven äänestystä. SDP lopulta päätti sisäisten neuvottelujen jälkeen toisella äänestyskerralla äänestää Fagerholmia ja vasta kolmannella kierroksella äänestää Paasikiveä, jos Fagerholm ei olisi äänestyksessä enää mukana.

Penna Tervo oli Kekkosen luottomiehiä.

Näin menetellen SDP pelasi tilanteen ratkaisun kommunistien käsiin; kommunistit pystyivät hyvin helposti 56 ääntään jakamalla sopivasti Fagerholmin ja Kekkosen kesken saamaan em. kandidaatit viimeiselle eli kolmannelle äänestyskierrokselle. Hieman ennen toista äänestystä Hertta Kuusinen ja Aimo Aaltonen tapasivat Maalaisliiton neuvottelijoita ja tapaamisessa sovittiin Johannes Virolaisen mukaan, että ”selvästi ja ilman mitään tulkintoja kommunistit jakavat äänensä siten, että Kekkonen saa n. 25-26 ääntä ja Fagerholm n. 29-30 ääntä.” Kommunistit vielä hienosäätivät omaa äänestyskäyttäytymistään, mutta toisessa äänestyksessä lopulta Fagerholm sai 114, Kekkonen 102 ja Paasikivi 84 ääntä.

Urho Kaleva Kekkonen.

Juho Kusti Paasikiven syrjäyttäminen viimeisestä äänestyksestä sai aikaan Kokoomuksessa, sosiaalidemokraateissa ja ruotsalaisissa ”mitä syvintä suuttumusta ja inhoa”, kuten Kokoomuksen joukot asian muotoilivat. Kokoomusväen joukoissa suuttumus kanavoitui kommunistejakin enemmän juuri Urho Kekkoseen. Viimeisetkin epäilijät ja harvalukuiset Kekkosen puoltajat tässä joukossa kääntyivät nyt viimeistään Fagerholmin taakse. Kello 20.30 alkoi eduskunnan suuressa salissa kolmas äänestys, jossa kukaan ei voinut tietää, mikä äänestyksen lopputulos lopulta tulisi olemaan. Ääntenlasku käynnistyi viisitoista minuuttia myöhemmin. Kun äänet oli laskettu, oli Urho Kekkonen saanut niukimman mahdollisen äänten enemmistön eli 151 ääntä ja siten myös tullut valituksia Suomen tasavallan presidentiksi.

Tuure Junnilalle eräs Kansallispankin johtokunnan jäsen lausui äänestyksen jälkeisenä aamuna Junnilan saapuessa työpaikalleen: ”Sinäkin saakeli äänestit ruotsalaista sosiaaliparturia, etkä suomalaista lakitieteen tohtoria!” Tuure Junnila itse kirjoitti vastineessaan 18.2.1956 Satakunnan Kansassa näin: ”Päämotiivina asennoiduttaessa tri Kekkosta vastaan oli ainakin allekirjoittaneella ja luultavasti yleensä Tuomiojan valitsijamiehillä se syvään juurtunut epäluulo, jonka lähinnä tri Kekkosen kiinteät suhteet kommunisteihin ovat häntä vastaan vuosien kuluessa synnyttäneet. Kun kommunistit ennakko-odotusten mukaisesti nyt auttoivat Kekkosen presidentiksi, he tulevat aikanaan kyllä vaatimaan hinnan palveluksistaan. Pelättävissä on, että kommunistien vaikutusmahdollisuudet poliittisessa elämässämme nyt lisääntyvät, joko siitä syystä, että heidät ennen pitkään jälleen katsotaan hallituskelpoisiksi, tai jossakin muussa muodossa.”

K. A. Fagerholm.

Ennen kaikkea äänestyksessä ei ollut kysymys äänen antamisesta ”Fagerholmin puolesta, vaan Kekkosta vastaan”. Tärkeimpänä oli kysymys suhtautumisesta kommunisteja kohtaan ja siksi ”tässä ratkaisevassa kohdassa Fagerholm, kaikkine heikkouksineen, olisi sittenkin ollut luotettavampi kuin Kekkonen”, kuten Tuure Junnila asian muotoili. Puoluesihteeri Honkala kirjoitti selostuksessaan, Kuinka ja miksi niin tapahtui?, varsin eriskummallisesta tilanteesta seuraavasti: ”Muutahan ei voi sanoa siitä, että tamperelainen vuorineuvos äänesti presidentiksi helsinkiläistä sosialistia, 11 pappismiestä äänesti kirkosta eronnutta henkilöä, suurelta enemmistöltään supisuomalainen valitsijamieskunta äänesti yksimielisenä ruotsinkielistä miestä, professorit ja tohtorit äänestivät opillisesti sivistykseltään verraten vähälle jäänyttä puoluepoliitikkoa ja innokkaat raittiusihmiset Alkoholiliikkeen pääjohtajaa.”

20.2.1956 Tuure Junnila päätti Sakari Tuomiojalle antamassaan presidentinvaalien selostuksessa kirjeensä seuraavasti: ”Tässä sitä nyt sitten ollaan, niin kuin ystävämme Pekka Peitsi aikanaan totesi. Ja mikä pahinta, Kekkosen presidenttikausi saattaa hyvinkin kestää vaikkapa 18, jopa vielä 25 vuotta! Kun tilanne on tällainen, täytyy vain hurskaasti toivoa, että hän osoittautuisi presidenttinä paremmaksi, kuin me kaikki olemme pelänneet. Aion kyllä omasta puolestani olla ainakin pari kolme vuotta kuulolla, ennen kuin tähän tosissani alan uskoa.” Junnila kertoi itse totuttautuneen ajatukseen, ”että minua ei ministerinä nähdä niin kauan kuin Kekkonen on presidenttinä”.

Juho Kusti Paasikiven ollessa Suomen presidentti Tuure Junnila ei muutamaa yksittäistä poikkeusta lukuun ottamatta ottanut kansainvälisiin tapahtumiin tai Suomen noudattamaan ulkopolitiikkaan linjaan kantaa; näissäkin harvoissa tapauksissa Junnila suhtautui asioihin kuitenkin hyvin ylimalkaisesti. Urho Kekkosen arvostelun Junnila aloitti selkeästi 1950-luvun alussa ainoastaan talousasioissa. Vasta Juho Kusti Paasikiven poistuttua presidentinlinnasta ja Urho Kekkosen presidenttikauden alettua Tuure Junnila aloitti Kekkosen ankaran arvostelun juuri ulkopoliittisissa asioissa. Muistelmissaan Tuure Junnila kirjoitti: ”Paasikiven aikana voitiin hallituksia muodostaa ilman , että koko ajan tarvitsi huolekkaasti pälyillä suuren naapurin reaktioita. Tuolloin voitiin niin ikään järjestää todella normaalit ja vapaat presidentinvaalit, ilman että ulkopuolisella painostuksella olisi pyritty vakavasti vaikuttamaan niiden kulkuun saati ratkaistu niiden lopputulos”. Yöpakkas- ja noottikriisien jälkeen ei voitu tehdä kumpaakaan, joka tarkoitti ”niin päivänselvää taantumista, etten käsitä miten tosiasioita muuten kunnioittavat henkilöt yhä pyrkivät tämän kieltämään”, Tuure Junnila kirjasi.

Johannes Virolainen.

Hyvin pian Urho Kekkosen presidenttikauden alettua ulkopoliittinen leimakirves alkoi toimia sisäpolitiikan taisteluaseena sangen huolestuttavalla tavalla. Kesällä 1956 opetusministeri Johannes Virolainen puhui Maalaisliiton 50-vuotisjuhlakokouksen pääpuhujana ilman esitettyjä perusteluja, että suomalainen oikeisto oli Neuvostoliiton sisäpoliittisten tapahtumien rohkaisemana synnyttänyt jonkinlaisen ”ulkopoliittisen ryhtiliikkeen” ja samoin oikeisto olisi alkanut vehkeilemään naapurimaatamme vastaan. 14.9.1956 Tuure Junnila vaati eduskunnassa Johannes Virolaiselta faktoja tämän puheidensa todenperäisyydestä. Junnila itse lausui: ”Lapsikin tietää ja niin ollen herra opetusministerinkin pitäisi tietää, että ulkopolitiikkamme suurista päälinjoista vallitsee tässä maassa harvinaisen suuri yksimielisyys”.

23.10.1956 alkoi Unkarin kansan epätoivoinen kamppailu vapaudesta. Pääkaupunki Budapestissa mielenosoittajat valtasivat katuja; iltapäivällä mielenosoittajia oli liikkeellä 20 000 ja illalla jo 200 000 ihmistä osoitti mieltään kaduilla. Kansan keskuudessa jaettiin 16-kohdan julistusta, jossa mm. vaadittiin neuvostojoukkojen välitöntä vetäytymistä maasta sekä poliittisia, taloudellisia ja yhteiskunnallisia uudistuksia Unkariin. Taustaksi kerrottakoon, että Neuvostoliitto oli vuosina 1944-1945 toisen maailmansodan aikana miehittänyt Unkarin. Sodan jälkeen syksyllä 1945 Unkarissa järjestettiin vapaat vaalit, jonka voitti 57 prosentin äänisaaliin kerännyt Unkarin pientalonpoikien puolue. Unkarin kommunistipuolueen kannatus ylti vain 17 prosenttiin. Uusi hallitus ei saanut toimia kuitenkaan vapaasti ja vasemmisto pääsi merkittäville paikoille. Kommunistien Imre Nagy (s. 7.6.1896 ja k. 16.6.1958) nousi sisäministeriksi ja Unkarin kuningaskunta lakkautettiin 1.2.1949 ja Unkarista tuli tasavalta.

Imre Nagy.

 Tuure Jaakko Kalervo Junnila (14. osa)

Tuure Junnila oli aktiivisesti mukana Sakari Tuomiojan vaalikampanjassa, varsinkin kampanjan rahoitushankkeessa. Kampanjalle oli budjetoitu aluksi 35 miljoonaa markkaa kerättäväksi, mutta kampanjan kustannukset nousivat lopulta 48 708 606 markkaan. Pahimmillaan vaaliliitolla oli maksamattomia laskuja 12 miljoonan markan edestä, mutta kulut saatiin kuitenkin lopulta katettua. Erittäin anteliaita lahjoituksia tuli varsinkin elinkeinoelämältä. Tuure Junnilan vaimo, Kaija Junnila, järjesti teatteriesityksiä Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä. Niistä kertyneet 250 000 markan tuotot hän lahjoitti Sakari Tuomiojan vaaliliitolle toivoen, että lahjoitus ”käytettäisiin tehostetun ilmoittelun kustannusten peittämiseen”.

Tuure Junnila.

Presidenttiehdokas Sakari Tuomiojan ensimmäinen esiintyminen ehdokkaana järjestettiin Kokoomuksen Nuorten Liiton suvijuhlassa Tammelassa 31.7.1955. Suvijuhlassa Tuomioja piti vahvasti isänmaallisen puheen, jota saapui Saaren kansallispuistoon kuuntelemaan alun viidettä tuhatta ihmistä. Puheessa oli myös kritiikkiä eräitä vallitsevia olosuhteita ja ilmiöitä kohtaan. Puhe herätti samoin melko suurta huomiota, sillä viikon sisällä se huomioitiin jollakin tavalla 189 kirjoituksessa lehdistössä. Melkoinen yhteisymmärräs syntyi kuitenkin siitä, että Tuomioja ei puhujataidoiltaan yltänyt presidenttiehdokkaiden terävimpään kärkeen. Päiviö Hetemäki, Teuvo Aura ja Tuure Junnila olivat koko vaalikampanjan ajan avustamassa puheiden laadinnassa Tuomiojaa.

Kenraali Aksel Fredrik Airo.

Loka-marraskuussa 1955 asetettiin Sakari Tuomiojan valitsijamiesehdokkaat. Valitsijamiesehdokkaiden joukossa oli mm. Arvo Salminen, Arvi Ahmavaara, Tuure Junnila, Päiviö Hetemäki, Teuvo Aura, Aarne Sihvo ja Aksel Fredrik Airo. Valitsijamiesehdokkaissa oli myös maakuntien piiristä istuvia ja entisiä kansanedustajia, puoluevaltuuston jäseniä sekä kansallisliittojen johtohenkilöitä. Tunnettujen henkilöiden lisäksi valitsijamiesehdokkaissa oli myös runsaasti aivan tuntemattomia henkilöitä, jolla haluttiin ilmentää Tuomiojan sitoutumattomuutta sekä valtakunnallisia teemoja. Satakunnan Kansan esittämään kyselyyn: ”Minkä takia juuri Tuomioja on se mies, joka tasavallan presidentin korkeasta asemasta käsin voi parhaiten ohjata olojemme kehittymistä myönteiseen suuntaan?” Tuure Junnilalla oli vastaus valmiina: ”Hän on maltillinen, tasapuolinen ja objektiivinen ja kun hän lisäksi on pysytellyt sivussa varsinaisesta puoluepoliittisesta taistelusta, hänellä on näiden ominaisuuksiensa takia erittäin hyvät mahdollisuudet tulla todellakin koko Suomen kansan presidentiksi, eikä vain joidenkin ryhmäkuntaetujen varjelijaksi korkealta paikalta käsin.”

Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 9.1.1956 järjestetyssä vaalijuhlassa Tuure Junnila piikitteli hieman yleisön joukossa istunutta Sakari Tuomiojaa vanhaa satakuntalaista sanontaa käyttäen, että Tuomiojan saaminen vaalikiertueelle mukaan oli toisinaan ”kuin hevosta hankeen ajaisi”. Junnila kyllä mainosti etupäässä Tuomiojaa, mutta ei unohtanut puheessaan Urho Kekkostakaan. Tuure Junnilan mielestä Urho Kekkonen oli presidentiksi sopimaton, sillä ”hänen poliitikonkuvaansa luonnehtii aivan liiaksi ahdaskatseinen puoluemielisyys”. Huonosti Kekkonen soveltui Junnilan mielestä siksikin, ”että hänen poliittisille kannanotoilleen ovat olleet aivan liian tyypillisiä yllätykselliset, selvästikin henkilökohtaisen laskelmoinnin ja opportionismin sanelemat äkkikäänteet, varsinkin sisä- ja talouspolitiikan, mutta myös ulkopolitiikan alalla”.

Neuvostoliitto palautti Porkkalan takaisin Suomelle loppuvuodesta 1955.

Urho Kekkosen idänpolitiikan saavutuksia Junnila ei varsinaisesti kiistänyt, ”vaikka hän on tässäkin suhteessa vailla Paasikiven kansallista arvokkuutta ja on niin ollen ollut eräissä vaiheissa hiukan liian valmis tarpeettomiin kumarruksiin”. Kekkonen varmasti osasi hankkia luottamusta idästä, mutta ”toisiin ilmansuuntiin hän oli samanaikaisesti saattanut esiintyä aivan yllättävän tahdittomasti ja kömpelösti”. Tuure Junnilan mukaan tyylirikko oli myös, että Urho Kekkonen oli ”kiirehtinyt käyttämään tai ainakin sallinut käyttää Porkkalaa, suurta yhteistä kansallista tapahtumaa, henkilökohtaisen vaalimainontansa tehokeinona”. Viimeisimpänä, mutta ei vähäisimpänä asiana Junnila katsoi Kekkosen rasitukseksi ”muiston siitä palvelualttiista myöntyväisyydestä, jota hän vaikeina sodanjälkeisinä aikoina liian monissa yhteyksissä osoitti kommunistien silloisen laittomuuspolitiikan suhteen”.

Kansalaiset osallistuivat hyvin aktiivisesti 16.-17.1.1956 suoritettuun valitsijamiesvaaliin, jossa äänestysprosentti oli peräti 73,4 prosenttia äänioikeutetuista; kaikkiaan ääniä annettiin vajaan 1 900 000 ääntä. Urho Kekkonen sai 88 valitsijamiestä, K.-A. Fagerholm sai 72 valitsijamiestä, Sakari Tuomiojan taakse tuli 57 valitsijamiestä. Eino Kilpi keräsi 56 valitsijamiestä ja Ralf Törngren sai 20 valitsijamiestä sekä Eero Rydman 7 valitsijamiestä. 12.2.1956 oli Tuomiojan valitsijamiesten järjestäytymiskokous, jossa paikalla oli 47 valitsijamiestä, Tuure Junnila heidän joukossaan. Johannes Wirtanen esitti, että Urho Kekkosta vastaan muodostetaan yhteisrintama tunnuksella: ei Kekkosta presidentiksi. Jussi Saukkonen teki päätösehdotuksen, että neuvottelijoille tulisi antaa valtuudet neuvotella ”vain Tuomiojan puolesta ja Tuomiojan mahdollisuuksista”. Valitsijamiesten joukossa vallitsi linjauksista täysi yksimielisyys, eikä Juho Kusti Paasikiven vetämistä esille ”mustana hevosena” vaatinut kukaan.

Urho Kekkonen helmikuussa 1956.

Yhteisrintamasta oli suorastaan vaikea edes keskustella muiden valitsijamiesryhmien kanssa, sillä kaikki pitivät alkuun tiukasti kiinni omasta ehdokkaastaan. Päiviö Hetemäki oli keskustellut ruotsalaisten edustajien kanssa vaihtoehdosta, että Tuomiojan, Rydmanin ja Törngrenin valitsijamiesryhmät tiedustelisivat sosiaalidemokraattien edustajilta, ketä he voisivat tukea Kekkosta vastaan. Kansanpuolue olisi tietysti myös saatava rintamaan Kekkosta vastaan mukaan. Kansanpuolueen Esa Kaitila oli kuitenkin jo ennättänyt tehdä sopimuksen Maalaisliiton kanssa siitä, että kolmannessa äänestyksessä viisi Kansanpuolueesta äänestäisi Kekkosen puolesta. Tällä järjestelyllä Kansanpuolue saisi seuraavasta hallituksesta kaksi ministerinpaikkaa.

15.2.1956 kello 15.00 alkoi ensimmäinen valitsijamiesten äänestyskierros, jossa kaikki valitsijamiesryhmät seisoivat oman ehdokkaansa puolella. Ensimmäisen äänestyskierroksen jälkeen alkoi neuvottelutauko, joka venyi jopa neljä tuntia kestäväksi. Esa Kaitila ilmoitti heti Tuomiojan ja Törngrenin valitsijamiesryhmien neuvottelijoille, että toisessa äänestyksessä Kansanpuolue äänestäisi Paasikiveä. Maalaisliittolaisetkin ihmettelivät suuresti Kaitilan ilmoitusta, mutta tämä selitti käyttäytymisen olevan vain peliä, eikä heidän joukossaan Paasikiveä pidetty niin vaarallisena. Ruotsalaiset olivat nopeasti valmiita Paasikiven tukemiseen myös ja ehdottivat samanlaista tukemista myös Tuomiojan, Törngrenin ja Rydmanin valitsijamiehille.

Juho Kusti ja Alli Paasikivi.

Tuure Junnila oli Tuomiojan valitsijamiehistä ensimmäisenä kannattamassa Paasikiven taakse menemistä, koska hän näki, että muuten ei päästäisi valinnassa eteenpäin. Tuomiojalla ei enää ollut todellisia mahdollisuuksia tulla valituksi ja Fagerholm oli Junnilan mukaan myös poissa pelistä, joten jäljelle jäisivät vain Paasikivi ja Kekkonen; näistä vaihtoehdoista ehdottomasti valinta Junnilan mukaan tulisi tehdä Paasikiven puolesta, koska hän tulisi olemaan presidentin virassa korkeintaan pari vuotta, mutta Kekkonen olisi virassa luultavasti loppuikänsä. Siksi Junnila esitti, että ruotsalaisten esittämä ehdotus hyväksyttäisiin ja lisäksi yritettäisiin saada sosiaalidemokraatit myös Paasikiven taakse jo toisessa äänestyksessä. Sosiaalidemokraatit pysyivät neuvottelussa tiukasti kuitenkin Fagerholmin takana ja ilmoittivat äänestävänsä vain tämän puolesta. Samalla he ihmettelivät, mihin heitä tarvitaan, kun ryhmällä olisi jo 84 ääntä kunhan se vain pysyy yhtenäisenä.

Ahmavaara soitti kello 16.45 Paasikivelle ja kertoi soittavansa Kokoomuksen, Kansanpuolueen ja ruotsalaisten puolesta. Ahmavaara tiedusteli Paasikiveltä, saisivatko he asettaa Paasikiven ehdokkaakseen. Paasikivi piti kannatusta liian kapeana, jolloin Ahmavaara rohkeasti lupasi SKDL:n olevan myös Paasikiven takana. Paasikivi piti yhä kannatuspohjaa liian vähäisenä ja hän vaati, että Maalaisliiton täytyy olla mukana, muuten hän ei voi suostua. Todellisuudessa SKDL ei ollut vielä ilmaissut kantaansa, mutta Ahmavaara laski paljolti sen varaan, että Paasikivellä olisi luottamusta Neuvostoliiton suunnalla.

Pääsihteeri Nikita Sergejevitš Hruštšev.

Ville Pessi.

Hertta Kuusinen.

KGB:n suosituksesta pääsihteeri Nikita Sergejevitš Hruštšev (s. 15.4.1894 Kalinovka ja k. 11.9.1971 Moskova) päätti 13.2.1956 vaihtaa tukensa Paasikiveltä Kekkoselle. Mihail Grigorjevitš Kotov (1918-1993) ja Viktor Mihailovitš Vladimirov (s. 17.10.1922 ja k. 17.2.1995) kutsuivat Ville Pessin (s. 24.3.1902 Kaukola ja k. 6.11.1983 Vantaa) ja Hertta Elina Kuusisen (s. 14.2.1904 Luhanka ja k. 18.3.1974 Moskova) 14.2.1956 käskynjakoon Neuvostoliiton suurlähetystöön myöhään illalla ja varmistivat tällä tavoin viestinsä perillemenon näyttämällä heille ulkoministeri Vjatšeslav Mihailovitš Molotovin (s. 9.3.1890 Kukarka ja k. 8.11.1986 Moskova) allekirjoittaman sähkeen, jossa kommunisteja kehotettiin luopumaan Juho Kusti Paasikiven tukemisesta ja sen sijaan auttaa Urho Kekkonen kolmannelle äänestyskierrokselle. Tämän vuoksi kommunistit vaikenivat äänestyskäyttäytymisestään visusti. Maalaisliittolaiset taas ilmoittivat tukevansa ainoastaan Urho Kekkosta, eivät missään tapauksessa Paasikiveä.

Ulkoministeri Vjatšeslav Mihailovitš Molotov.