Tuure Jaakko Kalervo Junnila (16. osa)
Neuvostoliiton miehittämien maiden kansanrintamakausi ja kansandemokratiavaihe loppui kominformin perustamiseen syyskuussa 1947 ja kommunistit kuristivat otettaan Unkarissa. Maan muuttamista neuvostomallin kaltaiseksi proletaarin diktatuuriksi ryhdyttiin ajaa määrätietoisesti. Sosiaalidemokraattinen puolue liitettiin kommunistiseen puolueeseen kesäkuussa 1948 ja uuden puolueen nimeksi otettiin Unkarin työväenpuolue. Nopeasti katkaistiin samoin kaikki yhteydet länteen. Työväenpuolueen valta sinetöitiin vaaleilla toukokuussa 1949 ja vaalien kaikki ehdokkaat olivat työväenpuolueen asettamia.
Unkarissa alkoi heti Stalin-kultin kaltainen henkilöpalvonta, jonka kohteena oli Mátyás Rákosi. Kansaa valvoi ja suoritti puhdistuksia Valtion Turvallisuuden Virasto eli ÁVH. ÀVH:n kuulustelumenetelmiin kuului mm. valvottamiset, valeteloitukset ja kuulusteltavien perheenjäsenten uhkailu. Kuulusteluja seurasivat näytösoikeudenkäynnit, jotka johtivat usein teloituksiin. Neuvostoliiton komento höltyi Josef Stalinin kuoltua (Josef Vissarionovitš Džugašvili, s. 18.12.1878 Gori ja k. 5.3.1953 Moskova) 5.3.1953 myös Unkarissa ja alkoi ”suojasää”. Kansalla oli toiveita uudistuksista, kun neuvostojoukot vetäytyivät toukokuussa 1955 Itävallasta ja neuvostojoukkojen pitäminen Unkarissa oli muuttunut perusteettomaksi. Helmikuussa 1956 Neuvostoliiton kommunistisen puolueen 20. puoluekokouksessa nousivat Josef Stalinin tekemät rikokset ja henkilökultin haitalliset vaikutukset esille, vaikka Nikita Hruštšovin vahva puhe aiheesta päätettiin kuitenkin salata toistaiseksi.
23.10.1956 alkanut Unkarin kansannousu mielenosoituksineen aiheutti turvallisuusjoukkojen vastatoimenpiteitä; turvallisuusjoukot alkoivat tulittaa mielenosoittajia yöllä ja Neuvostoliitosta kutsuttiin apujoukkoja kansannousua taltuttamaan. Sotilaita tuli pian 150 000 ja 6 000 panssarivaunua ja välittömiä kuolonuhreja oli noin 3 000, mutta haavoittuneitakin oli noin 15 000. Neuvostosotilaitakin kuoli taisteluissa noin 700. Vähintään 180 000 ihmistä pakeni Unkarista pois. Suomi ei ottanut Unkarista pakolaisia vastaan. Jälkeenpäin 360 kuolemantuomiota laitettiin Unkarissa käytäntöön ja eri pituisia vankilatuomioita tuli 16 000 ihmiselle. Suomen virallinen reaktio Unkarin kansannousuun oli hyvin varovainen. Urho Kekkonen oli juuri hiljan tullut presidentiksi, kun kriisi alkoi. Kekkonen huolestui syvästi tapahtuneesta ja hän piti kolmannen maailmansodan syttymistä näiden tapahtumien vuoksi mahdollisena.
Dosentti Juhani Martti Kalervo Suomi (s. 15.2.1943 Helsinki) kirjoitti vuonna 1992 Urho Kekkosen elämäkerrassaan, että Kekkonen oli tarjoutunut Unkarin kriisin välittäjäksi. Urho Kekkosen tarjous kuitenkin torjuttiin; Neuvostoliitto vastasi, että kyseessä oli kommunistileirin sisäinen asia, johon ei ulkopuolisten sopinut puuttua. Yhdistyneissä kansakunnissa Unkarin kansannousua käsiteltäessä Suomi oli ollut jäsenenä vasta vuoden päivät. Suomi asettui tukemaan päätöslauselmaehdotusta, jossa ei esitetty pakotteita Neuvostoliittoa vastaan, vaan vedottiin unkarilaisten vapauden ja itsemääräämisoikeuden puolesta. Presidentti Urho Kekkonen määräsi YK-valtuuskunnan pidättymään kaikista sellaisista äänestyksistä, joissa arvosteltiin Neuvostoliittoa. Ratkaisevassa äänestyksessä YK:n yleiskokous hyväksyi päätöslauselman, jossa Neuvostoliittoa vaadittiin lopettamaan sekaantuminen Unkarin sisäisiin asioihin ja vetämään joukkonsa pois kriisialueelta. Päätöslauselman puolesta äänesti 50 maata ja kahdeksan itäblokin maata vastusti sitä. 15 maata – näiden maiden joukossa myös Suomi – pidättäytyi äänestyksestä.
Samaan aikaan loka-marraskuussa 1956 Unkarin kansannousun kanssa tapahtui myös iso viikon mittainen konflikti Englannin, Ranskan ja Israelin hyökätessä Egyptiin 250 000 miehen voimalla. Egyptin johtaja Gamal Abdel Nasser (s. 15.1.1918 Aleksandria ja k. 28.9.1970) oli kesällä 1956 itsepäisesti noussut uhmaamaan länsivaltoja kansallistamalla Suezin kanavan. Kriisin seurauksena kanava oli suljettuna kuukausia. Tässä Suezin konfliktissa Suomi äänesti 64 maan mukana – mm. Neuvostoliiton – Yhdysvaltojen esittämän, aseellisen toiminnan lopettamiseen sekä joukkojen poisvetämiseen kehottavan päätöslauselmaehdotuksen puolesta. Suomen epäjohdonmukainen menettely näissä äänestyksissä herätti Suomessa paljon huomiota. Selitykseksi annettiin viralliselta taholta, että Suomen tulee välttää suurvaltaryhmittymien välisiä ristiriitaisuuksia. Samalla kannalla voitiin muka olla, jos molemmat, sekä Neuvostoliitto että Yhdysvallat ovat samalla kannalla. Jos maat olisivat eri kannoilla – niinkuin Unkarin asiassa olivat – täytyisi Suomen olla vaiti.
Tuure Junnila pääsi rusikoimaan 30.11.1956 Suomen eduskunnassa käydyssä keskustelussa Suomen ulkopoliittista linjaa ja sen puolueellisuutta/puolueettomuutta. Junnilan mukaan Suomen antamat viralliset selitykset ontuivat pahasti. Esimerkkinä Tuure Junnila käytti Yhdysvaltojen vastustamaa ja Neuvostoliiton kannattamaa ehdotusta, jonka mukaan Kiinan olisi syrjäytettävä Formosa Kiinan edustajana YK:ssa. Junnila lausui mm. näin: ”Jos meidän YK-äänestyksiämme ohjaavana eräänä perusperiaatteena todella olisi ollut välttää kannanottoa sellaisissa kysymyksissä, joissa Yhdysvallat ja Neuvostoliitto ovat vastakkaisilla linjoilla, meidän olisi tietysti pitänyt pidättäytyä äänestyksistä myöskin Kiinan tapauksessa.”
Näin ei kuitenkaan tapahtumat menneet, vaan Suomi tuki Neuvostoliittoa äänestyksessä Yhdysvaltojen kantaa vastaan, mikä kansanedustaja Tuure Junnilan mukaan kertoi siitä, että Suomen äänestyskäyttäytymistä ohjasikin tosiasiallisesti ”pyrkimys äänestää Neuvostoliiton kannan mukaisesti tai ainakin tavalla, joka on omansa mahdollisimman vähän herättämään epäluuloja ja ärtymystä mahtavassa itäisessä naapurissa”. Junnila jatkoi: ”Tämä onkin tietysti mitä painavin näkökohta, jota jokaisen kysymyksiin asiallisesti kantaa ottavan on mitä tarkkaavaisimmin kuunneltava sillä sen esille marssittaminen ei ilman muuta lopeta asiallista keskustelua tästä kysymyksestä. Sillä noudattamallamme menettelyllä näyttää toisaalta olevan se vakava heikkous, että se ei tunnu olevan sopusoinnussa meidän puolueettomuuspyrkimyksemme kanssa. Se tapa, jolla olemme YK-äänestyksiin suhtautuneet, ei voine olla sanan todellisessa merkityksessä puolueettoman valtion menettelyä. Me olemme tosiasiallisesti äänestäneet tavalla, joka asettaa meidät jonnekin puolueettoman valtion ja satelliittivaltion välille.”
Jälleen touko-kesäkuun 1958 vaihteessa kansanedustaja Tuure Junnila puuttui Suomen harjoittamaan puolueettomuuspolitiikkaan, kun presidentti Urho Kekkosen Neuvostoliiton vierailun yhteydessä julkaistiin kommunikea. Junnila julkaisi kirjoituksen, jonka otsikko oli: ”Moskovan kommunikea ja Suomen puolueettomuus”. Kirjoituksessaan Junnila korostaa tapansa mukaan, että Suomen ulkopolitiikan päälinjasta ei vallitse mitään erimielisyyttä. Maamme ulkopolitiikka rakentui ja sen tuli rakentua erityisesti kahden pyrkimyksen varaan: ”Nämä ovat meidän pyrkimyksemme säilyttää luottamukselliset, ystävälliset, hyvät suhteet maailmanvaltanaapuriimme Neuvostoliittoon sekä toisaalta meidän pyrkimyksemme pysytellä suurvaltojen välisten ristiriitojen ulkopuolella, ts. noudattaa maailmanpolitiikan suurissa kiistakysymyksissä varovaista puolueettomuuspolitiikkaa.”
Tuure Junnila oli ilokseen pistänyt merkille Moskovan kommunikeaan kirjatun molemminpuolisen toteamuksen siitä, että ”harjoittamalla rauhantahtoista ja puolueetonta ulkopolitiikkaa” sekä ”pysymällä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella” Suomi ”myötävaikuttaa arvokkaalla tavalla kansainvälisen yhteisymmärryksen kehittymiseen ja edistää siten omalta osaltaan maailmanrauhan asiaa”. Tämän lausuman jälkeen em. kommunikeassa otettiin kantaa kuitenkin useisiin kansainvälisen politiikan ajankohtaisiin kiistakysymyksiin tavalla, joka Tuure Junnilan mielestä ei sopinut yksiin puolueettomuuspyrkimyksemme kanssa. ”Suomen ja Neuvostoliiton valtiolliset johtohenkilöt” ilmoittivat kommunikeassa muun muassa puoltavansa ”ydin- ja rakettiaseista vapaan vyöhykkeen aikaansaamista Keski-Euroopassa”, samoin kuin sitäkin, ”että Kiinan kansantasavalta saa oikeutetun sijansa Yhdistyneissä Kansakunnissa”.
Täysin riippumatta esitettyjen mielipiteiden asiasisällöstä, Tuure Junnilan mielestä oli selvää, ”että tällainen kannanotto ei ole enää sitä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella pysyttelevää varovaisen puolueettomuuden linjaa, jota me olemme tähän asti pyrkineet ulkopolitiikassamme noudattamaan”. Tuure Junnila jatkoi vielä: ”Onko nyt siis kysymys ulkopolitiikkamme linjan tietoisesta tarkistamisesta? Tai onko ehkä kysymys sen seikan suorasukaisesta tunnustamisesta, että puolueettomuus on tähänkin asti ollut meidän politiikassamme pelkkä fraasi levottomien kansalaisten mielen rauhoittamiseksi? Onko tämä kaikki käsitettävä niin, että meidän ulkopolitiikkamme johdon käsityksen mukaan pienellä maalla ei ylipäänsä voi ollakaan reaalisia edellytyksiä todelliseen puolueettomuuspolitiikkaan?”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti