Tuure Jaakko Kalervo Junnila (17. osa)
Maalaisliito pää-äänenkannattaja Maakansa – lehti on perustettu Viipurissa vuonna 1908 – piti oikeistolaisten toistuvia vakuutteluja ulkopolitiikan päämääriä koskevasta yksimielisyydestä vain pelkkänä sumutuksena ja lehti väitti, että ”Junnilan takana on melkoisen voimakas kokoomuslainen ryhmittymä, jonka mielestä ulkopoliittista linjaamme olisi ehdottomasti tarkistettava”. Maakansa jatkoi myös: ”Loppujen lopuksi on tietenkin surkeaa, että tässä maassa vaikuttaa sellaisia henkilöitä kuin Junnila, vieläpä poliittisilla johtopaikoilla, henkilöitä, jotka eivät ole mitään mistään oppineet, eivät ainakaan muuta kuin taidon kilkutella ’pahoja kelloja’”. Eduskuntavaaleja edeltävissä puheissaan ja kirjoituksissaan heinäkuussa 1958 Tuure Junnila keskittyi pääasiassa talous- ja sisäpoliittisiin aiheisiin. Kesäkuussa 1958 Tuure Junnila lähetti Kokoomuksen lehdistölle artikkelin, Unkarin tuomiot ja Suomen vaalit, josta tässä pieni siteeraus:
”Unkarin tapaukset, sekä kahden vuoden takaiset että nämä aivan tuoreet” – Tuure Junnila viittaa tässä Unkarin kansannousun johtomiesten teloituksiin, jotka suoritettiin 16.6.1958 – ”muistuttavat meitä juuri vaalien kynnyksellä hyvin puhuvalla tavalla siitä tosiasiasta, että meillä on maassamme kokonainen suuri puolue, kommunistinen puolue, joka avoimesti pyrkii Unkarin tapaiseen ’kansandemokratian’ järjestelmän pystyttämiseen myös meidän maahamme”. Kysymys oli Tuure Junnilan mukaan tulevissa vaaleissa ”sen länsimais-pohjoismaisen, vapauteen perustuvan oikeus-, yhteiskunta- ja talousjärjestelmän puolustamisesta, jonka me olemme perineet ja joka on meidän oloissamme tosiasiallisesti jatkuvasti kommunistisen, vapauden riistoon, väkivaltaan ja sortoon nojaavan järjestelmän uhkaamana”.
SKDL oli heinäkuun eduskuntavaalien 1958 suurin voittaja saaden 50 paikkaa, seitsemän paikkaa enemmän kuin edellisellä kerralla. Maalaisliitto ja sosiaalidemokraatit olivat vaalien suurimmat häviäjät; kumpikin sai eduskuntaan 48 kansanedustajaa. Kokoomus sai 29 edustajaa, ruotsalaiset 14 paikkaa, Suomen kansanpuolue kahdeksan paikkaa ja sosiaalidemokraattinen oppositio kolme paikkaa. Vaalien voittaja SKDL jätettiin hallitusneuvotteluista pois ja pääministeri Karl-August Fagerholm muodosti enemmistöhallituksen, johon sosiaalidemokraattien lisäksi kuuluivat Kokoomus, Maalaisliitto, Suomen kansanpuolue sekä Ruotsalainen kansanpuolue.
Tuure Junnilan ministerikausi jäi todella lyhyeksi (noin puoli vuotta) hänen toimiessaan valtiovarainministerinä Sakari Tuomiojan hallituksessa syksystä 1953 kevääseen 1954. Sen jälkeen Junnilalla ei ollut mitään käytännöllisiä mahdollisuuksia päästä ministeriksi tai tulla puolueensa palkituksi huippuviroilla. Urho Kekkonen teki kaikkensa, että Junnila pysyi paitsiossa kaikista merkittävistä poliittisista tehtävistä. Tavoilleen uskollisesti Tuure Junnila esiintyi Fagerholmin hallitusneuvotteluissa sen verran oppositiohenkisesti, että Junnila pelasi jo sillä itsensä ulos ministeripaikoilta. Valtiovarainministeriksi Junnila tuskin olisi edes toivonut pääsevänsä, koska näki, että Kokoomuksen neuvottelijat suostuivat kompromisseihin ja antautuivat ”suurin piirtein ehdoitta Maalaisliiton perusvaatimusten edessä”.
Neuvostoliiton ja Suomen keskinäiset suhteet viilentyivät huomattavasti pian Fagerholmin III hallituksen nimittämisen jälkeen. Neuvostoliitto syytti ensin Fagerholmin hallitusta Otto Wille Kuusisen (Otto Wilhelm Kuusinen, s. 4.10.1881 Laukaa ja k. 17.5.1964 Moskova) viisumivaikeuksista, vaikka jo edellinen hallitus oli evännyt Kuusiselta maahantuloluvan. Seuraavaksi suurlähettiläs Viktor Zaharovitš Lebedev (1900-1968) poistui mielenosoituksellisesti Suomesta tekemättä protokollan vaatimia jäähyväiskäyntejä. Painostaakseen Suomea Neuvostoliitto jumiutti kaikki meneillään olleet kaupalliset neuvottelut. Vihdoin näytti siltä, että koko kaupankäynti olemassa olevienkin sopimusten pohjalta voisi katketa. Tämä kaiken lisäksi neuvostolehdistö julkaisi kiihtyvällä nopeudella Karl-August Fagerholmin hallituksen totaalista kelvottomuutta.
Tätä aikaa kutsuttiin yöpakkasten kaudeksi syksyllä 1958. Neuvostoliiton myötäilyyn yhtyivät Fagerholmin hallitukseen skeptisesti suhtautuneet kommunistit sekä maalaisliittolaisten lehdistö; lopulta jenkan jatkoksi liittyi vielä presidentti Urho Kekkonen, joka varsin selkeästi osoitti, ettei Fagerholmin hallitus nauttinut presidentin luottamusta. Tuure Junnila vertaili kirjassaan, Suomen taistelu turvallisuudestaan ja puolueettomuudestaan, presidentti Urho Kekkosen toimintaa vuonna 1958 presidentti Juho Kusti Paasikiven toimintaan vuonna 1948. Karl-August Fagerholmin sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallituksen asettamisen jälkeen vuonna 1948 elettiin myös samanlaista hyytävää jaksoa Neuvostoliiton ja Suomen suhteissa.
Tuure Junnila katsoi Paasikiven tuolloin olleen ”lojaali juuri nimittämälleen hallitukselle, eikä antanut Neuvostoliiton harjoittaman hiljaisen painostuksen vaikuttaa itseensä. Painostus häipyikin vähitellen olemattomiin, ja Suomen ja Neuvostoliiton suhteet palasivat normaalille kannalle Neuvostoliitto ei Paasikiven presidenttikauden aikana tämän jälkeen enää puuttunut Suomen hallituskysymyksiin”. Presidentti Urho Kekkosen ”reaktio vuoden 1958 syksyn ’yöpakkasiin’ oli toisenlainen kuin presidentti Paasikiven käyttäytyminen vastaavanlaisessa tilanteessa vuosikymmentä aikaisemmin. Hän alkoi avoimesti painostaa omaa puoluettaan, maalaisliittoa, vetämään ministerinsä pois Fagerholmin hallituksesta ja siten kaatamaan sen”.
Tuure Junnila puhui 17.11.1958 Tampereen suomalaisella klubilla, jossa hän käsitteli puheessaan tuolloin ajankohtaista ulkopoliittista kriisiä. Junnila lausui tuolloin käsityksenään, että ”kriisistä kyllä aikanaan selvitään, jos vain nykyisissä hallituspuolueissa hermot kestävät”. Junnilan mukaan täytyi erityisesti tarkkailla Maalaisliiton toimintaa, jonka avulla Fagerholmin hallitus saatiin rakennettua. Taipuisiko hallitus kovan painostuksen edessä, jota siihen kohdistivat Neuvostoliitto, presidentti Urho Kekkonen, Maalaisliiton puoluesihteeri Arvo Ilmari Korsimo (vuoteen 1934 saakka Korsman, s. 7.3.1901 Sauvo ja k. 22.10.1969 Lieto)?
Arvo Korsimon vanhemmat olivat maanviljelijä Vihtori Korsman ja Siina Korsman. Vuosina 1923-1935 Korsimo toimi maanviljelijänä kotipitäjässään Sauvossa. Hän oli mukana Sauvon kunnallispolitiikassa ja suojeluskunnassa. Arvo Korsimo ajautui erimielisyyksiin useiden sauvolaisten kanssa ja hän menetti kunnalliset luottamustehtävänsä ja hänet myös erotettiin suojeluskunnasta. Korsimo siirtyi sen jälkeen Maalaisliiton puoluetyöntekijäksi; hän toimi puolueen Varsinais-Suomen piirin sihteerinä vuodesta 1936 alkaen. Korsimon väitettiin syyllistyneen rintamakarkuruuteen talvisodassa Kultakummun taistelun yhteydessä. Väitteen toivat esille vasta 1950-luvulla Korsimon vastustajat, mutta sitä ei tuolloin pystytty näyttämään toteen. Jatkosodan vuosina Arvo Korsimo toimi Aseveliliiton Turun piirin palveluksessa.
Korsimo siirtyi sodan jälkeen Urho Kekkosen johtaman ns. K-linjan kannattajaksi. Tämä Maalaisliiton ryhmittymä korosti hyvien Neuvostoliiton-suhteiden merkitystä ja sen ydinryhmän muodostivat Kekkosen ja Korsimon ohella Ahti Karjalainen, Kauno Kleemola ja Eino Kivivuori. Arvi Korsimo siirtyi Helsinkiin Maalaisliiton vaalipäälliköksi ja auttoi puoluetta vaalivoittoon vuoden 1948 eduskuntavaaleissa. Vuonna 1950 Korsimo organisoi Urho Kekkosen presidenttivaalikampanjan ja aloitti myös Maalaisliiton tukimiesverkoston luomisen. Urho Kekkosen tukema Korsimo valittiin vuonna 1952 Maalaisliiton puoluesihteeriksi.
Arvo Korsimo aloitti 1950-luvun alussa Maalaisliiton ja kommunistien välisen yhteistyön ja hankki näiltä tukea Urho Kekkosen johtamalle hallitukselle. Maalaisliitto meni mukaan samoin Maailman rauhanneuvostoon ja Rauhanpuolustajat-järjestöön. Arvo Korsimo halusi näin lisätä puolueen luotettavuutta Neuvostoliiton silmissä. Korsimolla oli kuitenkin vastustajia puolueen oikeistosiiven keskuudessa ja puoluesihteerivaalin hänelle hävinneestä Johannes Virolaisesta alkoi myös kehittyä vastavoima Arvo Korsimolle. Korsimo perusti myös kaksi säätiötä huolehtimaan varainhankinnasta Maalaisliitolle. Vuonna 1950 perustettu Maaseudun Säätiö hankki lahjoituksia elinkeinoelämältä ja sen rahoilla tuettiin puolueen tukimiesverkoston toimintaa. Maaseudun Yhteisvaliokunta taas oli tarkoitettu nimenomaan K-linjan toiminnan tukemiseen ja Kekkosen vaalityön rahoitukseen. Yleisvaliokunta sai suurimman osan varoistaan Raision Tehtaat Oy:ltä ja myös Neuvostoliitto antoi sille taloudellista tukea Kekkosen vaalikampanjoiden rahoittamiseen.
Korsimon tukimiesverkko ja organisointitaito sekä hyvä vaaliteemojen valinta tuottivat Maalaisliitolle vaalivoiton vuoden 1954 eduskuntavaaleissa. Korsimo pyrki erityisesti saamaan Pohjois- ja Itä-Suomen syrjäseuduilla asuvat ”korpikommunistit” Maalaisliiton taakse. Välittömästi eduskuntavaalien jälkeen Korsimo aloitti vaalityön Urho Kekkosen hyväksi seuraavissa vuoden 1956 presidentinvaaleissa. Korsimo loi Kekkoselle imagon savupirtissä syntyneenä koko kansan presidenttinä ja J. K. Paasikiven ulkopoliittisen linjan jatkajana. Korsimo taktikoi presidentinvaalien aikana kommunistien kanssa niin, että mustana hevosena esiin nostettu Paasikiven uudelleenvalinta estyi. Palkkioksi Kekkosen hyväksi tekemästään vaalityöstä Korsimo sai kanslianeuvoksen arvonimen vuonna 1956.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti