Tuure Jaakko Kalervo Junnila (18. osa)
Urho Kekkosen presidentiksi tulon jälkeen Arvo Korsimon asema presidentin ja Maalaisliiton välisenä yhteyshenkilönä korostui. Kuitenkin arvostelu Korsimoa kohtaan alkoi lisääntyä pian, kun Maalaisliitto ei saanutkaan odotettua vaalivoittoa vuoden 1958 eduskuntavaaleissa. Arvo Korsimon ja Veikko Emil Aleksander Vennamon (vuoteen 1938 Fennander, s. 11.6.1913 Jaakkima ja k. 12.6.1997 Helsinki) välille syntyneet ristiriidat johtivat siihen, että Veikko Vennamo lähti Maalaisliitosta vuonna 1959 ja perusti oman puolueensa, Suomen Maaseudun Puolueen (SMP).
K. A. Fagerholmin yöpakkashallituksen hajottua Maalaisliiton ministerien lähdettyä hallituksesta, Korsimaa päätti vastoin aikaisempia lupauksiaan mennä mukaan uuteen Vieno Johannes Sukselaisen hallitukseen eräänlaisena presidentti Urho Kekkosen luottomiehenä. Tähän ministerikauteen liittyi ns. Korsimon mutkan tapaus. Arvo Korsimon Liedosta hankkiman maatilan lähelle oltiin suunnittelemassa moottoritietä, mutta Arvo Korsimo sai vaikutusvallallaan muutettua tien linjauksen kulkemaan kauempaa maatilastaan. Tapausta käsiteltiin sekä tiedotusvälineissä että eduskunnan keskusteluissa, mutta lopulta oikeuskansleri Olavi Uno Viktor Honka (vuoteen 1905 Bremer, s. 7.4.1894 Kuusisto ja k. 29.4.1988 Helsinki) ilmoitti kantanaan, ettei Arvo Korsimo ollut ylittänyt tässä yhteydessä valtuuksiaan.
Vuonna 1960 Arvo Korsimo joutui luopumaan Maalaisliiton puoluesihteerin tehtävistä kovan taistelun jälkeen. Sukselaisen hallituksen hajottua Korsimoa ei otettu mukaan uuteen Martti Juhani Miettusen (s. 17.4.1907 Simo ja k. 19.1.2002 Kauniainen) hallitukseen. Presidentti Urho Kekkonen järjesti Arvo Korsimolle paikan kesällä 1961 Nesteen johtokunnassa. Tässä tehtävässä Arvo Korsimo oli eläkkeelle siirtymiseen saakka vuoteen 1966. Arvo Korsimo osallistui aktiivisesti vielä vuoden 1962 presidentinvaalikampanjaan järjestäen rahoitusta Kekkosen vaalityötä varten. Vuonna 1961 Korsimaa pyysi salaisella kirjeellä Neuvostoliitolta rahallista apua Suomen presidentinvaaleja ja eduskuntavaaleja varten kukistamaan varsinkin Pohjois-Suomessa Maalaisliiton vastaisia voimia. Arvo Korsimo oli samoin mukana syrjäyttämässä Sukselaista Maalaisliiton puheenjohtajan paikalta vuonna 1964, koska Korsimo piti Sukselaista syypäänä siihen, että hän oli menettänyt puoluesihteerin paikkansa. Sukselaista pidettiin ulkopoliittisesti epäluotettavana henkilönä, koska hän oli vuonna 1963 tavannut Ruotsissa emigranttivirolaisten edustajia. Sukselaisen tilalle Maalaisliiton puheenjohtajaksi nousi Johannes Virolainen. Arvo Korsimo kuoli sydäninfarktiin 22.10.1969. Hänet haudattiin Sauvon hautausmaalle 31.10.1069.
Karl-August Fagerholmin III hallituksen kohtalo sinetöityi jo viikkoja ennen joulua, kun Maalaisliiton ministerit ulkoministeri Johannes Virolaisen johdolla ilmoittivat jättävänsä hallituksen. Karl-August Fagerholmin hallitus hajosi lopulta tammikuussa 1959. Neuvostoliiton ja Suomen välejä kylmineet yöpakkaset alkoivat jälleen lämmetä nopeasti Fagerholmin hallituksen kaaduttua ja presidentti Urho Kekkosen annettua pääsihteeri Nikita Hruštševille Leningradissa lupauksen siitä, että Urho Kekkonen takasi henkilökohtaisesti Suomen ulkopolitiikan suotuisan jatkuvuuden jatkossakin. Sosiaalidemokraatit varsinkin antoivat ymmärtää, että koko yöpakkaskriisi saattoi olla jopa tilaustyötä.
18.2.1960 päivätyssä Kokoomusta käsittelevässä Yhdysvaltojen Helsingin-lähetystön laatimassa raportissa pohditaan muun muassa kysymystä puolueen johtamisesta. Yhdysvaltalaisten mielestä puolueen vaikutusvaltaisimmat ja näkyvimmät poliitikot olivat Päiviö Hetemäki, Toivo Antero Wiherheimo ja Tuure Junnila. Heistä yhdysvaltalaisten mielestä Päiviö Hetemäellä oli parhaat mahdollisuudet tulla jatkossa valituksi pääministeriksi tai jopa presidentiksi. Puolueen puheenjohtaja Jussi Saukkosta yhdysvaltalaiset eivät arvostaneet edes puolueen ”kakkosjoukkueeseen” kuuluvaksi, johon oli nimettynä Niilo Kosola, Erkki Tuule ja Erkki Hara. Suuria odotuksia yhdysvaltalaiset asettivat Kokoomuksen Nuorten Liitossa ansioituneelle Juha Rihtniemelle, joka tuli eduskuntaa 30-vuotiaana vuonna 1958.
Katajanokan Upseerikerholla 3.6.1956 järjestetty porvariyhteistyökokous, jonka kutsuivat koolle Helsingin yliopiston rehtori Paavo Ravila, professori T. M. Kivimäki ja vuorineuvos Paavo Viding. 67 porvarillisesti ajattelevan henkilön tilaisuuden käytännön organisoijat olivat Päiviö Hetemäki ja päätoimittaja Lei Tujunen. Kokouksessa kritisoitiin voimakkaasti eturyhmien kasvanutta valtaa ja etteivät porvaripuolueet kyenneet keskinäiseen yhteistyöhön. Käytännön porvariyhteistyö alkoi edistyä vasta Fagerholmin yöpakkashallituksen hajottua. Neuvotteluissa – mukana Kokoomuksesta olivat Hetemäki, Junnila, Rihtniemi, Tujunen ja Salminen – syntyi suunnitelma Vapaan Kansanvallan Liitosta eli porvarillisesta katto-organisaatiosta, jonka jäseniksi pääsivät kaikki kansanvaltaiset järjestöt, ”jotka kannattavat vapaata kansanvaltaa, tervettä parlamenttarismia ja vapaata markkinataloutta sekä tahtovat kansanvaltaisten voimien yhteistyötä ja yhteensulautumista”.
Vapaan Kansavallan Liiton perustamista pohjustettiin laajalla propagandakampanjalla, joka arvosteli ”vallitsevaa sisäpoliittista rikkinäisyyttä ja eripuraisuutta, kansanvaltaisia ja parlamenttaarisia muotoja ja tapoja loukkaavia menettelyjä, julkiseen elämäämme pesiytyneitä rappeutumisilmiöitä, kuten lahjusten ottoa, epärehellisyyttä, poliittista nepotismia, muilla kuin asiallisilla perusteilla tapahtuneita virkanimityksiä jne.”. Lisäksi joukko tunnettuja ja hyvämaineisia julkisuuden henkilöitä yhdessä järjestöjen luottamusmiesten kanssa julkaisi lehdistössä vetoomuksen, ”jossa suorin ja yksinkertaisin sanoin ehdotetaan kansainvälisten ryhmien yhteistyötä ja voimien kokoamista sisäpoliittisen elämämme tervehdyttämiseksi ja rauhoittamiseksi”.
Liiton toimintaan tukemaan uskottiin olevan mahdollista saada valtaosa Suomen porvarillisista ja sitoutumattomista lehdistä; lehtiryhmän levikki oli noin 700 0000 kappaletta eli yli kolmannes koko maan sanomalehdistön levikistä. Suunnitelma näytti hyvältä paperilla, mutta paperille se myös jäi. Hanke vuosi Maakansan välityksellä julkisuuteen ja aiheutti kohun. Vuodon lähteeksi paljastui Kokoomuksen puoluetoimisto, josta oli lähtenyt nimetön kirjelmä, joka vastusti ankarasti Vapaan Kansanvallan Liittoa. Kirjelmän laati puoluesihteerin töitä hoitanut Onni Rantala.
Kokoomuksen sisällä Vapaan Kansanvallan Liiton suunnitelmissa mukana olleita syytettiin vallankaappausyrityksestä tai yrityksestä tuhota Kokoomus puolueena. Vuodon sattuessa sekä Junnila että Hetemäki olivat ulkomailla. Kovimpia syytöksiä esittivät eräät toiminnanjohtajat ja naisten liiton edustajat. Puheenjohtaja Saukkonen ei tehnyt mitään rauhoittaakseen tilannetta, pikemminkin hän lietsoi epäsopua puhumalla ”lippukarkuruudesta”. Puoluehallitukselle lähettämässään kirjelmässä Junnila, Rihtniemi, Salminen, Tujunen ja Lappi-Seppälä puuttuivat Saukkosen menettelyyn sekä puoluetoimiston kirjelmän sisältämiin väitteisiin siitä, että liiton asioita olisi valmisteltu salaperäisyydellä. Heidän mukaansa porvariyhteistyö olisi ”välttämätöntä ennen kaikkea voiman tunnossaan päivä päivältä vahvistuvan kommunismin vastustamiseksi ja samalla porvarillisen enemmistön palauttamiseksi seuraavissa eduskuntavaaleissa”.
Kirjelmässä todettiin: ”Ne piirit puolueessamme, jotka ovat asettuneet tällaista suunnitelmaa vastustamaan, eivät nähdäksemme ole riittävästi selvillä nykyisen tilanteen vakavasta luonteesta eivätkä niistä todellisista vaaroista, jotka tänä päivänä uhkaavat vapaata demokraattista yhteiskuntajärjestystämme. Kokoomuksen tehtävänä olisi näissä oloissa allekirjoittaneiden käsityksen mukaan asettua johtamaan tällaisia yhteistoimintahankkeita, eikä suinkaan niitä vastustamaan”.
Tuure Junnila ja Päiviö Hetemäki olivat eri linjoilla siitä asiasta, tulisiko Kokoomuksen olla mukana laajapohjaisessa hallituksessa, jossa skogilaiset edustivat vasemmistoa. Ratkaisu tapahtui kesällä 1960 ja se jakoi kokoomuslaiset kahteen leiriin. Helmikuussa 1960 Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi valittu Hetemäki kävi neuvotteluja enemmistöhallituksesta, mutta tässä kokoonpanossa sosiaalidemokraatteja edustaisivat sosiaalidemokraattisen opposition edustajat. Junnilaa vaivasi se, että näissä kaavailuissa vasemmisto saisi hallitukseen isomman edustuksen, kuin heidän vahvuus eduskuntapaikoilla mitattuna edellytti. Presidentti Kekkonen oli Hetemäen kanssa keskusteluissa sanellut ehdoksi porvarillis-skogilaisen enemmistöhallituksen muodostamisen edellytyksenä Efta-kysymyksen myönteiselle ratkaisulle.
Junnila oli tiukasti hallitukseen menoa vastaan. 3.6.1960 Kokoomuksen eduskuntaryhmä kokoontui ja Junnila kertoi siitä näin: ”Olimme kaikki aivan yksituumaisesti sillä kannalla, että Suomen oli tavalla tai toisella päästävä tämän Englannin aloitteesta ja ympärille juuri muodostuneen vapaakauppa-alueen jäsenyyteen”. Läheskään kaikki ryhmässä eivät kuitenkaan yhtyneet Hetemäen kantaan hallitusasiassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti