Tuure Jaakko Kalervo Junnila (19. osa)
Kokoomuksen kanta Efta-kysymyksessä ei Tuure Junnilan mukaan mitenkään riippunut puolueen mukana olosta hallituksessa. Kaikki muut hallitukseen suunnitellut ryhmät – skogilaisia lukuun ottamatta – tukisivat Eftaan liittymistä Junnilan mukaan, ”jos vain tasavallan presidentti tekee Suomen liittymisen suhteen myönteisen päätöksen”. Siksi hänen mukaansa Efta-kysymyksen ja hallituskysymyksen liittäminen toisiinsa ”on näin ollen asiallisesti perustelematonta ja vaikuttaa poliittiselta kiristykseltä”. Näin Junnila jatkoi asiasta:
”Koko tilanteen ydin on siinä, että ns. K-ryhmän politiikka, joka on näinä vuosina rakentunut Kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien poliittiselle diskriminoinnille ja sosiaalidemokraattisen puolueen piirissä tehdylle hajotustyölle, on juuri ajautumassa entistä pahempaan umpikujaan. Oli jo ennakolta selvää, että tällaisessa tilanteessa tultaisiin tarjoilemaan hallituksenjäsenyyssyöttejä joko eräille kokoomuslaisille tai ns. kolmannen linjan sosiaalidemokraateille. On masentavaa, että puolueemme edustajat näin auliisti ja sokeasti tarttuvat tällaisiin syötteihin ja auttavat siten K-ryhmää jälleen keinottelemaan eteenpäin tunnetuilla ”konsteillaan” kunniallisen ja rehellisen poliittisen ratkaisun asemasta. Ja kunniallisena ratkaisuna nykytilanteessa on vain joko sellainen enemmistöhallitus, jossa sekä Kokoomus että sosiaalidemokraatit, molemmat, ovat mukana, tai sitten eduskunnan hajotus ja uudet vaalit”. Kokoomuksen eduskuntaryhmä säästyi äänestykseltä 3.6.1960, koska asia raukesi Ruotsalaisen kansanpuolueen eduskuntaryhmän asetuttua äänestyksen jälkeen vastustavalle kannalle hallituksen osallistumiseen nähden.
Tuure Junnila oli mukana ainoana kokoomuslaisena joidenkin yksityisten poliitikkojen muodostamassa epävirallisessa yhteistyöelimessä, joka etsi Urho Kekkoselle vakavasti otettavaa vastaehdokasta vuoden 1962 presidentinvaaliin. Muut ryhmän jäsenet olivat Ruotsalaisen kansanpuolueen edustaja Nils Meinander, sosiaalidemokraattien puoluesihteeri Kaarlo Pitsinki ja Suomen pientalonpoikien johtaja Veikko Vennamo. Tätä ryhmää täydennettiin myöhemmin sosiaalidemokraattien varapuheenjohtaja Olavi Lindblomilla, ruotsalaisten varapuheenjohtaja Torsten G. Aminoffilla sekä vielä myöhemmin sosiaalidemokraattien puheenjohtaja Väinö Tannerilla. Ryhmä halusi koota voimansa yhden vastaehdokkaan taakse. Mutta kuka olisi sopiva vastaehdokas Kekkoselle?
Politiikan ulkopuolelta löytyi ensin Suomen Pankin pääjohtaja Klaus Waris, joka sai kannatusta muilta kuin ruotsalaisten maaseutuväestöltä. Kaikkein kiihkeimmin Klaus Warista vastusti Veikko Vennamo. Waris hylättiin ennen kuin häneen itseensä oltiin edes yhteydessä. Seuraavaksi nousi keskusteluissa ehdolle Helsingin piispa Martti Ilmari Simojoki (vuoteen 1928 Simelius, s. 17.9.1908 Uusikaupunki ja k. 25.4.1999 Helsinki). Väinö Tannerin johtama ryhmä lähti 1.2.1961 Simojoen kotiin taivuttelemaan häntä presidenttiehdokkaaksi. Piispa Simojoki kiitti kohteliaasti saamastaan kannatuksesta, mutta teki samalla selväksi, että hänen elämäntehtävä oli palvella kirkkoa.
Tuure Junnila koetti vielä seuraavana päivänä sitkeästi taivutella kirjeellään piispa Simojokea ehdokkaaksi, mutta Simojoki kieltäytyi entistä vakuuttavammin ehdokkuudesta. Nyt ehdokaspohdinnat kääntyivät oikeuskansleri Olavi Honkaan; häntä ryhmä ei pitänyt ”täysosumana”, mutta Junnilan mukaan tämä oli ”läpikäydystä huomattavasta nimikokoelmasta miltei ainoa, jonka taakse voitiin ajatella suunniteltua laajaa, useiden eri puolueiden muodostamaa koalitiota koottavaksi”.
Oikeuskansleri Olavi Honka oli luettavissa porvareihin, vaikka hän ei osallistunut aktiiviseen poliittiseen toimintaan. Tämä oli tärkeä seikka sosiaalidemokraatteja ajatellen. Junnilan arvion mukaan Honka olisi helposti perusteltavissa kokoomuslaisille. Ruotsalaisille oikeuskansleri Honka vetosi taas puolueen vanhaan laillisuustraditioon. Vennamolaisille istui ”rötösherrat kuriin”-argumentointi hyvin. Olavi Hongan taakse kaavailtiin myös Vapaamielisten liittoa sekä Suomen kansanpuoluetta, mutta heihin ei vielä oltu yhteydessä sen vuoksi, että kansanpuolueen johtajilla oli suhteita Urho Kekkoseen ja heihin ei tässä yhteydessä vielä luotettu tarpeeksi.
SDP:n Olavi Lindblom teki aivan ensimmäisen käynnin Olavi Hongan luona tiedustelemassa tämän halukkuutta presidenttiehdokkaaksi. Honka oli todella yllättynyt ehdotuksesta. Aluksi Honka kuitenkin suhtautui kielteisesti ehdotukseen, mutta lupasi Lindblomille harkita tämän ehdotusta vakavasti. Tämä jälkeen Olavi Honkaa lähestyi suurempi delegaatio, johon kuuluivat Junnila, Vennamo, Meinander, Aminoff sekä Pitsinki ja Lindblom. Mukana ryhmässä oli samoin tohtori Ahti M. Salonen, joka toimi ryhmän väliaikaisena sihteerinä. Lopulta Olavi Honka ilmoitti suostumuksensa ehdokkuuteen, mutta ainoastaan siinä tapauksessa, että hänen ehdokkuutensa taakse asettuu edustavan laaja koalitio.
Haasteista vaikeampi oli vielä edessä; tähän saakka toiminta oli ollut epävirallista ja kaikki oli tapahtunut julkisuudelta salassa. Nyt täytyi ehdokkuus tuoda julkiseksi ja perustaa laaja vaaliliitto. Yhteistyöelimen kesken tultiin siihen tulokseen, että sosiaalidemokraattien täytyi tehdä ensimmäinen aloite, koska heidän ryhmässään Hongan ehdokkuus vaatisi ilmeisesti eniten vaaliliitossa työstämistä. Epäilyt osuivat aivan oikeaan, sillä sosiaalidemokraattien kentällä asia herätti ärtymystä ja puolueen eduskuntaryhmäkään ei jäänyt siitä paitsi. Vain puolueen puoluetoimikunta 21.2.1961 kuullessaan asiasta oli valmis menemään Hongan taakse. Ainut vastustaja oli Kustaa Rafael Paasio (vuoteen 1906 Hellström, s. 6.6.1903 Uskela ja k. 17.3.1980 Turku), joka tuki vaaliliittoa, mutta ei innostunut Olavi Hongasta. SDP:n edustajista puheenjohtaja Väinö Tanner, puoluesihteeri Kaarlo Pitsinki ja eduskuntaryhmän puheenjohtaja Gunnar Henriksson kävivät 22.2.1961 henkilökohtaisesti pyytämässä oikeuskansleri Olavi Honkaa SDP:n presidenttiehdokkaaksi.
Tuure Junnila kertoi Kokoomuksen puheenjohtaja Jussi Saukkoselle 19.2.1961 epävirallisen työryhmän valmisteluista. Saukkonen oli tietoinen ryhmän olemassa olosta, mutta muulle puolueen johtoryhmälle esitys tuli melkoisena yllätyksenä. Puoluevaltuuston kokouksessa Jussi Saukkonen kertoi myöhemmin, että ”meillä ei ole ollut mahdollisuutta vaikuttaa puoleen eikä toiseen tässä kysymyksessä”. Kokoomuksen kentän väelle tieto tuli samoin yllätyksenä, mutta yllätys oli kuitenkin mieluinen. Olavi Hongan nuorempi veli, Aarne Honka, oli Kokoomuksen entinen kansanedustaja ja puoluesihteeri.
17.3.1961 Tuure Junnila kirjoitti Tauno Jalanille: ”Kokoomus tuntuu olevan, sikäli kuin varsinaisesta puolueväestä on kysymys, huomattavan yhtenäisesti Hongan ehdokkuuden takana. Tarkkaivaisuus on tästä huolimatta paikallaan, sillä puoluettamme lähellä olevien teollisuusmiesten joukossa on niitä (slickande bergsråd), jotka kulissien takana työskentelevät vahvasti Kekkosen puolesta. Näiden edessä yksi ja toinen puolueen edustajakin tuntuu aristelevan, mutta en usko kuitenkaan, että tämä voisi muuttaa puolueen kannanottoa. Parasta on kuitenkin pitää puoluekokouksen yhteydessä silmänsä auki.”
Kokoomuksen puoluekokouksen keskuuteen levitettiin kokouksen alla monistetta, jossa suositeltiin Maalaisliiton presidenttiehdokkaan kannattamista. Näillä hajotusyrityksillä ei kuitenkaan saatu mitään varsinaisesti aikaan. Kokouksessa, joka järjestettiin 15.-16.4.1961 ei esitetty vastaväitteitä, vaan puoluekokous nimesi oikeuskansleri Olavi Hongan puolueen presidenttiehdokkaaksi yksimielisesti. Suomen kansanpuolueen kiihkeä puheenjohtaja, oikeustieteilijä Veli Kaarlo Merikoski (s. 2.1.1905 Pyhtää ja k. 28.1.1982 Helsinki) uhosi, että Olavi Honka valitaan Kansanpuolueen presidenttiehdokkaaksi vain hänen kuolleen ruumiinsa yli. Kansanpuolueen puoluekokous asettui äänin 46-29 Hongan ehdokkuuden kannalle ja Marikoski jätti puheenjohtajan paikkansa. Merikosken tilalle valittiin Urho Kekkosen kiivas vastustaja, Harras Vilhelm Johannes Kyttä (s. 25.6.1912 Helsinki ja k. 12.3.1985 Helsinki).
Täydellisen yksimielisyyden vallitessa Olavi Hongan presidenttiehdokkuus meni läpi sekä Vapaamielisten liitossa että Suomen pientalonpoikien puolueessa. Tässä yhteydessä lienee hyvä aika esitellä merkittävä Urho Kekkosen poliittinen vastustaja, SMP:n perustaja ja puheenjohtaja, kansanedustaja, tullineuvos ja ministeri sekä varatuomari Veikko Emil Aleksander Vennamo (vuoteen 1938 Fennander, s. 11.6.1913 Jaakkima ja k. 12.6.1997 Helsinki). Veikko Fennander syntyi Karjalassa porvariskotiin. Isä Emil Fennander (1876-1940) oli Kansallis-Osake-Pankin Lahdenpohjan konttorin johtaja ja Maalaisliiton karjalaisia perustajia. Äiti Fanny Siviä (o.s. Haikala, 1883-1966) oli tyttökoulun käynyt. Veikko Fennander opiskeli Viipurissa ja valmistui ylioppilaaksi vuonna 1931. Hän aloitti oikeustieteen opinnot Helsingin yliopistossa ja suoritti ylemmän oikeustutkinnon 22-vuotiaana vuonna 1936, lakitieteen lisensiaatin tutkinnon vuonna 1937 ja sai varatuomarin arvon vuonna 1939.
Veikko Vennamo omaksui jo varhain jyrkän kommunisminvastaisen asenteen; Vennamo toimi isänsä tavoin myös suojeluskunnassa. Hänet erotettiin opiskeluaikoinaan Viipurilaisesta osakunnasta, sillä hän ei suostunut liittymään Akateemiseen Karjala-Seuraan. Vennamo suoritti asevelvollisuutensa välirauhan aikana ja kotiutui vänrikkinä. Myöhemmin hän yleni vielä reservin luutnantiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti