Tuure Jaakko Kalervo Junnila (14. osa)
Tuure Junnila oli aktiivisesti mukana Sakari Tuomiojan vaalikampanjassa, varsinkin kampanjan rahoitushankkeessa. Kampanjalle oli budjetoitu aluksi 35 miljoonaa markkaa kerättäväksi, mutta kampanjan kustannukset nousivat lopulta 48 708 606 markkaan. Pahimmillaan vaaliliitolla oli maksamattomia laskuja 12 miljoonan markan edestä, mutta kulut saatiin kuitenkin lopulta katettua. Erittäin anteliaita lahjoituksia tuli varsinkin elinkeinoelämältä. Tuure Junnilan vaimo, Kaija Junnila, järjesti teatteriesityksiä Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä. Niistä kertyneet 250 000 markan tuotot hän lahjoitti Sakari Tuomiojan vaaliliitolle toivoen, että lahjoitus ”käytettäisiin tehostetun ilmoittelun kustannusten peittämiseen”.
Presidenttiehdokas Sakari Tuomiojan ensimmäinen esiintyminen ehdokkaana järjestettiin Kokoomuksen Nuorten Liiton suvijuhlassa Tammelassa 31.7.1955. Suvijuhlassa Tuomioja piti vahvasti isänmaallisen puheen, jota saapui Saaren kansallispuistoon kuuntelemaan alun viidettä tuhatta ihmistä. Puheessa oli myös kritiikkiä eräitä vallitsevia olosuhteita ja ilmiöitä kohtaan. Puhe herätti samoin melko suurta huomiota, sillä viikon sisällä se huomioitiin jollakin tavalla 189 kirjoituksessa lehdistössä. Melkoinen yhteisymmärräs syntyi kuitenkin siitä, että Tuomioja ei puhujataidoiltaan yltänyt presidenttiehdokkaiden terävimpään kärkeen. Päiviö Hetemäki, Teuvo Aura ja Tuure Junnila olivat koko vaalikampanjan ajan avustamassa puheiden laadinnassa Tuomiojaa.
Loka-marraskuussa 1955 asetettiin Sakari Tuomiojan valitsijamiesehdokkaat. Valitsijamiesehdokkaiden joukossa oli mm. Arvo Salminen, Arvi Ahmavaara, Tuure Junnila, Päiviö Hetemäki, Teuvo Aura, Aarne Sihvo ja Aksel Fredrik Airo. Valitsijamiesehdokkaissa oli myös maakuntien piiristä istuvia ja entisiä kansanedustajia, puoluevaltuuston jäseniä sekä kansallisliittojen johtohenkilöitä. Tunnettujen henkilöiden lisäksi valitsijamiesehdokkaissa oli myös runsaasti aivan tuntemattomia henkilöitä, jolla haluttiin ilmentää Tuomiojan sitoutumattomuutta sekä valtakunnallisia teemoja. Satakunnan Kansan esittämään kyselyyn: ”Minkä takia juuri Tuomioja on se mies, joka tasavallan presidentin korkeasta asemasta käsin voi parhaiten ohjata olojemme kehittymistä myönteiseen suuntaan?” Tuure Junnilalla oli vastaus valmiina: ”Hän on maltillinen, tasapuolinen ja objektiivinen ja kun hän lisäksi on pysytellyt sivussa varsinaisesta puoluepoliittisesta taistelusta, hänellä on näiden ominaisuuksiensa takia erittäin hyvät mahdollisuudet tulla todellakin koko Suomen kansan presidentiksi, eikä vain joidenkin ryhmäkuntaetujen varjelijaksi korkealta paikalta käsin.”
Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 9.1.1956 järjestetyssä vaalijuhlassa Tuure Junnila piikitteli hieman yleisön joukossa istunutta Sakari Tuomiojaa vanhaa satakuntalaista sanontaa käyttäen, että Tuomiojan saaminen vaalikiertueelle mukaan oli toisinaan ”kuin hevosta hankeen ajaisi”. Junnila kyllä mainosti etupäässä Tuomiojaa, mutta ei unohtanut puheessaan Urho Kekkostakaan. Tuure Junnilan mielestä Urho Kekkonen oli presidentiksi sopimaton, sillä ”hänen poliitikonkuvaansa luonnehtii aivan liiaksi ahdaskatseinen puoluemielisyys”. Huonosti Kekkonen soveltui Junnilan mielestä siksikin, ”että hänen poliittisille kannanotoilleen ovat olleet aivan liian tyypillisiä yllätykselliset, selvästikin henkilökohtaisen laskelmoinnin ja opportionismin sanelemat äkkikäänteet, varsinkin sisä- ja talouspolitiikan, mutta myös ulkopolitiikan alalla”.
Urho Kekkosen idänpolitiikan saavutuksia Junnila ei varsinaisesti kiistänyt, ”vaikka hän on tässäkin suhteessa vailla Paasikiven kansallista arvokkuutta ja on niin ollen ollut eräissä vaiheissa hiukan liian valmis tarpeettomiin kumarruksiin”. Kekkonen varmasti osasi hankkia luottamusta idästä, mutta ”toisiin ilmansuuntiin hän oli samanaikaisesti saattanut esiintyä aivan yllättävän tahdittomasti ja kömpelösti”. Tuure Junnilan mukaan tyylirikko oli myös, että Urho Kekkonen oli ”kiirehtinyt käyttämään tai ainakin sallinut käyttää Porkkalaa, suurta yhteistä kansallista tapahtumaa, henkilökohtaisen vaalimainontansa tehokeinona”. Viimeisimpänä, mutta ei vähäisimpänä asiana Junnila katsoi Kekkosen rasitukseksi ”muiston siitä palvelualttiista myöntyväisyydestä, jota hän vaikeina sodanjälkeisinä aikoina liian monissa yhteyksissä osoitti kommunistien silloisen laittomuuspolitiikan suhteen”.
Kansalaiset osallistuivat hyvin aktiivisesti 16.-17.1.1956 suoritettuun valitsijamiesvaaliin, jossa äänestysprosentti oli peräti 73,4 prosenttia äänioikeutetuista; kaikkiaan ääniä annettiin vajaan 1 900 000 ääntä. Urho Kekkonen sai 88 valitsijamiestä, K.-A. Fagerholm sai 72 valitsijamiestä, Sakari Tuomiojan taakse tuli 57 valitsijamiestä. Eino Kilpi keräsi 56 valitsijamiestä ja Ralf Törngren sai 20 valitsijamiestä sekä Eero Rydman 7 valitsijamiestä. 12.2.1956 oli Tuomiojan valitsijamiesten järjestäytymiskokous, jossa paikalla oli 47 valitsijamiestä, Tuure Junnila heidän joukossaan. Johannes Wirtanen esitti, että Urho Kekkosta vastaan muodostetaan yhteisrintama tunnuksella: ei Kekkosta presidentiksi. Jussi Saukkonen teki päätösehdotuksen, että neuvottelijoille tulisi antaa valtuudet neuvotella ”vain Tuomiojan puolesta ja Tuomiojan mahdollisuuksista”. Valitsijamiesten joukossa vallitsi linjauksista täysi yksimielisyys, eikä Juho Kusti Paasikiven vetämistä esille ”mustana hevosena” vaatinut kukaan.
Yhteisrintamasta oli suorastaan vaikea edes keskustella muiden valitsijamiesryhmien kanssa, sillä kaikki pitivät alkuun tiukasti kiinni omasta ehdokkaastaan. Päiviö Hetemäki oli keskustellut ruotsalaisten edustajien kanssa vaihtoehdosta, että Tuomiojan, Rydmanin ja Törngrenin valitsijamiesryhmät tiedustelisivat sosiaalidemokraattien edustajilta, ketä he voisivat tukea Kekkosta vastaan. Kansanpuolue olisi tietysti myös saatava rintamaan Kekkosta vastaan mukaan. Kansanpuolueen Esa Kaitila oli kuitenkin jo ennättänyt tehdä sopimuksen Maalaisliiton kanssa siitä, että kolmannessa äänestyksessä viisi Kansanpuolueesta äänestäisi Kekkosen puolesta. Tällä järjestelyllä Kansanpuolue saisi seuraavasta hallituksesta kaksi ministerinpaikkaa.
15.2.1956 kello 15.00 alkoi ensimmäinen valitsijamiesten äänestyskierros, jossa kaikki valitsijamiesryhmät seisoivat oman ehdokkaansa puolella. Ensimmäisen äänestyskierroksen jälkeen alkoi neuvottelutauko, joka venyi jopa neljä tuntia kestäväksi. Esa Kaitila ilmoitti heti Tuomiojan ja Törngrenin valitsijamiesryhmien neuvottelijoille, että toisessa äänestyksessä Kansanpuolue äänestäisi Paasikiveä. Maalaisliittolaisetkin ihmettelivät suuresti Kaitilan ilmoitusta, mutta tämä selitti käyttäytymisen olevan vain peliä, eikä heidän joukossaan Paasikiveä pidetty niin vaarallisena. Ruotsalaiset olivat nopeasti valmiita Paasikiven tukemiseen myös ja ehdottivat samanlaista tukemista myös Tuomiojan, Törngrenin ja Rydmanin valitsijamiehille.
Tuure Junnila oli Tuomiojan valitsijamiehistä ensimmäisenä kannattamassa Paasikiven taakse menemistä, koska hän näki, että muuten ei päästäisi valinnassa eteenpäin. Tuomiojalla ei enää ollut todellisia mahdollisuuksia tulla valituksi ja Fagerholm oli Junnilan mukaan myös poissa pelistä, joten jäljelle jäisivät vain Paasikivi ja Kekkonen; näistä vaihtoehdoista ehdottomasti valinta Junnilan mukaan tulisi tehdä Paasikiven puolesta, koska hän tulisi olemaan presidentin virassa korkeintaan pari vuotta, mutta Kekkonen olisi virassa luultavasti loppuikänsä. Siksi Junnila esitti, että ruotsalaisten esittämä ehdotus hyväksyttäisiin ja lisäksi yritettäisiin saada sosiaalidemokraatit myös Paasikiven taakse jo toisessa äänestyksessä. Sosiaalidemokraatit pysyivät neuvottelussa tiukasti kuitenkin Fagerholmin takana ja ilmoittivat äänestävänsä vain tämän puolesta. Samalla he ihmettelivät, mihin heitä tarvitaan, kun ryhmällä olisi jo 84 ääntä kunhan se vain pysyy yhtenäisenä.
Ahmavaara soitti kello 16.45 Paasikivelle ja kertoi soittavansa Kokoomuksen, Kansanpuolueen ja ruotsalaisten puolesta. Ahmavaara tiedusteli Paasikiveltä, saisivatko he asettaa Paasikiven ehdokkaakseen. Paasikivi piti kannatusta liian kapeana, jolloin Ahmavaara rohkeasti lupasi SKDL:n olevan myös Paasikiven takana. Paasikivi piti yhä kannatuspohjaa liian vähäisenä ja hän vaati, että Maalaisliiton täytyy olla mukana, muuten hän ei voi suostua. Todellisuudessa SKDL ei ollut vielä ilmaissut kantaansa, mutta Ahmavaara laski paljolti sen varaan, että Paasikivellä olisi luottamusta Neuvostoliiton suunnalla.
KGB:n suosituksesta pääsihteeri Nikita Sergejevitš Hruštšev (s. 15.4.1894 Kalinovka ja k. 11.9.1971 Moskova) päätti 13.2.1956 vaihtaa tukensa Paasikiveltä Kekkoselle. Mihail Grigorjevitš Kotov (1918-1993) ja Viktor Mihailovitš Vladimirov (s. 17.10.1922 ja k. 17.2.1995) kutsuivat Ville Pessin (s. 24.3.1902 Kaukola ja k. 6.11.1983 Vantaa) ja Hertta Elina Kuusisen (s. 14.2.1904 Luhanka ja k. 18.3.1974 Moskova) 14.2.1956 käskynjakoon Neuvostoliiton suurlähetystöön myöhään illalla ja varmistivat tällä tavoin viestinsä perillemenon näyttämällä heille ulkoministeri Vjatšeslav Mihailovitš Molotovin (s. 9.3.1890 Kukarka ja k. 8.11.1986 Moskova) allekirjoittaman sähkeen, jossa kommunisteja kehotettiin luopumaan Juho Kusti Paasikiven tukemisesta ja sen sijaan auttaa Urho Kekkonen kolmannelle äänestyskierrokselle. Tämän vuoksi kommunistit vaikenivat äänestyskäyttäytymisestään visusti. Maalaisliittolaiset taas ilmoittivat tukevansa ainoastaan Urho Kekkosta, eivät missään tapauksessa Paasikiveä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti