Tuure Jaakko Kalervo Junnila (15. osa)
Tuomiojan valitsijamiehet päättivät siten äänestää toisessa äänestyksessä Sakari Tuomiojaa; he luottivat vielä jonkin verran siihen, että tukea tulisi myös ruotsalaisilta, jolloin olisi ollut mahdollista saada kokoon 77 ääntä, millä äänimäärällä Tuomioja olisi päässyt kolmanteen äänestykseen. Kaikille oli kuitenkin selvää, että kommunistit pystyivät hajauttamaan äänensä siten, että Tuomioja pelautuisi kolmannelta äänestyskierrokselta pois. Näin ratkaisevaan kolmanteen äänestykseen jäisivät K. A. Fagerholm ja Urho Kekkonen.
Koska Tuomiojan valitsijamiehillä olisi edessä lopulta vain huonoja vaihtoehtoja, tulisi ryhmän valita vaihtoehdoista vähiten huono vaihtoehto. Puoluesihteeri Honkala korosti, että kukaan ryhmästä ei saisi äänestää tyhjää. Ryhmän keskustelussa ilmeni selvästi, että Fagerholmia pidettiin vähemmän huonona vaihtoehtona ja ainoastaan Oiva Turunen ilmoitti rohkeasti äänestävänsä Kekkosen puolesta kolmannessa äänestyksessä. Tässä vaiheessa ryhmälle tuotiin tietoa sosiaalidemokraateilta, jonka tiedon mukaan J. K. Paasikivi olisi suostunut käytettäväksi, jos hän saisi riittävän kannatuksen. SDP:n Väinö Tanner, Väinö Leskinen ja Emil Skog pitivätkin Paasikiveä parempana vaihtoehtona kuin Fagerholmia. Emil Skog oli soittanut puhelun Paasikivelle ja saanut hänet ylipuhuttua siinäkin tapauksessa, että Maalaisliitolta ei tulisi tukea hänelle.
Nyt Tuomiojan valitsijamiehet katsoivat tilanteen muuttuneen aivan uudeksi ja päättivät tässä uudessa tilanteessa äänestää Paasikiven puolesta. Suunnitelmiin tuli kuitenkin jälleen äkkiä muutos, kun sosiaalidemokraattien neuvottelijat eivät onnistuneet saada ryhmässään läpi päätöstä Paasikiven äänestämisestä toisella kierroksella. Ryhmän sisällä varsinkin Urho Kekkosen kanssa jo vuosia yhteistyötä tehnyt Penna Tervo tukijoukkoineen vastusti Paasikiven äänestystä. SDP lopulta päätti sisäisten neuvottelujen jälkeen toisella äänestyskerralla äänestää Fagerholmia ja vasta kolmannella kierroksella äänestää Paasikiveä, jos Fagerholm ei olisi äänestyksessä enää mukana.
Näin menetellen SDP pelasi tilanteen ratkaisun kommunistien käsiin; kommunistit pystyivät hyvin helposti 56 ääntään jakamalla sopivasti Fagerholmin ja Kekkosen kesken saamaan em. kandidaatit viimeiselle eli kolmannelle äänestyskierrokselle. Hieman ennen toista äänestystä Hertta Kuusinen ja Aimo Aaltonen tapasivat Maalaisliiton neuvottelijoita ja tapaamisessa sovittiin Johannes Virolaisen mukaan, että ”selvästi ja ilman mitään tulkintoja kommunistit jakavat äänensä siten, että Kekkonen saa n. 25-26 ääntä ja Fagerholm n. 29-30 ääntä.” Kommunistit vielä hienosäätivät omaa äänestyskäyttäytymistään, mutta toisessa äänestyksessä lopulta Fagerholm sai 114, Kekkonen 102 ja Paasikivi 84 ääntä.
Juho Kusti Paasikiven syrjäyttäminen viimeisestä äänestyksestä sai aikaan Kokoomuksessa, sosiaalidemokraateissa ja ruotsalaisissa ”mitä syvintä suuttumusta ja inhoa”, kuten Kokoomuksen joukot asian muotoilivat. Kokoomusväen joukoissa suuttumus kanavoitui kommunistejakin enemmän juuri Urho Kekkoseen. Viimeisetkin epäilijät ja harvalukuiset Kekkosen puoltajat tässä joukossa kääntyivät nyt viimeistään Fagerholmin taakse. Kello 20.30 alkoi eduskunnan suuressa salissa kolmas äänestys, jossa kukaan ei voinut tietää, mikä äänestyksen lopputulos lopulta tulisi olemaan. Ääntenlasku käynnistyi viisitoista minuuttia myöhemmin. Kun äänet oli laskettu, oli Urho Kekkonen saanut niukimman mahdollisen äänten enemmistön eli 151 ääntä ja siten myös tullut valituksia Suomen tasavallan presidentiksi.
Tuure Junnilalle eräs Kansallispankin johtokunnan jäsen lausui äänestyksen jälkeisenä aamuna Junnilan saapuessa työpaikalleen: ”Sinäkin saakeli äänestit ruotsalaista sosiaaliparturia, etkä suomalaista lakitieteen tohtoria!” Tuure Junnila itse kirjoitti vastineessaan 18.2.1956 Satakunnan Kansassa näin: ”Päämotiivina asennoiduttaessa tri Kekkosta vastaan oli ainakin allekirjoittaneella ja luultavasti yleensä Tuomiojan valitsijamiehillä se syvään juurtunut epäluulo, jonka lähinnä tri Kekkosen kiinteät suhteet kommunisteihin ovat häntä vastaan vuosien kuluessa synnyttäneet. Kun kommunistit ennakko-odotusten mukaisesti nyt auttoivat Kekkosen presidentiksi, he tulevat aikanaan kyllä vaatimaan hinnan palveluksistaan. Pelättävissä on, että kommunistien vaikutusmahdollisuudet poliittisessa elämässämme nyt lisääntyvät, joko siitä syystä, että heidät ennen pitkään jälleen katsotaan hallituskelpoisiksi, tai jossakin muussa muodossa.”
Ennen kaikkea äänestyksessä ei ollut kysymys äänen antamisesta ”Fagerholmin puolesta, vaan Kekkosta vastaan”. Tärkeimpänä oli kysymys suhtautumisesta kommunisteja kohtaan ja siksi ”tässä ratkaisevassa kohdassa Fagerholm, kaikkine heikkouksineen, olisi sittenkin ollut luotettavampi kuin Kekkonen”, kuten Tuure Junnila asian muotoili. Puoluesihteeri Honkala kirjoitti selostuksessaan, Kuinka ja miksi niin tapahtui?, varsin eriskummallisesta tilanteesta seuraavasti: ”Muutahan ei voi sanoa siitä, että tamperelainen vuorineuvos äänesti presidentiksi helsinkiläistä sosialistia, 11 pappismiestä äänesti kirkosta eronnutta henkilöä, suurelta enemmistöltään supisuomalainen valitsijamieskunta äänesti yksimielisenä ruotsinkielistä miestä, professorit ja tohtorit äänestivät opillisesti sivistykseltään verraten vähälle jäänyttä puoluepoliitikkoa ja innokkaat raittiusihmiset Alkoholiliikkeen pääjohtajaa.”
20.2.1956 Tuure Junnila päätti Sakari Tuomiojalle antamassaan presidentinvaalien selostuksessa kirjeensä seuraavasti: ”Tässä sitä nyt sitten ollaan, niin kuin ystävämme Pekka Peitsi aikanaan totesi. Ja mikä pahinta, Kekkosen presidenttikausi saattaa hyvinkin kestää vaikkapa 18, jopa vielä 25 vuotta! Kun tilanne on tällainen, täytyy vain hurskaasti toivoa, että hän osoittautuisi presidenttinä paremmaksi, kuin me kaikki olemme pelänneet. Aion kyllä omasta puolestani olla ainakin pari kolme vuotta kuulolla, ennen kuin tähän tosissani alan uskoa.” Junnila kertoi itse totuttautuneen ajatukseen, ”että minua ei ministerinä nähdä niin kauan kuin Kekkonen on presidenttinä”.
Juho Kusti Paasikiven ollessa Suomen presidentti Tuure Junnila ei muutamaa yksittäistä poikkeusta lukuun ottamatta ottanut kansainvälisiin tapahtumiin tai Suomen noudattamaan ulkopolitiikkaan linjaan kantaa; näissäkin harvoissa tapauksissa Junnila suhtautui asioihin kuitenkin hyvin ylimalkaisesti. Urho Kekkosen arvostelun Junnila aloitti selkeästi 1950-luvun alussa ainoastaan talousasioissa. Vasta Juho Kusti Paasikiven poistuttua presidentinlinnasta ja Urho Kekkosen presidenttikauden alettua Tuure Junnila aloitti Kekkosen ankaran arvostelun juuri ulkopoliittisissa asioissa. Muistelmissaan Tuure Junnila kirjoitti: ”Paasikiven aikana voitiin hallituksia muodostaa ilman , että koko ajan tarvitsi huolekkaasti pälyillä suuren naapurin reaktioita. Tuolloin voitiin niin ikään järjestää todella normaalit ja vapaat presidentinvaalit, ilman että ulkopuolisella painostuksella olisi pyritty vakavasti vaikuttamaan niiden kulkuun saati ratkaistu niiden lopputulos”. Yöpakkas- ja noottikriisien jälkeen ei voitu tehdä kumpaakaan, joka tarkoitti ”niin päivänselvää taantumista, etten käsitä miten tosiasioita muuten kunnioittavat henkilöt yhä pyrkivät tämän kieltämään”, Tuure Junnila kirjasi.
Hyvin pian Urho Kekkosen presidenttikauden alettua ulkopoliittinen leimakirves alkoi toimia sisäpolitiikan taisteluaseena sangen huolestuttavalla tavalla. Kesällä 1956 opetusministeri Johannes Virolainen puhui Maalaisliiton 50-vuotisjuhlakokouksen pääpuhujana ilman esitettyjä perusteluja, että suomalainen oikeisto oli Neuvostoliiton sisäpoliittisten tapahtumien rohkaisemana synnyttänyt jonkinlaisen ”ulkopoliittisen ryhtiliikkeen” ja samoin oikeisto olisi alkanut vehkeilemään naapurimaatamme vastaan. 14.9.1956 Tuure Junnila vaati eduskunnassa Johannes Virolaiselta faktoja tämän puheidensa todenperäisyydestä. Junnila itse lausui: ”Lapsikin tietää ja niin ollen herra opetusministerinkin pitäisi tietää, että ulkopolitiikkamme suurista päälinjoista vallitsee tässä maassa harvinaisen suuri yksimielisyys”.
23.10.1956 alkoi Unkarin kansan epätoivoinen kamppailu vapaudesta. Pääkaupunki Budapestissa mielenosoittajat valtasivat katuja; iltapäivällä mielenosoittajia oli liikkeellä 20 000 ja illalla jo 200 000 ihmistä osoitti mieltään kaduilla. Kansan keskuudessa jaettiin 16-kohdan julistusta, jossa mm. vaadittiin neuvostojoukkojen välitöntä vetäytymistä maasta sekä poliittisia, taloudellisia ja yhteiskunnallisia uudistuksia Unkariin. Taustaksi kerrottakoon, että Neuvostoliitto oli vuosina 1944-1945 toisen maailmansodan aikana miehittänyt Unkarin. Sodan jälkeen syksyllä 1945 Unkarissa järjestettiin vapaat vaalit, jonka voitti 57 prosentin äänisaaliin kerännyt Unkarin pientalonpoikien puolue. Unkarin kommunistipuolueen kannatus ylti vain 17 prosenttiin. Uusi hallitus ei saanut toimia kuitenkaan vapaasti ja vasemmisto pääsi merkittäville paikoille. Kommunistien Imre Nagy (s. 7.6.1896 ja k. 16.6.1958) nousi sisäministeriksi ja Unkarin kuningaskunta lakkautettiin 1.2.1949 ja Unkarista tuli tasavalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti